Halvalla ja nopeasti

Kuvan koirat eivät liity juttuun. Eivätkä ole tehtaasta.

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen mukaan pentutehtailua ei tarvitse kriminalisoida, koska nykyinen lainsäädäntö antaa riittävästi työkaluja puuttua asiaan.

Asiasta nousi nettikeskusteluissa kova virtuaalimeteli. Syystäkin. Vastenmielinen ilmiö on juurtunut huolestuttavan tiukasti suomalaisen koirakulttuurin aluskasvillisuuteen. Mutta jotkut kommentoijat vetosivat siihen, että helppoahan niillä on, joilla on varaa ostaa oikea, rekisteröity rotukoira. Toiset joutuvat "tyytymään" näihin mahdollisesti taustaltaan epämääräisiin koirahankintoihin.

Väitän, että näissä kommenteissa ollaan ongelman ytimessä. Ydin ei suinkaan ole ministerin nihkeys tai viranomaisten kyvyttömyys narauttaa pentutehtailijat. Ei, se on ihmisten halu saada koira halvalla ja nopeasti. Niin kauan kuin kysyntää "tuotteille" löytyy, myös tarjonta tulee löytämään väylänsä. Valitettavasti.

Onko nykyihmiselle jotenkin mahdoton ajatus ottaa aikaa ja säästää rahaa koiraan, jonka taustat ovat kunnossa ja jonka kasvattajalla on puhtaat paperit? Pitääkö koira tosiaan saada heti hankintapäätöstä seuraavalla viikolla? Onko tonni todellakin paljon jopa viidentoista vuoden ilosta - jos huolestakin?

Sitä paitsi jos jo koiran hankintahinta arveluttaa, saattavat eläinlääkärikulut tuottaa ikävän yllätyksen. Ne kun eivät välttämättä jää pelkkiin rokotuksiin (vaikkapa narttukoiran pyometraleikkaus maksaa monta sataa euroa, eikä sitä voi suunnitella etukäteen; koira voi myös loukkaantua tai saada suolitukoksen - ja taas on tarvetta sekä kirurginveitselle että euroille).

Tällä en suinkaan tarkoita, että vain rotukoira on rahan arvoinen hankinta. Mietteitäni aiheesta voi lukea vaikkapa täältä. Mutta niin kauan kuin toimitusnopeus ja halpa hinta ovat kriteereitä koiraa hankittaessa, pentutehtailla riittää hyväuskoisia asiakkaita.

Surullisinta on, että erotuksen hinnassa maksavat koirat.

Alkukieli paras kieli

Tämä kiersi tänään sosiaalisessa mediassa, alkuperä tuntematon.

Mainion kirjablogin pitäjä (ja entinen opiskelutoverini) Salla Brunou perusteli osuvasti, miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Nimenomaan kirjoitettuja, ei käännettyjä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että tuskin mikään kehittää ja ylläpitää kielen tajua paremmin kuin itsensä ahkera altistaminen monipuoliselle kirjallisuudelle. Sallaa lainaten:

Jos omaan kielenkäyttöönsä ei kiinnitä huomiota, ryhtyy helposti käyttämään epäselviä ja monimutkaisia ilmauksia. Sinä-passiivi, tulla-futuuri ja muut kömpelyydet uhkaavat pesiytyä lukijan omaankin kirjoitettuun tekstiin, mikäli lukija ei huolla suomen kieltään lukemalla kaunista, eloisaa ja kielellisesti tarkkaa suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Hyvä näkökohta on myös se, että taitavalla kääntäjällä pitää olla laaja yleissivistys ja kulttuurista ymmärrystä. Niinpä yhdessä Sallan esimerkeistä Pyhän Marian kirkko on suomennettu Pyhän Maryn kirkoksi. Tällaisiin hampaita vihloviin kömpelyyksiin harvemmin törmää suomeksi kirjoitetuissa teoksissa.

Puhumattakaan suomen kielen rikkaudesta ja ilmaisuvoimaisuudesta murteineen ja maukkaine sanontoineen. Ne ansaitsevat tulla viljellyiksi kirjallisuudessa - jos toki puheessakin - monipuolisesti ja taajaan. Itse manailin taannoin pyöräkorjaamolla sitä, ettei vaihteiden rönksähtelyä polkiessa voi kääntää englanniksi. Yanking, jerking, jolting... eivät ne ole sama asia! Eivät ainakaan (itä)suomalaisen suussa.

Jatko-opintoina kannattaa lukea Sallan teksti siitä, mitä hyvää koituu englanniksi kirjoitettujen kirjojen lukemisesta. Pätee toki muihinkin kieliin, jos lukija niitä osaa. Intuitiivisen kielen tajun kehittyminen kirjallisuutta lukemalla koskee myös vieraita kieliä - alkukieli paras kieli. Esimerkiksi allekirjoittaneelle venäjänkielisen kaunokirjallisuuden lukeminen on hidasta takkurointia, mutta palkitsevaa. Hitaudessa on toki puolensa sikäli, että kirja kestää yöpöydällä pidempään.

Cambridgen puolimaraton

Cambridgen puolimaraton eli 21 kilometrin lenkki hölköteltiin tänään. Viime viikko oli suomalaisittain suorastaan toukokuinen, joten haaveissa oli leppeä juoksu shortseissa auringon paistaessa ja narsissien kukkiessa.

Haaveilla toki saa, mutta Englannin kevät on yllätyksiä täynnä. Säätiedotus valutti lämpölukemia armotta alaspäin, kunnes ne sunnuntain osalta näyttivät kahta lämpöastetta.

Ei koleus vielä mitään, mutta aamulla kotoa lähtiessä itätuuli räiski vaakasuoraan räntää. Kisan alkua mutaisella ja sohjoisella nurmikentällä odottelevat juoksijat näyttivät yhtä surkeilta kuin jokirannan narsissit. Monilla oli todella yllään shortsit ja t-paita. Allekirjoittanut oli sentään pohjoisen kasvattina virittänyt päälleen pitkää lahjetta ja hihaa, mutta hypellä sai yhtä kaikki pysyäkseen lämpimänä ennen starttia.

Juoksijoita oli - jos nyt oikein ymmärsin - kolmisen tuhatta, mutta pelkäämiäni sumppuja syntyi paljon vähemmän kuin vaikkapa Helsingin City Runilla, vaikka paikoin reitti meni kapeita katuja ja kujia pitkin. On aina mukavampi juosta, jos pääsee hakemaan alusta alkaen oman tahtinsa ja säätelemään vauhtia omien tuntemustensa, ei edellä menevien mukaan.

Ajan saa tietää huomenna, muttei se kovin paljon yli kahden tunnin venynyt. Yhtä kaikki, olin varsin tyytyväinen juoksuun. Erityisen iloinen olen siitä, että polvet ja muut ongelmakohdat kulkivat mukana ilman reklamointeja, vaikka koko matka juostiin asfaltilla. Toki toisella puoliskolla väsymys alkoi tuntua jaloissa, mutta lihasten jomottelu on toisenlaista kuin vaikkapa polven rasituskipu - ensin mainittu kuuluu asiaan ja menee ohi, kun urakka päättyy.

Tosin luulen, että vielä huomenna tietää jotain tehneensä. 

Mukavaa oli sekin, että katujen varsilla oli paljon kannustajia kurjasta säästä huolimatta. Tuttuja ei näkynyt, mutta numerolappuun painettu etunimi varmisti, että ystävälliset sivulliset kannustivat juoksijoita myös nimeltä. Tunnelma oli siis koleudesta huolimatta lämmin. Meille punaisessa Camfed-liivissä juokseville löytyi lisäksi omia kirittäjiä pitkin matkaa.

Panin merkille, että täällä "hyväntekeväisyysurheilu" eli varainkeruun yhdistäminen johonkin kuntourheilutapahtumaan on hyvin tavallista, vaikka suomalaisia se saattaa oudoksuttaa. Ainakin puolella juoksijoista oli jonkin yleishyödyllisen yhdistyksen paita tai liivi. Kuka juoksi syöpätutkimuksen, kuka silmättöminä syntyneiden lasten hyväksi (jonkin aikaa edelläni hölkötti kaveri, joka edusti jonkinlaista hedelmöityshoitoja edistävää järjestöä; hänen juoksupaitaansa koristi parvi viriilin näköisiä siittiöitä). 

Täkäläisethän saavat laittaa järjestöille tehdyt lahjoitukset verovähennykseen, mikä saattaa toimia lisäporkkanana kupeen kaivamiselle.

Vielä kerran lämmin kiitos kaikille lahjoittajille! Oli hienoa huomata, että niin moni lähti mukaan huolimatta kenties hieman vieraan oloisesta toimintamallista. Henkilökohtaisen kampanjani tavoite täyttyi ja enemmänkin. Kerron vielä myöhemmin, mikä oli tiimin kokonaistulos ja mitä rahalla saa tehtyä afrikkalaistyttöjen koulutien tasoittamiseksi.

Äläkä ikinä kuvittele

Kaarina Davis oli liittänyt blogiinsa lainauksen, joka tällaisesta tulevaisuuden kanssa tuskailijasta ja menneiden haikailijasta tuntui aivan erityisen rohkaisevalta ja lempeältä.

Olen oppinut, että jos ihmisen täytyy lähteä paikasta, jossa hän on elänyt ja rakastanut, jonne kaikki hänen eilisensä ovat syvälle haudattuina - silloin on lähdettävä: vaikka verkalleen, lähdettävä on niin nopeasti kuin mahdollista. Älä ikinä käänny katsomaan taaksesi äläkä ikinä kuvittele, että muistamasi hetki on muita parempi vain siksi, että se on mennyt. 

Kuluneet vuodet tuntuvat turvallisilta, voitetuilta vuosilta, kun taas tulevaisuus piilee pilvessä, joka etäältä näyttää pelottavalta. Pilvi haihtuu sitä mukaa, kun tunkeudut siihen. Olen oppinut tämän, mutta kaikkien muiden tavoin opin sen myöhään.
- Beryl Markham

Tämän viisauden myötä Pagistaan toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille sukupuoleen katsomatta.

Doverin linnasta ja kulttuuriperinnön vaalimisesta

Niin, siitä Doverin linnastahan minun piti jokunen sana kirjoittaa. Se on yksi parhaiten säilyneistä keskiaikaisista linnoista Englannissa ja mainio esimerkki siitä, millaisia kerrostumia ja merkityksiä yhteen ainoaan paikkaan voi kertyä.

Hyvä sijainti kanaalin kapeimmalla kohdalla houkutteli paikalle roomalaiset. Heidän 100-luvulla rakentamansa pharos-majakan rauniot näkyvät yllä olevassa kuvan vasemmassa laidassa. Sen vieressä oleva korkeampi rakennus on kirkko, jonka vanhimmat osat ovat 1000-luvulta.

Itse linna - joka häämöttää takana - on Vilhelm "Valloittajan" alulle panema tukikohta. Hän aloitti sen rakennuttamisen hetimiten saavuttuaan saarelle vuonna 1066. Päälinna torneineen on kuitenkin pitkälti Henrik II:n aikaansaannosta 1180-luvulta eteenpäin. Hänen seuraajansa jatkoivat urakkaa lisäämällä kokonaisuuteen uusia muureja ja valleja ja laajentamalla sitä.

Doverin linnan alue pysyi sotilaallisesti tärkeänä tukikohtana aina toiseen maailmansotaan asti. Silloin sieltä johdettiin muun muassa operaatio Dynamoa, jolla brittisotilaat evakuoitiin Dunkirkista kanaalin yli vuonna 1940 saksalaisten miehitettyä Ranskan. Linnoitusten alla on mailikaupalla tunneleita, jotka olivat sodan aikana kiivaassa tukikohtakäytössä.

Nykyisin Doverin linnan valtaavat päivittäin turistit. Meneillään on jatkuva operaatio Elämys. Britit, jos ketkä, taitavat menneisyyden leipomisen makoisaan ja helposti sulavaan muotoon. Tutkimaan pääsee niin tunneleita, linnaa kuin vallejakin ja jos oma mielikuvitus loppuu kesken, apua löytyy jos jonkinlaista.

Päälinna on jo itsessään vaikuttava paikka. Vaikuttavuutta lisää, että se on sisustettu osin 1100-luvun asuun. Yksi oikean takan ääressä lämmitelleistä vapaaehtoistyöntekijöistä kertoi, että seinävaatteiden värit ja kuosit sekä huonekalujen mallit on poimittu huolellisesti vanhoista käsikirjoituksista. Takana on siis pitkä tutkimusprojekti ja jälki sen mukaista.

Eikä siinä kaikki. Kurkistellessamme näkymiä linnan tuuliselta katolta viereemme tuli turkiksiin pukeutunut nuori mies, joka manaili "tätä helvetin kylmää maata". Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen palatessamme linnan pääsaliin, jossa keskiaikaisittain pukeutunut pariskunta kävi kiivasta riitaa. Henrik II ja Eleonoora Akvitanialainenhan siinä ottivat yhteen perintökysymyksistä ja maiden hallinnasta. Turkisviittainen kaveri oli tietysti heidän poikansa Rikhard "Leijonamieli". Näistä valtakuvioista kävijöitä oli luonnollisesti valistettu lyhyellä ja humoristisella multimediaesityksellä ennen siirtymistä itse linnaan. 

Tapaan suhtautua hieman epäluuloisesti kaikenlaisiin "historian elävöittämisiin", olivatpa kyseessä näytellyt kohtaukset tai lasten puuhanurkkaukset. Ne ovat helposti muovisia ja mutkat suoriksi vetäviä (ja toisinaan kiusaannuttavia, jos pahaa aavistamatonta yleisöä vedetään väkisin mukaan leikkiin). Mutta Doverissa kaikki napsahteli nautittavasti kohdalleen. Tosin - jos nyt jotakin huomautettavaa haluaa hakea - näyttelijöiden olisi pitänyt puhua nykyenglannin sijasta muinaisranskaa.

Oma näkökohtansa tietysti on, mitä tällaisella historiallisen perinnön vaalimisella haetaan, millaisia muotoja se ottaa ja onko siinä kenties jotain ongelmakohtia. Tämä ei koske pelkästään elävöittämisyrityksiä, vaan ylipäänsä historiallisia paikkoja, rakennuksia, muistomerkkejä, kirjallisia esityksiä... Historiaa, maantiedettä, maisemaa ja muistin merkitystä tutkinut David Lowenthal on hienosti purkanut heritage -käsitettä, joka kääntyy suomeksi perinnöksi, ehkä tarkentaen kulttuuriperinnöksi.

Hänen mukaansa kulttuuriperintöä vaalitaan nykyisin vimmaisemmin kuin koskaan. Sen arvoa ei kukaan kyseenalaista. Yhtenä syynä on nykyihmisen irrallisuus ja tarve hakea "omia" juuriaan, eikä markkinatalouskaan ulkona kuviosta ole. Tässä innossa on toki puolensa, mutta myös ongelmansa.

Ensinnäkin kulttuuriperinnön määrittely ja rakentaminen ovat osaltaan tekemässä menneisyydestä esitystä, jossa asiat seuraavat toistaan siistissä kronologisessa järjestyksessä. Historian esittämistä ja kertomista sävyttää aina tietynlainen "jälkiviisaus": me - toisin kuin tuolloin eläneet - tiedämme, mitä tietyn hetken jälkeen tapahtui, eikä se voi olla värittämättä käsityksiämme kyseisestä hetkestä. Taaksepäin katsottuna asiat näyttävät aina selkeämmiltä kuin tapahtuessaan:

Historical hindsight tidies chaos into order, often into predestined sequence, as though things could not have happened otherwise. 
(Lowenthal: The Heritage Crusade and the Spoils of History)

Menneestä laadittu esitys on niin ikään väistämättä vajavainen. Se, mitä historiasta päätyy kerrottavaksi ja toistettavaksi, on vain murto-osa tapahtuneesta, puhumattakaan puhutusta, ajatellusta, kaikesta siitä, mistä ei ole jäänyt jälkiä. Edelleen se, mitä kerrottavaksi on valikoitunut ja yhä valikoituu, ei suinkaan aina ole sattumanvaraista.

Historian yksinkertaistamisessa helposti sulavaan muotoon piileekin se ongelma, että yksipuolisuudessaan se kertoo vain yhden tarinan, yhden näkökulman. Kun tuon näkökulman tavoitteena on tietyn yhteisön tai ryhmän identiteetin vahvistaminen, mennään jo aavistuksen verran vaarallisille vesille historian hyväksikäytön suhteen. Englannissa heritage -ajattelu ei ole ehkä niin selvästi patriotismin leimaamaa kuin monessa muussa paikassa (jätän esimerkit nyt tässä mainitsematta), mutta kyllähän sekin perustuu enemmän tai vähemmän viralliseen ja "lukkoon lyötyyn" historiantulkintaan, eräänlaiseen menneisyyskaanoniin.

Metahistoriallisten pohdintojen ohella käytännön kysymyksiä ovat Lowenthalin mukaan muun muassa se, miten esimerkiksi historiallisesti arvokkaaksi koetut paikat määritellään - mikä on tarpeeksi arvokasta tai vanhaa, mihin raja vedetään - ja miten menneen merkkejä sivuavaa kulttuuripolitiikkaa tehdään. Mikä on se taho, joka sitä tekee? Entä irrottaako museointi paikan, rakennuksen tai muun jäänteen asiayhteydestään? Kuka saa hyötyä taloudellisesti kulttuuriperinnöstä? Ja niin edelleen.

Mutkikas ja monitahoinen aihe kaiken kaikkiaan. Mutta äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeämpi kuin päältä arvaisi, väitän.

Kana ja tuulihaukka

Ei, otsikko ei viittaa englantilaiseen pubiin. Mahdollista se kyllä olisi.

Olin jo iltapuhteenani naputtelemassa tarinaa Doverin linnasta, kun osuin lukemaan Jukka Kemppisen pakinointia puhetaidosta tai pikemminkin -taidottomuudesta. Se sattui niin makeasti yksiin viime aikojen mietteideni kanssa, etten malttanut olla tarttumatta aiheeseen. Kemppistä lainaten:

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Täällä Cambridgessa olen yllättynyt siitä, miten moni lukee esitelmän tai luennon suoraan paperista. Hyvin moni. Enkä puhu nyt opiskelijoista. Vain kerran olen osunut kuuntelemaan sarjaa, jossa luennoitsija kuljeskeli yleisön edessä kuin olohuoneessaan ja piti kolme briljanttia esitelmää - ilman paperin paperia ja silmin nähden esiintymisestä nauttien. Jos hänellä jotain muistiinpanoja oli, ei niistä vilaustakaan näkynyt ainakaan auditorion takariveille.

Entä allekirjoittanut? Oikeastaan täällä olen taas tullut pohtineeksi sitä tosiasiaa, etten ole luontainen puhuja. En millään kielellä, en missään tilanteessa. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla. Suullisesti muotoilen asiat hitaasti ja tarvitsen siihen kiireettömyyden tunnetta. Usein lopputulos tuntuu jäävän räpistelyksi. Kirjoittamalla taas pääsen lentoon saman tien. Ja se lento on enimmäkseen helppoa, kepeää ja nautinnollista. Ero on kuin kanalla ja tuulihaukalla.

En jännitä esiintymistä yleisön edessä, enkä kammoksu esimerkiksi luentojen pitämistä. En myöskään lue sanottavaani paperista yleisöön katsomatta, mutta tarkan kirjallisen konseptin etenemiselleni tarvitsen. Niin ikään koen aina alisuoriutuvani tilanteissa, joissa joudun reagoimaan kysymyksiin ilman miettimisaikaa, vaikka aihe olisi läpeensä tuttu. Esimerkkeinä mainittakoon haastattelut ja yleisön kysymyksiin vastaaminen esitelmän päätteeksi. Selviän niistä miten kuten, mutta tunnen itseni hyvin kiusaantuneeksi ja kankeaksi. Se ei kuulemma päälle päin näy - ainakaan aina - mutta kokemusta se ei miksikään muuta.

Moni kollega on sanonut nauttineensa väitöstilaisuudestaan täysin siemauksin vauhtiin päästyään. Minä olen luonut puhujaan sivusilmäyksen ja pysynyt hiljaa.

Toki kyseessä on taito, joka jonkin verran kehittyy kokemuksen ja ajan myötä. Monen vuoden etätyöt eivät liene suullista ilmaisua parantaneet, mitä tulee kykyyn käydä spontaania keskustelua oman alan asioista. Mutta uskon yhä vakaammin, että se on myös taipumuskysymys. Yksi ilmaisee itseään paremmin tekstillä, toinen puheella. Joiltakin onnekkailta molemmat onnistuvat yhtä hyvin.

Kysymisessä olen kyllä taitava. Ehkä siksi toimittajan työt luonnistuvat. Olen myös mielelläni niiden joukossa, jotka esittävät kysymyksiä luennon päätteeksi. Mutta poliitikkona olisin surkea tapaus. Jos sanottavaa joskus löytyisikin, vakuuttavan sanomisen kyvyn kanssa olisi niin ja näin - ainakin, jos puhetta ei olisi aikaa muotoilla huolella etukäteen. Kemppisen sanat vahvistavat ajatustani, että järjestys on juuri päinvastainen suhteessa siihen, mitä nykyään vaaditaan:

Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Pidän kyllä tuosta ystävällisestä kuvauksesta "sanojen punnitsija". Synkempinä hetkinä olen määritellyt kaltaiseni kankeakielisen puhujan suorasanaisemmin.

Toki mielessäni vain. Tai kenties kirjaimin.

Juustoa ja juoksutreeniä

Varoitus: sisältää yksityiskohtaisia liikunta- ja ravintoasioita.

Kävin tänään juosta remputtamassa melkein kahden tunnin lenkin pitkin joenrantoja ja pellonlaitoja. Eiköhän tässä yksi puolimaraton saada hölköteltyä, olettaen, ettei viikossa ehdi iskeä lentsu tai muu riesa.

Edellisen kerran juoksin puolimaratonin huimat kuusi vuotta sitten. Piti tarkistaa asia Pagistaanin arkistoista, kun en ollut uskoa, että siitä on niin kauan...! En silloinkaan asettanut aikatavoitteita, mutta tällä kertaa aion olla vielä varovaisempi. En ole hakenut harjoitellessani vauhtia juuri ollenkaan. Suomessa ollessanikin teen niin sanottuja intervallitreenejä vain uima-altaassa vesijuosten, koska asfaltilla kovaa pinkominen on osoittautunut hyvin huonoksi ajatukseksi. Suurin piirtein yhtä huonoksi kuin yritykset treenata täyspitkälle maratonille näillä ylipronaation ja Mortonin neuroomien kiusaamilla kintuillani. Säästän koipia ja selkää mieluummin alppiretkille ja muuhun hauskanpitoon.

Mutta puolimaraton on mukava matka. Siinä on jo himpun verran tavoitteellisuutta, mutta todennäköisyys itsensä hajottamiseen melko pieni (jos siis välttää kirjaimellisesti kantapään kautta opittuja hölmöyksiä).

Jotain on kyllä kuudessa vuodessa muuttunutkin. Nimittäin aineenvaihdunta. Se ruokailujen ja hieman tehostetun harjoittelun kuvio, jolla aiemmin paino pysyi samassa tai putosi hiukan, onkin nyt tuonut vaa'an kertoman mukaan lisää liki kolme kiloa. En ole juuri harrastanut makeaa tai muita tuhteja herkkuja, enkä edes popsinut suuria annoksia tavallista ruokaa. Pubissa tulee käytyä vain harvakseltaan. Kunto- ja hyötyliikuntaa on kertynyt aina vähintään tunti päivässä, useimmiten enemmän.

Oikeastaan ainoat elintarvikkeet, joita olen viime aikoina syönyt määrällisesti enemmän, ovat hedelmät ja juusto. Edellisiä siksi, että lähikaupassa on vastustamattomia "kilo punnalla"-tarjouksia. Tuleehan siitä hedelmäsokeria, jos päivän mittaan närppii vaikkapa kolme päärynää, kolme omenaa ja kaksi appelsiinia... ai niin, olikos siellä korissa klementiinejäkin? Kuivattuja goji-marjoja - joiden väitettyihin terveysvaikutuksiin en ole kuitenkaan hurahtanut - tuli jossain vaiheessa tavaksi ropsauttaa kourallinen aamupuuroon, kun täältä ei metsämarjoja saa.

Juustoa kuluu enemmän lähinnä siksi, että täkäläinen laatu murenee höylällä vedellessä. Niinpä sitä on pitänyt leikata leivälle veitsellä, mikä on tietysti tehnyt viipaleista reilusti paksumpia (tässä saattaa olla selityksen makua; pidän kyllä juustosta vähän liikaakin, mikä tekee pienestä ruotuunpalaamisjaksosta ihan tervetulleen).

Aika lailla oman ruokavalioni kaltainen pyramidi on lainattu täältä. Toimii  enimmäkseen loistavasti.

Mutta cheddariakaan en ole urakalla lohminut, joten ainoaksi selitykseksi näiden pienten purojen lisäksi jää aineenvaihdunnan hidastuminen keski-ikään tullessa - tai pysähtyminen, kuten joku jossain painonhallintaan liittyvässä keskustelussa katkerana totesi. Kaloreita en ole laskenut, vaan syönyt vanhan treenituntuman mukaan. Tuohon tuntumaan ei näköjään olekaan enää täysin luottamista.

Tällainen heilahtelu hoituu vielä pienillä korjausliikkeillä. Mutta pienikin nousujohteisuus pistää taas kerran pohtimaan, miten vaikeaa painonhallinta ylipäänsä on nyky-yhteiskunnassa, kun kaikenlaista hyvää syötävää (ja juotavaa) on tarjolla paljon ja liikuntaa vähän. Kohtuullinen liikuntamääräkään kun ei tarkoita sitä, että "voi syödä mitä vain lihomatta". Ei ainakaan enää 35 ikävuoden paremmalla puolella. Istuvan ihmisen päivän kaloritarpeen saa huiman nopeasti täyteen ja ylikin niin sanotuilla turhilla eväillä, eli sellaisilla, joista ei juuri ravintoaineita irtoa, mutta energiaa sitäkin enemmän. Suotta ei kasviksia suositella vatsantäytteeksi. Ja niitä hedelmiä - kohtuudella.

---

Tämän taivastelun jälkeen tuntuu irvokkaalta ja jopa mauttomalta muistuttaa varainkeruukampanjastani, joka on komeasti loppusuoralla (vielä ehtii mukaan). Oletettavasti Afrikan köyhillä alueilla päivittäiset huolenaiheet ovat jotain muuta kuin liian paksut juustoviipaleet. Mutta jo tähän mennessä Camfed-juoksutiimimme on saanut haalittua kokoon summan, jolla saa hankittua esimerkiksi koulupuvut 72 tytölle. Kiitos, ystävät!

Sarvekkaat ystävämme

Pagistaanissa on ehkä havaittavissa lievää taisteluväsymystä, kun mitään erityisen järkevää ja analyyttistä ei jaksa eikä ehdi kirjoittaa. Jatketaan siis vanhalla, tutulla silppulinjalla - vähän sitä sun tätä.

Sitä paitsi nyt on perjantai ja kevennyksen paikka.

Jotain allekirjoittaneen mielentilasta - kenties myös aivokapasiteetista - kertonee sekin, että jo monena päivänä olen käynyt töiden lomassa nauramassa tälle videolle, jossa vuohet huutavat kovin inhimillisillä äänillä (ja taas nauratti hirveästi, kun katsoin sen linkitystä varten).

Pagistaanissahan on aina pidetty vuohista. Minulla on ollut kunnia omistaakin kaksi perin persoonallista sorkkaeläintä parin vuoden ajan. Viime aikoina kontakteja sarvekkaisiin ystäviimme on kuitenkin ollut lähinnä Alpeilla.

Viime kesänä mieltä lämmitti erityisesti muuan sattumus wallisinvuohien parissa. En tiedä, miten tuon vuohirodun nimi kääntyisi oikeaoppisesti suomeksi; saksaksi se on Walliser Schwarzhalsziege ja englanniksi Valais Blackneck goat. Joka tapauksessa kyseessä on hyvin kaunis eteläsveitsiläinen vuohirotu, joka oli jo häviämässä tuottoisampien lypsyrotujen tieltä. Sen ominaispiirteenä on pitkä turkki, joka jakautuu kuin viivottimella vedettynä mustaan etupäähän ja valkoiseen takapäähän. Kuten kuvista näkyy, aikuisilla on myös hieno otsatukka.

Olimme siipan kanssa laskeutumassa sateisena aamuna vuorilta laaksoon, kun polku meni - kuten ne usein menevät - eläinaitauksen läpi. Niityn toisella puolella näkyi laiduntamassa iso kööri wallisinvuohia. Joku niistä huomasi meidät porttia avatessamme ja kohta koko lauma - noin kolmekymmentä mustavalkoista liuhupartaa - tuli täyttä laukkaa meitä kohti. Vaikuttava näky!

En tiedä, mitä vuohet satunnaisilta kulkijoilta halusivat. Jotain syötävää oletettavasti. Yhtä kaikki ne asettuivat ympärillemme tiiviiseen, toiveikkaaseen piiriin ja katsoa nakottivat meitä odottavasti. Pienimmät kilit kipaisivat viereisen ladon kiviseinälle nähdäkseen paremmin. Jotain ryysiksestä ehkä kertoo se, ettei tungeksivasta vuohilaumasta saanut vasemmanpuoleista otosta parempaa kuvaa.

Aikansa ne meitä katselivat ja kuuntelivat pahoittelujamme, ettei meillä ollut mukana mitään vuohia kiinnostavaa tarjottavaa. Rapsuteltavaksi sarvipäät eivät suostuneet, vaan väistivät kättä. Sitten ne kyllästyivät, palasivat omiin laidunnuspuuhiinsa ja me jatkoimme matkaamme. Kulkiessamme huomasimme kyltin, jossa kerrottiin lauman olevan osa EU:n tukemaa alkuperäisrotujen elvytysprojektia.

Sentään vuohet eivät lähteneet seuraamaan meitä, kuten miehelle jonkin kerran on Alpeilla käynyt. Ehkä emme vielä parin maastoyöpymisen jälkeen haisseet tarpeeksi vahvasti ollaksemme potentiaalisia johtajapukkeja. 

Quorn - outo nimi, hyvä maku

Tähän väliin jotain aivan muuta: apeasiaa ja mainos, josta - tätä lienee syytä nykypäivänä tähdentää - kukaan ei ole maksanut mitään.

Pagistaanin keittiössähän on menty jo vuosikaudet niukalla lihalinjalla. Tutuiksi ovat tulleet niin tofu kuin soijasuikaleet ja -rouhekin. Kala- ja sieniruokia tulee niin ikään tehtyä paljon.

Ja sitten toisinaan paistetaan hyvä pihvi, tehdään poronkäristystä tai - ah autuutta! - hirvenlihapullia. On ollut mielenkiintoista huomata, että kun lihaa syö harvoin, sitä (ja aterian mahdollistanutta elämää) oppii todella arvostamaan.

Mutta asiaan. Täällä Englannissa olemme maistaneet ensimmäistä kertaa Quorn-tuotteita. Saarivaltakunnassa niitä on ollut saatavilla jo pitkään, mutta Suomeen ne ovat rantautuneet vasta äskettäin. Quorn on muun muassa kuutioina ja leikkeinä myytävä, vähärasvainen ja kuitupitoinen sieniproteiinivalmiste. Yhtälö ei kuulosta kovin herkulliselta, mutta sitä suurempi on yllätys: esimerkiksi wokissa tai salaatissa quornkuutioita ei voi mitenkään erottaa vaikkapa kanasta.

Tietysti aina voi kysyä, onko kasvisruoan muistutettava lihaa. Onko esimerkiksi soijanakeissa tai vehnägluteenista tehdyssä "kasviskinkussa" mitään järkeä? Lihan kaltaisuus ei ainakaan minulle ole itseisarvo, vaikka se monelle kasvisruokia vieroksuvalle voikin olla ensimmäinen sysäys kokeilla lautasellaan viherpiipertäjien pöperöitä. Mutta jostain proteiinia on syytä saada; etenkin urheilua harrastavalla vauhti hyytyy nopeasti pelkällä leivällä ja perunalla. Allekirjoittaneen oikulliset sisuskalut ottavat lisäksi vastaan vain melko rajallisen määrän soijaa, papuja tai sieniä (jälkimmäisten osalta ongelmia aiheuttavat laktoosin kaltaiset sokerit, jotka quornista ilmeisesti puuttuvat). Niinpä quorn on synteettisyydestään huolimatta tervetullut lisä valikoimaan.

Quorn ja muut lihaa korvaavat valmisteet saattavat jatkossa tulla tutuiksi yhä useammalle ruokailijalle. YK:n ympäristöohjelman viimeisimmässä raportissa esitetään, että kehittyneissä maissa lihankulutus tulisi leikata vähintään puoleen nykyisestä. Jos muun muassa keinolannoitteista koituvat ongelmat halutaan saada hallintaan, maitotuotteiden käyttöä pitäisi niin ikään vähentää.

Quorn on löydetty myös suomalaisissa ruokablogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet kiittävään sävyyn muun muassa Pastanjauhajat sekä Polkkapossu.

Vaikka itselle olisi jo selvää

Saara pohtii mainiossa Filosofian puutarha-blogissaan rakkautta tavalla, joka ainakin Pagistaanissa osui ja upposi. Miten usein sitä mennä tohottaakaan omat tarpeet ja tunteet edellä? Usein.

En malta olla lainaamatta pitkähköä pätkää:

Hiljaista rakkautta on kuunnella, vaikka haluaisi puhua. Odottaa, kun haluaisi kiiruhtaa, olla kärsivällinen kun toinen epäilee ja ihmettelee vaikka itselle olisi jo selvää missä pitäisi jo olla menemässä ja mitä tekemässä. Hiljainen rakkaus on itsehillintää kun hermoja koetellaan ja vaikenemista silloin kun olisi hyvä tilaisuus piikitellä. Rakkaus on hiljaista hyväksyessään ettei Roomaa eikä  omakotitaloa rakenneta päivässä eikä pitkään muhineita suhdesolmujakaan selvitetä tiukassa aikataulussa.  Joskus  on osattava sietää valittamatta myös ajan kulumista epätyydyttävissä olosuhteissa ja näyttää tyytyväistä naamaa vaikka riepoo- ei siksi että haluaisi valehdella tunteistaan vaan siksi että toisella olisi rohkeutta ja valoa, eikä ainakaan lisätaakkana minun hankaluuttani.

Joskus nuorempana olin hyvinkin herkkä äyskähtelemään ja murjottamaan ja maksattamaan toisella sitä, että minulla oli ongelmia itseni ja itsetuntoni kanssa. Siitä maksoin itse aikanaan oman hintansa. Ehkä jotain oppiakin matkaan tarttui. Ainakin tajusin, etten halua ehdoin tahdoin pahoittaa minulle läheisen ihmisen mieltä oikutteluillani. Vaikkei toisen tunnereaktioista voikaan olla vastuussa, ei ihmisuhteessa voi toimia savolaisittain todeten, että kaikki on kuulijan vastuulla.

Tietenkään en osaa toimia, kuten haluaisin. Tai harvoin osaan. Pieleen menee viimeistään silloin, kun keskustelun kierrokset ja äänen volyymi kasvavat. Olen myös hirveän kärsimätön, kun haluan - tai ainakin luulen haluavani - jonkin asian muuttuvan johonkin suuntaan. Mutta yritän edes kompastellen pitää mielessä tämän perusasian, jonka Saara osuvasti muotoili:

Hiljainen rakkaus sen sijaan lähtee sen miettimisestä, mitä toinen haluaa ja tarvitsee ja sen ymmärtämisestä, että hän on muutakin kuin väline omien mielihyvieni tavoittelemiseen. Hänen helppo ja mukava elämänsä on minulle itseisarvo jota kannattaa edistää aina kuin voi, siten kuin voi.  Silti hiljainen rakkaus ei ole omien tarpeiden unohtamista tai kynnysmatoksi heittäytymistä. Omat tarpeet voi ja tulee tunnistaa, niihin vain valitsee suhtautua yksittäisissä tilanteissa muuten kuin vaatimalla välitöntä tyydytystä. Eikä hiljaista rakkautta tietenkään ole alistuminen hyväksikäyttöön, kaltoinkohtelun vastaanottaminen tai suhteen epäkohdista vaikeneminen.

Käykää ihmeessä lukemassa koko teksti. Ajatuksella. 

Doverin jyrkänteillä

Siippa on taas kyläilemässä, joten sosiaalinen elämä on vienyt voiton netissä notkumisesta. Kävimme viikonloppuna Lontoossa ja Doverissa, jonne etenkin lentokoneorientoitunutta puolisoani vetivät kuuluisat kalkkikiviseinämät.

Pystysuorien rantajyrkänteiden maine on pitkälti perua toisen maailmansodan ajalta, jolloin valkoisina hohtavat jyrkänteet olivat mantereelta palaaville pommittajille ja hävittäjille merkkinä paluusta kotiin. Toki Dover on ollut tärkeä paikka aina roomalaisajoilta asti; sieltä on kanaalin yli kaikkein lyhin matka manner-Eurooppaan. Nykyisin Doverissa on maailman vilkkaimmaksi kutsuttu matkustajasatama, minkä isengardimainen hulina himpun verran latistaa retkeilytunnelmaa.

Parhaiten jyrkänteitä olisi päässyt ihailemaan mereltä käsin, mutta talvisaikaan ei veneretkiä järjestetä. Rantaan sentään pääsi laskeutumaan polkua ja jyrkkiä tikapuita pitkin. Siellä oli hyvä tutkia läheltä liitukaudella syntyneiden "kallioiden" merkillistä rakennetta: ne ovat suureksi osaksi pehmeää, hyvin hienojakoista kalkkia, jossa kulkee vaakasuorassa piikiviraitoja. Sen verran haurasta ainesta jyrkänteet ovat, ettei ylhäällä kulkiessa tehnyt mieli mennä kurkkimaan aivan reunalle. Aika ajoin niistä murenee mereen tonni jos toinenkin, kuten tämän artikkelin kuvista näkyy.

Doverin linnasta taidan kirjoittaa paremmalla ajalla oman lastunsa.

Kolmen viikon loppukiri

Zambialainen Mercy sokeutui 14-vuotiaana diabeteksen vuoksi, mutta pääsi Camfed-tuella ja kovalla motivaatiolla yliopistoon opiskelemaan englantia ja erityispedagogiikkaa.

Tiedotusluontoista asiaa liittyen Camfed-projektiini: jos olet yrittänyt lahjoittaa rahaa Suomesta käsin onnistumatta siinä, kannattaa koettaa uudestaan ilman ääkkösiä eli skandeja.

Sinnikäs sisareni selvitti mystisen ongelman yhdessä Camfedin IT-tuen kanssa; järjestö on pyrkinyt rakentamaan luotettavan verkkolahjoitusjärjestelmän, mutta Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi muut maat on otettu mukaan vasta äskettäin, eikä skandinaavista aakkostoa hoksattu ottaa huomioon.

Niin ikään "state / county"-kohtaan kannattaa naputella kotikaupunki toiseen kertaan.

Projektissa on jäljellä kolmen viikon loppukiri; Cambridgen puolimaraton juostaan 10. maaliskuuta toivon mukaan keväisessä säässä. Lämmin kiitos kuvettaan kaivaneille afrikkalaistyttöjen puolesta! Koska Camfed on pienehkö järjestö, 90 prosenttia rahasta menee suoraan avustustyöhön, eikä jää pyörimään raskaisiin hallintorattaisiin. Lahjoittamaan pääsee siis täältä.

Koulutuksen merkityksestä löytyy hyvä suomenkielinen tietopaketti Ulkoministeriön artikkelista. Jutussa muistutetaan, että köyhissä perheissä ei ole varaa lasten ilmaiseenkaan koulutukseen, koska koulukirjat, vaatteet ja muut tarvikkeet ovat maksullisia. Varojen puutteessa opintokelkasta tapaavat pudota juuri tytöt - jotka ilman koulutusta päätyvät usein suurperheiden äideiksi vailla luku- ja kirjoitustaitoa.


Yhä useampi lapsi aloittaa opintiensä myös kehitysmaissa. Varsinkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa koulumaksujen poistaminen on avannut koulujen ovet miljoonille uusille oppilaille. Lisäksi ilmaiset ateriat ovat houkutelleet lapsia kouluihin muun muassa Intiassa.

Silti 67 miljoonaa lasta ei pääse edelleenkään kouluun. Useimmat heistä asuvat kaikkein köyhimmissä kehitysmaissa Afrikassa ja Etelä-Aasiassa. Epätodennäköisimmin koulua käy maaseudulla asuvan köyhän perheen tyttö.

Lopputulemana melkein joka viides maailman aikuinen ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Valtaosa heistä on naisia.
 

Huoltotoimia

Viime aikoina olen ollut jotenkin enemmän kotonani blogimaailmassa kuin Facebookin pikapäivitysten parissa, mikä on näkynyt myös kirjoitustiheydessä. Pagistaanissa onkin tehty pieniä huoltotoimia: siirsin iänikuisen linkkilistani eläväisempään muotoon, eli tuoretta luettavaa lajitovereilta löytyy nyt kätevästi blogin oikeasta laidasta, sieltä tunnisteiden vierestä (kaikki listaamani blogit eivät siis näy kerralla, vain 25 viimeksi päivittynyttä).

Luulen hukanneeni yhden jos toisenkin blogitutun tässä vuosien varrella - välissä oli Blogilistan uudistusta sun muuta - joten jos joku vanhoista bloggarikollegoista on vielä maisemissa ja linkkiä vailla, otan mieluusti vinkin vastaan. Samaten uutta luettavaa saa suositella.

Laatuaikaa Cromwellin seurassa

En ole mikään historiallisten romaanien suuri ystävä - menneisyydestä saa yleensä tarpeekseen työpäivän aikana - mutta loppuvuodesta hylkäsin Frodon ja Samin Ithilieniin Sauronin silmää väistelemään ja siirryin viettämään iltaisin laatuaikaa Thomas Cromwellin seurassa.

Jo pari vuotta sitten kiinnitin huomiota kovasti kehuttuun, Tudorien ajasta kertovaan romaaniin. Sitten unohdin autuaasti sekä kirjan että kirjailijan nimen. Pari kuukautta sitten lontoolaisen rautatieaseman kirjakaupassa sattui silmään Hilary Mantelin Wolf Hall (2009, sittemmin käännetty myös suomeksi nimellä Susipalatsi) ja hoksasin, että siinähän se puoliteholla etsiskelemäni teos oli. Ostin pokkaritiiliskiven matkaan ja ryhdyin lukemaan sitä jo junassa. Kolme varttia Lontoon ja Cambridgen välillä meni hetkessä, vaikka ruuhkan takia jouduin seisomaan vaunujen välikössä.

Bookerilla palkitun kirjan päähenkilö on siis Thomas Cromwell (n. 1485-1540), Henrik VIII:n luottomies ja yksi aikansa tärkeimpiä poliittisia vaikuttajia Englannissa. Historiankirjoituksella on alhaissyntyisestä Essexin jaarlista vähän hyvää sanottavaa; hänet kuvataan kylmänä ja laskelmoivana valtiomiehenä. Mutta Mantelin Cromwell on myös sympaattinen ja huumorintajuinen eläinten ystävä sekä hyvä isäntä niin kotiväelleen kuin vierailleenkin.

Niin kaluttu luu kuin Henrik VIII:n aikakausi onkin sekä historiantutkimuksessa että fiktiossa, Mantel saa puhallettua sen henkiin ja taiottua henkilöistään eläviä sortumatta lukukokemusta häiritseviin anakronismeihin. Yhdistettynä valeriaanateehen viipyilevä kerronta toimi myös tehokkaana unilääkkeenä, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut millään muotoa pitkäveteinen. 

Kirja aloitti trilogian, jonka toinen osa, Bring Up the Bodies, ilmestyi viime vuonna ja puhdisti niin ikään palkintopöydän. Sen pokkariversiota odotellessa siirtynen taas tuokioksi Keski-Maahan.

Paaston idea

Tänä iltana alkaa Suomen ortodoksisessa kirkossa niin kutsuttu suuri paasto, jota myös pääsiäispaastoksi kutsutaan. Tällainen kehon ja mielen kevätsiivous on tietysti mitä epämuodikkain projekti, niin paljon kuin ruoasta nykyisin jauhetaankin hyvässä ja pahassa. Monen mielestä vapaaehtoinen kärvistely ja kieltäymys on silkkaa hullutusta vailla järjen häivää (paitsi jos sillä tähdätään hankalasti määrittyvään "rantakuntoon"). 

Eikä koko asiasta tulisi numeroa tehdäkään. Päin vastoin. Sitä paitsi ruokavalion rukkaaminen on keino, ei itsetarkoitus.

Nurmeksen ortodoksisen kirkkoherran Andrei Verikovin tiivistys antaa kuitenkin - aivan aatemaailmasta riippumatta - ajateltavaa meille ruoan ja virikkeiden runsaudenpulassa räpiköiville hyvinvointivaltioiden asukkaille, jotka emme ehkä kuitenkaan voi erityisen hyvin. Fyysisesti sen enempää kuin henkisestikään.

Erityisesti pidän tuosta suusta sisään menevän ja sieltä ulos tulevan rinnastamisesta. Se kuulostaa ehkä kaukaa haetulta. Mutta ei se ole.

Mitä on lopulta paasto ja pidättäytyminen? Se on ensimmäinen askel siinä, että opimme hallitsemaan itseämme. Ensimmäinen ja helpoin askel tässä kaikessa on se, että osaamme kontrolloida sitä, mitä pistämme suusta sisään. Jos kykenemme tähän, niin sen jälkeen meidän on askeleen verran helpompi kontrolloida sitä, mitä päästämme suusta ulos.

Kolmas ja varmasti vaikein tehtävä on hallita omaa mieltämme ja mielihalujamme, koska nämä ovat kaikkien himojemme ja riippuvuuksiemme alkusyy. Kuinka paljon helpompaa onkaan arvioida ulkoisten tekojemme syitä ja seurauksia, kuin kyetä korjaamaan itseämme sisältä päin. Se on kuitenkin koko paaston idea.

Vapaakappaleita ja lumikelloja

Valamo-kirjan tekijänkappaleita on sen verran reilusti, että ajattelin voivani toimittaa muutaman myös Pagistaanin uskollisille lukijoille vaikkapa sen kunniaksi, että blogi on ollut pystyssä huimat yhdeksän vuotta. Kymmenvuotistaipaleen juhlistaminen olisi toki komeampaa, mutta mennään nyt näillä vuosilla.

Paljon on blogosfääri yhdeksän vuoden aikana muuttunut ja osin hiljentynytkin. Moni konkari ja vanha tuttu lienee siirtänyt pohdintansa muuhun sosiaaliseen mediaan tai niin sanottuun oikeaan elämään. Eivätpä ole Pagistaaninkaan päivitysmäärät olleet viime vuosina enää samoja kuin alkuaikoina.

Mutta asiaan. Nopeimmat kolme saavat siis kirjan omakseen ilmoittautumalla kommenttilaatikossa ja antamalla lyhyen perustelun sille, miksi teoksen hyllyynsä haluaa. Kirjoittajaa ei tarvitse kehua.

Tarjoukseen toki sisältyy rohkea oletus, että Pagistaanilla on edelleen ainakin kolme lukijaa. Ei sekään sanottua ole.

Mikäli teoksesta jotakin haluaa maksaa ja samalla kattaa postituskuluja, voi lahjoittaa jonkun roposen juoksukampanjaani ja osaltaan edesauttaa afrikkalaistyttöjen kouluttautumismahdollisuuksia.

Toinen vaihtoehto tukea hyvää asiaa on hankkia kirja aikanaan Valamon luostarin kirjakaupasta; sieltä myydyistä kappaleista aion siirtää tekijänpalkkion palaneen päärakennuksen kunnostamiseen tai uudelleen rakentamiseen. Sain sekä väitöskirjaa että tätä teosta väsätessäni Valamosta niin paljon tukea - muun muassa luvan käyttää luostarin kuva-arkistoa veloituksetta - että tahdon antaa jotain myös takaisin, vaikka vaatimattomallakin tavalla.

---

Sain vihdoin aikaiseksi hankkia paikallisen puhelinliittymän - en ymmärrä, miksi jahkailin sen kanssa niin pitkään - joten syksyllä hankkimastani älypuhelimesta on nyt enemmän iloa. Esimerkiksi karttaominaisuus on mainio pitkillä juoksulenkeillä, joilla olen taipuvainen eksymään, vaikka kotona reitin kartasta katsoisinkin.

Myös puhelimen kamera on yllättävän hyvä. Esimerkiksi tuo pikaisesti räpsäisty kuva lenkin varrelle osuneista lumikelloista on teknisesti sangen kelvollinen. Pienen "toimintakamerani" jälki ei ainakaan värien osalta yllä samaan (toimintakamera on siis rintataskuun mahtuva Olympus - sitä pidän mukanani pyöräily- tai kiipeilyretkillä, joille järjestelmäkameraa ei viitsi raahata särkymään). Alareunan epäonnistunut rajaus häiritsee tosin silmää; tarkentamisen ja rajaamisen hienosäätömahdollisuuksia ei voi tietenkään verrata oikeaan kameraan. Tai sitten olen vain tottumaton kännykkäkameran käyttäjä.

Niin, täällä kukkivat jo lumikellot. Aurinkoisimmilla paikoilla myös narsissit alkavat avata kukintojaan. Peipposet huutavat ikkunan takana aamukuudesta alkaen, välillä soolon tai hätäisen varoitussarjan lirauttaa punarinta tai mustarastas. Kyyhkysten puhallinorkesteri on niin ikään ahkerasti äänessä. Muuten on kyllä ollut varsin kylmää ja epävakaista, aivan kuin Suomessa huhtikuussa.

Laatokan Valamo

Pagistaanin sivupalkissa tovin kummitellut kirja, Laatokan Valamo, on nyt ilmestynyt. Kyseessähän on vuonna 2011 julkaistuun väitöskirjaani väljästi pohjautuva, edeltäjäänsä enemmän matkailuhistoriaan painottuva suomenkielinen teos.

En ole itse vielä kirjaa kansissa nähnyt, mutta ensi viikolla visiitille tuleva siippa tuonee lämpimäiskappaleen mukanaan. Hienolta kuulemma näyttää, enkä epäile yhtään: taittaja teki loistotyötä ja sain käyttää kuvituksena muun muassa Heinäveden Valamon arkiston upeita valokuva-aarteita. Siitä lämmin kiitos luostarille! Toivon mukaan sisältö vastaa ulkoasua, eikä ainakaan suurempia asiavirheitä tai muita mokia ole livahtanut tekstiin mukaan. Olen jo ehtinyt oppia, ettei tarkinkaan oikoluku takaa täysin lipsahduksetonta lopputulosta.

Mutta näin kirjasta kertoo kustantaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura:

Laatokan Valamo oli 1800-luvulla suosittu vierailukohde, jonne matkoja tekivät niin venäläiset kuin suomalaisetkin tutkijat, kirjailijat, pyhiinvaeltajat ja turistit. Heidän matkakertomuksiaan julkaistiin lehdissä ja kirjoissa molemmin puolin rajaa. Teoksessa seurataan rajaseutuluostarissa vierailleiden kirjallisia jalanjälkiä 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun.

Valamon luostarin varhaishistoria on ollut varsin huonosti tunnettu. Niinpä se tarjosi 1800-luvulla kankaan, jolle voitiin kansallisromantiikan hengessä hahmotella monenlaisia mielikuvia luostarin menneisyydestä. Aikansa aatemaailmaan taustoitettuina matkakuvaukset heijastelevat kiehtovalla tavalla kansallisen tietoisuuden nousua molemmin puolin autonomisen Suomen rajaa. Samalla teos avaa Laatokan kuuluisaan luostariin liitettyjen käsitysten alkuperää ja taustaa. Teoksessa on aiemmin julkaisemattomia kuvia muun muassa Valamon luostarin arkistosta.

Uhkapelejä

Ulkosuomalaiselle tuli Luottokunnalta tekstiviesti. Siinä kerrottiin epäilyttävästä 550 euron nettiostoksesta, joka oli tehty luottokortillani edellisenä päivänä. Piti vahvistaa, tunnistanko moisen vai en. Enpä tunnistanut. Olin kyllä aamulla ihmetellyt, miksei kaasulaskun maksaminen kortilla onnistunut entiseen tapaan. Luottokunnan viestistä selvisi sekin: kortin käyttöä rajoitetaan, kunnes asia on selvitetty.

Seuraavana päivänä merkillistä korttitapahtumaa puitiin puhelimitse. Mitä ilmeisimmin joku oli hakkeroinut eli suomeksi sanottuna vetänyt välistä korttitietoni asioidessani joko verkkokaupassa tai ihan tavallisessa marketissa. Sitten korttia oli käytetty uhkapelien pelaamiseen, valuuttana dollarit. Luultavasti juuri outo rahankäyttötapa oli kiinnittänyt Luottokunnan järjestelmän huomion. Tuollaiset ajanvietteet kun eivät käyttäjäprofiiliini kuulu.

Toinen omituisuus, joka usein kielii kortin myöntäjälle tietovarkaudesta, on luottokortin samanaikainen tai lyhyellä aikavälillä tapahtuva käyttö vaikkapa eri mantereilla. Sinänsä kiinnostavasta valvontajärjestelmästä voi lukea lisää vaikkapa täältä.

Luottokunnalta - ja kaveripiiristä - kävi selväksi, että tätä tapahtuu paljon, eikä asiaan voi juuri mitenkään varautua. Vaikka olisi huolellistakin huolellisempi tietojensa jakamisen suhteen, tihulaisten konstit ovat monet. Väärinkäytetty korttiparka menee tietysti uusiksi, mutta sekin käy yllättävän sujuvasti huolimatta ulkomailla oleskelustani. Ja kun täytän asianmukaisesti reklamaatiokaavakkeen, en joudu jonkun pikkurikollisen pelihuvitusten maksumieheksi.

On selvää, etteivät luottokorttien myöntäjät halua ihmisten ryhtyvän karttelemaan korttien käyttöä. Niinhän siinä kävisi, jos tavallinen kortinvinguttaja joutuisi kaivamaan omaa kuvettaan päädyttyään hakkereiden uhriksi. On pienempi paha maksaa tappiot, koettaa valvoa maksuliikennettä ja kannustaa verkkokauppoja siirtymään turvallisiin varmennusjärjestelmiin.

Se, mitä jokainen voi kuitenkin tehdä, on seurata omalla kortillaan tehtyjä maksuja säännöllisesti ja ilmoittaa kortin myöntäjälle heti, jos epäilee vilunkia. Kaikki rötökset kun eivät valvonnan haaviin jää. 

Book of Hours

Kuva on lainattu täältä.

Olen vuosien myötä nähnyt jo keskiaikaisen käsikirjoituksen jos toisenkin. Eilen paikallisessa Fitzwilliam Museumissa juutuin kuitenkin pitkiksi ajoiksi ihailemaan muutamaa tavattoman hienoa ja kaunista kirjansivua.

Oma lukunsa ovat kirkkojen upeat evankeliumikirjat, mutta joskus henkilökohtaiseen hartaudenharjoitukseen tarkoitettuja kirjoja koristeltiin niin ikään huolella ja antaumuksella. Kannattaa klikata auki tuo vasemmalla oleva kuva tarkempaa tutkimista varten. Kyseessä on pergamenttisivu Gray-Fitzpayn Book of Hours-teoksesta eli rukous- ja hartauskirjasta. Se on jonkun tuntemattoman kirjuri-kuvittajan kädenjälkeä 1300-luvulta, ja kuvituksessa yhdistyvät verrattomalla tavalla hengelliset ja maalliset aiheet (oma suosikkini on orava sivun vasemmassa laidassa).

Ja kun nyt kuvista on puhe, myös Valgeita päivitin, kun lähipiiri asiasta tuli muistuttaneeksi. Ei sillä, että näistä kahdesta tavasta tehdä kuvia oikein tohtisi puhua samana päivänäkään.

Pyhän Edmundin raunioilla

Pistäydyin viime viikonloppuna Bury St Edmundsissa, joka on sympaattinen pikkukaupunki noin 40 minuutin junamatkan päässä Cambridgesta. Minua kiinnostivat ennen muuta kaupungin keskustassa sijaitsevat suuren benediktiiniluostarin rauniot. Pohjois-Englannissahan raunioita on tiheässä ja niillä tuli aikanaan vierailtua ahkerasti - asiaa auttoi mahdollisuus liikkua autolla - mutta täällä etelämpänä niiden eteen joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa.

Luostari perustettiin jo vuonna 633, mutta arvoon arvaamattomaan se alkoi nousta 900-luvun alussa. Tuolloin siitä tuli tanskalaisten tappaman saksikuningas Edmundin hautapaikka. Kuningas kohtasi loppunsa vuonna 869 - aikalaislähteet kuvailivat hänen olleen "täynnä nuolia kuin siili piikkejä", minkä lisäksi hänen päänsä leikattiin irti - ja tapahtuma tulkittiin marttyyrikuolemaksi kristinuskon puolesta.

Hautapaikka sieltä raportoiduine ihmeineen alkoi vetää pyhiinvaeltajia ja 1000-luvun alussa vanhan kilvoittelupaikan tilalle rakennettiin benediktiiniluostari. Seuraavat vuosisadat olivat vaiheikkaita käsittäen muun muassa kaupunkilaisten kapinoita varakasta luostaria kohtaan. Vuonna 1539 Bury St Edmundsin luostari lakkautettiin osana Henrik VIII:n masinoimaa luostarilaitoksen purkamista. Kaupunkilaiset käyttivät sen kiviä ja muita rakennustarpeita uusien asumusten rakentamiseen, mutta jäljelle jäivät rauniot, jotka osoittavat luostarin koon sen loiston päivinä.

Sitä, minne kuningas Edmundin jäännökset päätyivät, ei kukaan tiedä.

Alla olevasta kuvasta näkyy, että osa taloista rakennettiin kätevästi osaksi entisen luostarin länsimuuria. Hobitinkoloja etäisesti muistuttavat asunnot ovat vieläkin käytössä.

Tytöt koulun penkille

Tyttöjen lukuopetusta Ghanassa. Kuva: Camfed.

Olen yleensä ollut varsin nihkeä ryhtymään rahanker(j)uuseen edes hyvien asioiden puolesta. Täällä Englannissa lähdin kuitenkin mukaan paikallisen järjestön kampanjaan.

Kyseessä on Camfed, joka työskentelee köyhien afrikkalaistyttöjen kouluttamisen hyväksi. Mitä kaikenlaiseen "kehitysapuun" tulee, minusta naisten kouluttaminen on aina ollut likimain paras mahdollinen sijoitus sekä ympäristön, väestönkasvun rajoittamisen, terveyden, köyhyyden vähentämisen että inhimillisen pääoman kasvattamisen puolesta.

Lupauduin siis juoksemaan maaliskuussa Cambridgen puolimaratonin osana Camfed-joukkuetta. Edellisestä onkin jokunen vuosi aikaa...!

Jokainen juoksija pyrkii keräämään kampanjapottiin 250 puntaa eli vähän vaille 300 euroa, jotka käytetään maalaistyttöjen koulumaksuihin ja koulutarvikkeiden ja -asujen hankintaan Saharan eteläpuolisilla alueilla (Ghana, Malawi, Tansania, Sambia ja Zimbabwe). Kukin oppilas saa mahdollisuuden käydä nelivuotisen peruskoulun; erityistä huomiota kiinnitetään siihen, ettei koulusta pudota pois kesken kaiken. Sen jälkeen tyttöjä tuetaan jatkokoulutukseen hakeutumisessa.

Ohjelma on ollut menestyksekäs: sen kautta on saatu tuettua afrikkalaisnaisten kouluttautumista lääkäreiksi, sairaanhoitajiksi ja opettajiksi, samoin kuin talouden, oikeuden ja politiikan aloille. Moni naisista on jatkanut työskentelyä ruohonjuuritasolla oman yhteisönsä hyväksi.

Jos siis haluatte olla mukana tukemassa tärkeää asiaa luotettavan järjestön kautta, pistäytykää kampanjasivullani. Siellä voi tehdä kätevästi verkkolahjoituksen (valitettavasti sivut ovat vain englanniksi, mutta itse lahjoittaminen on helppoa).

Mikä hienointa, tässä projektissa pienelläkin summalla on suuri merkitys! Raha, joka länsimaalaiselle on kolikoita taskun pohjalta, vie Afrikassa koulutusasiaa pitkälle: jo muutamalla eurolla oppilas saa koulukirjat tai koulupuvun.

Puolestani pidän teidät aika ajoin ajan tasalla valmistautumisessani juoksuun sekä jaan uutisia siitä, missä Camfed-rintamalla mennään.

Kauheuksien kasvot

Kuva piilopaikkaan johtavasta portaikosta on lainattu täältä.

Jos saan valita monenlaisten museoiden joukosta käyntipaikkani, poimin vierailulistalle mieluiten "kotimuseoita" - sellaisia kuin Menshikovin palatsi Pietarissa tai Strangers' Hall, keskiaikainen kauppiaantalo Norwichissa. On aina mielenkiintoisempaa nähdä esineet enemmän tai vähemmän autenttisessa ympäristössään kuin steriileissä lasikaapeissa.

Amsterdamissa kävin niin ikään kotimuseossa. "Anne Frankin talona" tunnettu paikka oli kuitenkin jotain muuta kuin kotoisat porvarisasumukset. Kahden juutalaisperheen piilopaikan pienet ja ahtaat huoneet olivat tyhjiä, kuten joukon ainoana keskitysleireiltä selviytynyt, päiväkirjaa pitäneen Annen isä Otto Frank oli toivonut. Kalustamattomien huoneiden on tarkoitus symboloida tyhjyyttä, jonka miljoonat väkisin pois viedyt ihmiset jälkeensä jättivät.

Muiden museoitujen kotien sijaan mieleen nousivatkin kuvat Majdanekista.

Sattumalta juuri edellisenä päivänä olin jutellut erään sotahistoriaa tutkivan amerikkalaiskollegani kanssa väitteestä, ettei ihminen pysty tuntemaan empatiaa kuin yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan (empatian kohde voi toki vaihdella). Suuria kuolleisuuslukuja voidaan kauhistella, mutta samaistuminen edellyttää, että tapahtuma saa tavalla tai toisella kasvot ja henkilöllisyyden.

Tästä tietysti todistavat journalistiset ratkaisut paljon ihmishenkiä vaatineiden tapahtumien yhteydessä.

Vaikka mieleen voi nousta kriittisiä ajatuksia henkilökultteja lähentelevistä, emootioilla ratsastavista historian populaariesityksistä, kasvojen ja tunteiden merkitystä ei tule kyynisesti vähätellä. Niin allekirjoittaneelle kuin miljoonille muillekin Anne Frankin päiväkirjan lukeminen on ollut paitsi ensimmäisiä kosketuksia toisen maailmansodan kaameuksiin, myös suhteellisuudentajun palauttaja ja näkökulman laajentaja teini-iän kipuiluissa.

Teini-ikä on kaukana takanapäin ja historiatietämyskin hieman karttunut, mutta jälkimmäinen rooli menneisyyden kasvoilla on edelleen. Myös historiaa viran puolesta tutkivalle.

Käytännön vinkki Anne Frank-museoon mielivälle: kannattaa olla liikkeellä heti aamusta tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu etukäteen. Jo puolilta päivin jonoa on korttelin verran.

Linnuista ja todellisuuksista

Ensin tiedotusluontoinen asia: jostain syystä tieto blogikirjoitusten kommenteista ei enää tule sähköpostilaatikkooni. Niinpä muutama kommentti on jäänyt minulta tyystin huomaamatta, niin paljon kuin kaikkea palautetta ja keskustelua arvostankin. Pahoitteluni!

Sitten päivän epistolaan. Jo muutaman kerran lienen kirjoittanut siitä, miten ihmisten eläminen erilaisissa todellisuuksissa on viime vuosien aikana vähitellen iskostunut tajuntaani. 

Ehkä useimmat kääntävät katseensa pois omasta itsestään ja huomaavat asian jo aikaisemmin, mutta kukin tavallaan.

Esimerkiksi sopii vaikka se, että aikuiselle ihmiselle voi olla työlästä oppia erottamaan toisistaan varis ja harakka. Tällaisen tunnustuksen luin jokin aika sitten sosiaalisesta mediasta. Olin kovin ihmeissäni, mutta aloin ehkä ensimmäistä kertaa todella sisäistää, että yhdelle itsestäänselvät asiat voivat toiselle olla todella enemmän tai vähemmän yhdentekeviä - koska motivaatiostahan asiassa on kyse, ei mistään kyvykkyydestä tai kyvyttömyydestä.

Tai se, etteivät kaikki käytä suurta osaa vuorokaudesta joko elämän tarkoituksen pohtimiseen, katoavaisuuden pyörittelyyn, elävien olentojen kärsimysten märehtimiseen tai huomisesta huolehtimiseen.

Lintutietämys on sinällään toisarvoista (kirjoitinko minä juuri tuon?), mutta jälkimmäisen asian huomaaminen on ollut paitsi hämmentävää, myös oudolla tavalla helpottavaa. Nimittäin tajusin, miten paljon oma ahdistukseni on liittynyt siihen, että olen jollain tapaa olettanut kaikkien olevan samalla tavalla eksistentiaaliseen vellontaan virittyneitä ja myös kärsivän siitä.

Kun siis olen ymmärtänyt, tai ollut ymmärtävinäni, etteivät samat asiat tosiaankaan paina kaikkia ainakaan samalla tavalla, ahdistustasoni on laskenut huomattavasti. On todella paljon helpompaa kantaa vain oma maailmantuskansa sen sijaan, että sitä pyrkisi kantamaan pyytämättä myös läheistensä ja kaikkien muiden enemmän tai vähemmän tiedostavien olentojen puolesta. Kun ei sitä kantamista kuitenkaan pysty - ainakaan pelkällä ajatuksen tasolla - tekemään niin, että todellinen kärsimys maailmasta vähenisi.

Kärsimykseltä sinällään ei siis välty täällä kukaan, mutta on silti helpottavaa tietää, että ihmisillä on tässä(kin) suhteessa päissään erilaiset piuhoitukset. Kuten viisas - ja joskus aiemminkin siteeraamani - sananlasku sanoo, murheen lintuja ei voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiin. Nykyisellään luulen - ja uskon ja toivon - että moni onnistuu pesäpaikkaa etsivien siivekkäiden häätämisessä paljon allekirjoittanutta paremmin, sellainenkin, jolla on moninkertaisesti oikeaa murehdittavaa elämässään.

Ja jo se tuntuu pitävän ainakin muutaman loitolla täälläkin (näin palasimme siis kuitenkin lintuihin).

Kuva 1200-luvun käsikirjoituksesta on lainattu täältä.

Amsterdam ja asennekysymys

Pistäydyin Amsterdamissa seminaarimatkalla - ja nimenomaan pistäydyin, vaikken lentänyt. Suomalaiselle keskieurooppalaiset välimatkat ovat silkkaa luksusta, puhumattakaan siitä, että melkein joka paikkaan pääsee junalla.

Myös Englannista Hollantiin olisi voinut matkata raiteita pitkin kanaalin ali. Selviteltyäni eri vaihtoehtoja päädyin kuitenkin yhdistämään junailun ja lauttamatkan. Tai pikemminkin valitsemaan valmiiksi yhdistetyn, hämmästyttävän edullisen Rail & Sail -vaihtoehdon, jossa muutamalla klikkauksella sai varattua netistä koko paketin Cambridgesta Amsterdamiin ja takaisin.

Mikä mukavinta, Lontoon kautta ei tarvinnut kurvata ollenkaan, vaan junalla pääsi suoraan Harwichin satamaan torstai-iltana ja sunnuntaiaamuna takaisin. Hoek van Holland-satamasta oli puolestaan sukkela junayhteys Amsterdamiin.

Jos olisin lentänyt, olisin joutunut järjestämään itseni lontoolaiselle lentokentälle aamuvarhaisella tai vaihtoehtoisesti maksamaan ylimääräisestä hotelliyöstä Amsterdamissa. Nyt nukuin edullisesti ja mukavasti lautalla mennen tullen.

Toki matkanteon nopeutta arvostavalle lentäminen - Lontoosta Amsterdamiin vaivaiset 40 minuuttia - olisi ollut ehdoton valinta, vaikka lentokentillä meneekin aikaa kaikenlaiseen säätämiseen ja Cambridgesta olisi joka tapauksessa pitänyt mennä ensin junalla Lontooseen. Mutta noin ylipäänsä olen pyrkinyt välttämään lyhyitä lentomatkoja ja "säästämään" nekin lentotunnit pidemmille reissuille.

Ottaen huomioon, että juuri nousut ja laskut ovat ympäristön kannalta kuormittavimpia, tuntuu aina vain hullummalta, että esimerkiksi Suomessa lentäminen on usein halvempaa kuin junalla reissaaminen. Mainittakoon, että vaikkapa kaksisuuntainen junalippu Riihimäeltä Joensuuhun on vain 25 euroa halvempi kuin koko Hollannin-retkeni kahden maan junailuineen ja kaksine yöpymisineen lautalla (lentäminen olisi kyllä ollut vielä halvempaa täälläkin). Melko suolaista, sanoisin.

Sitä paitsi on asennekysymys, pitääkö matkustamiseen käytettyä aikaa hukattuna aikana vai ei.

Kapinamieltä koirarintamalla

Jokin aika sitten kirjoitin lyhykäisesti rotukoirien terveysongelmista. Mainio uusi blogilöytöni käsittelee aika ajoin samaa asiaa, johon kuuluu myös pennunostajan vastuu. Kovin usein taivastellaan, miten kasvattajat voivat tuottaa sairaita koiria.

Siksi voivat, että niillä on kysyntää.

Meillähän on ollut sekä rodun että kasvattajan kanssa tuuria. Bedlingtoninterrieri - joita siis perheessämme on ollut vuodesta 1974 - ei ole roduista sairaimmasta päästä, vaikka geenipohja on kapea. Perinnölliset ongelmansa bedlingtoneillakin on, tunnetuimpana kuparitoksikoosi. Tosin se on saatu viimeisen vuosikymmenen aikana melko hyvin hallintaan.

Unohtumattoman koirapersoona Sandyn tultua viime kesänä maallisen vaelluksensa päähän olemme vähitellen alkaneet pohtia koiraluvun nostamista takaisin kolmeen. Kaksi on toki kätevä ja kompakti minilauma, jota on helppo lenkittää ja viedä hoitoon. Eikä asialla ole sinällään kiirettä. Mutta jossain vaiheessa koirakierteen paine kasvaa: ei kahta kolmannetta, koska kun yhdestä aika jättää, toinen jää yksin.

Jälleen uusi bedlingtoninterrieri klaanin jatkoksi olisi tietysti varma valinta. Mutta jo vuosia olen katsellut haikaillen erinäisten vinttikoirien perään (sellainenhan bedlingtonkin on rungoltaan ja juoksunopeudeltaan). Erityisesti skotlanninhirvikoira kiinnostaisi, mutta se on harmillisen lyhytikäinen eläen keskimäärin kymmenvuotiaaksi - sentään nelisen vuotta pidempään kuin raskaaksi jalostettu serkkunsa irlanninsusikoira. 

Olen vähä vähältä vieraantunut niin koiranäyttelyistä kuin nykypäivän fiksoituneesta rotuajattelustakin. Koirat keritsen - tai tällä haavaa mies keritsee - brittiläiseen, lyhyeen käyttöleikkaukseen. Siinä tassukarvoja ei tarvitse varjella ja silmät saavat näkyä paljastaen sen kipinän ja elämänilon, mikä minusta on bedlingtonin olemuksessa parasta.

Minusta ei olisi myöskään kasvattamaan koiria, vaikka kasvattajakurssin aikoinaan kävinkin. Ajatus pennun maailmalle passittamisen vastuusta on liian vaikea.

Niinpä olen ajautunut miettimään vaihtoehtoa, jossa saattaisi saada kaiken haluamansa (tai sitten jotain aivan muuta): niin bedlingtonin kuin vinttikoirankin ja melko hyvällä todennäköisyydellä terveen* ja pitkäikäisen kumppanin, jonka turkin puunaaminen olisi luultavasti vähätöisempää kuin bedlingtonin kuontalon.

Täältä Britanniasta löytyisi lurchereita, noita perinteikkäitä vinttikoiraristeytyksiä, joissa nopeuteen on yhdistetty muita haluttuja ominaisuuksia kulloisenkin tarpeen mukaan (tuossa suomenkielisessä linkissä puhutaan lähinnä paimenkoirien ja vinttikoirien yhdistelmistä, mutta se on vain yksi "alalaji"). Vaikkapa varsin yleinen bedlingtonin, whippetin ja greyhoundin sekoitus voisi olla jotakin.

Ehkä. Joskus.

*Tässä en suinkaan viittaa myyttiin, jonka mukaan sekarotuinen olisi aina terveempi kuin rotukoira. Mitä esimerkiksi rakenneongelmiin tulee, asiahan riippuu pitkälti siitä, mitä rotuja sekoitukseen on käytetty. Kahden sairaan yhdistelmästä ei liene kovin todennäköistä saada tervettä jälkikasvua.

Menestys on huono tavoite

Kävin tänä aamuna hoitamassa koti-ikävää parin tunnin pyörälenkillä. Vastaan tuli muun muassa varoitusmerkki ihmisiä vainoavista jättiläiskonnista.

Pagistaan on taas siirtänyt jurttansa Englantiin, jossa vietetään näennäistalvea vakaassa plussakelissä ja vihreiden nurmikoiden keskellä. Yllättävän vaikealta tuntui jättää taakseen oma lauma kolmen viikon yhdessäolon jälkeen, oikeastaan vaikeammalta kuin syksyllä. Tuolloinhan siippa tuli matkaan sherpaksi ja muutenkin oli into päällä, kun ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Nyt taas lähtö oli joka tavoin arkisempi, ja vaikka täällä oikein hyvin viihdynkin, olivat tuntemukset kovin ristiriitaiset sanoessani koirille, että "keväällä tavataan" ja pistäessäni oven kiinni niiden pettyneiden naamojen edestä.

Ajatuksena on siis tulla Suomeen vasta muuttopakaasien kanssa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa, ellei jotakin erityistä syytä kotona pistäytymiseen ilmene. Siippa toivon mukaan ehtii täällä jonkin kerran käydä.

---

Selailin joulun aikaan keittiön pöydältä löytynyttä Tiede-lehden lokakuun numeroa. Siinä oli Mikko Puttosen kiintoisa artikkeli, jossa valistetaan menestyksen olevan vaarallinen tavoite:

Huippu-urheilu havainnollistaa menestyksen ja häviämisen draamaa, jota näytellään kilpailuyhteiskunnan muillakin lohkoilla. Kasvatussosiologian professori Hannu Simola puhuu erinomaisuuden eetoksesta. Menestystä palvovassa kulttuurissa vain paras on riittävän hyvää.
Menestys on kuitenkin huono tavoite, uskoo Helsingin yliopistossa opettava professori. Hän viittaa filosofi Tuomas Nevanlinnan esittämään huomioon, että elämässä kaikki arvokas, niin kuin onni ja rakkaus, saavutetaan yleensä jonkin muun toiminnan sivutuotteena. Jos niitä varta vasten tavoittelee, ne pakenevat ulottuvilta.
- Traagista on, että jos pyrit huipulle, todennäköisesti kangistut ja ahdistut, eikä tavoite toteudu. Olet kuin kankea suomalainen jalkapalloilija, jolla on pakonomainen tarve menestyä, Simola varoittelee.

Omasta puolestani olen viime aikoina pohtinut, mitä "menestys" oikein on ja huomannut, etten osaa määrittää sitä tulotason sen enempää kuin maineen tai kunniankaan mukaan. Luulen siis olevani joltisenkin turvassa kangistumiselta ja ahdistumiselta - siis menestyspaineiden osalta, ahdistustahan riittää muuten ihan kotitarpeiksi.

Sitä paitsi ihmisen päämääräkseen asettamien tavoitteiden gloria tapaa himmetä viimeistään silloin, kun ne on saavutettu. Tämä tapahtunee riippumatta noiden päämäärien laadusta tai niiden saavuttamisen vaikeudesta. Voi olla upeaa tulla valituksi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi tai huippuyliopiston professoriksi, tai voittaa olympialaisissa, jos tällaiset haaveet ovat siintäneet mielessä jonkinlaisina urakehityksen huippuina (inhoan muuten syvästi sanaa "urakehitys"). Mutta tuskinpa kukaan haluamaansa asemaan päässyt herää kovinkaan monena aamuna menestyksellään herkutellen, vuorenhuipulta alas laaksoihin tähyillen.

Ei, luulen, että huiminkin saavutus käy nopeasti arkiseksi ja asettuu osaksi normaalia elämää ihmisen suunnatessa intentionsa johonkin uuteen päämäärään. Niin kuin kai oikein ja luonnollista onkin. Tietysti tavoitteidensa luonnetta ja niihin liittyviä maailmankäsityksiä voi olla hyvä pohtia aika ajoin, niin ei ainakaan anna epähuomiossa syöttää itselleen muiden tärkeinä pitämiä päämääriä.

Kahdeksan totuutta

Liioliin blogista löysin pitkästä aikaa vanhan kunnon meemin - no, vanhan ja vanhan, mutta kelvatkoon määritys internetmaailmassa. Tämä sopii hyvin aiheeseen, kun työarjen käynnistely takkuaa.

Kahdeksan totuutta minusta ja työstä

1. Joskus varsin pienenä olin ilmoittanut, että "isona maalaan ikoneita ja leikkaan leipää". No, kumpaakin olen kokeillut ja toisessa - arvatkaa kummassa - olen ihan taitavakin, muttei niistä ole elanto irronnut. Mutta ehkä se ei ollut ajatuksenakaan lausuntoa antaessani, mene ja tiedä.

2. Vähän isompana, luettuani ahkerasti muun muassa Gerald Durrellia ja Konrad Lorenzia ja vietettyäni kaikki kesät nenä maassa mökillä, päätin haluavani biologiksi. Noin kymmeneen vuoteen en edes ajatellut mitään muuta vaihtoehtoa.

3. Aloitin palkkatyön tekemisen vähän ennen kuin täytin 14 vuotta. Ilmaisjakelulehtiä ja mainoksia tuli siitä eteenpäin jaettua liki seitsemän vuotta. Joensuun Kanervalan asukkaat kiittänevät ja kironnevat. Lienen ollut myös muutaman tylsistyneen kotikoiran päivän kohokohta kahdesti viikossa.

4. Kävin lopulta biologian pääsykokeessa asti, mutta päädyin kuitenkin opiskelemaan historiaa ja kulttuuriantropologiaa. En oikein vieläkään tiedä, miten siinä niin kävi. Eräs ihmismielen ammattilainen tosin kysyi viime kesänä - valittaessani, miten historiantutkijalla voi olla näin kompleksinen suhde ajan kulumiseen - olenko koskaan miettinyt, että ilmeisen nuorena alkanut aika-ahdistukseni olisi saattanut olla tiedostamaton syy alanvalintaani. Kiinnostava ajatus.

5. Olen ollut siinä mielessä hirveän onnekas, etten ole ollut vielä päivääkään työttömänä kiikkerästä alanvalinnastani huolimatta. Osittain kiitos kuuluu paikallislehdelle, joka "koulutti" minut valokuvaavan uutistoimittajan hommiin virallisten opintojeni ohella, ja jossa työskentelin monet pätkät, viimeksi viime kesänä.

6. Työkseni olen myös siivonnut ja pitänyt siitä, tosin olisin pitänyt vielä enemmän, jos annettu aika ja työmäärä olisivat täsmänneet edes likipitäen niin, että omaan kädenjälkeensä olisi voinut olla tyytyväinen.

7. En pystyisi tekemään vuorotyötä. Kokeilin sanomalehden jakamista yhden opiskelukesän alussa, mutta vuorokausirytmini ei millään asettunut aamuyöllä tehtävään työhön. En pystynyt nukkumaan päivällä enkä yöllä ja olin puolikuollut kahdessa viikossa. Tunsin heikkoudestani jonkinmoista huonoa omaatuntoa, kunnes luin, että osa ihmisistä - edes sairaanhoitajista - ei kerta kaikkiaan kykene vuorotyöhön. Hatunnostoni heille, jotka siihen pystyvät!

8.  En osaa ennustaa, miten työelämäni tästä eteenpäin rullaa, mikä ei liene nykypäivänä mikään uutinen. Pysynkö yliopistomaailmassa tai edes sen liepeillä, vai päädynkö vaihtamaan jossain vaiheessa kokonaan alaa? Jos päädyn, mihin? Voisin kuvitella tekeväni hyvinkin toisenlaisia töitä kuin nyt, enkä ole sinänsä nirso työn suhteen, mutta täysin omien arvojeni vastaiseen pestiin - vaikkapa juorulehden toimitukseen - tuskin suostuisin.

Kuva on lainattu täältä. PhDComics-sivustolta löytyy paljon sellaista, jonka akateeminen (pätkä)työläinen omakseen tunnistaa.
 

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.