Halu ymmärtää

Aika ajoin mieleeni hiipii epäilys, olenko ulkomaailman mielestä sietämätön besserwisser, jonka pitää päästä sanomaan ja pätemään joka välissä. Besserwissereille tyypillistä kun lienee, että he ovat itse autuaan tietämättömiä aiheuttamastaan ärsytyksestä ja vastentahtoisen yleisönsä kiusaantuneesta liikehdinnästä.

Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.

Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.

Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").

Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.

Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.

Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.

Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).

Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.

En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).

Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.

Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.

Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.

Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?

Laatuaikaa

Käsite laatuaika saa niskakarvani poikkeuksetta pystyyn. Viimeksi törmäsin siihen jossain naistenlehdessä. Siinä kerrottiin yhdessä lenkkeilyn olevan parisuhteen "laatuaikaa", joka mahdollistaa syvällisetkin keskustelut. Tästä valistin siippaakin iltana muutamana, kun hölköttelimme Riihimäen raitteja. Että tässä sitä nyt vietetään, yhteistä laatuaikaa.

Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?

Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.

Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.

Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.

No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.

Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.

Ei taida kelvata

Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.

Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.

Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.

Tahti entisellään

Juhannuksen jälkeen tahti on jatkunut entisellään, myös blogin päivitystahti. Viime viikonloppuna pistäydyimme Tampereella viettämässä isän 75-vuotisjuhlia; se sopi parhaiten tapaamispaikaksi kaikille kolmelle ruokakunnallemme. Iltaristeily Pyhäjärvellä swingin ja jazzin säestämänä tuntui olleen päivänsankarin mieleen, eikä meillä muillakaan ollut mitään valittamista.

Keskiviikkona pistäydyimme kuuntelemassa elävää blueslegendaa ja lämmittelyn ansiokkaasti hoitanutta serbialaissyntyistä Ana Popovicia. B. B. Kingin karisma ei iän myötä ole ainakaan hiipunut, vaikka joku sankari yleisön joukosta katsoikin asiakseen ryhtyä urputtamaan vanhalle muusikolle kovaan ääneen kesken konsertin.
- Why don't you go home then, kehotti King ja totesi, ettei moista ollut 60 vuoden aikana ennen tapahtunutkaan.

Siinäpä tärkeimmät. Koirat ovat jo Pohjois-Karjalassa mökkilomaa viettämässä ja me suuntaamme neljän tunnin päästä kohti Turkua ja Tukholman lauttaa sekä sieltä edelleen kohti Sveitsiä. Luvassa on taas pari viikkoa alppipatikointia ja toivon mukaan vähän kiipeilyäkin. Nyt viimeistelemään pakkaamista, hienoa heinäkuuta itse kullekin!

Emmehän me koskaan

Pielisen rannalla vietetyn juhannuksen kohokohtia olivat taas kerran paitsi saunominen ja talviturkin heittäminen, myös alkukesästä nauttiminen toiseen kertaan - täällä etelämpänähän luonto elää jo keskikesää.

Nopeasti kesä etenee pohjoisempanakin: lauantaina kävimme katsomassa miehen tädin mailla sijaitsevaa suojeltua puronvartta, jossa saniaiset olivat jo ojentuneet kevätkippuroistaan metriseksi viidakoksi. Pari viikkoa sitten tarjolla olisi ollut rentukoiden kukintanäytös.

Nurmeksesta siirryimme Liperiin ryöstöretkelle. Vanhempani tekevät mökkiremonttia, jonka myötä purettiin hyvin palvelleet, riehakkaan oranssit keittiönkaapit vuodelta 1975. Pakkasimme ne isältä lainattuun peräkärryyn: ikäiseni kaapisto saa vielä toisen elämän alakerran verstaassa. Samaan lastiin kaivoimme aitan periltä liki satavuotiaan puusohvan, joka hankittiin 80-luvulla Turusta ja jossa nukuin monta vuotta, kunnes kasvoin siitä kirjaimellisesti ulos. Tilkkeeksi tungimme vanhan, kaksisataalitraisen akvaarioni (tuskin mikään tuo elämään säpinää paremmin kuin pikku vesivahinko puutalossa), kasan kuparisia kahvipannuja, jakkaran ja muuta pientä. Viikinkilaivamme irtosi rannikosta täytenä ja painavana meidän vilkuttaessamme häpeämättömästi isäntäväelle, joka kylläkin vakuutteli tyytyväisyyttään, kun aitat tyhjenivät edes vähän.

Tuskin menee montakaan viikkoa, kun löydän itseni taas manailemasta tavaran paljoutta ja ihmettelemästä, mistä rompetta oikein kerääntyy. Kun emmehän me juuri koskaan hanki mitään.

Ei koskaan kyseenalaistettu

Kuva on eräältä Pietarin Eremitaasin käytävältä, joka on koristeltu jäljennöksillä renessanssiajan italialaisfreskoista.

Koira-aitamme alkaa olla viimeistelyä vaille valmis ja taatusti jokaisen siihen käytetyn tunnin arvoinen. Talkooapuna oli sunnuntaina miehen velipoika, ja sarjatyönä jälkeä syntyi alkupohdintojen jälkeen nopeasti.

Huvituin kovasti, kun kerroin isälleni puhelimessa aitaurakasta ja tämä kysyi ensi töikseen, miten naapurin Pippuri-kissa nyt pääsee kyläilemään. Olen kyllä loputtoman kiitollinen vanhemmilleni heiltä perimästäni rakkaudesta eläimiin ja luontoon. Kaikki näytille kiikuttamani toukat ja etanat saivat aina kiinnostuneen vastaanoton, samaten kaikenkarvaiset lemmikkini rotista käärmeeseen ja hamstereista vuohiin.

Vaikka isä harrastikin hirvenmetsästystä vuosikymmenet, ei meillä koskaan ole tapettu mitään elävää ilman pakottavaa tarvetta. Esimerkiksi eräänä kesänä ampiaiset ehättivät rakentamaan ison pesän mökin ulkohuussin sisäkattoon. Melkein koko kesän käytimme hyyskää sovussa ampiaisten kanssa (niiden sosiaalisen elämän tarkkailu oli mitä mielenkiintoisinta vessaviihdettä). Vasta, kun äiti sai pistoksen huussia siivotessaan, isä nappasi pesän pussiin ja kiikutti sen metsään.

Vieraita ei kai tuona kesänä sattunut juuri käymään.

Niin ikään viimeksi mökillä käydessäni vanhemmat kertoivat hiirten invaasiosta, joka oli seurausta keittiöremontista ja lattian avaamisesta. Olohuoneessa juoksentelevien hiirten edesottamuksia kuvailtiin allekirjoittaneelle aidolla lämmöllä ja huumorilla. Toki meilläkin on aika ajoin jouduttu turvautumaan litskuihin (tai nelijalkaiseen palkkamurhaajaan, kuten minä raukkamaisesti tein maalla asuessani), mutta torjuntatoimet eivät ole koskaan perustuneet inhoon tai vihaan "tuholaisia" kohtaan.

Elämän - pienen ja vähäisenkään - kunnioittamista meillä ei ole koskaan kyseenalaistettu, vaikka rajoja lajien väliseen yhteiselämään onkin aika ajoin ollut pakko vetää. Se lienee parhaimpia eväitä, mitä kotoaan voi saada.

Kytkentä vinksallaan

Luottokasvattajallamme on taas kesäpentue, viides kesäkuuta syntynyt (kuva on kasvattajan ottama). Sivumennen mainittakoon, että yksi uros on vielä vapaana.

Luulen, että aivoissani on jokin kytkentä vinksallaan, koska koiranpennut herättävät minussa täsmälleen saman reaktion kuin pikkuvauvat useissa muissa. Ihmisen poikaset ovat kiinnostavia ja usein mitä viehättävimpiä olentoja, mutta samanlaista, täysin irrationaalista einoinsöpöjävoiollaolemassakatsokaanytnoitatassuja-tunnetilaa ne eivät allekirjoittaneessa saa aikaan.

Joskus takavuosina epämääräisesti häpesin asiaa, kun koin, että käytökseltäni pikkuvauvojen suhteen odotettiin jotakin enemmän - tässä asiassa naisilta tunnutaan aina odottavan enemmän kuin miehiltä, jopa toisen normaaliuden kyseenalaistamiseen asti - mutta sittemmin opin olemaan enimmäkseen välittämättä muiden odotuksista. Kuinka ollakaan, samalla kiusaantuneisuuteni vauvojen ja pikkulasten seurassa väheni huomattavasti. Sekä eläimet että lapset tuntuvat vainuavan heti, jos yrittää esittää jotakin, mitä ei ole ja jännittää omaa olemistaan sen vuoksi.

Ainoa nainen

Kevätkesän mukavimpiin ja mieltä ilahduttavimpiin tapauksiin on kuulunut ystävän esikoisromaanin julkaiseminen. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan; en vain siksi, että kyseessä on ystäväni teos, vaan koska se on hyvin kirjoitettu ja aiheeltaan niin psykologisesti, sosiologisesti kuin puhtaan inhimillisestikin kiinnostava.

Mikä on hinta siitä, että ihminen yrittää olla muuta kuin on? Ketkä sen hinnan joutuvat loppuviimeksi maksamaan? Millaisista syistä ihmiset yrittävät olla ja esittää muuta kuin ovat? Myös itselleen? Entä jos ei itsekään tunne itseään, ja asiat alkavat valjeta vasta, kun se on niin sanotusti myöhäistä - ainakin joiltakin osin?

Elämä on ihmeellistä, hyvässä ja pahassa.

Unikot ja syreenit

Ehdinpä miten kuten ikuistaa idänunikkojen ja valkoisen syreenin yhteiskukinnan, jolle kuva ei oikein tee oikeutta. Periaatteessahan kasvillisuutta ei pitäisi olla noin lähellä talon seinää, mutta unikko paalujuurineen ei pidä siirtämisestä, vaan saattaa protestoida heittämällä henkensä.

Mikä olisi hyvin ikävää.

Emme ole raaskineet laittaa unikkojen takana näkyvään saunan ikkunaan verhoa, koska kukat ovat lauteilta katsottuna kuin taulu ja tarjoavat samalla aivan riittävän näkösuojan.

Koira haudattuna

Ei, edelleenkään en ole saanut aikaiseksi ottaa kuvia. Jos olisinkin, ne pitäisi siirtää koneelle ja käsitellä vielä julkaisukuntoon.

Mutta mainittakoon, että pihallamme on koira haudattuna. Ellei, kuten jo toisaalla arvailin, kyseessä ole joku mystisesti kadonnut naapuri.

Toin lauantaina mökiltä Pohjolan Kuningattaren juurivesan, jolle ryhdyin kaivamaan kuoppaa sopivan pehmeältä näyttävään kulmaukseen juhannusruusun naapurissa. Paikka oli pehmeä, koska sitä oli kaivettu ennenkin, tajusin lapion kopsahtaessa lautakanteen. Muistin, että talon pitkäaikaisilla omistajilla oli ollut koira, joten päättelin kyseessä olevan uskollisen ystävän viimeinen leposija. Mikäs siinä, hyvä paikkahan se ruusulle oli. Eipä tule enempää häirittyä hautarauhaa, ja ravinteitakin maasta löytynee mukavasti.

Mitä kulmakunnan eläviin eläimiin tulee, naapurin Pippuri-kissa on meillä nykyisin vakiovieras (kuvapyyntö on huomioitu ja toteutetaan mahdollisimman pian). Eilen se olisi väen vängällä halunnut tulla sisälle, ja jäi happamen näköisenä istumaan kuistille sulkiessamme oven sen mustan nenän edestä. Muuten se olisikin enemmän kuin tervetullut, mutta nuorempi karvainen assistentti ei varmasti malta tehdä tuttavuutta asiallisen rauhallisesti, vaan häsää kärsänsä halki alta aikayksikön. Sandy ja Pippuri ovatkin jo tavanneet. Ikäneitomme on siitä outo koira, että se pitää kissoista enemmän kuin lajitovereistaan ja tulee niiden kanssa hyvin toimeen.

Pippurin mukava emäntä nolostui ja kauhistui, kun taannoin esittäytyessämme kerroin kissan vierailuista. Hän kai luuli ensin, että kyseessä oli reklamaatio - taajamassa asuvat ulkokissan omistajat lienevät varsin herkkiä naapureiden kommenteille. Vannoin ja vakuutin, että olemme osa-aikakissasta yksinomaan iloisia; nyt ei tarvitse olla heti omaa hankkimassa.

Oma komposti

Kah, tovi jos toinenkin on vierähtänyt Pagistaanin päivittämisestä, mutta kuten odottaa saattaa, jurtan päivittäminen uuteen paikkaan on vienyt melko tarkkaan kaiken vapaa-ajan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus vielä virittää tontin ympärille aita koiruuksia varten, sitten suuremmat ryskeet alkavat olla takana ja hienosäätäminen voi alkaa.

Viime viikolla pistäydyin muutaman päivän työperäisellä reissulla Joensuussa, missä Europe beyond East-West Division-konferenssi juhlisti alma materini 40-vuotista taivalta. Hämmentävää oli, että moni tutkijakoulutovereistani - joita oli taas oikein mukava tavata - luuli minun jo jättäneen väikkärini esitarkastukseen. En ole vielä päättänyt, suhtautuako luulemisiin myönteisenä kannustuksena (jäljellä on tosiaan lähinnä viilausta) vai ahdistuako niistä (kauanko oikein aion vielä hillota tätä).

Yhtä kaikki, oma komposti tekee ihmisen aika onnelliseksi liittymättä millään tavoin akateemisiin ansioitumisiin. Pihassa kukkivat tällä hetkellä valkoiset syreenit ja silkkipaperimaiset idänunikot, joista ottaisin kuvan, jos ehtisin. Juhannusruusu ja pionit ovat nupullaan, lisäksi kukkapenkeistä nousee kiinnostavia kasvustoja, joita en vielä tunnista.

Sielu ja persoona

Palasin Moskovasta lauantaina puoliltapäivin - Venäjän arkistotyöt on nyt väikkärin osalta tehty - join kahvit ja lähdin siipan kanssa Riihimäelle. Siitä eteenpäin elämä onkin ollut lähinnä kahden paikan välillä reissaamista, pakkaamista, tavaroiden kantamista, hiomista, pakkelointia ja muuta mukavaa. Suurisuuntaista remonttia emme ole edes aikeissa tehdä; tässä vaiheessa riittää lautalattian hiominen ja lakkaaminen ja vanhojen, täyspuisten keittiönkaappien maalaaminen, joista jälkimmäisessä riittää puuhaa vielä toviksi.

Huomenna muutamme laatikoiden keskelle uuteen kotiimme, johon olemme tykästyneet päivä päivältä enemmän jo nyt. Sillä on sielu ja persoona. Sitä paitsi naapurit murtavat hämäläisittäin, mikä saa muistamaan, ettei Tampereelle ole kuin reilu sata kilometriä. Eilen meitä kävi tervehtimässä myös parin talon päässä asuva Pippuri-kissa. Sen murteesta ei kylläkään saanut selvää.

Moskovassa ehdin tehdä muutakin kuin istua tutkimassa 1800-luvun munkkien mielenliikkeitä. Perjantaina yöjunan lähtöä odotellessani hyppäsin paikallisjunaan ja piipahdin 70 kilometrin päässä sijaitsevassa Sergiev Posadissa (neuvostoaikana sen nimi oli Zagorsk). Kaupunki on syntynyt Pyhän Kolminaisuuden luostarin ympärille, jonka Sergej Radonezilainen - sittemmin yksi Venäjän tunnetuimmista pyhistä - perusti 1300-luvulla. Kävin siellä yksitoista vuotta sitten ollessani kieliharjoittelussa Moskovassa, jolloin pikkukaupungin verkkainen eloisuus ja luostarin rauha tuntuivat balsamilta miljoonakaupungin jälkeen. Niin tälläkin kertaa.

Pääkaupunki

Itänaapurin pääkaupunki on yhtä iso, hengästyttävä ja kallis kuin ennenkin, mutta metro toimii edelleen loistavasti ja puistoissa kukkivat syreenit, tuomet ja hevoskastanjat satakielten säestäminä.

Elävään ja kasvavaan

Viime torstaina ennen siipan saapumista palkitsin itseni ahkeroinnista visiitillä Pietarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvitieteellisten tulppaanien - eli tulppaanien alkuperäismuotojen - ja muiden kevätihanuuksien keskellä vierähti huomaamatta useampi tunti. Löysin itseni pohtimasta taas kerran lisäkouluttautumista puutarha- ja kasvialalle, jolleivät historia ja tutkimus sellaisinaan riitä leiväntuojaksi. Tuskin kasveistakaan koko elantoa saisi, mutta toiminimellä voisi tehdä jos jotakin istutustöistä toimittajanhommiin ja historiikeista puutarhaneuvontaan.

Haikailua, ehkä. Mutta viehtymykseni kaikenlaiseen elävään ja kasvavaan tuntuu voimistuvan vuosi vuodelta, mikäli se on enää lähtötilanteen huomioon ottaen mahdollista. Sitä paitsi kirjoitustöiden lisäksi puutarhahistoria ja perinnekasvit - joista olen ollut vimmaisen innostunut jo vuosikaudet - yhdistäisivät luontevasti aiemman osaamisen uuteen.




Toisaalta olen löytänyt itseni harkitsemasta myös muun muassa poliisin ja konduktöörin ammatteja, joten lienee parasta tehdä vain se väitöskirja rauhassa loppuun ja miettiä sitten. Epäilen olevani tällä haavaa aika syyntakeettomassa tilassa, mitä tulevaisuudensuunnitelmiin tulee.

Juolahduksia ja jutusteltavaa olisi enemmän ja vähemmän, mutta pidemmät pähkäilyt saavat jäädä odottamaan aikoja parempia. Eilen saimme talon avaimet, joten jurtan siirto Leppävaarasta Riihimäelle voi pikku hiljaa alkaa. Tarkoituksena olisi myös hioa ja lakata vanha lautalattia ennen varsinaisen rompekuorman tuomista kuun lopussa.

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, sunnuntaina allekirjoittaneen on suunnattava vielä viikoksi Moskovaan viimeistelemään arkistohommia. Nauttikaahan keväästä, satakielet laulavat jo!

Pikalähiruokaa

Vappu tuli ja meni; kiitokset vielä Hervantaan, jossa viihdyimme niin pitkään ja hartaasti, että telttaretkeksi kaavailtu perinteinen vappupatikkamme kutistui päiväpiipahdukseksi Nuuksioon sunnuntaina. Mutta mukavaa oli. Sekä Tampereella että Nuuksiossa.

Maanantaiaamuna suuntasin taas Pietariin arkistohommia viimeistelemään. Myöhään torstai-iltana seuraan liittyy kelpo siippani, jolle visiitti on ensimmäinen. Tiedossa on siis pidennetyn viikonlopun peruskiertue höystettynä voiton päivän paraateilla ja mitä niitä nyt taas lieneekään.

Tällä reissulla - taas kerran kuumaa kioskibliniä nauttiessani ja kuunnellessani rasvan ritinää verisuonistossa - hoksasin, missä venäläiset ovat onnistuneet suomalaisia paremmin (kansainvälisten selkkausten välttämiseksi tarkennettakoon, ettei tämä tietenkään sulje pois muita vastaavia asioita, vaikka lauserakenteesta voisi niinkin päätellä). Kun kansainväliset pikaruokaketjut rantautuivat Venäjälle 80- ja 90-lukujen vaihteessa, Moskovan monikansalliseen purilaispaistamoon jonotettiin niin, että sitä piti näyttää Suomenkin uutisissa. Sittemmin vankan jalansijansa ovat saaneet muutkin vastaavat ketjut.

Mutta niiden lisäksi itänaapuriimme on kehittynyt aivan oma pikaruokakulttuurinsa, joka pohjautuu vankasti perinteisiin venäläisappeisiin. Visuaaliselta ilmeeltään yhtenäisten ketjujen ravintoloista saa esimerkiksi eri tavoin täytettyjä blinilettuja, keitettyjä tattariryynejä, puuroja ja kvas-kaljaa. Kertakäyttöastioista, valitettavasti. Ja kansaa riittää tiskillä.

Ehkä taustalla on stolovaja-kulttuuri, nuo maanmainiot kansanruokalat, joita nykyisin harvemmin enää näkee? Kenties ne ovat vain muuttaneet muotoaan markkinatalouden myötä?

Suomessa ei, yhtä kaikki, vastaavaa ilmiötä ole kesätapahtumien muikkupannuja ja teollisia karjalanpiirakoita lukuun ottamatta. Kotileipomoiden piirakoita voi ostaa kojusta torin aukioloaikana, mutta iltaisin kansa on nakkikioskien, kebabien ja hampurilaisten varassa (paitsi Tampereella, jossa syödään mustaamakkaraa Tammelan torilla nääs). Olisihan meidänkin perinneruoissamme jos jotakin pikaruoaksi kehiteltävää: kuumia piirakoita eri tavoin päällystettyinä, rieskarullia savuporo- ja lohitäytteillä, vatruskoita, minikokoisia kala- ja lanttukukkoja, muikkuja, uuniperunoita, naurishaudikkaita, kuivattuja ja maustettuja ruisleipätikkuja... Kai ne nyt mennen tullen päihittäisivät vehnäpullan sisään lyödyn teollisen jauhelihapihvin? Puhumattakaan ekologisuudesta - pikalähiruokaa! - ja terveellisyydestä. Tarjoiluunhan voisi käyttää vaikka päreitä ja paperikääreitä.

Tosiasia taitaa vain olla, että Venäjällä asiakasvolyymi on hieman toista kuin Suomessa, mitä ketjujen perustamiseen tulee. Helsingin kauppatorilla kesäkuukausina menestyvä kansanruokkimo ei välttämättä löisi leiville vaikkapa marraskuisessa Joensuussa, jossa kauppahallin päätygrillin ja teiniakvaarioiden valtaa on vaikea horjuttaa.

Tai mistäpä sitä tietää. Ellei joku ota riskiä ja kokeile.

Epifyytit

Pari vuotta sitten sain Phalaenopsis-herätyksen havahtuen monen muun tavoin huomaamaan, miten helppohoitoisia ja ahkeria kukkijoita perhoskämmekkähybridit ovat. Toisin kuin kuvittelin, diivailu on niistä kaukana! Sittemmin perhosia on ilmaantunut ikkunalaudoillemme useampikin (odottelemaan seuraa muista orkideoista, joiden aika tulee vielä koittamaan).

Erityisen sympaattista kämmeköissä on se, etteivät ne jalostuksesta huolimatta ole unohtaneet epifyytin eli päällyskasvin ominaispiirteitä. Kun tueksi laitetun kepin ottaa pois, kasvi näyttää huokaisevan helpotuksesta ja alkavan tyytyväisenä kasvattaa kukkavarsiaan, lehtiään ja ilmajuuriaan vaakasuunnassa rönsyten. Ainakin meidän perhoskämmekkämme viihtyvät mainiosti amppeleissa, mitä ei kukkakaupassa sotilaallisesti seisovia Phalaenopsis-rivistöjä katsoessaan arvaisi.

Noli turbare circulos meos

On mielenkiintoista huomata olleensa nuorempana jollain tapaa avoimempi muutoksille kuin nyt. Luulisi, että asia olisi päin vastoin, mutta eipäs vain; huomaan huolestuvani ja käyväni oudon levottomaksi tuttujen ympyröiden vaihtumisesta, vaikka vaihdos olisikin myönteinen ja toivottu.

Tuleva talomme on pikaisesti laskettuna 14. kotini, joten muuttaminen itsessään on rutiinia. Luulenkin tänään koiria lenkittäessäni hoksanneeni, mistä uudenlainen hermostuminen kumpuaa - siis sen lisäksi, että joudun siirtämään sekä kotini että sen myötä työympäristöni toiseen paikkaan kesken väikkärin loppurutistuksen.

Katsellessani taaksepäin tajusin, että olen viimeisten muutaman vuoden aikana ollut rauhallisempi ja elämääni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Nuorempana - ja aiemmissa ihmissuhteissani erityisesti - olin kroonisesti levoton ja aina vähintäänkin lievästi ahdistunut, ja lankesin kerta toisensa jälkeen kuvittelemaan, että ulkoisten olosuhteiden muutos muuttaisi tilanteen ja toisi mielenrauhan.

Kovin tavallinen kuvitelma, luulen.

Niinpä kodin vaihtaminen, ulkomaille lähteminen tai naimisiin meneminen tuntuivat olevan täynnä toivoa ja lupauksia ennemmin kuin epämääräistä uhkaa. Halusin koko ajan jotakin tietämättä itsekään, mitä.

Kun eteeni sitten heitettiin muutos, johon en itse voinutkaan vaikuttaa, oli se siihenastisen elämäni kovin paikka. Aloin vähitellen tajuta, että muun maailman sijaan vinossa oli lähinnä suhteeni omaan itseeni. Eikä ihan vähänkään. Nykyisin se on toivoakseni suoristunut jo hiukan. Osaan vetää paremmin rajat itseni ja muiden väliin, enkä enää vaadi itseltäni mahdottomia (paitsi ehkä joskus pikkuisen). Kenties noiden todellisten muutosten seurauksena olen osannut asettua aloilleni omaan elämääni paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi olen ollut onnekas löytäessäni ihmisen, jonka kanssa viihdyn paremmin, kuin olisin uskonut kenenkään kanssa viihtyväni ja joka - hämmästyttävää kyllä - näyttää viihtyvän myös minun kanssani vuodesta toiseen.

En ole oikeastaan aikoihin aktiivisesti halunnut muuta, kuin mitä minulla nyt ja tässä on. Edes vuokra-asuntomme karmea sijainti kehätyömaan vieressä ei ole laukaissut aiemman kaltaista levottomuutta ja tarvetta muuttaa asioita nyt ja heti. Tieto ja toive siitä, että joskus tämäkin muuttuu, on riittänyt.

Tampereelta Espooseen ja samalla miehen kanssa yhteen muuttaessani muistan aivan samanlaisen haikeudensekaisen pelon siitä, että jo olemassa oleva hyvä häviää, kun sitä yrittää omilla toimillaan korskeasti lisätä. Pelko osoittautui turhaksi.

Ehkä tällä kertaa paineita lisää myös muutto omakotitaloon. Aivojeni primitiiviset syöverit kai muistuttavat, miten moisessa projektissa kävi kymmenkunta vuotta sitten: löysin itseni muuttolaatikoiden ja kahden koiran kanssa pienestä vuokra-asunnosta ihmettelemästä, mistä ylitseni ajanut rekka oikein tuli (eikä toinen yritys eri ihmisen kanssa päättynyt juurikaan paremmin, vaikka tapaus oli aivan erilainen ja shokkiefekti paljon pienempi).

Vaikka järki sanoo, ettei menneitä ja nykyistä tilannetta voi verrata toisiinsa oikein millään tasolla, on kai nämäkin tuntemukset vain käytävä läpi.

Peruspuuhakas nisäkäs

Äiti lykkäsi taas matkaani kasan lehtiä. Niistä yhdessä oli tutkija Jaana Venkulan kiintoisa haastattelu*. Se vahvistaa saunan lauteilla sorvattua maallikkoteoriaamme ihmisestä peruspuuhakkaana nisäkkäänä, jonka kohtaloksi ainakin länsimaissa on koitumassa nykytekniikan ja -yhteiskunnan vahvistama ja suosima mukavuudenhalu.

Myös tutkijan mukaan ihmiset ovat sairastuneet "oikean tekemisen" puutteeseen. Ihmislaji ei sopeudu noin vain uuteen, päähän keskittyvään elämäntapaan, josta konkreettinen selviytymisaskarointi puuttuu lähes kokonaan:

"Elämme käsittämätöntä pään ja tiedon ylivallan aikaa, jossa tekniikka hoitaa sen, mikä ennen tehtiin itse.
- Se on paha virhe. Elämä on näennäisesti helpottunut, mutta ovatko ihmiset koskaan olleet niin uupuneita ja masentuneita kuin nyt? Mieli väsyy, kun tekeminen puuttuu."

Venkula muistuttaa, että kun teemme käsillä jotakin konkreettista, aivotkin toimivat vilkkaammin. Erilaisista kriiseistä selviämisessäkin tekeminen voi olla vatvomista tehokkaampaa, koska se aktivoi aivojen mielihyväkeskusta ja sitä kautta ongelmia ratkovia aivolohkoja:

"- Keskittyneessä puuhassa aivot saavat yhtäältä levätä, toisaalta uusiutua ja silloin niissä syntyy 'kuin itsestään' yllättäviä oivalluksia. Se tuntuu siltä, kuin odottamatta umpiseinään aukeaisi ovi. Mieli löytää itse tiensä, mutta se vaatii pakotonta tilaa."

Sama pätee, sivumennen sanoen, myös aivotyöhön. Ainakin allekirjoittaneen kokemuksen mukaan tutkijan tai kirjoittajan hommissa on turha jäädä työpöydän ääreen jahkamaan umpikujalta tuntuvia jumituksia. Siitä seuraa vain painetta ja ahdistusta, joka ei taatusti edistä ongelman ratkeamista. Jonkin konkreettisen asian tekeminen sen sijaan rentouttaa ja vapauttaa pääkopan tekemään omaa työtään, ja useimmiten ratkaisu tosiaan ilmestyy kuin itsestään. Ennemmin tai myöhemmin. Kuten olen joskus tainnut kirjoittaakin, ilmiö on toisinaan lähes pelottava; aivan kuin joku toinen olisikin tehnyt työn ja välittäisi valmiin, loogisen ajatusrakennelman telepaattisesti päähäni keskittyessäni johonkin aivan muuhun.

Aivot eivät tosiaankaan toimi kellokortilla.

Mitä tulee teoriaan tekemättömyyden ja masentumisalttiuden välisestä suhteesta, uskon ilmiön liittyvän tyydytykseen, jota ihminen kokee puuhatessaan aivan perusasioiden parissa. Ehkä kyseessä on juuri primitiivinen tarve "selviytymisaskareisiin" ja tunteeseen, että saa tehtyä jotakin konkreettista hyödyksi itselleen ja läheisilleen. Yhä abstraktimmiksi muuttunut työelämä yhdistettynä nykytekniikan helpottamaan arkeen ei noita pieniä tyydytyksen kokemuksia juuri tarjoa. Elämän merkitykselliseksi mieltämisestä jää kukaties puuttumaan jotakin olennaista.

Liekö tällä jonkinlainen yhteys viime aikojen sisustus- ja ruoanlaittoinnostukseen, joka tosin - paradoksaalisesti - näyttää sekin olevan ulkoistettu medialle? Ihmiset jatkavat istumatyöpäivän päätteeksi istumista kotisohvalla ja katsovat, kun muut sisustavat ja laittavat ruokaa, vaikka mielelle olisi terveellisempää touhuta samoja asioita itse. Tai jotakin muuta, mikä itse kullekin parhaiten sopii.

Joltisenkin oudolta on tuntunut myös kasvava into tehdä mökeistä täysin varusteltuja kakkosasuntoja, joissa ei tarvitse eväänsä liikauttaa sen enempää kuin kaupunkikodissakaan. Vanhat, lautarakenteiset kesämökit huusseineen eivät enää kiinnosta, kun tarjolla on hulppeita hirsihuviloita kaikilla herkuilla sähkösaunasta sisävessaan ja astianpesukoneesta keraamiseen lieteen. Puusavotta, saunavesien kantaminen ja astioiden tiskaaminen puuhellalla lämmitetyllä vedellä olisivat kuitenkin aivolepoa parhaimmillaan!

Mutta ehkä monesta nykyihmisestä moinen vaivannäkö tuntuu turhalta, kun saman voi hoitaa helpomminkin ja aikaa säästäen - ja kuinka ollakaan, juuri tuossa päätelmässä taitaa piillä ongelman ydin.

Sitä paitsi - mitä sillä puuhaamiselta "säästyneellä ajalla" oikein tehdään?

Vaikka aika ajoin irvistelenkin lempeästi siipan lennokkiharrastukselle, touhussa piilee suuri viisaus. Kerrostalossa konkreettiset selviytymispuuhat ovat olleet vähissä, mutta luova värkkäily - mikä tahansa - nollaa työpäivän silminnähden tehokkaasti tehden työpaineiden pusertamasta takuupäälliköstä leppoisan ja elämäänsä tyytyväisen kaverin (kuvassa mies esittelee velipojalleen Beaver-pienkoneesta mukailtua Talkeetna Air Taxia, johon hän sai inspiraation vuoden takaiselta Alaskan-reissultaan).




*ET-lehti 5/2009, jutun kirjoitti Anne Karuvuori

Vielä ehdimme

Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.

Puottaa hässäyttää

- Syysjiä marmattaa ja varottaa, että elä tule. Kevätjiä se vuan puottaa hässäyttää, valisti nuorempiaan siipan yhdeksättäkymmenettä käyvä isoeno puheen kääntyessä kevätjäillä liikkumiseen.
Pielisen kalastajakonkari oli itse pudonnut jäihin vain kerran, silloinkin onneksi matalikossa. Hevosen alta oli jää pettänyt pariin kertaan, mutta niistäkin tilanteista olivat selvinneet elävien kirjoissa sekä neli- että kaksijalkaiset kulkijat.

Oikeaan suuntaan

On mahdottoman kiinnostavaa havainnoida, miten ihmiset asemoivat itsensä maantieteellisesti. Tarkoitan lähinnä mielikuvatasoa: mitä itse kukin pitää kotiseutunaan ja mitä siihen liittyy, mikä taas tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Se, mikä itselle on itsestäänselvää, voikin toiselle näyttäytyä nurinkurisena - ja päin vastoin.

Esimerkiksi eteläsuomalaiseen multaan juurensa alusta alkaen kasvattanut Veloena kirjoitti, että "on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina".

Kun minä puolestani muutin muutama vuosi sitten Hämeeseen ja sieltä edelleen pääkaupunkiseudulle, pohjoisen ja idän suunta asettuivat "oikeiksi" suunniksi, ja sellaisina ne ovat pysyneet. Lisäksi viihdyin Tampereella niin hyvin, että sekin hahmottuu eräänlaiseksi kotiseuduksi.

Etsiessämme uutta asumusta hieman väljemmiltä vesiltä oli hilkulla, ettemme päätyneet Lohjalle. Vaikka talo oli sympaattinen, lännen ja kaakon suunta tuntuivat alusta alkaen vääriltä ja epämääräisen ahdistavilta. Nyt näyttää siltä, että päädymme Riihimäelle, mikä tuntui alusta alkaen oikealta ja hyvältä (vaikka monelle ajatuskin pienestä kauttakulkukaupungista saattaisi olla kauhistus). Matka Helsinkiin on osapuilleen sama, mutta julkiset liikenneyhteydet ovat Riihimäeltä monin verroin paremmat, mikä painaa vaa'assa paljon. Sekä Itä-Suomeen että Tampereelle - niihin oikeisiin suuntiin - on niin ikään sukkelampi reissata. Sitä paitsi Riihimäki on jo Hämettä!

Suhtautuminen vuodenaikoihinkin riippuu kovasti siitä, missä on kasvanut. Lainaan taas Veloenaa, joka kirjoitti kuuntelevansa "kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua." Minäkin rakastan Etelä-Suomen varhaisia ja epätodellisen ylenpalttisia keväitä, mutta samalla kaipaan kuitenkin pidempää talvea. Täällä se alkaa myöhään ja loppuu kesken.

Mistä puheen ollen, aivan kohtsillään lähdemmekin oikeaan suuntaan viettämään pääsiäispyhiä ja pitämään pois talvilomiamme (sic!). Suksenkantit on teroitettu, lumikengät pakattu ja metsurinsaappaat rasvattu talven rääppiäisiä varten. Mukavaa pääsiäistä!

Työvoimabyrokratiaa

Tänään Acatiimissa oli kirjoitus tutkijoiden työttömyysturvaongelmien helpottumisesta. On jo aikakin! Sen verran kafkamaisia tarinoita aiheesta on kuultu - ja tuoreessa muistissa ovat omatkin kokemukset työvoimabyrokratian ruosteisissa rattaissa.

Allekirjoittaneen nelivuotinen tutkijakoulukausihan päättyy vuoden lopussa, mikä nousee mieleen aamuyön unettomina hetkinä ja yhä useammin myös päiväsaikaan. Vakaa aikomukseni on rutistaa väitöskirja kielentarkastusvaiheeseen hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, mutta tarkastus- ja julkaisuprosessiin kaikkinensa menee oma aikansa. Varmaa on vain se, että vielä tämän vuoden puolella tohtorintutkintoa ei tule plakkarissani olemaan.

Yritän toki haalia jonkinlaista saattohoitorahoitusta viimeistelyvaihetta varten. Post doc-pohdinnan lisäksi itämässä on joitakin pienempiä projekteja, ja toivon mukaan freelance-lehtihommien puolellakin olisi lisäämisen varaa. Silti oli helpottavaa lukea allaoleva pätkä; aivan tyhjän päälle ei väikkärinsä tarkastukseen jättänyt tohtorikokelas joutune, vaikka päätyisikin asioimaan työvoimatoimiston luukulle:

"Omassa työssä työllistymisen päättyminen todetaan ensisijaisesti työnhakijan esittämän luotettavan selvityksen perusteella. Tällainen selvitys voi olla esimerkiksi väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen, käsikirjoituksen tai tilaustyön jättäminen tilaajalle tai kustantajalle sekä apurahakauden päättyminen."

Kokonaisuudessaan uudet ohjeet löytyvät Tieteentekijöiden liiton sivuilta.

Itseohjautuva kriittinen banaanipannukakku

Erinäisten jännittävien käänteiden ja kumuloituvan väikkäripaineen valossa on helppoa uskoa uutinen, jonka mukaan aivot toimivat kaaoksen partaalla. Itseohjautuva kriittinen järjestelmä kuulostaa hienolta, mutta ajatus moisesta järjestelmästä omien korvien välissä tuntuu aavistuksen huolestuttavalta.

Lauantaina pakotin itseni pysymään kaukana työpöydän äärestä, vaikka kotosalla olinkin. Ulkoilun lisäksi maanläheiset, riittävän yksinkertaiset askareet ovat omiaan laskemaan pääkopan ylikierroksia. Mullanvaihto yhdistettynä pannukakun paistamiseen on hyvä vaihtoehto.

Kaikkihan pannarin osaavat tehdä, mutta joskus kannattaa kokeilla banaanin lisäämistä taikinaan. Se parantaa sekä makua että rakennetta, eikä sokeriakaan tarvita kuin nimeksi.

Banaanipannari kahdelle

4 dl maitoa
2 luomumunaa
4 dl spelttijauhoja (tai tavallisia vehnäjauhoja)
vajaa 1/2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 soseutettu, kypsä banaani
vajaa 1/2 dl sulatettua rasvaa

Sekoita kaikki aineet tasaiseksi. Anna turvota puolisen tuntia, kaada suorakaiteen muotoiseen, voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan ja paista 200 asteessa noin 30 min. Nauti hitaasti hyvässä seurassa. Lisukkeeksi sopii vaikkapa aroniahillo. Kokonaista pellillistä varten tee kaksinkertainen annos.

Nöyrän kiitollisia

Yöt ovat vielä kylmiä ja rapsakoita, mutta valo tuo yhä lähemmäksi läkähdyttävän vihreyden, mullantuoksun, satakielet ja valkovuokkokentät. Muutaman viikon ajan annan tälle maailmankolkalle paljon anteeksi, enkä hetkeen haluaisi asua missään muualla.

Asumisesta puheen ollen, yksityiskohtiin menemättä todettakoon, että Pagistaanin jurtansiirtoprojekti etenee töyssähdellen, mutta etenee yhtä kaikki. Taas kerran maallikot saavat olla nöyrän kiitollisia siitä, että perhepiirissä on talonrakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntija. Siskoni tietämystä on ryöstöviljelty ennenkin, emmekä nytkään ole kaihtaneet neuvojen ja konsultaatiokäyntien kinuamista aina tarpeen tullen.

En tiedä, miten meille näillä markkinoilla kävisi ilman häntä. Ohraisesti, arvaan. Moukan tuuri ei aina riitä kantamaan paattia karikoiden yli, kun asia koskee vaikkapa väärin tehtyjä koolauksia, maanvaraisen betonilaatan ongelmia tai seinärakenteen kosteusteknistä toimintaa kastepisteineen.

Tokihan ihmiset tekevät onnistuneita asuntokauppoja omin nokkineenkin vailla huolia huomisesta. Mutta kenties asiantuntijoilta ja kirjallisuudesta tihkunut tieto mahdollisten ongelmien monimuotoisuudesta lisää maallikon tuskaa?

Koirahierontaa

Käytin tänään koiranpoikaa koirahierojan vastaanotolla. Vinkki tuli koiranäyttelyn tuomarilta, joka eläinlääkärinä osasi epäillä lihasjumitusta koiran liikkeiden perusteella. Äkkiseltään ajatus koirahieronnasta saattaa huvittaa, mutta kun miettii, miten suuri osa koiran liikunnasta tapahtuu ihmisen ehdoilla remmissä ravaten tai muuten kontrolloituna, lihasvaivojen syntyminen ja niiden hoitaminen tuntuvatkin aivan järkeenkäyviltä. Työkoirilla lihashuolto kuuluu perusrutiineihin, ja vielä oma ammattikuntansa ovat hevoshierojat.

Tunnin aikana hieroja kävi huolella läpi koko asiakkaansa kropan, löysi jumituskohdat, pehmenteli niitä, kertoi paljon koiran fysiologiasta ja näytti lopuksi, millaisilla venytyksillä nelijalkaisen lenkkikaverin lihaksia voi vastaisuudessa huoltaa. Jotkut koirat kuulemma venyttelevät itsekin, mutta kaikki eivät sitä tee ainakaan tarpeeksi.

Hieroja mainitsi oman koiransa venyttelevän usein niin, että sohvalta tai sängyltä laskeutuessaan se jättää takapäänsä hetkeksi ylös ja ojentaa takajalkansa suorina taakse. Se on kuulemma mitä tehokkain venytys juuri niille lihaksille, jotka koiranpojallakin tuppaavat jäykistymään. Huvituin kovasti, koska vanhempi assistentti Sandy tekee aivan samaa viihtyen pitkät tovit oudossa kottikärryasennossa. Olemme kummastelleet moista tapaa ja ihmetelleet, eikö se satu selkään, mutta ilmeisesti asia onkin aivan päin vastoin.

Paljossa Rocky on vanhemmasta lajitoveristaan mallia ottanut, muttei - harmillista kyllä - tuossa perusteellisessa venyttelyssä.

Oli hauska seurata koiran reaktioita hierontatilanteessa. Ensin se tietysti häsäsi innoissaan, kun hieroja laskeutui matolle sen kanssa. Venytys- ja hierontaotteet oudoksuttivat aluksi, mutta hyvin pian Rocky rentoutui ja alkoi kuunnella käsittelyä rauhallisena. Välillä se päätti, että homma on tylsää ja yritti nousta, mutta rauhoittui nopeasti uudestaan. Kai lihasten leipominen ja osaavat otteet tuntuvat koirasta aivan yhtä mukavilta kuin ihmisistäkin.

Toisenlaisia asiakkaitakin kuulemma on. Vaikeimpia ovat tapaukset, jotka jännittävät käsittelyä, koska pelosta jäykkää koiraa on täysin mahdotonta hieroa. Joillakin taas on kuonokoppa vakiovarusteena.

Huolenaiheet

On mielenkiintoista, miten todennäköisyydet ja syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät lapselle aivan erilaisina kuin aikuiselle. Kestää aikansa oppia, millaisista asioista maailmassa maksaa vaivan kantaa huolta, jos nyt ylipäänsä jostakin. Noiden "oikeiden" murheiden luonnetta ja määrää ei lapsena onneksi tiedä, elää vain jonkinlaisessa fantasian ja maagisen realismin sävyttämässä todellisuudessa, jossa kummituksiin uskominen on luonnollista (näin siis siinä tapauksessa, että lapsuus on perusturvallinen - aivan liian moni joutuu toki kosketuksiin suurten surujen kanssa liian pian).

Lapsen huolenaiheet ja niihin liittyvät tuntemukset ovat silti kokijalleen aivan yhtä aitoja ja todellisia kuin aikuisen vastaavat.

Siippa kertoi isällään olleen aikoinaan kokoparran, jonka tämä ajoi silloin tällöin pois. Pari kertaa sattui niin, että samoihin aikoihin joku sukulainen kuoli. Perheessä tuumailtiinkin, että isän ei kannata ajaa partaansa. Pikkupojan mielessä tuo huumorilla ilmaan heitetty syy- ja seuraussuhde näyttäytyi aivan todellisena ja ahdistavana huolenaiheena: jos isä ajaa parran, joku kuolee.

Minä luin alle kymmenkesäisenä ahkerasti muuatta lintukirjaa, jossa oli osio linnuista kansanperinteessä. Sielulinnut ja viestintuojat tuntuivat kiehtovan karmivilta, etenkin tarina, jossa eräs pariskunta oli istunut tuvassa, kun miehen takana ollutta ikkunankarmia oli tullut takomaan merkillisen peloton tikka. Pian sen jälkeen mies oli tullut huonovointiseksi, sairastunut ja kuollut. Nainen arveli tikan tuoneen viestin tulevasta.

Kun mökillä eräänä aamuna äiti kertoi, että heidän makuuhuoneensa ikkunankarmia oli naputellut tikka, olin aivan varma, että jompikumpi vanhemmistani kuolee pian. Muistan elävästi pelkoni, jota kesti ainakin viikon, ennen kuin asia vähitellen häipyi mielestä (ja itseni tuntien peittyi luultavasti jonkin uuden, aikuisen näkökulmasta yhtä omituisen huolen alle).

Kotikasvatus

Menneiden haikailu ja nykymenon taivastelu lienevät lähestyvän keski-iän merkkejä, jotka eivät sinällään paljoa kerro siitä, olivatko asiat ennen "paremmin" vai "huonommin".

Yhtä kaikki, kun allekirjoittanut oli yläasteikäinen, sana kotikasvatus yhdistyi johonkin aivan muuhun kuin järeisiin kasvilamppuihin.

Lentovene

Lienenkö maininnut, että työhuoneessamme valmistellaan hartaasti ja antaumuksella paitsi historian väitöskirjaa, myös toisen maailmansodan aikaista Sunderland-lentovenettä? Hetkittäin hankkeiden edut ovat olleet ristiriidassa keskenään - solumuovin hiominen hiekkapaperilla on melko dadaistinen taustaääni venäläisten pyhimyselämäkertojen lukemiselle - mutta enimmäkseen lentokonetehtaan ja tutkijankammion yhdistäminen on sujunut ongelmitta.

Tänään kuulin lentoveneen lopulliset mitat. Sen pituudeksi tulee noin metri ja kuusikymmentä senttiä. Siipien kärkiväli on kaksi metriä (lieventävänä asianhaarana mainittiin, että kapine on sentään koottavaa mallia).

Panokset siis kovenevat. Minä ilmoitin haluavani ponin. Ja sille karsinan työhuoneeseen.

Nöyrin ja avoimin

Onko olemassa pyyteettömämpää ja vaatimattomampaa olentoa kuin poliitikko tai muu päättäjä, jolta mediassa tiedustellaan mahdollista kiinnostusta juuri auenneeseen johtotehtävään?
- Niin, kyllähän sekin on mielessä käynyt, kun tilanne on tällaiseksi kääntynyt, mutta kuunnellaan nyt rauhassa kentän mielipidettä; tietysti hyvin nöyrin ja avoimin mielin aihetta lähestyn, ja jos niin todella toivotaan, voisin kukaties olla käytettävissä tämän yhteisen asian hyväksi, niin että katsellaan nyt.
Samalla olemuksesta huokuu pidätelty innostus:
- No totta hemmetissä kiinnostaa! Tuhannen taalan paikka!

Kristalloitumisesta ja kaksipäisestä kotkasta

Palattuani perjantaina Pietarista pidin viikonlopun mittaisen pyykkäys- ja huilitauon. Sitten jatkoin kierrostani parin päivän pikavisiitillä Heinäveden Valamon arkistoon, joka on vuosien mittaan ehtinyt tulla varsin tutuksi.

Tutkimusurakan vähittäinen tiivistyminen - vai pitäisikö sanoa kapulaisesti kristalloituminen - heijastuu hauskasti perustyöskentelyyn lähteiden parissa. Alussa hamusin sitä sun tätä ja turasin hartaasti sittemmin toissijaiseksi osoittautuneiden aineistojen parissa. Nyt kokoonkirjoitus- ja viimeistelyvaiheessa tiedän enemmän tai vähemmän tarkasti, mitä haen, ja pystyn tekemään suunnitelmallisia täsmäiskuja (on syytäkin, mieli saada opus tarkastuskuntoon vuoden loppuun mennessä). Mielenkiintoisia yllätyksiä löytyy silti edelleen, kuten nytkin.

En malta olla palaamatta viime viikkoon, joka, kuten todettua, kului pitkälti tilattuja asiakirjoja odotellessa. Venäjällä käydessä - jos aikaa on vähänkin enemmän katsella ympärilleen - tulee tehtyä kosolti pieniä arkihuomioita katukuvasta ja käytännöistä. Kaikki tuntuu elävän ja muuttuvan nopeammin kuin täällä kotomaassa. Muutoksen havainnointi ja tunnistaminen on tietysti kovin subjektiivista. Ehkä samankaltaisia muutoksia näkisi joku säännöllisesti, kuitenkin riittävän harvakseltaan Suomessa käyvä? Kaikkihan muuttuu. Koko ajan. Kaikkialla.

Yhtä kaikki, tällä reissulla huomasin muun muassa sen, että lastenvaunut ovat vyöryneet ruuhkaiseen katukuvaan aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin. Itse asiassa en edes muista kiinnittäneeni huomiota siihen, miten venäläisvanhemmat ovat natiaisiaan aiemmin kuljettaneet - kainalossa ja käsipuolessa kai? Leveät ja raskaat vaunut näyttävät aiheuttavan ongelmia muun muassa metrossa, jonka kapeat ja jyrkät liukuportaat soveltuvat mahdollisimman huonosti ylimääräisten kuormien kuljettamiseen.

Ehkä vaunuilmiö korreloikin suoraan automäärän lisääntymisen kanssa? En tiedä, miten paljon Pietarin kokoiseen kaupunkiin voi autoja mahtua, mutta aina niitä tuntuu olevan enemmän kuin edellisellä visiitillä. Katku, melu ja autoilijoiden anarkistinen asenne ovat jotain sanoinkuvaamatonta. Autot tosiaan tappavat kaupungin.

Ja varomattomat, liikennevaloihin lapsellisesti luottavat jalankulkijat siinä sivussa.

Ei liene sattumaa, että turisteille myytävissä, idyllisissä akvarelleissa ja grafiikanlehdissä esitellään aina seesteistä mielikuvien Pietaria, jossa kiireettömät ihmiset käyskentelevät autioilla prospekteilla ja ulitsoilla. Ehkä joskus parinkymmenen vuoden päästä - pahimman autohuuman toivon mukaan laannuttua - havahdutaan ajatukseen autottomasta keskustasta ja muistetaan taas arvostaa paitsi Pietarin omaleimaista ilmapiiriä ja rakennuskantaa, myös sen upeaa joukkoliikenneverkostoa?

Turkiksia näkyy myös paljon enemmän kuin kymmenkunta vuotta sitten. Hyvään kaupunkipukeutumiseen näyttää naisilla kuuluvan vähintään pörheä turkiskaulus. Turkkeihin ja nahkavaatteisiin keskittyneitä kauppoja riittää.

Mitä politiikkaan tulee, kirjakauppojen hyllyt kertovat joskus enemmän kuin uutiset. Menemättä nyt itse kirjoihin - niistäkin voisi muutaman päivän nuuskimisen perusteella sanoa yhtä sun toista - mainittakoon toisenlaiset painotuotteet. Juliste- ja karttaosastollahan on perinteisesti ollut tarjolla poliittisten johtohahmojen kuvia kehyksiin ja seinälle pantaviksi. Entä nyt? Dmitrij Medvedevin kuvaa löytyy kyllä, mutta näkyvämmällä sijalla useimmissa kaupoissa on toinen versio. Siinä presidentti poseeraa yhdessä pääministeri Vladimir Putinin kanssa.

Yhteispotretti saa median taannoisen irvistelyn kaksipäisestä kotkasta tuntumaan sekä huvittavan että karmivan osuvalta.

Ymmärtämisen vaikeus

Pushkinin ja D'Anthesin kaksintaistelua esittävä kuva (1800-luvun lopulta) on lainattu täältä.

Kuten lienen maininnut, olen jo hyvän aikaa sitten ajautunut auttamattomasti historiallisen mielikuvatutkimuksen pariin. Sen kiinnostavuus nousee osaltaan haasteesta yrittää ymmärtää kulloisenkin aikakauden maailmankäsityksiä, mentaliteetteja ja arvoja. Yritykseksihän se aina jää, mutta historiallisia totuuksia ei kuvatutkijan tarvitse onneksi julistaakaan.

Semminkään, kun niitä - siis totuuksia - löytyisi joka tapauksessa joka lähtöön.

Joskus ymmärtämisen vaikeus konkretisoituu merkillisiin asioihin. Koluttuani eilen venäläisen taiteen museota sekä työn että huvin merkeissä istuin teekupin äärelle miettimään seuraavaa siirtoani. Jostain mieleeni juolahti Aleksandr Pushkinin (1799-1837) kotimuseo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Pushkinhan on Venäjällä lähes pyhänä pidetty runoilija ja kirjailija, johon kukaan täkäläisen kulttuurin kanssa tekemisissä oleva ei voi olla törmäämättä (venäläisopettajani pistivät aikoinaan minutkin lukemaan ääneen Pushkinin runoja ääntämisen harjoittelemiseksi, vaikken niiden korkealentoisesta kielestä mitään tajunnutkaan - ja ääntämiseni on edelleen korkeintaan välttävää). Kirjallisuuden kieltä uudistaneen kirjoittajan ura oli tuottelias, mutta lyhyt: hän kuoli vain 38-vuotiaana haavoituttuaan kaksintaistelussa. Museossa esiteltiin sentimentaalisesti ja lähes vaivaannuttavan tarkasti kuolevan Pushkinin viimeiset vaiheet - kesken jäänyt kirje, ovi, josta haavoittunut runoilija kannettiin sisään, kuolinsohva, tuttavien huolestuneet viestit ja niin edelleen.

Kaikki tuo sopii tietysti runoilijan romanttiseen kuvaan ja lyö löylyä kulttikiukaalle. Mutta seistessäni Pushkinin työpöydän ääressä ihmettelin lähinnä, miten niin luova ja ilmeisen älykäs mies saattoi mennä päättämään päivänsä niin typerällä tavalla. Minusta on ollut aina käsittämätöntä, että terveet ja elämänsä kukoistuksessa olevat ihmisurokset ovat ryhtyneet moiseen pelleilyyn. Pushkinhan oli saanut nimettömän kirjeen, jossa vihjattiin hänen vaimollaan olevan salainen suhde. Siinäpä oiva syy haastaa huhujen toinen osapuoli, tarttua pistooliin ja jättää jälkeensä nuori leski ja lauma puoliorpoja.

En ymmärrä - mutta minä en elänytkään 1800-luvun alussa, en kokenut tuon ajan seurapiirien sosiaalisia ympyröitä, pelejä ja paineita. Kysehän on joistakin nykyihmiselle vaikeasti avautuvista, aikasidonnaisista kunnian ja häpeän käsityksistä. Sellaisista, jotka saavat "turhan" hengenmenon tuntumaan järjelliseltä ja loogiselta vaihtoehdolta siinä ajassa ja todellisuudessa.

Aihe voi tuntua hassulta ja triviaalilta, mutta ainakin allekirjoittaneelle siinä riittää ihmettelemistä paitsi ihmisyyden, myös viran puolesta. Väikkärissäni olen sotkeutunut samaiseen aikakauteen ja joutunut pohtimaan muun muassa samoissa piireissä liikkuneen pietarilaiskeräilijän ja väärentäjän Aleksandr Sulakadzevin (1771-1839) sielunelämää ja toiminnan motiiveja. Ne taas osaltaan limittyvät niihin kunniakäsityksiin ja mentaliteetteihin, jotka veivät Pushkinin ja monen hänen aikalaisensa hengen.

Moika-joen rannalla sijaitsevassa huoneistossa kulkiessani mietin sitäkin, miten runoilijan vaimo Natalia - ja muut vastaavissa olosuhteissa leskeytyneet naiset - asian itselleen selvitti. Oliko aviomiehen kuolema kaksintaistelussa kunniakas asia myös vaimolle, ja missä määrin siihen sekoittui syyllisyyttä ja häpeää? Aiheutuiko kuuluisan runoilijan leskelle tapahtumasta jonkinlaisia sosiaalisia seurauksia; ei välttämättä näkyviä, mutta aikakauden atmosfäärin ja kuviot tunteneiden aistittavia? Pidettiinkö häntä syyllisenä ja miten se annettiin ymmärtää (mainittakoon, että rouva synnytti kuuden avioliittovuoden aikana neljä lasta, mikä jo itsessään saa epäilemään salasuhteen mahdollisuutta)?

Zen-harjoitus

Siinä näette! Vieläkö joku ilkeää väittää, etteivät arkistot olisi vaarallisia paikkoja? Liukuhyllyjen väliin litistyminen on pientä, jos koko pytinki voi romahtaa niskaan.

Arkistojen piileviin vaaroihin taas kuuluvat erinäiset terveysriskit, mukaan lukien verenpaineen nousu haitallisen korkeaksi. Kärsivällisyyshän ei, toisin kuin monet puolitutut tuntuvat luulevan, kuulu allekirjoittaneen hyveisiin. Venäjän arkistomatkoihin voisi kenties suhtautua jonkinlaisena zen-harjoituksena, jollei jo oleskelu suurkaupungissa - sijaitsipa se idässä tai lännessä - nostaisi stressimittarini viisaria punaiselle ja tekisi harjoituksesta ylivoimaista (olen yrittänyt urheasti siedättyä muun muassa kaupunkilomailemalla aika ajoin, mutta jos lomalta palatessaan on väsyneempi ja kireämpi kuin lähtiessään, ei touhu ole kovin mielekästä).

Kokemukseni suomalaisarkistoista on vielä vähäisempi kuin venäläisistä, mutta pääsääntöisesti asiat näyttävät sujuvan niissä tehokkaasti ja ilman ylimääräisiä mutkia. Toisin on ollut niissä pietarilaisarkistoissa, joissa minulla on ollut ilo asioida. Palvelu on ollut verrattain ystävällistä, mutta byrokratian betonimuuria ei hymyllä murreta. Asiat etenevät omaan tahtiinsa, mihin on vain nöyrryttävä.

Esimerkiksi otettakoon tämä viikko. Saavuin Pietariin maanantain aamujunalla, minkä tiesin olevan jonkinlainen riski ehtimisen kannalta. En kuitenkaan halunnut käyttää sunnuntaita reissaamiseen. Juna-asemalta painelin rinkka rytkyen metrolla majapaikkaani ja sieltä edelleen arkistoon. Tuolloin sen sulkeutumiseen oli tunnin verran aikaa. Selitettyäni asiani, näytettyäni hakemuksen ja henkilötodistuksen ja täytettyäni pari lomaketta sain mukaani kulkuluvan leimoineen. Ensimmäinen vaihe menestyksekkäästi suoritettu!

Tiistaiaamuna säntäsin arkistoon heti sen auettua. Kokonaan uudistetussa systeemissä arkistoluettelot on digikuvattu elektroniseen muotoon, mutta suuri osa sivuista on suttuisia ja vaikeasti luettavia. Luetteloita tihrustaessa vierähtikin useampi tunti, vaikka suurin piirtein tiesin, mitä hain.

Seuraavaksi suuntasin lukusaliin jättämään asiakirjatilaukset. Uskalsin toivoa tarvitsemani aineiston olevan käytössäni jo torstaina, mutta turhaan: sen kerrottiin olevan lukusalissa perjantaina puolenpäivän jälkeen. Juna Suomeen lähtee perjantaina iltapäivällä puoli viideltä, mutta ehtinen käydä asiakirjat läpi.

Toivottavasti.

Koska olin jo saanut tarvitsemani tilaukset sisään, eikä ajatus luetteloiden umpimähkäisestä selailusta sen enempää kuin kahdesta turismipäivästäkään oikein innostanut, katsoin kelloa ja lähdin painelemaan toiseen arkistoon kaupungin vastakkaiselle laidalle. Siellä kävin jo marraskuussa, mutta aika loppui kesken, joten pari asiakirjayksikköä jäi odottamaan seuraavia reissuja. Laskin, että oikein hyvällä onnella ja arkistoväen ymmärtäväisyydellä ehtisin saada tarvitsemani kirjeet tutkittavakseni sopivasti torstaiksi (yleensä toimittamiseen tarvitaan kolme arkipäivää, ja keskiviikkoisin kyseinen arkisto on suljettu).

Mutta kuinka ollakaan, kulkulupia myönnetään tätä nykyä vain maanantaisin aamupäivällä ja torstaisin iltapäivällä kahden tunnin ajan kerrallaan, eikä ketään siihen valtuutettua ollut nyt arkistossa paikalla. Marraskuisella kulkuluvalla ei tietenkään ollut mitään virkaa, minkä tietäen olin varannut mukaan uuden, ohjaajan allekirjoituksella ja laitoksen leimalla varustetun hakemuksen myös tähän arkistoon. Mutta siitähän ei nyt ollut apua. Intin hieman vastaan muodon vuoksi ja nielin sitten tappioni. Toisen visiitin onnistuminen olisikin ollut yhdelle reissulle silkkaa bonusta ja liian hyvää tuuria. Sitä paitsi olin jo suunnitellut käyväni Pietarissa vielä kerran kevään mittaan, joten vahinko ei ollut suuri.

Edellä kerrottu tarkoittaa, että kahden asiakirjayksikön odotteluun ja tutkimiseen joutuu käytännössä varaamaan koko viikon. Sen pidempään en ehdi enkä viitsi täällä kerrallaan kökkiä. Jos tutkittavaa olisi enemmän, useamman viikon kertarutistus voisi olla järkevämpi ratkaisu, vaikka luppoaikaa kertyisi silloinkin enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittaa voi tietysti missä vain – kiitos Sputnikin – mutta oman työhuoneen kirjahyllyä tulee nopeasti ikävä. Museoitakaan ei jaksa määräänsä enempää koluta, yksi päivässä riittää hyvin.

Loppuajan voi vaikkapa ajatella tekevänsä sitä zen-harjoitusta. Ja kirjoittaa blogia.

Jaetulla ykkössijalla

Pagistaanin kansa vietti mitä viihtyisimmän viikonlopun Turussa siipan velipojan kestitettävänä. Lauantaipäivä vierähti Turun linnassa, jossa urosvahvistuksemme (se kaksijalkainen siis, joskaan ei nelijalkainenkaan) ei koskaan ollut käynyt. Oli siis aikakin!

Museoissa tulee aina hirmuinen nälkä, joten noheva ja kaukonäköinen lankomies oli varannut illaksi pöydän Ravintola Teinistä. Kelpo atrian ja pitkäksi venähtäneen istuskelun kruunasi tuopponen Koulun tummaa vehnäolutta. Sunnuntaiaamun pakkaskävely Ruissalossa viimeisteli viikonlopun ja lepytti lauantaina keskenään tylsistyneen karvaisen kansanosan.

Kutsuimme itsemme - no, kyllä meidätkin kutsuttiin - uudestaan kylään kesällä, jolloin Luostarinmäki ja Kakolan vankila (kiitos Veeralle jälkimmäisestä vinkistä) avaavat taas porttinsa uteliaille turisteille.

Turku on jo pitkään ollut Tampereen kanssa jaetulla ykkössijalla allekirjoittaneen suosikkikaupunkilistalla. Sitä enemmän harmitti, kun huomasimme keskustan vanhojen puutaloasuntojen olevan Pagistaanin asuntoministeriön budjetin sisällä. On kovin kieroa, että elannon hankkiminen sitoo ihmisrievut niille ankeimmille ja kalleimmille asuinseuduille, jotka ovat tietysti ankeita ja kalliita juuri siksi, että ihmisrievut joutuvat keskittymään sinne.

Tänä aamuna junailin itseni vielä mittavampaan ihmiskeskittymään itärajan taakse arkistoloppukirin merkeissä. Tiedossa on viikon tongintasessio vasta uudelleen avatussa historiallisessa valtionarkistossa, jonne kävin jo puhumassa itseni sisään ja hankkimassa hienon lupaproopuskan leimalla ja valokuvalla.

Ja mikä parasta, ensimmäinen rasiallinen merikaalia on nautiskeltu. Välimatka ja harvat tapaamiset pitävät kulinaarisen lemmensuhteen kiihkeänä.

Piirtely auttaa keskittymään

Historiantutkijoiden työllistymistä käsitellyt seminaari tammikuussa oli mitä kiinnostavin, vaikkei ehkä jäljestä uskoisi.

Nuo aina puuhakkaat ja ihmiselämän ilmiöitä väsymättä luotaavat tutkijat ovat nyt todenneet saman, minkä allekirjoittanut jo lapsena huomasi: piirtely auttaa keskittymään tylsiin töihin.

Esimerkiksi palaverissa tai luennolla - jossa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja - pystyn keskittymään monin verroin paremmin käsillä olevaan asiaan, jos samalla piirrän. Usein olen kyllä miettinyt, vaikutanko raapustellessani välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta puhujaa kohtaan, vaikka asia on aivan päinvastainen.

Tahallaanko

Lienen aiemminkin avautunut koirien fleksi-kelataluttimista, joista huolimattomasti käytettyinä koituu riesaa kanssaihmisille ja vaaranpaikkoja koirille itselleen. Se hihnan uloskelautumisen pysäyttävä jarrunappula kun tuntuu monille koiranulkoiluttajille olevan joko liian vaikeakäyttöinen tai tyystin tuntematon kapine.

Ilmiössä ei ole sinällään mitään uutta. Pyöräillessä on jo tottunut varomaan väylän poikki sinkoilevia eläimiä, eikä omien koirien kanssa kulkiessaan enää ylläty siitä, että ihmiset päästävät fleksin päässä olevat sessensä esteettä hyökkimään päin (tee siinä nyt sitten hallittu ja hyväkäytöksinen ohitus kahden tulisieluisen terrierin kanssa).

Silti ihmisten tollous - anteeksi vain, mutten jaksa nyt asiaa tämän kauniimmin muotoilla - ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Otan toisinaan koiranpojan mukaan juoksulenkille, jolloin hölkkäämme hyvässä järjestyksessä ja lyhythihnaisessa muodostelmassa kevyen liikenteen väylän oikeaa laitaa. Usein - liian usein - käy niin, että fleksikoirakkoa ohittaessamme omistaja antaa juoksevasta lajitoverista intoutuneen lemmikkinsä singahtaa suoraan meitä päin.

Voin vakuuttaa, että omista ja vieraista koirista ja näiden hihnoista koostuva vyyhti on jotakin, jota ei jalkoihinsa reippaassa juoksuvauhdissa halua. Vielä en ole lentänyt päistikkaa naamalleni tai rämähtänyt rähmälleni koirien päälle, mutta hyvin lähellä se on ollut.

Ymmärrän toki asian, jos lähestymisemme on jäänyt koiranomistajalta huomaamatta. Lähes kaikissa tapauksissa se on kuitenkin pantu merkille jo pitkän matkan päästä. Monesti meitä pysähdytään oikein odottamaan.

Tahallaanko ne siis sen tekevät? Joskus sekin vaihtoehto on käynyt mielessä.

Dilemmoja

Pagistaanin päivitystahti on näemmä harventunut kovasti, mutta kirjoituskiintiö - päivän tunneista puhumattakaan - tuntuu täyttyvän ilmankin, eikä päässä liiku pääsääntöisesti yhtään elämää suurempaa ajatusta. Ja niitä pienempiäkin vain harvakseltaan. Mutta kyllä tämä taas tästä.

Laumamme on alkanut pikku hiljaa katsella ympärilleen uuden kotikolon toivossa (kehätyömaan sietämisestä näinkin pitkään pitäisi saada jonkinlainen mitali). Pääkaupunkiseudulla mainitusta aktiviteetista syntyy heti kättelyssä erinäisiä dilemmoja. Ruuhka-Suomessa pysyminen taas on toistaiseksi reunaehto, koska toisella meistä on täällä kiinteäsijaintinen, vakituinen ja - mikä tärkeintä - jatkossakin melko vakituiselta näyttävä työ.

Niinpä ei kannata ollenkaan katsella ja vertailla, mitä esimerkiksi Itä-Suomesta meidän budjetillamme saisi. Tulee vain paha mieli.

Mutta niihin dilemmoihin. En todellakaan käsitä, miten tavalliset ihmiset kodinhankintansa täällä päin rahoittavat; valtaosa asuntotarjonnasta on autuaasti kaltaisemme, yhteensä noin keskituloisen pariskunnan ulottumattomissa. Tietysti kaikki riippuu siitä, mitä hakee. Jos urbaanista ympäristöstä puhutaan, Helsingin keskustan liepeissä olisi tietysti oma hohtonsa - mutta ensinnäkään meistä ei kumpikaan ole kovin keskikaupunkiorientoitunut eläin ja toisekseen keskusta-asuntojen hinnat kirvoittavat lähinnä epäuskoista naurua. Kerrostaloasuminen muutenkin... no, tähän ikään mennessä itse kullekin on osapuilleen hahmottunut, mitä asioita pitää tärkeinä arkielämässään. Jos niitä ovat esimerkiksi hiljaisuus, mahdollisuus nikkaroida ja kaivella multaa - vaikka pientäkin länttiä - sekä päästä nopeasti metsään, ei lähiökerrostalo ole välttämättä se houkuttelevin vaihtoehto.

Neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin kun ei enää haluaisi elää sitku-elämää, jossa toiveet - kohtuullisetkin - toteutetaan sitten joskus ja sinnitellään siihen asti miten kuten. Esimerkiksi meillä "sitten joskus" tuskin tuo taloustilanteeseen oleellisia muutoksia. Elämässä ylipäänsä voi muuttua monikin asia. Myös huonompaan suuntaan.

Realistisesti laadittu, kohtuulliseen laina-aikaan tähtäävä budjettimme puhuu kuitenkin karua kieltään. Jos lähiökerrostalo ei kiinnosta, on katse suunnattava huolestuttavan kauas vanhaslaisen puutarhakaupunki-idyllin maisemiin. Niistä maisemista leivänhankintaan päästäkseen on - näillä joukkoliikenteen kuvioilla - varauduttava käyttämään harmillisen paljon omaa autoa, jos mieli pitää päivittäinen työmatka-aika tolkullisena.

Mitä siis tehdä? Jos haluaa elämäänsä tärkeinä pitämiään asioita, on hyväksyttävä ekologisen selkäreppunsa painon kasvu. Onko oikein tavoitella itselleen elämänlaatua ja maksattaa hinta ympäristöllä? Vai pitäisikö valita se lähiökerrostalo ja tyytyä hyvään mieleen, joka tulee ekologisemmasta valinnasta?

Päätynemme jonkinlaiseen kompromissiin: pyrimme etsimään asumusta hyvien joukkoliikenneyhteyksien, mielellään rautatieaseman läheltä. Toimeen olisi tultava yhdellä autolla.

Joulutorttumuseo

Toisinaan sitä miettii, tuleeko väitöksen jälkeen vielä pelaamaan täydellä pakalla, vai onko jokunen kortti pudonnut matkan varrelle hintana akateemisesta meritoitumisesta.

Perjantaina Järvenpäähän sukulointireissulle mennessämme siippa selitti jotakin ilmatorjuntamuseosta. Sumeassa päässäni luulin hänen puhuvan joulutorttumuseosta. Ei siinä vielä mitään, mutta tuokion ajan ajatus tuntui aivan loogiselta. Etenkin, kun tiedän elämäni valon olevan erityisen perso joulutortuille; miksei hän siis olisi innoissaan niihin keskittyneestä museostakin.

Tänä aamuna puhetta tuli Aku Ankasta ja mies mainitsi Carl Barksin piirtämät tarinat. Minä hahmotin nimen Karl Marxiksi ja ehdin kiitävän hetken hämmästellä, että kaikkeen viimeksi mainittu ehtikin sekaantua. Vuosisata sinne tai tänne, mitäpä pienistä (mentaalinen lapsukseni johtui ehkä nurinkurisesti siitä, että olimme juuri naureskelleet Ankkalinnan menoa kapitalismin alkeiskurssina).

Unenikin ovat mitä hämmentävimpiä - tai allegorisia, miten sen nyt ottaa. Esimerkiksi toissa yönä olin Barack Obaman kanssa sirkuksessa. Omituista kyllä, kaikki ohjelmanumerot menivät surkuhupaisasti pieleen - trapetsitaiteilijat putoilivat verkkoon tai jäivät jalastaan roikkumaan, taikurin välineet levisivät käsiin ja niin edelleen. Aikamme katseltuamme Yhdysvaltain tuore presidentti tarkisti Mekan suunnan, kaivoi rukousmaton esiin ja totesi, että oli hänen rukoushetkensä aika.

Mielekäs ja stressitön

Eläintenkouluttaja Tuire Kaimion oppien mukaan koulutusta - tai opettamista - suunniteltaessa pitää ensin selvittää, mitä eläin haluaa.

Tänään koiria lenkittäessäni mietin, mitä koiran koulutus oikeastaan on. Nimenomaan kotikoiran, jota ei opeteta mihinkään koiramaiseen ammattiin, kuten opas- tai poliisikoiraksi. Huomasin, että sana on oikeastaan aika harhaanjohtava. Opettaminen tai kasvattaminen ovat paljon parempia. Kysehän ei ole niinkään "kurista ja tavoista", vaan eläimen johdonmukaisesta ohjaamisesta ja ehdollistamisesta niin, että ihmisen luoma ympäristö sääntöineen olisi sille mahdollisimman mielekäs ja stressitön. Käytännössä tähän kuuluu myös toimiminen ihmisen toiveiden mukaan.

Koulutus kuulostaa myös tapahtumalta, jolla on alku ja loppu. Se taas voi olla ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa. Jos - kuten vaikkapa meillä - nuori ja malttamaton koira halutaan opettaa kulkemaan hihnassa kiskomatta, ei ihminen remmin toisessa päässä voi päättää, että vetäköön tänään, koulutetaan sitten taas huomenna.

Kouluttaminen kuulostaa niin ikään siltä, että ihmisen pitäisi koko ajan komentaa ja touhuta koiraa opettaessaan, vaikka usein juuri tekemättömyys on paras keino ehdollistamiseen. Koirahan vetää (tai hevonen niin sanotusti "painaa kädelle" ratsastettaessa), koska se haluaa mennä nopeammin eteenpäin. Se, että ihminen nyppii hihnasta ja kieltelee, mutta kulkee koko ajan koiran perässä, ei ole yhtä tehokasta kuin koko karavaanin pysäyttäminen kuin seinään aina, kun remmi kiristyy. Myös suunnan vaihtaminen on hyvä keino.

Koira ei myöskään saisi tulla vahingossa palkituksi vetämisestä - esimerkiksi tienpientareen haistelun olisi oltava välitön palkkio löysästä remmistä, ei kieli pitkällä kiskomisesta hajujen perään.

Kärsivällisyyttä ehdollistaminen kyllä kysyy johdonmukaisuuden lisäksi. Sitä ei allekirjoittaneella ole likimainkaan riittävästi, vaikka ikäni olen eläinten kanssa puljannut. Niinpä vastoin parempaa tietoani olen aika ajoin sortunut äsähtämään "Ei vedä!" mitä koira ei tietenkään ymmärrä. Tai ymmärtäähän se, että kaksijalkaista ottaa jokin kupoliin - se kääntyy katsomaan minua hämmästyneenä ja hieman varuillaan - mutta asiayhteys ei sille välttämättä aukea.

Mitä koiran ympäristön stressittömyyteen tulee, voi näennäinen hyvän tekeminen olla koiralle rasite. Jos - kuten meillä - ihmisten ruoka-aikaan koirat on säännönmukaisesti lähetetty pois keittiöstä norkoilemasta ja elättelemästä turhia toiveita*, on ajoittainen makupalojen antaminen pöydästä karhunpalvelus, vaikka koira siinä saakin, mitä haluaa (tietyt lukijatahot tuntekoot tässä kohden aiheellisen piston omassatunnossaan).

Oletetaan, että koira on oppinut pöydässä istuvien ja ruokailuvälineitä heiluttavien ihmisten tarkoittavan sitä, että sen on siirryttävä pois keittiöstä muihin puuhiin. Jos nyt livetäänkin johdonmukaisuudesta ja ryhdytään satunnaisesti palkitsemaan koiraa keittiössä pyörimisestä antamalla sille pöydästä syötävää - juuri satunnaisen palkitsemisen sanotaan muuten olevan kaikkein tehokkainta - viestintä käy ristiriitaiseksi. Enää eläin ei tiedäkään, mitä pöydässä istuvista ihmisistä pitäisi ajatella. Koiranpäässä muodostunut yhtälö ihmiset + ruokapöytä = pois keittiöstä on saanut rinnalleen vaihtoehdon: ihmiset + ruokapöytä = mahdollisuus makupaloihin. Kun herkuille perso koira seuraavan kerran passitetaan pois ruoka-aikaan, se ahdistuu ja hämmentyy. Pöydässä istuvilta ihmisiltähän olisi saattanut saada jotakin, ja nyt tuo mahdollisuus on siltä evätty.

Näin ainakin kuvittelisin koiran ajatusmaailman toimivan. Me ihmiset vain helposti odotamme eläimiltä samanlaista mukautumiskykyä kuin itseltämme ja ajattelemme, että tänään on tällainen tilanne ja huomenna toisenlainen, kyllähän koirakin sen tajuaa. Uskoisin kuitenkin, että juuri selkeät säännönmukaisuudet ja rutiinit tekevät koiran olon turvalliseksi ihmisten ehdoilla toimivassa laumassa; se tietää, mitä siltä vaaditaan ja miten maailma makaa. Ihmisolennon oikkujen ja mielivaltaisuuden armoilla oleva koira taas joutuu olemaan koko ajan varuillaan.

En kirjoita tätä paasatakseni - siihen ei ole tosiaankaan varaa! - vaan hahmottaakseni asian paremmin myös itse. Mielessä pyörineiden pohdintojen kirjoittaminen "auki" on ainakin allekirjoittaneelle tehokkain tapa saada ne selkeämpään muotoon omassakin pääkopassa.

*Pöydän alla pyörivistä koiristahan ei sinällään ole haittaa kenellekään, omalle väelle kaikkein vähiten, mutta vieraiden ja vierailuiden varalta on huomattu toimivaksi käytännöksi opettaa koirille kyseinen asia. Ja silloin siitä on tietysti mielellään pidettävä kiinni kotiväenkin kesken.

Taikahuilun viittaukset

Kävimme lauantai-illan ratoksi kuluttamassa kulttuuria ja katsomassa Taikahuilun. Fantasiaa ja myyttejä yhdistelevää Mozartin oopperaa ei kumpikaan ollut aiemmin nähnyt, mitä nyt allekirjoittanut joskus lapsena katsoi sen televisiosta ja luki oopperan juonta mukailevan Marion Zimmer Bradleyn romaanin Yön tytär.

Käsiohjelma* tiesi kertoa, että vuonna 1791 valmistuneen oopperan todennäköisinä pidetyt viittaukset vapaamuurariuteen - jota siis Mozartkin edusti - hoksattiin vasta 1900-luvun loppupuolella. Se tuntuu hurjalta; sen verran ilmeisiltä nuo viittaukset vaikuttivat, kun niitä tiesi katsoessaan vasiten hakea. Esimerkiksi vapaamuurareille tärkeä kolmen symboliikka toistuu niin näyttämöllä kuin musiikissakin: kolmiosainen "koputus", jolla vapaamuurariksi pyrkivän initiointi aloitetaan, avaa koko oopperan (kuva lainattu ja lisätietoa haettu täältä).

Tuumiskelin, että kepeän farssin piirteitä saavan oopperan viittauksia voisi lukea myös jonkinlaisena salaseuroihin kohdistuvana parodiana, jolleivät tekijän - tai pikemminkin tekijöiden - omat vapaamuurariyhteydet olisi yleisesti tiedossa.

Aiheeseen liittyi kannaltani hauska sattuma: juuri viime päivinä olen kirjoittanut väikkäriini lukua, jota joudun taustoittamaan 1700- ja 1800-luvun vaihteen aatevirtauksilla Venäjällä. Erilaiset mystiset suuntaukset ja vapaamuurarius olivat siellä kovassa kurssissa (Tolstoinsa lukeneet tämän varmaan muistavatkin). Suuri osa aatteellis-uskonnollisen sekametelisopan aineksista saapui läntisemmästä Euroopasta, ja samaa ilmapiiriähän wieniläisooppera Taikahuilukin osaltaan heijastelee runsaine allegorioineen ja viittauksineen. On aina yhtä riemastuttavaa löytää historiallisia yhtymäkohtia ja yhteisiä konteksteja asioille, joilla ei ensi silmäyksellä luulisi olevan paljoakaan tekemistä keskenään.

*Kansallisoopperan käsiohjelmista kannattaa pulittaa se kuusi euroa; ne ovat hyvin laadittuja ja antavat tiiviin, mutta hyvän taustoituksen esityksille. Ainakin allekirjoittaneelle tutustuminen oopperan syntyvaiheisiin ja historialliseen taustaan on puolet huvia.

Run, you fools

Palatessamme viikonloppureissusta meitä vastassa oli sakea savu- tai höyrypilvi. Työmaamontusta - tuosta Leppävaaran Isengardista - välkkyi valoa ja sen reunamilla juoksenteli outoja hahmoja. Päättelimme, että pahin oli tapahtunut ja balrog herännyt. Run, you fools!

- - -

Tarpeeseen tullut viikonloppuirrottautuminen - annos hiljaisuutta, nasakkaa pakkassäätä, kaminan lämpöä, rantasaunaa ja mäenlaskua - huipentui maanantaina siipan merkkipäivään. Sitä juhlistivat mojova flunssa, kertausharjoituskutsu ja lahjakortti valinnaisena ajankohtana toteutettavalle islanninhevosretkelle.

Mitä jälkimmäiseen tulee, päivänsankari ainakin yritti näyttää kiitolliselta.