Lyrkitys, sämpytys ja äpykkä

Kuten olen tainnut mainita, olen pohjattoman perso uusille sanoille. Poimin mehukkaimmat ilmaukset omaan käyttööni alta aikayksikön - tapa, johon muutkin ovat kiinnittäneet huomiota.

Allekirjoittaneen pohjoiskarjalaiset juuret ovat tietysti tuottaneet arkikäyttöön jos jonkinlaista murresanaa, joita ei itse edes huomaa käyttävänsä, ellei joku asiasta huomauta. Urosvahvistuksen yläkarjalainen suku on niin ikään osoittautunut varsinaiseksi runsaudensarveksi, mitä sattuviin sanoihin tulee. Niinpä Pagistaanissakin koiraa lyrkitetään eli rapsutetaan. Koiran pehmeät lelut ovat äpyköitä. Jos uunia lämmitetään olan takaa, on se öyryyttämistä. Muutamia mainitakseni.

Mies on pikkuveljensä kanssa kehittänyt lisäksi oman alakielen, joka saa verbaalisesti suuntautuneen kuuntelijan tuntemaan itsensä uudeksi Lönnrotiksi tai Agricolaksi. Kieleen luonnollisesti kuuluvat edellä mainitut murreilmaisut, mutta lisäksi muita, joiden etymologia ei aukea kysymättä. Esimerkiksi eteisessä jalkaan voi vetää lantsarit (slangilaina), väänssit tai suipparit. Viimeksi mainitusta johdetaan luonnollisesti verbi suipparoida, joka tarkoittaa ymmärtääkseni ennen muuta karkuun luikkimista. Muita liikeverbejä ovat vipata (sopii sekä jalkaisin kulkemiseen että pyöräilyyn) tai vintata (nopeampitahtista liikkumista).

Hiki on rokkaa, jolloin deodorantti on luonnollisesti antirokkaa. Partavesi on loittoa (amatöörikansatieteilijä on ymmärtänyt tämän olevan yleistetty johdannainen Escape-merkkisestä tuotteesta). Saunaan tai nuotioon rikitellään tulta. Unissaan juokseva koira tai kissa sämpyttää jaloillaan. Kaikenlainen ajaltaan rajattu toiminta voi olla lörtti. Esimerkiksi avaruusaiheisen dokumenttielokuvan katsominen on näin ollen avaruuslörtti.

Todennäköisesti unohdan parhaat palat, mutta tässä yhtä kaikki muutama esimerkki, jotka olen häpeilemättä - ja suurelta osin tiedostamattani - sulauttanut omaan kielenkäyttööni. Ei mitään rotia! Tänne vain kaikki makoisat ja mehevät sanat, jotka mielestänne ansaitsevat päästä laajempaan levitykseen!

Mies skannaili äsken talteen vanhoja valokuvia, joiden joukosta löytyi visuaalisia helmiä. Tässä - luvalla lainatussa lempikuvassani - hän istuu puidulla ohrapellolla ukkinsa kanssa muutaman vuoden ikäisenä.

Hengittämistä

Olen tänään opetellut kaksi tuntia hengittämistä ja kokenut herätyksen. Arvioin aamulla oloni riittävän hyväksi uskaltautuakseni Pilateksen starttikurssille, jolle olin jo hyvän aikaa sitten ilmoittautunut selkääni rukanneen fysioterapeutin ja muiden viisaiden neuvosta.
- Pilates on parasta, mitä voitte selkänne hyvinvoinnin eteen tehdä, totesi kurssin ohjaaja Fatima Witick. Luulenpa, että rohkea väite pitää melko hyvin paikkansa.

Luulen myös tämän olevan jotain sellaista, jota istumatyötä tekevä syntymäpökkelö on koko aikuisikänsä kaivannut. Jooga on ollut mielessä jo pidempään, mutta Pilates taitaa sopia allekirjoittaneen tarpeisiin vielä paremmin. Antaapa ajan näyttää.

- - -

Kuinoma-palvelun ovat toivottaneet tervetulleeksi muun muassa Kulutusjuhlijat. Pagistaanin kansalaisten näkökulmastakin palvelu tuntuu oikein lupaavalta, kannatettavalta ja käyttökelpoiselta tietyin varauksin.

Kiipeily näytti olevan toivotuimpien uusien harrastusten listalla, eikä ihmekään, koska alkuinvestoinnit ovat varsin hintavia pelkkää kokeilua ajatellen. Köyden kaltaisia turvavälineitä ei kuitenkaan pitäisi lainailla edes tuttaville, koska tuon elämänlangan historia on tunnettava tarkkaan. Kiipeilyköyden päälle astuminen (etenkin jääraudat jalassa!) tai vääränlainen puhdistus saattavat vaurioittaa sitä ilman mitään näkyviä jälkiä - mutta kohtalokkain seurauksin. Tämän kaikki lajia harrastavat tietänevätkin, joten ongelmia tuskin tulee.

Urosvahvistus myönsi niin ikään, ettei niitä kaikkein parhaita vuoristotelttoja tai muita kalleimpia varusteitaan raaski kovin helpolla antaa tuntemattomien käyttöön. Niillä kun on taipumus rähjääntyä omissakin reissuissa harmittavan nopeasti. Esimerkkinä mainittakoon, että yksi ainoa kivisade Pik Leninin rinteillä riitti tekemään hyvästä teltasta muikkuverkon, josta tosin huolellisesti paikattuna sai vielä viikonloppuretkille riittävän suojan.

Mutta näiden äärilaitojen väliin jää paljon tavaraa, jota voisi hyvin antaa ja ottaa lainaksi, kunhan pelisäännöistä sovitaan. Muistan itse lämmöllä muun muassa pyörälaukkuja, jotka sain ystävältä käyttööni punaviinipullon hinnalla. Toivon mukaan toiminta laajenee myös ulkoiluharrastusten ulkopuolelle; esimerkiksi Kulutusjuhlan kommenttilaatikossa ehdotettujen työkalujen luulisi sopivan mitä parhaiten tämäntyyppiseen, koordinoituun ja kontrolloituun yhteiskäyttöön.

Arvaamattomia riskejä

Nuhassa ja kuumeessa yksinkertainenkin toimitus saattaa sisältää arvaamattomia riskejä. Sitä voi vaikkapa avata voidetuubin rasvatakseen niistämisestä kärsinyttä nokkaansa ja huomata viime hetkellä, että kyseessä onkin työpöydällä pyörinyt liimaputkilo.

Kuinkahan monen liimanhaistelijan päihteisä taival on saanut alkunsa vahingosta?

Broilereista ja etääntymisistä

Stuffing a hen. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.

Vähään aikaan en ole ruoka-asioista paasannutkaan, mutta viime viikolla ilmestynyt Luonnonsuojelija nosti taas aiheen mieleen. Pahoittelen mahdollista toistoa ja jankutusta! Lehden lukijapalstalla kestävän kulutuksen tutkija Satu Lähteenoja pohtii ruoan ympäristökuormitusta - sehän on ilmastonmuutoksessa varsin suuri tekijä - ja muistuttaa, että pienikin muutos on kotiin päin:

"Täysin kasvissyöjäksi ei myöskään tarvitse ryhtyä, jos haluaa pienentää syömisen kuormitustaan: jo yksi kasvisruokapäivä viikossa näkyy selkärepussa."

Saman totesi Worldwatch-instituutin raportti jo yhdeksän vuotta sitten:

"Vähentämällä lihankulutusta edes vähän tarjoustulvan keskellä tarjoaa moniin vakaviin maailmanlaajuisiin ongelmiin ratkaisuja, jotka ovat pelkästään positiivisia."

Tähän saakkahan suuntaus on ollut päinvastainen: suomalaistenkin lihankulutus on kasvanut jatkuvasti. Koko maailman tasolla lihan syöminen on puolessa vuosisadassa viisinkertaistunut.

Nostetaanpa taas vähän omaa häntää ja mainitaan, että kokeellinen siirtymiseni kasvispainotteisempaan sekasyömiseen tuntuu yhä toimivammalta ratkaisulta. Samankaltaiseen vaihtoehtoonhan on päätynyt muun muassa Mari Koo, jonka pohdintoja aiheesta ja kulutusasioista ylipäänsä kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa. Mikä mukavinta, ekologisen repun lisäksi keveämmältä tuntuu myös oma olo. Lompakolle taas tuntuu käyneen päin vastoin. Reissuilla ja vierailuilla en ruokiani - etenkään valmiina eteen tuotuja - syynää, mutta kotiuduttuani palaan tyytyväisenä arkiappeiden ääreen kaipaamatta muualla popsimiani filepihvejä tai bratwursteja.

Alkuperäisen ajatuksen mukaisesti viikonloppuisin Pagistaanin pöydästä on löytynyt myös lihaa ja kalaa. Pari viikkoa sitten ostin lauantaiateriaksi kokonaisen pakastekanan. Tai broilerihan se oli, valitettavasti, muuta kun ei näiltä leveysasteilta tahdo löytää (omaatuntoani tyynnytti hieman teksti "vapaana kasvanut", vaikka tiesinkin vapauden olevan broilerin osalta hyvin suhteellista). Kun täytin lintua yrteillä ja sitruunoilla Oliivian välittämän ohjeen mukaan, huomasin miettiväni taas kerran sitä, miten lyhyessä ajassa olemme etääntyneet ruoan alkuperästä. Lapsuudessani meillä syötiin kanaa lähinnä viikonlopun parempana ateriana (arkena syötiin sitä silloin iänikuiselta tuntunutta hirvenlihaa, jonka alkuperän kyllä muisti jouduttuaan jo pienenä nyppimään pitkiä, tankeita karvoja isän kotiin tuomista lihakönteistä), ja kyseessä oli aina kokonainen broileri - vai kanojako ne lienevät silloin olleet. Lihakin ostettiin vielä vähän aikaa sitten lihatiskiltä, jossa pohdittiin tarkkaan, mitä ruhon osaa hankitaan ja minkä verran, ennen kuin kauppias punnitsi ostoksen ja kääri sen paperiin. Ei jäänyt epäselväksi, että nyt syödään lihaa ja liha tulee eläimestä. Kärjistetysti.

Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus taas kuuluu viimeiseen ikäpolveen, joka on päässyt jo pienenä heinätöihin, ajanut sähköttömään mummolaan rekikyydillä ja katsellut vierestä, kun mummo teurastaa kanoja.

Valmiiksi pakatut, yhä prosessoidummat ja halvemmat lihatuotteet ovat tosiaan omiaan luomaan illuusion, jossa tuotantoeläimet käyskentelevät punamullattujen maatalojen vehreillä niityillä ja marinoidut tarjouslihasuikaleet tulevat... jostakin. Sitä kertoo myös viime talven videokohu, joka osoitti, ettei nykysuomalaisella tosiaan ole ollut käsitystä siitä, miten lihaa markkinatalouden paineissa tuotetaan. Kysehän oli tilojen normaalioloista, ei poikkeuksellisista eläinrääkkäystapauksista.

Miten tämä liittyy uunibroileriimme? Siten, että pestessäni, kuivatessani ja täyttäessäni lauantaiateriaamme tunsin koko ajan pitäväni käsissäni lintua. Eläintä, jonka aioimme syödä. Pieni surun ja myötätunnon pistos, jonka tunsin taivuttaessani hentoja siipiä ja sitoessani koipia yhteen ei saanut minua hylkimään lopputulosta (joka olikin erinomaisen herkullinen, reseptiä kannattaa kokeilla) vaan kunnioittamaan sitä elämää, jonka me, ihmiset, käytimme ravinnoksemme.

Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta tuo pistos on jotakin, jonka haluaisin tuntea aina lihaa ja kalaa syödessäni. Se saa paitsi muistamaan jotakin olennaista elämästä, myös arvostamaan lihaa niin, ettei siitä pääse enää muodostumaan merkityksetöntä "arkimättöä".

Jatkosota tai uusi hyökkääjä

Joltisenkin kelju on tilanne, jossa parin viikon sitkeän flunssan jälkeen ehtii iloita muutaman päivän normaaliolosta sekä palata juuri ja juuri päiväjärjestykseen töiden ja ruumiinliikunnon suhteen - ja sitten eräänä aamuna kurkku tuntuu epäilyttävältä. Saman päivän aikana onkin taas täysi sirkus päällä.

Siinä tulee jotenkin petetty olo. Ihan kuin joku olisi muka luvannut, että kun tämän kiltisti sairastat, ei sitten vähään aikaan tarvitse. Ja aivan kuin ei itse olisi saattanut olla tasoittamassa tietä uudelle virukselle säntäämällä lenkille ja rehkimään heti, kun kuvittelee valkosolujensa selättäneen vihollisjoukot - puhumattakaan siitä, ettei se neljän päivän huiskiminen kolmen kilometrin korkeudessa tuulessa ja pakkasessa ole mitenkään voinut vaikuttaa asiaan...

Voi tietysti olla, että joitakin sissiryhmiä on jäänyt henkiin, ja tämä onkin jatkosotaa. Oli miten oli, raskaiden tappioiden jälkeen ei puolustuksessa ole kehumista, olipa vastapuoli uusi tai entinen.

Äh. Nyt ei jaksa tämän kummempaa, eikä enempää.

Nostettu

Aika ajoin on hyvä harjoittaa ympäristöoppia, semminkin, jos on asunut pääkaupunkiseudulla reilun vuoden käymättä koskaan Keskuspuistossa. Kiitos viihdyttävän sauvakävelyseuran, nyt tuokin vihersuikale on niin sanotusti korkattu.

Mutta mitä ihmettä! Lähiliikenteen lippujen hintoja on sutkisti nostettu vuoden vaihteessa. Kertaseutulippu maksaa peräti 20 senttiä enemmän kuin ennen ollen nyt hulppeat 3,80 euroa. Matkakortissa korotus on laupiaasti jätetty kolmeen senttiin. Sentään. Allekirjoittaneelle vain käy usein niin, että matkakortti vaivihkaa tyhjenee, eikä sitä muista ladata ennen seuraavaa matkaa, jolloin on tietysti holtiton kiire ehtiä junaan. Sitten manaillaan ja kaivellaan kolikoita taskun pohjalta. Melkein neljä euroa varttitunnin matkasta Leppävaarasta Helsinkiin tuntuu aika suolaiselta.

Kertalipun ostajissa lienee ennen muuta satunnaisia matkalaisia, jotka noilla hinnoilla jäävätkin satunnaisiksi. Joukkoliikenteen tukeminen ja sen käyttöön kannustaminen taitavat edelleen pysyä kauniiden puheiden tasolla.

Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että maksujärjestelmän uudistamista mietitään kyllä, ja siihen näemmä toivotaan kannanottoja myös joukkoliikenteen käyttäjiltä.

- - -

Keskiviikkobonus: Päivi kirjoittaa varsin sattuvasti parisuhteesta, lukekaahan.

Tuuletti

Muutama tiivis päivä syntisen hauskaa sujuttelua pilvien päällä, alla ja sisällä, paisteessa ja pyryssä, puuterilumessa ja jäärinteillä tuuletti pääkopan tehokkaasti kuin pidempikin loma. Myös flunssa putosi vauhdissa kyydistä, ähäpiti (nöyränä toki tiedostan, että toisinkin olisi voinut käydä ja köhä kääntyä ensimmäisen päivän jälkeen neljänkymmenen asteen kuumeeksi, vaan eipä kääntynyt).

Puoli vuotta sisukkaita saksanopintoja kantaa jo hedelmää: osaan hoitaa asian jos toisenkin - zweimal nach Innsbruck, bitte - ja esittää yksinkertaisia kysymyksiä, joskin putoan kelkasta heti keskustelukumppanin tehdessä yllätysliikkeen, jota ei ollut oppikirjan dialogissa. Ich verstehe nicht. Nyökyttelen ja hymyilen kyllä sujuvasti vieressä, kun kielitaitoisempi kumppani hoitaa asian loppuun. Tai vaihdan englantiin, mikä ei ole aina helppoa vastapuolen pitäytyessä sitkeästi saksassa, olenhan osoittanut osaavani kieltä aloittaessa koko keskustelun sillä.

Ja jostain syystä suusta lipsahtaa helposti da, kun pitäisi sanoa ja. Muutenkin päänsisäinen sanakirja tapaa tarjota saksankielisen sanaston puuttuessa tilalle venäjää tai ruotsia, joista jälkimmäisessä onkin petollisia yhtymäkohtia saksaan.

- - -

Apropos opinnot, Jenni heitti haasteella: Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

1. Täytämme kaavakkeen. Kurssi aloitetaan helpoilla harjoituksilla alkaen oman nimen ja syntymäajan kirjoittamisesta. Kun itseluottamus kasvaa, edetään haasteellisempiin tehtäviin. Tavoitteena on, että opiskelija kykenee täyttämään itsenäisesti ja varmoin ottein veroilmoituksensa, yksinkertaisen hakemuksen tai matkalaskun.

2. Lisämuistia koneeseen. Unohtuuko oma nimi, muista puhumattakaan? Tuottavatko vuosiluvut vaikeuksia? Menetkö kauppaan ja unohdat, mitä sieltä olit hakemassa? Kurssilla tehdään pienryhmissä yksinkertaisia harjoituksia ja pelataan muistipelejä.

3. Kasaajasta mapittajaksi. Opettelemme laittamaan tärkeät paperit asianmukaiseen kansioon tai mappiin ilman välivarastointia ja läjien muodostamista. Kurssilla opiskellaan myös rei'ittäjän, nitojan ja paperiliitinten käyttöä.

4. Kohtaa itsesi ilman ruoskaa. Peruskurssi naiselle, joka haluaa kelvata itselleen (Jennin kurssiohjelmasta poimittu).

5. Perfektionismi on perkeleestä. Edellisen jatkokurssi. Opetellaan yhdessä iloista epäonnistumista. Mokaaminen on mukavaa!

6. Mielenrauhaa metsästämässä. Onko pinnasi kroonisesti kireällä? Lähteekö iso pyörä liian liukkaasti liikkeelle? Lietsotko itsesi hyödyttömään hysteriaan, kun pitäisi keskittyä käsillä olevaan tehtävään? Valvotko kolmelta yöllä miettien, mitä teet kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko jääkaapissa oleva piimätölkki menossa vanhaksi, tulehtuuko koiran korva ehkä ensi viikolla, miten pian jäätiköt sulavat tai montako eliölajia kuolee juuri nyt sukupuuttoon? Teemme helppoja rentoutus- ja keskittymisharjoituksia ja opettelemme tyhjentämään mielen turhasta kuonasta.

Stressiähän haasteesta ei tarvitse kenenkään ottaa, mutta jos inspiraatio iskee, olisi hauska lukea vaikkapa Marinadin, Veeran, Ritan, Lupiinin ja Meten kurssi-ideoista.

Kuppelehtimaan

Tarmokas lumberjack-lentsuvirukseni pääsee huomenna näkemään lisää maailmaa. Kukaties se löytää uuden, viihtyisämmän kodin jonkun Helmutin tai Helgan germaanikärsästä (Huovisensa lukeneet osaavat liittää tähän asianmukaiset mielikuvat). Pagistaanin telemark- ja alppimaajoukkue suuntaa nimittäin muutamaksi päiväksi kuppelehtimaan Itävallan alppirinteisiin.

Pelkkä ekologisen selkärepun massa saattaa kyllä suistaa suksijan tasapainosta useammin kuin kerran. Mutta eipä pyöreitä vuosiakaan kovin usein täytetä. Toinen meistä täyttää lauantaina, ja se en ole minä. Prost! Na zdorove!

Alkaa oireilla

Kuusenkerkän maanläheinen tarinointi ja kuvat saavat allekirjoittaneen kaipaamaan maalla asumista vielä tavallistakin enemmän. Aina alkuvuodesta aivoissa alkaa oireilla krooninen mullanpuutos, jota suurikaan parveke saviruukkuineen ei pysty lievittämään.

Viljelypalsta olisi toki mukava, mutta Lupiinin tavoin kokisin jotenkin turhaksi kasvattaa siellä kukkia, semminkään suosikkejani, vanhoja maatiaisperennoja. Kyllähän niistä iloa olisi muille kasvimaalla kävijöille, mutta kun niiden keskellä ja kanssa haluaisi elää. Vanhempien kesäpaikkaan olen joitakin aarteita haalinut - sinne pelastin myös kaupunkiin muuton myötä osan omista kasvateistani - ja niiden kasvua pystyy ainakin seuraamaan vuosi vuoden jälkeen.

En ole viitsinyt tilata Maatiaisen ja Hyötykasviyhdistyksen siemenluetteloitakaan enää pitkiin aikoihin, mutta kuka tietää, ehkä jonakin päivänä niille tulee taas käyttöä.

- - -

Haikailun vastapainoksi kerrottakoon mukava havainto ikkunalaudalta: vajaa vuosi sitten ostamani Phalaenopsis eli perhoskämmekkä on kehittänyt pimeän ajan ratokseen komean kukkavanan nuppuineen.

Ja vähemmän mukava havainto omasta kehosta: kanadalaisperäinen flunssavirus näyttää purkaneen matkalaukkunsa ja asettuneen taloksi hengitysteihini, eikä osoita laantumisen merkkejä yli viikon kärvistelynkään jälkeen. Joka yö herään yhden, kahden aikaan mitä ikävimpään tunteeseen, että ilkeä tonttu on käynyt ruuttaamassa röörini täyteen epoksiliimaa. Sitten valvotaan, köhitään, niistetään, manaillaan, juodaan kuumaa teetä ja hengitetään yrttihöyryä. Päivällä köhitään, niistetään ja haukotellaan hartaasti.

Vähäsen

Veloena kirjoitti pikkulintujen metsästämisestä Kyproksella - tavasta, jota myös allekirjoittanut on Välimeren maiden kulttuureissa kummastellut. Pagistaanin aamukahvipöydässäkin moista harrastusta päiviteltiin moraalisen närkästyksen hengessä.
- Mitä pikkulinnuista edes saa irti, noin ruokamielessä? Ei kai mitään, minä hämmästelin.
- Västäräkistä vähäsen?
- Pääskysestä ei päivällistäkään!

Rocketeer & Mr. Hankie

Bändinperustamisikään tullut koiranpoika sai joululahjaksi hienon ensisoittimen (äitini kyllä väitti, ettei hän koiranlelua ostaessaan huomannut sen soitto-ominaisuuksia, mutta allekirjoittanut epäilee hänelle jääneen tiedostamattomia kalavelkoja allekirjoittaneen koliikkiajoilta). Nuoren muusikon hendrixmäinen vimma sai kuitenkin aikaan sen, että sirmakka vaikeni kuukaudessa kaikkensa antaneena.

Koska lapsineron luovuutta ei tukahduttaman pidä, päätti Pagistaanin kaksijalkainen asujaimisto pitkän neuvottelun jälkeen uhrata henkilökohtaisen mukavuutensa säveltaiteen alttarille. Niinpä Rockyn kanssa musisoi nykyisin kantavaääninen Mr. Hankie. Kaksikon linjaa voisi luonnehtia progressiiviseksi, minimalistiseksi rytmimusiikiksi, joka ei pitkine, hypnoottisine improvisaatiojaksoineen jätä kuulijoitaan kylmäksi.

Painakaa nimet mieleen. Tästä kokoonpanosta kuullaan vielä.

Katharsis

Yhteiset koettelemukset parhaimmillaan lujittavat parisuhdetta, sanotaan. Jos yhteiselossa on meneillään kohtalaisen koettelemukseton jakso (mistä tulee olla asianmukaisen kiitollinen kaikille jumaluuksille, kohtalolle, tai mihin nyt itse kukin sattuu uskomaan), voi kollektiivisen selviytymisen kokemuksia simuloida eri tavoin.

Pagistaanissa katsotaan dokumentteja kauneusleikkauksista.

Ei niitä oikeastaan vasiten katsota, mutta aika ajoin jompi kumpi hoksaa joltakin laatukanavalta tulevan laatudokumentin jonkun Sheilan, Johnin tai Barbaran täydellisestä muodonmuutoksesta. Sohvalta kuuluva kauhunhuuto hälyttää paikalle muualla huoneistossa oleskelevan osapuolen, ja yhteinen tunne-elämys voi alkaa. Jo ensimmäinen viilto saa aikaan kärsivää uikutusta, joka yltyy voimattomaksi ulinaksi kirurgin kohottaessa veristä, irtonaista nahkaa asiakkaan silmäluomesta tai viipaloidessa rintaa kuin limppua. Jatkotapahtumiin - viiltelyyn, pistelyyn, täyttämiseen ja ompeluun - reagoidaan karjahtelemalla, takomalla tyynyä nyrkeillä ja kiemurrellen jaetusta tuskasta. Yleensä leikkaussalin tapahtumat huipentuvat rasvaimuun, minkä näyttäminen saa kotisohvalla aikaan suoraa huutoa, aidon paniikin ja lopuksi voipuneen, kaikenkattavan katharsiksen.

Sitä vain miettii, moneltako kotoiselta riidalta rasvaimu on meidätkin pelastanut tarjoamalla vaihtoehtoisen tavan purkaa patoutumia yhdessä.

Horrible thing

Sitä yrittää kulkea maailmassa avoimin ja uteliain mielin, välttäen kaikenlaisia ennakkoluuloja ja ihmisten kepeää leimaamista. Mutta joskus törmää henkilöihin, jotka sanomisineen tai edesottamuksineen tuntuvat ruumiillistuneilta klisheiltä. He näyttävät itse lyöneen leiman omaan otsaansa, eikä siihen ole vastaan sanomista.

Viikko sitten Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla kävin seuraavan keskustelun amerikkalaisen rajaviranomaisen kanssa. Kaveri oli punakka, pönäkkä, äänekäs ja joviaali. Hänen kysyessään ammattiani kerroin olevani historian jatko-opiskelija (edellisestä kerrasta viisastuneena en sanonut mitään muista kirjoitushommista, koska se johti vain tinkaamiseen, aionko kenties tavalla tai toisella tehdä töitä maassa ollessani, eikä asia edes liittynyt millään tavoin tähän reissuun). Tarkennusta pyydettäessä totesin ympäripyöreästi väikkärini liittyvän aatehistoriaan ja Venäjään.

- So you study communism, hän päätteli.
- Well, not really, I concentrate more on the history before the 20th century...
- That communism, you know, it's such a horrible thing!
- Oh...?
- Yeah, I've been reading about it. Quite a lot, actually. It's like a cancer or something. So much terrible things has been done in the name of the communism. And they're still out there, you know.
- Hmm (mitä hittoa tuohon nyt osaa sanoa).
- You know, people just don't want to learn from the old mistakes. They should read more about history. Some still think there's something good in the communism. It's so horrible.
- Hmm-m (vilkuilen selkäni takana kasvavaa jonoa ja mietin, vieläkö hän aikoo jatkaa kauankin).
- My friends wonder why do I bother to ramble on about the commies. But you know, they haven't read as much as I have. It's all in the history books, the horrible things the commies have done.
- ...
- But anyway, have a nice trip! Enjoy your time in the States!

Universaalin paranoian ja egoististen perspektiiviharhojen hengessä voisin tietysti pohtia, vaarantaako tämän julkaiseminen mahdollisesti tulevat Yhdysvaltain matkani. Sepä vasta olisikin jotain.

Under pressure

Todettakoon, että nuhaisena lentäminen on kokemus, jonka en välittäisi koskaan toistuvan. Nousuissa ja laskeutumisissa aivoni tuntuivat pyrkivän korvien kautta ulos, enkä voinut kuin toivoa tärykalvojen kestävän yhä kivuliaammaksi äityvän paineen. Nyt ymmärrän, miksi pikkuvauvat itkevät lentokoneissa, kun eivät vielä osaa tasata paineenvaihtelua nieleksimällä.

Kotiin päästyäni olin vielä parin tunnin ajan lähes kuuro lukuunottamatta korvakäytävissäni kaikuvia, psykedeelisiä vingahteluja ja rusahteluja. Huh.

Yhdistelmä jetlagia ja flunssantynkää on niin ikään haastava. Jälkimmäisen kannalta kun olisi viisasta levätä ja ottaa suosiolla parit tirsat. Edellisen vuoksi pitäisi kuitenkin sinnitellä koko päivä hereillä, että yöllä nukuttaisi. Puolessatoista viikossa kroppa ehtii tottua mukavasti toisen mantereen aikaan - nytkin lounasaikaan se haluaisi uskoa, että kello on kymmenen illalla (allekirjoittanutta tosin auttaa kyvyttömyys nukkua lentokoneessa - niinpä aina Atlantin yli reissatessa kotiinpaluu on ollut helpompaa kuin monille muille, kun ensimmäisenä yönä on matkasta niin väsynyt, että nukkuu heräämättä).

Mutta reissu oli kaikkinensa antoisa ja kotona on taas mukava olla, vaikka loputon sade ja harmaus vetävätkin mieltä apeaksi.

Virallisesti

Pagistaan onnittelee virallisesti ystavaa eilisen siviilisaadyn muutoksen johdosta.

"The goal in marriage is not to think alike, but to think together."
-Robert C. Dodds

Kaikkensa antaneena

Enpa pistaisi pahakseni, jos en pariin viikkoon kuulisi sanoja border tai border region. Kiitos.

Tavallistakin intensiivisemmat ja ohjelmoidummat kinkerit paattyivat eilen Bellinghamiin (US). Sielta seitsenhenkinen suomalais-venalainen retkikuntamme raahautui kaikkensa antaneena ja univajeen painamana Vancouveriin vilkaisemaan, joko olympiapakatti on nousussa.

Katseltuamme toistemme naamoja lahes viikon ajan yota paivaa hajaannuimme aamulla hyvassa yhteisymmarryksessa kuka minnekin. Allekirjoittanut tarpoi lepuuttamaan ylikuormitettua paakoppaansa merihevosten ja meduusojen hiljaisessa seurassa.

Hiljaisuus osoittautui kylla toiveajatteluksi: paikan paalla oli noin tusina koululuokkaa, paivakotiryhmaa ja uhmaikaista hoitolapsikatrasta tutustumassa vedenalaisen maailman ihmeisiin. Kun paasin korvat soiden ulos puistoon jouduin mustien, lihavien oravien saartamaksi. Olisin voinut vannoa, etta yksi piilotteli pikkuista pistoolia selkansa takana. Onneksi ne uskoivat, kun selitin, ettei repussani ole yhden yhta pahkinaa tai mitaan muutakaan, mita oravien voisi kuvitella haluavan. No, kameran voisi kai periaatteessa vieda panttilainaamoon, mutta sita ne eivat edes yhdessa olisi jaksaneet kantaa.

Maailma on vaarallinen paikka.

Huomisaamuna pakataan taas reput ja pakaasit ja suunnataan vuoristoon. Perjantaina on vuorossa paluu takaisin Victoriaan ja lauantaina lahto kohti kotia (sokerina pohjalla Torontossa on taas viiden tunnin odotus).

Guitarrrrr

Huonekaverini esitteli tänä aamuna allekirjoittaneelle musiikkivideon, joka on kuulemma saanut venäläisen virtuaalimaailman sekaisin. Hän kertoi Peter Nalitchin olevan arkkitehti (ja kuuluisan bosnialaisen oopperalaulajan pojanpoika), joka on ryhtynyt opiskelemaan laulua - ja tehnyt siinä sivussa pienen harjoitustyön.

Taattua korvamatoainesta, olkaa hyvät.

Jaksaisi

Viisi tuntia Toronton lentokentällä - tai millä tahansa lentokentällä - on pitkäpiimäinen rupeama odotella jatkoyhteyttä (langaton verkkoyhteys lievittää hieman tuskaa). Etenkin, kun sisäinen kello näyttää puoli kahta yöllä paikallisen kellon esittäessä puoli seitsemää illalla. Jos jaksaisi sinnitellä vielä kuutisen tuntia, niin saattaisi olla toivoa pysyä hereillä perjantaina seminaarissa.

Ehkä.

Ei ole ihmiseläintä luotu tällaiseen viuhottamiseen ympäri Tellusta. Ennen aikaan matkaa sentään taitettiin pitkään ja hartaasti, ja kroppa ehti sopeutua uuteen rytmiin.

Kahvia. Lisää.

Vahdinvaihto

Karvainen yliassistentti on saatu kunnialla kotiin hoito-ohjeineen ja lääkkeineen. Niiden annostelu jää tosin työreissulta Espanjasta kaksi tuntia sitten saapuneen urosvahvistuksen kontolle. Pagistaanin päämajassa tapahtuu nimittäin vahdinvaihto, kun allekirjoittanut lähtee aamulla kinkereille Kanadaan. Monitieteisen rajaseutututkimuksen hengessä kesken ohjelman pistäydytään Yhdysvaltain puolella; toissa syksynähän vastaava hyppäys tehtiin Puolasta Ukrainaan ja takaisin.

Kahdesti on vaahteranlehtien maassa tullut käytyä naapurissa reissaamisen ohessa. Ensimmäinen visiitti kesti kolmisen tuntia ja toinen peräti vuorokauden. Tällä kertaa aikaa on onneksi vähän enemmän; paluulento Suomeen on vasta puolentoista viikon päästä. Siihen mahtuu pari päivää lomailuakin tutkijakoulukastovereiden seurassa.

Vihaan

Vuoden verran pääkaupunkiseudulla asuttuani voin jo sanoa, että jos - toivottavasti kun - täältä tie joskus pois vie, en usko kaipaavani takaisin. On myös hetkiä, jolloin rehellisesti vihaan asumista Suomen täyteen ahdetuimmassa kolkassa. Ne liittyvät useimmiten liikenteeseen ja autoiluun. Käytän julkisia aina kun voin, mutta esimerkiksi eläinlääkärireissu Espoon toiselta laidalta toiselle on käytännössä tehtävä autolla.

Niinpä sitä voi löytää itsensä kahdeksalta aamulla ajamassa tukkoista Länsiväylää väärään suuntaan, eli kohti Helsingin keskustaa (älkää kysykö, miten siinä niin kävi - olen käynyt Suomenojalla ennenkin, ja Leppävaarasta sinne ajaminen lienee yksi helpoimmista autoilullisista tehtävistä näillä main). Tuulilasin läpi ei näe juuri mitään sumuna lentävän, lasiin ja pyyhkimiin tauhkaantuvan p...an ja pimeyden takia. Äreä automassa vyöryy vääjäämättä kohti Ruoholahtea ja Kamppia. Aika eläinlääkärille on vajaan kymmenen minuutin kuluttua. Hetken mietin, auttaisiko itkeminen, mutta päätän kiroilun olevan terapeuttisempaa.

Pääsen lopulta perille yli varttitunnin myöhässä, vaikka lähdin kotoa taatusti hyvissä ajoin. Kyllä, onnistuin ajamaan harhaan vielä toisenkin kerran (aplodit voisivat olla tässä paikallaan). Töytään sisään pyydellen vuolaasti anteeksi. Onneksi karvainen yliassistentti - huomatkaa virkanimikkeen muutos - huolitaan sisään. Se saa rauhoituspiikin ja jää valkotakkien hoiviin kroonikkokorviensa ja hampaidensa rassausta varten.

Rauhoituspiikki olisi voinut olla paikallaan eräille muillekin. En sitten kuitenkaan viitsinyt pyytää.

Omituista

Koska allekirjoittanut ei ole taloustieteilijä tai muutenkaan erityisen taitava numeroiden ja noususuhdanteiden kanssa, saattaa hän vilpittömästi ihmetellä, miten vietnamilaisen kalan kilohinta Suomessa voi olla vain puolet siitä, mitä kotimaisen kalan. Tai jopa vähemmän. Olenko ainoa, jonka mielestä on vähintäänkin omituista lennättää meren puoliksi ympäröimään, järviä täynnä olevaan maahan tuoretta (miten tuoretta se nyt sitten edes on) kalaa toiselta puolen maapalloa?

Vai onko pangasiusfileessä jotakin niin erinomaista, että sitä on turha kuvitella lähempää nostetusta pyrstökkäästä löytyvän?

Vuosista viimeisin

Kuvassa tiivistyy jotakin olennaista Pagistaanin vuodesta 2007: antoisaa arkea, satunnaisia irtiottoja ja elämän pieniä iloja parhaassa mahdollisessa seurassa. Gulassikeittoa särpivän urosvahvistuksen takana näkyvä sveitsiläisvuohen ahteri edustakoon jonkinlaista absurdin hilpeyden tilaa, joka näitä hetkiä ja retkiä on usein leimannut (samassa taukopaikassa taitava sika vohki repustani omenan ollessani syventynyt mainittuun gulassikeittoon).

Jälkijättöisesti pätkähti päähäni, että vuoden vaihtuessa Pagistaan täytti komeat kolme vuotta. Pienelle virtuaalivaltiolle se on jo aika paljon; eiköpä kansakuntia lie syntynyt ja kaatunut lyhyemmässäkin ajassa? Nimi on matkan varrella vaihtunut, mutta sekin taitaa olla nykyaikana ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Tapauksen kunniaksi sopii vilkaista vuosista viimeisintä hieman tarkemmin. Lyhensin tolkuttoman pitkää kysymyslistaa niiltä osin, kuin vastaukset olisivat toistaneet itseään. Pidempi versio retrospektiosta löytyy esimerkiksi Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2007, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Kävin seinäkiipeilykurssin. Nukuin lumiluolassa. Taivuin käyttämään PowerPointia. Kasvatin mansikoita parvekelaatikossa. Tein ruokaa tofusta. Ajoin autolla 170 kilometrin tuntivauhtia. Kiipesin nelitonniselle vuorelle. Kävin koirakoulussa. Aloitin saksan opiskelun.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt, enkä siis myöskään pitänyt, enkä tee. Yritän elää osapuilleen ihmisiksi lupailemattakin.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Avopuolison isä joulukuun alussa. Hän oli sairastanut pitkään ja parantumattomasti, joten lähtö ei ollut yllätys.

5. Missä maissa kävit?
Äkkipäätään laskettuna Ruotsissa pariin otteeseen, sekä Tanskassa, Saksassa, Sveitsissä, Irlannissa ja Venäjällä.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008, jota puuttui vuodesta 2007?
Kykyä erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan, ja siihen liittyvää hyvää omaatuntoa tehdyistä asioista. Notkeampaa kroppaa ja huolettomampaa mieltä. Vähemmän syyllisyydentuntoa lieveilmiöineen.

7. Mitkä vuoden 2007 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Koska en muista niitä nyt, tuskin myöskään "aina". Tasaisen mukava vuosi: ei suuria huippuhetkiä, jos ei murheen alhojakaan. Koiranpojan syntymäpäivä jää varmasti mieleen, kuten muidenkin nelijalkaistemme - sitä paitsi se sattuu olemaan sama kuin siskollani.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Pari väitöskirjaan liittyvää oivallusta, jotka eivät kerrottuina kuulostaisi kovinkaan kummoisilta - tai vaatisivat laajan ja haukotuttavan taustaselityksen. Leivänansaintaan liittyy sekin, että sain ison artikkelin läpi arvostamaani lehteen, ja sen myötä lisää työtilaisuuksia.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Ehkä eräät perheasioihin liittyvät vanhat solmut, tai pikemminkin se, etten ole vieläkään saanut niitä kunnolla auki.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
En onneksi mistään vakavammasta. Alkuvuodesta oli kunnon lentsu, jollaisia allekirjoittanut harvoin saa. Loppuvuodesta reistaili selkä, mutta nyt sekin vaiva alkaa olla selätetty, niin sanoakseni.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Varmaankin uudet vaelluskengät, jotka edeltäjistään poiketen ovat istuneet jalkaan alusta asti aiheuttamatta yhden yhtä hiertymää.

Eipäs kun! Koiranpoika tietysti. Mutta en osaa ajatella ostavani vaan ennemminkin hankkivani eläimen, vaikka rahaa vaihdantavälineenä käytettäisiinkin.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Rakkaan avopuolisoni ja koirien. Nauroin viime vuonna varmasti enemmän kuin sitä edeltävinä viitenä yhteensä.

13. Kenen käytös masensi?
Omaani lukuun ottamatta ei kenenkään.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokranmaksuun ja muuhun elämiseen, kuten kai useimmat meistä.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Ainakin tuosta heinäkuisesta alppipatikkareissusta ennen, paikan päällä ja jälkeen. Hetkittäin monenlaisista asioista. Väikkäristäkin.

16. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Ehkä hetkittäin rikkaampi, jos pelkästä tilin saldosta puhutaan.

17. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Töitä, tai pikemminkin tehokkaammin kuin varsinaisesti enemmän. Musisoineeni, piirtäneeni tai harjoittaneeni muuta luovaa, kirjoittamiseen liittymätöntä toimintaa. Venytelleeni.

18. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Murehtineeni tulevaisuutta, vaikka sitä taisinkin tehdä vähemmän kuin ennen. Istuneeni tuijottamassa tietokoneen näyttöä tylsistymiseen tai suorituspaniikkiin asti silloinkin, kun mikään ei ole sujunut. Lykänneeni ikäviä asioita, kuten kaavakkeiden täyttämistä tai puheluiden soittamista.

19. Kuinka vietit joulua?
Itäsuomalaisella mökillä pimeässä ja rauhassa perinteisen kaavan mukaan.

20. Rakastuitko vuonna 2007?
En. Sen sijaan rakastin ja teen sitä yhä, vaikka rakkaus tunnetusti onkin ruma sana.

22. Kuinka monta yhden yön juttua?
Mikä on yhden yön juttu? Onko se teksti, jonka kirjoittamisen aloittaa illalla, ja jonka deadline on seuraavana aamuna?

No heh. Ei yhtään.

23. Mikä oli suosikkisi tv-ohjelmista?
Uutiset, jos katsomistiheyttä seurataan. Teeman Saatana saapuu Moskovaan oli hyvä sarja, samoin YLE:n Muistikuvaputki. Vuoden viimeisten päivien hitiksi nousi raketin lailla Shaun the Sheep alias Late Lammas, joskin nettiversiona.

24. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En taida vihata ketään. Luonteenpiirteitä voin inhota tai vieroksua, mutta tuttavapiiriini ei ole osunut yhtään kokonaisuudessaan kauheaa tapausta. Vihaan vaadittaisiin jo aika paljon.

25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ainakin Jared Diamondin Kolmas simpanssi herätti ajatuksia. Kaunokirjalliselta puolelta en muista nyt yhtään ylitse muiden, vaikka kirjoja tulikin kahlattua kohtalainen läjä lähinnä iltalukemisena.

26. Mikä oli suosikkileffasi vuonna 2007?
Eiköhän se ollut Pan's Labyrinth.

27. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Taisinpa olla Tampereen Hervannassa viettämässä jo perinteeksi muodostuneita, yhteisiä vanhentumiskemuja samana vuodenpäivänä syntyneen lankomiehen sekä muiden omaisten kanssa. Vuosia tuli täyteen 32.

28. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2007?
Kuulostaa niin juhlavalta, että tokkopa minulla moista onkaan. Entiseen tapaan varttani ovat verhonneet farkut, t- ja villapaidat, erinäiset ulkoiluhousut ja fleecepuserot. Olen kyllä vähän yrittänyt ryhdistäytyä, mitä ihmisten ilmoilla liikkumiseen tulee.

29. Mikä piti sinut järjissäsi?
Kofeiini. Noeivaineskaan. Viime vuonna oli aika helppoa pysyä järjissään.

30. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Suhtautuminen ilmastonmuutokseen ja sen vaatimiin toimenpiteisiin, samoin tuotantoeläinten kohtelusta noussut keskustelu. Eduskuntavaalit ja niiden jälkipyykki. Työelämään ja yliopistoon liittyvät kysymykset. Venäjän tilanne ja sen aatteelliset ulottuvuudet kiinnostavat jo viran puolesta.

31. Ketä ikävöit?
Vanhoja ystäviäni, jotka asuvat aivan liian kaukana spontaaneja kävelylenkkejä tai maailmanparannuskahvittelua ajatellen.

Särjettyjä sydämiä

"Sydämet särkyvät - ja ne särkyvät juuri sillä tavoin kuin kahviloissa kuultavissa chansonne-lauluissa esitetään. Ja chansonneiden opetus on laulusta lauluun se, että särkyneestä sydämestä ei saa enää ehjää.
Elämä opettaa meille samaa. Jos olemme kerran lähestyneet toista ihmistä täynnä luottamusta ja ehjin sydämin mutta tunteitamme on loukattu, 'sydämemme on särjetty', emme enää koskaan voi tuntea toista ihmistä kohtaan todellista luottamusta emmekä antaa toiselle itseämme. Maan päällä ei ole olemassa herkempää ainetta kuin se, mistä meidät on tehty. Emme pysty millään unohtamaan loukkausta, joka on kohdistunut sieluumme ja tunteisiimme. Mitä sitten elämä suokin meille myöhemmin, millaisia ystävyys- ja rakkaussuhteita se meille lahjoittaakin, mielessämme kytee aina vain epäilys. Kaikki ihmissuhteet voivat olla meille mahdollisuuksia harjoittaa ilkeitä ja sydämettömiä leikkejä, tilaisuuksia kostaa. Sellaisia me olemme.
Ole varovainen, kun tapaat särjettyjä sydämiä, sillä et voi päästää heitä tuskasta. Eikä ole olemassa niin suurta kärsivällisyyttä, viisautta, suurpiirteisyyttä ja himoa, että se saattaisi tyynnyttää pettyneen sydämen."

- Sandór Márai: Mietteiden kirja

Yksi lempikirjailijoistani sai minutkin pohdiskelemaan, mitä oikein särkyy, kun särkyy sydän. Mitä löytyy kulahtaneen kielikuvan takaa?

Kenties sydämen särkyminen voisi kuvata sitä, kun sinänsä egoistinen kuvitelma omasta korvaamattomuudesta rikkoutuu? En nimittäin usko, että se liittyy suoraan kenenkään yksittäisen ihmisen "menettämiseen". Miten voisi menettää, kun ei ole koskaan omistanut? Ei, luulen, että kyse on nimenomaan siitä musertavasta tunteesta, kun ymmärtää olevansa jätettävissä ja vaihdettavissa, vaikka on kuvitellut - niin lapselliselta kuin se jälkikäteen tuntuukin - olevansa itse toiselle se ainoa mahdollinen toinen.

Luulen myös, että sydän voi särkyä vain kerran. Monet sen kokevat, toiset - nykyään kai yhä harvemmat - säästyvät siltä. Sydämen särkyminen edellyttää kuitenkin, että tuo korvaamattomuuden kuvitelma on saanut tilaisuuden kasvaa ja vankistua jonkinasteisen vastavuoroisuuden ja molemminpuolisen luottamuksen voimin. Jos sen sijaan on teini-ikäisenä ihastunut palavasti johonkuhun, joka ei vastaakaan tunteeseen, kyseessä lienee ennemminkin kitkerä pettymys haaveen haihtumisesta, vaikka sydämen särkymisestä kertovat, siirappiset balladit tuntuvatkin osuvan tuolloin suoraan maaliinsa.

Kukapa toisaalta toisten sydämistä tietää. Ehkä kyse on vain aste-eroista: sydän voi mennä säpäleiksi, tai siihen voi tulla särö?

En osaa kuitenkaan suhtautua särkyneisiin sydämiin yhtä pessimistisen kyynisesti kuin arvoisa kirjailija. Kukaan meistä kun ei ole viime kädessä korvaamaton kenellekään, paitsi itselleen (sekä kenties omille vanhemmilleen ja sisaruksilleen, mutta se on hieman eri asia - enkä käsittele tässä sitä surullista ja luonnotonta tilannetta, että sydän särkyy jo lapsena, kun lähimmät hylkäävät). Eikä pidä ollakaan, uskon. Sikäli illuusio joutaa mennä. Sen menettäminen on itse asiassa varsin vapauttavaa sen jälkeen, kun tuskat on lopulta kärsitty ja itkut itketty.

Vanhan ystäväni kanssa juttelimme kerran siitä, millaisia jälkiä ihmissuhteisiin liittyvät elämänkriisit ovat meihin jättäneet. Yksissä tuumin tajusimme: pelko on kadonnut. Kun sydän on kerran särkynyt, särkymistä ei tarvitse - ainakaan samalla tavalla, tämän määritelmän mukaan - enää pelätä. Se ei ole tuntematon uhka. Vastoin synkimpiä odotuksiaan siitä selvisi elävien kirjoissa. Toiseen ei enää tarvitse takertua henkensä hädässä, kun tietää, että ilman häntäkin elää ja hengittää ja voi nauttia elämästään. Viimeksi mainittu tuskin onnistuu heti rakkaan ihmisen hukkaamisen jälkeen, mutta joskus myöhemmin kyllä. Sen tietää ja siihen uskoo, kun on sen kerran kokenut.

Tavallaan korvaamattomuuden tunteen menetys toimii siis kumminkin päin. Ei laita toista liian paljon vartijaksi, eikä ryhdy sellaiseksi enää itse. Asiaintilaa voisi kai kuvata toisella inflaatioon asti viljellyllä kielikuvalla: seistä omilla jaloillaan iloiten aidosti siitä, jos rinnalla seisoo joku toinen. Joiltakin se ehkä onnistuu luonnostaan, ilman sydämen särkymistäkin, toiset meistä tarvitsevat tuon karmaisevan herätyksen todellisuuteen.

Jotenkin näin asian itse koen, ja mistään muustahan en voi kirjoittaakaan.

Ei, herra Márai, en vaihtaisi omaa, särkynyttä ja kokoon kursittua sydäntäni enää uuteen ja ehjään, vaikka joskus mainitsemasi epäilys ja vanhat arvet sitä vihlaisevatkin. Se on silti, paikattunakin, elävä ja lämmin ja sykkii hienosti.

Balrog

Tänä vuonna aloitetaan Kehä I:n tunnelihanke. Pagistaania asia koskee sikäli, että kalliotunnelia oheisrakenteineen aletaan louhia heittomatkan päähän päämajasta. Projektin etenemistä on siis seurattu kasvavalla levottomuudella ja pohdittu, pitääkö jossain vaiheessa purkaa jurtat ja paeta vuorille.

Tällä viikolla rappukäytävään ilmestyi tiedote. Siinä kerrottiin tammikuussa tehtävistä esitutkimuksista ja pahoiteltiin niiden mahdollisesti aiheuttamaa häiriötä alueen asukkaille. Mies tuumaili, mitä oikein tuleman pitää, jos jo tutkimusvaihetta pitää pyydellä anteeksi.

Sitä paitsi olemme vakuuttuneita, että moinen ryskäminen ja kaivaminen herättää vielä balrogin. Mitäs sitten tehdään, arvoisa Tiehallinto?

Piinallista

Jokohan sitä kohta oppisi muistamaan, että normaaleihin ruokajuomiin kannattaa suhtautua varauksella? Semminkin, jos tarjoilu on slaavilaishenkinen. Ja etenkin, jos oma turnauskestävyys - vuosien absolutismista ja muutenkin vähäisestä alkoholinkäytöstä johtuen, otaksun - on jo moniaita kertoja osoittautunut keskivertoa heikommaksi.

Ei sen pitäisi enää varsinaisesti yllättää.

Uudenvuodenaatto lankomiehen siskon perheen luona Tampereen Härmälässä oli kyllä kaikkinensa varsin onnistunut. Hapankaalikeitto ja kiovalainen kana höysteineen olivat erinomaisia, samoin seura, kuten aina. Laulettu ei, mutta kiivasta debattia muun muassa historiantutkimuksen olemuksesta käytiin. Sikäli kuin muistan.

Lieväkään hutikka ei allekirjoittaneen mielestä ole erityisen antoisa, saati tavoiteltava olotila. Turhauttavaksi se muuttuu silloin, kun keskustelu käy oikeasti mielenkiintoiseksi. On piinallista tiedostaa ajattelunsa tahmeus (allekirjoittaneen ajatuksenjuoksu kun ei normaalistikaan ole tasoa, josta olisi varaa kovin paljoa pudottaa) ja se, ettei oma kontribuutio taida olla lähellekään niin älykäs, kuin miltä se vielä hetkeä ennen ilmoille pullauttamista tuntui. Itse asiassa mielen valtaa epäilys, että se nerokas, ainoalaatuinen ajatus on puheenvuoroksi puettuna muuttanut muotoaan niin, ettei sitä omakseen tahtoisi tunnistaakaan.

Saati tunnustaa.

Tietysti voi lohduttautua sillä, että jos ajankohta on tarpeeksi myöhäinen, muut keskustelijat todennäköisesti tuntevat samoin. Mutta entä jos eivät? Entä jos kaikkien muiden ajatus kulkee kirkkaana, keskustelu soljuu johdonmukaisena, ja itse on ainoa, jonka kommentit kompastelevat ilmoille jostakin toisesta todellisuudesta rujoina ja muotopuolina, vailla mitään tunnistettavaa yhteyttä käsillä olevaan aiheeseen?

Seuraavana päivänä asiaa varovasti tiedusteltaessa kaikki ovat tietenkin mahdottoman kohteliaita, eivätkä myönnä mitään.

Itse asiassa olen epäillyt, että väitöstilaisuus saattaa hyvinkin muistuttaa noita varhaisen aamuyön keskusteluja sillä erotuksella, että humalankaltaisen olotilan saavat aikaan sietämätön jännitys ja tilanteen latautuneisuus. Pystyn kuvittelemaan, miten istun tuolini reunalla paniikissa suoltaen suustani vieraskielistä tekstiä, jonka sisällöstä olen korkeintaan hämärästi tietoinen. Jossain vaiheessa pakokauhuinen mieleni rekisteröi hämmentyneen ilmeen vastaväittäjän kasvoilla, jolloin koetan korjata tilanteen lisäämällä kierroksia ja laulamalla itseni yhä syvemmälle sekavuuden suohon tolkkua vailla.

Kukaties aivoni menevät lopulta system overload-tilaan, hälytysjärjestelmä vilkkuu punaista ja putoan tajuttomana tuoliltani. Myötähäpeän kourissa kipristelevät kuulijat valtaa helpotus, joka vasta vähitellen vaihtuu huoleksi siitä, olenko yhä hengissä.

No niin. Näissä tunnelmissa kelpaa palata arkeen ja toivottaa kaikille mitä antoisinta uutta vuotta.

Maalarikissat

Joulun hyvän tahdon sanoman materialisoituminen näyttää väistämättömältä, vaikka kuinka yrittäisi usuttaa läheisiään kohtuuteen ja pysyä siinä myös itse. Pagistaanissa ilmiö näkyi tänä vuonna muun muassa kauan kaivattuna valurautapatana, aina tarpeellisina villasukkina sekä uutena puhelimena, jonka hankintaa allekirjoittanut oli itsepäisesti lykännyt yrittäen sivuuttaa entisen kälkättimen dementiaoireet ja vanhuudenheikkouden (joiden ilmaantumiseen ei, sivumennen sanoen, kovin monia käyttövuosia tarvittu; kestävyyttä ja laatua tärkeämpää taitaa tosiaan olla se, että tavara kiertää ja vanhan tilalle ostetaan ahkerasti uutta).

Yllättäen pukinkontista löytyi myös Maalarikissat. Maalarikissat!

Kasin ja Masin väriseikkailuihin on kulminoitunut minun ja sisareni hiljainen kädenvääntö siitä, kenelle vanhat lastenkirjamme oikeastaan kuuluvat, vai kuuluvatko ne kellekään. Suuri osa niistä kun on aikanaan hankittu kymmenen vuotta vanhemmalle siskolleni, mutta viimeksi niitä on kuluttanut allekirjoittanut. Siinäpä oikeusoppineille pulmaa kerrakseen! Me olemme ratkaisseet ongelman pitämällä tärkeimmät kirjat ei kenenkään maalla, eli mökin kirjahyllyssä. Ja tärkeimmistä tärkein on ollut juuri Maalarikissat.

Nyt tämä sisarellinen kiistakapula on siirtynyt pois päiväjärjestyksestä, kiitos Huuto.net-palveluun riippuvuussuhteen muodostaneen siskoni (itse asiassa kirja taitaa ilmestyä uusien ikäpolvien iloksi uusintapainoksena helmikuussa, mikäli Tammen sivuja oikein tulkitsin).

Mukava ja lämmin

Yksi lämpenevien talvien ikävistä puolista on saimaannorppien ahdinko. Lumipesiin synnyttävien eläinten lisääntyminen tyssää paljaaseen jäähän tai sulaveteen.

Muttei ole suomalaisella miehelläkään helppoa. Muudan yksilö sisuuntui lumen, pakkasen ja avantojen puutteesta niin, että juoksi joulusaunan päätteeksi kierimään jäälle. Oli siellä sentään muutaman sentin vesikerros.

Harmi, kun performanssi jäi ikuistamatta.

- - -

Lauantain hautajaiset sävyttivät omalla tavallaan koko joulunaikaa. Juhlapyhät ovat omiaan kuljettamaan mietteitä menneen, nykyisen ja tulevan välillä, ja nyt se vielä korostui. Hyvällä tavalla kuitenkin; joulusta jäi kaikkinensa mukava ja lämmin olo. Pakkasimme koirat, ruoat ja romppeet heti hautajaisia seuraavana aamuna ja lähdimme Nurmekseen miehen, tämän äidin ja velipojan kanssa. Kun mökki saatiin yötä vasten lämpimäksi (vielä seitsemän aikaan illalla kärvötimme viidessä lämpöasteessa), ei parempaa paikkaa verkkaiselle, lyhyen päivän tahdittamalle yhdessäololle olisi voinut olla nuhruisesta säästä huolimatta.

Joulupäivän vietimme koko joukolla vanhempieni luona, ja tapaninpäivänä palasimme takaisin mökille torkkumaan, saunomaan, syömään, katselemaan järveä, kuljeskelemaan lumettomassa metsässä, ihmettelemään öistä talvimyrskyä, rakentamaan viirupöllön pönttöä ja katsomaan jaksotolkulla Shaun the Sheepin edesottamuksia (Pagistaan suosittelee).

Joulunaikaa

Pagistaanin kaksi- ja nelijalkainen väki toivottaa mitä rauhallisinta ja rentouttavinta joulunaikaa!

Valitettavasti toivotuksesta puuttuu tällä kertaa jouluinen kuva, kun kone ei ole oma.

Lähellä kärkeä

Olen aina ollut joltisenkin hajuherkkä hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi eri vuodenajat elän pitkälti nenäni kautta. Vedän ulkona vainua kuin koira pannen merkille vaahterankukat, suojasään, helteisen mäntykankaan ja puusavun häiveen pakkasiltana. Pilaantuneiden ruokien, pakokaasun tai moottoriöljyn hajua en siedä ollenkaan (sietäneekö kukaan muukaan).

Paha haju-mittelössä lähellä kärkeä keikkuu myös se lemahdus, joka syntyy paikallisjunan pysähtyessä asemalle ja avatessa ovensa. Se on kammottava, lämmin, vähän palanut ja tympeä löyhkä. Sitä kauhistelin taas tänään, kun vaihdoin pitkästä aikaa erakonkaapuni sopulinnahkaan ja sytkyttelin junalla keskustaan tekemään haastattelua.

Kokoushuoneessa tuoksuivat kahvi ja luumupulla.

Samalla reissulla pistäydyin vielä nuuhkimassa kauppahallin aromeja ja ostin niiden innoittamana savunieriän (nieriä, toutain, sorva ja pasuri - minusta ne kuulostavat työkaluilta enemmän kuin kalannimiltä).

Lentäjä

Sain vihdoin käytyä eräässä intiimihkössä rutiinitarkastuksessa laboratoriolähetteen pyörittyä kuukausitolkulla työpöydälläni. Kysyessäni, onko tuloksia tiedusteltava lähetteen antajalta, hoitaja totesi kyseisen lääkärin tekevän heille vain sijaisuuksia, kun muilta töiltään ehtii.
- Hän on nimittäin toiselta ammatiltaan lentäjä.

Mistäpä sitä tietää, leikkaako hiukseni ydinfyysikko tai rokottaako rovasti koirani. Vienkö tietokoneeni korjattavaksi ravintolakokille? Onko fysioterapeuttini automekaanikko?

Siivoaako muutaman vuoden päästä toimistoasi yleisestä historiasta väitellyt filosofian tohtori?

Vuorollaan

Pielisen pojilla on kärpän käynti,
rantalouhikko sileää tietä
käsissään heillä on
puolukkasangot, pilkkirukkaset,
koivun pahkat
katseessaan ison veden aallot.

Vuorollaan he lähtevät
- soutaen tai suksilla, luulen -
jättäen pojilleen
puolukkasangot ja pilkkirukkaset
koivun pahkat
kärpän käynnin louhikossa.

Miehen isä saatellaan lauantaina hautaan. Jouluaatoksi mennään pimeälle Pielisen rannalle kuuntelemaan hiljaisuutta ja - jos pakkanen kiristyy - järven puhetta.

Lohikäärmeistä

Oivalluksen iloon ei suuria tarvita. Kirjallisen viittauksen tunnistaminen on aina yhtä makeaa, osoittipa se eksistentiaalifilosofian teokseen tai lastenkirjaan.

Allekirjoittaneen tapauksessa jälkimmäinen on kyllä paljon todennäköisempi vaihtoehto. Hyvin paljon.

Itse asiassa noista kahdesta se taitaa olla se ainoa vaihtoehto.

"Joskus minun ystäväni näyttävät aivan samalta kuin vuosia sitten, eikä siinä ole mitään kummallista oikeastaan. He ovat kertoneet minulle pelänneensä, he ovat kertoneet minulle lohikäärmeistä joiksi he muuttuivat, miten suuria ovatkaan lohikäärmeen kyyneleet ja miten raakoja sen tavat. He ovat kertoneet minulle tuliharjaisesta leijonasta joka on vienyt heidät taikalammelle keskellä yötä. Kuori nahka pois, on leijona sanonut, ja he ovat yrittäneet. Mutta nahan alla on toinen nahka, ja sen alla toinen, ja vasta kun he ovat uskaltaneet raapia todella syvältä, niin että kipu on ollut sietämättömän kova, on nahka lähtenyt vihdoin pois. Silloin he ovat kylpeneet taikalammessa, ja kuu on paistanut heidän ylleen, ja leijona on hiipinyt hiljaa pois."

- Ranya ElRamly: Auringon asema

Odottamattomasti

Aineettomien joululahjojen suosiminen on mitä kannatettavin ajatus. Siihen Pagistaanissakin pyritään. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että lippulahjakortteja hankittaessa harkinta on paikallaan.

Teatterin ja muiden kulttuuririentojen osalta on tunnetusti oltava vikkelä liikkeissään, jos mieli saada lippuja haluamiinsa näytöksiin. Niinpä lahjakortti rajattuine voimassaoloaikoineen vaatii vastaanottajaltaan määrätietoista toimintaa ja nopeita varaustäsmäiskuja. Vuosi on puolestaan aina lyhyempi kuin miltä se tammikuun alussa näyttää.

Äärimmillään lahjakortit ja niihin liittyvät paineet saattavat aiheuttaa absurdin tilanteen, jossa lahjasta hyötyykin sen antaja. Niinpä allekirjoittanut löysi itsensä melko odottamattomasti Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan päivänäytöksestä. Jäljet johtivat viime jouluun, Tampereella asuville sisarelle ja lankomiehelle hankittuun lippulahjakorttiin ja sattumien summaan.

Jahkailu lienee sukuvika. Sattumille taas ei voi mitään.

En toki valita, vaikka tapaus vähän nolo olikin. Sainhan viettää mukavan lauantain siskoni kanssa; eri paikkakunnilla asuessa yhteiset hetket ovat harvassa. Lisäksi kyseinen esitys osoittautui aika viihdyttäväksi jopa kaltaiselleni balettirajoitteiselle, joka häpeäkseen tuppaa saamaan lapsellisia hihityskohtauksia sen varmemmin, mitä vakavammin otettavasta tanssitaiteesta on kyse (muistan vuosien jälkeenkin entisen anoppini tuohtumuksen, kun heillä kyläillessäni räkätin estoitta televisioesitykselle, jossa Joutsenlampi-baletin pikkujoutsenia esittivät raavaat miehet sanoinkuvaamattomissa höyhenpöksyissä - se ei siis ollut mikään sketsi, vaan aivan tosissaan tehty modernisointi, josta en, toisin kuin baletista pitävä anoppini, osannut olla asianmukaisen vaikuttunut). Asiaa auttoi se, ettei Pähkinänsärkijä ole mikään eteerinen paimenidylli, vaan jokseenkin dadaistinen - sisareni suorin sanoin "sienihuuruinen" - unikertomus outoine hahmoineen ja juonenkäänteineen.

Eikä tanssijoiden huimaa taitoa ja kehonhallintaa voi kuin ihailla, tietenkään, vaikka huomio usein kiinnittyykin toisarvoisiin yksityiskohtiin, kuten kepeän koreografian ja kovakärkisten tossujen kopinan väliseen ristiriitaan (ja sitten taas naurattaa).

Tuhlausta

Silkkaa tuhlausta on tapaus, jossa Puoskareiden kelpo sukuun kuuluva henkilö harkitsee nuoruudessaan lääkäriksi opiskelemista, mutta päätyykin sitten teknilliselle alalle. Jotkut vitsit ovat ilmiselvyydessään niin puhtaiksi viljeltyjä, etteivät ne vanhene ikinä.

Sen sijaan vanhakin vitsi on uusi, kun sen itse kuulee tai tajuaa ensimmäisen kerran. Vilpitöntä iloa allekirjoittaneessa herätti joulukuinen yhdistelmä linnan juhlia ja Lusijan päivää. Ei haitannut yhtään, että kaikille muille lohkaisu lienee tuttu jo alakoulusta.

Byrokratiaa tai mielivaltaa

Saimme viime jouluna urosvahvistuksen velipojalta lahjaksi kaksi elokuvalippua, jotka olemme kyllä kovasti aikoneet käyttää, mutta tiedättehän, viikot ja kuukaudet ja niin edelleen. Keskiviikkona sitten hoksasimme, että lippujen voimassaoloaika päättyy sunnuntaina. Mies lähtee tänään Itä-Suomeen, joten eilen torstaina oli elokuviin mentävä, mitä siellä sitten tarjolla olisikin.

Hyvä niin. Raja 1918 ei ollut lainkaan hullumpi teos. Ilman lievää painetta se olisi hukkunut kotimaisten sotaelokuvien massaan ja jäänyt tyystin katsomatta, mikä olisi ollut sääli.

Historiantutkimuksen uudet tuulet puhaltavat näköjään myös valkokankaalle, jossa kansallisen menneisyyden jäykkä glorifiointi on väistymässä tuoreempien, pohdiskelevampien ja asioiden monitahoisuutta painottavien näkökulmien tieltä. Kaikkia eivät kaanoneita kyseenalaistavat katsantokannat toki miellytä, vaikka on vaikea ymmärtää, ketä tai mitä vanhoissa vastakkainasetteluissa pitäytyminen nykymaailmassa palvelisi. Mutta allekirjoittanut tunnustautuukin elokuvan naispäähenkilön tavoin "värittömäksi humanistiksi", jolta jo verenperinnön puolesta puuttuu henkilökohtainen suhde poliittisiin väreihin tai aatteisiin. En siis pysty tunnetasolla samaistumaan niihin, joiden perheille sisällissodan verisyys oli muutakin kuin rivejä historiankirjoissa.

Erityisesti ilahduin elokuvan tavasta esittää raja keinotekoisena rakenteena, joka on rajaseudun asukkaille edustanut lähinnä merkityksetöntä byrokratiaa tai silkkaa mielivaltaa. Miksi siltaa ei enää saisi ylittää, kun niin on tehty vuosisatojen ajan? Miten käy naapurisuhteiden, kaupankäynnin ja muiden elinkeinojen, kun sotilaat tulevat ja katkaisevat ikiaikaiset kulkureitit, jakavat kylät kahtia ja alkavat lajitella ihmisiä "meihin" ja "toisiin" mitä merkillisimmillä perusteilla?

Näitä universaaleja, sinänsä ajattomia rajakysymyksiä pähkäilin joskus keskiajan näkökulmasta Historian havinoissa (kyseessähän oli ryhmäblogi, jonka sen perustaja Sedis taannoin lempeästi valtasi muiden kirjoittajien suostumuksella).

Hohtaa ja erottuu

Koska olen iltauninen espoolainen, laiska liikkeellelähtijä ja sekä blogi- että yleissosiaalisesti rajoittuneehko, tuli Helsingin Sanomien blogikinkereillä - kuinka sen nyt sanoisin - huvittuneen irrallinen olo. Valtaosa vajaasta paristakymmenestä kutsutusta kun näytti tuntevan toisensa ennestään. Ehkä se oli vain mielikuva? Toki joukossa oli omiakin tuttujani, ja lisää olisi varmasti tullut jatkojen merkeissä, mutta yksinäinen katsastaja vilkaisi virallisen osuuden päätyttyä kelloa, satuloi ratsunsa, nyökkäsi jäyhästi hyvästit ja aloitti pitkän taivalluksensa takaisin lännen takamaille (eikä tämä ole sisäpiirisyytös, ystävät ja kylänmiehet. Jäi vain vilpittömästi kiinnostamaan, millaisella ranneliikkeellä valittu näyte oli kuhisevasta virtuaaliplanktonista siivilöity. Tulos olisi kai ollut pitkälti sama, jos haavi olisi vedetty sopivaan aikaan oikean kalliolaiskuppilan läpi ja napattu mukaan muutama lähivesissä uiskentelemaan sattunut katka ja maneetti).

Jos oikein ymmärsin, tapaamisen tiimoilta toivottiin näkemyksiä, miten lehti voisi parantaa omien blogiensa antia ja näkyvyyttä, sekä toisaalta kartoitusta niin kutsutun valtamedian ja omaksi ilokseen kirjoittavien yhteistyönäkymistä. Ja keskusteluahan riitti. Allekirjoittanut jäi tosin kaipaamaan muutamia kaluttuja perusasioita, joiden pohtiminen olisi saattanut olla paikallaan tässäkin yhteydessä. Mikä on blogi, ja miksi ihmiset sellaisia pitävät ja lukevat (kuten Veera totesi, kokoon kutsutun joukon osaltakin tyydyttiin vain oletuksiin, vaikka asian kysyminen suoraan olisi voinut olla varsin hyödyllistä)? Miksi tiedotusvälineet perustavat blogeja? Halutaanko vain pysytellä ajan hermolla, vai onko toimittajilla tarve sanoa ammattikuntansa edustajina sellaista, jolle ei printtimediassa ole tilaa? Mitä eroa on "oikean" journalistin ja "kansalaisjournalistin" bloggaamisessa - vai onko sitä? Pitäisikö olla?

Kaikkein yksinkertaisimpia kysymyksiä voi tuskin kysyä liian usein.

Olen itse saanut ja saan yhä osan leivästäni perinteisen median piiristä, joten tunnen keikkuvani aiheen osalta jonkinlaisessa välimaastossa. Vaikken virtuaaliverbaalijumpallani edusta mitään muuta kuin joltisenkin sekasortoista itseäni, olen alusta asti puntaroinut sanottavani sen mukaan, voisinko antaa sen ilmestyä myös painettuna. Varsinkin omalla nimellä kirjoittaessa mielikuvaharjoitus on osoittautunut hyödylliseksi, koska sen myötä pahimmat syömmennousut ehtivät tasoittua, eikä nettiin tule oksennettua aivan mitä sattuu (silloin vaarana on tosin se, että kirjoittamisesta tulee Tuula-Liina Variksen sanojen mukaan "piimää sukassa"; mitäänsanomattoman särmätöntä, tekomyönteistä tyhjänjauhamista).

Yhtä kaikki, minusta ammattitoimittajilla on yhteiskuntaan ja elämään näköalapaikka, josta avautuvia maisemia on ilman muuta syytä esitellä myös verkossa. Siellä sen voi tehdä Lasitalon emännän tapaan hieman vapaammalla kädellä kuin lehden painetuilla sivuilla.

Olen varma, että juttukeikoilla juostessa ja reportaaseja taustoittaessa joka ikisellä herää ajatuksia, kysymyksiä ja ideoita, joita ei kannattaisi nakata sivuun päivänpolttavuuden tieltä. Kuten eilen taisin sanoakin, artikkelien kainaloista löytyvät toimittajien kommentit voisivat saada jatkoa ja elää omaa elämäänsä blogeissa. Kirjoittakaa rohkeasti! Pohtikaa, syventäkää, itkekää ja naurakaa! Antakaa ajatuksen lentää! Ei kannata miettiä liikaa, mikä menisi yleisöön ja saisi lukijoita. Sellainen syö kirjoittamisen ilon ja lennokkaan luovuuden, kuten jokainen harrastajabloggaaja tietää. Parhaimmillaan journalistinen blogi voi olla Unto Hämäläisen Perässähiihtäjän kaltainen tiedolla, taidolla ja ennen muuta innoituksella kirjoitettu persoonallinen kide informaatiovirrassa. Kun se on hyvä, se hohtaa ja erottuu. Kun on sanottavaa, löytyy aina kuulijoita. Tai lukijoita. Silloin syntyy myös keskustelua. Ei siihen sen kummempia vippaskonsteja tarvita. Kirjoittaja voi halutessaan jättää vaatekaappinsakin yksityisasiakseen - tai esitellä sen, jos aihetta on.

Tiedän, mitä toimittajat vastaisivat. Ei ole aikaa eikä energiaa. Miten voisi olla, kun pitää tehdä hartiavoimin uutisia ja ruokkia kansaa tauotta tiedolla siitä, mitä tapahtuu ja missä? On sääli, jos tilanne on todella tämä. Pakko on joskus paras kannustin, muttei aina. Tolkuton kiire kertoo paljon myös yhteiskunnan arvoista; tuottavuus on se mittari, jonka asteikko saa luvan riittää myös inhimillisen ymmärryksen kasvattamiselle. Olen ehkä idealisti, mutta minusta hyvään tiedonvälitykseen mahtuu ja kuuluu myös syvyysulottuvuus. Siihen virtuaalisuus on avannut uusia mahdollisuuksia. Syvyyttä tarvitaan sitä suuremmalla syyllä, kun informaation määrä kasvaa ja laajenee vertikaalisesti niin, ettei kukaan pysty kuitenkaan seuraamaan kaikkea jatkuvasti yhtä aikaa.

Yksi vaihtoehto on ulkoistaa pohdinnat muille esimerkiksi palkkaamalla vasiten bloggaajia tiedotusvälineisiin, kuten eilisessä tapaamisessa ehdotettiin (kuvittelinko vain, vai vilahtiko pöydän reunan tuntumassa muutama ketunhäntä), mutta minusta se ei ole aivan sama asia. Uutisia ja blogeja linkittävä Twingly-palvelu voi kyllä parhaimmillaan luoda jotakin uutta ja aitoa heijastelemalla työkseen ja huvikseen kirjoittavien näkemyksiä toisiinsa. Ainakin se on allekirjoittaneen mielestä lupaava alku.

Kokonaisuus

Usein kuulee julistettavan ihmisen olevan kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllähän se tiedetään. Itsestäänselvyys kuitenkin unohtuu helposti, mitä omissa nahoissaan elämiseen tulee. Kouriintuntuvan muistutuksen aiheesta sain taannoin fysioterapeutin käsittelyssä.

Taustatiedoksi mainittakoon, että allekirjoittanutta kiusanneiden selkäongelmien syyvyyhti - rakenteelliset seikat yhdistettyinä toispuoleiseen, itseään ruokkivaan lihasjumitukseen - on nyt jotakuinkin selvitetty. Toimenpiteiksi määrättiin liikunnan monipuolistaminen vetreyttävämpään suuntaan (ratsastuksen ja salsan kaltaisten harrasteiden jääminen pois on ollut syntymäpökkelön selälle turmioksi), venytykset sekä niin kutsuttujen syvien lihasten vahvistaminen. Urheiluhierojalla käyntiä silloin tällöin kannattaisi kuulemma harkita.

Aika helpolla siis päästiin.

Kun fysioterapeutti sitten kääri hihansa ja alkoi irrotella pahinta juntturaa, luulin hänen ryhtyneen kirjaimellisesti tonkimaan selkälihojani tylsällä puukolla. Aikansa leivottuaan hän kehotti nousemaan ylös ja kysyi, miltä nyt tuntuu.

Vedin ilmaa sisääni ja maailma tuntui kirkastuvan. Mitä ihmettä?

Pystyin taas hengittämään.

Kuulemma jo istuma-asennostani näki, että oikeanpuoleiset kylki- ja selkälihakseni olivat kestokrampissa. Moinen solmu luonnollisesti painaa myös keuhkoja. Olin kuukausien aikana tottunut tilanteeseen niin, etten enää paremmasta tiennyt. Ilmankos lenkilläkin tuntui, ettei henki kulje eikä töppönen nouse entiseen tapaan.

Toisella kerralla käsittely ei tehnyt enää yhtä kipeää, eikä vaikutuskaan ollut aivan yhtä dramaattinen. Huomasin kuitenkin olevani selittämättömän hyväntuulinen, suorastaan kuplivan kepeä lähtiessäni vastaanotolta. Jokin jumitus siellä kai taas laukesi. Ettei vain kaamosväsymykseksi leimaamani, outo uupumuskin olisi kytköksissä kropan kokonaiskireyteen? Ainakin ne lienevät ruokkineet toisiaan.

Olen ennenkin ihaillut fysioterapeuttien röntgenkatsetta ja ihmisen liikekoneiston kokonaistuntemusta, mutta nyt kumarran kunnioittavasti niin syvään, kuin jäykkä selkäni myöten antaa (ehkä pian saan ne sormetkin taas lattiaan).

Nyt tai tulevaisuudessa

Roomalaisen Januksen, "alkujen, loppujen ja muutoksen sekä ovien ja porttien jumalan" kuva on lainattu täältä.

Joka vuosi tähän aikaan sitä tulee miettineeksi, miten joulussa kiteytyy nyky-yhteiskuntamme jakomielisyys.
- Kuluta enemmän, osta lisää, että joulumyynti nousee, talouskasvu jatkuu ja kansa voi hyvin, viestittävät mainokset ja lehtien taloussivut.
- Kuluta vähemmän, älä osta turhaa, ettet jouduttaisi ekokatastrofia, neuvoo yhä kasvava tiedostavien tahojen kuoro.

Joulurauhaa totta tosiaan.

Ihmisrievun retuutus moneen suuntaan on kyllä ympärivuotista. Pitäisi tehdä hyviä valintoja, kantaa vastuunsa ja elää kaikin puolin ihmiseksi. Säästä energiaa, suosi joukkoliikennettä, älä hamstraa roinaa, kierrätä, tee vapaaehtoistyötä, syö lautasmallin mukaan, liiku liikuntapiirakan mukaan, osta vähemmän eineksiä, lue ääneen lapsille, älä lykkää hoidettavia asioita ja niin edelleen. Tiedon puutteesta tuskin on enää kyse. Pikemminkin tietoa - ristiriitaistakin - tursuu joka tuutista pyörryttävällä tahdilla. Asiantuntijat ja päättäjät puivat, pitäisikö kovapäisille kansalaisille tarjota keppiä vai porkkanaa, houkuttimia vai pelottimia.

Miten toimii ihmisen mieli vaatimuksien paineessa? Miksi emme tartu toimeen ja muuta tottumuksiamme silloinkaan, kun myös oma järki sanoo sen olevan hyväksi?

Kun asiaa jälleen kerran puntaroi - omalta osaltaan ja yleisemminkin - niin valintatilanteissa näyttää usein olevan vastakkain kaksi mahdollista muutosta tai pikemminkin muutoksen uhkaa. Niistä toinen on välitön ja todellinen, toinen hamaan tulevaisuuteen sijoittuva. Niinpä tutkijat kehottavat vähentämään päästöjä nyt, tai ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat olemaan vieläkin pahemmat. Lääkäri neuvoo muuttamaan elintapoja nyt, tai tulevaisuudessa uhkaa sairastuminen. Itse tietää hyvin, että jos ei hoida tylsiä tai hankalia asioita tänään, joskus tulevaisuudessa niitä on hoidettavana holtiton läjä kiireen painaessa päälle.

Maallikkona olisin taipuvainen uskomaan, ettei ihmiseläin tavoittele muutosta sen itsensä takia. Pikemminkin sitä kartellaan. Me pidämme ihannetilanamme jonkinlaista perustyytyväistä status quota, jota ehkä onnellisuudeksikin voisi kutsua (meissä on tietenkin paljon niitä, jotka levottomina hakevat elämäänsä aina uutta sisältöä, mutta ehkä siinäkään ei muutos itsessään ole tavoite, vaan väline aina vain kauemmaksi pakenevalta näyttävän onnentilan hakemiseen). Jos elämässä on nyt kaikki suurin piirtein kohdallaan, ei mahdollisesti tulevaisuudessa toteutuvilla uhkakuvilla liene kovinkaan suurta vaikutusta tämän päivän valintoihin. Onhan tutkittu, ettei esimerkiksi pelkkä tieto diabeteksen tai sydänsairauksien riskistä riitä motiiviksi terveellisemmille elintavoille. Kaikki ovat niin ikään yhtä mieltä siitä, että yksityisautoilua pitää vähentää ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta kyselyissä harva on halukas tekemään mitään asian eteen.

Toisin sanoen koemme välittömän muutospaineen ja status quon järkkymisen suurempana uhkana kuin epämääräisen vaaran hamassa tulevaisuudessa. Jos vaihdan suklaan ja sohvan kaaliin ja kävelylenkkiin, menetän totutun mukavuuden tässä ja nyt, mutten tunne saavani mitään tilalle. Jos jätän auton aamulla kotiin ja kävelen juna-asemalle, menetän rutiinini ja altistun mahdolliselle epämukavuudelle, mutten koe hyötyväni siitä itse mitään. Ja niin edelleen.

Tottumus ja rutiinit tekevät olon turvalliseksi. Muutospaineiden edessä on helpompi käpertyä kerälle nykyhetkeen.

Tuskin me pahuuttamme tai tyhmyyttämme noin toimimme. Epäilen, että vaikka pidämme tulevaisuuden tajua yhtenä ihmisen ja muiden eläinten eroista, ei se taju loppujen lopuksi kovin kummoinen ole. Ehkä kyseessä on vähän sama asia kuin siinä, että ihmisten on vaikeaa tuntea solidaarisuutta suurta, hahmotonta joukkoa, saati koko ihmiskuntaa kohtaan. Myötätunnon kohdentaminen yksilöön tai pienempään ryhmään on helpompaa. Tarvitsemme kiinnekohtia, konkretiaa (tätäkin oli taannoin tutkittu, mutten nyt löydä linkkiä aiheeseen).

Tämä on syy, miksi yhdyn väitteeseen, että esimerkiksi ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa. Jonkinlaisen palkkion pitää tulla heti, olipa se psyykkinen tai aineellinen. Ehkä kuulostan kyyniseltä, mutta yleisen talkoohengen ja uhrausten varaan tuskin kannattaa laskea, vaikka iloisia, ehdottoman ekologista ja terveellistä elämää eläviä sankariperheitä mediassa esitelläänkin (he ovat ehkä onnistuneet asenteellaan tekemään valinnoistaan helppoja, hauskoja ja halpoja, minkä lisäksi moraalinen tyydytys "oikein elämisestä" omissa ja/tai muiden silmissä voi olla palkkio sinänsä, ja monelle varmasti onkin). Talvisodan myyttisen hengen vuoro on sitten, kun omalta takaovelta ei enää pääse liikkumaan kuin veneellä, toisin sanoen status quon ollessa jo menetetty. Samaten elintapojen muuttamiseen käydään hartiavoimin vasta, kun tauti on jo tosiasia, ja status quo joka tapauksessa järkkynyt sairastumisen myötä.

Toivottavasti olen väärässä.

Jos välittömästä muutoksesta ei saada tehtyä helppoa, hauskaa ja halpaa ja siten tarpeeksi houkuttelevaa nykyhetkessä, on toisena ääripäänä keppi eli pakkokeinot, jos muutos on tavalla tai toisella saatava aikaan. Niistä tuskin kenelläkään on mitään hyvää sanottavaa. Mutta huonoimmat vaihtoehdot ovat laimea pelottelu, vaisu uhkailu ja jatkuva syyllistäminen. Ne turruttavat, ärsyttävät ja nostattavat entistä kovempaa muutoskapinaa.

Niin tekee myös paasaaminen. Toivottavasti itseään toistavista pähkäilyistäni ei saa kuvaa, että minä tietäisin, miten maailmassa ollaan ja eletään ja yrittäisin messuta suuria oivalluksiani muillekin. Päin vastoin! Ajattelen ääneen - eli kirjoitan - ymmärtääkseni paremmin, miksi itse ihmisenä toimin niin kuin toimin, ja peilatakseni mietintöjäni laajempaan lajitovereiden joukkoon. Allekirjoittaneen erikoisalaa on juuri jatkuva tasapainoilu täydellisyyteen pyrkivän, ahdistuneen suorittamisen ja "laissez faire, ellun kana"-asenteen välillä. Olemassaolon ilo ja rentous pilkahtelevat jossakin noiden välimaastossa, vuosien myötä onneksi aina vain useammin. Ja myönnetään: helppoa, hauskaa ja halpaa-ajattelu on osoittautunut oivaksi keinoksi, mitä oman, perilaiskan ja eskapistisen olemuksen motivointiin tulee.

Helpommin lähestyttävä

Salvador Dali: Surrealist Composition: Torso, c.1928, oil on cardboard. © Salvador Dalí, Fundació Gala-Salvador Dalí, KUVASTO, (Espoo) 2007. Lainattu täältä.

Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi museoidun taiteen äärellä, semminkään moderniksi luokiteltavan. Kävimme kuitenkin eilen ystävän kanssa kurkkimassa, miltä Espoon modernin taiteen museossa eli EMMAssa näyttää. Pääyllyke visiittiin oli Salvador Dalí, jonka esillä olevista töistä mieleenpainuvimpia olivat pienet tussiluonnokset.

Mistähän muuten johtuu, että monesti juuri luonnos puhuttelee enemmän kuin valmis työ? Viimeistellyt maalaukset herättävät toki ihailua, mutta muutamalla viivalla vetäissyssä hahmotelmassa piirtäjän käden liike tuntuu yhä olevan läsnä. Luonnoksissa on jotakin inhimillistä, liikuttavaa, innoittunutta.

Olimme juuri päässeet puhumasta ylen asiantuntevasti siitä, kuinka ihmiset tuntuvat usein pelästyvän taiteen herättämiä voimakkaita tunteita ja ahdistusta (esimerkkinä Sally Mannin näyttely ja siitä tehdyt tutkintapyynnöt), kun osuimme Annette Messagerin mielenmaisemien ääreen. Viisastelu loppui siihen paikkaan tuijottaessamme täytettyjen lintujen rivistöjä, keihästettyjä nylonraajoja ja teurastamon kuljetinta muistuttavassa laitteessa kulkevia pehmeitä olioita.

Huh.

Samaisen taiteilijan Casino-työ rauhoitti siinä, missä groteskit installaatiot säikäyttivät: "Teoksen merkittävyyttä voi verrata pumppaavaan sydämeen: valtavan kokoisen huoneen täyttää punainen silkki, joka aallonomaisin liikkein täyttyy ja tyhjenee tietokoneella ohjelmoidun puhaltimen tahdissa."

Kokemus oli tosiaan varsin orgaaninen. Kuin olisi lempeästi liikahtelevan suolen mutkassa viivähtänyt.

Museon pysyvää kokoelmaakin ehdimme silmäillä. Allekirjoittanut yllättyi huomatessaan olevansa innoissaan kuin seitsenvuotias Särkänniemessä: mitä tuolla on, entä tuolla, hei, katsohan tätä! En tiedä, oliko kyse esillepanosta vai omasta mielialasta, mutta jollain tapaa EMMA tuntui Kiasmaa helpommin lähestyttävältä. Seurallakin on toki merkitystä; kyseinen ystävä on mitä parhain kumppani kummasteltaessa kuvataiteen moniaita muotoja ja ihmismielen ilmentymiä kankaalla, paperilla tai vaikkapa kierrätysromuissa.

Hyvä päivä

Urosvahvistuksen ollessa reissussa vietän vetistä itsenäisyyspäivää omin nokkineni. Herään hitaasti, hitaammin kuin yleensä. Juoksen sateisella teollisuusalueella ihmetellen, miten harmaata harmaa voikaan olla. Kotiin palattuani raahaan sateeseen vastahakoiset eläimet, jotka inhoavat vatsaan roiskuvaa kylmää kuraa. Minäkin inhoan kuraa, mutta ilahdun jälleen kerran huomiosta, että ulkona on aina enemmän valoa kuin ikkunasta katsoessa luulee. Sen nähdäkseen on mentävä päin pimeyttä, otettava haaste vastaan.

Iltapäivällä sompailen kasaan tenttikysymyksiä ja uusin kirjastolainoja. Syön ohrauunipuuroa. Asetun sohvannurkkaan villashaalin alle lukemaan Antti Karppisen kirjaa Sirppi, vasara ja tähti. Herään tunnin päästä nenä vinossa ja niska puutuneena. Haukottelen, keitän rooibosta ja totean, että teennäinen tarmokkuus saa riittää. Jonottavien ja kättelevien kansalaisten sijaan päätän katsoa kaksi tallennettua jaksoa Saatanaa.

Hyvää syntymäpäivää, Suomen tasavalta. Tämäkin oli hyvä, itsenäinen päivä.

Kuin huomaamatta

Kirsti Ellilä esitti varsin kiihkottoman ja perustellun puheenvuoron virtuaalisessa tuotantoeläinkeskustelussa. Kirjoituksensa kommenttiketjussa hän toteaa:

"Eli toistan vielä oman teesini. Tehokasvatuksesta pitäisi kokonaan luopua ja siirtyä luomutuotantoon. Lihan ja munien hinnan pitäisi antaa nousta ja ihmisen pitäisi sitten syödä niitä sen verran vähemmän, että heidän rahansa riittävät. Se olisi ihmisten itsensäkin kannalta terveellistä."

Lienen kohkannut asiasta uudisherännäisen innolla kiusaksi asti, mutten voi olla yhtymättä kirjailijan ajatukseen. Lihahan oli pitkään tavallisen kansan pöydässä juhlaruokaa, jota osattiin todella arvostaa papurokan ja puurojen lomassa. Vaurastumisen myötä on tultu tilanteeseen, jossa lihaa syödään lähes joka aterialla, ja jossa sen halpaa hintaa pidetään kansalaisoikeutena ja itsestäänselvyytenä. Halpuuden ja helppouden kääntöpuolena voivat olla paitsi ekologisesti ja eettisesti arveluttavat tuotantokäytännöt, myös se, että niin liha kuin muukin ruoka menettää sen arvon, mikä sillä elämän ylläpitäjänä on (ehkä rumin sana, mitä ruoasta olen kuullut käytettävän, on mättö. Huumorillakin sanottuna se tuo kylmät väreet selkäpiihin. Taidan olla vähän vanhanaikainen - tai ehkä sota-ajan eläneet vanhemmat ovat istuttaneet mainittuun selkäpiihin kurin ja nuhteen, mitä ruoan arvostamiseen tulee. Pagistaanissa ei syödä mättöä!).

Liha on hyvää, ja ihminen on - niin uskon - biologisesti sekasyöjä, mutta ei kai kaikkea hyvää tarvitse saada aina. Olen usein tuumaillut, että sekä nykyihmisen psyyken että fysiikan kannalta olisi oivallista, jos oppisimme taas erottamaan arjen juhlasta.

Ei, en aio saarnata tai nousta todistamaan vaahto suupielissäni. Hurskasteluun tai moralisointiin ei minulla ole totta vieköön varaa. En aio edelleenkään siirtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi. Haluan säilyttää tietyn, käytännöllisen pelivaran syömisissäni niin kotona, kylässä kuin reissussakin. Mainittakoon kuitenkin, että lievä epäluuloisuuteni kasvisruokia kohtaan on vaihtunut innostukseen ja runsaudenpulaan toinen toistaan herkullisempien ohjeiden myötä (Veloenan lainaamat keittokirjat lisäsivät pökköä pesään niin, etten malttaisi poistua keittiöstä lainkaan). En ole kieltänyt itseltäni mitään, mutta porkkanat - kirjaimellisesti - ovat olleet niin houkuttelevia, että lihatuotteet ovat jääneet kuin huomaamatta yhä vähemmälle. Esimerkiksi leikkeleitä en ole yksinkertaisesti malttanut enää laittaa leivälleni, koska hummus ja paputahnat ovat monin verroin maukkaampia. Eikä glutamaattia ole ollut ikävä, kun itse marinoitu tofu on voittanut kisan kirkkaasti niin maussa kuin hinnassakin.

Papurokka ja puurot ovat allekirjoittaneelle maistuneet ennenkin, joten suuria kurssinmuutoksia en ole tehnyt. Keittiössä en vietä juuri enempää aikaa kuin ennenkään. Kulinaristisia tutkimusretkiä on vauhdittanut myös synnynnäisen laktoosivamman aktivoituminen siedettävästä vaikeahkoksi: hyvänä päivänä HYLA sopii, muttei sekään aina. Olen siis joka tapauksessa joutunut miettimään uudestaan, mitä suuhuni pistän. Monet kasvisruokaohjeet ovat valmiiksi maidottomia, mikä helpottaa intolerantikon elämää. Sitä paitsi olen huomannut sietäväni palkokasveja paljon paremmin, kun laktoosirasitus on vähentynyt.

Mikä olikaan viestini? Ehkä vilpitön ilo siitä, ettei ruokavalion viilaaminen kasvispainotteiseen suuntaan ole tuntunut vähimmässäkään määrin henkilökohtaiselta uhraukselta, vaikka vannoutunut lihansyöjä sitä ehkä etukäteen epäilikin. Päin vastoin. Kulinaarinen kokemusmaailmani on laajentunut huimasti ja olo on ollut mitä parhain.

Omana teesinäni voisin julistaa, että jos suuri ihmisjoukko vähentäisi arkista lihansyöntiään, olisi kokonaisvaikutus varmasti suurempi, kuin jos vain pieni vähemmistö lopettaisi lihan tai eläinperäisten tuotteiden käytön kokonaan. Kynnys vähentämiseen on niin ikään matalampi kuin totaalikieltäytymiseen. Ongelmana tietysti on, että maistuvien ja ravitsemuksellisesti täysipainoisten kasvisruokien valmistus vaatii jonkin verran esiopiskelua, jolloin kiireinen ja kokkaushaluton valitsee päivästä toiseen mieluummin ruokakermapurkin ja pakkauksen valmiiksi marinoitua suikalelihaa. Tähänhän myös kauppojen asiakaslehdet ja myymälöissä jaettavat reseptit kannustavat; harvemmin niissä helppoja ja edullisia kasvisruokia näkee lisäkeohjeita lukuun ottamatta. Tieto on etsittävä itse kirjoista, internetistä ja tuttavilta.

Kuva: Feeding acorns to pigs. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.

Huolellisesti artikuloiden

Käyn uimahallissa useimmiten aamulla, jolloin siellä rehkivät myös liikuntatoimen vesijumpparyhmät. Niiden edesottamusten salakatselu- ja kuuntelu tuottavat tervetulleita virikkeitä vesijuoksurataa edes takaisin kirnuavalle.

Touhussa on oma arvoituksellisuutensa. En ole esimerkiksi vieläkään keksinyt, miksi muuan ohjaajista on nimennyt yhden jumppaliikkeistään Osama Bin Ladeniksi.

Viime viikkoina altaan reunalla on heilunut uusi, ulkomaalaissyntyinen ohjaaja. Iloinen rouva opettelee innokkaasti suomea, kyselee kielineuvoja jumpparyhmäläisiltään ja kiroilee sanasekaannuksiaan.

Tänään kuulin hänen kertovan viime viikon ostosreissustaan. Hän oli mennyt urheiluliikkeeseen ja huolellisesti artikuloiden ilmoittanut haluavansa ostaa pepun. Kun viesti ei ollut näyttänyt menevän toistettunakaan perille, hämmentynyt asiakas oli turvautunut englantiin ja elekieleen.

Päivä lienee pelastunut ainakin myyjältä, joka rouvan lopulta pipohyllylle opasti*.

*Tapaus toi mieleen erään vuosikymmenet Suomessa asuneen tuttavani kertomuksen siitä, kuinka hän piakkoin maahan muutettuaan oli halunnut tehdä ruokaa, johon tarvitaan pässin kiveksiä. Arveltuaan, ettei niitä suomalaiskaupoista löydy, hän päätti tyytyä naudan vastaaviin. Lihatiskillä hän oli kuitenkin hoksannut, ettei tiennyt tarvittavia sanoja suomeksi. Niinpä hän oli hätäpäissään pyytänyt kauppiaalta "lehmän munia". Kun vastapuoli oli ollut silkkana kysymysmerkkinä, asiakas oli tarkentanut haluavansa ostaa "ukkolehmän munia". En kyllä muista, miten tarina päättyi.

Mitähän sitä on itse maailmalla möläytellyt kanssaihmisten riemuksi huomaamatta itsekään sammakoitaan? Ah, sanat!

Jaksaa taas

Allekirjoittanutta on nyt hemmoteltu lajitovereiden läsnäololla tavallista runsaskätisemmin. Kylläpä kelpaa olla ja eleä! Eilisiltana joukko langalla neulovia ja sanoilla kutovia blogiystäviä tarjosi leppoisaa huplatteluseuraa Pagistaanin omalla maaperällä. Kiitos kaikille, jotka puskivat loskan läpi* luomaan tunnelmaa kukin omalla, rakastettavalla persoonallaan. Toivottavasti seuraavan kerran mukaan pääsevät nekin, jotka tällä kertaa jäivät huvista paitsi.

Tänään kirjoittava sekatyöläishumanisti sai puolestaan nauttia kirjoittavien biologien seurasta sekä pohtia, missä muodossa ja millaisella lautasella luontoon ja ympäristöön liittyviä asioita olisi paras suomalaisille tarjoilla. Innoituslannoitus tuli tarpeeseen; itäville ideoille pitäisi vain löytää kasvutilaa, vaikka tunnit ja päivät puristuvat ahtaina toisiaan vasten.

Mutta sosiaalisten akkujen latauduttua jaksaa taas kulkea läpi hiljaiset päivät. On helpompaa miettiä merkityksiä ja arpoa asiayhteyksiä aikaa sitten vaienneiden kirjoittajien lauseille, kun muistaa, miten paljon elävää ja lämmintä ympärillä on.

*Myös blogittomille Sampolle, Ellalle ja Kimmolle.

Minttu ja pippuri

Kuva on lainattu täältä.

Jääkaappiin oli kertynyt vanhaksi meneviä kananmunia, joten perjantai-illan appeeksi valmistui kesäkurpitsamunakas mainion Libanonin makuja-kirjan reseptitarjonnasta. Minttu ja pippuri antavat mukavasti potkua muuten mietoon evääseen.

Tämä olisi kyllä ennemminkin kesä- kuin talviruokaa, kesällä kun on tarjolla kotimaisia ja hyvässä lykyssä itse kasvatettuja vihanneksia.

Ohje on mukailtu edellä mainitusta kirjasta.

Kesäkurpitsamunakas (ohje on 4-6 hengelle, mutta kaksi nälkäistä teki vuoallisesta kerralla selvän)

1 kesäkurpitsa
3 keskikokoista tomaattia
1 paprika
1 iso sipuli
6 kananmunaa (Pagistaan suosittelee lämpimästi luomua tai ainakin vapaiden kanojen tuotoksia)
2 dl maitoa
2 tl kuivattua minttua
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl suolaa
2 rkl jauhoja
1/2 nippua persiljaa (tämän korvasin kouranpohjallisella kuivattua basilikaa)
1/2 dl oliiviöljyä

Kuutioi vihannekset ja hienonna sipuli. Vatkaa yhteen munat, maito, mausteet ja jauhot. Lisää vihannekset. Laita öljy vuokaan (käytin suurehkoa piirasvuokaa, johon taikina mahtui juuri ja juuri) ja kaada seos päälle. Paista 180 asteessa reilun tunnin verran.