keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006

Lankasokea

Paikallisessa karjalaisyhdistyksessä vaikuttava siskoni pyysi allekirjoittaneen mukaan opettelemaan neulakintaiden tekoa.

En ole eläessäni saanut neulepuikoilla tai virkkuukoukulla aikaiseksi mitään, mitä ilkeäisi julkisesti esitellä, jollei muutamia äidin valmiiksi neulomia villasukanaloituksia lasketa. Viimeistään neuleeseen livahtanut virhe, ylimääräinen tai vääränlainen silmukka saa minut lamaantumaan, enkä osaa muuta kuin huutaa surkeasti apua. Niinpä lupauduin mukaan hiukan pitkin hampain, semminkin kun sanotaan, että neulakintaiden teko - ennen muuta aloitus - on vaikeaa.

Epäilys vain kasvoi, kun paikalle tullessani näin vanhojen neulojakonkareidenkin olevan kintaan aloituksen edessä ihmeissään.
- Oletko yhtä näppärä käsitöissä kuin sisaresi? Osaatko tehdä käpypitsiä, kyselivät karjalaismummot. (Buahahahaa!)

Kahden tunnin tuskaisen turaamisen jälkeen en ollut saanut tehtyä ensimmäistäkään silmukkaa. En edes kädestä pitäen neuvottuna.
- Tämä käy jo minunkin luonnolleni, jos et opi, huokasi siskoni.
Noin viideskymmenes yritys riitti. Pakkasin Seitsemän veljestä-vyyhdin takaisin reppuuni ja luikin kotiin häpeämään. Tunsin selässäni niin kintaantekijöiden kuin omien esiäitienikin* syyttävät katseet.

Olen lankasokea.

*Tiesitkö tämän neulakintaasta-sivu kertoo, millainen kohtalo allekirjoittanutta olisi sata vuotta sitten odottanut:
"Ennen vanhaan tytöt opetettiin tekemään neulakintaita noin 10 - 14 vuoden ikäisinä. Taito tuli oppia viimeistään ennen naimisiin menoa, koska käsineiden ja sukkien valmistus oli perinteisesti perheen naisten tehtävä. Lisäksi ainakin Etelä-Karjalassa tytön kuului antaa sopivalle kosijalle itse tehdyt kirjotut neulakintaat, niin sanotut sulhaskintaat. Sulhanen saattoi sitten päätellä, kuinka taitava käsityöihminen tyttö oli."

7 kommenttia:

Iloinen leipuri kirjoitti...

Huoh. On se hyvä, että joku muukin. Ymmärrän ton sun tuntees täyrellisesti. Koulun käsityätunnit oli mulle kauhistus. Mää olisin varmaan sata vuatta sitten tunkenu sulhoehrokkaani suun täyteen pullaa ja sanonu, että jos tää ei riitä sulle, niin olkoon sitten. Tai josko sillon syätiinkään pullaa...

Rosmariini kirjoitti...

Postauksen pari ekaa riviä luettuani ajattelin, että noinkohan vaan Pagisijakin on ryhtymässä neulebloggaajaksi. :)

Mutta juuei. Harvasta muistosta tulee yhtä kiusaantunut olo kuin peruskoulun käsityötunneista. Niihin kireääkin kireämpiin silmukoihin upposi litrakaupalla hikeä ja kyyneleitä (onneksi ei kuitenkaan sentään verta). Nimim. miksi bloggaan mieluummin ruuasta kuin neulomisesta.

Scilla kirjoitti...

Minullakin kesti hyvin monta tuntia oppia mm. nurja silmukka. Käsityönumeroni oli kouluvuosina 7. Mutta hitsi, olin niin sitkeä että jaksoin ponnistella eteenpäin ja vaikka ensimmäiseen neuletyöhön jäi monta virhettä, ajattelin että tämä on vasta ensimmäinen yritys, tämän ei kuulukaan vielä onnistua, kunhan tulee valmiiksi. Periaate on sama kuin NaNoWriMossa: valmista pitää tulla, laadulla ei heti ole väliä.

Scilla kirjoitti...

Mutta se piti vielä sanoa, että ehkä neulomista ei ole viisainta aloittaa kintaista. Esimerkiksi kaulahuivi on helpompi ensimmäiseksi neuletyöksi!

pagisija kirjoitti...

Heh, kiitos lohdullisista kommenteista.

Neulakintaita aioin uskaltautua kokeilemaan juuri siksi, että menetelmä ole perinteistä neulomista, vaan kinnas ikään kuin pujotellaan suurella neulalla. Mutta lankaa kuin lankaa, näemmä. Höh.

Osaan kyllä noin periaatteessa neuloa oikeaa ja nurjaa, mutta kaikenlaisissa ongelmatilanteissa, kavennuksissa, kantapäissä jne. olen aivan kädetön. Siispä en uskalla edes aloittaa mitään, koska jos aloitan, innostus tyssää siihen ensimmäiseen tenkkapoohon.

Joten ei, tästä ei ole tulossa neuleblogia ;).

Päivi kirjoitti...

mistä meitä käsityövammaisia putkahtelee?? kässätunnilla mä olin ainoa onneton ja olen aina luullut olevani harvinaisuus - täältähän löytyy vertaistukea!! :)

pagisija kirjoitti...

Päivi, me kannamme yleensä häpeäämme vaieten, siksi jokainen meistä luulee olevansa ainoa ;).