Ajellessani Suomen poikki satuin vaihtamaan radiotaajuutta eräälle kansalliselle asemalle. Siellä joku nainen kertoi koettaneensa tarjota lapsilleen keitettyä kalaa au naturel.- Ne katsoivat mua, että äiti, tässä ei oo kastiketta, ei me voida tätä syödä!
Arvelin kyseessä olevan jonkinlaisen vanhemmille suunnatun terveysvalistusohjelman (näin vieroitat jälkikasvusi ketsupista ja hampurilaismajoneesista) kunnes mainittu äiti ja radiotoimittaja ilmoittivat kokeilevansa seuraavaksi, miten Fredolle ja Vidolle maistuu hyytelöity Whiskas-lohipatee.
Kukin tavallaan, mutta itse en ole koskaan oppinut olemaan koirien tai kissojen - saati hevosten, rottien tai vuohien - äiti. En pidä eläimiäni karvaisina lapsina, eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että rakastaisin niitä yhtään vähemmän kuin lukuisat itseään mammattelevat ja papattelevat koiranomistajat. Pikemminkin osoitan arvostustani toisen lajin edustajia kohtaan sillä, etten kytke niitä edes kuvitteelliseen sukulaisuussuhteeseen kanssani. Samaa laumaa olemme toki silti.
Olen kyllä erään leikkiporsaan* täti, mutta se onkin toinen juttu.
*Kuvassa Aimolla on poikkeuksellisesti paitsi rusetti, myös ortodoksidiakonin hattu, jonka pappisenomme sille lainasi jossain vaiheessa iltaa.
7 kommenttia:
No juu. Tunnen kyllä yhden koiran "äidin". Merkillistä1
Mutta toisaalta, koira ymmärtää, eikä sano useinkaan vastaan. Lasten kanssa on huomattavasti hankalampaa :)
Minä olen kissani "äiti", silloin kun en ole hommiini leipääntynyt virkaholhooja.
Raja menee siinä, etten ole "emo".
Veera, mielenkiintoinen pointti. Lemmikkinsä "emoksi" en ole tosiaan kenenkään kuullut itseään tituleeraavan - ehkä "äiti"-sanassa itsessään kuuluu implisiittisesti se lajienvälinen pesäero? Hmm.
Kuten sanottu, kukin tavallaan. Meillä kotona oltiin koirien isäntiä ja emäntiä. Jos olisi oltu isiä ja äitejä, niin siihenhän sitä olisi itsekin tottunut.
Mielenkiintoista havaita miten sanat tuovat erilaisia assosiaatiota merkityksistään huolimatta. Tässä esittäytyy erään Huli-kissan emo tai emäntä. En voisi kuvitellakaan olevani kissani äiti tai mamma, mutta jostain syystä tuo emo, vaikka se äitiyteen viittaakin, yhdistyy mielessäni lähemmin tuohon vaihtoehtoisesti käyttämääni sanaan emäntä. Tiedä sitten miksi.
Joku (kuten rakas mieheni) voi tietysti ihmetellä myös sitä, miksi ylipäätään juttelen kissallemme, joka on ollut syntymästään asti kuuro. Suurempi merkitys lieneekin
non-verbaalisella viestinnällä, jota siinä samalla välittyy. :)
Kyllä kissa varmasti juttelun kautta saamansa huomion näkee/vaistoaa, vaikkei ääntä kuulisikaan.
Äiti puolestaan sanoi, miten hankalaa on ollut nyt, kun Otto-koira ei enää kuule ja Aatu on poissa - hän kun on tottunut juttelemaan koirille pitkin päivää ja tottunut myös siihen, että ne "vastaavat" jotenkin.
Vähänkö söpö tuo Aimo!! :)
Piristi tämmösen possuilijan mieltä kummasti.
Aimo oli kuulemma kovasti otettu kehuista!
Lähetä kommentti