Maalarikissat

Joulun hyvän tahdon sanoman materialisoituminen näyttää väistämättömältä, vaikka kuinka yrittäisi usuttaa läheisiään kohtuuteen ja pysyä siinä myös itse. Pagistaanissa ilmiö näkyi tänä vuonna muun muassa kauan kaivattuna valurautapatana, aina tarpeellisina villasukkina sekä uutena puhelimena, jonka hankintaa allekirjoittanut oli itsepäisesti lykännyt yrittäen sivuuttaa entisen kälkättimen dementiaoireet ja vanhuudenheikkouden (joiden ilmaantumiseen ei, sivumennen sanoen, kovin monia käyttövuosia tarvittu; kestävyyttä ja laatua tärkeämpää taitaa tosiaan olla se, että tavara kiertää ja vanhan tilalle ostetaan ahkerasti uutta).

Yllättäen pukinkontista löytyi myös Maalarikissat. Maalarikissat!

Kasin ja Masin väriseikkailuihin on kulminoitunut minun ja sisareni hiljainen kädenvääntö siitä, kenelle vanhat lastenkirjamme oikeastaan kuuluvat, vai kuuluvatko ne kellekään. Suuri osa niistä kun on aikanaan hankittu kymmenen vuotta vanhemmalle siskolleni, mutta viimeksi niitä on kuluttanut allekirjoittanut. Siinäpä oikeusoppineille pulmaa kerrakseen! Me olemme ratkaisseet ongelman pitämällä tärkeimmät kirjat ei kenenkään maalla, eli mökin kirjahyllyssä. Ja tärkeimmistä tärkein on ollut juuri Maalarikissat.

Nyt tämä sisarellinen kiistakapula on siirtynyt pois päiväjärjestyksestä, kiitos Huuto.net-palveluun riippuvuussuhteen muodostaneen siskoni (itse asiassa kirja taitaa ilmestyä uusien ikäpolvien iloksi uusintapainoksena helmikuussa, mikäli Tammen sivuja oikein tulkitsin).

Mukava ja lämmin

Yksi lämpenevien talvien ikävistä puolista on saimaannorppien ahdinko. Lumipesiin synnyttävien eläinten lisääntyminen tyssää paljaaseen jäähän tai sulaveteen.

Muttei ole suomalaisella miehelläkään helppoa. Muudan yksilö sisuuntui lumen, pakkasen ja avantojen puutteesta niin, että juoksi joulusaunan päätteeksi kierimään jäälle. Oli siellä sentään muutaman sentin vesikerros.

Harmi, kun performanssi jäi ikuistamatta.

- - -

Lauantain hautajaiset sävyttivät omalla tavallaan koko joulunaikaa. Juhlapyhät ovat omiaan kuljettamaan mietteitä menneen, nykyisen ja tulevan välillä, ja nyt se vielä korostui. Hyvällä tavalla kuitenkin; joulusta jäi kaikkinensa mukava ja lämmin olo. Pakkasimme koirat, ruoat ja romppeet heti hautajaisia seuraavana aamuna ja lähdimme Nurmekseen miehen, tämän äidin ja velipojan kanssa. Kun mökki saatiin yötä vasten lämpimäksi (vielä seitsemän aikaan illalla kärvötimme viidessä lämpöasteessa), ei parempaa paikkaa verkkaiselle, lyhyen päivän tahdittamalle yhdessäololle olisi voinut olla nuhruisesta säästä huolimatta.

Joulupäivän vietimme koko joukolla vanhempieni luona, ja tapaninpäivänä palasimme takaisin mökille torkkumaan, saunomaan, syömään, katselemaan järveä, kuljeskelemaan lumettomassa metsässä, ihmettelemään öistä talvimyrskyä, rakentamaan viirupöllön pönttöä ja katsomaan jaksotolkulla Shaun the Sheepin edesottamuksia (Pagistaan suosittelee).

Joulunaikaa

Pagistaanin kaksi- ja nelijalkainen väki toivottaa mitä rauhallisinta ja rentouttavinta joulunaikaa!

Valitettavasti toivotuksesta puuttuu tällä kertaa jouluinen kuva, kun kone ei ole oma.

Lähellä kärkeä

Olen aina ollut joltisenkin hajuherkkä hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi eri vuodenajat elän pitkälti nenäni kautta. Vedän ulkona vainua kuin koira pannen merkille vaahterankukat, suojasään, helteisen mäntykankaan ja puusavun häiveen pakkasiltana. Pilaantuneiden ruokien, pakokaasun tai moottoriöljyn hajua en siedä ollenkaan (sietäneekö kukaan muukaan).

Paha haju-mittelössä lähellä kärkeä keikkuu myös se lemahdus, joka syntyy paikallisjunan pysähtyessä asemalle ja avatessa ovensa. Se on kammottava, lämmin, vähän palanut ja tympeä löyhkä. Sitä kauhistelin taas tänään, kun vaihdoin pitkästä aikaa erakonkaapuni sopulinnahkaan ja sytkyttelin junalla keskustaan tekemään haastattelua.

Kokoushuoneessa tuoksuivat kahvi ja luumupulla.

Samalla reissulla pistäydyin vielä nuuhkimassa kauppahallin aromeja ja ostin niiden innoittamana savunieriän (nieriä, toutain, sorva ja pasuri - minusta ne kuulostavat työkaluilta enemmän kuin kalannimiltä).

Lentäjä

Sain vihdoin käytyä eräässä intiimihkössä rutiinitarkastuksessa laboratoriolähetteen pyörittyä kuukausitolkulla työpöydälläni. Kysyessäni, onko tuloksia tiedusteltava lähetteen antajalta, hoitaja totesi kyseisen lääkärin tekevän heille vain sijaisuuksia, kun muilta töiltään ehtii.
- Hän on nimittäin toiselta ammatiltaan lentäjä.

Mistäpä sitä tietää, leikkaako hiukseni ydinfyysikko tai rokottaako rovasti koirani. Vienkö tietokoneeni korjattavaksi ravintolakokille? Onko fysioterapeuttini automekaanikko?

Siivoaako muutaman vuoden päästä toimistoasi yleisestä historiasta väitellyt filosofian tohtori?

Vuorollaan

Pielisen pojilla on kärpän käynti,
rantalouhikko sileää tietä
käsissään heillä on
puolukkasangot, pilkkirukkaset,
koivun pahkat
katseessaan ison veden aallot.

Vuorollaan he lähtevät
- soutaen tai suksilla, luulen -
jättäen pojilleen
puolukkasangot ja pilkkirukkaset
koivun pahkat
kärpän käynnin louhikossa.

Miehen isä saatellaan lauantaina hautaan. Jouluaatoksi mennään pimeälle Pielisen rannalle kuuntelemaan hiljaisuutta ja - jos pakkanen kiristyy - järven puhetta.

Lohikäärmeistä

Oivalluksen iloon ei suuria tarvita. Kirjallisen viittauksen tunnistaminen on aina yhtä makeaa, osoittipa se eksistentiaalifilosofian teokseen tai lastenkirjaan.

Allekirjoittaneen tapauksessa jälkimmäinen on kyllä paljon todennäköisempi vaihtoehto. Hyvin paljon.

Itse asiassa noista kahdesta se taitaa olla se ainoa vaihtoehto.

"Joskus minun ystäväni näyttävät aivan samalta kuin vuosia sitten, eikä siinä ole mitään kummallista oikeastaan. He ovat kertoneet minulle pelänneensä, he ovat kertoneet minulle lohikäärmeistä joiksi he muuttuivat, miten suuria ovatkaan lohikäärmeen kyyneleet ja miten raakoja sen tavat. He ovat kertoneet minulle tuliharjaisesta leijonasta joka on vienyt heidät taikalammelle keskellä yötä. Kuori nahka pois, on leijona sanonut, ja he ovat yrittäneet. Mutta nahan alla on toinen nahka, ja sen alla toinen, ja vasta kun he ovat uskaltaneet raapia todella syvältä, niin että kipu on ollut sietämättömän kova, on nahka lähtenyt vihdoin pois. Silloin he ovat kylpeneet taikalammessa, ja kuu on paistanut heidän ylleen, ja leijona on hiipinyt hiljaa pois."

- Ranya ElRamly: Auringon asema

Odottamattomasti

Aineettomien joululahjojen suosiminen on mitä kannatettavin ajatus. Siihen Pagistaanissakin pyritään. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että lippulahjakortteja hankittaessa harkinta on paikallaan.

Teatterin ja muiden kulttuuririentojen osalta on tunnetusti oltava vikkelä liikkeissään, jos mieli saada lippuja haluamiinsa näytöksiin. Niinpä lahjakortti rajattuine voimassaoloaikoineen vaatii vastaanottajaltaan määrätietoista toimintaa ja nopeita varaustäsmäiskuja. Vuosi on puolestaan aina lyhyempi kuin miltä se tammikuun alussa näyttää.

Äärimmillään lahjakortit ja niihin liittyvät paineet saattavat aiheuttaa absurdin tilanteen, jossa lahjasta hyötyykin sen antaja. Niinpä allekirjoittanut löysi itsensä melko odottamattomasti Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan päivänäytöksestä. Jäljet johtivat viime jouluun, Tampereella asuville sisarelle ja lankomiehelle hankittuun lippulahjakorttiin ja sattumien summaan.

Jahkailu lienee sukuvika. Sattumille taas ei voi mitään.

En toki valita, vaikka tapaus vähän nolo olikin. Sainhan viettää mukavan lauantain siskoni kanssa; eri paikkakunnilla asuessa yhteiset hetket ovat harvassa. Lisäksi kyseinen esitys osoittautui aika viihdyttäväksi jopa kaltaiselleni balettirajoitteiselle, joka häpeäkseen tuppaa saamaan lapsellisia hihityskohtauksia sen varmemmin, mitä vakavammin otettavasta tanssitaiteesta on kyse (muistan vuosien jälkeenkin entisen anoppini tuohtumuksen, kun heillä kyläillessäni räkätin estoitta televisioesitykselle, jossa Joutsenlampi-baletin pikkujoutsenia esittivät raavaat miehet sanoinkuvaamattomissa höyhenpöksyissä - se ei siis ollut mikään sketsi, vaan aivan tosissaan tehty modernisointi, josta en, toisin kuin baletista pitävä anoppini, osannut olla asianmukaisen vaikuttunut). Asiaa auttoi se, ettei Pähkinänsärkijä ole mikään eteerinen paimenidylli, vaan jokseenkin dadaistinen - sisareni suorin sanoin "sienihuuruinen" - unikertomus outoine hahmoineen ja juonenkäänteineen.

Eikä tanssijoiden huimaa taitoa ja kehonhallintaa voi kuin ihailla, tietenkään, vaikka huomio usein kiinnittyykin toisarvoisiin yksityiskohtiin, kuten kepeän koreografian ja kovakärkisten tossujen kopinan väliseen ristiriitaan (ja sitten taas naurattaa).

Tuhlausta

Silkkaa tuhlausta on tapaus, jossa Puoskareiden kelpo sukuun kuuluva henkilö harkitsee nuoruudessaan lääkäriksi opiskelemista, mutta päätyykin sitten teknilliselle alalle. Jotkut vitsit ovat ilmiselvyydessään niin puhtaiksi viljeltyjä, etteivät ne vanhene ikinä.

Sen sijaan vanhakin vitsi on uusi, kun sen itse kuulee tai tajuaa ensimmäisen kerran. Vilpitöntä iloa allekirjoittaneessa herätti joulukuinen yhdistelmä linnan juhlia ja Lusijan päivää. Ei haitannut yhtään, että kaikille muille lohkaisu lienee tuttu jo alakoulusta.

Byrokratiaa tai mielivaltaa

Saimme viime jouluna urosvahvistuksen velipojalta lahjaksi kaksi elokuvalippua, jotka olemme kyllä kovasti aikoneet käyttää, mutta tiedättehän, viikot ja kuukaudet ja niin edelleen. Keskiviikkona sitten hoksasimme, että lippujen voimassaoloaika päättyy sunnuntaina. Mies lähtee tänään Itä-Suomeen, joten eilen torstaina oli elokuviin mentävä, mitä siellä sitten tarjolla olisikin.

Hyvä niin. Raja 1918 ei ollut lainkaan hullumpi teos. Ilman lievää painetta se olisi hukkunut kotimaisten sotaelokuvien massaan ja jäänyt tyystin katsomatta, mikä olisi ollut sääli.

Historiantutkimuksen uudet tuulet puhaltavat näköjään myös valkokankaalle, jossa kansallisen menneisyyden jäykkä glorifiointi on väistymässä tuoreempien, pohdiskelevampien ja asioiden monitahoisuutta painottavien näkökulmien tieltä. Kaikkia eivät kaanoneita kyseenalaistavat katsantokannat toki miellytä, vaikka on vaikea ymmärtää, ketä tai mitä vanhoissa vastakkainasetteluissa pitäytyminen nykymaailmassa palvelisi. Mutta allekirjoittanut tunnustautuukin elokuvan naispäähenkilön tavoin "värittömäksi humanistiksi", jolta jo verenperinnön puolesta puuttuu henkilökohtainen suhde poliittisiin väreihin tai aatteisiin. En siis pysty tunnetasolla samaistumaan niihin, joiden perheille sisällissodan verisyys oli muutakin kuin rivejä historiankirjoissa.

Erityisesti ilahduin elokuvan tavasta esittää raja keinotekoisena rakenteena, joka on rajaseudun asukkaille edustanut lähinnä merkityksetöntä byrokratiaa tai silkkaa mielivaltaa. Miksi siltaa ei enää saisi ylittää, kun niin on tehty vuosisatojen ajan? Miten käy naapurisuhteiden, kaupankäynnin ja muiden elinkeinojen, kun sotilaat tulevat ja katkaisevat ikiaikaiset kulkureitit, jakavat kylät kahtia ja alkavat lajitella ihmisiä "meihin" ja "toisiin" mitä merkillisimmillä perusteilla?

Näitä universaaleja, sinänsä ajattomia rajakysymyksiä pähkäilin joskus keskiajan näkökulmasta Historian havinoissa (kyseessähän oli ryhmäblogi, jonka sen perustaja Sedis taannoin lempeästi valtasi muiden kirjoittajien suostumuksella).

Hohtaa ja erottuu

Koska olen iltauninen espoolainen, laiska liikkeellelähtijä ja sekä blogi- että yleissosiaalisesti rajoittuneehko, tuli Helsingin Sanomien blogikinkereillä - kuinka sen nyt sanoisin - huvittuneen irrallinen olo. Valtaosa vajaasta paristakymmenestä kutsutusta kun näytti tuntevan toisensa ennestään. Ehkä se oli vain mielikuva? Toki joukossa oli omiakin tuttujani, ja lisää olisi varmasti tullut jatkojen merkeissä, mutta yksinäinen katsastaja vilkaisi virallisen osuuden päätyttyä kelloa, satuloi ratsunsa, nyökkäsi jäyhästi hyvästit ja aloitti pitkän taivalluksensa takaisin lännen takamaille (eikä tämä ole sisäpiirisyytös, ystävät ja kylänmiehet. Jäi vain vilpittömästi kiinnostamaan, millaisella ranneliikkeellä valittu näyte oli kuhisevasta virtuaaliplanktonista siivilöity. Tulos olisi kai ollut pitkälti sama, jos haavi olisi vedetty sopivaan aikaan oikean kalliolaiskuppilan läpi ja napattu mukaan muutama lähivesissä uiskentelemaan sattunut katka ja maneetti).

Jos oikein ymmärsin, tapaamisen tiimoilta toivottiin näkemyksiä, miten lehti voisi parantaa omien blogiensa antia ja näkyvyyttä, sekä toisaalta kartoitusta niin kutsutun valtamedian ja omaksi ilokseen kirjoittavien yhteistyönäkymistä. Ja keskusteluahan riitti. Allekirjoittanut jäi tosin kaipaamaan muutamia kaluttuja perusasioita, joiden pohtiminen olisi saattanut olla paikallaan tässäkin yhteydessä. Mikä on blogi, ja miksi ihmiset sellaisia pitävät ja lukevat (kuten Veera totesi, kokoon kutsutun joukon osaltakin tyydyttiin vain oletuksiin, vaikka asian kysyminen suoraan olisi voinut olla varsin hyödyllistä)? Miksi tiedotusvälineet perustavat blogeja? Halutaanko vain pysytellä ajan hermolla, vai onko toimittajilla tarve sanoa ammattikuntansa edustajina sellaista, jolle ei printtimediassa ole tilaa? Mitä eroa on "oikean" journalistin ja "kansalaisjournalistin" bloggaamisessa - vai onko sitä? Pitäisikö olla?

Kaikkein yksinkertaisimpia kysymyksiä voi tuskin kysyä liian usein.

Olen itse saanut ja saan yhä osan leivästäni perinteisen median piiristä, joten tunnen keikkuvani aiheen osalta jonkinlaisessa välimaastossa. Vaikken virtuaaliverbaalijumpallani edusta mitään muuta kuin joltisenkin sekasortoista itseäni, olen alusta asti puntaroinut sanottavani sen mukaan, voisinko antaa sen ilmestyä myös painettuna. Varsinkin omalla nimellä kirjoittaessa mielikuvaharjoitus on osoittautunut hyödylliseksi, koska sen myötä pahimmat syömmennousut ehtivät tasoittua, eikä nettiin tule oksennettua aivan mitä sattuu (silloin vaarana on tosin se, että kirjoittamisesta tulee Tuula-Liina Variksen sanojen mukaan "piimää sukassa"; mitäänsanomattoman särmätöntä, tekomyönteistä tyhjänjauhamista).

Yhtä kaikki, minusta ammattitoimittajilla on yhteiskuntaan ja elämään näköalapaikka, josta avautuvia maisemia on ilman muuta syytä esitellä myös verkossa. Siellä sen voi tehdä Lasitalon emännän tapaan hieman vapaammalla kädellä kuin lehden painetuilla sivuilla.

Olen varma, että juttukeikoilla juostessa ja reportaaseja taustoittaessa joka ikisellä herää ajatuksia, kysymyksiä ja ideoita, joita ei kannattaisi nakata sivuun päivänpolttavuuden tieltä. Kuten eilen taisin sanoakin, artikkelien kainaloista löytyvät toimittajien kommentit voisivat saada jatkoa ja elää omaa elämäänsä blogeissa. Kirjoittakaa rohkeasti! Pohtikaa, syventäkää, itkekää ja naurakaa! Antakaa ajatuksen lentää! Ei kannata miettiä liikaa, mikä menisi yleisöön ja saisi lukijoita. Sellainen syö kirjoittamisen ilon ja lennokkaan luovuuden, kuten jokainen harrastajabloggaaja tietää. Parhaimmillaan journalistinen blogi voi olla Unto Hämäläisen Perässähiihtäjän kaltainen tiedolla, taidolla ja ennen muuta innoituksella kirjoitettu persoonallinen kide informaatiovirrassa. Kun se on hyvä, se hohtaa ja erottuu. Kun on sanottavaa, löytyy aina kuulijoita. Tai lukijoita. Silloin syntyy myös keskustelua. Ei siihen sen kummempia vippaskonsteja tarvita. Kirjoittaja voi halutessaan jättää vaatekaappinsakin yksityisasiakseen - tai esitellä sen, jos aihetta on.

Tiedän, mitä toimittajat vastaisivat. Ei ole aikaa eikä energiaa. Miten voisi olla, kun pitää tehdä hartiavoimin uutisia ja ruokkia kansaa tauotta tiedolla siitä, mitä tapahtuu ja missä? On sääli, jos tilanne on todella tämä. Pakko on joskus paras kannustin, muttei aina. Tolkuton kiire kertoo paljon myös yhteiskunnan arvoista; tuottavuus on se mittari, jonka asteikko saa luvan riittää myös inhimillisen ymmärryksen kasvattamiselle. Olen ehkä idealisti, mutta minusta hyvään tiedonvälitykseen mahtuu ja kuuluu myös syvyysulottuvuus. Siihen virtuaalisuus on avannut uusia mahdollisuuksia. Syvyyttä tarvitaan sitä suuremmalla syyllä, kun informaation määrä kasvaa ja laajenee vertikaalisesti niin, ettei kukaan pysty kuitenkaan seuraamaan kaikkea jatkuvasti yhtä aikaa.

Yksi vaihtoehto on ulkoistaa pohdinnat muille esimerkiksi palkkaamalla vasiten bloggaajia tiedotusvälineisiin, kuten eilisessä tapaamisessa ehdotettiin (kuvittelinko vain, vai vilahtiko pöydän reunan tuntumassa muutama ketunhäntä), mutta minusta se ei ole aivan sama asia. Uutisia ja blogeja linkittävä Twingly-palvelu voi kyllä parhaimmillaan luoda jotakin uutta ja aitoa heijastelemalla työkseen ja huvikseen kirjoittavien näkemyksiä toisiinsa. Ainakin se on allekirjoittaneen mielestä lupaava alku.

Kokonaisuus

Usein kuulee julistettavan ihmisen olevan kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllähän se tiedetään. Itsestäänselvyys kuitenkin unohtuu helposti, mitä omissa nahoissaan elämiseen tulee. Kouriintuntuvan muistutuksen aiheesta sain taannoin fysioterapeutin käsittelyssä.

Taustatiedoksi mainittakoon, että allekirjoittanutta kiusanneiden selkäongelmien syyvyyhti - rakenteelliset seikat yhdistettyinä toispuoleiseen, itseään ruokkivaan lihasjumitukseen - on nyt jotakuinkin selvitetty. Toimenpiteiksi määrättiin liikunnan monipuolistaminen vetreyttävämpään suuntaan (ratsastuksen ja salsan kaltaisten harrasteiden jääminen pois on ollut syntymäpökkelön selälle turmioksi), venytykset sekä niin kutsuttujen syvien lihasten vahvistaminen. Urheiluhierojalla käyntiä silloin tällöin kannattaisi kuulemma harkita.

Aika helpolla siis päästiin.

Kun fysioterapeutti sitten kääri hihansa ja alkoi irrotella pahinta juntturaa, luulin hänen ryhtyneen kirjaimellisesti tonkimaan selkälihojani tylsällä puukolla. Aikansa leivottuaan hän kehotti nousemaan ylös ja kysyi, miltä nyt tuntuu.

Vedin ilmaa sisääni ja maailma tuntui kirkastuvan. Mitä ihmettä?

Pystyin taas hengittämään.

Kuulemma jo istuma-asennostani näki, että oikeanpuoleiset kylki- ja selkälihakseni olivat kestokrampissa. Moinen solmu luonnollisesti painaa myös keuhkoja. Olin kuukausien aikana tottunut tilanteeseen niin, etten enää paremmasta tiennyt. Ilmankos lenkilläkin tuntui, ettei henki kulje eikä töppönen nouse entiseen tapaan.

Toisella kerralla käsittely ei tehnyt enää yhtä kipeää, eikä vaikutuskaan ollut aivan yhtä dramaattinen. Huomasin kuitenkin olevani selittämättömän hyväntuulinen, suorastaan kuplivan kepeä lähtiessäni vastaanotolta. Jokin jumitus siellä kai taas laukesi. Ettei vain kaamosväsymykseksi leimaamani, outo uupumuskin olisi kytköksissä kropan kokonaiskireyteen? Ainakin ne lienevät ruokkineet toisiaan.

Olen ennenkin ihaillut fysioterapeuttien röntgenkatsetta ja ihmisen liikekoneiston kokonaistuntemusta, mutta nyt kumarran kunnioittavasti niin syvään, kuin jäykkä selkäni myöten antaa (ehkä pian saan ne sormetkin taas lattiaan).

Nyt tai tulevaisuudessa

Roomalaisen Januksen, "alkujen, loppujen ja muutoksen sekä ovien ja porttien jumalan" kuva on lainattu täältä.

Joka vuosi tähän aikaan sitä tulee miettineeksi, miten joulussa kiteytyy nyky-yhteiskuntamme jakomielisyys.
- Kuluta enemmän, osta lisää, että joulumyynti nousee, talouskasvu jatkuu ja kansa voi hyvin, viestittävät mainokset ja lehtien taloussivut.
- Kuluta vähemmän, älä osta turhaa, ettet jouduttaisi ekokatastrofia, neuvoo yhä kasvava tiedostavien tahojen kuoro.

Joulurauhaa totta tosiaan.

Ihmisrievun retuutus moneen suuntaan on kyllä ympärivuotista. Pitäisi tehdä hyviä valintoja, kantaa vastuunsa ja elää kaikin puolin ihmiseksi. Säästä energiaa, suosi joukkoliikennettä, älä hamstraa roinaa, kierrätä, tee vapaaehtoistyötä, syö lautasmallin mukaan, liiku liikuntapiirakan mukaan, osta vähemmän eineksiä, lue ääneen lapsille, älä lykkää hoidettavia asioita ja niin edelleen. Tiedon puutteesta tuskin on enää kyse. Pikemminkin tietoa - ristiriitaistakin - tursuu joka tuutista pyörryttävällä tahdilla. Asiantuntijat ja päättäjät puivat, pitäisikö kovapäisille kansalaisille tarjota keppiä vai porkkanaa, houkuttimia vai pelottimia.

Miten toimii ihmisen mieli vaatimuksien paineessa? Miksi emme tartu toimeen ja muuta tottumuksiamme silloinkaan, kun myös oma järki sanoo sen olevan hyväksi?

Kun asiaa jälleen kerran puntaroi - omalta osaltaan ja yleisemminkin - niin valintatilanteissa näyttää usein olevan vastakkain kaksi mahdollista muutosta tai pikemminkin muutoksen uhkaa. Niistä toinen on välitön ja todellinen, toinen hamaan tulevaisuuteen sijoittuva. Niinpä tutkijat kehottavat vähentämään päästöjä nyt, tai ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat olemaan vieläkin pahemmat. Lääkäri neuvoo muuttamaan elintapoja nyt, tai tulevaisuudessa uhkaa sairastuminen. Itse tietää hyvin, että jos ei hoida tylsiä tai hankalia asioita tänään, joskus tulevaisuudessa niitä on hoidettavana holtiton läjä kiireen painaessa päälle.

Maallikkona olisin taipuvainen uskomaan, ettei ihmiseläin tavoittele muutosta sen itsensä takia. Pikemminkin sitä kartellaan. Me pidämme ihannetilanamme jonkinlaista perustyytyväistä status quota, jota ehkä onnellisuudeksikin voisi kutsua (meissä on tietenkin paljon niitä, jotka levottomina hakevat elämäänsä aina uutta sisältöä, mutta ehkä siinäkään ei muutos itsessään ole tavoite, vaan väline aina vain kauemmaksi pakenevalta näyttävän onnentilan hakemiseen). Jos elämässä on nyt kaikki suurin piirtein kohdallaan, ei mahdollisesti tulevaisuudessa toteutuvilla uhkakuvilla liene kovinkaan suurta vaikutusta tämän päivän valintoihin. Onhan tutkittu, ettei esimerkiksi pelkkä tieto diabeteksen tai sydänsairauksien riskistä riitä motiiviksi terveellisemmille elintavoille. Kaikki ovat niin ikään yhtä mieltä siitä, että yksityisautoilua pitää vähentää ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta kyselyissä harva on halukas tekemään mitään asian eteen.

Toisin sanoen koemme välittömän muutospaineen ja status quon järkkymisen suurempana uhkana kuin epämääräisen vaaran hamassa tulevaisuudessa. Jos vaihdan suklaan ja sohvan kaaliin ja kävelylenkkiin, menetän totutun mukavuuden tässä ja nyt, mutten tunne saavani mitään tilalle. Jos jätän auton aamulla kotiin ja kävelen juna-asemalle, menetän rutiinini ja altistun mahdolliselle epämukavuudelle, mutten koe hyötyväni siitä itse mitään. Ja niin edelleen.

Tottumus ja rutiinit tekevät olon turvalliseksi. Muutospaineiden edessä on helpompi käpertyä kerälle nykyhetkeen.

Tuskin me pahuuttamme tai tyhmyyttämme noin toimimme. Epäilen, että vaikka pidämme tulevaisuuden tajua yhtenä ihmisen ja muiden eläinten eroista, ei se taju loppujen lopuksi kovin kummoinen ole. Ehkä kyseessä on vähän sama asia kuin siinä, että ihmisten on vaikeaa tuntea solidaarisuutta suurta, hahmotonta joukkoa, saati koko ihmiskuntaa kohtaan. Myötätunnon kohdentaminen yksilöön tai pienempään ryhmään on helpompaa. Tarvitsemme kiinnekohtia, konkretiaa (tätäkin oli taannoin tutkittu, mutten nyt löydä linkkiä aiheeseen).

Tämä on syy, miksi yhdyn väitteeseen, että esimerkiksi ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa. Jonkinlaisen palkkion pitää tulla heti, olipa se psyykkinen tai aineellinen. Ehkä kuulostan kyyniseltä, mutta yleisen talkoohengen ja uhrausten varaan tuskin kannattaa laskea, vaikka iloisia, ehdottoman ekologista ja terveellistä elämää eläviä sankariperheitä mediassa esitelläänkin (he ovat ehkä onnistuneet asenteellaan tekemään valinnoistaan helppoja, hauskoja ja halpoja, minkä lisäksi moraalinen tyydytys "oikein elämisestä" omissa ja/tai muiden silmissä voi olla palkkio sinänsä, ja monelle varmasti onkin). Talvisodan myyttisen hengen vuoro on sitten, kun omalta takaovelta ei enää pääse liikkumaan kuin veneellä, toisin sanoen status quon ollessa jo menetetty. Samaten elintapojen muuttamiseen käydään hartiavoimin vasta, kun tauti on jo tosiasia, ja status quo joka tapauksessa järkkynyt sairastumisen myötä.

Toivottavasti olen väärässä.

Jos välittömästä muutoksesta ei saada tehtyä helppoa, hauskaa ja halpaa ja siten tarpeeksi houkuttelevaa nykyhetkessä, on toisena ääripäänä keppi eli pakkokeinot, jos muutos on tavalla tai toisella saatava aikaan. Niistä tuskin kenelläkään on mitään hyvää sanottavaa. Mutta huonoimmat vaihtoehdot ovat laimea pelottelu, vaisu uhkailu ja jatkuva syyllistäminen. Ne turruttavat, ärsyttävät ja nostattavat entistä kovempaa muutoskapinaa.

Niin tekee myös paasaaminen. Toivottavasti itseään toistavista pähkäilyistäni ei saa kuvaa, että minä tietäisin, miten maailmassa ollaan ja eletään ja yrittäisin messuta suuria oivalluksiani muillekin. Päin vastoin! Ajattelen ääneen - eli kirjoitan - ymmärtääkseni paremmin, miksi itse ihmisenä toimin niin kuin toimin, ja peilatakseni mietintöjäni laajempaan lajitovereiden joukkoon. Allekirjoittaneen erikoisalaa on juuri jatkuva tasapainoilu täydellisyyteen pyrkivän, ahdistuneen suorittamisen ja "laissez faire, ellun kana"-asenteen välillä. Olemassaolon ilo ja rentous pilkahtelevat jossakin noiden välimaastossa, vuosien myötä onneksi aina vain useammin. Ja myönnetään: helppoa, hauskaa ja halpaa-ajattelu on osoittautunut oivaksi keinoksi, mitä oman, perilaiskan ja eskapistisen olemuksen motivointiin tulee.

Helpommin lähestyttävä

Salvador Dali: Surrealist Composition: Torso, c.1928, oil on cardboard. © Salvador Dalí, Fundació Gala-Salvador Dalí, KUVASTO, (Espoo) 2007. Lainattu täältä.

Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi museoidun taiteen äärellä, semminkään moderniksi luokiteltavan. Kävimme kuitenkin eilen ystävän kanssa kurkkimassa, miltä Espoon modernin taiteen museossa eli EMMAssa näyttää. Pääyllyke visiittiin oli Salvador Dalí, jonka esillä olevista töistä mieleenpainuvimpia olivat pienet tussiluonnokset.

Mistähän muuten johtuu, että monesti juuri luonnos puhuttelee enemmän kuin valmis työ? Viimeistellyt maalaukset herättävät toki ihailua, mutta muutamalla viivalla vetäissyssä hahmotelmassa piirtäjän käden liike tuntuu yhä olevan läsnä. Luonnoksissa on jotakin inhimillistä, liikuttavaa, innoittunutta.

Olimme juuri päässeet puhumasta ylen asiantuntevasti siitä, kuinka ihmiset tuntuvat usein pelästyvän taiteen herättämiä voimakkaita tunteita ja ahdistusta (esimerkkinä Sally Mannin näyttely ja siitä tehdyt tutkintapyynnöt), kun osuimme Annette Messagerin mielenmaisemien ääreen. Viisastelu loppui siihen paikkaan tuijottaessamme täytettyjen lintujen rivistöjä, keihästettyjä nylonraajoja ja teurastamon kuljetinta muistuttavassa laitteessa kulkevia pehmeitä olioita.

Huh.

Samaisen taiteilijan Casino-työ rauhoitti siinä, missä groteskit installaatiot säikäyttivät: "Teoksen merkittävyyttä voi verrata pumppaavaan sydämeen: valtavan kokoisen huoneen täyttää punainen silkki, joka aallonomaisin liikkein täyttyy ja tyhjenee tietokoneella ohjelmoidun puhaltimen tahdissa."

Kokemus oli tosiaan varsin orgaaninen. Kuin olisi lempeästi liikahtelevan suolen mutkassa viivähtänyt.

Museon pysyvää kokoelmaakin ehdimme silmäillä. Allekirjoittanut yllättyi huomatessaan olevansa innoissaan kuin seitsenvuotias Särkänniemessä: mitä tuolla on, entä tuolla, hei, katsohan tätä! En tiedä, oliko kyse esillepanosta vai omasta mielialasta, mutta jollain tapaa EMMA tuntui Kiasmaa helpommin lähestyttävältä. Seurallakin on toki merkitystä; kyseinen ystävä on mitä parhain kumppani kummasteltaessa kuvataiteen moniaita muotoja ja ihmismielen ilmentymiä kankaalla, paperilla tai vaikkapa kierrätysromuissa.

Hyvä päivä

Urosvahvistuksen ollessa reissussa vietän vetistä itsenäisyyspäivää omin nokkineni. Herään hitaasti, hitaammin kuin yleensä. Juoksen sateisella teollisuusalueella ihmetellen, miten harmaata harmaa voikaan olla. Kotiin palattuani raahaan sateeseen vastahakoiset eläimet, jotka inhoavat vatsaan roiskuvaa kylmää kuraa. Minäkin inhoan kuraa, mutta ilahdun jälleen kerran huomiosta, että ulkona on aina enemmän valoa kuin ikkunasta katsoessa luulee. Sen nähdäkseen on mentävä päin pimeyttä, otettava haaste vastaan.

Iltapäivällä sompailen kasaan tenttikysymyksiä ja uusin kirjastolainoja. Syön ohrauunipuuroa. Asetun sohvannurkkaan villashaalin alle lukemaan Antti Karppisen kirjaa Sirppi, vasara ja tähti. Herään tunnin päästä nenä vinossa ja niska puutuneena. Haukottelen, keitän rooibosta ja totean, että teennäinen tarmokkuus saa riittää. Jonottavien ja kättelevien kansalaisten sijaan päätän katsoa kaksi tallennettua jaksoa Saatanaa.

Hyvää syntymäpäivää, Suomen tasavalta. Tämäkin oli hyvä, itsenäinen päivä.

Kuin huomaamatta

Kirsti Ellilä esitti varsin kiihkottoman ja perustellun puheenvuoron virtuaalisessa tuotantoeläinkeskustelussa. Kirjoituksensa kommenttiketjussa hän toteaa:

"Eli toistan vielä oman teesini. Tehokasvatuksesta pitäisi kokonaan luopua ja siirtyä luomutuotantoon. Lihan ja munien hinnan pitäisi antaa nousta ja ihmisen pitäisi sitten syödä niitä sen verran vähemmän, että heidän rahansa riittävät. Se olisi ihmisten itsensäkin kannalta terveellistä."

Lienen kohkannut asiasta uudisherännäisen innolla kiusaksi asti, mutten voi olla yhtymättä kirjailijan ajatukseen. Lihahan oli pitkään tavallisen kansan pöydässä juhlaruokaa, jota osattiin todella arvostaa papurokan ja puurojen lomassa. Vaurastumisen myötä on tultu tilanteeseen, jossa lihaa syödään lähes joka aterialla, ja jossa sen halpaa hintaa pidetään kansalaisoikeutena ja itsestäänselvyytenä. Halpuuden ja helppouden kääntöpuolena voivat olla paitsi ekologisesti ja eettisesti arveluttavat tuotantokäytännöt, myös se, että niin liha kuin muukin ruoka menettää sen arvon, mikä sillä elämän ylläpitäjänä on (ehkä rumin sana, mitä ruoasta olen kuullut käytettävän, on mättö. Huumorillakin sanottuna se tuo kylmät väreet selkäpiihin. Taidan olla vähän vanhanaikainen - tai ehkä sota-ajan eläneet vanhemmat ovat istuttaneet mainittuun selkäpiihin kurin ja nuhteen, mitä ruoan arvostamiseen tulee. Pagistaanissa ei syödä mättöä!).

Liha on hyvää, ja ihminen on - niin uskon - biologisesti sekasyöjä, mutta ei kai kaikkea hyvää tarvitse saada aina. Olen usein tuumaillut, että sekä nykyihmisen psyyken että fysiikan kannalta olisi oivallista, jos oppisimme taas erottamaan arjen juhlasta.

Ei, en aio saarnata tai nousta todistamaan vaahto suupielissäni. Hurskasteluun tai moralisointiin ei minulla ole totta vieköön varaa. En aio edelleenkään siirtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi. Haluan säilyttää tietyn, käytännöllisen pelivaran syömisissäni niin kotona, kylässä kuin reissussakin. Mainittakoon kuitenkin, että lievä epäluuloisuuteni kasvisruokia kohtaan on vaihtunut innostukseen ja runsaudenpulaan toinen toistaan herkullisempien ohjeiden myötä (Veloenan lainaamat keittokirjat lisäsivät pökköä pesään niin, etten malttaisi poistua keittiöstä lainkaan). En ole kieltänyt itseltäni mitään, mutta porkkanat - kirjaimellisesti - ovat olleet niin houkuttelevia, että lihatuotteet ovat jääneet kuin huomaamatta yhä vähemmälle. Esimerkiksi leikkeleitä en ole yksinkertaisesti malttanut enää laittaa leivälleni, koska hummus ja paputahnat ovat monin verroin maukkaampia. Eikä glutamaattia ole ollut ikävä, kun itse marinoitu tofu on voittanut kisan kirkkaasti niin maussa kuin hinnassakin.

Papurokka ja puurot ovat allekirjoittaneelle maistuneet ennenkin, joten suuria kurssinmuutoksia en ole tehnyt. Keittiössä en vietä juuri enempää aikaa kuin ennenkään. Kulinaristisia tutkimusretkiä on vauhdittanut myös synnynnäisen laktoosivamman aktivoituminen siedettävästä vaikeahkoksi: hyvänä päivänä HYLA sopii, muttei sekään aina. Olen siis joka tapauksessa joutunut miettimään uudestaan, mitä suuhuni pistän. Monet kasvisruokaohjeet ovat valmiiksi maidottomia, mikä helpottaa intolerantikon elämää. Sitä paitsi olen huomannut sietäväni palkokasveja paljon paremmin, kun laktoosirasitus on vähentynyt.

Mikä olikaan viestini? Ehkä vilpitön ilo siitä, ettei ruokavalion viilaaminen kasvispainotteiseen suuntaan ole tuntunut vähimmässäkään määrin henkilökohtaiselta uhraukselta, vaikka vannoutunut lihansyöjä sitä ehkä etukäteen epäilikin. Päin vastoin. Kulinaarinen kokemusmaailmani on laajentunut huimasti ja olo on ollut mitä parhain.

Omana teesinäni voisin julistaa, että jos suuri ihmisjoukko vähentäisi arkista lihansyöntiään, olisi kokonaisvaikutus varmasti suurempi, kuin jos vain pieni vähemmistö lopettaisi lihan tai eläinperäisten tuotteiden käytön kokonaan. Kynnys vähentämiseen on niin ikään matalampi kuin totaalikieltäytymiseen. Ongelmana tietysti on, että maistuvien ja ravitsemuksellisesti täysipainoisten kasvisruokien valmistus vaatii jonkin verran esiopiskelua, jolloin kiireinen ja kokkaushaluton valitsee päivästä toiseen mieluummin ruokakermapurkin ja pakkauksen valmiiksi marinoitua suikalelihaa. Tähänhän myös kauppojen asiakaslehdet ja myymälöissä jaettavat reseptit kannustavat; harvemmin niissä helppoja ja edullisia kasvisruokia näkee lisäkeohjeita lukuun ottamatta. Tieto on etsittävä itse kirjoista, internetistä ja tuttavilta.

Kuva: Feeding acorns to pigs. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.

Huolellisesti artikuloiden

Käyn uimahallissa useimmiten aamulla, jolloin siellä rehkivät myös liikuntatoimen vesijumpparyhmät. Niiden edesottamusten salakatselu- ja kuuntelu tuottavat tervetulleita virikkeitä vesijuoksurataa edes takaisin kirnuavalle.

Touhussa on oma arvoituksellisuutensa. En ole esimerkiksi vieläkään keksinyt, miksi muuan ohjaajista on nimennyt yhden jumppaliikkeistään Osama Bin Ladeniksi.

Viime viikkoina altaan reunalla on heilunut uusi, ulkomaalaissyntyinen ohjaaja. Iloinen rouva opettelee innokkaasti suomea, kyselee kielineuvoja jumpparyhmäläisiltään ja kiroilee sanasekaannuksiaan.

Tänään kuulin hänen kertovan viime viikon ostosreissustaan. Hän oli mennyt urheiluliikkeeseen ja huolellisesti artikuloiden ilmoittanut haluavansa ostaa pepun. Kun viesti ei ollut näyttänyt menevän toistettunakaan perille, hämmentynyt asiakas oli turvautunut englantiin ja elekieleen.

Päivä lienee pelastunut ainakin myyjältä, joka rouvan lopulta pipohyllylle opasti*.

*Tapaus toi mieleen erään vuosikymmenet Suomessa asuneen tuttavani kertomuksen siitä, kuinka hän piakkoin maahan muutettuaan oli halunnut tehdä ruokaa, johon tarvitaan pässin kiveksiä. Arveltuaan, ettei niitä suomalaiskaupoista löydy, hän päätti tyytyä naudan vastaaviin. Lihatiskillä hän oli kuitenkin hoksannut, ettei tiennyt tarvittavia sanoja suomeksi. Niinpä hän oli hätäpäissään pyytänyt kauppiaalta "lehmän munia". Kun vastapuoli oli ollut silkkana kysymysmerkkinä, asiakas oli tarkentanut haluavansa ostaa "ukkolehmän munia". En kyllä muista, miten tarina päättyi.

Mitähän sitä on itse maailmalla möläytellyt kanssaihmisten riemuksi huomaamatta itsekään sammakoitaan? Ah, sanat!

Jaksaa taas

Allekirjoittanutta on nyt hemmoteltu lajitovereiden läsnäololla tavallista runsaskätisemmin. Kylläpä kelpaa olla ja eleä! Eilisiltana joukko langalla neulovia ja sanoilla kutovia blogiystäviä tarjosi leppoisaa huplatteluseuraa Pagistaanin omalla maaperällä. Kiitos kaikille, jotka puskivat loskan läpi* luomaan tunnelmaa kukin omalla, rakastettavalla persoonallaan. Toivottavasti seuraavan kerran mukaan pääsevät nekin, jotka tällä kertaa jäivät huvista paitsi.

Tänään kirjoittava sekatyöläishumanisti sai puolestaan nauttia kirjoittavien biologien seurasta sekä pohtia, missä muodossa ja millaisella lautasella luontoon ja ympäristöön liittyviä asioita olisi paras suomalaisille tarjoilla. Innoituslannoitus tuli tarpeeseen; itäville ideoille pitäisi vain löytää kasvutilaa, vaikka tunnit ja päivät puristuvat ahtaina toisiaan vasten.

Mutta sosiaalisten akkujen latauduttua jaksaa taas kulkea läpi hiljaiset päivät. On helpompaa miettiä merkityksiä ja arpoa asiayhteyksiä aikaa sitten vaienneiden kirjoittajien lauseille, kun muistaa, miten paljon elävää ja lämmintä ympärillä on.

*Myös blogittomille Sampolle, Ellalle ja Kimmolle.

Minttu ja pippuri

Kuva on lainattu täältä.

Jääkaappiin oli kertynyt vanhaksi meneviä kananmunia, joten perjantai-illan appeeksi valmistui kesäkurpitsamunakas mainion Libanonin makuja-kirjan reseptitarjonnasta. Minttu ja pippuri antavat mukavasti potkua muuten mietoon evääseen.

Tämä olisi kyllä ennemminkin kesä- kuin talviruokaa, kesällä kun on tarjolla kotimaisia ja hyvässä lykyssä itse kasvatettuja vihanneksia.

Ohje on mukailtu edellä mainitusta kirjasta.

Kesäkurpitsamunakas (ohje on 4-6 hengelle, mutta kaksi nälkäistä teki vuoallisesta kerralla selvän)

1 kesäkurpitsa
3 keskikokoista tomaattia
1 paprika
1 iso sipuli
6 kananmunaa (Pagistaan suosittelee lämpimästi luomua tai ainakin vapaiden kanojen tuotoksia)
2 dl maitoa
2 tl kuivattua minttua
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl suolaa
2 rkl jauhoja
1/2 nippua persiljaa (tämän korvasin kouranpohjallisella kuivattua basilikaa)
1/2 dl oliiviöljyä

Kuutioi vihannekset ja hienonna sipuli. Vatkaa yhteen munat, maito, mausteet ja jauhot. Lisää vihannekset. Laita öljy vuokaan (käytin suurehkoa piirasvuokaa, johon taikina mahtui juuri ja juuri) ja kaada seos päälle. Paista 180 asteessa reilun tunnin verran.

Ihmettelen

Sitä minä vain ihmettelen, että kun nyt suurella kohulla aletaan tutkia, mitä tuotantoeläintiloilla kuvattujen videoiden takaa oikein löytyy, eikö mahdollisiin rikkomuksiin syyllistyneillä tiloilla ole reilusti aikaa siivota kuolleet possut nurkista ja puleerata paikat niin, ettei moitteille ole sijaa? Sitten voidaan todeta, että siinäpä näitte. Kyllähän se tiedettiin, että suomalaisilla tiloilla eläimistä pidetään hyvää huolta. Maatalousyrittäjiä vainoavien kettutyttöjen tekaistut todisteet jääkööt omaan arvoonsa.

Sukulaisia

Kuten todettua, Pagistaanin tiedeministeriön empiirisen sosiologian yksikkö on kerännyt ahkerasti todisteita kaamospökkyrän vaikutuksesta havaintokykyyn ja sen myötä sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Eilen illalla pistäydyimme tervehtimässä miehen serkkutyttöä puolisoineen (tälle viikolle on osunut epätavallisen tiheä serkkukeskittymä, yleensä näitä kelpo sukulaisia tulee tavattua turhan harvoin). Vierailun alussa allekirjoittaneen yleispökkyrään yhdistyi tiiviin kirjoituspäivän aiheuttama poissaolevuus*, jota yritin kompensoida hymyilemällä vimmaisesti, koettamalla olla pulauttelematta typeryyksiä ja keskittymällä havainnoimaan ympäristöä.

Huoneen toisella puolella äkkäsin mustavalkoisen valokuvan kehyksissä piirongin päällä. - Kas, sukulaisia, tuumasin itsekseni. - Pitääpä kysyä, keitä siinä on. Kahvipöytään noustessamme menin uteliaana katsomaan vanhaksi luulemaani kuvaa kyselläkseni siitä tarkemmin.

Onneksi menin.

Kuvassa oli kolme virnistävää simpanssia rivissä.

Olisin voinut pitää erehdykseni omana tietonani, mutta katsoin parhaaksi selittää, mikä isäntäväen piirongissa oli niin riemastuttavaa.

*Tunnetaan myös nimellä Out of Brain Experience.

Vilpittömän tiedonhaluisena

Edelliseen lainaukseen viitaten, eräs valekuoleman muodoista on ehdottomasti pohjoinen kaamospökkyrä. Sen oireet ovat moninaiset, ja pökkyrän lieveilmiönä esiintyy alttius sosiaaliselle nolostumiselle etenkin, jos siitä kärsivä joutuu päivittäin pinnistelemään pysyäkseen tolkuissaan ja pystyäkseen esittämään yhteiskunnan vaatimusten velvoittamana edes jossain määrin tuottavaa yksilöä.

Nummelassa asuva serkkuni sulhasineen käväisi toissa iltana kylässä. Saapuessaan pihaamme he soittivat ja kysyivät, minne auton voi jättää. Annoin tarkat ohjeet ja toivotin vieraat tervetulleiksi. Heidän ehdittyään olohuoneeseen pahoittelin asuintienoidemme vieraspaikkapulaa: pihoihin ei autoja mahdu, eikä kadun varteen saa pysäköidä.

Kahvipöydässä pohdimme pääkaupunkiseudun liikenneongelmia.
- Onko teillä autoa, kysyin joviaalisti, vilpittömän tiedonhaluisena.

Seurannut hiljaisuus oli lyhyt, mutta paljon puhuva.

Luolassaan pökertyneenä

"Väitetään, että nisäkkäiden talviuni on valekuolema. Niiden ruumiinlämpö putoaa 35-37 asteesta muutamaan asteeseen. Pulssi harvenee kahdeksanteen osaan. Ne ovat elossa mutta vain heikosti. Jos nisäkkäät herätetään valekuolleisuudesta väkivalloin, niitten on vaikea päästä uuteen alkuun. Jos väkivaltainen herättäminen toistetaan, se murtaa vahvimmankin yksilön. Elämän jatkumiseksi tarvitaan intervallia, salaperäistä hiljaisuutta, yhteistoimintaa luonnon kanssa.

Ihmiselämässäkin on valekuoleman kausia. Ihminen uinuu luolassaan pökertyneenä ja muistaa vain sekavien uniensa kautta. Jos jokin ulkopuolinen taho ravistelee nukkujan hereille, hän ei saa enää ympäristöstään otetta. Herääminen ei tee hyvää. Valekuolleen on saatava nukkua. Ole hyvä ja jätä minut rauhaan."

-Sándor Márai: Mietteiden kirja

Daylight come and he wanna go home

Haluaisinpa tietää, missä ja miksi tuontihedelmiin liimataan niitä pikkuisia tarroja, joita saa nyhjyttää kynnellä omenan kyljestä irti.

Entä kuka ne liimaa? Onko sitä varten palkattu vasiten henkilökuntaa satamiin tai varastoihin tai tukkuliikkeisiin? Ottaako reilu kauppa huomioon myös tarranliimaajien työolot ja hyvinvoinnin?

- - -

Pagistaanin kotisohvalla on katseltu mielenkiinnolla Muistikuvaputkea, johon oman lisämausteensa tuo katsojien seitsemän vuoden ikäero. Eilen käsittelyssä olivat lastenohjelmat, joista 60-luvun lopulla syntynyt mies muisti esimerkiksi Kasper-nuken (jota piti edelleen jokseenkin pelottavana), Pertsan ja Kilun sekä Hello, hello, hello-kieliohjelman. Ne olivat tyystin vieraita Pikku Kakkos-sukupolven edustajalle, joka muisteli puolestaan itäsaksalaista Nukkumattia, Joulukalenterin Histamiini-hevosta, Karvakuonoja ja Lasse Pöystin mainioita iltasatuja.

Tuontiohjelmista olimme molemmat katselleet Peukaloisen retkiä sillä erotuksella, että toinen meistä varoi hiiskumasta asiasta kavereilleen.

Niin tai näin, Käytöskukan yli ei ole käynyttä.

Ripaus jeeraa

Terveisiä toisesta todellisuudesta: idässä oli jo lunta ja hiihtolatuja. En ole katkera, mutta kenties hivenen haikea.

Ohjelmassa oli jälleen pari päivää luostarin vanhan kirjavaraston tonkimista höystettynä monokaupoilla ja muulla asiainhoidolla. Sosiaalinen elämöinti jäi tällä kertaa harmittavan vähiin, mutta perjantai-iltana kävimme ystävien kanssa testaamassa Joensuun ensimmäisen ja ainoan intialaisen ravintolan.

Jecika on kai profiloitunut lähinnä lounaspaikaksi, vaikka sieltä saa iltaisinkin oikein maukasta intialaista ruokaa kohtuuhinnalla. Toivottavasti joensuulaiset ottavat kormat, tandoorit ja koftat omakseen; ripaus jeeraa kaupungin pihvi- ja pannupizzapainotteiseen ketjuravintolakulttuuriin on enemmän kuin tervetullut.

Kansanvalistukseen vedoten

Aivan kaikkeahan ei tarvitse julkisesti kertoa. Rajan voisi vetää esimerkiksi ruumiintoimintoihin.

Mainitsenpa silti kansanvalistukseen vedoten (sekä muistuttaen jatkuvan teekkarialtistuksen aiheuttavan normaalin häveliäisyyden peruuttamatonta surkastumista), että ristiselän röntgenkuvaa varten pitää tehdä erinäisiä valmisteluja, joihin kuuluu kahden Metalax-tabletin nieleminen. Tablettien ottamista seuraavaa yötä luonnehtivat tuskalliset kouristukset, jotka saavat irvistelyn lomassa pohtimaan, onko kenties joutunut Agatha Christien romaanin sivuille tai syönyt epätoivottuna vieraana de Medicien pöydässä. Seuraavana päivänä kulkureittinsä kannattaa miettiä tarkkaan ja varmistaa, ettei kahden käymälän välimatka pääse kasvamaan liian suureksi.

Ihan vain vinkkinä, jos asia joskus eteen tulee. Toivottavasti ei tule.

Avartavaa kokemusta enemmän järkytti kuitenkin lääkkeen nimellä googlettaminen. Se nimittäin paljasti useita nettikeskusteluita, joissa syömishäiriöiset tytöt jakavat toisilleen asiantuntevia ohjeita Metalaxin käytössä. Ilmiöhän on sinällään ollut yleisesti tiedossa. Mutta tuntuu äärimmäisen surulliselta ajatella, että nuoret naiset - toki miehiäkin joukosta löytyy - valitsevat vapaaehtoisesti päivittäisen vesiripulin ja kivuliaat vatsakouristukset kuvitellessaan siten pääsevänsä lähemmäksi jonkinlaista harhaista ihanneitseään.

Että muut eivät saa

Ammattiliittopolitiikkaa tuntemattoman, todellisuudesta vieraantuneen humanistin näkökulmasta on kummallista, että kun yksille annetaan, lähestulkoon tärkeintä tuntuukin olevan, että muut eivät saa.

Ei voi mitään, mutta asiasta ilakoinnissa on hieman ikävä sivumaku.

Myös ehto tuottavuuden parantamisesta korotusten vastineeksi kuulostaa epäilyttävältä ja himmentää iloa rahansa ansainneiden hoitajien puolesta. Toivon mukaan parempi palkka saa jaksamaan, kun hoidettavia tulee ovista ja ikkunoista ja lisäväen värvääminen on kortilla. En kyllä tiedä, miten paljon se lämmittää vanhuksia vaipoissaan. Mutta ehkä ajatus tuottavuuden kasvusta lohduttaa, kun katselee leppoisaksi lääkittynä sairaalahuoneen valkoista kattoa päivästä toiseen.

Ich brauche ein Huilaviikko

Tänään saksan tunnilla opettaja ohjeisti, ettei harjoiteltavia dialogeja ole tarkoitus kirjoittaa sana sanalta vihkoon luntattavaksi.
- Kaivakaa omasta päästä!
- Mutta jos siellä ei ole mitään, kysyi eräs vanhempi rouva koko visakalloisen katraamme puolesta.
- Kaivakaa syvemmältä!

Ach so.

Saksalainen opettajamme puhuu sujuvaa suomea hauskoin höystein. Sana-ahmattina sieppasin oitis omaan käyttööni sanan huilapäivä.

Marraskuisessa kaamoksessa huilaviikolla on kyllä kaikessa saavuttamattomuudessaan vielä herkullisempi kaiku.

- - -

Varoitus! Seuraava tiedotus sisältää aineistoa, joka voi järkyttää karhuja, sikoja ja muita herkkiä lukijoita.

Sen jälkeen, kun Pagistaanin virallinen maahanmuuttajakarhu Bamse oli varotoimista huolimatta vähällä kohdata matkansa pään sudensukuisen suurpedon hampaissa, hallitus teki eettisesti arveluttavan päätöksen ja hankki kirpputorikierrokselta pari sijaisuhria (terriereillä näyttää olevan sitkeä viehtymys pehmeisiin leluihin - ja urheilusukkiin - jotka voi ravistaa hengiltä kerta toisensa jälkeen). Viikossa toinen kovaonnisista tulokkaista oli saatettu sellaiseen kuntoon, että valtakunnan valantehnyt puoskari kaivoi esille neulan ja lankaa ja ilmoitti kokeilevansa taitojaan kosmeettisen kirurgian vaativalla alalla.

Silmää ei kuulemma pystytty enää pelastamaan, mutta pitkäkestoisen terapian avulla potilas voisi vähitellen oppia hyväksymään muuttuneen ulkonäkönsä.

Noitapilli huraa

Siitä onkin aikaa, kun allekirjoittaneella on viimeksi ollut rätkähepuli eli täysin tolkuton huutonaurukohtaus, jonka syy ei ole millään tavoin yhteismitallinen seurausten kanssa.

Iltana muutamana katsoimme dokumenttia amerikkalaisesta avaruusturistista, joka oli isolla rahalla lyöttäytynyt venäläisten kosmonauttien matkaan. Ruudussa näytettiin lähtölaskentaa Kazakstanin autiomaassa ja todettiin dramaattisella äänellä, miten tukitelineet oli nyt poistettu, ja raketti seisoi itsensä varassa.

Yht'äkkiä silmieni eteen kohosi visio raketista, joka pöksähtäisikin kriittisessä vaiheessa kyljelleen maahan. Mies kuvitteli edelleen, miten tötterö syöksähtelisi tulta syösten pitkin aroa ja suuntaisi sitten noitapillimäisesti vinkuen kohti Kiinaa ja Tyyntä valtamerta.

Ei se nyt niin hauskaa ollut. Mutta räkätin ajatukselle henkeä haukkoen varmaan varttitunnin, ja vielä senkin jälkeen ajatus kirvoitti satunnaisia, vatsalihaksia tuskallisesti kouristavia pärskähdyksiä noin tunnin ajan (itse asiassa se hytkäyttelee vieläkin, kaksi päivää tapahtuneen jälkeen).

Hikipinko

Puolivuotias Rocky on ehta hikipinko. Siitähän näkyi oireita jo pentukurssilla. Eilen alkaneella jatkokurssilla se malttaa, keskittyy, hoksaa ja kuuntelee, vaikka meteli ympärillä saa ihmisenkin korvat soimaan. Kun tehtävät on tehty, se istuu hiljaa ja tarkkailee kiinnostuneena muiden harjoittelua. Toisille koirille ja ihmisille herrasmiehenalku heiluttaa kohteliaasti häntäänsä.
- Onpa se pikkuvanha, nauraa ohjaaja.

Mielessä käy, pitäisikö moisesta peräti huolestua, kun ikätoverit heittävät intovolttia hihnan päässä ja huutavat kurkku suorana. Eipä kai, kun elämänilosta ei näytä puutetta olevan. Ehkä koiranpoika vain pitää asioiden oppimisesta ja tehtävien suorittamisesta, niin terrieri kuin onkin.

- - -

Käyn lääkärillä näyttämässä koko syksyn kipuillutta alaselkää. Hän tutkii, kyselee ja ottaa sitten pöytälaatikostaan muovisen selkänikaman (ajatelkaa, jossain on tehdas, jossa niitäkin valmistetaan). Kuuntelen arvailuja fasettinivelestä, nivellukosta ja iskiashermosta ja otan vastaan lähetteet röntgeniin ja reumakokeeseen.
- Entä liikunta, kysäisen varovasti.
- Kaikki liikkuminen on hyvästä, kunhan se ei kipeytä selkää enempää, lääkäri vakuuttaa ja lisää, että jos hänen arvauksensa pitää paikkansa, parasta hoitoa ovat täsmävenytykset.

Askel tuntuu heti kevyemmältä.

- - -

Teen ensimmäistä kertaa ruokaa tofusta ja olen myyty. Arkisessa kasviswokissa se päihittää lihan mennen tullen sekä makunsa (annoin tofupalojen viettää laatuaikaa marinadissa muutaman tunnin ennen paistamista) että rakenteensa puolesta. Turhaanpa tuli tuotakin kokeilua lykättyä.

Härkäsammakkoa, kiitos

Taannoisten pohdintojen myötä Pagistaanissa on pyritty jättämään tehomarinadimuovitetut possunfileet ja broilerisuikaleet kaupan hyllylle ja keskittymään sekä ekologisesti, eettisesti että kulinaarisesti laadukkaampiin appeisiin. Erityisen hauskaa allekirjoittaneesta on ollut kokkaustaitojen päivittäminen uusilla kasvisruoilla, vaikka kasviksia, sieniä ja palkokasveja on lapettu runsain käsin pöytään ennenkin.

Ennen viikonloppuvieraiden saapumista suunnistin toiseen Espoon Leppävaaran suurista marketeista, joka mainostaa laajaa luomuvalikoimaansa ja yleistä ekologisuuttaan. Lihatiski on pitkä ja runsas kuin renessanssiruhtinaan pitopöytä, joten olin luottavaisella mielellä ottaessani vuoronumeron.
- Mitä luomulihaa teiltä löytyy, kysyin.
Myyjä näytti siltä, kuin olisin pyytänyt saada puoli kiloa härkäsammakkoa. Fileinä, kiitos.
- Luomua? Ei, ei meillä kyllä ole mitään. Ei todellakaan. Ellei sitten pakastealtaassa ole jotakin.
Silmäys altaaseen kertoi, että poroa, lammasta ja tarhattua saksanhirveä löytyi kyllä, mutta kaksi viimeksi mainittua oli tuotu toiselta puolen maapalloa.

Hieman pienemmän, silti hyvin varustetun kaupan lihamyyjä pahoitteli niin ikään luomun puuttumista ja selitti, ettei kysyntää kerta kaikkiaan ole.
- Kerran otimme myyntiin puolikkaan luomusian, ja käsiinhän se oli jäädä. Ei sellainen kannata.

Ilmeisesti naapurikaupungissa käydessään on otettava ohjelmaan kauppahallivisiitit, jos mieli jatkaa valitsemallaan tiedostavan sekasyöjän tiellä.

Uteliaisuuttani kävin selvittämään, miten kokemukseni - vielä kovin vähäiset ja satunnaiset - suhteutuvat kokonaistilanteeseen. Finfoodin tekemän kartoituksen mukaan luomulihaa on pysyvästi valikoimissa noin puolella ruokakaupoista.

"Useimmin vastauksena oli, että tuotteelle ei ole kysyntää tai luomuliha ei kuulu ketjun valikoimaan. Lisäksi sanottiin, että liha ei mahdu valikoimaan hyllytilan puutteen vuoksi, ja että luomulihaa ei ole saatavilla tarjonnan puutteen vuoksi.
- Millaista kysyntää kaupassa pitää olla, että se muuttuu kysynnäksi johon vastataan? En myöskään ymmärrä väitettä tarjonnan puutteesta. Luomulihaa jalostavia yrityksiä on Suomessa noin 25 kpl ja luomulihaa tuottavia tiloja on jo lähes viisisataa. Ennakkoarvioiden mukaan tilojen määrä on vuonna 2007 lisääntynyt jopa 15 %. Tarjontaa siis kyllä löytyy, kunhan luomulihaa halutaan valikoimiin ottaa, Pitkänen muistuttaa."

Finfoodin lokakuussa julkaistussa tiedotteessa todetaan lisäksi, että voidakseen tehdä valintoja kuluttaja tarvitsee vaihtoehtoja. Kumpi tulee siis ensin, luomukana vai -muna?

Finfoodin Luomusivuilta kannattaa lukea myös, millä tavoin luomuliha on hintansa arvoinen.

"Valinnoilla on hintansa - myös halvan tuotteen valinnalla."

Kanalja

Sanakirjat ovat hauskoja. Tänään aivan muuta sanaa etsiessä osui silmään huomio, että kanalja on suora laina venäjästä. Mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa, ei opus kertonut. Seuraavaksi pitikin tarttua venäjän selittävään sanakirjaan, joka antoi selitykseksi veijarin tai puijarin.

Kanaljaa ovat tainneet käyttää ainakin Aleksis Kivi ja Aku Ankan mainiot suomentajat.

- - -

Kuva Mannerheimista Chevalierkaartin kornettina vuonna 1892 on lainattu täältä.

Apropos itänaapuri, tänään Helsingin Sanomat uutisoi venäläisen Juri Falikin säveltäneen uskonnollissävyisen kantaatin C. G. E. Mannerheimin kunniaksi. Toissaviikolla Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa oli Mannerheim-aiheinen näyttely. En itse ehtinyt näkemään sitä, mutta samassa keskusteluryhmässä oleva mies kertoi näytteillepanon olleen vähintäänkin mielenkiintoinen.
- Mannerheimin kuvat oli laitettu esille lähes ikonimaisesti, osan edessä paloi jopa kynttilä.

Venäläisten Mannerheim-innostus kertonee osaltaan jonkinlaisesta tsaarinajan glorifioinnista. Onhan Venäjän ortodoksinen kirkko julistanut keisari Nikolai II:n
perheineen peräti pyhiksi, joten Venäjän armeijan menestyksekkään ja vallankumousta vastustaneen kenraaliluutnantin kohottaminen jalustalle sopii kokonaiskuvaan.

Hivelee ja rauhoittaa

Lumen Valon konsertti sateisena ja tuulisena perjantai-iltana tekee kireälle kaamosmielelle samaa, kuin lämmin viinimarjamehu kipeälle kurkulle. Vanhan, säestyksettömän kirkkomusiikin lempeä sointi silittää, lievittää, hivelee ja rauhoittaa, saa hengittämään hitaammin, pitkin vedoin. Myös vierailulle tulleet vanhemmat ovat enemmän kuin mielissään illan ohjelmasta. Etenkin musiikinharrastajaisäni on tohkeissaan lauluyhtyeen moniäänisestä taituroinnista.

Lauantai-illan Carmen on niin ikään arjesta kohottava kokemus. Nyt jos koskaan kannattaa harkita oopperassa piipahtamista, vaikkei kyseisen taidemuodon suurimpiin ihailijoihin kuuluisikaan (ei Pagistaanissakaan kuuluta, vaikka silloin tällöin saatetaankin käydä hihittämässä perusteellisille keuhkotautikuolemille; Carmenissa ei tosin niitä nähdä, ja hyvä niin). On ollut loistoidea sijoittaa 1800-luvun teos 1930-luvulle karunharmaine puvustuksineen ja lavastuksineen. Ohjaaja perusteli ratkaisuaan tilan antamisella pääasialle. Punaiset flamencohelmat ja muu korea folklorismi on helposti liikaa, kun Bizet'n musiikkikin on värikkyydessään ja dramaattisuudessaan lähes visuaalista.

On hullua, että näen oopperan ensimmäistä kertaa kokonaan katsomosta, vaikka olen aikoinani osannut libreton käytännössä ulkoa. Kaksitoistakesäisenä annoin nimittäin oman, erittäin vaatimattoman kontribuutioni korkeakulttuurille lallattamalla Carmenin lapsikuorossa yhden syksyn ja kevään. Koska meitä tarvittiin aivan oopperan alussa ja lopussa, tuli teos kuultua ja osin nähtyäkin aika monta kertaa eväiden syömisen, kortinpeluun ja yleisenä maanvaivana pyörimisen lomassa.

Ah, ne eväät. Jokin välisoitto nosti kielelle sen tietyn jogurtin maun, kun taas Habanera tuoksui aivan selvästi klementiineille.

Vuosien viisaus

Joskus sitä tuntee olevansa hieman hukassa itseltäänkin. Allekirjoittaneelle viime viikot ovat - ilman mitään selvästi osoitettavaa syytä - olleet juuri sellaista aikaa; rämpimistä itse-epäilysten, kyynisyyden, levottomuuden ja uupumuksen märässä, marrakselta lemahtavassa tureikossa.

Kultahohteiset onnittelukorttiviisaudet ja jonkinlaista pseudohengellisyyttä julistavat kiertoviestit tapaavat joko ärsyttää tai naurattaa. Usein molempia. Joskus ne kuitenkin osuvat kohdalleen.

Eilen pöytälaatikkoa tonkiessa käteen osui joltakin hengennostatuskurssilta mukaan tarttunut aanelosprintti, jossa oli otsikko Vuosien viisaus. Viitteen mukaan käännös olisi "ote St. Paulin katedraalista Baltimoresta v. 1952 löytyneestä käsikirjoituksesta vuodelta 1692". Lähdekriittisyydellä pumpattu historiantutkija suhtautuu tietoon lievän skeptisesti, mutta se on sivuseikka. Itse teksti on nimittäin kaunis ja eleettömällä tavalla viisas. Olo seestyi, ainakin hetkeksi. Siltä varalta, että vaikutus on sama muillakin, lainaan mietteen tähän:

Vaella vakaasti melun ja kiireen keskellä
ja muista, mikä rauha vaitioloon kätkeytyy.
Mikäli se on antautumatta mahdollista,
pysy hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa.
Ilmaise totuutesi hiljaa ja selkeästi
ja kuuntele muita
yksinkertaisia ja oppimattomia myöten,
sillä heilläkin on sanottavansa.

Vältä äänekkäitä ja riidanhaluisia henkilöitä,
he ovat mielen vaiva.
Jos vertailet itseäsi muihin, tulee sinusta sekä turhamainen että katkera,
sillä aina on oleva sinua suurempia ja vähäisempiä.
Iloitse saavutuksistasi, kuten myös suunnitelmistasi.

Säilytä kiinnostus uraasi, vaikka mitättömäänkin;
se on tosi omaisuutesi ajan vaiheissa.
Liiketoimissasi ole varovainen,
sillä maailma on petosta täynnä.
Mutta älä anna sen sokaista sinua näkemästä hyvettä;
korkeat ihanteet ohjaavat monia,
ja elämä on urhea kaikkialla.

Ole oma itsesi.
Älä koskaan teeskentele kiintymistä.
Rakkautta älä vähättele,
sillä kaiken autiuden ja pettymysten keskellä
se on ikuinen kuin ruoho.

Seuraa alttiisti vuosien viisautta
ja hylkää kevyesti se, mikä lapsen on.
Kasvata hengen voimaa kilveksi onnettomuuksia vastaan.
Mutta kuvitelluista seikoista älä masennu.
Väsymys ja yksinäisyys kasvattavat monia pelkoja.
Kuri on terveellistä, mutta myös hellyys on tarpeen.

Sinä olet kaikkeuden lapsi kuten puut ja tähdet,
sinulla on olemassaolon oikeus.
Näyttäköön se sinusta siltä tai ei, kaikkeus kulkee epäilemättä
omaa sopivaa rataansa.

Siispä ole rauhassa Jumalasi kanssa,
miksi hänet kuvitteletkin.
Mitkä lienevätkään toimesi ja toiveesi,
säilytä sydämessäsi rauha elämän melskeessä.
Viekkauden, turtumuksen,
särkyneiden haaveiden keskellä
maailma on silti kaunis.
Ole valpas.
Yritä pysyä onnellisena.

Ensimmäinen

Tuleekohan ihmisestä tiettävästi ensimmäinen eläinlaji, joka tosiaan syö ja juo itsensä sukupuuttoon? Jokohan ylipainoisten määrä ylittää aliravittujen määrän?

Tämä kommentti ei sisällä terveysfasismiksi kutsuttuja piilomerkityksiä, vain puhdasta biologista ihmetystä. On oikeastaan aika hämmästyttävää, miten kivikautinen kehomme (ja mielemme?) kääntyy vääjäämättä itseään vastaan himoitsemalla ja varastoimalla sokeria ja rasvaa pahan päivän varalle - päivän, jota ei luultavasti koskaan tule. Miksi energiansaannin säännöstely on niin vaikeaa tilanteessa, jossa ravintoa on saatavilla periaatteessa rajattomasti? Entä muut eläimet? Mihin muihin lajeihin on ohjelmoitu teoreettinen mahdollisuus syödä itsensä kuoliaaksi?

Entä alkoholi? Evoluutiobiologi Jared Diamond on esittänyt mielenkiintoisen, joskin maallikon näkökulmasta hieman kaukaa haetulta tuntuvan ajatusrakennelman. Sen mukaan terveydelle haitallisten aineiden käyttö olisi lisännyt teoriassa yksilön mahdollisuuksia lisääntymismarkkinoilla, koska jos tämä selviytyy niiden aiheuttamasta lisärasitteesta, on hänen geeniensä oltava vähintäänkin kilpailukykyiset.

Harmillista kyllä, tässäkin mopo karkasi viisaan ihmisen karvattomista käsistä aikaa sitten (joku koiranleuka voisi tähän heittää, että siksi naiiiiset aina rakastuvat renttuihin, mutta koska en ole oikein vakuuttunut Diamondin teoriasta, se koiranleuka en ole minä).

Aurinkoa ja aubergiineja

Jos palloilu- ja kiekkoilulajeissa molemmilla joukkueilla olisi oma peliväline, tappeluita ja taklauksia tulisi paljon vähemmän, ja kaikki saisivat leikkiä.

Periaatteessa ainakin.

- - -

Munakoison, mozzarellan ja tomaatin pyhä kolminaisuus nousi muuten raketin lailla Pagistaanin munakoisoherkkujen ykköseksi. Taakse jäivät täytetyt koisot ja kreikkalainen moussaka, ja se on jo paljon se. Kun seuraavan kerran näette vihannestiskillä köllöttävän violetinkiiltävän, viekoittelevan aubergiinin, tiedätte, mitä tehdä. Alla on Pastanjauhajien välittämä resepti sovellettuna Pagistaanin tapaan. Alkuperäinen löytyy linkin takaa; kiitos ja kunnia kaikille asianosaisille.

Munakoisopaistos (4 annosta)

2 pulskaa munakoisoa
suolaa
oliiviöljyä paistamiseen

Tomaattikastike:
2 purkkia tomaattimurskaa tai säilöttyjä tomaatteja
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
(yrtti)suolaa, mustapippuria, oreganoa ja ripaus sokeria
noin 50 g tomaattisosetta
(reilu kourallinen kuivattuja herkkutatteja/muita sieniä liotettuna, voi käyttää myös pakastettuja tai tuoreita)
(1-2 dl valko- tai punaviiniä, jos jääkaapista löytyy pullonpohjia)

250 g mozzarellaa (kevytversiokin uppoaa hyvin)
basilikanlehtiä
1 luomukananmuna
50 g parmesaania
(juustoraastetta)

Viipaloi munakoisot ohuiksi viipaleiksi. Ripota niille suolaa ja jätä tunniksi seisomaan, jotta neste irtoaa. Taputtele viipaleet kuiviksi talouspaperilla. Paista viipaleet kuumassa oliiviöljyssä molemmin puolin, vähän kerrallaan. Munakoisot imevät ahnaasti öljyä itseensä, joten sen kanssa voi olla aika säästeliäs. Valuta tarvittaessa talouspaperilla.

Silppua sipuli ja valkosipulinkynnet ja kiehauta ne tilkassa öljyä. Lisää tomaattimurska, suola, mustapippuri, oregano, sokeri ja tomaattisose sekä sienet ja viini, jos käytät niitä. Keittele kokoon sen minkä viitsit, ainakin vartin verran. Pitempi aika ei tee pahaa ainakaan, jos viinilisäys teki kastikkeesta kovin juoksevaa. Tomaattimurskaa voi myös halutessaan valuttaa hieman. Tarkista maku.

Viipaloi mozzarella. Vatkaa kananmuna ja sekoita joukkoon parmesaani. Voitele uunivuoka öljyllä ja lado siihen ainekset seuraavassa järjestyksessä: munakoisoviipaleita, tomaattikastiketta, mozzarellaa, munakoisoja, tomaattia, mozzarellaa, munaparmesaaniseosta (päällimmäiseksi kerrokseksi neuvotaan laittamaan munakoisoja, mutta itse laitoin ohuen kerroksen tomaattikastiketta ja kevytemmentalraasteen jämät). Revi kerrosten väleihin tuoretta basilikaa. Paista noin tunti 175 asteessa.

Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan tarjoamaan ruoka kylmänä, mutta meillä se syötiin heti kuumana, ja taivahaista oli. Eikä jäänyt nälkä.

Parasta

Kävimme pitkästä aikaa äkeentymässä SkiExpo-messuilla. Parasta - kuten yleensä vastaavissa tapahtumissa - oli exit-kyltti.

Syitä meluisessa ja ruuhkaisessa tavarativolissa vierailemiseen oli kaksi: kohdalle osuneet halvat liput ja hento toive, että käytettyjen varusteiden pörssistä löytyisi allekirjoittaneelle sekä hiihtovaellukseen että laskemiseen sopivat telemarksukset ja -monot. Ei löytynyt, mutta jos jollakin joutavia nurkista löytyy - tai tietää tuttavaltaan löytyvän - niin vinkata saa.

Ensimmäiset lumihiutaleet muuttuivat odotetusti rännäksi, mutta jospa tästä vielä talvi tulisi. Jollei tule, niin talviurheilun vaihtuminen vesihiihdoksi lienee suomalaisillakin huolista pienimpiä.

Viime keväänä Pallaksella myötätuuli tuuppasi reppuselkiä niin, ettei kuvassa näkyvällä suoralla tarvinnut lykätä kertaakaan lisävauhtia. Vieläkin naurattaa, kun kyytiä muistelee.

Kahden heinätukon välissä

Eilen olivat vastakkain henki ja aine, kun arvoin kahden samanaikaisen kokoontumisen välillä aivan viime tinkaan saakka. Mennäkö pohtimaan Jorge Bucayn parantavia tarinoita Dodon kirjapiiriin, vai kuuntelemaan Kunlun-retkikunnan matkakertomusta Suomen Alppikerhon kerhoiltaan? Klassinen aasi kahden heinätukon välissä-probleema siis - ja nuo heinätukot vielä sijaitsivat vaivaisen puolen kilometrin päässä toisistaan.

Tällä kertaa vuoret voittivat, koska passiivinen kuunteleminen tuntui pitkän päivän päätteeksi keskustelua helpommalta. Semminkin, kun Bucay oli jäänyt muun touhakan vuoksi keskenlukuiseksi ja ennen muuta keskenajatelluksi.

Mietittävää tarttui taas mukaan vuoritarinoistakin. Jostain syystä aihe - savannielämään kehittyneen kädellisen hinku hiissata itsensä korkeille, kylmille paikoille tai muuten hankaliin olosuhteisiin ilman varsinaista pakkoa - jaksaa aina vain kiinnostaa. Sitä enemmän nyt, kun on saanut vähän omakohtaisiakin maistiaisia vuorikiipeilyn vetovoimasta sivusta seuraamisen lisäksi.

Ja ihmisissä, jotka kertovat asiastaan innoissaan, kaiken laskelmoinnin unohtaen, on aina jotakin sympaattista ja peräti liikuttavaa (paitsi ehkä silloin, jos kyse on aatteesta ja kertoja koettaa väkisin vääntää kuulijan päätä katsomaan maailmaa juuri hänen asiansa kautta, mutta se onkin eri asia, eikä kuulu tähän, onneksi).

Kasvisapetta

Spinach; from the Theatrum Sanitatis, Library Casanatense, Rome. A Feast for the Eyes.

Palaan vielä taannoiseen kasvissyöntikirjoitukseeni esittämällä vetoomuksen, joka on jo pitkään ollut mielessä, mutta aina unohtunut.

Olisin kovin kiitollinen, jos te, ystävät hyvät, kaivaisitte arkistoistanne parhaat kasvisruokareseptinne ja toimittaisitte ne Pagistaanin ravintoministeriölle joko kommenttilaatikkoon tai sähköpostitse (etunimi.sukunimi(at)joensuu.fi). Ohjeitahan on internet täynnä, mutta nyt kaipaankin nimenomaan kotikeittiöissä koeteltuja ja hyviksi havaittuja appeita. Proteiinipitoisuus on plussaa, ja aina parempi, jos lopputuloksen voi kuvitella uppoavan perinteistä kotiruokaa arvostaville lihansyöjillekin.

Myös vinkkejä valmistuotteista ja niiden käytöstä - tofu, soija ja niin edelleen - otetaan vastaan. Soijarouhe on varsin tuttua tavaraa, mutta muuten kyseinen maaperä on joltisenkin vieras.

Kiitos ja kumarrus!

Poliittinen turvapaikka

Pagistaan on myöntänyt ensimmäisen poliittisen turvapaikan. Sen sai norjalainen Bamse, jota uhattiin kuolemantuomiolla ja kidutuksella.

Bamse jäi matkasta - kyseessä saattoi olla myös tahallinen loikkaus - Pagistaaniin hyvissä suhteissa olevan Rumbalandian edustajiston diplomaattisella vierailulla. Asianmukaista maahanpalautusta tarjottaessa mainitun valtion emohallitsija ilmoitti, ettei karhuista ole maassa pulaa, ja että kansalainen Bamsen voi luovuttaa järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan Rocky "Rubber Chicken Killerin" käsittelyyn. Ehdotuksen poikkeuksellisen julmuuden vuoksi Pagistaanin maahanmuuttovirasto myönsi turvapaikan erityisluvalla ilman asianmukaista hakemusta liitteineen. Myös henkilöllisyyden muuttamista harkittiin, mutta se todettiin tarpeettomaksi.

Maahanmuuttajan kotouttaminen on edennyt hyvin, joskin suomen kielen oppiminen on hidasta. Taipumus velttouteen saattaa niin ikään haitata tulevia työllistämissuunnitelmia.

Vapaana juossutta

Joissakin asioissa sitä on tupannut ajattelemaan kovin mustavalkoisesti vuodesta toiseen. Ei niinkään muiden kohdalla, mutta omallaan. Yksi sellainen on kasvissyönti. Ihailen kovasti niitä, joiden ruokapöytä on ekologisesti ja eettisesti moitteeton. Etenkin, kun lihansyönnin vähentäminen länsimaissa olisi oikeasti tärkeä ja kiireellinenkin asia.

Olen kuitenkin ajatellut, etten halua sulkea lihaa - muista eläinkunnan tuotteista puhumattakaan - jyrkästi pois ruokavaliostani jo siitä syystä, etten tahdo matkoilla ja kyläillessä syömisistäni tehtävän ylimääräistä numeroa. En halua hämmennyttää vaatimuksillani parastaan pöytään pistäviä venäläismummoja sen enempää kuin oman lähipiirin sota-ajan eläneitä senioreitakaan. Olen ollut kiitollinen siitä, etten kärsi allergioista tai yliherkkyyksistä ja siitä, että edessäni ylipäänsä on ruokaa.

Ja sanottakoon nyt puolustukseksi tämäkin: olen kiusallisen herkkävatsainen, joten en tohdi ottaa edes oikeaoppisesti valmistettuja papuja ja palkokasveja tärkeimmäksi proteiininlähteekseni, vaikka niistä kovasti pidänkin ja käytän viikoittain sen, minkä kroppa kestää.

Koska - tässä tulee vastaan ontuva päättelyni - en ole halunnut ryhtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi, olen kantanut kiltisti ja kustannustietoisena kotiin kaikkea, mitä kaupassa on tarjolla. Samalla olen aina vain tuskaisemmin ajatellut tehdasmaista eläintuotantoa, valmistiskien muovikaukaloita ja sitä oranssia palsamointilientä, jossa kelmeät lihanpalat tavataan uittaa. Olen kuitenkin pitänyt itseäni jotakuinkin eettisesti tiedostavana kuluttajana, toisin sanoen asianmukaisesti ahdistunut ajatellessani niputettuja broilereita ja stressaantuneita sikoja. Olen kerännyt kauppakoppaani kinkkusuikaleiden lisäksi pussikaupalla porkkanoita ja laatikoittain luomumunia.

Mutta nyt mittani tuli täyteen. Heräsin tajuamaan, että myös sekasyöjäkuluttajana voin tosiaan tehdä tietoisen valinnan joka ikisen ostokseni kohdalla. Minähän se päätän, mitä syön, eivät pörsseihin listautuneet "ruokatalot"! Voin edelleen ottaa kyläpaikassa sitä, mitä tarjotaan kiittäen kauniisti, mutta oman jääkaappini sisältö on vain ja ainoastaan omista hankinnoistani kiinni (ottaen tässä tietysti huomioon sen, etten itse ole huushollin ainoa jääkaapin täyttäjä ja ruoanlaittaja).

Loppujen lopuksi talouteemme ostetaan lihaa sen verran vähän - käytännössä vain viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan - ettei ole mitään syytä olla valitsematta sekä eettisempää että maukkaampaa vaihtoehtoa; joko luomua, riistaa tai muuten vapaana juossutta lihaa. Budjettimme ei kaadu tehotuotetun lihan välttelyyn semminkään, kun arkena etätyöläisen lounaslista koostuu lähinnä kasviskeitoista, laatikoista ja puuroista. En edes erityisemmin pidä peruspossusta tai -naudasta; ne tuntuvat kovin pliisuilta, kun lapsena tottui hirven vahvaan makuun.

Kana on kyllä hyvää, myönnetään. Sitä vain ei tahdo saada luomuna mistään. Mutta jos broileriin tai bratwurstiin lankeaa silloin tällöin, on se jo pienempi paha kuin rakentaa viikkoruokailunsa niiden varaan.

Mitä kalaan tulee, sen osalta on aina ollut helppoa tehdä viisaampia valintoja (mainio vinkkisivu, kannattaa katsoa). Vietän mielelläni aikaa keittiössä, joten ruoan pikainen valmistuvuuskaan on harvoin lisäarvo.

Ei minun tarvitse yrittää pelastaa yksin koko maailmaa. Vaikken elämässäni voisi tai haluaisi tehdä aina kaikkein eettisimpiä ja ekologisimpia valintoja, ei ketään hyödytä sekään, jos toisessa ääripäässä ahdistun ja syyllistyn sekaruokasyntisäkkini alle, tai vaihtoehtoisesti suljen silmäni koko kysymyksiltä. Jotenkin noin olen asiaa nimittäin ajatellut, niin nurinkurista kuin se onkin. Joko tai.

Voi olla, että järkeilyni tuntuu kovin ohuelta niistä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä eläinkunnan tuotteiden kanssa. Voi hyvin olla, että suomalainen sianlihantuottaja katsoisi valintojani yhtä lailla karsaasti. Mutta mitä väliä sillä on? Ne ovat minun tapojani tasapainotella kiperien kysymysten kanssa, yhdenlainen yritys yhdistää ekologinen kestävyys, sosiaalisen elämän sujuvuus ja jonkinlainen mielenrauha valinnoistaan - kulinarismia unohtamatta.

Elävinä mieleen

Tämä meemintapainen on kiertänyt siellä ja täällä. En menisi vannomaan, etten olisi samantapaista tehnyt jo aikaa sitten. Mutta aika ajoin pysähtyminen ja taaksepäin silmäily on jollei terveellistä, niin ainakin mielenkiintoista. Mielikuva nostaa esiin toisen, tunnelmat ja olot palaavat elävinä mieleen niin hyvässä kuin pahassakin - vai voiko niitä edes jakaa noin jyrkästi, en usko.

Kymmenen vuotta sitten

Kolmas vuosi opiskelua - suuret kuvitelmat. Toinen vuosi avioliittoa - vielä suuremmat. Elämä kivitalossa, ikkunasta näkyy joki, leveät ikkunalaudat täynnä vihreää, kesyrotat kerjuulla keittiössä. Tolstoin Sota ja rauha. Migreeniä. Kuka olen minä, keitä muut? Liikaa odotuksia, paineita, en osaa olla, minussako vika?

Viisi vuotta sitten

Surullinen, pimeä syksy kolmestaan koirien kanssa. Kesän vihlova kipu taittuu aavesäryksi. Maalta kaupunkiin, uudet kodit eläimille, vanha talo ja pihan vaalittu kasvikansa toisten haltuun. Harkinta-aika turha, nimenmuutos jättää entisen muille. Kirjoista muuri hiljaisuudelle. Gradu valmiiksi, maisteriksi lokakuun lopussa. Ei tunnu missään. Jatko-opiskelijaksiko, miksi ei, mitäpä tässä muutakaan? Lehtitöitä pätkissä, onneksi on työkaverit, onneksi ystävät. Elämä - ehkä sittenkin oma?

Kolme vuotta sitten

Pohjois-Karjalasta hätäisesti Hämeeseen, kyläkoulun yläkerrasta taajaman vihreään taloon. Syksyn mittaan muotoutuva ymmärrys: ei minun kotini, ei minun ihmiseni, liian kiireellä liikaa. Miksi pyysit, miksi lähdin? Olisi pitänyt. Ei olisi pitänyt. Aaltoina ahdistus, oma ja toisen. Apurahahuolia, lehtikeikkoja, lempeät latinorytmit. Pimeät illat, auton valoissa valkohäntäpeurat. Muuttolaatikot vielä tallella pinossa, viisauttako?

Vuosi sitten

Pari vuotta Tampereella. Viihtymistä, yksinäisyyskin hyvää. Taas pakataan kuitenkin, lähdetään etelään, ei enää viikonloppuja siellä ja täällä. Mietitty muutto, mielenrauha ja hienoinen haikeus. Kehän kohinaa, kalliopolkuja. Pitkä ja harmaa syksy, mutta yhdessä, olisitko arvannut silloin joskus?

Tähän asti tänä vuonna

Työsarkana hiljainen historia, aikojen aatteet, kirjoja ja sanoja onnekkaana kuukausipalkalla. Etätyössä irtolaisen ikävä, välillä onni omasta rauhasta. Kumppanuudessa rakkautta, ystävyyttä ja paljon naurua - ja ihmetystä, että tällaistakin on. Koiranelämää kahdeksalla käpälällä. Uusia maisemia, tuntureita ja vuoria. Suvantoelämää, levottomuus satunnaisina pyörteinä jatkuvan virran sijaan.

Eilen

Aikainen aamukahvi, salamannopeita koiria pallon perässä, iloa ihmisseurasta viikon yksinolon jälkeen. Hapankaalipataa ja huovutusta. Vähän kieliä, kirjaimia ja kuvia. Juoksua sumussa. Sopiva sunnuntaiblues, pehmeänharmaa.

Tänään

Selän lepyttelyä vedessä juosten ja uiden, ulkona valkeneva aamu. Saksan alkeita. Sähköposteja. Kadonneen kirkkolaulutekstin metsästys. Turhautumista. Maisemassa sävyihin sopivat koirat. Kaurapuuroa, kahvia ja juuressoppaa. Haukotus.

Huomenna

Aamulla venäjän verryttelyä politiikkaa pähkäillen. Iltapäivällä visua istumista ja kirjoittamista, kuukauden loppu lähestyy. Mutta raitiovaunuistahan ei koskaan tiedä.

"- Ihminen tosin on kuolevainen, mutta se olisi vasta puoli voittoa. Pahinta tässä on se, että välistä hän on äkillisesti kuolevainen, siinä se pulma juuri onkin! Eikä hän muutenkaan kykene sanomaan, mitä hän tekee, ennen kuin tämäkin ilta on yössä."
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.

Ensi vuonna

Toivottavasti olen elossa ja vähän tämänvuotista viisaampi. Ja kärsivällisempi, malttavaisempi. Ja vähemmän kärjekäs, armeliaampi itselle ja muille. Toivon oppivani juoksemaan vähemmän ja venymään enemmän, hengittämään, pysähtymään. Tekemään osani, mutta olemaan kuvittelematta, että minun on tehtävä kaikki. Paljon pyydän, vähän oikeasti odotan.

Hapanjuuriystävät

Helsingin Sanomien viikkoliitteessä kolumnisti Riku Siivonen määrittelee ystävyyssuhteensa tavalla, johon samaistuin oitis:

"Harvat ystävyyssuhteeni ovat sellaista karua hapanjuurimallia. Niitä voi säilöä pimeässä tiinussa kuukausia, mutta tavattaessa tunnelma kohoaa heti. Kaikki on kuin ennenkin. Sen sijaan uudet ihmiset ovat pelottavia."

Uuttakin juurta syntyy kyllä toisinaan, kunhan taikinaa malttaa hautoa ja lämmitellä tarpeeksi pitkään.

Kunhan ette sano

Kotikonstit vähentävät väsymystä, sanotaan. Mutta mitä tehdä, kun syö ihan terveellisesti ja kasvispainotteisesti, ulkoilee päivittäin ja pitää kiinni säännöllisestä vuorokausirytmistä, ja silti päivät tuntuvat kuluvan puolihorteessa, joka vaimentaa ja hidastaa kaiken kuin paksu kerros harmaata villaa? Aivan samalla arkireseptillä pysyn keväällä ja kesällä pirteänä kuin kahvinpapuja pähkinöinä syönyt oravanpoika. Herään aamuisin kuudelta ja juoksen vaikka rinkiä, jollen muuta keksi.

En tosiaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun jo työtuolista nouseminen ja keittiöön laahustaminen tuntuvat hetkittäin ylivoimaisilta ponnistuksilta. Koko päivän nukuttaa, mutta illalla ei uni tule silmään, vaikka olisi asianmukaisesti pidättäytynyt päivänokosista. Aamuista en edes sano mitään.

Jostain syystä tämä syksy näyttää olevan erityisen tahmea. Ja nyt on vasta lokakuu.

Kaikki hyvät vinkit otetaan ilolla ja kiitollisuudella vastaan (tyyristä kirkasvalolamppua en ole hirvinnyt hankkia, koska kuulemma tunti päivänvaloa ulkona ajaa saman asian ja ylikin, ja kuulun niihin etuoikeutettuihin, joille jälkimmäinen on mahdollista). Kunhan ette sano, että kaamoshorros on pelkkä asennekysymys. Sitä kun yritin itsekin itselleni tolkuttaa vuosikaudet. Tuloksena oli vain sama uupumus yhdistettynä syyllisyyteen ja ahdistukseen, kun ei saanut otettua itseään niskasta kiinni. Meni pitkään, ennen kuin vihdoin myönsin kuuluvani niihin, joille vuodenkierto on mäkisempi kuin toisille, ja jotka elävät valon mukaan kuin kasvit. En enää varannut lääkäriaikaa lokakuussa varmana siitä, että minua kalvoi jokin selittämätön, kaikki voimat imevä sairaus.

Ongelmaahan ei olisi, jos entisajan ihmisen tapaan voisi syyskyntöjen jälkeen tehdä vain välttämättömät ylläpitotyöt ja kuhkia hiljakseen hämärässä pirtissä talvea pitämässä. Ruokkia elikot ja perheen, hakea puut ja köllähtää sitten uuninpankolle miettimään pylkkäsmäiseen tapaan maailman menoa.

Pulma pysyi niin ikään hallinnassa opiskeluaikoina, jolloin riitti, kun piti opintotukilautakunnan tyytyväisenä vuoden pimeimmän ajan. Sitä hoksasi ottavansa kyllä kiinni syksyllä menettämänsä opintoviikot ja tekevänsä kevään edetessä parhaimmillaan maanisen hurjaa tulosta. Toimittajantöissä taas vuoden pimeimmät päivätkin olivat sen verran tiukkakäänteisiä, että vasta kotiin palattuani vajosin loppuillaksi koomantapaiseen tilaan.

Mutta koetapa väsätä väitöskirjaa oman kodin hiljaisuudessa. Deadlinet ovat satunnaisia ja tiedossa hyvissä ajoin. Työ on enimmäkseen lukemista, kirjoittamista, asioiden järjestelemistä koneella ja päässä, palojen pyörittelyä, verkkaista pähkäilemistä. Ei soi puhelin, kukaan ei koputa ovelle. Työrauhalla on totta vieköön kääntöpuolensa silloin, kun mieli ja ruumis ovat säästöliekillä ja ajatukset vorrivat kankeina kuin muurahaiset marraskuussa. Mutta minkäpä teet: virkasuhde tarkoittaa etätyöläisenkin osalta paitsi kuukausipalkkaa, myös tiettyjä velvollisuuksia ja työaikaa, jota ei torkkumalla lyhennetä. Tulosta on tehtävä, saatava kirjaimia näytölle, lauseita jonoon ja paperia maailmalle.

Tyhjännaukumistahan tämä, koska vuodenkiertoa ei voi miksikään muuttaa. Sitä paitsi allekirjoittaneen arkivelvollisuudet ovat työn ja koirien lisäksi aika vähäisiä. Mutta valittaminen kannattaa aina, koska ikinä ei tiedä, kuka sen viisastenkiven heittää. Tulkoon kuhmu otsaan, en välitä, jos tälli saa sisäisen voimalaitokseni taas käyntiin.

Huomasivat unohtaneensa

Asuntomme ikkunat ovat juuri sen verran katveessa, että kasvit viihtyvät ja rehottavat vihreinä, mutteivät kuki. Näin ainakin päättelin kesällä, kun kaikki vain työnsivät lehteä lehden perään itseensä tyytyväisen näköisinä.

Nyt lokakuussa sekä posliinikukka että soihtuköynnös innostuivat tekemään muutaman kukan. Ehkä ne itsekin huomasivat unohtaneensa jotakin.

Katkokävelyä

Miltähän mahtaa näyttää maailma uroskoiran silmin? Arvaan, että jotakuinkin tältä:

Kulkusuunta -> || | ||| | | || || ||| | || | ||| | | || | || | || || | ||| |

Viime vuosina nelijalkaisina asuinkumppaneinani on ollut vain narttuja, joten eräät koiraskoiramaiset, pystysuoriin objekteihin liittyvät tosiasiat ovat päässeet unohtumaan.

Valistuneet lukijat lienevät jo arvanneet, että koiranpoika on oppinut nostamaan jalkaa.