Korvien välissä

Tänään uimahallissa kuulin, kun muuan vakikävijöistä - iäkäs, alati hymyilevä rouva - jutteli vesijuoksutoverinsa kanssa kesän säistä. Hän tuumasi, että on ihmisestä itsestään kiinni, miten sateisiin suhtautuu:
- Kiva on kuitenkin korvien välissä.

Pagistaanin väki siirtyy taas tuokioksi idemmäksi tekemään kahden mökin syyshommia ja katsastamaan Pohjois-Karjalan marja- ja sienitilannetta. Allekirjoittanut jää vielä pariksi päiväksi lähitöihin siipan suunnatessa junalla kotiin sunnuntaina.

Kunpa tuon viidensadan kilometrin välimatkan saisi lyhyemmäksi tavalla tai toisella. Edes takaisin rahtautuminen rasittaa sekä rahtautujia että ympäristöä, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on. Toisen työt täällä, toisen siellä, koti täällä ja molempien juuret niihin liittyvine paikkoineen siellä.

Kiva on kuitenkin korvien välissä. Ja silloin kaikki on aika hyvin.

Hapattaminen on trendikästä

"Trendikäs" on yksi moniaista inhokkisanoistani. Siihen liittyy niin paljon arveluttavia, joskin kärjistäviä assosiaatioita: lauman mukana laukkaaminen markkinavoimien kannustamana, sivuilleen vilkuileminen ja vertaileminen, oman arvostelukyvyn ja mieltymysten sivuuttaminen ikuisessa yrityksessä olla muiden silmissä oikeanlainen. Puhumattakaan siitä, miten paljon turhaa ostetaan, kulutetaan ja nakataan sivuun tuon alati vaihtuvan pintakuohan nimissä (kyllä, myös kierrättäminen ja vanhan korjaaminen voi olla trendikästä, mutta siinäkin yhteydessä sana saa niskakarvat nousemaan pystyyn - trendien olemukseen kun kuuluu, että ne tulevat ja menevät ja korvautuvat toisilla).

Sitä riemukkaampaa oli lukea, että kasvisten hapattaminen on nyt trendikästä. Lause herättää allekirjoittaneessa hilpeyttä kerta toisensa perään, vaikka ilmiö onkin mitä myönteisin, tervehenkisin ja ekologisin. Sitä paitsi kukapa ei hapankaalista pitäisi.

Vaikkei pitäisikään, niin osoittaahan hapankasvisten valmistaminen ja ystäville syöttäminen trenditietoisuutta, jollei muuta.

Ammunnassa

- On se hienoa, että suomalaiset pärjäävät ammunnassa.
- Mutta miten käy päkätyksessä ja hirnunnassa?
- Haukkua ainakin osataan!

Tällä tasolla mennään nyt. Käyrä laskee koko ajan sanailun tason ollessa kääntäen verrannollinen hysteeriseen hihitysalttiuteen. Sen sijaan aamuöisin ei naurata yhtään, kun ilman mitään syytä herättyään valvoo toista tuntia koettaen turhaan olla ajattelematta mitään niistä asioista, joiden ajatteleminen kolmen aikaan aamulla olisi paitsi hyödytöntä, myös tuhoisaa mielenrauhan ja seuraavan päivän aikaansaapuuden kannalta.

Mistähän löytyisi lisää muistia ja kallonsisäistä kovalevytilaa? Tai vaihtoehtoisesti vapaaehtoinen, joka haluaisi kirjoittaa erään opinnäytetyön loppuun linssikeitto- ja puolukkamuffinsipalkalla?

Yhä useammin tuntuu, että elämässä voisi jo siirtyä eteenpäin ("siirtyä minne" on yksi tabukysymyksistä, joita historian alalta väittelemään aikovan ei tule varsinkaan puolenyön ja aamukuuden välillä pohtiman). Mutta urakkaa riittää vielä pidemmälle kuin silmä kantaa (ja kukaties rahoitus, mutta tätäkään ajatusta ei mieleensä päästämän pidä, varsinkaan puolenyön ja jne.).

Ni

Iltana muutamana kotisohvalla ratkesi, mitä nuo mystiset ritarit, jotka sanovat Ni ovat oikein miehiään.

He ovat tietysti suomalaisia, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja nousseet taisteluun katoavien possessiivisuffiksien puolesta.

Ni! Ni! Ni!

Saimi

Eilen kylässä kävi suloinen, harmaja Saimi viikonloppuna avioon astuneen isäntäväkensä kanssa. Karvaisen kansanosan suhtautuminen kymmenviikkoiseen sukulaistyttöönsä oli - koirain mittapuulla tarkasteltuna - kohtalaisen asiallista. Sandy käyttäytyi varautuneen suopeasti, mutta jurputti ja marisi itsekseen lähes koko visiitin ajan. Oletimme sen pelkäävän, että tämäkin pentu oli tullut taloon jäädäkseen (aika ei vielä liene kullannut muistoja). Rocky taas nuorena ja viriilinä miehenä päätteli, että koska vieras on nelijalkainen ja karvainen, sitä voi koettaa vongata.

Saimin egolla ei onneksi vähästä järkytytä.

Baarijakkara

Ihmettelin miehelle aamiaispöydässä kultasiilikaktustamme, jota myös anopinjakkaraksi kutsutaan. Se kasvaa sinnikkäästi pituutta eikä leveyttä, joten pulska piikkipallo taitaa jäädä haaveeksi.

Siippani - tuo myönteisten ajatusten Tonava - mietti hetken ja nimesi sitten kaktuksen "anopin baarijakkaraksi".

Asiassa on, kun sitä tuokion miettii, jotakin syvän filosofista. Ei kaktuksessa, mutta tavassa nähdä ja suhtautua. Jotakin samaa on siinä, että pieleen mennyt, tuskanhiestä huopunut neuletyö - patalappu tai vastaava - täytetäänkin vanulla ja sille ommellaan napeista silmät (muistan hämärästi, että Veloena olisi joskus kirjoittanut tästä).

Luulen, että itse kullekin tekisi hyvää oppia näkemään elämässä enemmän anopin baarijakkaroita ja nimettömien lankaolentojen aihioita.

Vadelmajuustokakku

Mustikkasadosta ei taida tänä vuonna kummoista tulla. Katselin alkukesän metsälenkeillä, miten hallan puraisemat mustikankukat rapisivat ruskeina maahan, eikä tilanne Pohjois-Karjalan luottomarjapaikoillakaan näytä olevan sen parempi. Kova urakka on tiedossa, jos mieli talven mustikat kokoon saada. Sen sijaan vadelmia lienee kypsymässä kohtalaisesti.

Suurin osa marjoista syödään Pagistaanissa sellaisenaan tai marjarahkana. Taannoin mieleen jäi kuitenkin kummittelemaan äidin Kotiliesi-lehdessä nähty juustokakkuohje. Kokeiltavahan sitä oli, kun syöjiäkin löytyi sopivasti enemmän kuin kaksi. Tulos oli juustokakkumaiseen tapaan tuhti, mutta maukas; vadelmat ja vanilja sopivat soinnukkaasti yhteen. Tosin sokerimäärää taidan pudottaa seuraavalla kerralla vielä lisää.

Vadelmajuustokakku

200 g valkosuklaa-vadelmakeksejä tai kaurakeksejä (laitoin molempia)
75 g voita tai margariinia

200 g tuorejuustoa (itse käytän mieluiten viisiprosenttista Philadelphiaa, se on raikasta ja vähän kevyempää)
200 g vaniljatuorejuustoa
1 rkl vaniljasokeria
1-1,5 dl sokeria (alkuperäisessä ohjeessa oli huimat 2 dl, mutta puolellatoistakin tulos oli hieman äkkimakea)
2 rkl vehnäjauhoja
1 dl kermaa
3 (luomu)munaa
noin 3 dl vadelmia (alkuperäisessä ohjeessa 2 dl)

Murskaa keksit ja sulata rasva. Painele seos leivinpaperoidun irtopohjavuoan pohjalle. Vatkaa tuorejuustot ja sokerit notkeaksi vaahdoksi, vaahdota kerma löysäksi. Ripottele jauhot tuorejuustoseokseen, sekoita. Lisää munat yksitellen hyvin sekoittaen. Nostele lopuksi joukkoon kerma.
Levitä puolet vadelmista keksipohjalle ja kaada juustomassa päälle. Ripottele loput vadelmat pinnalle ja paista 175 asteessa noin tunti (loppuvaiheessa kannattaa olla tarkkana, ettei kakku tummu liikaa).
Kakku on parhaimmillaan vadelmien tai muiden marjojen kanssa tarjoiltuna, ne taittavat sen makeutta sopivasti.

Kuva on lainattu täältä.

Peruskysymysten äärellä

Takana on tavallista vilkkaampi viikonloppu elämän peruskysymysten äärellä, onneksi niiden iloisempien. Perjantaina ystäväpariskunta ilahdutti meitä viime tingan visiitillä ennen jakaantumistaan kahdesta kolmeksi. He - ja samaan aikaan residenssiimme majoittunut siskoni - sietivät urheasti asuntomme trooppista lämpötilaa (jolle, sivumennen sanoen, emme ole lähes kahden vuoden aikana keksineet järkeenkäypää selitystä).

Pagistaan jää odottelemaan uutisia idästä. Kysymys lienee enää päivistä.

Lauantaina saattelimme vieraat matkaan ja suuntasimme Kirkkonummelle serkkutytön häihin. Hääpari oli niin kaunis ja onnellisen näköinen, että yksi jos toinenkin - yllätyksekseen myös allekirjoittanut - pyyhki kirkossa silmäkulmiaan. Juhlat olivat asiaankuuluvan riehakkaat; ruokaa, juomaa, musiikkia ja tanssia riitti ainakin puolille öin ja oletettavasti sen jälkeenkin.

Ettei vauhti olisi päässyt loppumaan kesken kaiken, pistäydyimme vielä sunnuntaina Rajantakaista Karjalaa-näyttelyssä ja nepalilaisessa ravintolassa ennen siskon nakkaamista Tampereen-junalle. Illalla lenkin ja saunan jälkeen ei tarvinnut odotella unta.

Vihtoriksi

Ystävä palasi tutkijavaihdosta Amerikan mantereelta ja kertoi kuulumisia keskiviikkolounaalla. Samalla alalla ja samanlaisessa elämäntilanteessa kun ollaan, puhe kääntyi tuttuun tapaan tulevaisuuteen ja työnäkymiin.

Kerroin siippani - joka hikoilee teollisuuden suolakaivoksilla epäkiitollisissa takuutöissä - uskovan lujasti, että tulen vielä saamaan professorinviran. Tällöin hän suunnittelee heittäytyvänsä vihtoriksi ja keskittyvänsä kotitöihin, nikkarointiin ja lennokkien rakenteluun. Kuinka ollakaan, kollega kertoi tuoreella vaimollaan olevan samankaltaisia tulevaisuudenvisioita (puutöistä ja lennokeista en tosin tiedä).

Yksissä tuumin totesimme, että rakkaat puolisomme ovat valinneet perin oudosti hevoset, joiden puolesta lyövät vetoa. Talouttaan kannattaisi suunnitella ennemmin vaikkapa tuntemattoman miljonääritädin testamentin, aarrekätkön tai lottovoiton varaan, jos niikseen tulee.

Tosin ystäväni saattaa sen viran saadakin. Uskoni häneen on luja, paljon lujempi kuin itseeni.

Maksalaatikkokakku

Heinäkuun alussa Pagistaanissa täytettiin pyöreitä vuosia - kiistaton merkkitapahtuma, josta jouduin harmikseni olemaan poissa. Urosvahvistus, tuo aarre miesten joukossa, oli kuitenkin järjestänyt Sandylle hienot kymmenvuotiskemut onnittelukortteineen ja tarjoiluineen. Maksalaatikkokakku oli kuorrutettu kermavaahdolla ja koristettu koiranmakkarakynttilällä (päivänsankarin taipumukset tuntien palanpainikkeeksi tarjoiltiin pikkuinen tilkka punaviiniä, jo kymmenen vuotta sentään).

Sandylla on tapana tyhjentää kuppinsa sitä hitaammin ja hartaammin, mitä maukkaampaa sisältö on, joten nuorempi assistentti joutui seuraamaan toimitusta tuskaisena vieressä ahmittuaan oman kakkuosuutensa muutamassa sekunnissa. Kupin uumenista kuuluva murina sai kuitenkin kärkkyjän pysymään ruodussa.

Ajan vanumisesta

"Writing a thesis is a lonely obsessive activity. You live inside your head, nowhere else. University libraries are like madhouses, full of people pursuing wraiths, hunches, obsessions."
- Patricia Duncker: Hallucinating Foucault (1996)

Niinpä. Yritän palata takaisin pääni sisään ja jatkaa siitä, mihin ennen loman alkua jäin joutumatta kuitenkaan hyödyttömään paniikkiin kaikesta siitä, mitä syksyn aikana pitäisi saada tehdyksi. Ihme kyllä, viime viikolla mökillä sain kirjoitettua kepeästi muutaman tunnin päivässä. Ehkä se johtui juuri siitä, että olin lomalla, eikä kokopäiväisiä työntekopaineita ollut.

Muuten allekirjoitan täysin Virkanaisen osuvan toteamuksen ajan vanumisesta lomalla. Reissulta palattuani ehdin nukkua kotona kaksi yötä ennen suuntaamista Itä-Suomeen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet jonkinlaisen autuaallisen ajattomuuden tilassa, johon olisi vaikeaa soveltaa kronologista kerrontaa. Jos oikein yritän, saan haalittua kokoon hajanaisia muistikuvia ja huomioita:

1) Opin vihdoin tekemään puusavottaa moottorisahalla. Metsänhoitajaisäni elätteli aikanaan toiveita, että suuntaisin metsäalalle, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti - ja mielestäni hieman epäloogisesti - opettamasta minulle moottorisahan käyttöä peläten kai, että sahaisin koipeni irti tai valtimoni auki. Nyt ymmärrän hänen huolensa: vanha ja painava ammattisaha on joltisenkin raskas ja konstikas käsitellä. Mutta jälkeä sillä syntyy.

2) Äijäilyn vastapainoksi mökin vintiltä löytyi aarre: äidin ylioppilasmekko vuodelta 1957. Nyt ei enää tarvitse miettiä, mistä keksiä kolttu serkun häihin, muista kesäkinkereistä puhumattakaan. Kiitos siskon tekemien pienten muokkausten, vaate on täydellinen (luulen, etten malta olla laittamatta kuvaa näytille, kunhan ennätän). Harvoin hepeneistä riehaannun, mutta nyt mieleni tekisi vähän väliä hypistellä mekkoa ja siihen loistavasti sopivia hopeakenkiä, ah.

3) Lentävä hollantilainen oli jyhkeää katsottavaa, joskin juonen uskottavuusprosentti oli oopperamittakaavassakin tavallista alhaisempi (maailman meriä seilaava elävä kuollut kysyy viiden minuutin tuttavuuden jälkeen kapteenikollegaltaan, onko tällä naimakelpoista tytärtä, eikä isäpappa epäröi hetkeäkään luvata kalmakallelle ainokaistaan). Jaakko Ryhäsen bassoa oli mukava kuulla vihdoin livenä. Pagistaan kiittää lämpimästi kesäisen klaaniretken sponsoroinutta seniorijaostoa!

4) Siippa näki vihdoin enoni hulppean puuverstaan, mikä kirvoitti ihailevia kommentteja ja kaihoisia katseita (Pagistaanissahan puutyöt tehdään kesäisin parvekkeella ja talvella kylpyhuoneessa). Kuriositeettina mainittakoon, että enon ja tämän vaimon taloudessa asuu myös kaksi karvaista kirkkoisää, cairnterrierit Gregorius ja Basileios, joiden kanssa jälleennäkeminen on aina yhtä estottoman riehakas.

5) Liekö kyse ilmastonmuutoksesta, mutta laidunahojen puutteessa vähiin käyneet metsämansikat näyttävät tekevän uutta tulemista. Keräsimme niitä vaivatta ainakin pari litraa, eivätkä apajat näyttäneet merkkejä tyhjenemisestä. Tähän saakka kesän saalis samoilta paikoilta on ollut muutama kouranpohjallinen.

6) Vaatii hurjaa tahdonvoimaa palata etelään ja jättää taakseen tutut sienipaikat, joille on nousemassa ennennäkemätön määrä kantarelleja. Toistan, ennennäkemätön. Surutyö jatkuu yhä.

7) Pitkä ja tympeä ajomatka kotiin on kahta karumpi, kun edellisenä iltana on vietetty perusteellisia lomanlopettajaisia kera saunan, loimulohen, metsämansikoiden ja akvaviitin sekä istuttu aamuyöhön tulen ääressä katsellen lepakoita ja kuunnellen muun muassa DDR:n kansallislaulua.

Kotitalon ilmoitustaululla oli odottamassa tiedote, jossa kerrottiin räjäytystöitä jatkettavan lähimaastossa ainakin elokuun loppuun. Parvekkeemme alle ilmestyneessä infernaalisessa kaivannossa ryskäminen jatkuu puolestaan syksyn ja talven yli, vaikka elättelimme hiljaista toivoa koneiden siirtymisestä piakkoin kauemmaksi.

Niin kuin ei työmaassa olisi riesaa kyllin, vessanpyttymme on alkanut päästellä merkillisiä ääniä. Epäilemme, että talon viemäriputkissa lymyää näkki, Iku-Turso tai muu hiisi. Pitäisiköhän pesuhuoneen oveen laittaa pönkä yöksi? Liekö pelastuslaitoksesta apua, vai onko tiukan paikan tullen turvauduttava oman käden oikeuteen ja jäähakkuun?

Pagistaanissa on siis palattu arkeen tavalla jos toisellakin.

Jäätikköä pitkin paratiisiin

En aio piinata teitä seikkaperäisellä matkakertomuksella, mutta joitakin maistipaloja ajattelin pitkäpiimäisyyden uhallakin tarjoilla. Itse haen paljon reissutietoa ja -vinkkejä verkosta, ja tavallisten tallaajien kokemukset ovat usein kaikkein informatiivisinta luettavaa. Koska Pagistaanin retkeilyjaosto ei ole saanut edes aloitettua aiheeseen liittyvien sivujen väsäämistä, saa blogi palvella näiden(kin) jaaritusten julkaisualustana.

Kuten mainitsin, kävin viikon alppipatikkani päätteeksi katsomassa, millaiset näkymät Gran Paradiso-vuorelta avautuvat. Suuremmat vuoret ja viikkokausien teltassa kärvöttäminen ovat urosvahvistuksen heiniä (kuvia Denalin retkeltä löytyy muuten täältä), mutta viimekesäiset kokemukset Allalinhornin Hohlaubgrat-reitiltä saivat allekirjoittaneen kiinnostumaan Alppien lukuisista "nelitonnisista", ainakin teknisesti helpommista tapauksista, joihin Gran Paradisokin kuuluu.

Gran Paradiso on 4061 metrin komeudessaan korkein kokonaan Italian puolella olevista vuorista, mutta hyvällä säällä - mikä on ehdoton edellytys koko kapuamiselle - ainoa varsinainen haaste ohuen ilmanalan lisäksi on jäätiköiden ylitys. Sitähän ei periaatteessa pitäisi tehdä kuin köysistönä, mutta koska kyseinen jäätikköosuus on suhteellisen turvallisen ja railottoman maineessa, uskaltauduin tekemään retkeni niin sanotusti soolona. Sitä paitsi Gran Paradiso on siinä määrin suosittu mäki italialaisten keskuudessa, ettei yksinäisestä jäätikkötaipaleesta ollut pelkoa.

Retkeni oli tosin tyssätä alkuunsa Vittorio Emanuele-rifugiolle. Kyseinen vuoristomaja on perusreitin lähtöpiste, josta saa yöpaikan runsaine illallisineen ja keskieurooppalaisen niukkoine varhaisaamiaisineen varsin edulliseen hintaan. En ollut viitsinyt ottaa omia jäärautoja ja -hakkua mukaan reissuun, koska tiesin, että ne saa myös vuokrattua viimeistään rifugiolta, ja olisin joutunut kantamaan romppeita koko patikkaretkeni ajan (tosin sittemmin osoittautui, että jääraudat olisivat olleet joissakin solanylityksissä ihan tarpeen). Varmistin vuokrausasian vielä Pontin leirintäalueella, jonne jätin telttani.

Mutta kuinka ollakaan: rifugion henkilökunta ilmoitti, ettei välineitä vuokrata yksinliikkujille.

Gran Paradisollahan käy paljon sooloilijoita, ja niin kauan kuin he käyttävät omia varusteitaan, ei kenelläkään ole asiaan mitään sanomista. Mutta rifugio ei, ymmärrettävää kyllä, halua antaa "virallista" tukeaan ilman köysistöä liikkumiselle. Jos jotain sattuu, saattavat pölkylle joutua myös varusteiden vuokraajien päät. Asia ratkesi, kun liittouduin yhteen erään vanhemman slovakkimiehen kanssa - tällä kun oli köysi repussaan, ja olimme jo leirintäalueella jutelleet niitä ja näitä kömpelön yleisslaavinkielemme sallimissa rajoissa.

Erinäisten sattumien vuoksi päädyimme kuitenkin kulkemaan omia teitämme, joten syyllistyin häpeäkseni vuokrausasiassa lievään vilunkiin. Hävetti kahta enemmän, kun sain vuorelta palattuani rifugiomaksuuni tuntuvan alppikerhoalennuksen, vaikka sanoin, etten kuulu kerhoihin. Mutta puolustavana asianhaarana mainittakoon, että aioimme kyllä slovakkitoverini kanssa muodostaa köysistön.

Itse taivallus oli yllättävän kevyt. Siitä lienee kiittäminen hyvää akklimatisoitumista, olinhan viettänyt jo yli viikon parin, kolmen kilometrin korkeudessa. Osa suoraan merenpinnan tasolta vuorelle tulleista kiipeäjistä näytti olevan aika huonovointisia; jo neljä kilometriä saa äkkiseltään pään humisemaan ja jalat tuntumaan raskailta.

Lähdin paarustamaan ykkösvaihteella ylöspäin otsalampun valossa neljän aikaan aamulla ja palasin rifugiolle noin yhdeltätoista aamupäivällä. Huipulla olin yhdeksän maissa, tosin viimeiset metrit niin sanotulle Madonna-huipulle jätin suosiolla uupumaan. Sinne olisi nimittäin pitänyt olla jonotusnumero lukuisten ohjattujen ryhmien taiteillessa kapealla, jäisellä kiviharjanteella köysien ja varmistusten kanssa, enkä halunnut jäädä viimaan odottelemaan puoleksi tunniksi semminkään, kun takaa lappoi koko ajan lisää köysistöjä oppaiden johdolla.

Hieman harmillisen, joskin koomisen päätöksen muuten onnistunut vuoriretkeni sai parin kilometrin korkeudessa sijaitsevalla leirintäalueella, jonne jatkoin suoraan lyhyen varusteidenpalautuspysähdyksen jälkeen. Telttani kylkeen oli yönseudun aikana ilmestynyt juhlavan kokoinen palkeenkieli, jonka syntytapa tuntui mysteeriltä. Mutta minkäpä teet, paikatahan se piti.

Korjaustoimien jälkeen aloin väsyneenä ja nälissäni etsiskellä teltasta ruokapussia, johon olin jättänyt pari retkimuonapakkausta ja kaurahiutaleita. Pussista oli kuitenkin jäljellä vain muutama riekale nurmikolla, jolloin osasin hahmottaa repeämästäkin kynsien tai hampaiden jäljet. Leirintäalueen henkilökunta osasi oitis nimetä rötöstelijän ketuksi. Myös saksalainen telttanaapurini mainitsi nähneensä kesynpuoleisen repolaisen pyörivän telttojen lähettyvillä.

Ruokaahan ei pitäisi koskaan jättää telttaan (esimerkiksi amerikkalaisissa kansallispuistoissa tästä ollaan erityisen tiukkoja karhujen vuoksi), mutten olisi arvannut, että leirintäalueella teltassa säilytetyt, taatusti tuoksumattomat retkimuonapakkaukset joutuisivat parempiin suihin. Mutta kettu oppivaisena eläimenä oli tuskin ensimmäistä kertaa asialla.

Onneksi leirintäalueen hyvin varustetusta pikkupuodista löytyi ruhtinaallisesti ruokatäydennystä tuoreesta leivästä pecorinojuustoon. Ketulle saattoi kyllä vesi maistua suolaisen, kuivatun lasagnen popsimisen jälkeen.

Navetta agricoltura

Italia on siitä mukava kieli, että sitä osaamatonkin reissaaja pärjää sen kanssa miten kuten hyvän sanakirjan ja fraasikokoelman turvin. Toisin kuin vaikkapa ranskassa, lausuminen suhteessa kirjoitusasuun on yksinkertaista. Puheen rytmiin pääsee nopeasti kiinni. Monien sanojen ydin on yhteinen muiden romaanisten kielten kanssa. Ja kun edes yrittää - ja yhdistää yrittämiseensä vimmatun hymyilemisen ja huitomisen - saa pian koko kylän avukseen selvittämään kommunikointiongelmaa.

Kirjoitetusta italiasta suomalainen saa myös irti paljon verbaalista iloa, kiitos kaksoiskonsonanttien ja vokaalien vinkeän yhteispelin. Ehehehe.

Joutaakin jo

Edelliseen viestiin viitaten: satunnaisen matkailijan kannattaa naemma valttaa koppeja ja komeroita muutenkin kuin kirkoissa.

Talla kertaa kyseessa oli torinolaisen vaatehtimon sovituskoppi. Siella allekirjoittanut oli onnistunut kiskomaan ylleen aletangosta loytamansa tuppimaisen retongin, joka houkuttelevalla vedenvihreydellaan sai muistamaan serkkutyton lahestyvat haat. Vetoketjuttoman vaatteen pois riisuminen osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi ja sain kimpuroida hyvan tovin sokkona, kadet taivasta kohti sojottaen, ennen kuin paasin koltusta eroon (olo oli samanlainen kuin joskus kymmenkesaisena, jolloin sain paahani ryomia jattikokoiseen putkikassiin ja sulkea vetoketjun - onneksi aitini oli samassa huoneessa ja paasti minut pois kuullessaan epatoivoisen ulinani kassista).

Jos olisin joutunut paniikkiin ja aitynyt huutamaan apua, olisi naky voinut pelastaa myyjien ja asiakkaiden paivan. Semminkin, kun fiiniin vaatteeseen yhdistyivat joltisenkin kolhuiset kintut ja jamerat, nahkaiset, miesten mallia olevat vaelluskengat.

Torinolla tuntuu muutenkin olevan vahan nena pystyssa, Vuittonin laukku kainalossa ja Hermeksen huivi kaulassa. Tama on ihan kaunis ja vihrea kaupunki, mutta Genovan vanha osa oli rahjaisine, hamarine kujalabyrintteineen ja vuosisatojen aikana kiveen pinttyneine elamanhajuineen jotenkin sympaattisempi ja helpommin lahestyttava.

Cinque Terren kansallispuisto oli komea, joskin hieman ruuhkainen kokemus. Lahdin liikkeelle Genovasta junalla ennen auringonnousua paastakseni kulkemaan mahdollisimman pitkan huikosen viileaan aikaan. Alkumatkan sainkin kavella itsekseni yrttien ja meren tuoksua haistellen, mutta aamupaivan mittaan kivisille ja kapeille poluille alkoi valua yha enemman vakea. Puoliltapaivin ehdin viidenteen ja viimeiseen kalliokylaan, jossa hetken mielijohteesta vuokrasin pintasukellusvalineet (bikinit olin jo kaukonakoisesti laittanut shortsien ja paidan alle), ostin vahan evasta mukaan ja etsin kiviselta rannalta rauhallisen sopen.

Leppoisa snorklausiltapaiva aalloissa keinuen ja rantakallioiden vedenalaista elamaa vakoillen oli joltisenkin taydellinen loppukaneetti hienolle reissulle (sovituskoppiepisodia ei lasketa). Tasta joutaakin jo vahitellen kotiin torinolaisen hostellin ja milanolaisen lentokentan kautta; huomenillalla toivon mukaan luvassa on kaksi- ja nelijalkainen vastaanottokomitea, sauna ja oma sanky.

Pesto alla Genovese

Buongiorno! Sankarimatkaajanne oli juuri vahalla pistaa uteliaan nenansa valaistuun, lasioviseen kaappiin genovalaisessa Pyhan Lorenzon katedraalissa, mutta huomasi viime hetkella, etta kyseessa oli varattu rippituoli.

Kaappien kanssa kannattaa olla varovainen.

Oli mielenkiintoista nahda maiseman muutos jyskyteltaessa junalla Alpeilta Valimerelle. Ensin on jyrkkia vuoria ja laaksoja, sitten Piedmonten tasangot ja viimeiseksi Ligurian pehmean metsainen rannikkovuoristo. Reilun viikon patikkaosuus kirjaimellisesti huipentui torstaina, jolloin loistosaa ja muutenkin kohdalleen osuneet olosuhteet sallivat kapuamisen Gran Paradisolle (4061 m). Huomenna olisi aikomus kulkea viela muutaman tunnin reitti UNESCO:n suojelemassa Cinque Terren kansallispuistossa, joka kaytannossa tarkoittaa viitta jyrkkaan rantamaastoon rakennettua kalastajakylaa Genovasta itaan.

Museoitahan taalla riittaisi, mutta epakulturellina laiskurina taidan keskittya vanhan merimahtikaupungin kapeiden kujien kiertelyyn seka lukemattomilla tavoilla hoystettyjen focaccialeipien ja taatusti kypsien hedelmien maisteluun. Taalla voisi oikeasti viettaa aikansa gastronomisen tayttymyksen onnellisessa nirvanassa laiduntaen.

Blues Brothers

Kesä- ja heinäkuun vaihteen lauantai vierähti tuttuun tapaan sinisissä merkeissä, eli Puistobluesin pääkonsertissa (kuvassa juureva Big Jack Johnson). Teema jatkui sunnuntaina koiranäyttelyssä, jossa tähän saakka silkkoja kehuja keränneet Tanzaran veljekset Rocky ja Kassu saivatkin tiukalta tanskalaistuomarilta kakkospalkinnot eli siniset nauhat.
- Blues Brothers, Pagistaanissa hihiteltiin.

Työpöytä on siivottu ja reppu pakattu. Pakaasin kokonaispainon sain - kiitos ultrakevyen teltan ja yleisen minimalismin - viilattua reiluun viiteentoista kiloon mukaan lukien vesi ja paikan päältä hankittava kaasuputeli. Noin kepeä reppu on yksintarpojalle varsin kohtalainen saavutus, kun kaikki tarvittava on kannettava itse (alppipatikoinnissahan on Lapissa vaeltamiseen verrattuna se hyvä puoli, ettei ruokaa tarvitse kantaa koko reissun tarpeiksi mukana - ja majoitusvälineetkin voisi jättää halutessaan kotiin ja asua hotelleissa).

Pagistaan siis hiljenee pariksi viikoksi, ellei jossain italialaiskylässä osu vastaan nettikahvilaa. Nauttikaa kesästä, haistelkaa kukkia ja syökää mansikoita!

Helpotus

Eilisen materialistista aatoksista juohtui mieleen taannoinen kysely, jonka mukaan yllättävän suuri osa suomalaisista olisi tehnyt elämässään valintoja ilmastonmuutoksen vuoksi. Autoilua on vähennetty, jätetty kaukomatka tekemättä ja niin edelleen. Jollen väärin muista, pieni- ja keskituloiset olivat päästöjen vähentämisessä aktiivisempia, kun taas paremmin palkatut eivät juuri tottumuksiaan olleet muuttaneet.

Totuuden hienoinen pyöristely kyselyissä tiedetään (me kaikkihan haluamme lisää luomua kauppoihin ja katsomme televisiosta asiaohjelmia ja luontodokumentteja), joten niiden antama kuva reippaista ilmastotalkoista voi olla todellisuutta idyllisempi. Mutta olisiko myös niin, että tavalliseen kulkijaan kohdistuva päästönsäästöpaine olisikin, paradoksaalista kyllä, eräänlainen helpotus?

Kulutusjuhlaahan on vietetty jo hyvän aikaa, ja kuten suhteellinen köyhyys-käsite osoittaa, ihmisolennoilla on taipumus arvioida oma elintasonsa suhteessa ympärillä oleviin lajitovereihin joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Kun tuttavat matkailevat, kasvaa paine viedä omakin perhe lomalle Phuketiin. Kun räyhäkkään näköisiä ja mukavuudella markkinoituja citymaastureita ilmaantuu katukuvaan - ja naapureiden pihoille - yhä enemmän, alkaa monen mieli palaa autokauppaan. Pysyminen mukana elämän varustelussa vaatii rahaa, mikä taas vaatii enemmän töitä, enemmän stressiä, enemmän kulutusluottoja...

Entä nyt? Ilmastotalkoiden myötä säästämisestä ja vapaaehtoisesta kieltäymyksestä onkin pitkästä aikaa tullut sosiaalisia hyveitä epäilyttävän marginaaliköyhäilyn sijaan. Esimerkiksi kaukomatkan väliin jättämisellä voi olla perheen käyttötaloudelle valtava merkitys. Päästöjen vähentäminen on mitä parhain ja salonkikelpoisin lisäsyy vaihtaa aurinkorannat mummolavierailuun ja Puuhamaahan. Joukkoliikenteen käyttäminen on moderni ja tiedostava valinta - auton tankin täyttämisen käydessä aina vain kalliimmaksi. Jos perheeseen hankitaankin uusi auto, halvempi ja vähäpäästöisempi ajokki on joka tavalla parhaiten perusteltu vaihtoehto.

Asian voi sitten sivulauseessa mainitakin, jos tuttava tuntuu intoilevan liikaa omista hankinnoistaan tai lomasuunnitelmistaan.

Tämä ehkä selittää senkin, miksi esimerkiksi saunomisesta sähkösaunassa ei olla valmiita juuri tinkimään (silmääni kutittaa kummasti, aivan kuin siellä olisi jokin orgaaninen, raamatullinen objekti, joka taisi mennä sinne jo matkailusta ja autoilusta kirjoittaessani). Saunomisen tuottama nautinto on suurempi kuin taloudellinen tai sosiaalinen hyöty, joka sen väliin jättämisestä saadaan. Tuskinpa kovin moni toteaa työpaikan kahvipöydässä, että jätimmepä saunomatta lauantaina, kun on tuo ilmastonmuutos.

Se olisi jo kiusallisen osoittelevaa ja omahyväistä.

Nämä ovat taas kärjistyksiä ja kuulostavat ehkä kyynisemmiltä kuin on tarkoitus, mutta meidän päämme kerta kaikkiaan toimivat niin, halusimme tai emme: jos tulevaisuuden kannalta viisas valinta tuottaa välitöntä hyötyä myös nykyhetkessä, se on paljon helpompi tehdä. Ja laumaeläimiä kun olemme, lajitovereiden hyväksynnän ja sosiaalisen elämän merkityksen vähätteleminen olisi hurskastelua.

Sitä paitsi näen koko kuvion - jossa ei sinällään liene mitään uutta - yksinomaan myönteisenä: mikä voisi olla hienompaa kuin se, että päästöjen vähentäminen laskisi myös kansan kollektiivista stressitasoa ja saisi suorittamisen vaihtumaan leppoisampaan elämiseen?

Materialistista onnea

Meillä taisi käydä tuuri: vietimme juhannuksen juuri siellä, missä ei satanut kuin parin ropsauksen verran. Kaksi järveä rantasaunoineen, mainio seura, savustetut ahvenet ja suopursun tuoksu viimeistelivät viikonlopusta lyhykäisyydessäänkin likimain täydellisen irtioton.

Urosvahvistus oli hankkinut Alaskan-reissulleen zoomkameran, jonka maukkaat makro-ominaisuudet saivat allekirjoittaneen ryömiskelemään varvikossa suuren osan juhannuksesta. Sen verran kevyeksi, näppäräksi ja silti monipuoliseksi ostos osoittautui, että minäkin päätin jättää uskollisen, mutta reilusti painavamman kumppanini tykötarpeineen kotiin ensi viikolla vuoristopoluille suunnatessani.

Puhtaan materialistista onnea on tuottanut myös merinovillainen Devold Expedition-alusasu. Sellainen päätyi koekäytettynä allekirjoittaneen vaatekaappiin, kiitos Denali-retkikunnan yhteistyökumppaneiden. Kalsareissa on pikanttina yksityiskohtana sepalusaukko ja kasvunvaraa löytyy joka suuntaan, mutta vähävaraisen ja kustannustietoisen humanistin retkeilyarsenaalissa Devoldit ovat silkkaa luksusta, mallista viis.

Tähän asti ahkerasti käyttämäni Ruskovillan asu (sekin sponsorisatoa miehen edellisiltä reissuilta, rakkautta ovat yhteiset kalsongit) on osoittanut, että merinovilla on aivan lyömätön materiaali, kun tasapainoillaan hikoilun ja palelun välillä. Eettisyyteen pyrkivää kuluttajaa tosin ahdistavat sen tuottamiseen liittyvät eläinsuojelulliset kysymykset, joihin on onneksi alettu kiinnittää huomiota kansainvälisen paineen myötä.

Jussia

Pagistaanin kansa vetäytyy muutamaksi päiväksi kauas työmaaräjäytyksistä ja toivottaa lennossa oikein leppoisaa jussia itse kullekin säädylle!

Järjettömältä vaikuttava

Tänään huhkiessani taas kerran ylös Malminkartanonhuippua minut saavutti iäkkäämmänpuoleinen mies kävelysauvoineen.
- Paljonko on kiviä repussa, hän kysäisi.
- Ei ole kiviä, vaan kaksikymmentäviisi kiloa kuulalaakereita, vastasin.
- Saman verran on ylipainoa minullakin, tosin mahapuolella.
Virnistelimme hetken hilpeälle ajatukselle selkä- ja maharepuista ja jatkoimme sitten ylös mäkeä solidaarisesti läähättäen.

Lähes joka kerran mäellä könytessäni joku tulee uteliaana kysymään, mitä oikein puuhaan. Valistuneemmat kysyvät, minne aion tehdä vaellusreissun. Täysin järjettömältä vaikuttava touhu on kuin onkin mitä parhainta valmistautumista patikkaretkiin ja suuriin korkeuseroihin. Urosvahvistuksen esimerkki ja omakohtaisemmin viimekesäinen alppireissu ovat todistaneet, että joka ikinen yksitoikkoisessa sorarinteessä nylkkäisty metri maksaa itsensä takaisin paikoissa, joissa maankuori on Kolia korkeammilla rypyillä. Pienellä etukäteisvalmistautumisella lisää mahdollisuuksiaan keskittyä maisemiin rasitusvammojen sijasta; paljon on toki silkasta tuuristakin kiinni.

Niin, minne? Parin viikon päästä, jos jumalat suovat, Pagistaaniin vaihtuu vuorostaan ukkovalta allekirjoittaneen suunnatessa Luoteis-Italiaan. Kaksiviikkoisesta turneesta suuri osa vierähtänee Gran Paradison kansallispuistossa, mutta alavammillekin maille olisi mukava ehtiä. Hyviä reppureissuvinkkejä Aostan, Piedmonten ja Ligurian alueelle otetaan siis vastaan!

Elämän ihmeitä

Kävimme sunnuntain ratoksi katsastamassa, miltä entinen Eläinmuseo eli nykyinen Luonnontieteellinen museo näyttää pitkän remontin jälkeen. Kuten odottaa saattaa, näyttelyt on koottu hienosti ja katseltavaa riittää.

Tosin välillä tuntui, että informatiivisuudesta oli tingitty elämyksellisyyden ja helposti sulateltavuuden kustannuksella. Ilmiö on tuttu maailmalta, ja sen ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy lienee pyrkimys kehittää museoita eläviksi ja kiinnostaviksi koko perheen käyntikohteiksi. Ehkä se on ikäpolvikysymys siinä missä makuasiakin, mutta minusta lopputulos on usein hieman sekava ja asiasta toiseen poukkoileva. Yksitoikkoisen luennoiva näytteillepano ei tietysti sekään ole hyvä.

Jälkikäteen hoksasin senkin, miksi suhteeni luonnontieteellisiin museoihin on aina ollut hieman ristiriitainen, vaikka olen pienen ikäni ollut maanisen kiinnostunut luonnosta ja käynyt ahkerasti myös aihetta sivuavissa museoissa ja näyttelyissä. Oivallusta edesauttoi Kirahveja kimnaasissa-näyttely, johon kierroksemme päätimme. Huomasin siirtyväni aivan toisenlaiselle prosessoinnin tasolle tarkastellessani kadettikoulun rangaistuspöytäkirjaa ja valokuvia venäläisestä kymnaasista - molemmathan toimivat vuorollaan rakennuksessa 1900-luvun alkupuolella ennen Eläinmuseota.

Kun luonto museoidaan, lopputulos on aina enemmän tai vähemmän toteava. Tältä näyttävät pähkinänakkeli, trilobiitti, tunturimaisema eläimineen, muurahaiskarhun luuranko ja helmipöllön oksennuspallo. Katsokaa, oppikaa ja kunnioittakaa elämän ihmeitä (jotka tosin paradoksaalisesti on täytetty sahanpurulla ja varustettu lasisilmin).

Sen sijaan ihmiseläimen jälkeen jättämissä tuotoksissa on museoituinakin tietty tulkinnanvara ja tilaus omille pohdinnoille. Pohtia voi toki luonnon tarkoituksenmukaisuutta ja evoluution ihmeitäkin, mutta se on hieman eri asia. Paikoilleen jähmetetystä, siististi järjestetystä ja luokitellusta luonnosta puuttuvat sattumanvaraisuus ja oikullisuus, jotka museoidussa(kin) ihmistoiminnassa säilyvät - jolleivät silminnähtävinä, niin tulkintojen, merkitysten ja motiivien kautta hahmottuvina.

Täytetty eläin on mykkä, pysäytetty ja liikkumattomuudessaan luonnoton (sic!), mutta sata vuotta vanha kirje herää eloon jokaisessa uudessa lukijassa, vaikka sekä eläin että kirje on yhtä lailla irrotettu asiayhteydestään, siirretty kellumaan ajattomuuteen.

Missä mahtaa olla vika

Yritin varata erästä slaavilaisen kirjaston teosta siinä onnistumatta. Manailin hetken kirjaston tietokannan takkuilua ja tietysti sitä, että joku oli ehättänyt lainaamaan tarvitsemani opuksen. Sitten lähetin viestin loputtoman kärsivälliselle ja ystävälliselle henkilökunnalle tiedustellen, missä mahtaa olla vika.

Vastaus tuli nopeasti, kuten aina:

"Hei Kati, kirja on sinulla Fabianiassa lukusalilainana..."

Olen hölmöillyt kirjastoasioissa vuosien mittaan niin paljon, että pelkään olevani ainakin Slavicassa jonkinlaisen kävelevän vitsin maineessa. Tai sitten itsekeskeisyyteni saa aikaan lievää paranoiaa, ja todellisuudessa kaikki muut tolloilevat yhtä lailla.

Epäilenpä.

Lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa, laskin juuri. Kahdesti.

Kaniineja

Lammaskommentteja meillä on totuttu kuulemaan harva se päivä, mutta taannoin koirain kanssa ulkoillessa korviini osui jotakin uutta:
- Katso äiti, kaniineja!
Käännyin epäuskoisena katsomaan. Kyllä, vaunuissa istuvan natiaisen silmät olivat nauliutuneet tiukasti vieressäni hölköttäviin nelijalkaisiin.

Mistä puheen ollen, miehen varustesäkistä paljastui Alaskan-tuliainen, josta karvainen kansanosa haltioitui vähintään yhtä paljon kuin mainittu lapsi kaniineiksi olettamistaan olennoista.

Haltioitui niin, että tuominen joutui saman tien tiukkoihin vetokokeisiin, jollaisia Pagistaanissa on harvemmin nähty.

Lopputulos olisi voinut olla opettavaista katsottavaa niille työnantajille, jotka suunnittelevat raivaavansa tilaa nuorille uraohjuksille konkareiden kustannuksella.

On mielenkiintoista katsella, millaisia reaktioita sangen autenttisen kokoinen ja painoinen leikkikaniini saa aikaan kaninmetsästykseen jalostetuissa terriereissämme. Lähes vimmaisen vetokisan lisäksi otusta "tapporavistetaan" raivokkaasti kerta toisensa jälkeen, mitä muille leluille tehdään satunnaisemmin. Ilmeisesti pienissä bedlingtoninaivoissa aktivoituu jokin geneettinen ohjelma sopivan purutuntuman myötä.

Juuri sinä, jolla on joskus ollut jotain asiaa

Saisikohan jonkun teistä, Pagistaanin rakkaista kommentoijista, houkuteltua Blogikommentoijatapaamiseen Helsingin Kallioon ensi perjantaina?

"Kaikki blogeja kommentoivat, myös anonyymit, ovat erinomaisen tervetulleita. Uteliaat bloggaajat saavat tulla paikalle jos houkuttelevat mukaan ainakin yhden kommentoijansa."

Kantakaa nyt kansalaisvastuunne erakoituvan etätyöläisen pitämisessä edes jossain määrin sosiaalisena ja liittykää seuraan! Puhumattakaan siitä, miten mukavaa olisi tavata kuka tahansa teistä. Tapaaminen on puoli kuudelta Torkkelinmäen isossa puistossa. Sieltä olisi tiemmä tarkoitus illan viiletessä siirtyä sisätiloihin, eli Kurvin William K:hon.

Allekirjoittanut olisi kerrankin maisemissa (ja siipalla samaan aikaan työpaikan kesäkinkerit), mutta eihän tuonne nyt kehtaa ilmestyä ilman säännönmukaista kommentoijaseuralaista.

Pääluku on täysi

Ilolla ilmoitettakoon, että Pagistaanin pääluku on taas täysi. Kokonaismassassa on kyllä kirimistä entiseen. Muutama viikko tarpeeksi isolla vuorella on takuuvarma laihdutuskuuri - myös silloin, kun laihtumisvaraa ei lähtiessä ole ollut grammaakaan.

Kasvattaja neuvoi muutama viikko sitten lisäämään Rockyn ruokaan ihan rehellistä voita. Rasvalisäys on tarpeen etenkin nyt, kun olen alkanut ottaa koiranpojan juoksulenkeille mukaan. Voita taidetaan alkaa lappaa toiseenkin ruokakuppiin.

Sen sijaan kansan keskimääräinen karvaisuustaso on noussut. Tosin pahoin pelkään, että hieno ja charmantisti harmaantuva reissuparta kokee vetoomuksistani huolimatta viimeisiä hetkiään kylpyhuoneessa, josta putkahtaa ulos taas siisti ja sileä perusinsinööri.

Himokkaasti

Sain eilen tilaisuuden paasata taas kerran suu vaahdossa Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan kirjasta Ukonhattu ja ahkeraliisa: perinteiset koriste- ja hyötykasvit*, joka on maatiaiskasveista ja niiden historiasta kiinnostuneen kotiraamattu. Se on niitä silmää ja mieltä hiveleviä kirjoja, joita selaa himokkaasti kerta toisensa jälkeen, kunnes ne osaa melkein ulkoa. Lukekaa, ihmiset, ja nähkää valo!

Kun nyt suosittelemaan äidyttiin, suositeltakoon myös Liperin Myllyn luomukaurahiutaleita. Olen etsinyt etsimästä päästyäni karhean rouhakkaita, purutuntumaltaan jämäköitä jättihiutaleita, jollaisista ainakin Venäjällä haudutellaan maailman parasta kaurapuuroa. Vihdoinkin niitä löytyi. Mikropuuroa tehdessä aikaa saa varata pari minuuttia tavallista enemmän, mutta lopputulos on taivahainen akanoineen kaikkineen.

Hiutaleita pakkaa ja myy ainakin Eloeväs-luomukauppa Joensuun kauppahallissa, mutta ehkä niitä löytyy muualtakin. Pussi on tavallinen, valkoinen paperipussi, jossa on käsin kirjoitetut tekstit, joten kovin suurisuuntaisesta jakelusta ei taida olla kyse.

*Sen "sisarkirja" on Palavarakkaus ja särkynytsydän, josta on - ahaa! - näemmä ilmestynyt uusi painos vuonna 2005.

Mokipaiva

Family reunion: siskokset Sandy ja Selma vahdissa mökin portailla.

Kolme neljäsosaa Pagistaanin kansasta on palannut meluisille ja tolkuttoman tomuisille kotikonnuilleen, joita ei omikseen tahdo tunnistaa. Pihakallio on kadonnut, kehää mukaillut kevyen liikenteen väylä meluaitoineen ja suojapuustoineen rouhittu pois uuden ajokaistan alta. Sisällä on kuuma kuin saunassa, mutta ikkunoiden auki pitäminen saa aikaan pölykelmun laskeutumisen kaikille pinnoille ennätysajassa.

Karvainen kansanosakin protestoi maalaiselämän loppumista: Sandyn krooninen ongelmakorva tulehtui saman tien palattuamme, mikä on selvä stressin merkki. Lisäksi koira oli vuorokauden pissilakossa. Se tarkoitti jurottamista ja mulkoilemista umpimielisen näköisenä silloin, kun olisi ollut toiminnan aika. Luonto kuitenkin kutsui, joten yöllä eteisen matolle oli ilmestynyt mittava lääsö. Sitä ei normaalioloissa koskaan tapahdu.

Rocky taas kulkee huoneesta toiseen silmin nähden tympääntyneenä, käy vähän väliä tökkimässä minua kuonollaan ja haluaa mennä parvekkeelle nukkumaan metelistä huolimatta.

Tunnen syvää syyllisyyttä koiraparkojen vuoksi, mutta minkäpä teet. Luulen myös tietäväni, miltä niistä tuntuu. Lapsena inhosin sunnuntaita, koska silloin palattiin mökiltä kaupunkiin (asuimme tuolloin Kuopiossa ja vietimme suuren osan viikonlopuista sekä kaikki lomat Liperin mökillä, isäni entisellä kotipaikalla). Perjantai taas oli viikon paras päivä. Kuulen vieläkin korvissani englantilaisen leikkikoulumme amerikkalaisopettajan aksentin, kun hän viikon päätteeksi tuumi, että "onpa Kati iloinen, mutta sehan onkin perjantai ja mokipaiva!"

Kun opettajaäitini kesäloma alkoi, oijustimme mökille ja siellä pysyimme elokuuhun saakka. Isä liittyi seuraan oman lomansa ajaksi, kymmenen vuotta vanhempi siskoni taisi jossain vaiheessa jäädä kaupunkiin viettämään ainakin osan kesästä töissä ja muissa menoissaan.

En muista ikävystyneeni omissa puuhissani koskaan, en edes erityisemmin kaipailleeni kaupunkikavereita. Heistä joku saattoi tosin pistäytyä kylässä kerran, pari kesässä. Jälkeenpäin olen toisinaan miettinyt, viihdyinkö itsekseni niin hyvin, koska se on synnynnäinen ominaisuuteni, vai muovasivatko nuo lapsuuden lomat ja viikonloput osaltaan minusta taipuvaisen erakkouteen ja eräänlaiseen itseriittoisuuteen - tosin kovin näennäiseen ja petolliseenkin.

Ehkä vastaus on sekä että.

Hieman urbaanimpaan mökkielämään pääsin kurkistamaan tänään Lupiinin ihastuttavalla siirtolapuutarhamökillä, jossa pistäydyin vaihdantatalouden merkeissä: toimitin vihdoin perille jo keväällä lupaamani huonekasvinalut ja sain vastineeksi innostavan juttutuokion hyvässä seurassa (johon lukeutui emännän lisäksi pieni, musta koira), esittelykierroksen tiluksilla sekä raparperia niin piirakkana kuin raakanakin. Mainio vaihtokauppa, sanoisin.

Olisin voinut kertoa

Kunpa, voi kunpa vanhempani olisivat ottaneet asian puheeksi allekirjoittaneen kanssa, ennenkuin takavuosina lankesivat taimikauppiaan puheisiin tuoksuvatukasta hyvänä ja nopeakasvuisena näkösuojakasvina.

Hyvähän se onkin. Ja nopeakasvuinen. Aivan erityisen hyvä se on leviämään ja putkahtelemaan pintaan metrien päässä alkuperäisestä kasvupaikastaan, myös siellä, missä soisi kasvavan - ikään kuin vaihtelun vuoksi - jotain muutakin kuin tuoksuvatukkaa. Sitkeä se on kuin itse piru: ei katkea juuri eikä lannistu kasvi, vaikka nyhtäjä riehuisi berserkkinä itsensä uuvuksiin.

Sen olisin voinut kertoa, jos olisi kysytty. Nyt joudun mökin puutarhavastaavana käymään jokakesäistä taistelua paitsi tuoksuvatukkaa, myös vääjäämättä mieleen hiipiviä, umpikerettiläisiä ajatuksia vastaan.

Pysyköön uskoni vahvana kiusaajista huolimatta.

Kiire loppui

No niin. Olinkin hämmästyttävän pitkään onnistunut elämään elämääni ihmisiksi ilman siihen tyypillisesti kuuluvaa slapstick-kohellusta. Jos nimittäin tuota varmuuskopiojuttua ei oteta lukuun.

Sitten tuli kaunis, kesäkuinen keskiviikkoaamu. Olin juuri lähdössä arkistotöihin Valamoon, kun mies soitti ja kertoili kuulumisia Alaskasta. Puhelun päätyttyä hoksasin kellon olevan jo paljon, joten vein kiireellä tietokoneen ja muut romppeet mökin pihalla olevaan autoon. Huomasin viime tingassa unohtaneeni kameran, joten nakkasin auton avaimet etupenkille, löin oven kiinni ja palasin sisälle.

Kun tulin takaisin, auto oli visusti lukossa ja avaimet sisällä autossa. Siellä olivat myös puhelin ja lompakko. Kiireessä sohatessani käteni oli kai osunut johonkin lukitusnapeista ja lyönyt keskuslukituksen päälle.

No, kiire loppui ja vaihtui katkeraan manailuun. Auton vara-avaimet olivat luonnollisesti Espoossa, joten kiivaan pohdinnan jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kävellä naapuriin ja ryhtyä soittelemaan apua. Onneksi lähimmän naapuritalon leskirouva oli kotosalla ja lainasi mielellään puhelintaan.

Avun löytäminenkään ei ollut aivan yksinkertaista, mutta kolmas joensuulaisista lukkofirmoista tärppäsi. Hetkisen jahkailtuaan työnjohtaja lupasi lähettää jonkun miehistä hätiin parin tunnin sisällä.
- Se tulee kyllä kalliiksi, kun pitää sinne asti* tulla, hän huomautti.

Nieleksin hieman hinta-arvion kuultuani, mutta minkäpä teit. Ikkunaakaan kun en olisi viitsinyt särkeä. Annoin ajo-ohjeet, lupasin naapurille käydä maksamassa puhelut myöhemmin ja talsin takaisin mökille odottelemaan. Tunnin ja kahvimukillisen päästä pihaan ilmaantui kaksi joviaalia lukkoseppää, jotka sorhasivat aikansa autonoven kimpussa hyttysiä huitoen. Molemmille oli sattunut sama vahinko oman auton kanssa useampaan kertaan, mikä tietysti lohdutti hieman (mikäpä on sattuessa, jos itsellä on lukkosepän pätevyys).
- Nuo keskuslukitukset ovat niin herkkiä.
- Juu, niin taitavat olla.

Mutta auto saatiin kuin saatiinkin auki, ja mikä mukavinta, miehet laskuttivat vain noin puolet summasta, jonka työnjohtaja oli kulungeiksi arvioinut. Kello näytti jo yli yhtätoista ja päivä oli pielessä muutenkin - käytännön kriisit heti aamusta vaikuttavat ainakin allekirjoittaneella koko päivään, sitä käy ikään kuin ylikierroksilla ja on kahta keskittymiskyvyttömämpi - joten ilmoitin kirjastonhoitajalle (joka olikin ehtinyt jo soitella perääni, mutta se puhelinhan oli autossa) siirtäväni luostarireissun suosiolla huomiseen.

Jos vaikka sitten saisi pidettyä ne avaimet taskussa tai katsottua tarkemmin, mihin käpälillään huiskii.

*Matkaa Joensuusta Liperiin vanhempieni mökille tulee noin 25 kilometriä.

Varsin nokkela

Joskus oma pösilöys ottaa muotoja, joille ei voi kuin nauraa epäuskoisesti samalla, kun taputtaa itseään ymmärtäväisesti päähän. Varsinkaan, kun vahinkoa ei sattunut.

Jos olisi sattunut, naurun sijaan olisi kuultu katkeraakin katkerampi, eksistentiaalisen epätoivon syövereistä kumpuava parku.

Olen ollut mielestäni varsin nokkela ottaessani teksteistäni varmuuskopiot niin, että lähetän ne aika ajoin omaan osoitteeseeni yliopiston sähköpostilaatikkoon. Kätevää!

Paitsi että jo kauan sitten olin valinnut sähköpostilaatikkooni vaihtoehdon, jossa liitteitä ei talleteta lähetettyjen viestien kanssa. Syynä olivat massiivisen kokoiset valokuvaliitteet, joita joudun aika ajoin lähettämään lehtitöiden vuoksi maailmalle. Kun en muistanut koskaan poistaa niitä, laatikko natisi liitoksissaan aika ajoin.

Pitkään - aivan liian pitkään - olen siis ollut ottavinani varmuuskopiot väikkäritekstistäni ja muista elämää suuremmista tekeleistä.

Saisikohan tällä jo jonkin palkinnon?

Arvoituksen lähellä

"Koirat eivät ole ihmisiä, ne ovat omia arvoituksellisia luontokappaleitaan. Juuri siksi minä elänkin koiran kanssa, jotta saisin olla sen arvoituksen lähellä, oleskella sen salaisuuden tuntumassa."

Äitini usutti minut lukemaan Yrsa Steniuksen kirjan Koiria, rakkautta ja surua, jota voikin suositella kesälukemiseksi sekä koirallisille että koirattomille.

Koiravahdin toimi järven rannalla on kyllä silkkaa iloa: työpäivän päätteeksi mullan tonkimista, vastustamaton kasa pilkottavia koivupöllejä ja puusauna. Riehakkaita koiria, käen kukuntaa ja sumua aamuöisellä järvellä.

Kahden paikan elämässä on niin ikään puolensa, vaikka edes takaisin reissaaminen käykin luonnon päälle, sekä oman että yleisen. Kun lähdin etelästä kohti itää, räkätinpojat olivat jo lennossa ja kevät kääntymässä täyteen kesään. Täällä vasta rakennetaan pesiä. Tuomen kukinnan ja saniaisten kippuravaiheen saan kokea kahdesti peräkkäin, samoin monet muut kevään parhaista asioista.

Ainakin toinen perjantain huiputusyrityksistä muuten onnistui. Pagistaankin onnittelee "äijiä" lievästi huvittuneena viestinvälittäjän sanavalinnasta.

Huiputusyrityksiä

Tänään perjantaina Pagistaanin kaksijalkainen kansa askaroi huiputusyritysten parissa kukin tahollaan. Urosvahvistus on Alaskassa ja koettaa huiputtaa Denalin. Minä olen Joensuussa ja yritän huiputtaa tentaattorin uskomaan, että pystyn kuuden vuoden tauon jälkeen sukeltamaan sujuvasti sivuaineeni teoreettisiin paradigmoihin.

Käsitykseni on, että ensinmainittu on valmistautunut omaan yritykseensä paremmin. Ainakin toivon niin.

Täällä Joen kaupungissa alakoululaiset kokoontuvat taas Laulurinteelle laulamaan alkavan kesän ja päättyvän kouluvuoden kunniaksi. Itse ehdin päästä riemusta osalliseksi vain kerran; käytäntö taisi alkaa, kun olin kuudennella luokalla. Äitini sen sijaan paimensi oppilaitaan monena vuonna joukkotapahtumassa, jota hän muistelee lähes yhtä suurella lämmöllä ja kaiholla kuin luokkaretkiäkin.

Ne ovat ne bussikuljetukset, luulen. Opettajat rakastavat niitä. Varsinkin pitkiä sellaisia.

Ei sitä voi tietää

Aika ajoin olen ihmetellyt yritysten nimiä, jotka ovat mitä otollisimpia täkyjä tahallisille tai tahattomille väärinluennoille ja vitsikkäille väännöksille. Viime päivinä silmiin ovat osuneet ainakin Rakennusvire ja Pekan pikapaino.

Kunniallisia nimiä ja aivan varmasti kelpo yrityksiä, en minä sillä.

Mutta kaipa se on sama asia kuin rakastavien vanhempien lapselleen valitsema kaunis nimi, josta luovat luokkatoverit oitis keksivät jonkin rivon tai muuten kiusaannuttavan muunnoksen. Ei sitä vain voi aina tietää. Tai tulla ajatelleeksi.

Olen kummastellut taas kerran myös sitä, eivätkö nokkoset polta koirien kirsuja. Ilmeisesti eivät, päätellen laantumattomasta innosta työntyä nokkospöheikköjä haistelemaan.

Ennusmerkit ovat hyvät

Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Lempäälän Ideapark on vastoin odotuksia hyödyttänyt myös lähiseudun yrittäjiä. Silmään pisti tämä lausunto:

"Hämeenlinnassa oli tyhjiä liiketiloja vielä pari vuotta sitten, mutta nyt liikepaikkoihin on jo usean yrittäjän jono. 'Kun kirppikset väistyvät keskustasta, ennusmerkit ovat hyvät', Ari Räsänen Kehityskeskus Hämeestä sanoo."

Kyllähän minä ymmärrän, mistä tuossa on kyse, mutta kummastelen kovasti ajatusta, että kirppikset eivät elinvoimaiseen kaupunkikeskustaan kuuluisi.

Voi meidän jakomielistä yhteiskuntaamme ja sen kehittäjiä: eläkää ekologisesti ja kierrättäkää, kylläkyllä, kunhan ostatte tauotta uutta tavaraa ja viette rahanne oikeisiin liikkeisiin talouskasvun pitämiseksi hyvässä nosteessa.

Siellä kiikkuu oravainen

Palatessani koirien kanssa varhaiselta aamulenkiltä huomioni kiinnittyi jonkin matkan päässä vilistävään, mattomaiseen muodostelmaan. Lähempänä se paljastui kuuden oravanpoikasen pesueeksi.

Siinä katsellessamme säksättävä ja päämäärättömästi sykyilevä joukkio alkoi kiivetä - yhä tiiviissä muodostelmassa - suureen tervaleppään. Oravien eteneminen herätti suurta huolta sekä pikkutikassa (jonka bongasin ensimmäistä kertaa näiltä kulmilta) että räkättirastaassa, jotka yksissä tuumin koettivat häätää pesärosvonalkuja pois. Koska poikue jatkoi hyökkäyksistä piittaamatta sekasortoista matkaansa ylös lehvästöön, en nähnyt, miten draama päättyi.

Eikä tietenkään ollut kameraa mukana.

Eilen Helsingin Sanomissa oli juttu oravien tihutöistä Seurasaaren museorakennuksissa. Ne repivät museotekstiilejä pesätarpeikseen ja tekevät selvää jopa pärekatoista. Mukana oli työntekijöiden vetoomus oravien ruokkimisen lopettamiseksi; helpot pähkinäthän ne ovat oravalaumat paikalle houkuttaneet.

Me ihmiset olemme totta vieköön epäjohdonmukaisia. Ensin opetamme villieläimet lokeista karhuihin helpoille eväille joko tarkoituksella tai kiinnostavia jätevuoria tuottamalla. Opin mentyä perille odotettua paremmin alamme kuorossa syyttää ruokavieraitamme häiriköiksi ja vaatia yhteiskunnalta toimenpiteitä.

Ajatelkaapa, jos toimisimme samoin illalliselle kutsumiemme tuttavien kanssa.

Pärjää vielä aivan hyvin

Jupperissa, Nummitien varrella kasvava 30-metrinen tammi on Espoon luontokohteet-julkaisun mukaan yksi Espoon korkeimmista. Tien yli kauniisti kaareutuvalla, rauhoitetulla puulla on ikää noin 150 vuotta.

Kävin tänään pyöräilemässä Espoon Pitkäjärven ympäri ja ihailin kauniita, vanhoja taloja ja pihapiirejä järven itärannalla. Näinpä sen kuuluisan Linnaisten kartanonkin, jonka nimi saa yhä aikaan kauhuromanttisia väristyksiä selkäpiissä. Tosin olin lapsena kovin pettynyt, kun Topeliuksen kertomuksessa - ja Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa - kummittelijaksi paljastuikin salakäytäviä pitkin hiippaillut mummo eikä oikea aave. Mikä antikliimaksi!

Toivottavasti en nyt pilannut keneltäkään yllätystä.

Apropos pyöräily, olen jo pari vuotta käynyt jaakobinpainia uuden polkupyörän hankkimisen tiimoilta. Nykyinen seitsenvaihteinen, jämäkkä hybridipyörä on ollut minulla viisitoista vuotta, ja olen ollut siihen enemmän kuin tyytyväinen. Tosiasia kuitenkin on, että se alkaa olla eläkekunnossa. Öljyttynä ja huollettunakin se ronksuu, raksuttaa, vongahtelee ja rusahtelee. Uskollinen ratsuni myös vingurtaa hieman muistona lehdenjakovuosista, jolloin kuljetin sen sarvissa kahta painavaa lehtilaukkua ja tarakalla yhtä (nykyään jakajilla näyttää olevan vetokärryt; pullamössösukupolvi!).

Kun käytin pyörää viimeksi huollossa, minua valistettiin, että suurehko remontti olisi pian tarpeen. Hinta-arvio uusine osineen liikkui samoissa lukemissa kuin uuden pyörän hinta. Tänä keväänä taloutemme teknisimmin suuntautunut osapuoli teki pyörälleni kotihuollon ja varoitti, että edessä saattaa olla ongelmia; osat alkavat olla jo niin kuluneita.
- Se kestää sen minkä se kestää. Se voi hajota huomenna tai kolmen vuoden päästä, hän arvioi minun jupistessani lausunnon turhauttavasta, joskin ymmärrettävästä ympäripyöreydestä.

Jos ajelisin vain kotikulmilla kauppa- tai työmatkoja, voisin hyvin pitää pyörän niin sanotusti loppuun. Mutta kesäaikaan intoudun usein polkemaan monen kymmenen kilometrin lenkkejä, tai tekemään vielä pidempiä retkiä. Ajatus liftaamisesta kotiin joltakin bussiyhteyksien takana olevalta syrjäkylältä ei oikein houkuta.

Uuden pyörän hankkiminen arveluttaa kuitenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin retki- tai hybridipyörä on keskihintaisenakin tyyris hankinta. En tarvitse enkä tahdo kallista huippupyörää, mutta haluan vuosia kestävän kumppanin, jonka kanssa pystyy taittamaan matkaa sujuvasti muuallakin kuin kaupungin tasaisilla pyöräteillä. Toisekseen kiusaannun ajatuksesta, että ostaisin rehvakkaasti uuden kulkupelin, vaikka entiselläkin pärjää vielä aivan hyvin.

Pärjää sen minkä pärjää. Ehkä tämän kesän, ehkä kolme seuraavaakin. Tai sitten pyörä leviää täysin palvelleena alta viikon päästä veivatessani jossain pöpelikössä kaatosateessa kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa.

Sanokaa minun sanoneen, tämä jahkaminen ei lopu, ennen kuin mainittu skenaario on lopulta toteutunut.

Kahdesta pahasta pienempi

Pihakalliolla - tai sillä, mitä siitä on vielä jäljellä - käy sellainen vipinä, että kohta taitaa paukkua taas. Lounasaikaan luulin jo jotain räjäytetyn, mutta se olikin mikroaaltouunissa pyörivä korvasienikeittoni. Lauloin tiskatessani niin kovaa, että paikallistin äänen aivan vikasuuntaan.

Räjäytykset ovat osoittautuneet dramaattisuudestaan huolimatta melko harmittomiksi, jos niitä vertaa kehätyömaan muihin lieveilmiöihin. Tiehallinnossa on valittu kahdesta pahasta pienempi ja päätetty uhrata lähitaloissa asuvien yöunet liikenteen sujuvuuden nimissä: ajokaistojen sulkemista vaativat työt tehdään yöaikaan. Muutamana peräkkäisenä yönä olen herännyt vähän väliä metalliseen kalkkeeseen ja ääneen, joka kuulostaa asfaltin raastamiselta jollakin suurella ja äänekkäällä laitteella. Yötyöt aloitetaan puoliltaöin ja lopetetaan neljältä. Sitten on tunnin siunattu hiljaisuus, kunnes ryske alkaa uudestaan aamuviideltä. Korvatulpista ei ole juuri apua, koska äänet ovat joko kovia ja teräviä tai matalia runkoääniä (sitä paitsi en saa tulppia pysymään korvissani, vaikka mitä tekisin; pitäisi kai kokeilla sinitarraa tai märkää vessapaperia).

Onneksi päiväsaikaan on sattunut pieniä, mukavia asioita, jotka yhdessä kahvin ja mukitolkulla litkityn yerba maten kanssa pitävät allekirjoittaneen edes osapuilleen hereillä ja hyväntuulisena. Eilen tuli lyhyt ja rätisevä satelliittipuhelu Denalin Basin Campista, jossa kaikki oli kuulemma hyvin. Tänään uimahallissa takanani jonottanut, tuntematon nuorimies lahjoitti minulle lehdestä leikkaamansa ilmaislipun, kun kassalla ei ollut antaa setelistäni kolikoita takaisin.
- Ota nyt vain, kun minulla on näitä useampia.

Aamulla koiriemme kasvattajalta tuli viesti, että viime yönä taloon oli syntynyt kolme narttupentua ja yksi uros. Serkkutyttö miehineen taitaa vihdoin saada kauan kaipaamansa bedlingtoninpennun. Sekin nosti hyvän mielen saldoa lopuksi päivää.

Kohtalon ivaa

Hevosten ja koirien kanssa rymytessä on oppinut ainakin sen, että suunnitelmat on tehty muutettaviksi sekä sen, ettei eläimen hyvinvoinnista tingitä. Koskaan.

Aioin lähteä huomenna koiranpojan kanssa pienelle metsäretkelle Nuuksioon testatakseni sekä urosvahvistuksen yhden hengen telttaa että Rockyn suhtautumista teltassa nukkumiseen. Vanhemman assistentin olin jo sopinut vieväni omaa koiranpentua odottelevalle serkkutytölle hoitoon.

Koiranpoika on kuitenkin köhinyt ja aivastellut viime päivinä siihen malliin, että patikoinnin sijasta taitaa olla viisaampaa levätä. Kohdistan epäilevän katseeni viikonlopun koiranäyttelyihin: joko sieltä tarttui mukaan pöpö, johon kennelyskärokote ei pure, tai sitten koiranpoika vain vilustui sunnuntain räntä- ja raesateessa. Lentsut kun eivät ole ihmisten yksinoikeus. Kuumetta ei onneksi ole, eikä muita yleisoireita.

Riskejä en kuitenkaan viitsi ottaa, kun itsekin jättäisin - kantapään kautta oppia haettuani - rehkimisen yskäisenä väliin. Metsään pääsee aina (mutta silti tietysti harmittaa, kun sinne ei pääse juuri nyt).

Kohtalon ivaa: sen kerran kun allekirjoittanut ei ole flunssassa, koira on!

Jumalauta, meitä ammutaan

Lukiessani artikkelia olohuoneen sohvalla näin silmäkulmastani, että aivan ikkunan alla touhuttiin kovasti jotakin. Eilisen aikana siihen oli jo ilmaantunut punainen työmaa-aita, ja toissa viikolla asunnoissa kierrettiin tarkistamassa seinien halkeamat ja jakamassa vaahtomuovituppeloita tietokoneiden ja muiden herkkien laitteiden alle. Myös pihakallio oli nyljetty kaivurilla paljaaksi.

Kun hoksasin, että kalliolle oli levitetty paksuja kumimattoja ja kypäräpäiset miehet vetäytyivät kauemmaksi huitomaan toisilleen jotakin, ehdin juuri siepata pöydältä kameran ennen varoituspiippauksen alkamista. Koiraparat saivat elämänsä herätyksen - onneksi ne eivät ole ainakaan vielä paukkuarkoja - ja minä muuten vain hyppysätkyn, vaikka jysäystä tiesin odottaakin.

Kuva ikkunanpuitteineen antaa aika hyvän käsityksen tuon kirotun kehätyömaan sijainnista suhteessa residenssiimme. Asumme siis keskellä sotatoimialuetta. Jos tätä jatkuu tarpeeksi kauan, lainaan lankomiehen vanhan sotilaskypärän ja isän ilmakon ja alan ampua takaisin. Tai sitten humanistina tyydyn huutelemaan herjauksia ja sinkoamaan parvekkeelta koirien kakkapusseja, joita voisikin oikeastaan ryhtyä keräämään varastoon asemasodan varalta.

Tolloonnun

Viime päivinä mieleen on noussut kerran jos toisenkin legendaarisen piirtäjäneron Gary Larsonin erään piirroksen teksti: "Full moon, empty head." Kuvassa onttopäisen näköinen kaveri katsoa killittää kuuta typerä virne naamallaan. Se ei edes kuulu Larsonin parhaisiin, mutta vainoaa minua sitkeästi (tänään taitaa muuten ollakin täysikuu, että sikäli).

Lisättyäni vähitellen kierroksia väikkärin kanssa minulle on käynyt kuin ylikuormitetulle tietokoneelle: muisti ei riitä, joten suuri osa prosesseista tahmaa ja takkuilee jatkuvasti. Normaalioloissakin nolottava organisointikyvyttömyyteni nousee viidenteen potenssiin, kun kaikki ponnistukset on suunnattava urakan koossa pitämiseen ja eteenpäin viemiseen.

Niinpä joudun kohtelemaan itseäni kuin viisivuotiasta ja pitämään tiukasti kiinni päiväohjelmasta etenkin nyt, kun huomattavasti minua järjestelmällisempi asuinkumppani on poissa. Ruokailu-, ulkoilu- ja nukkumaanmenoajoista ei ole varaa tinkiä yhtään, tai tapahtuu kauheita. Samaten sotkut on siivottava, pyykit laskostettava, tiskit tiskattava ja laskut maksettava saman tien. Asioiden tietoinen lykkääminen on Pagistaanissa julistettu poikkeustilan vuoksi laittomaksi.

Kuupan kuormitusta lisää vielä se, että joudun iltaisin lukemaan hartiavoimin tenttiin (ne kulttuuriantropologian syventävät opinnot olisi voinut suorittaa alta pois aiemminkin, mutta minkäs teet).

Sitä ikään kuin luulisi, että opintojen myötä ymmärrys asioista kasvaisi ja hengen viljavainiot tuleentuisivat kullanhohtoisiksi akateemisen auringon lämmössä, mutta minulle taitaa tällä menolla käydä päin vastoin. Tolloonnun vielä entisestänikin. Ja jos oikein huonosti käy, päänsisäiset peltoni tuottavat pulskien tähkien sijaan silkkaa juolavehnää ja torajyviä.

- - -

Ensi perjantaina Juttutuvassa on muuten luvassa Folkswagenin taattua joensuulais-karjalais-venäläistä menoa. Pagistaan suosittelee lämpimästi, vaikka näillä näkymin näyttääkin siltä, että säiden salliessa allekirjoittanut karkaa kapakan sijaan koiraseurassa metsään lisämuistia lataamaan.

Janoiseksi tiedetty

Palatessani kotiin viikon poissaolon jälkeen huomasin harmikseni, että keittiön ikkunalaudalla majaileva basilika oli nääntynyt vedenpuutteeseen. Olisi sittenkin pitänyt istuttaa janoiseksi tiedetty yrtti altakasteluruukkuun! Rutikuiva kasviparka vaikutti kiistämättömän hengettömältä, mutta päätin vielä kastella sen perusteellisesti ikään kuin katumusharjoituksena.

Kah, vain kolmessa tunnissa basilika oli vironnut aivan entiselleen. Eikä se edes näyttänyt kovin kaunaiselta.

Pagistaanissa iloitaan paitsi yrtin ylösnousemuksesta, myös korvasienistä, jotka ystävä lykkäsi eilen mukaan pistäytyessäni matkan varrella katsomassa heidän kahdeksanviikkoista mäyräkoiranpentuaan. Tänään on siis luvassa sienikeittoa - ja lämpimiä ajatuksia Denalin Basin Campin suuntaan, jossa urosvahvistus telttailee rapsakassa 25 asteen pakkasessa ja lusikoi kissanmuonaa alumiinipussista kylki kyljessä muiden partaturilaiden kanssa. Huvinsa kullakin.

Esiintyy reippaasti

Koiranpoika kävi tänään ensimmäisessä näyttelyssään hakemassa ykköset ja arvion:

"Vielä aivan kesken kehityksen oleva nuori uros. Pään ja rungon tulee vahvistua. Erittäin hyvä pigmentti. Hyvin kulmautuneet raajat. Hyvä selän kaari. Oikean laatuinen turkki tulossa. Esiintyy reippaasti. Terveet liikkeet. Tarvitsee aikaa."

Allekirjoittanuthan ei ole koskaan ollut erityisen innostunut koiranäyttelyistä. Niihin - kuten koko rotukoira-ajatteluun - liittyy niin paljon sellaisia asenteita ja toimintatapoja, joilla ei tunnu olevan juuri tekemistä eläinrakkauden sen enempää kuin terveen järjenkään kanssa. Mikäli kuitenkin hyväksytään koirarotujen olemassaolo ylipäänsä, jonkinlainen kontrolli on tarpeen, jos pyrkimyksenä on terveiden, elämäänsä tyytyväisten ja rodunomaisten (sic!) koirien saattaminen maailmaan.

Ja onhan bedlingtoninterrierikin mainio pakkaus historioineen kaikkineen.

Siinä mielessä näyttelyillä on paikkansa kasvattajien työn ja tulevan jalostusaineksen (sic!) arvioinnissa. Niinpä minäkin olen alistunut kohtalooni ja valmistautunut kuljettamaan koiranpoikaa näyttelyissä sen, minkä tarve vaatii. Onneksi se tuntuu nauttivan touhusta.

Ei vain voi olla miettimättä kerta toisensa jälkeen, kuinka suurelle osalle ihmiskuntaa näytettäisiin lisääntymisasioissa vihreää valoa, jos meidän rakennettamme, luonteesta puhumattakaan, alettaisiin siivilöidä yhtä tiukalla seulalla.

Huvitus muuttuu kylmänväreiksi aina, kun muistaa, että sitäkin on toki yritetty tehdä.

Elämänratkaisuna

Lähitöissä ollessani pistäydyn aika ajoin pihan toisella puolella kirjastossa selaamassa erästä kirjallisuudentutkimukseen liittyvää hakuteossarjaa. Joka kerran minua hymyilyttää sarjan vieressä oleva kirja. Sen nimi on Kirjan kirjoittaminen naisen elämänratkaisuna, kirjoittaja Pirkko Siltala.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun tuo kirja on hirmuisen iso ja hirmuisen paksu. Sellainen sylissä kannettava järkäle.

Se nyt vain on niin riemastuttavaa.

Tunnustellen ja varovasti

Etelä-Suomessa vihreys kuohuu ylenpalttisena yli äyräidensä, mutta Pohjois-Karjalassa kevät tekee tuloaan tapansa mukaan tunnustellen ja varovasti. Puiden vihreä on hentoa ja räntäkuurot jäähdyttävät jo ennestään koleaa ilmaa. Anoppikokelas kertoi, että Nurmeksessa koivut eivät ole vielä edes hiirenkorvalla, ja jäät Pielisestä lähtivät vasta äsken.

Suomi on pitkä maa.

Sain tänään perusteellisten verikokeiden tulokset. Lukuun ottamatta tätä talven kuudetta flunssaa olen - kuten yleisen vointini perusteella arvelinkin - terve kuin pukki (miksi muuten pukkien ajatellaan olevan erityisen terveitä?). Ei tulehduksia, ei allergioita, ei kilpirauhasongelmia, anemiaa, kohonnutta verensokeria saati keliakiaa. Kokeisiin kaiken varalta passittaneen lääkärin mukaan kuulun siihen epäonniseen kansanosaan, jonka vastustuskyky kuluneen talven tauteja kohtaan on ollut jostain syystä tavallista huonompi.

Meitä on ollut yllättävän paljon, kuulemma. Nyt saisi kyllä jo riittää, vaikka toki tunnen asiaankuuluvaa kiitollisuutta siitä, ettei taustalla ole mitään keljumpaa vaivaa.

Kaikki tämä

Veloenan tavoin on pakko hihkua, että satakielet laulavat taas, mustikka ja keto-orvokit kukkivat jo, kielojen lehtirullat alkavat aueta ja saniaiset oieta kevätkippuraltaan. Kaikki tämä kerralla, ja vielä tuomien tuoksu.

Juuri tähän aikaan vuodesta koen näemmä kiihkeän pikaromanssin nykyisen asuinseutuni kanssa, vaikka muulloin lähinnä siedämme toisiamme. En saa tarpeekseni lehdoista, joiden multavat polut vievät päivä päivältä tuuheammiksi käyvien lehtiholvien alle.

Lisäsin aiheeseen sopivan kuvan äskeiseltä iltalenkiltä.

Myötäkarvaan

Flunssaista eloa piristi tänään kelpo asiakaspalvelusta viestinyt postipaketti (jonka perille saaminen oli joltinenkin haaste, kun piinatut keuhkoparat tuntuivat hajoavan riekaleiksi jo varttitunnin hissuttelukävelyn jälkeen). Olin joitakin viikkoja sitten ostanut sinänsä mainioita soijasuikaleita, jotka ohjeiden mukaan keitettyinä muuttuivatkin kokkareiseksi puuroksi. Maussa ei ollut vikaa, mutta rakenne oli lievästi sanottuna omituinen.

Lettupannu-blogin kommenteista kävi sitten ilmi, että saman valmistajan suikaleet olivat aiheuttaneet päänvaivaa muillekin. Niinpä rohkaistuin ottamaan ystävälliseen sävyyn yhteyttä maahantuojaan, jolta tuli oitis vastaus. Siinä pahoiteltiin asiaa ja selitettiin, että kyseinen soijaerä oli tilattu koemielessä eri toimittajalta kuin tavallisesti, ja että siitä valmistetut suikaleet olivat osoittautunut liian nopeasti hajoaviksi. Lisäksi luvattiin lähettää "vaivan ja harmin" lievittäjäksi muita soijatuotteita.

Parin päivän päästä tulikin paketti, josta löytyi paitsi pussillinen uudemman erän soijasuikaleita, myös soijapaloja ja -rouhetta. En minä nyt tuollaista avokätisyyttä osannut odottaa semminkään, kun mainitut vaiva ja harmi eivät olleet kohtuuttomat.

Mutta kuluttajaa tosiaan kannattaa silittää myötäkarvaan: hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas.

Etenkin blogiaikana.

Talipalloja

"Most climbers aren't in fact deranged, they're just infected with a particularly virulent strain of the Human Condition."
- Jon Krakauer: Eiger Dreams. Ventures Among Men and Mountains (1997)

Turhaan yritin tarjotella kaappiin jääneitä talipalloja matkaevääksi kolmikolle, joka tänään suuntasi kohti Alaskaa ja maailman kylmimmäksi väitettyä vuorta. Ei pitäisi karvattoman kädellisen aliarvioida tiaisten viisautta, mitä pakkasessa pärjäämiseen tulee, sano.

Pagistaanin pääluku putosi siis kolmeen viiden viikon ajaksi. Toivon mukaan muuta ei sitten putoakaan minnekään, esimerkiksi railoon. Tai jos putoaa, niin kiinni köydessä, jonka toisessa päässä ollaan hereillä ja valppaana iskemään hakku lumeen.

Kuulumisia voi halutessaan seurata retkikunnan sivuilta.

Denalin kuva on lainattu täältä.

Joka ikisen

Terveysasioista ruikuttaminen on epäilemättä tympeää luettavaa, mutta seuraavaan voi suhtautua vaikkapa lääketieteellisenä aivopähkinänä.

Kertokaa siis, oi viisaammat, miten on mahdollista, että viimeisen viiden kuukauden aikana olen ollut kuudesti sairaana? Viimeisin lentsuntapainen - verenmakuinen, kivulias yskä epämääräisine lihassärkyineen - iski toissayönä kuin tyhjästä. Edellisestä nuhaköhästä on vasta kolmisen viikkoa aikaa.

Tämä ei ole enää hauskaa.

Kun muutama vuosi sitten viilasin elintapojani vähän terveellisempään suuntaan, putosi flunssien määrä korkeintaan yhteen vuodessa. Siksipä tämän kevään ketjusairastelu minua sangen suuresti harmittaa ja sydämelleni käy. Tuntuu, että olen imuroinut rööreihini joka ikisen tielleni osuvan viiruksen ja basiliskon. Voisiko syynä olla tammikuun työreissulta mukaan tarttunut perkeleellinen flunssa, joka jälkitauteineen talttui vasta ärhäkällä antibioottikuurilla? Veikö se vastustuskykyni? Miten saan immuniteettini takaisin?

Edellisistä vahingoista viisastuneena olen kyllä kiltisti odottanut tervehtymistä, ennen kuin olen sännännyt juoksulenkille tai muuta, koiranlenkitystä rankempaa ruumiinliikuntoa harrastamaan (niinpä en ole juuri muuta ehtinyt tehdäkään kuin odotella aikoja parempia ja koettaa olla murehtimatta katoavaa kuntoa). Siitäkään ei siis pitäisi olla kyse. Eikä siitä, että söisin mitä sattuu tai nukkuisin liian vähän.

Kirottua yhtä kaikki. Köh.

Ratkaisevia linjauksia

Lisäys: Lainmuutosta vaativaa Pallaksen lisärakentamista vastaan kootaan nettiadressia. Sivuilla esitetään myös hyvät perustelut hankkeen vastustamiselle.

Pallaksen hotellisuunnitelmat yhdistettyinä muun muassa kasvavaan paineeseen sallia huvimoottorikelkkailu ja mönkijäajelu kansallispuistoissa viittaavat siihen, että lähiaikoina tullaan tekemään varsin ratkaisevia linjauksia koko kansallispuistoaatteen* tulevaisuutta ajatellen.

Kansallispuistot voidaan jättää alueiksi, joiden tärkein tehtävä on turvata luonnon monimuotoisuus. Silloin "kansallispuistot palvelevat luonnonsuojelun ehdoilla myös virkistystä". Kaikkia palveluita ja huveja ei tarvitse saada puiston alueelta, ja liikkuminen tapahtuu ainakin pääsääntöisesti omin lihasvoimin luontoa ja lajitovereita häiritsemättä.

Jos taas näistä periaatteista lähdetään tinkimään lainmuutoksia väsäämällä, loppua ei taida näkyä edes tunturimaiseman kaukana siintävässä horisontissa.

*Kansallispuistojen historiasta hieman lisätarinaa löytyy täältä.

Tsilit

- Tsilit, sanoi västäräkki keväisessä Nuuksiossa, jossa Pagistaanin kansa kokonaisuudessaan pistäytyi asfalttia paossa perjantaina. Mitäpä siihen lisäämään.

Tänään avattiin kalliokiipeilykausi, tosin allekirjoittaneen tapauksessa kyse oli ennemminkin turaamisesta, kapuamisesta ja räpeltämisestä kuin kiipeilystä. Hauskaa oli silti; huomenna kukaties jatketaan harjoituksia.

Luokaton

Moontrap on löytänyt voittajansa, mitä tulee huonoimman koskaan näkemäni elokuvan titteliin.

Manaaja II. Niin luokaton, että jouduimme katsomaan sen kahdessa osassa nukahdettuamme ensimmäisenä iltana kesken kaiken. Toisena iltana vain sisu sai meidät sinnittelemään loppuun asti.

Ainoa kiittävä maininta tulee musiikista.

Kotimatkalle

Vapunseutu tuli vietettyä lämmöstä ja auringosta nauttien mukavassa seurassa ja joviaalissa skumppahönössä, vaikka allekirjoittanut koettaakin karttaa päihtymyksen piinallista tilaa parhaansa mukaan.

Vappuvieraillamme oli suorastaan anteeksiantamaton kiire takaisin Tampereelle, vaikka perjantain olimme kaikki vapaaksi kaavailleetkin. Heidän karattuaan junaan vappupäivän kääntyessä illaksi koimme urosvahvistuksen kanssa hämmentävän hetken. Kumosimme keskenämme viimeistä tilkkaa läksiäisviinistä asemaravintolassa, kun samaan pöytään tunki olutlaseineen joltisenkin juopunut herra aloittaen maanisen tinkaamisen miehen teekkarilakista ja opiskeluajasta. Paikallisjuna kutsui, joten kohteliaasti ilmoitimme poistuvamme seurasta ja lähtevämme kotimatkalle.
- Ai Joensuuhun vai, kysyi mies.

Kyllä, olemme molemmat kotoisin Joensuusta. Mutta voin vannoa, että asia ei lyhyessä keskustelussamme tullut esille edes sivulauseessa. Joensuun juniakaan ei juuri tuolloin ollut lähdössä.

Suunnistaessamme kohti laituria aloimme miehen kanssa samalla sekunnilla hyräillä Twilight Zonen tunnusmelodiaa. Tidididi tidididi. Brrr.