Tyhmä

Näin tänään nuorella miehellä pipon - anteeksi, pipan - jossa luki kauniisti brodeerattuna Tyhmä.

Sellainen olisi kiva. Se ikään kuin vapauttaisi turhasta vastuusta ja velvollisuudesta olla järkevä. Saisi tolloilla ihan luvan kanssa, olla vähän pihalla ja kysellä typeriä.

Kun sitä tekee joka tapauksessa.

- - -

Tekstiviesti ilmoittaa ensi viikon seminaarimatkaa varten tilaamani viisumin saapuneen. Päätän käydä hakemassa sen saatuani päivän kirjoitushommat käsistäni. Matkatoimisto sijaitsee kaupungin toisella laidalla, joten varmistan aukioloajan yrityksen kotisivulta. Kuuteen saakka, hyvä. Pyörän selkään hypätessäni kiittelen vielä mielessäni verkkosivujen olemassaoloa. Ovat ne kätevät! Ei tarvitse soitella tai käydä turhaan raapimassa ovea.

Varttia yli neljän seison matkatoimiston ovella tuijottamassa käsin kirjoitettua lappua, joka ilmoittaa toimiston sulkeutuvan kesäaikaan neljältä. Kesäaika alkoi kesäkuussa ja päättyy tänään.

No, vielä enemmän olisi harmittanut, jos reissuunlähtö olisi huomisaamuna kuudelta.

- - -

Osaako joku tyhmää viisaampi muuten sanoa, mikä kirous sekoittaa tavallisen rtf-tiedoston kirjasintyypit sähköpostiliitteeksi siirrettäessä? Ja miksi, oi miksi se tapahtuu vain ja ainoastaan laittaessani maailmalle sähköisiä työpaikkahakemuksia? Ärrrkele! On varsin noloa, kun tarkistaessani liitettä lähetyksen jälkeen se onkin kirjoitettu kahdella sattumanvaraisesti vaihtelevalla fontilla. Sitä ennen kaikki on ollut kunnossa. Vielä nolompaa on, kun sama tapahtuu uudestaan lähettäessäni perään niin sanotusti korjatun version ("OLen HuoleLLinEN ja hAllitsEN TietOKONEEn KäytöN"). Lieneekö pdf-liitteisiin siirtyminen ainoa vaihtoehto?

Lemmikit, nuket ja videokasetit

Tutkaillessani viikon tv-elokuvatarjontaa tuumin, olisiko viisainta jättää The Ring katsomatta maanantaina. Jokin juonessa sai epäilemään, ettei se olisi allekirjoittaneelle terveellisintä mahdollista ajankulua.

En yleensä kovin helposti pelästy ruudulla tai valkokankaalla näkemääni. Tosin katsottuani joskus kymmenvuotiaana Painajaisen Elm Streetillä lykkäsin parin viikon ajan nukkumaan menemistä iltaisin. Ihme, että sillä univelalla pysyin hereillä koulutunneilla.

Jälkikäteen olen miettinyt, luulivatko synttäreitään viettäneen kaverin vanhemmat meidän todella katselevan Nakke Nakuttajaa.

Muuten olen katsonut kauhugenreä varsin satunnaisesti ja seinille hyppimättä. Osa on naurattanut makeasti jopa yksin pimeällä kyläkoululla katseltuna, joissakin klassikoissa on lähinnä nauttinut osaavien tekijöiden kädenjäljestä. Eräät uudemmat tekeleet ovat olleet niin ikään tyylikästä, sopivasti väreitä virittänyttä katsottavaa. Toisissa on ollut omaperäinen idea, mutta pelottelu ei vain ole tehonnut (metsään eksyminen lienee harvalle suomalaiselle horrorin huippu).

Haudassa viihtymättömistä lemmikeistä ja hankaliksi heittäytyvistä nukeista olen pysynyt kaukana. Tunnen sietokykyni rajat.

Niin, se Ring. Katselen elokuvaa aluksi syrjäsilmällä muuta puuhatessani, mutta kun ensimmäinen kauhuun kuolleen teinin irvinaama ilmestyy kuvaan, ponkaisen kymmenen senttiä työtuoliltani ilmaan. Pian löydän itseni istumasta ruudun ääressä kuin hiiri käärmettä tuijottaen. Ja juuri kun luulen filmin loppuvan onnellisesti, säikyttely alkaakin uudestaan.

Sellainen pitäisi kieltää. Olen ehdottomasti seesteisten, puhdistavien loppujen kannalla. Katharsis kunniaan!

En tiedä mistä se johtuu, mutta ensiarveluni osuu oikeaan. Elokuvan juonihan on aivan järjetön, juuri sitä lajia, jonka muiden seurassa voisi nauraa harmittomaksi. Mutta yksin katsottuna siinä on jotakin puistattavaa, joka jää nakertamaan selkäpiitä vielä elokuvan loputtuakin.

Olisi kiintoisaa tietää, miksi jokin kauhufilmiksi tarkoitettu huvittaa ja toinen, sinänsä aivan yhtä hassu tekele saa sytyttelemään valoja ja säpsähtelemään rappukäytävän ääniä. Miksi jälkimmäinen saa mielikuvituksen liikkeelle ja ensimmäinen ei?

Nukkumaan mennessäni vilkaisen televisiotani epäluuloisena ja tuumin, että ehkä elokuva olikin parempi katsoa yksin. Lumisateen kohinaan herääminen tuskin vastaisi käsitystäni onnistuneesta käytännön pilasta.

Hyvä niin

Piruparka saa kyytiä Inkoon kirkon myöhäiskeskiaikaisessa seinämaalauksessa.

Lauantain sää on mitä sopivin muutaman keskiaikaisen kivikirkon kiertelylle ja kuvaamiselle läntisellä Uudellamaalla. Siuntion kirkko antaa etsiä itseään, mutta rautatieaseman kahvilasta meidät neuvotaan ystävällisesti oikeaan suuntaan. Vanha kirkonkylä ja nykyinen kuntakeskus ovat Siuntiossa kaksi eri asiaa, opimme.

Kuten myös sen, että kahvilasta saa hyvää ja tuoretta pullaa.

Sateinen sunnuntai taas kutsuu ihmettelemään Gallen-Kallelan museota Espoon Tarvaspäähän. Komeita ovat olleet nuo 1800-1900-lukujen vaihteen taiteilijakodit, jotka rakennettiin ja sisustettiin kokonaisvaltaisiksi taideteoksiksi itsekin.

Symbolistisen taiteen ja arkkitehtuurin yhteyksiä selvitellyt saksalaistutkija osuu pitämään yleisöesitelmänsä juuri visiittimme aikaan. Asia on mielenkiintoista, mutta sunnuntai-iltapäivänä aivot eivät käänny luentovaihteelle. Silmät tuppaavat painumaan kiinni hämärässä tornihuoneessa diaprojektorin huristessa.

Maanantaiaamuna puen vielä sopulinnahan ylleni ja jututan tutkijakollegan Pyhän Laurin kirkolla. Iloisen ja asiastaan innostuneen tekijän into tarttuu, eikä tarinoinnista ole tulla loppua. Viileä tuuli ja tutkijan puolitoistavuotias, vikkeläjalkainen poika rajoittavat kuitenkin jutustelun pariin tuntiin.

- - -

Viikonloppu on mennyt tapansa mukaan hetkessä, ja paluu sanasorvin ääreen kutsuu. Moottoritietä tuijottaessani mietin, miten jotkut asiat voivatkin tuntua alusta alkaen niin selkeiltä ja oikeilta. Sellaisilta, että näinhän tämän kuuluikin mennä. Että kaiken eletyn ansiosta näkee selvästi nyt ja tässä.

On se kummallista. Mutta hyvä niin. Hyvä.

"tulee aamu taaskin valon kehrä kiertää kiven
jos kohta varjot lankee lankee ne jotta valo näkyisi
paremmin kirkassilmän katsoa kauneutta
koreutta maanpiirin humalluttavaa"
- CMX: Linnunhammas

- - -

Kirjailijan häiriöklinikalla on näemmä käyty mielenkiintoista keskustelua sosiaalisen näkymisen merkityksestä kirjailijan työssä.

Samoja asioita pistää pohtimaan myös tiedemaailma. Illanvietot, henkevänkepeä keskustelu ja yhteyksien luominen viinilasi kädessä tuntuvat olevan konferenssien ja seminaarien keskeisintä antia.
- Ei ole väliä, mitä sanot. Tärkeintä on, että nimi ja naama jäävät mieleen, opastavat ohjaajat oppilaitaan.

En malta olla lainaamatta suoraan Häiriöklinikan kirjailijaa, Kirsti Ellilää:

"Jos minä en miettisi niin paljon, niin minulta loppuisi kirjoittamisen aiheet aika äkkiä, mutta miettiminen sopii aika huonosti yhteen aikamme ihanteiden kanssa. Nythän ei ole sopivaa jäädä miettimään. Nyt pitää rientää. Olla nuorekas ja jäntevä ja sosiaalinen. Nyt pitää osata höpöttää monella kielellä ja jakaa keveitä poskisuudelmia. Ja sen lisäksi halata niin että ei oikeasti halaa vaan esittää halaavansa."

Allekirjoittanutkin myöntää suosiolla olevansa miettijä ennemmin kuin sulava sosiaalisuusihme. Varsinkin ajatus tietoisesta itsensä tykö tekemisestä tuntuu aina yhtä vastenmieliseltä.

Happamia, sanoi

Pihlajanmarjasadosta näyttää tulevan kohtalainen. Se tietää kiliseville tilhiparville ja talvehtimaan uskaltautuville rastaille pulskia päiviä ainakin syksyksi ja alkutalveksi.

Miettiessäni viime aikoina erilaisten merkkien, kuvien ja niistä nousevien mielleyhtymien kulttuurisidonnaisuutta mieleen tulivat mummoloista tutut Fazerin Pihlaja-marmeladit. Niiden kääreessähän on kettu, joka viittaa vanhaan kansansatuun ja sananlaskuun ketusta ja happamista pihlajanmarjoista. Tuo mielleyhtymä lienee useimmille suomalaisista itsestään selvä sen kummempia miettimättä.

Mutta entä ulkomaalainen tai maahanmuuttaja? Hänelle tuossa yhdistelmässä - kettuun käärityissä marmeladimakeisissa - ei ole mitään järkeä, ellei juuri hänen kulttuurissaan satu olemaan samantapaista tarinaa. Sen sijaan kinuskikaramellin kuvituksena olevassa lehmässä on tuskin mitään outoa ainakaan maitoa käyttävien kulttuurien edustajille (edellyttäen, että katsoja tietää maidon tai kerman olevan kinuskin raaka-aine).

Samaa voi toki kysyä nykylapsista: vieläkö vuodelta 1895 peräisin olevaan karkkilaatuun liittyvä kettusananlasku on heille tuttu? Luetaanko kotona tai koulussa vanhoja kansansatuja?

Ajatelkaa, miten paljon merkityksiä meiltä jää tunnistamatta liikkuessamme tutun kulttuurin ja sen puitteissa opitun koodikielen ulkopuolella! Ja miten tuo koodikieli muuttuu sukupolvien myötä niin, että asioiden alkuperäinen yhteys saattaa vähitellen kadota kokonaan. Marmeladipapereissa nyt vain kuuluu olla kettuja aivan kuten "lehmäkarkkien" kääreissä lehmiä.

- - -

Allekirjoittanut puurtaa vielä muutaman tunnin koneen ääressä ja suuntaa sitten yhdistetylle työ- ja riiuureissulle Etelä-Suomeen. Virkeää viikonloppua itse kullekin säädylle mukaan lukien ketut, lehmät ja kääpiöpäästäiset.

P.S. Tässäpä vielä hauska juttu vanhempien ikäpolvien karkkisuosikeista (PDF).

Lepakoiden yö

Keskiajalla lepakoita pidettiin eläviä poikasia synnyttävinä, hieman oudon muotoisina lintuina. Medieval Bestiary.

Pagistaan välttää mainostamista, mutta koska lepakot - eestiksi nahkhiir - ovat ylen sympaattisia otuksia ja tapahtuma ehdottomasti yleishyödykäs, teemme poikkeuksen.

Tiedoksi siis: ympäristötietokeskus Moreeniassa Tampereella järjestetään lepakkoilta perjantaina 26.8. kello 20.30 - 23.00. Luvassa on lepakkotutkija Olli Haukkovaaran luento Moreenian klubitilassa. Sään salliessa sieltä siirrytään havainnoimaan lepakoita Tammerkosken rantamille, Tallipihan ja Näsinpuiston alueelle.

Haukkovaaran luennolla käydään läpi muun muassa lepakoita uhkaavia vaaroja ympäristön kemikalisoitumisesta elinympäristöjen muutoksiin. Retkellä on mahdollista nähdä pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii) ja vesisiippa (Myotis daubentonii).

Yleiseurooppalaista lepakoiden yötä vietetään perjantaina yhdeksättä kertaa. Tapahtumia järjestetään samaan aikaan useissa Euroopan maissa. Tampereen lepakkoillan takana ovat Tampereen ympäristönsuojeluyhdistys ja Moreenia.

- - -

Nyt tuli mitta täyteen. Marinadin tapaan lisäsin word verification-vaatimuksen kommenttiosastolleni automaattispämmäreitä estämään. Pahoittelen lisävaivaa.

Pelko

Veloenan tuskailu työnhakunsa kanssa kuulostaa taas kovin tutulta. Se, miten päivän alussa alkaa toivoa nykäisyjä heiteltyään uutterasti syöttejä niin mahdollisilta kuin epätodennäköisiltäkin tuntuville apajille. Ja miten kerta kerralta hiljaisuus turhauttaa enemmän.

Kun pääsisi joskus edes haastatteluun asti. Kun jostain kuuluisi joskus jotakin.

Edesmenneen portugalilaisrunoilijan angstinen purkaus osuu asian ytimeen. Vähitellen silmät ovat avautuneet näkemään, miten huimaavan paljon meitä on. Meitä irtopalahumanisteja ja muita jokapaikan kulttuurihöyliä, jotka hakevat paikkaansa sieltä täältä haalitulla osaamisellaan. Osaamisella, joka ei koskaan tunnu riittävän, tai on aina hiukan vääränlaista.

Ja kirjoittaminen. Kaikki tuntuvat haluavan kirjoittaa; tarjontaa on valtavasti. On yliopistosta valmistuneita toimittajia, medianomeja, kaikenlaisia itseoppineita ja työn koulimia kirjoittajia, asiansa osaavia freelancereita, oman alansa vankkoja tietotoimistoja. Pitäisi olla virtuoosimainen sanankäyttäjä erottuakseen joukosta, tai ainakin pystyä tarjoamaan jotakin erilaista, mitä kukaan muu ei ole osannut tarjota. Keskinkertaisuus ja pikkunäppäryys eivät riitä.

Eikä riittäisi sekään, että olisi hyvä, jos ei oppisi markkinoimaan itseään ja pitämään tekemisistään taukoamatta ääntä joka suuntaan.

Ei ole ensimmäinen eikä liene viimeinen kerta, kun tästä aiheesta vikisen. Mutta aika ajoin se läiskähtää päin kasvoja kuin suunnaton räntähiutale, pelko, että löytää itsensä samasta tilanteesta vielä vuosienkin päästä. Epätodennäköistähän se on, mutta jo ajatus kylmää niin, etteivät edes elokuun auringonpaiste ja kädessä höyryävä kahvimukillinen lämmitä.

Kaanaan häät hillokattilassa

Tämä syksyn sadosta veuhkaaminen alkaa mennä jo marttailun puolelle, mutta menköön.

Tuttavien pensaista (luvan kanssa) haetut karviaiskilot köllöttivät Pagistaanin jääkaapin tukkeena päiväkausia. Osan olin soseuttanut pakastimeen, osa tuli napsittua tuoreeltaan. Mutta läjä ei tuntunut juurikaan hupenevan. Perinteistä hilloa, chutneya, lisää sosetta?

Useampikin taho suositteli ratkaisuksi Köyhän eli Lakattoman lakkahilloa. Puoli kiloa porkkanaraastetta ja litra vihreitä karviaisia yhdistetään puoleen kiloon hillosokeria, ja voilá. Tulos muistuttaisi kuulemma erehdyttävästi aitoa lakkahilloa.

Mikä ettei.

Haudutusvaiheessa ilman sokeria sötkötys näytti ja haisi vähintään epäilyttävältä. Kävimme varovasti kurkkimassa kattilaa, jossa näytti muhivan kitkerä kasvismuhennos tai jotakin vielä pahempaa. Mutta rohkea hillon syö. Survoin pehmeän pöperön sauvasekoittimella sileäksi, lisäsin sokerin, keitin vielä jonkin aikaa ja tölkitin.

Ja katso, ihme tapahtui. Seuraavana päivänä paahtoleivän päälle vetäisty lopputulos todella maistui laatuisalta lakkahillolta. Ulkonäkökin oli sama.

Mitähän tulisi, jos keittäisi muovipussillisen peltosavikkaa pehmeäksi ja lisäisi siihen kilon banaaneja? Tai yhdistäisi retiisin ja mansikat?

- - -

You Should Learn Spanish

For you, learning a language is about career advancement and communication. Knowing Spanish will bring you tons of possiblities for jobs and travel. Bárbaro!

What Language Should You Learn?

Aikomus on, jos saan tungettua itseni kansalaisopiston alkeisryhmään. Italia olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta hatarastakin espanjantaidosta lienee enemmän iloa ja hyötyä maailmalla.

Saksan tai ranskan opiskelu harrastusmielessä tuntuisi jo liian hyödylliseltä ollakseen hauskaa.

Niin paljoksi

"Mistä minä tiedän mikä minusta tulee
kun en edes tiedä mikä olen?
Tulla miksi aion? Mutta kun minä aion tulla niin paljoksi!
Ja niin moni aikoo tulla juuri siksi samaksi ettei niitä
voi olla niin monta!"
-Fernando Pessoa

Vatsajumppaa

Jos jalat olivat viikonloppuna kovilla, eivät vatsalihakset päässeet juurikaan helpommalla. Vinkkinä tiukkaa sikspäkkiä halajaville mainittakoon, että Julmahuvin ensimmäinen produktio Toini ja Heikki Haaman Show (1995-1996) aiheuttaa tuskallisen tehokkaalta tuntuvia kramppeja palleanseutuun yhden toisensa perään.

Hämmentävä elokuvaversio Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä-kirjasta jatkoi sujuvasti surrealistista teemaa. Tällä kelpaa eksotisoida skandinaavien siloista kuvaa maailmalla.

Itiöemien ihanuus

Kuva löytyy täältä yhdessä muiden vanhoista kartoista ja julisteista tehtyjen kopioiden kanssa.

Perjantai-iltapäivä on niin kaunis, että sisällä istuminen tuntuu elämän tuhlaukselta. Aikani kiemurreltuani heitän tenttikirjan seinään - kuvaannollisesti - ja päätän painella sienimetsään. On aikakin, eletäänhän jo elokuun jälkipuoliskoa.

Mutta kaupungissa asuessa ei voi enää kävellä kotioveltaan kuusikkoon ja kerätä vartissa päivän lounastarpeita. Pitää vasiten lähteä ja etsiä lupaavan oloinen metsä seudulta, jonka sienipaikkoja ei osaa ulkoa. Jos ei halua könytä ihmisten takapihoilla, on ajeltava hyvän matkaa ulos kaupungista naapurikuntien puolelle.

Kuusimetsä pienen maalaistien varrella ei petä odotuksia. Vaaleaorakkaat ja lampaankäävät loistavat paksussa sammalikossa kauas, haaparouskuja löytyy minkä vain jaksaa sankoonsa noukkia. Ihmeen toukattomat herkkutatit alkavat olla jo ylikasvaneita. Joku on niitä jo kerännytkin, mutta jättänyt muut sienet metsään.

Täällä päin Suomea sienten käyttö on vielä nuorta. Itäiseen ruokaperinteeseen tatit ja rouskut ovat kuuluneet iät ajat, mutta lännessä sieniä pidettiin pitkään lehmänruokana. Oikeastaan vasta karjalaissiirtolaiset opettivat kantaväestönkin käyttämään niitä.

Kuka oppi, kuka ei.
- Maronlakei, tuumasi isotätini kanssa naimisiin mennyt raumalaismies vaimonsa sieniruoista.

Eipä silti, Pohjois-Karjalassakin sienikuume on noussut huippuunsa vasta viime vuosina, kun ulkomaille vietävistä herkkutateista on alettu maksaa kerääjille huimia summia. Verovapaat tienestit vetävät tattimetsään myös niitä, jotka eivät sienistä itse välitä. Kilpajuoksu on saanut huvittaviakin piirteitä ihmisten varjellessa löytämiään apajia kaikin keinoin. Ja siitä vasta äläkkä nousi, kun joku keksi järjestää italialaisturisteille tattiretkiä suomalaismetsiin.

Niin kuin nyt sieniä ei kaikille halukkaille riittäisi.

Tiheä kuusikko avartuu valoisaksi metsäaukioksi. Jäkälärinne on kasvattanut kypsyvien puolukoiden lisäksi kauniita männynpunikkitatteja ja kehnäsieniä. Viereinen sekametsälaikku paljastaa monta kantarelliesiintymää, jotka saavat melkein laulamaan ääneen.

Niin kori kuin sankokin ovat vajaassa parissa tunnissa kukkuroillaan. En raaskisi lähteä vielä, mutta minkäpä teet.

- - -

Kotiin palattuani improvisoin uuniin kantarellipiirakan ja tyrkkään viikonlopunviettoon saapuneelle läheiselle veitsen käteen. Saalista peratessamme pohdimme, miksi juuri Venäjällä niin moni kuolee tai sairastuu sienimyrkytykseen joka syksy. Itänaapureiden sienituntemuksen luulisi olevan erityisen hyvä, käytetäänhän venäläisessä keittiössä sieniä melkein kaikkeen muuhun paitsi jälkiruokiin.

Mutta ehkä ongelma on juuri siinä. Ensinnäkin sieniä syödään paljon, jolloin vahinkoja mahtuu joukkoon enemmän. Toisekseen vilkas sienikulttuuri aiheuttaa sen, että datsalle kokoontunut iloinen kaupunkilaisjoukko voi illansuussa saada päähänsä valmistaa hiukopalaksi sienipaistosta babushkan tapaan.

Sergein ja Aleksandrin riski napata vodkapäissään koriinsa jotakin vähemmän terveellistä on takuulla suurempi kuin babushkalla.

Suomalaisille juhlijoille taas sienimetsä tuskin muistuu ensimmäisenä mieleen, kun nälkä yllättää (oma lukunsa ovat ne kokeilunhaluiset, jotka hakevat sienikunnan parista tajuntaa laajentavia kokemuksia munuaisvaurioiden uhallakin). Kirkonkylän grillimuonasta saa korkeintaan lievän ruokamyrkytyksen.

Noin yleensä ei sieniretkiä kannata jättää vatsahuuhtelun pelossa väliin, vaikka koskaan ei voikaan olla liian huolellinen. Hyvä määritysopas auttaa alkuun, ja siitä on iloa silloinkin, kun tärkeimmät ruoka- ja myrkkysienet osaa jo tunnistaa. Aina voi opetella lisää ja kasvattaa saalistaan uusilla lajeilla.

Ja onhan syksyinen metsä kuljeskelun arvoinen ilman veistä ja koppaakin.

Ruokasienitietoa netissä:
Sepon sieniopas
Parantalan koulun sienisivut

21.1 km

Juoksuseura teippasi aamulla hartaasti varpaitaan - uudenkarheista lenkkitossuista kun ei koskaan tiedä.

Hyvin se meni. Nimittäin Tampereen puolimaraton. Reilun viikon lenkkitauko lepytti allekirjoittaneen kipuilleen koiven, ja juokseminen Pyhäjärven rantamaisemissa oli mukavaa. Loppuaika ylitti odotukset, jos niitä ensikertalaisella harrastajahölkkäilijällä ylipäänsä oli.

Ei niitä hiertymiäkään lopulta tullut, mutta parempi katsoa kuin itkeä.

Jalo joutilaisuus

Tuskin mikään sopii loppukesän iltaan yhtä hyvin kuin ilmainen puistokonsertti. On kovin sympaattista, että sellaisia ylipäänsä järjestetään pääsymaksullisten kaljatelttakemujen rinnalle.

Tampereen Filharmonia ja Anssi Tikanmäen orkesteri pistävät Ratinanniemen puistolavalla parastaan höystettyinä näyttelijä Kati Outisen kertojanäänellä ja oopperalaulaja Johanna Rusasen sooloesityksillä. Konsertissa kuullaan otteita Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta-sarjasta sekä musiikkia Aki ja Mika Kaurismäen elokuvista.

Yleisöä on aivan puiston täydeltä. Tiivis tunnelma kohoaa pilvettömälle iltataivaalle, jonne tervapääskyt viiltelevät viimeisiä kesän jälkiä.

- - -

Konsertin aikana taivaanrannan ylle nousee summaton, voinkeltainen kuu. Elokuu. Mietin lähtemistä järvenrantaan kameran ja jalustan kanssa, mutta kotiovelle ehdittyäni olen tullut toisiin ajatuksiin. Näyttäähän kellokin jo puolta yhtätoista. Sitä paitsi jalustasta pitäisi irrottaa vanhan kameran välikappale, ja laajakulmakin on yhä remontissa, ja...

Olen laiskistunut sitten viime näkemän. Mietin, joko pitäisi huolestua vai olla hyvillään siitä, että on oppinut hieman vähentämään ylenmääräistä poukkoilua asiasta toiseen.

Mutta eipä menetetä vielä yöunia. Tuloksia ja mittoja suosivassa yhteiskunnassamme kansalainen voi luonnollisesti testata, heilahtaako velttousmittari punaisen puolelle. Korostukset ovat allekirjoittaneen.

Sinulla ei ole hätää: laiskuutesi on normaalitasoa! Olet selkeästi laiskottelemaan taipuvainen, mutta luontainen mukavuudenhalusi ei silti estä sinua tekemästä töitä ja muutenkin hoitamasta asioita.

Sillä vaikka sinulla onkin tapana usein hieman vitkutella ja jättää asiat viime tippaan sekä puuhailla päämäärättömästi sitä sun tätä ahkeran ja päämääräisen keskittymisen sijasta, saat hommasi aina hoidettua ja sinuun voidaan luottaa esimerkiksi työtehtävissä. Muutenkin elämäsi on kunnossa. Annat laiskuudellesi periksi juuri sopivasti: usein laiskuutesi auttaa sinua keksimään helpomman ja itseäsi säästävämmän keinon tehdä jokin asia. Se estää sinua myös suhtautumasta asioihin liian vakavasti ja tunnontarkasti. Toisin sanoen tällä ahkeralla mutta kuitenkin rennolla asenteella et ole juuri vaarassa polttaa itseäsi loppuun liian täydellisyydentavoittelun vuoksi.

No, viimeksi mainittua en ole kyllä epäillytkään.

Macabre borderpiece from A Book of Christian Prayers, printed by Richard Yardly and Peter Short for Richard Day, London, 1590 (Medieval Woodcut Clipart).

Laiskuuttakin on monenlaista. Kirkkoisä ja skolastikko Tuomas Akvinolainenhan listasi 1200-luvulla laiskuuden yhdeksi seitsemästä kuolemansynnistä, joskaan määritelmä ei ollut aivan niin yksioikoinen. Muun muassa teologi ja kirjailija Jaakko Heinimäki onkin analysoinut laiskuuden tarkoittavan hengen velttoutta, jonka vastahyveenä on jalo joutilaisuus. Se on puolestaan hysteerisen suorittamisen ja tehottoman touhuamisen vastakohta.

Jalo joutilaisuus on taito olla tekemättä. Se on jonninjoutavan puuhastelun vastahyve. Joutilaisuudessa nousevat mieleen juuri ne ajatukset, joita hääräämisellä yritetään torjua. Se on myös kaikenlaisen luovuuden edellytys. Joutilaisuus ei edellytä minkäänlaista mietiskelyä, vaan sitä voi harjoittaa vaikka kävelyllä tai mieluiten sohvalla.
(Ote YLE:n Pyhät ja pahat-ohjelmasarjan esittelystä.)

Luovasta laiskuudesta on niin ikään kirjoittanut kulttuurintutkija Jyrki Piispa (joka näemmä pitää myös verkkopäiväkirjaa).

Menenpä ottamaan nokoset.

Ajattele mainosta

Media Foundation on kulutuskriittinen järjestö, joka haastaa ihmisiä näkemään mainonnan ja brandien läpi. Yhtenä keinona ovat suosituista tuotemerkeistä tehdyt mainosparodiat, "antimainokset".

"Ajattele suklaata", kehottaa aamulenkillä eteen ilmestyvä sinisävyinen tienvarsimainos. Media-analyysin alkeisiin vihityt aivoni rekisteröivät sen oitis. Muistan nähneeni mainoksen jo edellissyksynä ja ärtyneeni, kun mainittu herkku tuntui pyörivän mielessä tarpeeksi usein ilman muistutuksiakin.

Suklaamainokset ilmestyvät katukuvaan olutpullojen ja herkkujäätelöiden tilalle sopivasti kesän jälkeen. Juuri silloin, kun suomalaisten arktiseen elämään sopeutuneet kehot alkavat vaatia vararavinnon keräämistä talveksi ja sohvanpohjan vetovoima kasvaa.

Ettäs kehtaavat.

"Life in Balance", toteaa seuraavan kadunkulman jättijuliste. Kuvassa on kaunis pariskunta käsi kädessä hämyisellä laiturilla. Nainen pitelee punaviinilasia, mies pulloa. Tuntuu joltisenkin ironiselta markkinoida alkoholia, vaikka hienostunutta punaviiniäkin, "tasapainoisen elämän" mielikuvilla. Varsinkaan suomalaisille, varsinkaan tilastojen valossa.

Mutta juuri mielikuvistahan on kyse. Mielen kuvista, mielleyhtymistä, vertauskuvista. Niiden yhteys todellisuuteen on sivuseikka.

Kun yhdistetään suklaa ja sininen väri, kenenkään suomalaisen tuskin tarvitsee pohtia, minkä tehtaan tuotteesta on kyse. Ja tuskin mikään on suositumpaa mainoskuvastoa kuin miehen ja naisen suhde. Sokerikuorrutteisella romantiikalla ja intohimolla voidaan myydä tunnetusti mitä vain punaviinistä grillimakkaraan ja autoista lattianpesuaineisiin. Toinen suosittu teema on onnellinen ydinperhe.

"Aivan samaan tapaan kuin visuaalisissa taidemuodoissa, erityisesti valokuvassa ja elokuvassa, sukupuolitettujen henkilöhahmojen representaatiot ovat osoittautuneet tehokkaiksi tunteiden herättäjiksi ja sen myötä visuaalisen suostuttelun välineiksi."

"Parisuhdeoletus, suoranainen parisuhdenormatiivisuus, on mainonnan visuaalisessa kielessä voimakas."
Leena-Maija Rossi: Heterotehdas. Televisiomainonta sukupuolituotantona (Gaudeamus 2003).

Punaviinin nautiskelijat laiturilla ovat kouluesimerkki Rossin toteamuksesta, että naisen ja miehen ihannoitu sukupuolisuus yhdistetään mainoksissa mieluiten luontoon ja luonnollisuuteen; normaaliin, turvalliseen ja tavoittelemisen arvoiseen elämäntapaan. Veden, tulen ja ilman kaltaiset peruselementit saavat vertauskuvallisia merkityksiä, kun ne yhdistetään yltiöromanttisiin asetelmiin.

(Mielikuvat muodostuvat usein mielenkiintoisista yksityiskohdista. Jo sen, että lasi on naisen ja pullo miehen kädessä, voi nähdä osana viestiä. Mainoksen tyyliin ei kerta kaikkiaan sopisi se, että pullo olisikin naisella.)

"Yksi mainonnantekijöiden suosima kuvakertomus on naisen ja miehen muodostaman pariskunnan vapaa-ajanvietto. Kuvausympäristönä on tällöin usein rantamaisema, ihanteellinen paikka romanttisen tunnelman luomiselle. Siellä liikkuvat toimijoina lähelle ihannetta muokatut ruumiit." (Rossi 2003).

Näinhän se on. Lisää esimerkkejä löytyy riittämiin niin televisiosta kuin lehdistäkin. Mainoskielen tarkastelu on paitsi halpaa huvia mainoskatkoille, myös varsin hyödyllistä, mikäli mediatutkijoita on uskominen. Mainosmaailman analysointi auttaa nimittäin näkemään monien itsestäänselvyyksien läpi. Erilaiset ritualisoidut kuvastot eivät suinkaan tyydy heijastelemaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ihanteita, vaan luovat ja vahvistavat niitä. Ne uusintavat ahkerasti "oikeita" tapoja olla ja elää miehenä, naisena, ihmisenä.

Ja ennen muuta kuluttajana.

Viime vuosina on toki herätty puhumaan tosielämälle vieraista nais- ja miesihanteista, jotka ruokkivat tavallisessa kulkijassa riittämättömyyden tunteita. Niistä sietääkin puhua. Vielä pitkään. Ei tarvitse kuin vilkaista netin lukuisia laihdutuskeskusteluita, joissa teini-ikäiset ja vanhemmatkin naiset vertailevat julkkisten ruumiinmuotoja ja pohtivat parhaita keinoja kuihduttaa itsensä alipainoisiksi.

Ja onhan koko massiivinen mainoskoneisto järjetön ristiriitaisuuksineen, joiden lomassa ihmisrievun on luovittava parhaansa mukaan. Toisella puolen katua käsketään ajattelemaan suklaata ja ryystämään olutta, ja kun katseesi käännät, osuu se mitoiltaan henkarimaiseen, puolialastomaan vaateketjun supermalliin. Syö enemmän, juo lisää, laihdu, näytä hyvältä, osta, kuluta!

Paljonpuhuttu medialukutaidon opetteleminen - ja opettaminen - ei todellakaan liene hullumpi ajatus. Ne omat aivot kun on joka ikiselle syntymälahjaksi annettu.

Jos mainosten naiskuva alkaa tympiä liikaa, voi vastalääkkeeksi katsoa vaikkapa Kiti Luostarisen mainion dokumenttielokuvan Naisenkaari (1997).

Virtuaalitomaatit

"Valtio, joka liian kauan istuu rauhassa, tulee lihavaksi ja veltoksi tai hysteeriseksi ja nuutuneeksi. Toisinaan tarvitaan sotaa aivan vain raittiin ilman ja liikunnan vuoksi."
- Adolph Törneros

Blogistaniassa on viime aikoina heitelty virtuaalitomaatteja asiasta jos toisestakin. Ensin oli Suuri Lapsettomuuskeskustelu, sitten puitiin kovin sanoin suomalaisten sivistystasoa, seuraavaksi vuorossa oli taistelu blogien totuudellisuudesta.

Allekirjoittanut on seuraillut kiivasta sananvaihtoa enemmän tai vähemmän kiinnostuneena, mutta harvoinpa on tullut tarvetta vyöttää kupeitaan ja rynnistää mukaan. Scillan tavoin olen todennut, ettei oman mielipiteen huutaminen mekkalan yli toisi keskusteluun mitään oleellisesti uutta.

Sitä paitsi pieni ja puolueeton Pagistaan pyrkii rauhanomaiseen rinnakkaiseloon naapureidensa kanssa. Marleenankin harmittelema henkilökohtaisuuksien kaivelu ja pikkuilkeä suunpieksentä saa usein turhan paljon sijaa sinänsä kiinnostavissa keskusteluissa. Vilkas ajatustenvaihto on terveellistä ja pitää mielen virkeänä, mutta ilmeisesti ihmisluonnolle on kovin vaikeaa pitää asia yleisellä tasolla intoutumatta syytämään loukkauksia ja loukkaantumatta itse.

Joskus tuntuu, että virtuaalimaailmassa rettelöinti nousee kolmanteen potenssiin tosielämään verrattuna. Lieneekö syynä anonymiteetin tuoma turva? Vai levittävätkö ihmiset kirjoituksissaan sisimpänsä näytille niin, että tekstien kriittinen kommentointi - tai joissakin tapauksissa paljonpuhuva hiljaisuus - sattuu kipeästi ja aiheuttaa vimman puolustautua, antaa takaisin samalla mitalla?

Vai onko kyseessä ennen muuta kilpailu lukijoiden suosiosta? Lila pohti lukijalaskureiden ja top-listojen saavan helposti aikaan kilpalaulantaa, jossa itse kukin yrittää saada äänensä kantavimpana kuuluviin. (Samaa voi huomata toisinaan järjestötoiminnassa, joka pahimmillaan on silkka egojen temmellyskenttä. Itse asia unohtuu, kun jokainen yrittää päteä yli muiden.)

"Ei haukku haavaa tee", sanotaan. Tottahan se onkin. Ja voi olla, että jotkut vain virkistyvät kunnon virtuaalisodasta ja palaavat akut latautuneina tosielämän puuhiinsa. Mutta allekirjoittanut on tavannut väistyä takavasemmalle, jos ihmistenvälinen kanssakäyminen on muuttunut piikittelyn, puukottelun ja egonpönkityksen areenaksi. En koe saavani siitä mitään. En halua kilpailla siitä, kuka keksii sarkastisimman kommentin. Inhoan tunkkaista ilmapiiriä, joka saa ravintonsa kyräilystä ja pahan puhumisesta.

Tärkeinä pitämiään asioita on uskallettava tarpeen tullen puolustaa, mutta turhista rähinöistä voi onneksi pysytellä hobittimaisesti sivussa. Ja onneksi maailmaa voi yrittää parantaa muutenkin kuin julistaen barrikadeilla oman näkökulmansa erinomaisuutta.

Kangasalla ja Linnunradalla

Olen joutunut lepyttelemään asfaltilla juoksemisesta suutahtanutta jalkaani* jättämällä lenkit väliin. Koska muu kroppa ja varsinkin pääkoppa vaativat säännöllistä ulkoilutusta, on pyörän satulaan hyppääminen osoittautunut toimivaksi sovitteluratkaisuksi.

Eilen oli hieno elokuinen ilta, joten suuntasin katsomaan, miltä naapurikunnassa näyttää. Kangasalla on jonkin kerran tullut pistäydyttyä autolla, mutta paikallisturismissa pyöräilyn yli ei ole käynyttä. Matka taittuu nopeasti, muttei liian. Maisemia ja talojen pihoja ehtii hyvin katselemaan ohi polkiessaan.

Taajaman kaunis kivikirkko kiinnitti oitis keskiaikatutkijan huomion. Se on kuitenkin nuori, vasta 1760-luvulla rakennettu. Kirkon seinässähän on se kuuluisa "verikivi", jonka kansanperinne kertoo tihkuvan viattomana teloitetun neidon verta. Kuten kaikki kaameat kansantarinat, tämäkin on vetänyt romantiikannälkäisiä matkailijoita paikalle kuin sokeri ampiaisia.

Kangasalan historiasta löytyy muitakin matkailutäkyjä. Pitäjässä sijaitsee muun muassa Liuksialan kartano, jossa Suomeen karkotettu entinen kuningatar Kaarina Maununtytär asui 1570-luvulta vuoteen 1612 eli kuolemaansa saakka. Aikansa superjulkkiksen kartano on nykyisin Meurmanin suvun yksityiskotina ja suljettu yleisöltä, mutta kotiseutumuseossa voi perehtyä niin siihen kuin muuhunkin paikallishistoriaan.

Muista nähtävyyksistä ainakin Vehoniemen automuseo on käymisen arvoinen paikka, mikäli takavuosien muistikuvat pitävät paikkansa. Sitä paitsi museon kahvilasta saa kuulemma sanoinkuvaamatonta valkosuklaakakkua.

Koska alkoi olla jo myöhä eikä kameraakaan ollut tullut otettua matkaan, jätin Liuksialan koivukujan ja taajaman näkötornin katsastamisen seuraavaan kertaan. Museot ja kirkko olivatkin menneet aikaa sitten kiinni. Niinpä vedin takin niskaani - ilta viileni nopeasti - ja lähdin polkemaan takaisin Tampereelle. Aikaa ei pikavisiittiin mennyt kuin pari tuntia, mutta pienikin maisemanvaihdos virkisti ihmeesti.

- - -

Kun nyt paikallismatkailusta puhutaan, niin Linnunradan käsikirja liftareille kääntyi yllättävän sujuvasti elokuvamuotoon, vaikkeivät odotukset erityisen korkealla olleetkaan. Herkullisen nukkavieruksi jätetty tekele sopi hyvin uneliaan sunnuntai-illan viihdykkeeksi. Erikoistehosteilla pullistelu olisi voinut vesittää brittiläisittäin viiston tunnelman.

Elokuvaseura tosin vannoi edelleen alkuperäisten radiokuunnelmien ja niiden onnistuneesti tehtyjen suomennosten nimeen.

*Sääriluun mediaalipuolinen lihasaitio-oireyhtymä, tuttavallisesti penikkatauti. Vaivaa muun muassa härkäpäisiä harrastelijoita, jotka eivät ota varoitusmerkkejä todesta ja hellitä ajoissa tahtia.

Niin monta

"Elokuun aamu ja sumua sen verran
että taivas lähtee rannasta.
Ilma on persikanpehmeä
ja suu maistaa kaikki värit,
pois menevän kesän tuoksu on lehdillä,
ruohon vihreä luopunut.
Olet huikean onnellinen
etkä välitä onko se elämän
vai kuoleman himoa."
- Helena Anhava

Kolmeen päivään mahtuu joskus niin monta hetkeä ja asiaa, että niitä järjestelee talteen vielä maanantainakin. Niitä laskostelee laatikoihin itsekseen hymyillen, nostelee mielen hyllyille ihmetellen, mistä hyvästä tämä kaikki tuli. Noin vain, melkein odottamatta. Ansiotta nyt ainakin.

Lopuksi sitä istuu alas ja huokaisee, siirtää katseen eteenpäin ja arkeen. Niin, mitä tällä viikolla pitikään tehdä?

Yhtä kaukana

Myös borneonkaunottarena tunnettu soihtuköynnökseni (Aeschynantus speciosus) jaksaa toivottaa iloiset huomenet sadepäivänäkin. Mitähän tropiikin kasvi ilmastostamme tuumisi, jos se ylipäänsä tuumisi mistään mitään?

Ehkä on parempi olla tietämättä.

Humanistin henkinen vireystila tuntuu olevan niin ikään viherkasvin tasolla. Lupaavaa sikäli, että tunnin päästä olisi oltava ammatinvalintatädin luona pohtimassa elämän tarkoitusta ja työnhaun ihmeitä.

On vaikeaa uskoa, että kävin siellä viimeksi toukokuussa. Silloin elokuun puoliväli tuntui olevan yhtä kaukana kuin koulun alku lapsuuskesinä.

Pakko saada laulaa

Edith Piafin (1915-1963) ääni on aina soitellut mieleni sentimentaalisimpia kieliä, vaikken ranskaa osaakaan. Piafin kuuntelu yhdistyy vuodenkierrossani syksyn pimeisiin iltoihin teekannun tai punaviinilasillisen seuraan. Se vaatii kynttilänvaloa, hämäryyttä ja tiettyä melankolisen mietiskelevää mielialaa.

Piaf ei ole arkisten kiireiden taustamusiikkia.

Paras kiitos Susanna Haaviston "Pakko saada laulaa"-esitykselle on, että se sai aikaan saman tunnetilan. Piafin käännöskappaleita tulkinnut Haavisto ei tuntunut olevan ollenkaan liian suurissa saappaissa (tai tässä tapauksessa korkokengissä). Esitys oli samaan aikaan karun yksinkertainen ja äärimmäisen latautunut.

On merkillistä, miten taitava näyttelijä osaa suunnata persoonallisen karismansa heijastamaan jonkun muun karismaa - ja onnistuu tekemään sen niin, että lopputulos todella tuntuu kunnianosoitukselta jälkimmäiselle.

Keskiviikkoillan esitys oli osa Tampereen Teatterikesän ohjelmistoa. Se myytiin nopeasti loppuun, mutta kiitos siskoni sinnikkyyden, onnistuimme vielä viime hetkellä saamaan molemmille liput.

Slaavien latina

Kun palaa muista puuhista siviilityönsä pariin, ottaa aina oman aikansa päästä sisälle myöhäiskeskiaikaiseen maailmaan. Oikeastaan sisälle pääsystä ei voi edes puhua. Pikemminkin kyse on tuon maailman kynnyksellä seisomisesta ja kummastelemisesta.

Monesti on tyystin pihalla ja siellä myös pysyy.

Asiaa ei auta kieli, jota ei enää puhuta käytännössä missään. Siinäkin mielessä kirkkoslaavia voi hyvällä syyllä kutsua slaavilaisen maailman latinaksi. Sitä käytetään yhä ortodoksisten jumalanpalvelusten kielenä esimerkiksi Venäjällä, mutta puhekielen elävyyden ja uusiutuvuuden se on kadottanut aikaa sitten.

Kirkkoslaavi, "Euroopan kolmas klassinen kieli", on oikeastaan keinotekoinen luomus. Pääkunnia sen laatimisesta on perinteisesti annettu 800-luvulla eläneille Methodiokselle ja Kyrillokselle. Väitetään, että Suur-Määrin ruhtinas Rostislav olisi kutsunut Bysantista slaavinkielisiä kristinuskon opettajia, ja tehtävä olisi langennut edellä mainituille. He kehittivät muun toimintansa ohella kirjakielen, jonka tarkoituksena oli palvella kirkon ja hallinnon käännös- ja muita tarpeita.

Pohjana oli Thessalonikin alueella puhuttu slaavilainen murre, jolle luotiin oma, niin sanottu glagoliittinen aakkostonsa. Myöhemmin tämä aakkosto korvattiin kyrillisellä. Se taas on aikojen myötä muuntuneena käytössä myös muutamissa nykykielissä, kuten venäjässä.

Joskus erotetaan toisistaan vielä muinaiskirkkoslaavi - muinaisbulgariaksikin kutsuttu - ja 1300-luvulta alkaen käytössä ollut, modernimpi kirkkoslaavi. Käytännössä kaikki Venäjän alueella tuotetut tekstit ja asiakirjat kirjoitettiin kirkkoslaaviksi aina 1700-luvulle saakka. Vasta Pietari Suuren uudistusten myötä myös venäjä alkoi kehittyä kirjakieleksi.

Kirkkoslaavia pystyy mitenkuten ymmärtämään, jos osaa venäjää, mutta ainakin allekirjoittaneelle tekstien kyntäminen on välillä tuskastuttavan hidasta. Urakkaa eivät helpota kirjoittajan ja lukijan välillä olevat vuosisadat tai se, että 1400-1500-luvuilla Venäjän alueen kronikoitsijoiden keskuudessa levisi kirjoitustyyli, jossa itseisarvona olivat koristeelliset ja monimutkaiset virkkeet. Puhuttiinkin "sanoilla kutomisesta" (pletenije sloves).

Tekstejä on myös luettava kuin piru raamattua. Keskiaikainen totuuskäsitys erosi nykyisestä siinä määrin, että jopa näennäisiin faktatietoihin on suhtauduttava varauksella. Tarkoitushakuisuus oli enemmän sääntö kuin poikkeus; historiankirjoituskin oli kirkon ja maallisen vallan poliittisten tavoitteiden läpitunkemaa. Usein kyseessä oli puhdas propaganda.

Monta monituista kertaa paperinippu tai kirja on ollut lentää seinään. Ja aina uudestaan totean, että rajallisen aikansa voisi käyttää mielekkäämminkin. Hullun hommaa! Täysin järjetöntä puuhaa! Mutta oma, merkillinen hurmansa on niissä harvoissa hetkissä, kun verho heilahtaa sivuun ja käsittämättömältä tuntunut teksti alkaa puhua kirjoittajansa äänellä. Kun palaset loksahtavat kohdalleen, kun tuntee oivaltaneensa jotakin tärkeää kuin vahingossa.

Silloin jaksaa taas rämpiä jonkin aikaa.

Yliopistolehden (8/96) katsaus kirkkoslaavin syntyvaiheisiin. Muinaiskirkkoslaavin kirjaimisto ja tekstiesimerkkejä löytyy täältä. Jos taas keskiaikaiset slaavilaistekstit ja maailmankuva kiinnostavat, voi kiusata itseään vaikkapa allekirjoittaneen jaarituksella (Lähde 1/2005). Parempaakin luettavaa aiheesta löytyy, mutta tuo antaa ehkä jonkinlaisen yleiskuvan asiasta.

Kansankynttilöillä kysyntää

Uudistaessani Työvoimatoimiston Paikkavahdin tilauksen lisäsin uteliaisuuttani mukaan opettamiseen liittyvät työt, vaikka olenkin vannonut pysyväni kaukana ainakin keskenkasvuisten luotsaamisesta. Ja vannon yhä. Siihen tarvitaan uljaita ominaisuuksia ja aidon kutsumuksen paloa, joita allekirjoittaneella ei ole opettajangeeneillä kyllästetystä perimästä huolimatta.

Kuten ei ole pedagogista ammattitaitoakaan edes ensimmäisen opintoviikon verran. Sattuneesta syystä.

Mutta kiitos ennakkoluulottomuuteni, sähköpostilaatikkooni kaadetaan nyt monta kertaa vuorokaudessa rekkalavallinen lastentarhan- ja luokanopettajien avoimia paikkoja. Saan lapioida niitä hartiavoimin bittitaivaaseen.

Vielä sanovat, että lapset loppuvat Suomesta.

Ne muutamat hassut rivit

Aika ajoin tunnen selittämätöntä tarvetta lukea unkarilaiskirjailija Sandor Maráin ajatuksia. Ja aina kun niitä luen, löydän jotakin pohtimisen - ja siteeraamisen - arvoista.

"Ei ole niinkään varmaa, että luot 'elämäsi teoksen' silloin, kun kirjoitat suurteoksia... Kenties juuri suuria teoksia kirjoittaessasi vuolet itsesi pihalle. Ehkä elämäsi todellinen saavutus ovatkin ne muutamat hassut rivit, joita pidät lastuina..."

Siirtymäkohdat

Mustikoita kerätessäni huomaan, että metsän tuoksusta puuttuu vihreys. Se on kuumeisen kasvun jälkiaromi, kypsä ja väsähtänyt. Kostea, muttei enää tuore. Sellainen, joka kutsuu sieniä nousemaan.

En osaa harmitella kesän lyhyyttä, vaikka se yllättää joka vuosi. Nautin viileistä aamuista ja illoista, jolloin on kevyt hengittää ja juosta. Nautin hämärästä ja siitä, että yöllä on pimeää. Aivan samoin iloitsen kesän alussa valosta ja lämmöstä, minä takinkääntäjä.

Ehkä vuodenajoissa parasta ovat juuri lyhyet siirtymäkohdat. Muutos herättää aistit ja saa valppaaksi, valppaammaksi kuin yleensä. Tulee tunne uudesta alusta ja eteenpäinmenosta. Jokin liikahtaa, ja ihmismieli sen mukana.

Mutta viime syksyn kaltaiset märät, värittömät kuukaudet valuttavat elämänilon viemäriin. Talvi luikahti syksyn tilalle myöhässä ja nolona, eikä siitä jaksanut edes iloita. Odotti vain kevättä väsyneenä, lionneena ja harmaana itsekin.

Ei tänä vuonna, eihän.

- - -

Kotiin tultuani teen ihmeen. Onnistun sullomaan litran vattuja ja puoli sangollista mustikoita asuntoni pikkuiseen pakastimeen, joka näytti olevan täynnä jo ennestään. Mutta sieniä - jos niitä ylipäänsä tulee - sinne ei mahdu. On tyydyttävä kuivaamiseen tai vallattava nurkkaus siskon pakastimesta.

Keitettyäni loput mustikat maustehilloksi lähden koirien kanssa myöhäiselle kävelylenkille. Vanhojen puutalojen keittiöihin on sytytetty valot, kuisteilla palavat lyhdyt. Parista pihasta kuuluu vilkasta puhetta, ja tunnen itseni Tove Janssonin Ruttuvaariksi arvellessani siellä pidettävän kemuja. Tyhjän tien poikki juosta vemputtaa rusakko, joka säpsähtää ja lisää vauhtia huomatessaan kulkijat.

Ilta vaihtuu yöksi, hämärä tiivistyy. Radanvarren suopayrttien tuoksuun sekoittuu paistuvien lettujen herkullinen rasvankäry.

Jossain muuallakin on taidettu hillota tänään.

Hermoheikkoutta ja velttoutta

"Ylellisyystavaroista on kahvi elähdyttävää ja virkistävää, mutta ylellisesti nautittuna vaikuttaa se hermoheikkoutta ja velttoutta, ja on vahingollista, varsinkin kohtutautisille henkilöille. Kahvi on, niin sanoaksemme, naisten paloviina. Sentähden ovatkin kahvinhimoiset naiset aina kivulloisia, joita vaivaa päänkivistys ja kehno vatsa."
- "Kodin Lääketieteellinen Käsikirja" - johdatus sisällisten ja ulkonaisten tautien tuntemiseen ja yksinkertaisimpaan parannuskeinoon, ynnä lyhyt Terveys- ja Lääkeoppi, 1897. Gastrolab

Viikko sitten pudotin kahvinkeittimeni lasikannun lattialle. Paljonpuhuva räksähdys ei jättänyt neuvottelun varaa. Sentään säästyin saamasta lasinpaloja paljaisiin jalkapohjiini.

Keittimeen sopivaa kannua ei löytynyt varaosaliikkeistä, enkä ehtinyt kiertelemään kierrätyskeskuksia. Niinpä oli nöyrryttävä ostamaan uusi keitin muutaman päivän UCIRI-pikakahvikuurin jälkeen.

Niin, kahvinkeittimettömyys ei ollut vaihtoehto. Kahvia juon ehkä pari mukillista päivässä, mutta ne mukilliset on saatava tavalla tai toisella. Tai ainakin yksi. Selviän ilmankin, mutta jotain jää kahvittomasta päivästä puuttumaan.

Puhumattakaan siitä, että kahvitauko on muutakin kuin mukillinen kofeiinipitoista juomaa. Se on instituutio. Se on pysähtynyt hetki, lupa vetää henkeä ja rauhoittua yksin tai muiden kanssa. Töissä tuoreen kahvin tuoksu oli kutsu nousta koneelta, ottaa tiskikaapista muki ja istahtaa pöytään vaihtamaan kuulumiset työkavereiden kanssa. Kotona ollessani luen kahvitauolla päivän postin tai muutaman sivun luvun alla olevasta kirjasta.

Sen sijaan työpöydän ääressä hätäisesti ryystetty kahvi virkistää vain puoliksi.

(Oma aiheensa olisivat muuten kahvikupin vs. kahvimukin suosijat ja se kiintoisa kysymys, miten ruusukupin ja -tassin väistyminen liittyy koko suomalaisen kahvittelukulttuurin muutokseen. Ja mikä määrä kahvikuppeihin liittyviä muistoja ihmisillä onkaan!)

Allekirjoittaneen henkilökohtainen kahvinautinto kasvoi entisestään, kun päihitettyäni jaakobinpainissa pihiyden houkutuksen päätin sijoittaa euroni Reilun kaupan luomukahviin. Se on paitsi reilua, myös erinomaisen hyvää, jos pitää hieman tummemmasta paahdosta. Puolta kiloa pienemmät paketit eivät pääse väljähtymään sinkkutaloudessa silloinkaan, kun kahvittelijoita käy kylässä harvemmin. Järkeilin, että jos budjetissani on ylipäänsä tilaa kahvin kaltaiselle tuotteelle, voin samalla maksaa siitä hiukan enemmän. Säästän sitten jossain muussa.

Kahvipensaasta (Coffea arabica) on myös silmäniloa rehevänä, kiiltävälehtisenä huonekasvina. Sellainen löytyy allekirjoittaneenkin ikkunalta.

Maistakaapa muuten joskus kahvia arabialaiseen tapaan, kardemummalla tai kanelilla maustettuna. Tiettävästi juuri arabit keksivät kahvin paahtamisen ja kahvijuoman valmistamisen, vaikka Etiopian ja Jemenin alueilla kahvipapuja oli käytetty tehokkaana piristeenä ennenkin.

Keskiajalla kahvijuoman alkuperää varjeltiin idässä tarkasti, vaikka eurooppalaiset yrittivät urkkia mystisen juoman reseptiä. Vasta 1600-luvun turkkilaissotien myötä kahvinjuonti levisi myös Eurooppaan niin riemastusta kuin pahennustakin herättämään. Tuolloin katukuvaan ilmestyivät myös ensimmäiset kahvilat.

Sittemminhän kahvin ja muiden nautintokasvien viljelystä tuli yksi siirtomaavallan kulmakivistä. Monet köyhät maat ovat yhä järjestelmän jäljiltä raaka-ainekoukussa, mitä ei ole helpottanut kahvin huima hinnanpudotus viime vuosikymmeninä. Inflaation huomioonottaen keskivertokahvinviljelijälle jää nyt vain neljännes siitä, mitä hän sai tuotteensa myynnistä vuonna 1960. Edellämainittu reilun kaupan järjestelmä saikin ymmärrettävästi alkunsa juuri kahvista.

Ylin kuva ranskalaisesta katukahvilasta on lainattu täältä.
Lisää kahvista:
History of Coffee
The English Coffee Houses
Kahvireseptejä
Kahvikuppimuseo (Tampere)

Viikonlopun kunniaksi vielä vinkki tiskin alta: kielenvievän Irish Coffee-täytteen kaakaopohjaiselle kääretortulle saa vispaamalla 2 dl kermaa ja lisäämällä siihen ruokalusikallisen pikakahvijauhetta, 2 rkl viskiä ja 4 rkl hienoa sokeria.

XXXI

Keneltä voisin kysyä
mitä tulin tähän maailmaan tekemään?

Miksi liikun tahtomattani,
miksen voi pysyä paikoillani?

Miksi kierin ilman pyöriä,
lennän ilman siipiä ja sulkia,

ja mikä sai minut muuttamaan,
jos luuni jäivät Chileen?

-Pablo Neruda: Kysymysten kirja

Talonpojan pöydässä

Peas & broad beans; Platearius, Le Livre des simples médecines, 1480.

Olen pitkin kesää ihaillut palstanaapurini kasvimaalla kohoavaa härkäpapumetsikköä mustavalkoisine kukkineen. Innostuin itsekin takavuosina tuosta tuhansia vuosia ihmiskuntaa ruokkineesta palkokasvista, mutta sen korjuu ja perkaaminen oli satoon nähden kovin työlästä. Jättipavun kasvatus jäi yhden kesän kokeiluksi, vaikka sen proteiinipitoisuus onkin huimat 20-25 prosenttia.

Helppohoitoinen härkäpapu (Vicia faba, kuvassa vasemmalla) oli yksi keskiajan Euroopan talonpoikien tärkeistä ravintokasveista. Papuja, herneitä ja linssejä suosittiin, koska ne olivat satoisia, ravinteikkaita ja helppoja säilöä kuivaamalla. Muita arkiappeena käytettyjä kasviksia olivat erilaiset kaalit, sipulit, valkosipuli, pinaatti ja juurekset.

Mitä viljakasveihin tulee, vehnäsestä sai tunnetusti nauttia vain varakkaampi väki (nykyään tilanne on tainnut kääntyä päinvastaiseksi, verratkaapa vain ranskanpullan ja täysjyväruisleivän hintoja). Kotitarpeiksi kyläpelloilla kasvatettiin ruista, ohraa ja kauraa, joista jälkimmäistä lähinnä rehukäyttöön. Viljasta valmistettiin puuroja ja karkeatekoista leipää, joiden lisäksi ohrasta pantiin olutta. Vihannekset kypsennettiin muhennoksiksi ja sakeiksi keitoiksi, koska raakojen kasvisten syömistä pidettiin epäterveellisenä.

Liha ja maitotuotteet olivat talonpoikien pöydissä harvinaisia, vaikka kartanoissa niillä herkuteltiin ahkerasti. Vesistöjen varrella asuvat saivat sentään kalasta vaihtelua ruokapöytäänsä.

Keskiaikainen kansanruokavalio oli ainakin sydänystävällinen, jos sitä arvioidaan nykypäivän terveysmittapuulla. Päivittäinen energiansaanti jäi kuitenkin noilla eväillä pieneksi. Ei ole vaikeaa arvata, että nälkä oli enemmän sääntö kuin poikkeus myös muulloin kuin varsinaisina katovuosina. Samaten vitamiinien ja valkuaisaineiden puutostilat aiheuttivat omia ongelmiaan.

Gathering garlic; Tacuinum Sanitatis, 15th c., Paris.

Kuvat lainasi Gode Cookery, josta löytyy myös reseptejä joka lähtöön nykykokeille sovellettuina. Mielenkiintoisia sivustoja tiedon- ja kokeilunhaluisille ovat niin ikään Medieval and Renaissance Food Homepage sekä Medieval Cookery.

Tarpeellista

Kauppaketju Lidl tarjoaa tänään tarpeellista kotiin: pussinsulkijakoneen ja akkukäyttöisen pikalakaisimen.

Ihmeen hyvin

Kaupunkikasvimaani on selviytynyt kesästä ihmeen hyvin ottaen huomioon kuivat kaudet ja sen, että vuosia viljelemättä ollut palsta on työntänyt povestaan sitkeästi ohdakkeita, juolavehnää ja muita monivuotisia kiusankappaleita.

Päätinkin, että jos intoudun vuokraamaan saman palstan ensi kesänä, kiikutan sinne pari olkipaalia kateaineiksi. Kate kun pitää hyvin kosteutta maassa ja rajoittaa samalla rikkaruohojen kasvua. Komposti olisi ehdoton, jos samaa maapalaa viljelisi pidempään.

Mutta salaattia, sipuleita tai porkkanoita ei ole tarvinnut ostaa enää viikkokausiin. Nauriita, joskin pieniä, on tullut maistiaisten verran. Vanha suosikkini pensaspapu on ollut tuttuun tapaan hämmästyttävän satoisa. Kesäkurpitsat ovat kohta korjattavan kokoisia, yrttejä irtosi pakastettavaksi asti.

Sen sijaan punajuuret ja pinaatit eivät oikein ottaneet menestyäkseen. Osasyynä lienee huoleton hoitaja, joka huiteli juuri pahimmilla helteillä reissuillaan sen sijaan, että olisi kantanut uskollisesti vettä lähijärvestä.

Kohti kadotusta

Kun joukko tutkijantekeleitä päätyy saman pöydän ääreen, seurauksena ovat lähes aina terapeuttiset joukkoparkujaiset, jollaisia myös hienosti vertaistueksi kutsutaan. Niin tänäänkin, kun kolme historian jatko-opiskelijaa tapaa yliopiston kahvilassa. Apurahakauden loppu häilyy uhkaavana vuodenvaihteessa, eikä jatkosta ole kellään tietoa.

(Mikä raadollisinta, kaikki kisaavat samoista, vähistä rahoista. Sitä ei kyllä ulkopuolinen arvaisi - keskinäinen lojaalius kavereiden kesken on vielä vahva. Hyväksyvän päätöksen saanutta kollegaa onnitellaan aina hymyillen, vaikka omat pettymyksen kyynelet olisivat karvaita niellä.)

- Tiedättekö sellaisen jatkuvan syyllisyydentunteen?
- Joo, kun ei koskaan päivän päätteeksi tunne tehneensä tarpeeksi. Tai on tehnyt vääriä asioita.
- Tutulta kuulostaa!
- Minulla on kaamea tunne, että olen menossa kohti kadotusta. Että jotain peruuttamatonta tapahtuu. Että rahoitus loppuu, enkä saa enää mistään koskaan mitään.
- Sitä vain keskittyy pohtimaan, mistä yrittäisi seuraavaksi hakea rahaa. Siihen ne viimeiset apurahakuukaudet kuluvatkin.
- Ja syyllisyys kasvaa.

Sitkeinkin meistä, se, jolla on vahvin tutkijankutsumus, kertoo yllättäen harkitsevansa muiden töiden haeskelua. Vannoutunut poikamies on vakiintumassa, mikä on kai herättänyt miettimään tulevaisuutta uusista näkökulmista.

- Olen alkanut tajuta, ettei tällaista elämää jaksa vuosikausia. Kun sitä virkaakaan ei luultavasti koskaan saa.
- Minä olen tainnut tajuta sen jo aikaa sitten.
- Arkistoalalla on kuulemma hyvät työnäkymät...
- No just. Omien muistiinpanojenkin hallinta tuntuu riittävän hankalalta!

On aika viedä kahvikupit pois ja jatkaa matkaa. Sotaveteraanien kotiinpaluukokemuksia tutkiva lähtee väsäämään artikkelia, kylmän sodan jälkeisten tiedesuhteiden tuntija luvatun lyhennelmän pariin.

Keskiaikatutkija kiirehtii media-analyysin luennolle tuntien tutun nipistyksen omassatunnossaan: oikeastaan nytkin pitäisi keskittyä omaan tutkimukseen. Pitäisi tehdä sitä nyt, kun vielä voi.

Pitäisi, pitäisi sitä ja tätä. Mutta kenenpä ei pitäisi, oma sarkansa kai jokaisella on kynnettävänään. Onhan jo paljon, jos sarka on edes itse valittu. Saati jos on vapaa tekemään uusia valintoja niin halutessaan.

Palatessani illalla kotiin tajuan, että itse asiassa elämä on aika mielenkiintoista. Tässä ja nyt, kaikessa epävarmuudessaan, kaikkine kysymysmerkkeineen.

Rikkaana

Tunnistettuaan alkavan erakoitumisen merkit on tartuttava viipymättä toimeen. On soitettava ystäville, järjestettävä tapaamisia, palattava sosiaalisesti aktiivisten ruotuun. Hop!

Olen melkein päässyt ryhdistäytymissuunnitelman toteuttamisen aikomisvaiheeseen, kun se saa yllättävää vauhditusta taholta jos toiseltakin.

Maatalousnäyttelyssä käynti on siskoni ja lankoni ajatus. Vietämme aurinkoisen perjantai-iltapäivän messuilla hortoillen, ja edellisen illan tenttiurakka alkaa vähitellen nollautua mielestä.

Lauantaina olen juuri saanut 30 neliön lukaalini siivottua ja tarttunut ansaitusti dekkariin, kun puhelin herää eloon. Freelanceriksi ryhtynyt, maalla asuva entinen työkaverini kertoo ja kyselee kuulumisia. Hämäläistynyt osa-aikakollega saa hyväntuulisen kehotuksen suunnata keulansa kohti Itä-Suomen vattupensaita.
- Reilu tunti ja kolme litraa, ajattele.

Sunnuntaina menen kuin menenkin kesän satoa katsastamaan, tosin tällä kertaa itärajaa lähempää. Möyriessäni marjaskarhuna metsässä vyölaukku alkaa soida. Kaivan mustikkaisin sormin puhelimen esiin. Asialla on joensuulainen ystävä, joka on miehensä kanssa sukuloimassa Tampereella ja tiedustelee, olisinko illalla maisemissa.

Viikonloppu päättyy hyvän ruoan, jäätelön ja jutustelun merkeissä mitä parhaimmassa seurassa.

Puhelimeni osoittaa harvinaista vilkkautta ja soi sunnuntaina vielä uudestaan. Juuri Matterhornin-reissultaan palannut tärkeä ihminen kyselee maanantain ohjelmaani. Aiemmasta suunnitelmastaan poiketen hän aikoo tehdä mutkan Tampereen kautta matkallaan Pohjois-Karjalaan. Aikaa on vain pari tuntia ennen luentojeni alkua, mutta muuten emme tapaisi ennen ensi viikon loppua...

Ja huomenna näen Tampereelle muuttaneen rakkaan kollegani pitkästä aikaa.

Yht'äkkiä tunnen itseni merkillisen rikkaaksi. Kiitos, ystävät.