keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009

Elävään ja kasvavaan

Viime torstaina ennen siipan saapumista palkitsin itseni ahkeroinnista visiitillä Pietarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvitieteellisten tulppaanien - eli tulppaanien alkuperäismuotojen - ja muiden kevätihanuuksien keskellä vierähti huomaamatta useampi tunti. Löysin itseni pohtimasta taas kerran lisäkouluttautumista puutarha- ja kasvialalle, jolleivät historia ja tutkimus sellaisinaan riitä leiväntuojaksi. Tuskin kasveistakaan koko elantoa saisi, mutta toiminimellä voisi tehdä jos jotakin istutustöistä toimittajanhommiin ja historiikeista puutarhaneuvontaan.

Haikailua, ehkä. Mutta viehtymykseni kaikenlaiseen elävään ja kasvavaan tuntuu voimistuvan vuosi vuodelta, mikäli se on enää lähtötilanteen huomioon ottaen mahdollista. Sitä paitsi kirjoitustöiden lisäksi puutarhahistoria ja perinnekasvit - joista olen ollut vimmaisen innostunut jo vuosikaudet - yhdistäisivät luontevasti aiemman osaamisen uuteen.




Toisaalta olen löytänyt itseni harkitsemasta myös muun muassa poliisin ja konduktöörin ammatteja, joten lienee parasta tehdä vain se väitöskirja rauhassa loppuun ja miettiä sitten. Epäilen olevani tällä haavaa aika syyntakeettomassa tilassa, mitä tulevaisuudensuunnitelmiin tulee.

Juolahduksia ja jutusteltavaa olisi enemmän ja vähemmän, mutta pidemmät pähkäilyt saavat jäädä odottamaan aikoja parempia. Eilen saimme talon avaimet, joten jurtan siirto Leppävaarasta Riihimäelle voi pikku hiljaa alkaa. Tarkoituksena olisi myös hioa ja lakata vanha lautalattia ennen varsinaisen rompekuorman tuomista kuun lopussa.

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, sunnuntaina allekirjoittaneen on suunnattava vielä viikoksi Moskovaan viimeistelemään arkistohommia. Nauttikaahan keväästä, satakielet laulavat jo!


tiistaina, toukokuuta 05, 2009

Pikalähiruokaa

Vappu tuli ja meni; kiitokset vielä Hervantaan, jossa viihdyimme niin pitkään ja hartaasti, että telttaretkeksi kaavailtu perinteinen vappupatikkamme kutistui päiväpiipahdukseksi Nuuksioon sunnuntaina. Mutta mukavaa oli. Sekä Tampereella että Nuuksiossa.

Maanantaiaamuna suuntasin taas Pietariin arkistohommia viimeistelemään. Myöhään torstai-iltana seuraan liittyy kelpo siippani, jolle visiitti on ensimmäinen. Tiedossa on siis pidennetyn viikonlopun peruskiertue höystettynä voiton päivän paraateilla ja mitä niitä nyt taas lieneekään.

Tällä reissulla - taas kerran kuumaa kioskibliniä nauttiessani ja kuunnellessani rasvan ritinää verisuonistossa - hoksasin, missä venäläiset ovat onnistuneet suomalaisia paremmin (kansainvälisten selkkausten välttämiseksi tarkennettakoon, ettei tämä tietenkään sulje pois muita vastaavia asioita, vaikka lauserakenteesta voisi niinkin päätellä). Kun kansainväliset pikaruokaketjut rantautuivat Venäjälle 80- ja 90-lukujen vaihteessa, Moskovan monikansalliseen purilaispaistamoon jonotettiin niin, että sitä piti näyttää Suomenkin uutisissa. Sittemmin vankan jalansijansa ovat saaneet muutkin vastaavat ketjut.

Mutta niiden lisäksi itänaapuriimme on kehittynyt aivan oma pikaruokakulttuurinsa, joka pohjautuu vankasti perinteisiin venäläisappeisiin. Visuaaliselta ilmeeltään yhtenäisten ketjujen ravintoloista saa esimerkiksi eri tavoin täytettyjä blinilettuja, keitettyjä tattariryynejä, puuroja ja kvas-kaljaa. Kertakäyttöastioista, valitettavasti. Ja kansaa riittää tiskillä.

Ehkä taustalla on stolovaja-kulttuuri, nuo maanmainiot kansanruokalat, joita nykyisin harvemmin enää näkee? Kenties ne ovat vain muuttaneet muotoaan markkinatalouden myötä?

Suomessa ei, yhtä kaikki, vastaavaa ilmiötä ole kesätapahtumien muikkupannuja ja teollisia karjalanpiirakoita lukuun ottamatta. Kotileipomoiden piirakoita voi ostaa kojusta torin aukioloaikana, mutta iltaisin kansa on nakkikioskien, kebabien ja hampurilaisten varassa (paitsi Tampereella, jossa syödään mustaamakkaraa Tammelan torilla nääs). Olisihan meidänkin perinneruoissamme jos jotakin pikaruoaksi kehiteltävää: kuumia piirakoita eri tavoin päällystettyinä, rieskarullia savuporo- ja lohitäytteillä, vatruskoita, minikokoisia kala- ja lanttukukkoja, muikkuja, uuniperunoita, naurishaudikkaita, kuivattuja ja maustettuja ruisleipätikkuja... Kai ne nyt mennen tullen päihittäisivät vehnäpullan sisään lyödyn teollisen jauhelihapihvin? Puhumattakaan ekologisuudesta - pikalähiruokaa! - ja terveellisyydestä. Tarjoiluunhan voisi käyttää vaikka päreitä ja paperikääreitä.

Tosiasia taitaa vain olla, että Venäjällä asiakasvolyymi on hieman toista kuin Suomessa, mitä ketjujen perustamiseen tulee. Helsingin kauppatorilla kesäkuukausina menestyvä kansanruokkimo ei välttämättä löisi leiville vaikkapa marraskuisessa Joensuussa, jossa kauppahallin päätygrillin ja teiniakvaarioiden valtaa on vaikea horjuttaa.

Tai mistäpä sitä tietää. Ellei joku ota riskiä ja kokeile.

torstaina, huhtikuuta 30, 2009

Epifyytit

Pari vuotta sitten sain Phalaenopsis-herätyksen havahtuen monen muun tavoin huomaamaan, miten helppohoitoisia ja ahkeria kukkijoita perhoskämmekkähybridit ovat. Toisin kuin kuvittelin, diivailu on niistä kaukana! Sittemmin perhosia on ilmaantunut ikkunalaudoillemme useampikin (odottelemaan seuraa muista orkideoista, joiden aika tulee vielä koittamaan).

Erityisen sympaattista kämmeköissä on se, etteivät ne jalostuksesta huolimatta ole unohtaneet epifyytin eli päällyskasvin ominaispiirteitä. Kun tueksi laitetun kepin ottaa pois, kasvi näyttää huokaisevan helpotuksesta ja alkavan tyytyväisenä kasvattaa kukkavarsiaan, lehtiään ja ilmajuuriaan vaakasuunnassa rönsyten. Ainakin meidän perhoskämmekkämme viihtyvät mainiosti amppeleissa, mitä ei kukkakaupassa sotilaallisesti seisovia Phalaenopsis-rivistöjä katsoessaan arvaisi.

perjantaina, huhtikuuta 24, 2009

Noli turbare circulos meos

On mielenkiintoista huomata olleensa nuorempana jollain tapaa avoimempi muutoksille kuin nyt. Luulisi, että asia olisi päin vastoin, mutta eipäs vain; huomaan huolestuvani ja käyväni oudon levottomaksi tuttujen ympyröiden vaihtumisesta, vaikka vaihdos olisikin myönteinen ja toivottu.

Tuleva talomme on pikaisesti laskettuna 14. kotini, joten muuttaminen itsessään on rutiinia. Luulenkin tänään koiria lenkittäessäni hoksanneeni, mistä uudenlainen hermostuminen kumpuaa - siis sen lisäksi, että joudun siirtämään sekä kotini että sen myötä työympäristöni toiseen paikkaan kesken väikkärin loppurutistuksen.

Katsellessani taaksepäin tajusin, että olen viimeisten muutaman vuoden aikana ollut rauhallisempi ja elämääni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Nuorempana - ja aiemmissa ihmissuhteissani erityisesti - olin kroonisesti levoton ja aina vähintäänkin lievästi ahdistunut, ja lankesin kerta toisensa jälkeen kuvittelemaan, että ulkoisten olosuhteiden muutos muuttaisi tilanteen ja toisi mielenrauhan.

Kovin tavallinen kuvitelma, luulen.

Niinpä kodin vaihtaminen, ulkomaille lähteminen tai naimisiin meneminen tuntuivat olevan täynnä toivoa ja lupauksia ennemmin kuin epämääräistä uhkaa. Halusin koko ajan jotakin tietämättä itsekään, mitä.

Kun eteeni sitten heitettiin muutos, johon en itse voinutkaan vaikuttaa, oli se siihenastisen elämäni kovin paikka. Aloin vähitellen tajuta, että muun maailman sijaan vinossa oli lähinnä suhteeni omaan itseeni. Eikä ihan vähänkään. Nykyisin se on toivoakseni suoristunut jo hiukan. Osaan vetää paremmin rajat itseni ja muiden väliin, enkä enää vaadi itseltäni mahdottomia (paitsi ehkä joskus pikkuisen). Kenties noiden todellisten muutosten seurauksena olen osannut asettua aloilleni omaan elämääni paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi olen ollut onnekas löytäessäni ihmisen, jonka kanssa viihdyn paremmin, kuin olisin uskonut kenenkään kanssa viihtyväni ja joka - hämmästyttävää kyllä - näyttää viihtyvän myös minun kanssani vuodesta toiseen.

En ole oikeastaan aikoihin aktiivisesti halunnut muuta, kuin mitä minulla nyt ja tässä on. Edes vuokra-asuntomme karmea sijainti kehätyömaan vieressä ei ole laukaissut aiemman kaltaista levottomuutta ja tarvetta muuttaa asioita nyt ja heti. Tieto ja toive siitä, että joskus tämäkin muuttuu, on riittänyt.

Tampereelta Espooseen ja samalla miehen kanssa yhteen muuttaessani muistan aivan samanlaisen haikeudensekaisen pelon siitä, että jo olemassa oleva hyvä häviää, kun sitä yrittää omilla toimillaan korskeasti lisätä. Pelko osoittautui turhaksi.

Ehkä tällä kertaa paineita lisää myös muutto omakotitaloon. Aivojeni primitiiviset syöverit kai muistuttavat, miten moisessa projektissa kävi kymmenkunta vuotta sitten: löysin itseni muuttolaatikoiden ja kahden koiran kanssa pienestä vuokra-asunnosta ihmettelemästä, mistä ylitseni ajanut rekka oikein tuli (eikä toinen yritys eri ihmisen kanssa päättynyt juurikaan paremmin, vaikka tapaus oli aivan erilainen ja shokkiefekti paljon pienempi).

Vaikka järki sanoo, ettei menneitä ja nykyistä tilannetta voi verrata toisiinsa oikein millään tasolla, on kai nämäkin tuntemukset vain käytävä läpi.

tiistaina, huhtikuuta 21, 2009

Peruspuuhakas nisäkäs

Äiti lykkäsi taas matkaani kasan lehtiä. Niistä yhdessä oli tutkija Jaana Venkulan kiintoisa haastattelu*. Se vahvistaa saunan lauteilla sorvattua maallikkoteoriaamme ihmisestä peruspuuhakkaana nisäkkäänä, jonka kohtaloksi ainakin länsimaissa on koitumassa nykytekniikan ja -yhteiskunnan vahvistama ja suosima mukavuudenhalu.

Myös tutkijan mukaan ihmiset ovat sairastuneet "oikean tekemisen" puutteeseen. Ihmislaji ei sopeudu noin vain uuteen, päähän keskittyvään elämäntapaan, josta konkreettinen selviytymisaskarointi puuttuu lähes kokonaan:

"Elämme käsittämätöntä pään ja tiedon ylivallan aikaa, jossa tekniikka hoitaa sen, mikä ennen tehtiin itse.
- Se on paha virhe. Elämä on näennäisesti helpottunut, mutta ovatko ihmiset koskaan olleet niin uupuneita ja masentuneita kuin nyt? Mieli väsyy, kun tekeminen puuttuu."


Venkula muistuttaa, että kun teemme käsillä jotakin konkreettista, aivotkin toimivat vilkkaammin. Erilaisista kriiseistä selviämisessäkin tekeminen voi olla vatvomista tehokkaampaa, koska se aktivoi aivojen mielihyväkeskusta ja sitä kautta ongelmia ratkovia aivolohkoja:

"- Keskittyneessä puuhassa aivot saavat yhtäältä levätä, toisaalta uusiutua ja silloin niissä syntyy 'kuin itsestään' yllättäviä oivalluksia. Se tuntuu siltä, kuin odottamatta umpiseinään aukeaisi ovi. Mieli löytää itse tiensä, mutta se vaatii pakotonta tilaa."

Sama pätee, sivumennen sanoen, myös aivotyöhön. Ainakin allekirjoittaneen kokemuksen mukaan tutkijan tai kirjoittajan hommissa on turha jäädä työpöydän ääreen jahkamaan umpikujalta tuntuvia jumituksia. Siitä seuraa vain painetta ja ahdistusta, joka ei taatusti edistä ongelman ratkeamista. Jonkin konkreettisen asian tekeminen sen sijaan rentouttaa ja vapauttaa pääkopan tekemään omaa työtään, ja useimmiten ratkaisu tosiaan ilmestyy kuin itsestään. Ennemmin tai myöhemmin. Kuten olen joskus tainnut kirjoittaakin, ilmiö on toisinaan lähes pelottava; aivan kuin joku toinen olisikin tehnyt työn ja välittäisi valmiin, loogisen ajatusrakennelman telepaattisesti päähäni keskittyessäni johonkin aivan muuhun.

Aivot eivät tosiaankaan toimi kellokortilla.

Mitä tulee teoriaan tekemättömyyden ja masentumisalttiuden välisestä suhteesta, uskon ilmiön liittyvän tyydytykseen, jota ihminen kokee puuhatessaan aivan perusasioiden parissa. Ehkä kyseessä on juuri primitiivinen tarve "selviytymisaskareisiin" ja tunteeseen, että saa tehtyä jotakin konkreettista hyödyksi itselleen ja läheisilleen. Yhä abstraktimmiksi muuttunut työelämä yhdistettynä nykytekniikan helpottamaan arkeen ei noita pieniä tyydytyksen kokemuksia juuri tarjoa. Elämän merkitykselliseksi mieltämisestä jää kukaties puuttumaan jotakin olennaista.

Liekö tällä jonkinlainen yhteys viime aikojen sisustus- ja ruoanlaittoinnostukseen, joka tosin - paradoksaalisesti - näyttää sekin olevan ulkoistettu medialle? Ihmiset jatkavat istumatyöpäivän päätteeksi istumista kotisohvalla ja katsovat, kun muut sisustavat ja laittavat ruokaa, vaikka mielelle olisi terveellisempää touhuta samoja asioita itse. Tai jotakin muuta, mikä itse kullekin parhaiten sopii.

Joltisenkin oudolta on tuntunut myös kasvava into tehdä mökeistä täysin varusteltuja kakkosasuntoja, joissa ei tarvitse eväänsä liikauttaa sen enempää kuin kaupunkikodissakaan. Vanhat, lautarakenteiset kesämökit huusseineen eivät enää kiinnosta, kun tarjolla on hulppeita hirsihuviloita kaikilla herkuilla sähkösaunasta sisävessaan ja astianpesukoneesta keraamiseen lieteen. Puusavotta, saunavesien kantaminen ja astioiden tiskaaminen puuhellalla lämmitetyllä vedellä olisivat kuitenkin aivolepoa parhaimmillaan!

Mutta ehkä monesta nykyihmisestä moinen vaivannäkö tuntuu turhalta, kun saman voi hoitaa helpomminkin ja aikaa säästäen - ja kuinka ollakaan, juuri tuossa päätelmässä taitaa piillä ongelman ydin.

Sitä paitsi - mitä sillä puuhaamiselta "säästyneellä ajalla" oikein tehdään?

Vaikka aika ajoin irvistelenkin lempeästi siipan lennokkiharrastukselle, touhussa piilee suuri viisaus. Kerrostalossa konkreettiset selviytymispuuhat ovat olleet vähissä, mutta luova värkkäily - mikä tahansa - nollaa työpäivän silminnähden tehokkaasti tehden työpaineiden pusertamasta takuupäälliköstä leppoisan ja elämäänsä tyytyväisen kaverin (kuvassa mies esittelee velipojalleen Beaver-pienkoneesta mukailtua Talkeetna Air Taxia, johon hän sai inspiraation vuoden takaiselta Alaskan-reissultaan).




*ET-lehti 5/2009, jutun kirjoitti Anne Karuvuori

maanantaina, huhtikuuta 20, 2009

Vielä ehdimme


Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

Puottaa hässäyttää

- Syysjiä marmattaa ja varottaa, että elä tule. Kevätjiä se vuan puottaa hässäyttää, valisti nuorempiaan siipan yhdeksättäkymmenettä käyvä isoeno puheen kääntyessä kevätjäillä liikkumiseen.
Pielisen kalastajakonkari oli itse pudonnut jäihin vain kerran, silloinkin onneksi matalikossa. Hevosen alta oli jää pettänyt pariin kertaan, mutta niistäkin tilanteista olivat selvinneet elävien kirjoissa sekä neli- että kaksijalkaiset kulkijat.

torstaina, huhtikuuta 09, 2009

Oikeaan suuntaan

On mahdottoman kiinnostavaa havainnoida, miten ihmiset asemoivat itsensä maantieteellisesti. Tarkoitan lähinnä mielikuvatasoa: mitä itse kukin pitää kotiseutunaan ja mitä siihen liittyy, mikä taas tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Se, mikä itselle on itsestäänselvää, voikin toiselle näyttäytyä nurinkurisena - ja päin vastoin.

Esimerkiksi eteläsuomalaiseen multaan juurensa alusta alkaen kasvattanut Veloena kirjoitti, että "on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina".

Kun minä puolestani muutin muutama vuosi sitten Hämeeseen ja sieltä edelleen pääkaupunkiseudulle, pohjoisen ja idän suunta asettuivat "oikeiksi" suunniksi, ja sellaisina ne ovat pysyneet. Lisäksi viihdyin Tampereella niin hyvin, että sekin hahmottuu eräänlaiseksi kotiseuduksi.

Etsiessämme uutta asumusta hieman väljemmiltä vesiltä oli hilkulla, ettemme päätyneet Lohjalle. Vaikka talo oli sympaattinen, lännen ja kaakon suunta tuntuivat alusta alkaen vääriltä ja epämääräisen ahdistavilta. Nyt näyttää siltä, että päädymme Riihimäelle, mikä tuntui alusta alkaen oikealta ja hyvältä (vaikka monelle ajatuskin pienestä kauttakulkukaupungista saattaisi olla kauhistus). Matka Helsinkiin on osapuilleen sama, mutta julkiset liikenneyhteydet ovat Riihimäeltä monin verroin paremmat, mikä painaa vaa'assa paljon. Sekä Itä-Suomeen että Tampereelle - niihin oikeisiin suuntiin - on niin ikään sukkelampi reissata. Sitä paitsi Riihimäki on jo Hämettä!

Suhtautuminen vuodenaikoihinkin riippuu kovasti siitä, missä on kasvanut. Lainaan taas Veloenaa, joka kirjoitti kuuntelevansa "kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua." Minäkin rakastan Etelä-Suomen varhaisia ja epätodellisen ylenpalttisia keväitä, mutta samalla kaipaan kuitenkin pidempää talvea. Täällä se alkaa myöhään ja loppuu kesken.

Mistä puheen ollen, aivan kohtsillään lähdemmekin oikeaan suuntaan viettämään pääsiäispyhiä ja pitämään pois talvilomiamme (sic!). Suksenkantit on teroitettu, lumikengät pakattu ja metsurinsaappaat rasvattu talven rääppiäisiä varten. Mukavaa pääsiäistä!

maanantaina, huhtikuuta 06, 2009

Työvoimabyrokratiaa

Tänään Acatiimissa oli kirjoitus tutkijoiden työttömyysturvaongelmien helpottumisesta. On jo aikakin! Sen verran kafkamaisia tarinoita aiheesta on kuultu - ja tuoreessa muistissa ovat omatkin kokemukset työvoimabyrokratian ruosteisissa rattaissa.

Allekirjoittaneen nelivuotinen tutkijakoulukausihan päättyy vuoden lopussa, mikä nousee mieleen aamuyön unettomina hetkinä ja yhä useammin myös päiväsaikaan. Vakaa aikomukseni on rutistaa väitöskirja kielentarkastusvaiheeseen hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, mutta tarkastus- ja julkaisuprosessiin kaikkinensa menee oma aikansa. Varmaa on vain se, että vielä tämän vuoden puolella tohtorintutkintoa ei tule plakkarissani olemaan.

Yritän toki haalia jonkinlaista saattohoitorahoitusta viimeistelyvaihetta varten. Post doc-pohdinnan lisäksi itämässä on joitakin pienempiä projekteja, ja toivon mukaan freelance-lehtihommien puolellakin olisi lisäämisen varaa. Silti oli helpottavaa lukea allaoleva pätkä; aivan tyhjän päälle ei väikkärinsä tarkastukseen jättänyt tohtorikokelas joutune, vaikka päätyisikin asioimaan työvoimatoimiston luukulle:

"Omassa työssä työllistymisen päättyminen todetaan ensisijaisesti työnhakijan esittämän luotettavan selvityksen perusteella. Tällainen selvitys voi olla esimerkiksi väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen, käsikirjoituksen tai tilaustyön jättäminen tilaajalle tai kustantajalle sekä apurahakauden päättyminen."

Kokonaisuudessaan uudet ohjeet löytyvät Tieteentekijöiden liiton sivuilta.

tiistaina, maaliskuuta 31, 2009

Itseohjautuva kriittinen banaanipannukakku

Erinäisten jännittävien käänteiden ja kumuloituvan väikkäripaineen valossa on helppoa uskoa uutinen, jonka mukaan aivot toimivat kaaoksen partaalla. Itseohjautuva kriittinen järjestelmä kuulostaa hienolta, mutta ajatus moisesta järjestelmästä omien korvien välissä tuntuu aavistuksen huolestuttavalta.

Lauantaina pakotin itseni pysymään kaukana työpöydän äärestä, vaikka kotosalla olinkin. Ulkoilun lisäksi maanläheiset, riittävän yksinkertaiset askareet ovat omiaan laskemaan pääkopan ylikierroksia. Mullanvaihto yhdistettynä pannukakun paistamiseen on hyvä vaihtoehto.

Kaikkihan pannarin osaavat tehdä, mutta joskus kannattaa kokeilla banaanin lisäämistä taikinaan. Se parantaa sekä makua että rakennetta, eikä sokeriakaan tarvita kuin nimeksi.

Banaanipannari kahdelle

4 dl maitoa
2 luomumunaa
4 dl spelttijauhoja (tai tavallisia vehnäjauhoja)
vajaa 1/2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 soseutettu, kypsä banaani
vajaa 1/2 dl sulatettua rasvaa

Sekoita kaikki aineet tasaiseksi. Anna turvota puolisen tuntia, kaada suorakaiteen muotoiseen, voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan ja paista 200 asteessa noin 30 min. Nauti hitaasti hyvässä seurassa. Lisukkeeksi sopii vaikkapa aroniahillo. Kokonaista pellillistä varten tee kaksinkertainen annos.

perjantaina, maaliskuuta 27, 2009

Nöyrän kiitollisia

Yöt ovat vielä kylmiä ja rapsakoita, mutta valo tuo yhä lähemmäksi läkähdyttävän vihreyden, mullantuoksun, satakielet ja valkovuokkokentät. Muutaman viikon ajan annan tälle maailmankolkalle paljon anteeksi, enkä hetkeen haluaisi asua missään muualla.

Asumisesta puheen ollen, yksityiskohtiin menemättä todettakoon, että Pagistaanin jurtansiirtoprojekti etenee töyssähdellen, mutta etenee yhtä kaikki. Taas kerran maallikot saavat olla nöyrän kiitollisia siitä, että perhepiirissä on talonrakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntija. Siskoni tietämystä on ryöstöviljelty ennenkin, emmekä nytkään ole kaihtaneet neuvojen ja konsultaatiokäyntien kinuamista aina tarpeen tullen.

En tiedä, miten meille näillä markkinoilla kävisi ilman häntä. Ohraisesti, arvaan. Moukan tuuri ei aina riitä kantamaan paattia karikoiden yli, kun asia koskee vaikkapa väärin tehtyjä koolauksia, maanvaraisen betonilaatan ongelmia tai seinärakenteen kosteusteknistä toimintaa kastepisteineen.

Tokihan ihmiset tekevät onnistuneita asuntokauppoja omin nokkineenkin vailla huolia huomisesta. Mutta kenties asiantuntijoilta ja kirjallisuudesta tihkunut tieto mahdollisten ongelmien monimuotoisuudesta lisää maallikon tuskaa?

tiistaina, maaliskuuta 24, 2009

Koirahierontaa

Käytin tänään koiranpoikaa koirahierojan vastaanotolla. Vinkki tuli koiranäyttelyn tuomarilta, joka eläinlääkärinä osasi epäillä lihasjumitusta koiran liikkeiden perusteella. Äkkiseltään ajatus koirahieronnasta saattaa huvittaa, mutta kun miettii, miten suuri osa koiran liikunnasta tapahtuu ihmisen ehdoilla remmissä ravaten tai muuten kontrolloituna, lihasvaivojen syntyminen ja niiden hoitaminen tuntuvatkin aivan järkeenkäyviltä. Työkoirilla lihashuolto kuuluu perusrutiineihin, ja vielä oma ammattikuntansa ovat hevoshierojat.

Tunnin aikana hieroja kävi huolella läpi koko asiakkaansa kropan, löysi jumituskohdat, pehmenteli niitä, kertoi paljon koiran fysiologiasta ja näytti lopuksi, millaisilla venytyksillä nelijalkaisen lenkkikaverin lihaksia voi vastaisuudessa huoltaa. Jotkut koirat kuulemma venyttelevät itsekin, mutta kaikki eivät sitä tee ainakaan tarpeeksi.

Hieroja mainitsi oman koiransa venyttelevän usein niin, että sohvalta tai sängyltä laskeutuessaan se jättää takapäänsä hetkeksi ylös ja ojentaa takajalkansa suorina taakse. Se on kuulemma mitä tehokkain venytys juuri niille lihaksille, jotka koiranpojallakin tuppaavat jäykistymään. Huvituin kovasti, koska vanhempi assistentti Sandy tekee aivan samaa viihtyen pitkät tovit oudossa kottikärryasennossa. Olemme kummastelleet moista tapaa ja ihmetelleet, eikö se satu selkään, mutta ilmeisesti asia onkin aivan päin vastoin.

Paljossa Rocky on vanhemmasta lajitoveristaan mallia ottanut, muttei - harmillista kyllä - tuossa perusteellisessa venyttelyssä.

Oli hauska seurata koiran reaktioita hierontatilanteessa. Ensin se tietysti häsäsi innoissaan, kun hieroja laskeutui matolle sen kanssa. Venytys- ja hierontaotteet oudoksuttivat aluksi, mutta hyvin pian Rocky rentoutui ja alkoi kuunnella käsittelyä rauhallisena. Välillä se päätti, että homma on tylsää ja yritti nousta, mutta rauhoittui nopeasti uudestaan. Kai lihasten leipominen ja osaavat otteet tuntuvat koirasta aivan yhtä mukavilta kuin ihmisistäkin.

Toisenlaisia asiakkaitakin kuulemma on. Vaikeimpia ovat tapaukset, jotka jännittävät käsittelyä, koska pelosta jäykkää koiraa on täysin mahdotonta hieroa. Joillakin taas on kuonokoppa vakiovarusteena.

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Huolenaiheet

On mielenkiintoista, miten todennäköisyydet ja syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät lapselle aivan erilaisina kuin aikuiselle. Kestää aikansa oppia, millaisista asioista maailmassa maksaa vaivan kantaa huolta, jos nyt ylipäänsä jostakin. Noiden "oikeiden" murheiden luonnetta ja määrää ei lapsena onneksi tiedä, elää vain jonkinlaisessa fantasian ja maagisen realismin sävyttämässä todellisuudessa, jossa kummituksiin uskominen on luonnollista (näin siis siinä tapauksessa, että lapsuus on perusturvallinen - aivan liian moni joutuu toki kosketuksiin suurten surujen kanssa liian pian).

Lapsen huolenaiheet ja niihin liittyvät tuntemukset ovat silti kokijalleen aivan yhtä aitoja ja todellisia kuin aikuisen vastaavat.

Siippa kertoi isällään olleen aikoinaan kokoparran, jonka tämä ajoi silloin tällöin pois. Pari kertaa sattui niin, että samoihin aikoihin joku sukulainen kuoli. Perheessä tuumailtiinkin, että isän ei kannata ajaa partaansa. Pikkupojan mielessä tuo huumorilla ilmaan heitetty syy- ja seuraussuhde näyttäytyi aivan todellisena ja ahdistavana huolenaiheena: jos isä ajaa parran, joku kuolee.

Minä luin alle kymmenkesäisenä ahkerasti muuatta lintukirjaa, jossa oli osio linnuista kansanperinteessä. Sielulinnut ja viestintuojat tuntuivat kiehtovan karmivilta, etenkin tarina, jossa eräs pariskunta oli istunut tuvassa, kun miehen takana ollutta ikkunankarmia oli tullut takomaan merkillisen peloton tikka. Pian sen jälkeen mies oli tullut huonovointiseksi, sairastunut ja kuollut. Nainen arveli tikan tuoneen viestin tulevasta.

Kun mökillä eräänä aamuna äiti kertoi, että heidän makuuhuoneensa ikkunankarmia oli naputellut tikka, olin aivan varma, että jompikumpi vanhemmistani kuolee pian. Muistan elävästi pelkoni, jota kesti ainakin viikon, ennen kuin asia vähitellen häipyi mielestä (ja itseni tuntien peittyi luultavasti jonkin uuden, aikuisen näkökulmasta yhtä omituisen huolen alle).

tiistaina, maaliskuuta 17, 2009

Kotikasvatus

Menneiden haikailu ja nykymenon taivastelu lienevät lähestyvän keski-iän merkkejä, jotka eivät sinällään paljoa kerro siitä, olivatko asiat ennen "paremmin" vai "huonommin".

Yhtä kaikki, kun allekirjoittanut oli yläasteikäinen, sana kotikasvatus yhdistyi johonkin aivan muuhun kuin järeisiin kasvilamppuihin.

maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

Lentovene

Lienenkö maininnut, että työhuoneessamme valmistellaan hartaasti ja antaumuksella paitsi historian väitöskirjaa, myös toisen maailmansodan aikaista Sunderland-lentovenettä? Hetkittäin hankkeiden edut ovat olleet ristiriidassa keskenään - solumuovin hiominen hiekkapaperilla on melko dadaistinen taustaääni venäläisten pyhimyselämäkertojen lukemiselle - mutta enimmäkseen lentokonetehtaan ja tutkijankammion yhdistäminen on sujunut ongelmitta.

Tänään kuulin lentoveneen lopulliset mitat. Sen pituudeksi tulee noin metri ja kuusikymmentä senttiä. Siipien kärkiväli on kaksi metriä (lieventävänä asianhaarana mainittiin, että kapine on sentään koottavaa mallia).

Panokset siis kovenevat. Minä ilmoitin haluavani ponin. Ja sille karsinan työhuoneeseen.

perjantaina, maaliskuuta 13, 2009

Nöyrin ja avoimin

Onko olemassa pyyteettömämpää ja vaatimattomampaa olentoa kuin poliitikko tai muu päättäjä, jolta mediassa tiedustellaan mahdollista kiinnostusta juuri auenneeseen johtotehtävään?
- Niin, kyllähän sekin on mielessä käynyt, kun tilanne on tällaiseksi kääntynyt, mutta kuunnellaan nyt rauhassa kentän mielipidettä; tietysti hyvin nöyrin ja avoimin mielin aihetta lähestyn, ja jos niin todella toivotaan, voisin kukaties olla käytettävissä tämän yhteisen asian hyväksi, niin että katsellaan nyt.
Samalla olemuksesta huokuu pidätelty innostus:
- No totta hemmetissä kiinnostaa! Tuhannen taalan paikka!

keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Kristalloitumisesta ja kaksipäisestä kotkasta

Palattuani perjantaina Pietarista pidin viikonlopun mittaisen pyykkäys- ja huilitauon. Sitten jatkoin kierrostani parin päivän pikavisiitillä Heinäveden Valamon arkistoon, joka on vuosien mittaan ehtinyt tulla varsin tutuksi.

Tutkimusurakan vähittäinen tiivistyminen - vai pitäisikö sanoa kapulaisesti kristalloituminen - heijastuu hauskasti perustyöskentelyyn lähteiden parissa. Alussa hamusin sitä sun tätä ja turasin hartaasti sittemmin toissijaiseksi osoittautuneiden aineistojen parissa. Nyt kokoonkirjoitus- ja viimeistelyvaiheessa tiedän enemmän tai vähemmän tarkasti, mitä haen, ja pystyn tekemään suunnitelmallisia täsmäiskuja (on syytäkin, mieli saada opus tarkastuskuntoon vuoden loppuun mennessä). Mielenkiintoisia yllätyksiä löytyy silti edelleen, kuten nytkin.

En malta olla palaamatta viime viikkoon, joka, kuten todettua, kului pitkälti tilattuja asiakirjoja odotellessa. Venäjällä käydessä - jos aikaa on vähänkin enemmän katsella ympärilleen - tulee tehtyä kosolti pieniä arkihuomioita katukuvasta ja käytännöistä. Kaikki tuntuu elävän ja muuttuvan nopeammin kuin täällä kotomaassa. Muutoksen havainnointi ja tunnistaminen on tietysti kovin subjektiivista. Ehkä samankaltaisia muutoksia näkisi joku säännöllisesti, kuitenkin riittävän harvakseltaan Suomessa käyvä? Kaikkihan muuttuu. Koko ajan. Kaikkialla.

Yhtä kaikki, tällä reissulla huomasin muun muassa sen, että lastenvaunut ovat vyöryneet ruuhkaiseen katukuvaan aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin. Itse asiassa en edes muista kiinnittäneeni huomiota siihen, miten venäläisvanhemmat ovat natiaisiaan aiemmin kuljettaneet - kainalossa ja käsipuolessa kai? Leveät ja raskaat vaunut näyttävät aiheuttavan ongelmia muun muassa metrossa, jonka kapeat ja jyrkät liukuportaat soveltuvat mahdollisimman huonosti ylimääräisten kuormien kuljettamiseen.

Ehkä vaunuilmiö korreloikin suoraan automäärän lisääntymisen kanssa? En tiedä, miten paljon Pietarin kokoiseen kaupunkiin voi autoja mahtua, mutta aina niitä tuntuu olevan enemmän kuin edellisellä visiitillä. Katku, melu ja autoilijoiden anarkistinen asenne ovat jotain sanoinkuvaamatonta. Autot tosiaan tappavat kaupungin.

Ja varomattomat, liikennevaloihin lapsellisesti luottavat jalankulkijat siinä sivussa.

Ei liene sattumaa, että turisteille myytävissä, idyllisissä akvarelleissa ja grafiikanlehdissä esitellään aina seesteistä mielikuvien Pietaria, jossa kiireettömät ihmiset käyskentelevät autioilla prospekteilla ja ulitsoilla. Ehkä joskus parinkymmenen vuoden päästä - pahimman autohuuman toivon mukaan laannuttua - havahdutaan ajatukseen autottomasta keskustasta ja muistetaan taas arvostaa paitsi Pietarin omaleimaista ilmapiiriä ja rakennuskantaa, myös sen upeaa joukkoliikenneverkostoa?

Turkiksia näkyy myös paljon enemmän kuin kymmenkunta vuotta sitten. Hyvään kaupunkipukeutumiseen näyttää naisilla kuuluvan vähintään pörheä turkiskaulus. Turkkeihin ja nahkavaatteisiin keskittyneitä kauppoja riittää.

Mitä politiikkaan tulee, kirjakauppojen hyllyt kertovat joskus enemmän kuin uutiset. Menemättä nyt itse kirjoihin - niistäkin voisi muutaman päivän nuuskimisen perusteella sanoa yhtä sun toista - mainittakoon toisenlaiset painotuotteet. Juliste- ja karttaosastollahan on perinteisesti ollut tarjolla poliittisten johtohahmojen kuvia kehyksiin ja seinälle pantaviksi. Entä nyt? Dmitrij Medvedevin kuvaa löytyy kyllä, mutta näkyvämmällä sijalla useimmissa kaupoissa on toinen versio. Siinä presidentti poseeraa yhdessä pääministeri Vladimir Putinin kanssa.

Yhteispotretti saa median taannoisen irvistelyn kaksipäisestä kotkasta tuntumaan sekä huvittavan että karmivan osuvalta.

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Ymmärtämisen vaikeus

Pushkinin ja D'Anthesin kaksintaistelua esittävä kuva (1800-luvun lopulta) on lainattu täältä.

Kuten lienen maininnut, olen jo hyvän aikaa sitten ajautunut auttamattomasti historiallisen mielikuvatutkimuksen pariin. Sen kiinnostavuus nousee osaltaan haasteesta yrittää ymmärtää kulloisenkin aikakauden maailmankäsityksiä, mentaliteetteja ja arvoja. Yritykseksihän se aina jää, mutta historiallisia totuuksia ei kuvatutkijan tarvitse onneksi julistaakaan.

Semminkään, kun niitä - siis totuuksia - löytyisi joka tapauksessa joka lähtöön.

Joskus ymmärtämisen vaikeus konkretisoituu merkillisiin asioihin. Koluttuani eilen venäläisen taiteen museota sekä työn että huvin merkeissä istuin teekupin äärelle miettimään seuraavaa siirtoani. Jostain mieleeni juolahti Aleksandr Pushkinin (1799-1837) kotimuseo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Pushkinhan on Venäjällä lähes pyhänä pidetty runoilija ja kirjailija, johon kukaan täkäläisen kulttuurin kanssa tekemisissä oleva ei voi olla törmäämättä (venäläisopettajani pistivät aikoinaan minutkin lukemaan ääneen Pushkinin runoja ääntämisen harjoittelemiseksi, vaikken niiden korkealentoisesta kielestä mitään tajunnutkaan - ja ääntämiseni on edelleen korkeintaan välttävää). Kirjallisuuden kieltä uudistaneen kirjoittajan ura oli tuottelias, mutta lyhyt: hän kuoli vain 38-vuotiaana haavoituttuaan kaksintaistelussa. Museossa esiteltiin sentimentaalisesti ja lähes vaivaannuttavan tarkasti kuolevan Pushkinin viimeiset vaiheet - kesken jäänyt kirje, ovi, josta haavoittunut runoilija kannettiin sisään, kuolinsohva, tuttavien huolestuneet viestit ja niin edelleen.

Kaikki tuo sopii tietysti runoilijan romanttiseen kuvaan ja lyö löylyä kulttikiukaalle. Mutta seistessäni Pushkinin työpöydän ääressä ihmettelin lähinnä, miten niin luova ja ilmeisen älykäs mies saattoi mennä päättämään päivänsä niin typerällä tavalla. Minusta on ollut aina käsittämätöntä, että terveet ja elämänsä kukoistuksessa olevat ihmisurokset ovat ryhtyneet moiseen pelleilyyn. Pushkinhan oli saanut nimettömän kirjeen, jossa vihjattiin hänen vaimollaan olevan salainen suhde. Siinäpä oiva syy haastaa huhujen toinen osapuoli, tarttua pistooliin ja jättää jälkeensä nuori leski ja lauma puoliorpoja.

En ymmärrä - mutta minä en elänytkään 1800-luvun alussa, en kokenut tuon ajan seurapiirien sosiaalisia ympyröitä, pelejä ja paineita. Kysehän on joistakin nykyihmiselle vaikeasti avautuvista, aikasidonnaisista kunnian ja häpeän käsityksistä. Sellaisista, jotka saavat "turhan" hengenmenon tuntumaan järjelliseltä ja loogiselta vaihtoehdolta siinä ajassa ja todellisuudessa.

Aihe voi tuntua hassulta ja triviaalilta, mutta ainakin allekirjoittaneelle siinä riittää ihmettelemistä paitsi ihmisyyden, myös viran puolesta. Väikkärissäni olen sotkeutunut samaiseen aikakauteen ja joutunut pohtimaan muun muassa samoissa piireissä liikkuneen pietarilaiskeräilijän ja väärentäjän Aleksandr Sulakadzevin (1771-1839) sielunelämää ja toiminnan motiiveja. Ne taas osaltaan limittyvät niihin kunniakäsityksiin ja mentaliteetteihin, jotka veivät Pushkinin ja monen hänen aikalaisensa hengen.

Moika-joen rannalla sijaitsevassa huoneistossa kulkiessani mietin sitäkin, miten runoilijan vaimo Natalia - ja muut vastaavissa olosuhteissa leskeytyneet naiset - asian itselleen selvitti. Oliko aviomiehen kuolema kaksintaistelussa kunniakas asia myös vaimolle, ja missä määrin siihen sekoittui syyllisyyttä ja häpeää? Aiheutuiko kuuluisan runoilijan leskelle tapahtumasta jonkinlaisia sosiaalisia seurauksia; ei välttämättä näkyviä, mutta aikakauden atmosfäärin ja kuviot tunteneiden aistittavia? Pidettiinkö häntä syyllisenä ja miten se annettiin ymmärtää (mainittakoon, että rouva synnytti kuuden avioliittovuoden aikana neljä lasta, mikä jo itsessään saa epäilemään salasuhteen mahdollisuutta)?

tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Zen-harjoitus

Siinä näette! Vieläkö joku ilkeää väittää, etteivät arkistot olisi vaarallisia paikkoja? Liukuhyllyjen väliin litistyminen on pientä, jos koko pytinki voi romahtaa niskaan.

Arkistojen piileviin vaaroihin taas kuuluvat erinäiset terveysriskit, mukaan lukien verenpaineen nousu haitallisen korkeaksi. Kärsivällisyyshän ei, toisin kuin monet puolitutut tuntuvat luulevan, kuulu allekirjoittaneen hyveisiin. Venäjän arkistomatkoihin voisi kenties suhtautua jonkinlaisena zen-harjoituksena, jollei jo oleskelu suurkaupungissa - sijaitsipa se idässä tai lännessä - nostaisi stressimittarini viisaria punaiselle ja tekisi harjoituksesta ylivoimaista (olen yrittänyt urheasti siedättyä muun muassa kaupunkilomailemalla aika ajoin, mutta jos lomalta palatessaan on väsyneempi ja kireämpi kuin lähtiessään, ei touhu ole kovin mielekästä).

Kokemukseni suomalaisarkistoista on vielä vähäisempi kuin venäläisistä, mutta pääsääntöisesti asiat näyttävät sujuvan niissä tehokkaasti ja ilman ylimääräisiä mutkia. Toisin on ollut niissä pietarilaisarkistoissa, joissa minulla on ollut ilo asioida. Palvelu on ollut verrattain ystävällistä, mutta byrokratian betonimuuria ei hymyllä murreta. Asiat etenevät omaan tahtiinsa, mihin on vain nöyrryttävä.

Esimerkiksi otettakoon tämä viikko. Saavuin Pietariin maanantain aamujunalla, minkä tiesin olevan jonkinlainen riski ehtimisen kannalta. En kuitenkaan halunnut käyttää sunnuntaita reissaamiseen. Juna-asemalta painelin rinkka rytkyen metrolla majapaikkaani ja sieltä edelleen arkistoon. Tuolloin sen sulkeutumiseen oli tunnin verran aikaa. Selitettyäni asiani, näytettyäni hakemuksen ja henkilötodistuksen ja täytettyäni pari lomaketta sain mukaani kulkuluvan leimoineen. Ensimmäinen vaihe menestyksekkäästi suoritettu!

Tiistaiaamuna säntäsin arkistoon heti sen auettua. Kokonaan uudistetussa systeemissä arkistoluettelot on digikuvattu elektroniseen muotoon, mutta suuri osa sivuista on suttuisia ja vaikeasti luettavia. Luetteloita tihrustaessa vierähtikin useampi tunti, vaikka suurin piirtein tiesin, mitä hain.

Seuraavaksi suuntasin lukusaliin jättämään asiakirjatilaukset. Uskalsin toivoa tarvitsemani aineiston olevan käytössäni jo torstaina, mutta turhaan: sen kerrottiin olevan lukusalissa perjantaina puolenpäivän jälkeen. Juna Suomeen lähtee perjantaina iltapäivällä puoli viideltä, mutta ehtinen käydä asiakirjat läpi.

Toivottavasti.

Koska olin jo saanut tarvitsemani tilaukset sisään, eikä ajatus luetteloiden umpimähkäisestä selailusta sen enempää kuin kahdesta turismipäivästäkään oikein innostanut, katsoin kelloa ja lähdin painelemaan toiseen arkistoon kaupungin vastakkaiselle laidalle. Siellä kävin jo marraskuussa, mutta aika loppui kesken, joten pari asiakirjayksikköä jäi odottamaan seuraavia reissuja. Laskin, että oikein hyvällä onnella ja arkistoväen ymmärtäväisyydellä ehtisin saada tarvitsemani kirjeet tutkittavakseni sopivasti torstaiksi (yleensä toimittamiseen tarvitaan kolme arkipäivää, ja keskiviikkoisin kyseinen arkisto on suljettu).

Mutta kuinka ollakaan, kulkulupia myönnetään tätä nykyä vain maanantaisin aamupäivällä ja torstaisin iltapäivällä kahden tunnin ajan kerrallaan, eikä ketään siihen valtuutettua ollut nyt arkistossa paikalla. Marraskuisella kulkuluvalla ei tietenkään ollut mitään virkaa, minkä tietäen olin varannut mukaan uuden, ohjaajan allekirjoituksella ja laitoksen leimalla varustetun hakemuksen myös tähän arkistoon. Mutta siitähän ei nyt ollut apua. Intin hieman vastaan muodon vuoksi ja nielin sitten tappioni. Toisen visiitin onnistuminen olisikin ollut yhdelle reissulle silkkaa bonusta ja liian hyvää tuuria. Sitä paitsi olin jo suunnitellut käyväni Pietarissa vielä kerran kevään mittaan, joten vahinko ei ollut suuri.

Edellä kerrottu tarkoittaa, että kahden asiakirjayksikön odotteluun ja tutkimiseen joutuu käytännössä varaamaan koko viikon. Sen pidempään en ehdi enkä viitsi täällä kerrallaan kökkiä. Jos tutkittavaa olisi enemmän, useamman viikon kertarutistus voisi olla järkevämpi ratkaisu, vaikka luppoaikaa kertyisi silloinkin enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittaa voi tietysti missä vain – kiitos Sputnikin – mutta oman työhuoneen kirjahyllyä tulee nopeasti ikävä. Museoitakaan ei jaksa määräänsä enempää koluta, yksi päivässä riittää hyvin.

Loppuajan voi vaikkapa ajatella tekevänsä sitä zen-harjoitusta. Ja kirjoittaa blogia.

maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Jaetulla ykkössijalla

Pagistaanin kansa vietti mitä viihtyisimmän viikonlopun Turussa siipan velipojan kestitettävänä. Lauantaipäivä vierähti Turun linnassa, jossa urosvahvistuksemme (se kaksijalkainen siis, joskaan ei nelijalkainenkaan) ei koskaan ollut käynyt. Oli siis aikakin!

Museoissa tulee aina hirmuinen nälkä, joten noheva ja kaukonäköinen lankomies oli varannut illaksi pöydän Ravintola Teinistä. Kelpo atrian ja pitkäksi venähtäneen istuskelun kruunasi tuopponen Koulun tummaa vehnäolutta. Sunnuntaiaamun pakkaskävely Ruissalossa viimeisteli viikonlopun ja lepytti lauantaina keskenään tylsistyneen karvaisen kansanosan.

Kutsuimme itsemme - no, kyllä meidätkin kutsuttiin - uudestaan kylään kesällä, jolloin Luostarinmäki ja Kakolan vankila (kiitos Veeralle jälkimmäisestä vinkistä) avaavat taas porttinsa uteliaille turisteille.

Turku on jo pitkään ollut Tampereen kanssa jaetulla ykkössijalla allekirjoittaneen suosikkikaupunkilistalla. Sitä enemmän harmitti, kun huomasimme keskustan vanhojen puutaloasuntojen olevan Pagistaanin asuntoministeriön budjetin sisällä. On kovin kieroa, että elannon hankkiminen sitoo ihmisrievut niille ankeimmille ja kalleimmille asuinseuduille, jotka ovat tietysti ankeita ja kalliita juuri siksi, että ihmisrievut joutuvat keskittymään sinne.

Tänä aamuna junailin itseni vielä mittavampaan ihmiskeskittymään itärajan taakse arkistoloppukirin merkeissä. Tiedossa on viikon tongintasessio vasta uudelleen avatussa historiallisessa valtionarkistossa, jonne kävin jo puhumassa itseni sisään ja hankkimassa hienon lupaproopuskan leimalla ja valokuvalla.

Ja mikä parasta, ensimmäinen rasiallinen merikaalia on nautiskeltu. Välimatka ja harvat tapaamiset pitävät kulinaarisen lemmensuhteen kiihkeänä.

perjantaina, helmikuuta 27, 2009

Piirtely auttaa keskittymään

Historiantutkijoiden työllistymistä käsitellyt seminaari tammikuussa oli mitä kiinnostavin, vaikkei ehkä jäljestä uskoisi.

Nuo aina puuhakkaat ja ihmiselämän ilmiöitä väsymättä luotaavat tutkijat ovat nyt todenneet saman, minkä allekirjoittanut jo lapsena huomasi: piirtely auttaa keskittymään tylsiin töihin.

Esimerkiksi palaverissa tai luennolla - jossa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja - pystyn keskittymään monin verroin paremmin käsillä olevaan asiaan, jos samalla piirrän. Usein olen kyllä miettinyt, vaikutanko raapustellessani välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta puhujaa kohtaan, vaikka asia on aivan päinvastainen.

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Tahallaanko

Lienen aiemminkin avautunut koirien fleksi-kelataluttimista, joista huolimattomasti käytettyinä koituu riesaa kanssaihmisille ja vaaranpaikkoja koirille itselleen. Se hihnan uloskelautumisen pysäyttävä jarrunappula kun tuntuu monille koiranulkoiluttajille olevan joko liian vaikeakäyttöinen tai tyystin tuntematon kapine.

Ilmiössä ei ole sinällään mitään uutta. Pyöräillessä on jo tottunut varomaan väylän poikki sinkoilevia eläimiä, eikä omien koirien kanssa kulkiessaan enää ylläty siitä, että ihmiset päästävät fleksin päässä olevat sessensä esteettä hyökkimään päin (tee siinä nyt sitten hallittu ja hyväkäytöksinen ohitus kahden tulisieluisen terrierin kanssa).

Silti ihmisten tollous - anteeksi vain, mutten jaksa nyt asiaa tämän kauniimmin muotoilla - ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Otan toisinaan koiranpojan mukaan juoksulenkille, jolloin hölkkäämme hyvässä järjestyksessä ja lyhythihnaisessa muodostelmassa kevyen liikenteen väylän oikeaa laitaa. Usein - liian usein - käy niin, että fleksikoirakkoa ohittaessamme omistaja antaa juoksevasta lajitoverista intoutuneen lemmikkinsä singahtaa suoraan meitä päin.

Voin vakuuttaa, että omista ja vieraista koirista ja näiden hihnoista koostuva vyyhti on jotakin, jota ei jalkoihinsa reippaassa juoksuvauhdissa halua. Vielä en ole lentänyt päistikkaa naamalleni tai rämähtänyt rähmälleni koirien päälle, mutta hyvin lähellä se on ollut.

Ymmärrän toki asian, jos lähestymisemme on jäänyt koiranomistajalta huomaamatta. Lähes kaikissa tapauksissa se on kuitenkin pantu merkille jo pitkän matkan päästä. Monesti meitä pysähdytään oikein odottamaan.

Tahallaanko ne siis sen tekevät? Joskus sekin vaihtoehto on käynyt mielessä.

sunnuntaina, helmikuuta 22, 2009

Dilemmoja

Pagistaanin päivitystahti on näemmä harventunut kovasti, mutta kirjoituskiintiö - päivän tunneista puhumattakaan - tuntuu täyttyvän ilmankin, eikä päässä liiku pääsääntöisesti yhtään elämää suurempaa ajatusta. Ja niitä pienempiäkin vain harvakseltaan. Mutta kyllä tämä taas tästä.

Laumamme on alkanut pikku hiljaa katsella ympärilleen uuden kotikolon toivossa (kehätyömaan sietämisestä näinkin pitkään pitäisi saada jonkinlainen mitali). Pääkaupunkiseudulla mainitusta aktiviteetista syntyy heti kättelyssä erinäisiä dilemmoja. Ruuhka-Suomessa pysyminen taas on toistaiseksi reunaehto, koska toisella meistä on täällä kiinteäsijaintinen, vakituinen ja - mikä tärkeintä - jatkossakin melko vakituiselta näyttävä työ.

Niinpä ei kannata ollenkaan katsella ja vertailla, mitä esimerkiksi Itä-Suomesta meidän budjetillamme saisi. Tulee vain paha mieli.

Mutta niihin dilemmoihin. En todellakaan käsitä, miten tavalliset ihmiset kodinhankintansa täällä päin rahoittavat; valtaosa asuntotarjonnasta on autuaasti kaltaisemme, yhteensä noin keskituloisen pariskunnan ulottumattomissa. Tietysti kaikki riippuu siitä, mitä hakee. Jos urbaanista ympäristöstä puhutaan, Helsingin keskustan liepeissä olisi tietysti oma hohtonsa - mutta ensinnäkään meistä ei kumpikaan ole kovin keskikaupunkiorientoitunut eläin ja toisekseen keskusta-asuntojen hinnat kirvoittavat lähinnä epäuskoista naurua. Kerrostaloasuminen muutenkin... no, tähän ikään mennessä itse kullekin on osapuilleen hahmottunut, mitä asioita pitää tärkeinä arkielämässään. Jos niitä ovat esimerkiksi hiljaisuus, mahdollisuus nikkaroida ja kaivella multaa - vaikka pientäkin länttiä - sekä päästä nopeasti metsään, ei lähiökerrostalo ole välttämättä se houkuttelevin vaihtoehto.

Neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin kun ei enää haluaisi elää sitku-elämää, jossa toiveet - kohtuullisetkin - toteutetaan sitten joskus ja sinnitellään siihen asti miten kuten. Esimerkiksi meillä "sitten joskus" tuskin tuo taloustilanteeseen oleellisia muutoksia. Elämässä ylipäänsä voi muuttua monikin asia. Myös huonompaan suuntaan.

Realistisesti laadittu, kohtuulliseen laina-aikaan tähtäävä budjettimme puhuu kuitenkin karua kieltään. Jos lähiökerrostalo ei kiinnosta, on katse suunnattava huolestuttavan kauas vanhaslaisen puutarhakaupunki-idyllin maisemiin. Niistä maisemista leivänhankintaan päästäkseen on - näillä joukkoliikenteen kuvioilla - varauduttava käyttämään harmillisen paljon omaa autoa, jos mieli pitää päivittäinen työmatka-aika tolkullisena.

Mitä siis tehdä? Jos haluaa elämäänsä tärkeinä pitämiään asioita, on hyväksyttävä ekologisen selkäreppunsa painon kasvu. Onko oikein tavoitella itselleen elämänlaatua ja maksattaa hinta ympäristöllä? Vai pitäisikö valita se lähiökerrostalo ja tyytyä hyvään mieleen, joka tulee ekologisemmasta valinnasta?

Päätynemme jonkinlaiseen kompromissiin: pyrimme etsimään asumusta hyvien joukkoliikenneyhteyksien, mielellään rautatieaseman läheltä. Toimeen olisi tultava yhdellä autolla.

sunnuntaina, helmikuuta 15, 2009

Joulutorttumuseo

Toisinaan sitä miettii, tuleeko väitöksen jälkeen vielä pelaamaan täydellä pakalla, vai onko jokunen kortti pudonnut matkan varrelle hintana akateemisesta meritoitumisesta.

Perjantaina Järvenpäähän sukulointireissulle mennessämme siippa selitti jotakin ilmatorjuntamuseosta. Sumeassa päässäni luulin hänen puhuvan joulutorttumuseosta. Ei siinä vielä mitään, mutta tuokion ajan ajatus tuntui aivan loogiselta. Etenkin, kun tiedän elämäni valon olevan erityisen perso joulutortuille; miksei hän siis olisi innoissaan niihin keskittyneestä museostakin.

Tänä aamuna puhetta tuli Aku Ankasta ja mies mainitsi Carl Barksin piirtämät tarinat. Minä hahmotin nimen Karl Marxiksi ja ehdin kiitävän hetken hämmästellä, että kaikkeen viimeksi mainittu ehtikin sekaantua. Vuosisata sinne tai tänne, mitäpä pienistä (mentaalinen lapsukseni johtui ehkä nurinkurisesti siitä, että olimme juuri naureskelleet Ankkalinnan menoa kapitalismin alkeiskurssina).

Unenikin ovat mitä hämmentävimpiä - tai allegorisia, miten sen nyt ottaa. Esimerkiksi toissa yönä olin Barack Obaman kanssa sirkuksessa. Omituista kyllä, kaikki ohjelmanumerot menivät surkuhupaisasti pieleen - trapetsitaiteilijat putoilivat verkkoon tai jäivät jalastaan roikkumaan, taikurin välineet levisivät käsiin ja niin edelleen. Aikamme katseltuamme Yhdysvaltain tuore presidentti tarkisti Mekan suunnan, kaivoi rukousmaton esiin ja totesi, että oli hänen rukoushetkensä aika.

perjantaina, helmikuuta 13, 2009

Mielekäs ja stressitön

Eläintenkouluttaja Tuire Kaimion oppien mukaan koulutusta - tai opettamista - suunniteltaessa pitää ensin selvittää, mitä eläin haluaa.

Tänään koiria lenkittäessäni mietin, mitä koiran koulutus oikeastaan on. Nimenomaan kotikoiran, jota ei opeteta mihinkään koiramaiseen ammattiin, kuten opas- tai poliisikoiraksi. Huomasin, että sana on oikeastaan aika harhaanjohtava. Opettaminen tai kasvattaminen ovat paljon parempia. Kysehän ei ole niinkään "kurista ja tavoista", vaan eläimen johdonmukaisesta ohjaamisesta ja ehdollistamisesta niin, että ihmisen luoma ympäristö sääntöineen olisi sille mahdollisimman mielekäs ja stressitön. Käytännössä tähän kuuluu myös toimiminen ihmisen toiveiden mukaan.

Koulutus kuulostaa myös tapahtumalta, jolla on alku ja loppu. Se taas voi olla ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa. Jos - kuten vaikkapa meillä - nuori ja malttamaton koira halutaan opettaa kulkemaan hihnassa kiskomatta, ei ihminen remmin toisessa päässä voi päättää, että vetäköön tänään, koulutetaan sitten taas huomenna.

Kouluttaminen kuulostaa niin ikään siltä, että ihmisen pitäisi koko ajan komentaa ja touhuta koiraa opettaessaan, vaikka usein juuri tekemättömyys on paras keino ehdollistamiseen. Koirahan vetää (tai hevonen niin sanotusti "painaa kädelle" ratsastettaessa), koska se haluaa mennä nopeammin eteenpäin. Se, että ihminen nyppii hihnasta ja kieltelee, mutta kulkee koko ajan koiran perässä, ei ole yhtä tehokasta kuin koko karavaanin pysäyttäminen kuin seinään aina, kun remmi kiristyy. Myös suunnan vaihtaminen on hyvä keino.

Koira ei myöskään saisi tulla vahingossa palkituksi vetämisestä - esimerkiksi tienpientareen haistelun olisi oltava välitön palkkio löysästä remmistä, ei kieli pitkällä kiskomisesta hajujen perään.

Kärsivällisyyttä ehdollistaminen kyllä kysyy johdonmukaisuuden lisäksi. Sitä ei allekirjoittaneella ole likimainkaan riittävästi, vaikka ikäni olen eläinten kanssa puljannut. Niinpä vastoin parempaa tietoani olen aika ajoin sortunut äsähtämään "Ei vedä!" mitä koira ei tietenkään ymmärrä. Tai ymmärtäähän se, että kaksijalkaista ottaa jokin kupoliin - se kääntyy katsomaan minua hämmästyneenä ja hieman varuillaan - mutta asiayhteys ei sille välttämättä aukea.

Mitä koiran ympäristön stressittömyyteen tulee, voi näennäinen hyvän tekeminen olla koiralle rasite. Jos - kuten meillä - ihmisten ruoka-aikaan koirat on säännönmukaisesti lähetetty pois keittiöstä norkoilemasta ja elättelemästä turhia toiveita*, on ajoittainen makupalojen antaminen pöydästä karhunpalvelus, vaikka koira siinä saakin, mitä haluaa (tietyt lukijatahot tuntekoot tässä kohden aiheellisen piston omassatunnossaan).

Oletetaan, että koira on oppinut pöydässä istuvien ja ruokailuvälineitä heiluttavien ihmisten tarkoittavan sitä, että sen on siirryttävä pois keittiöstä muihin puuhiin. Jos nyt livetäänkin johdonmukaisuudesta ja ryhdytään satunnaisesti palkitsemaan koiraa keittiössä pyörimisestä antamalla sille pöydästä syötävää - juuri satunnaisen palkitsemisen sanotaan muuten olevan kaikkein tehokkainta - viestintä käy ristiriitaiseksi. Enää eläin ei tiedäkään, mitä pöydässä istuvista ihmisistä pitäisi ajatella. Koiranpäässä muodostunut yhtälö ihmiset + ruokapöytä = pois keittiöstä on saanut rinnalleen vaihtoehdon: ihmiset + ruokapöytä = mahdollisuus makupaloihin. Kun herkuille perso koira seuraavan kerran passitetaan pois ruoka-aikaan, se ahdistuu ja hämmentyy. Pöydässä istuvilta ihmisiltähän olisi saattanut saada jotakin, ja nyt tuo mahdollisuus on siltä evätty.

Näin ainakin kuvittelisin koiran ajatusmaailman toimivan. Me ihmiset vain helposti odotamme eläimiltä samanlaista mukautumiskykyä kuin itseltämme ja ajattelemme, että tänään on tällainen tilanne ja huomenna toisenlainen, kyllähän koirakin sen tajuaa. Uskoisin kuitenkin, että juuri selkeät säännönmukaisuudet ja rutiinit tekevät koiran olon turvalliseksi ihmisten ehdoilla toimivassa laumassa; se tietää, mitä siltä vaaditaan ja miten maailma makaa. Ihmisolennon oikkujen ja mielivaltaisuuden armoilla oleva koira taas joutuu olemaan koko ajan varuillaan.

En kirjoita tätä paasatakseni - siihen ei ole tosiaankaan varaa! - vaan hahmottaakseni asian paremmin myös itse. Mielessä pyörineiden pohdintojen kirjoittaminen "auki" on ainakin allekirjoittaneelle tehokkain tapa saada ne selkeämpään muotoon omassakin pääkopassa.

*Pöydän alla pyörivistä koiristahan ei sinällään ole haittaa kenellekään, omalle väelle kaikkein vähiten, mutta vieraiden ja vierailuiden varalta on huomattu toimivaksi käytännöksi opettaa koirille kyseinen asia. Ja silloin siitä on tietysti mielellään pidettävä kiinni kotiväenkin kesken.

sunnuntaina, helmikuuta 08, 2009

Taikahuilun viittaukset

Kävimme lauantai-illan ratoksi kuluttamassa kulttuuria ja katsomassa Taikahuilun. Fantasiaa ja myyttejä yhdistelevää Mozartin oopperaa ei kumpikaan ollut aiemmin nähnyt, mitä nyt allekirjoittanut joskus lapsena katsoi sen televisiosta ja luki oopperan juonta mukailevan Marion Zimmer Bradleyn romaanin Yön tytär.

Käsiohjelma* tiesi kertoa, että vuonna 1791 valmistuneen oopperan todennäköisinä pidetyt viittaukset vapaamuurariuteen - jota siis Mozartkin edusti - hoksattiin vasta 1900-luvun loppupuolella. Se tuntuu hurjalta; sen verran ilmeisiltä nuo viittaukset vaikuttivat, kun niitä tiesi katsoessaan vasiten hakea. Esimerkiksi vapaamuurareille tärkeä kolmen symboliikka toistuu niin näyttämöllä kuin musiikissakin: kolmiosainen "koputus", jolla vapaamuurariksi pyrkivän initiointi aloitetaan, avaa koko oopperan (kuva lainattu ja lisätietoa haettu täältä).

Tuumiskelin, että kepeän farssin piirteitä saavan oopperan viittauksia voisi lukea myös jonkinlaisena salaseuroihin kohdistuvana parodiana, jolleivät tekijän - tai pikemminkin tekijöiden - omat vapaamuurariyhteydet olisi yleisesti tiedossa.

Aiheeseen liittyi kannaltani hauska sattuma: juuri viime päivinä olen kirjoittanut väikkäriini lukua, jota joudun taustoittamaan 1700- ja 1800-luvun vaihteen aatevirtauksilla Venäjällä. Erilaiset mystiset suuntaukset ja vapaamuurarius olivat siellä kovassa kurssissa (Tolstoinsa lukeneet tämän varmaan muistavatkin). Suuri osa aatteellis-uskonnollisen sekametelisopan aineksista saapui läntisemmästä Euroopasta, ja samaa ilmapiiriähän wieniläisooppera Taikahuilukin osaltaan heijastelee runsaine allegorioineen ja viittauksineen. On aina yhtä riemastuttavaa löytää historiallisia yhtymäkohtia ja yhteisiä konteksteja asioille, joilla ei ensi silmäyksellä luulisi olevan paljoakaan tekemistä keskenään.

*Kansallisoopperan käsiohjelmista kannattaa pulittaa se kuusi euroa; ne ovat hyvin laadittuja ja antavat tiiviin, mutta hyvän taustoituksen esityksille. Ainakin allekirjoittaneelle tutustuminen oopperan syntyvaiheisiin ja historialliseen taustaan on puolet huvia.

tiistaina, helmikuuta 03, 2009

Run, you fools

Palatessamme viikonloppureissusta meitä vastassa oli sakea savu- tai höyrypilvi. Työmaamontusta - tuosta Leppävaaran Isengardista - välkkyi valoa ja sen reunamilla juoksenteli outoja hahmoja. Päättelimme, että pahin oli tapahtunut ja balrog herännyt. Run, you fools!

- - -

Tarpeeseen tullut viikonloppuirrottautuminen - annos hiljaisuutta, nasakkaa pakkassäätä, kaminan lämpöä, rantasaunaa ja mäenlaskua - huipentui maanantaina siipan merkkipäivään. Sitä juhlistivat mojova flunssa, kertausharjoituskutsu ja lahjakortti valinnaisena ajankohtana toteutettavalle islanninhevosretkelle.

Mitä jälkimmäiseen tulee, päivänsankari ainakin yritti näyttää kiitolliselta.

torstaina, tammikuuta 29, 2009

Väsynyt

Kapusin taas kerran tuttuja kiviportaita slaavilaiseen kirjastoon. Menin tutulle hyllylle, jossa lukusalilainani ties kuinka monen vuoden ajalta kiltisti odottivat.

Siinä kirjanselkiä katsoessani iski sellainen väsymys, ettei mitään rajaa. Tajusin olevani väsynyt kimpuroimaan saman aiheen ja vaivalla haalitun aineiston parissa, etsimään lisää palasia idästä ja lännestä, selvittämään, jäljittämään, päättelemään, yhdistelemään, kääntämään ja taustoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan kolmella kielellä vuorotellen. Väsynyt pyörittämään samoja kysymyksiä, järjestämään palikoita uudelleen ja uudelleen. Väsynyt edes takaisin reissaamiseen, kirjojen ja papereiden kuljettamiseen, työpöydän alati uudelleensyntyvään kaaokseen, jota ei pääse pakoon edes iltaisin ja viikonloppuisin.

Vähemmälläkin olisi voinut ehkä päästä. Mutten aihettani vaihtaisikaan. Enkä toisiin askareisiin aikaa, jonka olen jatko-opintoihini käyttänyt. Huomaan tehneeni sitä, mitä olen halunnut, oppineeni enemmän kuin osasin odottaa, saaneeni eväitä eteenpäin, mitä eteenpäin sitten tarkoittaakin.

Vielä vuoden kun jaksaisi rutistaa, niin eiköhän se olisi siinä. Tältä erää.

maanantaina, tammikuuta 26, 2009

Hirveä lauantai(na)

En tänä talvena tohtinut toivoa lunta etelään, mutta palatessani perjantaina idänreissulta maa oli paksulti valkoinen. Niinpä lauantaina hiihdimme Nuuksiossa valosta hämärään. Sujutellessamme saman rantakallion ohi kuin kolme vuotta sitten pysähdyimme katselemaan kampakeraamiseksi arveltua punamultaista hirveä. Mietimme, oliko kivessä ollut aikoinaan muitakin maalauksia, sittemmin pois kuluneita.

Kotona jatkoimme hirvittävää teemaa pyörittelemällä lihapullia Pastanjauhajien ohjeen mukaan. Ne maistuivat samalta kuin lapsena, jolloin meillä taidettiin tehdä kaikki jauheliharuoat(kin) hirvenlihasta. Tällä kertaa vapaana juossut liha oli tosin kaupan tiskiltä, kun perheen metsästäjillä ovat aseet niin sanotusti telakalla (ja ystävältä saatu hirvisäilykepurkkikin - kiitos vielä kerran! - pisteltiin jo joulunpyhinä parempiin suihin).

- - -

Viikonloppuna mietiskelin taas kerran unirytmiasioita ja niiden yksilöllisyyttä. Mitä allekirjoittaneeseen tulee, unentarpeeni näyttää olevan seitsemän ja puoli tuntia arkena ja pyhänä. Sen pidempään en juuri pysty terveenä nukkumaan, ellei pohjalla ole massiivista univelkaa tai huomattavaa fyysistä rasitusta. En myöskään osaa siirtää rytmiäni: vaikka olisin valvonut aamuneljään, herään viimeistään yhdeksältä (minä olen se, joka kemaraisten jälkeisenä aamuna nousee ulkoiluttamaan koiria ja tiskaamaan illan tiskejä muiden vetäessä sikeitä). Iltaisin alan haukotella jo ennen kymmentä.

Joskus viikonloppuisin harmittaa, kun haluaisin koisia pitkään ja hartaasti - nukkua ikään kuin varastoon - sen sijaan, että herään virkeänä seitsemältä autuaasti kuorsaavan siipan vierestä.

Sairaanhoitajana työuransa tehnyt anoppini kertoi, ettei vuorotyö tuottanut hänelle koskaan vaikeuksia. Kuulemma oli niitäkin, jotka eivät yövuoroja pystyneet tekemään. Kyse ei ollut halusta, vaan silkasta fysiikasta. Kaikki eivät kykene siirtämään vuorokausirytmiään, vaikka kuinka opettelisivat ja yrittäisivät.

Erityisen terveellistähän ei vuorotyö ole kenellekään. Sitä korkeammalle nostan hattua niille, jotka sitä tekevät.

Luulen, että oma vuorotyöurani olisi tuskainen ja lyhyt. Opiskeluaikana jaoin kesätyönä sanomalehteä, mikä teki minusta parissa viikossa elävän ruumiin. En saanut unta ennen työvuoron alkamista aamukolmelta, ja kun seitsemän jälkeen aamulla pääsin kotiin, en pystynyt nukkumaan kuin nelisen tuntia. Lankoni sen sijaan saattaisi olla mitä parhain vuorotyöläinen: hän voi viikonloppuna valvoa yöt läpeensä, nukkua tuntikaupalla päivällä ja mennä silti sunnuntai-iltana normaaliaikaan nukkumaan. Maanantaiaamuna hän herää ja lähtee töihin ymmärtääkseni aivan virkeänä - tai niin virkeänä, kuin ylipäänsä maanantaiaamuisin ollaan.

torstaina, tammikuuta 22, 2009

Hitauttamista ja fleksitarianismia

Rocky havainnollistaa hitauttamisen käsitystä syyskuun marjareissulla. Saa ne talven puolukat kerättyä vähemmälläkin kiireellä. Vai onko kyseessä sittenkin leppoistaminen? Kenties me hitautimme keräämällä itse omat marjamme ja Rocky leppoisti loikomalla varvikossa?

Uusiosanat ovat usein väkinäisiä virityksiä, jotka hämmentävät enemmän kuin selkiyttävät. Joskus ne kuitenkin kertovat jonkinlaisesta muutoksesta, jonka hahmottamiseen tarvitaan uusia käsitteitä. Itse ilmiönhän ei tarvitse olla uusi, mutta jostain on noussut tarve nimetä ja määritellä se uudelleen.

Mitä tulee vieraskielisten käsitteiden kääntämiseen käytetylle kielelle, se on minusta aina kannatettavaa, jos sen vain voi tehdä informatiivisuuden suuresti kärsimättä. En esimerkiksi käsitä, miksei television lifestyle-ohjelmia voi kääntää elämäntyyliohjelmiksi (tai miksi ihmisille pitää myydä "dance pants"-housuja tanssihousujen sijaan, tai... esimerkkien määrä on lohduton). Ehkä siksi, että "elämäntyyliohjelma" paljastaisi koko konseptin onttouden, kun englanninkielisyys tarjoaa sille edes jonkinlaisen fiiniyden ja näennäisen merkityksellisyyden verhon?

Asiasta varsinaiseen: Esinetarinoissa ehdotetaan slow life-käsitteelle käännöstä hitauttaminen. Aiemmin se on käännetty leppoistamiseksi, jossa kirjoittajan mukaan on hieman harhaanjohtava sävy. Leppoistaminen kun viittaa enemmän yksilön elämänhallintaan kuin alkuperäisen käsitteen esittämään kulutuskritiikkiin, vaikka molemmat voivatkin olla - ja usein ovat - saman asian eri puolia.

Hitauttaminen siis vastustaa "sellaisia tuotanto- ja kulutusmuotoja, jotka nopeuttavat ja pinnallistavat elämää". Esimerkiksi elämysten tuotteistaminen ja teollistaminen ovat ristiriidassa hetkeen tarttumisen ja pienistä, arkisista asioista nauttimisen kanssa. Elämää hitautettaessa uutta tavaraa - vaatteita siinä missä ruokatarpeitakin - hankitaan niin ikään harkitusti ja laatua painottaen, mikä liittyy suoraan muun muassa esineiden arvostamiseen ja vaalimiseen.

Pagistaan kannattaa lämpimästi sekä suomennosta että itse aatetta, vaikka jälkimmäisessä riittääkin opeteltavaa - lopuksi ikää, luulen.

Näkymättömän tytön kautta löysin puolestaan sanakummajaisen fleksitarianismi, joka luonnehtii myös allekirjoittaneen henkilökohtaista ravintopolitiikkaa. Kyse on "joustavasta kasvissyönnistä", jossa lihaakin syödään, mutta vähemmän, harvemmin ja harkiten. On mukavaa huomata kasvispainotteisen sekasyönnin yleistyneen jo siinä määrin, että sille on katsottu tarpeelliseksi värkätä oma sana. Seuraava vaihe on toivon mukaan se, ettei sitä tarvitse enää erikseen nimetä ja otsikoida.

maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Yö puolessa, nälkä suolessa

Vietän viikkoa vanhempien luona koiravahtina, mikä tarkoittaa huolehtimista kolmesta nelijalkaisesta sekä lähitöitä yliopistolla. Iltaisin on tullut silmäiltyä seniorien kirjahyllyä, josta löytyi muun muassa vanha kunnon Vuotuinen ajantieto. Kustaa Vilkunan kansanperinneklassikko oli yksi lempiselailtavistani lapsena.

Katsotaanpa. Tänään 19.1. on Heikin eli Pyhän Henrikin päivä. Alun perin Suomen suojeluspyhimyksen muistopäivää vietettiin 20. päivänä tammikuuta, mutta 1600-luvulla kalenteria yhtenäistettiin tältä osin Ruotsin kanssa (Henrikin legendasta allekirjoittaneella olisi paljonkin sanottavaa, mutta eipä mennä nyt siihen). Heikin päivä on muutenkin tärkeä merkkipäivä, joka katkaisee talven selän ja antaa kontiolle hieman talvista liikuntaa:

"Karhu kääntää silloin kylkeään ja sanoo: 'Yö puolessa, nälkä suolessa' tai kysyy: 'Joko päivä on?' tai huokaa: 'Yö puolessa, pikipalli peräsuolessa', minkä jälkeen se uudelleen alkaa imeä käpäläänsä ja nukahtaa."

Nykyään apetta saa marketista yli tarpeen ja herkkusesonki seuraa toistaan - kuten Pro Mustarouskussa todettiin, askeettisten härkäviikkojen sijaan nykypäivän jouluherkuttelu päättyykin bliniviikkojen alkamiseen - mutta ennen oli toisin. Heikin päivänä eläinten rehuista tuli olla jäljellä vielä puolet ja ihmisten talvieväistä kaksi kolmasosaa: "Heikkinä eläimen elo kahtia, ihmisen kolmia". Muuten keväällä kävi huonosti.

Heikin päivä kertoi myös tulevista säistä: jos oli pakkasta, tuli hyvä hernevuosi, kun taas suojakeli lupaili tuottoisaa viljavuotta ja poutakesää. Ainakin täällä Itä-Suomessa arpa näyttää suosineen tällä kertaa herneitä.

perjantaina, tammikuuta 16, 2009

Sua lähde kaunis katselen

Sorruttuani pistämään lusikkani kalapuikkosoppaan jäin vielä viran puolesta miettimään lähteiden käyttöä ylipäänsä ja nettilähteiden käyttöä erityisesti.

En siis enää ota kantaa kalapuikkoihin tai rapeisiin kalapaloihin, luoja paratkoon, jotka mielestäni olivat koko jupakassa muutenkin sivuseikka.

Olen usein linkittänyt blogissani mielenkiintoisiin uutisiin. Toissapäivänä kävi kuitenkin niin, että linkin takaa löytynyttä uutista korjattiin, koska siinä mitä ilmeisimmin oli ollut väärää tietoa, tai asia oli ilmaistu siten, että se voitiin tulkita väärin. Itsekin toimittajana työskennelleenä tiedän hyvin, miten helposti väärinkäsityksiä syntyy. Haastateltava on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi toimittajalle, toimittaja on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi lukijoilleen, jolloin nämä puolestaan ymmärtävät asian väärin (asiavirheiden välttämiseksi annankin itse tekstin mielelläni haastateltavalle tarkistettavaksi ennen painoon menoa; uutisten osalta tämä ei tietenkään aina ole mahdollista tai järkevääkään).

Yksi historianopiskelijan tärkeimmistä läksyistä ensimmäisestä seminaarityöstä lähtien on alkuperäislähteen tarkistaminen aina, kun se on mahdollista. Siihen on erittäin hyvä syy. Aloittelevana tutkijana olen jo useita kertoja törmännyt virheelliseen viittaukseen käyttämässäni tutkimuskirjallisuudessa. Alkuperäislähde - arkistodokumentti tai painettu teksti - on saattanut osoittaa viitteessä olleen väärän sivunumeron, laskuvirheen tai jotakin vielä ongelmallisempaa. Yhtä lailla olen itse viitannut huolimattomasti, minkä onneksi joku muu on ajoissa hoksannut (en tietenkään edes tiedä niistä munauksistani, joita kukaan ei ole huomannut).

Oma lukunsa ovat lähteet, joissa on numeroiden ja nimien lisäksi myös tulkinnanvaraa.

Ihmisethän näitä tekevät, niin tutkimuksia kuin uutisiakin. Lähteiden tahallista vääristelyä esiintynee nykyisellään varsin harvoin, mutta edes se, että tutkija on arvostettu ja nimekäs, ei takaa vapautta inhimillisistä lapsuksista. Helposti käykin niin, että yhden tutkijan pieni erehdys kertautuu ja alkaa elää omaa elämäänsä historian sivuilla, jollei kukaan vaivaudu tarkistamaan, mitä lähteessä alunperin sanottiin.

Historiallisissa arkisto- ja tekstilähteissä on onneksi se hyvä puoli, että ne harvemmin muuttuvat (jos niin käy, kyseessä on jo isompi ongelma). Painettujen lähteiden osalta saa toki olla tarkkana, jos painoksia on useita. Mutta entä nykyaikaiset virtuaalilähteet? Voiko luottavainen linkittäjä tai viittaaja olla varma, ettei linkin takaa löytyvää tekstiä muuteta?

Ei voi. Pagistaanin kalapalaepisodi osoittaa, miten helposti pieni asiavirhe alkaa toistua. Joku olisi voinut suoraan viitata välittämiini tietoihin tarkistamatta korjattua alkuperäisuutista, jolloin tästä tärkeästä kysymyksestä - Vantaankosken koulun tammikuisen kalaruoka-annoksen grammakoosta - olisi levinnyt väärää tietoa maailman tappiin.

Tai ehkei sentään. Netissä kun toimii tiettyyn rajaan asti eräänlainen itsekorjaavuus: tietoa liikkuu niin monissa ketjuissa niin paljon, että joku yleensä huomaa ristiriidan ennemmin tai myöhemmin. Se ei kuitenkaan päde silloin, jos esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessa viitataan verkkolähteisiin.

Tämä osoittaakin sen, miksi tieteellisessä tutkimuksessa kannattaa olla erityisen varovainen viitatessaan virtuaaliseen tietolähteeseen - sen lisäksi, että virtuaalitiedon alkuperää voi olla vaikea selvittää. Tietoverkoissa ikänsä keinuneille nykyopiskelijoille se ei aina ole kovin selvää. Tämän olen itsekin huomannut esseetehtäviä tarkastaessani: aika ajoin joudun selittämään ja perustelemaan, miksei Wikipediaa kannata lähdeluetteloonsa laittaa.

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009

Kuohuttavat kalapuikot

Niin kutsuttu kalapuikkokohu näyttää kiehuvan kiivaana nettikeskusteluissa. Lyhyestihän kyse oli siitä, että vantaalainen teinipoika otti kiellosta huolimatta kouluruokaa enemmän kuin oli ohjeistettu, mistä seurasi poliisin kutsumiseen kärjistynyt tapahtumakulku. Pojan äiti kertoi tapauksesta iltapäivälehdelle, josta - näin ainakin ymmärsin - asia levisi muuhun mediaan.

Kannanotoissa näkyy, miten ihmiset kiinnittävät huomionsa aivan eri asioihin. Lopputuloksena on virtuaalinen kakofonia, jossa kaikki huutavat toistensa suuhun - ja ohi.

Osa säälii nälkäiseksi jäänyttä lapsiparkaa ja kauhistelee kolmen kalapuikon rajoitusta. Jotkut ylistävät pojan siviilirohkeutta ja kapinamieltä: on hienoa, että nuoret osaavat kyseenalaistaa typeriä sääntöjä! Pääasiaksi näissä puheenvuoroissa nousee vaatimus kouluruokailun resurssien lisäämisestä.

Mainittakoon tässä, että itse asiassa kyse näyttää olleen 150 gramman kalapaloista, mikä on tietysti hieman eri asia kuin perinteinen kalapuikko. 450 grammaa kalaa lisukkeineen riittää varmasti lounaaksi kasvavalle teinillekin, vaikka kyseessä olisi aktiiviurheilija. Tätä keskustelijat eivät kuitenkaan ole tienneet, koska puhe on ollut nimenomaan kalapuikoista. Väärinkäsitys ja sen syyt ovat toki sinällään mielenkiintoisia.

Huom! Lisäys myöhemmin: kuten arvoisa anonyymi huomautti, kyse oli ilmeisesti sittenkin tavallisista kalapuikoista. Kuten keskustelusta käy ilmi, tiedotetta oli korjattu/tarkennettu päivän mittaan - aiemmin siitä sai edellä olevan käsityksen.

Toiset muistuttavat sääntöjen olevan sääntöjä. Jos yksi saa ottaa enemmän kuin muut, seuraavakin haluaa saman vapauden, samoin sitä seuraava, jolloin viimeiset jäävät kokonaan ilman. Jos yhteispelin periaatteita ja käytöstapoja ei ole opittu kotona, on ne opittava viimeistään koulussa, koska muuten seuraa ongelmia. Mikäli annokset todella ovat liian pieniä, ongelmaan puututtakoon muualla kuin ruokajonossa.

Kolmas keskustelijajoukko kauhistelee opettajien pätemättömyyttä ja ylireagointia, kun moista tapausta selvittämään on pitänyt kutsua poliisi. Vasta-argumenttina muistutetaan, että opettajien keinot puuttua kärjistyneisiin tilanteisiin on karsittu minimiin, eikä kukaan halua pahoinpitelysyytteitä puhetta kuuntelemattoman oppilaan taltuttamisesta fyysisin keinoin.

On tietysti hyvä, että yksittäistapauksen kauhistelusta päästään periaatetason pohdintaan ja yrityksiin löytää ongelman ydin. Kommenteista moni on järkevä ja hyvin perusteltu. Mutta useimmille puheenvuoroille (kuten niin monille uutisten inspiroimille virtuaalikeskusteluille ylipäänsä) on yhteistä se, että syyllisiä leimataan ja tuomioita julistetaan kiivaastikin tietämättä, mitä todella tapahtui. Aikuiset ihmiset - joista monet ovat itsekin lasten vanhempia - heittelevät kiviä ja räkyttävät kuin kuusivuotiaat.

Minusta se on oikeastaan koko jupakan huolestuttavin piirre*, ei kalapuikkojen määrä tai se, kuka teki väärin ja missä. Kollektiivinen kuohuksissaolo taitaa kuitenkin kuulua tunnetiloihin, joista ihmislaji nauttii ja tulee aina nauttimaan, olivatpa torit virtuaalisia tai todellisia. Kertoohan siitä jo nettikeskustelujen suosio: kantaa otetaan suuremmalla innolla kuin tietämyksellä asiaan kuin asiaan (tämä ei tietenkään koske allekirjoittanutta, koska tiedän kaiken kaikesta, myös virtuaaliyhteisöjen sosiaalipsykologisista ulottuvuuksista).

*Toinen omituisuus on nykyihmisten into raportoida kaikki kärsityt vääryydet tai sellaisina pidetyt tapaukset iltapäivälehdille, onhan kiinankaalista löytynyt toukkakin jo etusivun uutinen.

maanantaina, tammikuuta 12, 2009

Kriisivalo

Pagistaanin arkiaamut alkavat herätyskellon säälimättömällä rääkynällä kaksikymmentä minuuttia yli kuusi. Talvisaikaan kokemus saa tuntemaan sympatiaa Lasarusta ja Frankensteinin hirviötä kohtaan - mahtaa olla kauheaa tulla noin vain herätetyksi eloon - joten pohdinnat sarastusvalon toimivuudesta ovat alkaneet kyteä kaamosaamuisin pöpperöisissä päissämme (näin ne markkinavoimat toimivat - alkujaan pilkkasimme moista hullutusta ja mietimme, kuka tuollaiseenkin höynähtää rahansa pistämään).

Tosin, näin mietimme, synteettinen auringonnousu puron solinalla tai linnunlaululla säestettynä antaisi petollisen lenseän kuvan edessä olevasta harmaasta päivästä, jota tuottavuuspaineet ja kroonisen riittämättömyyden tunteet tahdittavat. Ehkä paremmin toimisikin kriisivalo? Adrenaliinia heti aamusta! Täysi toimintavalmius alle viidessä sekunnissa! Lisää työtehoasi viidelläkymmenellä prosentilla!

Vaihtoehtoja voisi olla useita. Vaikkapa tähän tapaan:

Saksalainen sukellusvene. Punainen valo vilkkuu, koneet jytisevät, saksankielistä huutoa "Alaaaaarm! Schnell, schnell!" Lisäosana voisi hankkia laitteen, joka sihisee ja päästää höyryä makuuhuoneeseen.

Venäläinen ydinvoimala. Sininen vilkkuvalo, hälytyssireeni, venäläinen koneääni messuaa "Trevoga, trevoga! Smertelnaja opasnost!"

Sotatila. Kaukaisia jyrähdyksiä, sireenin ujellusta ja makuuhuonetta pyyhkiviä valokeiloja, joita seuraavat vinkuna ja korviahuumaava jysähdys. Lisäosina sängyntäristin ja betoninpaloja pudotteleva, kattoon sijoitettava laite.

Herkemmille suosittelisimme vaikkapa rakennustyömaata. Oranssi vilkkuvalo, vironkielisiä huutoja, rekkojen jyrinää, naulapyssyn pauketta ja ääntä, joka syntyy nosteltaessa kauhakuormaajalla kiviä kuorma-auton lavalle. Hieman sotatilaa lempeämpi, yhtä kaikki erittäin tehokas herätys. M.O.T.

Militaarinostalgikoille tarjolla olisi armeija, jossa huoneeseen läväytetään täysi loisteputkivalaistus ja karjutaan "Komppaniassa herätys! Aikaa aamutoimiin kaksi minuuttia!" Hipit, humanistit ja muut telttaretkistä uneksivat luonnonystävät voisivat puolestaan valita sarastusvaloonsa karhunpalvelus-lisälaitteen, joka linnunlaulun ja puronsolinan jälkeen päästää raivostuneen emokarhun ärjäisyn ja tempaisee peiton pois nukkujan päältä.

lauantaina, tammikuuta 10, 2009

Vuohista ja punajuurista

Pagistaanin urosvahvistus on kiitettävän kaikkiruokainen, mutta kahta ruoka-ainetta hän on kavahtanut säännönmukaisesti kuin vampyyri valkosipulia.

Toinen on punajuuri, toinen vuohenjuusto.

Allekirjoittanut uskoo pelkojen kohtaamisen terapeuttiseen vaikutukseen, itsensä voittamiseen, siedätyshoitoon ja niin edelleen (henkinen perheväkivalta tai sadismi eivät liity tähän). Niinpä tänään maistelimme rohkeasti vuohenjuustoista punajuuripiirasta. Koska lausunto oli varovaisen kiittävä, ohjetta uskaltaa suositella muillekin - tästä vahvemmaksi eivät suositukset juuri tule.

Ohje on sovellus Kotilieden reseptipankin ohjeesta.

"Voita pelkosi"-piirakka Pagistaanin tapaan

100 g pehmeää voita tai margariinia
2,5 dl spelttijauhoja (tai mitä jauhoja kaapista löytyykin)
1/2 dl parmesaaniraastetta
2 rkl vettä

4 punajuurta
2 punasipulia
3 valkosipulinkynttä
tilkka öljyä
3 tl kuivattua timjamia (tai reilummin tuoretta, jos on)
1 tl yrttisuolaa
rouhittua mustapippuria
200 g pehmeää vuohenjuustoa
2 dl ruokakermaa
2 munaa

Mittaa vehnäjauhot ja parmesaani kulhoon. Nypi tai sekoita joukkoon rasva. Lisää neste ja sekoita tasaiseksi. Levitä piirasvuokaan ja esipaista 200 asteessa noin 10 minuuttia.

Kuori ja raasta punajuuret. Kuori ja hienonna sipulit. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota kasvikset. Lisää mausteet. Levitä täyte esipaistetulle piiraspohjalle. Leikkaa vuohenjuusto ohuiksi viipaleiksi. Sekoita kerma ja munat ja kaada kasvistäytteen päälle. Asettele pinnalle vuohenjuustoviipaleet. Paista 200 asteessa vielä 20-30 minuuttia.


- - -

Apropos vuohenjuusto, vuohet kuuluvat Pagistaanin ehdottomiin suosikkieläimiin. Kuvassa on Kili, joka Fili-veljensä kanssa rikastutti allekirjoittaneen maaseutuelämää vuosia sitten. Meille aikuisina tulleet vuohet olivat leikattuja pukkeja (lue: hajuttomia, sarvettomia ja säyseitä), jotka osallistuivat pihapiirin elämään ilahduttavalla intensiteetillä. Vähemmän ilahduttavaa oli, että vaihtelua hakiessaan joviaalit veljekset olivat valmiita lähtemään jokaisen ohikulkijan matkaan. Niinpä niitä ei juuri pystynyt pitämään valvomatta vapaana.

Pukit eivät muuten koskaan käsittäneet, miksi ne eivät saaneet tulla taloon sisälle. Kun ulko-ovi suljettiin niiden nenän edestä, kuistin sivuikkunasta jäi kurkistamaan kaksi syyttävää vuohennaamaa.

Vuoristossa patikoidessa vuohien näkeminen saa aina hyvälle tuulelle. Siinä, missä lampaat ovat arkoja ja varovaisia, vuohet suhtautuvat kulkijoihin peittelemättömän uteliaasti.

Siippa on kertonut, että kesänä muutamana Alpeilla hänen hännilleen liimautui monikymmenpäinen vuohilauma. Ne kulkivat mukana hyvän tovin, ja kun hän pysähtyi tauolle, vuohetkin pysähtyivät pää kallellaan odottamaan, mitä tuleman pitää. Kun mitään ei tapahtunut, yksi toisensa jälkeen asettui laiduntamaan. Tuolloin mies arveli pääsevänsä livahtamaan polulle eläinten huomaamatta. Vielä mitä: joku nosti päänsä ja hoksasi vastavalitun johtajan yrittävän luikkia matkaan ilman laumaansa, jolloin kaikki ryntäsivät hurjina perään kellot kilkattaen.

Miehen kummastellessa jälkikäteen vuohien käytöstä arvelin, että helteessä höyryävät miehiset feromonit olivat tuoneet kuttujen mieleen salskean pukin tuhdin hajun.

keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Oravan luokkaa

Veloena pohti metakognitiota ja sai minutkin innostumaan aiheesta. Siitä ehkä myöhemmin lisää. Ehkä. Jos ehdin, jaksan ja muistan. Kirjoituksessa mainittiin nimittäin jotakin, joka sai silmäni aukeamaan mitä kiusallisimmalla tavalla:

"Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan."

Vaikka Veloena itse listaakin moisen intensiteetin varjopuolia, en voi kuin huokaista kaihoisasti ja ihaillen. Minun keskittymiskykyni on oravan luokkaa. Tai kenties päästäisen. Töitä tehdessänikin tarkistan vähän väliä sähköpostit, luen uutisia, hyppään katsomaan ikkunasta ulos, juttelen koirille, tuijotan tylsänä seinää, päivitän Facebook-statustani, haen omenan tai lisää kahvia.

Ja kirjoitan blogia.

Näinä kaikenkattavan medikalisaation aikoina olen joskus miettinyt, mahdanko kärsiä lievästä tarkkaavaisuushäiriöstä.

Toisinaan pystyn kyllä suuntaamaan huomioni täysin johonkin tekemiseen jopa tunneiksi, mutta se on harvinaista. Valitettavan harvinaista. Sitä hämmentävämpää on, että onnistun kaiken epäolennaisen touhuamisen ja nuokkumisen lomassa saamaan asioita aikaan. Vaikkei uskoisi, suoriudun tehtävistäni ajoissa ja pääsääntöisesti kunnialla (mikä saa joskus miettimään, olisinko vielä tehokkaampi jos keskittymiskykyni olisi parempi, vai onko tämä minulle kenties ainoa mahdollinen tapa tehdä asioita).

Joskus tosin epäilen - tunne on mitä aavemaisin - että tuotokseni on tehnyt joku muu minun ollessani pelkkä välikappale. Jokin henki kenties? Esimerkiksi lisensiaatintyöni tarkastuslausunnoissa kiiteltiin allekirjoittaneen "loogista ja selkeää ajatuksenjuoksua", mikä sai minut pärskähtelemään epäuskoisena. Eiväthän oravat ajattele loogisesti ja selkeästi. Kai.

Niin, ne työt. Mutta ensin lisää kahvia, sähköpostit, postiluukkukin taisi kolahtaa ja...

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Löysät pois

Juutuimme oikeiden uutisten jälkeen katsomaan Urheiluruutua, jossa muun muassa kauhisteltiin suomalaisnuorten huonoa menestystä jääkiekkokaukaloissa. Pätkään haastateltu valmentaja esitti varman näkemyksen siitä, mitä asialle tulisi tehdä: tarvitaan määrätietoisempi ote ja lisää harjoituksia yhä nuoremmille.
- Jos tähän mennessä kymmenvuotiaat ovat harjoitelleet kolmesti viikossa kaukalossa, kertoja on lisättävä viiteen.

Juuri näin. Löysät pois, ei mitään turhaa lorvimista enää. Eikä jäälle mennä leikkimään, jos pärjätä aiotaan. Urheilu ei ole mitään huvia, vaan raakaa työtä ja treeniä!

Esimerkiksi oikeasta asenteesta sopii vaikkapa tuttavaperheemme kymmenkesäisen tytön kertomus luokkatoveristaan. Tällä on kuulemma kaunoluisteluharjoitukset kahdeksan kertaa viikossa. Siinä perheessä on ymmärretty, ettei menestys tule ilmaiseksi.

Ei varmasti tulekaan. Hintansa sillä on. Ja korkoja saatetaan joutua maksamaan vielä paljon myöhemmin.

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Liekö Elrondilla Mersu...

...vai onko kyse riihi- ja saunatonttujen moderneista sukulaisista?

Antoisaa alkanutta vuotta itse kullekin! Pagistaanissa pidättäydytään tuttuun tapaan kaikenlaisista uudenvuodenlupauksista, yritetäänpähän vain ylipäänsä elää ihmisiksi
- ja koiriksi tietysti.