Lohipateeta lapsille

Ajellessani Suomen poikki satuin vaihtamaan radiotaajuutta eräälle kansalliselle asemalle. Siellä joku nainen kertoi koettaneensa tarjota lapsilleen keitettyä kalaa au naturel.
- Ne katsoivat mua, että äiti, tässä ei oo kastiketta, ei me voida tätä syödä!

Arvelin kyseessä olevan jonkinlaisen vanhemmille suunnatun terveysvalistusohjelman (näin vieroitat jälkikasvusi ketsupista ja hampurilaismajoneesista) kunnes mainittu äiti ja radiotoimittaja ilmoittivat kokeilevansa seuraavaksi, miten Fredolle ja Vidolle maistuu hyytelöity Whiskas-lohipatee.

Kukin tavallaan, mutta itse en ole koskaan oppinut olemaan koirien tai kissojen - saati hevosten, rottien tai vuohien - äiti. En pidä eläimiäni karvaisina lapsina, eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että rakastaisin niitä yhtään vähemmän kuin lukuisat itseään mammattelevat ja papattelevat koiranomistajat. Pikemminkin osoitan arvostustani toisen lajin edustajia kohtaan sillä, etten kytke niitä edes kuvitteelliseen sukulaisuussuhteeseen kanssani. Samaa laumaa olemme toki silti.

Olen kyllä erään leikkiporsaan* täti, mutta se onkin toinen juttu.

*Kuvassa Aimolla on poikkeuksellisesti paitsi rusetti, myös ortodoksidiakonin hattu, jonka pappisenomme sille lainasi jossain vaiheessa iltaa.

Jaksaa taas

Pitipä vielä toteamani idänreissuni tiimoilta, miten ylelliseltä tuntui tavata muutaman lyhyen päivän sisään niinkin monia ystäviä, tuttavia ja kylänmiehiä. Olipa kyseessä pikainen teehetki, kuulumisten vaihto tai illanvietto pidemmän kaavan mukaan, noiden tapaamisten voimalla erakkohumanisti ja etätyöläinen jaksaa taas harjoittaa arkiaskeesiaan. Kiitos ja kumarrus!

"I count myself in nothing else so happy
As in a soul rememb'ring my good friends."
- William Shakespeare

Workers taking a lunch break; detail from the Maciejowski Bible, 13th century. A Feast for the Eyes.

Wherever I lay my hat

Ikkunaiines oli listannut kotinsa kautta aikojen ja saanut seuraajikseen muita muistelijoita. En tiedä, kiinnostaako allekirjoittaneen lista ketään muita kuin itseäni, mutta retrospektion tekeminen kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Onhan näitä.

1. Kerrostaloasunto Kuopion keskustassa. Valoisassa olohuoneessa oli vihreät tapetit ja laatoitettu, leveä ikkunalauta. Keittiö oli pitkä ja kapea. Juuri muuta en asunnosta muistakaan.

2. Rivitaloasunto kuopiolaisessa lähiössä. Sain oman huoneen ja uusia kavereita. Matkaa esikouluun ja ekaluokalle oli kilometrin verran metsäistä pururataa pitkin.

3. Vanha kerrostaloasunto kuopiolaisessa jugendtalossa. Asuimme jonkin aikaa keskellä remonttia ja tiiliseinän purkupölyä. Parasta asunnossa olivat suuret ruutuikkunat ja kauniit, joskin toimimattomat kaakeliuunit; minullakin oli huoneessani merenvihreä, lehtikuvioinen uuni.

4. Kerrostaloasunto uudehkossa joensuulaistalossa. Muutimme kaupunkia, kun isän työpaikka vaihtui taas Joensuuhun. Asunto oli vuoden mittainen tilapäisratkaisu, kun vanhempani etsivät remontoitavaa taloa.

5. Rintamamiestalo Joensuun Kanervalassa. Keltainen, idyllinen nuoruudenkoti kymmenen vuoden ajalta. Sinne palaan usein unissani.

6. Kerrostaloasunto Petroskoin keskustassa. Asuinpaikkani yhden sateisen syksyn ajan. Kulmakunnan kaikenmuotoiset koirat kokoontuivat joka aamu keittiönikkunani alle lähteäkseen joukolla koirantoimiinsa. Join enemmän teetä kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

7. Vanha kerrostalokaksio Joensuun Kalevankadulla. Ensimmäinen yhteinen koti entisen mieheni kanssa. Olohuoneen ikkunoista näkyi joki ja vanhoja pihavaahteroita, leveillä ikkunalaudoilla oli tilaa kasveille.

8. Moskovalainen opiskelijasolu. Kuukauden mittaista asuinpaikkaa ei kyllä lasketa kodiksi. Mutta yhdeksännestä kerroksesta näki yli kaupungin ja monta kullattua kirkonkupolia. Lattialla pyöri kuivattuja herneitä, joita puhelias siivoojamummo kävi siirtelemässä viikoittain nurkasta toiseen. Hän loukkaantui kovasti, kun ehdotimme, että voisimme vähentää hänen työtaakkaansa ja siivota reippaina tyttöinä itsekin.

9. Kerrostalokolmio Joensuun Kirkkokadulla. Ostimme ja remontoimme ylimmän kerroksen asunnon, kun elämäntilanne kannusti oman hankkimiseen. Pidin sinisiksi maalaamistamme keittiönkaapeista ja ilta-auringon valosta olohuoneessa.

10. Perienglantilainen rivitaloasunto Newcastlessa. Pienivuokrainen tilapäiskoti yhden syksyn ajan. Pakkasella kylpyhuoneessakin oli kuuraa. Sadesäällä keittiön oven alta ryömi sisään kymmensenttisiä etanoita, jotka jättivät kokolattiamatolle limavanoja. Ikkunoista veti niin, että nukuin täkin alla untuvamakuupussissa (suomalainen sai makeat naurut ikkunafirmojen mainoksista, joissa esiteltiin kaksinkertaisia ikkunalaseja uutena ja käänteentekevänä keksintönä).

11. Pikkutila Liperin Roukalahdella. Muutimme 40-luvulla rakennettuun pieneen hirsitaloon. Pihapiirissä oli luhtiaitta, vanhan navetan kivijalka, pihasauna ja riihi, josta teimme tallin. Jäin kaipaamaan tuolta ajalta monia pieniä asioita, kuten leivinuunin huminaa, hiljaisuutta ja pihaa maatiaiskasveineen ja omenapuineen.

12. Kerrostalokaksio Joensuun Merimiehenkadulla. Ensimmäinen laskeutumispaikkani eron jälkeen. Vuokra oli liian korkea, mutta suhteilla sain asunnon nopeasti. Kulutin lattiaan uraa ja valvoin öitä.

13. Ullakkoyksiö liperiläisellä kyläkoululla. Palasin vajaan vuoden kaupunkiasumisen jälkeen maalle, tutulle kylälle. Vanhasta koulusta muotoutui mukava kolmen asunnon kommuuni, ikkunasta saattoi seurailla tiellä kulkevia naapureita (juorupeiliä minulla ei sentään ollut). Tein lehtitöitä, pitkiä metsälenkkejä ja viihdyin.

14. Vesilahtelainen omakotitalo. Muutin Hämeeseen, saman katon alle hiljaisen miehen kanssa. Toisen koti pysyi toisen kotina, mutta Vesilahden pitäjä oli kaunista seutua.

15. Kerrostaloyksiö Tampereen Iidesrannassa. Pieni, mutta viihtyisä kolo sopivan matkan päässä kaikesta. Vuokra on siivo, eikä satunnainen kummittelukaan ole elämistä haitannut.

Merkittävä tiedonjyvä

Blogimaailmaa kiertävät meemit muuttuvat aina vain villimmiksi. Viime päivien blogipimennostani huolimatta ehdin kyllä huomata kiertävän vaatetuskyselyn ja huvittua lievästi. Ja eiköpä vain Dyro haastanut allekirjoittaneenkin kertomaan, millä olen varteni verhonnut.

Siispä jaan kanssanne tämän(kin) universaalissa mittakaavassa mitä merkittävimmän tiedonjyvän.

Kostyymini perustana ovat - kuten tavallista - vanhat, muotoonasettuneet farkut höystettynä nahkaisella perusvyöllä. Mustat sukat (ei kuvaannollisesti). Ylävartaloa peittää UFF:n kirpputorilta löytynyt, korkeakauluksinen villapusero. Sitä olen pitänyt viime aikoina ahkerasti, koska se on täysvillaisuudestaan ja lämpimyydestään huolimatta mukavan ohut. Tummanharmaata villapaitaa piristää Euran sydän-hopeariipus.

Olen patalaiska ja pihi ostamaan uusia vaatteita, enkä juurikaan viitsi arkena ajatella, mitä päälleni kiskon. Mutta olen tarkkaakin tarkempi väreistä. Vaikka olisin koko päivän yksikseni kotosalla, pidän huolen siitä, että kokonaisuus ei riitele. Vihreitä villasukkia ei pidetä viininpunaisen villapuseron kanssa*!

*Todettakoon, että värineuroottisuuteni koskee vain omaa vaatetustani. En siis tapaa vilkuilla lähimmäisteni värivalintoja hyväksyen tai paheksuen.

Kahdestaan

Palasimme Sandy-koiran kanssa kotiin Tampereelle auringonpaisteessa, joka vei ajatukset keväthangille ja maaliskuun vettä tippuviin räystäisiin. Selma jäi pitämään yksin jääneelle Otolle seuraa ainakin toistaiseksi. Samalla se pitää äitini liikkeellä, kun koirapappa ei enää jaksa lenkkeillä entiseen tapaan.

Ratkaisu jättää koiransa toisten hoiviin ei ollut helppo, vaikka sitä on alustavasti pohdittu jo pitkään, ja vaikka kahden talouden koirat ovat tavallaan yhtä laumaa olleetkin. Järjestely voi kuitenkin olla kaikille parempi. Koirasiskoksilla on niin pieni ikäero, että niiden keskinäinen arvojärjestys ei ole oikein koskaan ratkennut kunnolla. Varsinkin nykyisessä, pienessä asunnossa koirien jatkuva kilpailu huomiostani kiristyy usein riidanpoikasiksi, jolloin saan karjua vääpelinä järjestystä tupaan.

Katsotaan siis, miten Selma viihtyy Joensuussa seniorijaoston hemmoteltavana ja Sandy Pagistaanin ainoana nelijalkaisena. Ainakin Selman ollessa muutama vuosi sitten pennunteossa kasvattajansa luona Sandy tuntui nauttivan ainokaisen asemastaan koko olemuksellaan. Rohkaisevaa on sekin, ettei se edes pentuna hyppinyt seinille jäädessään yksin kotiin.

Matalalentoa

Kaksi päivää matalalentoa: omien tekemisten referointia ja muiden kuuntelua, kahvia, ohjaajan neuvoja, kauan kaivattuja oivalluksia, jutustelua uusien ja vanhojen tuttujen kanssa, kirjaston varastohyllyjen penkomista, käsiin hajoavien opusten varovaista kopiointia.

Illansuussa palaan kirjastosta vanhempien residenssiin. Pudotan painavan repun nojatuoliin, tervehdin koirat ja vaihdan lenkkivermeet päälle. Palattuani käyn kuumassa suihkussa ja lämmitän äidin tekemiä sultsinoita (harvinainen herkku ja liian suureksi kasvatettu nälkä ovat yhdistelmä, joka lienee poikinut sanonnan "syödä itsensä tylsäksi").

Kun kaivaudun hyvin ruokittuna villashaalin alle lukemaan Helena Sinervon kirjaa Runoilijan talossa, tapahtuu jotakin ennalta arvattavaa. Nukahdan saman tien. Herään vasta parin tunnin päästä iltauutisille pöhnäisenä ja tukka pystyssä.

Ensi yönä valvotaan taas.

Neloset

Aioin jo sujuvasti jättää tämän välistä, mutta Kuusenkerkkä ehätti haastamaan. Annetaan siis mennä.

1. Neljä työtä, jotka minulla on ollut elämäni aikana:
- lehdenjakaja
- siivooja
- toimittaja
- tutkija

2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
- Kala nimeltä Wanda
- Diktaattori
- Uhrilampaat
- Punaisen Lokakuun metsästys

3. Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
- Petroskoi
- Newcastle-upon-Tyne
- Liperi
- Joensuu

4. Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän/olen pitänyt:
Aika vähän tulee nykytarjontaa katsottua; lähinnä uutisia ja elokuvia, joista niistäkin parhaat tulevat turhan myöhään.
- hyvät historia- ja luontodokumentit
- Punainen lanka
- Ylämaan kettu
- kauan sitten Kettunen (jonka saisivat näyttää vihdoin uusintana)

5. Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:
- Oregon
- Korfu
- Skotlanti
- Saariselkä

6. Neljä suosikkiruokaani:
Taidan tyytyä hieman väljempään ryhmittelyyn.
- kala- ja äyriäisruoat
- riista
- sienet
- salaatit

7. Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (ainakin lähes):
Enpä viitsi linkittää, kun en ole kotikoneella.
- sähköpostini
- BBC News
- Vaellus.net
- Blogilista

8. Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
- matkalla jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan (niitä on niin paljon!)
- jossakin mielenkiintoisessa paikassa hyvässä seurassa
- villapeiton alla lukemassa hyvää kirjaa
- mökin saunassa

9. Neljä blogia, joita mainostaa:
- oikealla on lista, josta niitä löytyy enemmänkin

Turkulainen

Tampereen Kalevassa on hämmentävä määrä kukkakauppoja pienellä alueella. Niiden vaihtuva tarjonta tulee syynättyä tarkkaan siellä päin liikkuessa (ehkä ikkunalaudalle mahtuisi vielä yksi ruukku).

Tänään eräässä näyteikkunassa istui itseriittoisen näköisenä turkulainen saintpaulia. Saako Tampereella myytävä saintpaulia todella lisäarvoa turkulaisuudestaan? Jutteleeko se mukavia turuksi, kun sille antaa vettä?

Olisi kai pitänyt käydä kysymässä.

- - -

Huomisaamuna allekirjoittanut pakkaa koirat kyytiin ja suuntaa taas kerran nokkansa kohti itää. Luvassa on tutkijakoulun ensimmäinen yhteistapaaminen ja kauan kaivattua palaverointia ohjaajan kanssa.

Tuntuu oudolta ajatella, että yksi uskollinen tervehtijä on poissa.

Pitkät

Vähästä sitä joskus henkilö huvittuu.

Joku oli etsinyt netistä mitä lie etsinytkin hakusanoilla pitkät munat. Ja minne hän oli päätynyt? Suoraan Pagistaanin paheelliseen piparireseptiin. Siellähän todetaan, että piparilla on pitkät juuret ja neuvotaan vatkaamaan munat.

Ähäpiti.

Ei aivan vilpitön

Seinällä raksuttava kelloni näyttää yhtä yöllä, eikä allekirjoittaneella pitäisi olla mitään tekemistä koneen ääressä.

Kaksi tuntia sitten olin juuri vajonnut täkkini alla autuaan tiedottomaan tilaan. Sitten tuore, kerrankin hyvissä ajoin tullut uni katkesi raapivaan ääneen, joka tuntui kuuluvan sängyn välittömästä läheisyydestä. Hetken hämmennyksen jälkeen äkkäsin sen tulevan yläkerrasta, jossa pöytää tai sohvaa tuupittiin tarmokkaasti pitkin lattiaa. Kolinaa kesti kotvasen, minkä jälkeen se vaihtui imurin monotoniseen vonguntaan (miten yö voimistaakaan ääniä; en ole koskaan aiemmin pannut yläkerran imurointihetkiä merkille, tai sitten siellä ei juuri siivota). Tavaroita siirreltiin taas, johto pieksi lattiaa ja imuri huusi. Välillä se vaikeni, kuului lisää kolahteluja ja hiissausta, sitten hurina jatkui.

Hiukan puolenyön jälkeen helvetinkone vaikeni ja huonekalujen inspiroitunut uudelleenjärjestely loppui. Ja minä olin erittäin hereillä.

Nyt olen pyörinyt sängyssä, sytyttänyt valon, sammuttanut sen ja sytyttänyt taas, lukenut kirjan loppuun ja aloittanut toista, keittänyt teetä, venytellyt, yrittänyt olla ajattelematta yhtään mitään, laskenut tuhannesta alaspäin parillisin luvuin. Ja mulkoillut synkästi kattoon toivoen, että edes yläpuolellani nukutaan hurskaan unta siistissä kodissa.

Toiveeni ei ole aivan vilpitön.

Avautumisia

Kiba Lumberg: Kotkan tytär 1996, guassi ja akryyli, 98x69 cm. Suomen kuvataiteilijat-verkkomatrikkeli.

Eilen koirankeritsemisen lomassa luin Kiba Lumbergin esikoisromaanin Musta perhonen. Kyseessähän on Suomen ensimmäinen kaunokirjallinen teos, joka kuvaa romaniyhteisön* elämää sisältä päin tytön ja naisen näkökulmasta. Vuonna 2004 ilmestynyt, 70-luvun alkuun sijoittuva kirja ei ole mitään herkkää ja romantisoivaa luettavaa, vaan paikoin varsin julmaa ja raakaa tekstiä. Mutta päänavauksena ja tabujen päivänvaloon nostajana Musta perhonen on epäilemättä omaa luokkaansa.

Lumberg itse karkasi perheensä parista lastenkotiin 13-vuotiaana. Sittemmin hän on purkanut omaa taustaansa ja puhunut naisten aseman puolesta niin kuvataiteessa kuin kirjoittaenkin. Tulee väistämättä mieleen, että Lumberg on tehnyt romanikulttuurille hieman samaa kuin taiteilija Merja-Aletta Ranttila saamelaisuudelle. On kuvaavaa, että molemmissa tapauksissa osa vähemmistön edustajista on kokenut taiteen kautta avautujan enemmän tai vähemmän luopioksi ja uhkaksi yhteisölle, onhan kumpikin kuvannut myös kulttuuritaustansa peitellympiä puolia, kuten väkivaltaa tai uskonnollista kiihkoilua.

Uskoisin kuitenkin, että kuohunnasta huolimatta noiden avautumisten vaikutus on ollut jollain tapaa tervehdyttävä. Minkä tahansa yhteisön eristäytyminen ja sisäänpäinkääntyneisyys vahvistavat ennakkoluuloja, kun taas kipeidenkin asioiden nostaminen päivänvaloon voi laukaista vanhoja lukkoja ja vastakkainasetteluita (tuo nostaminen voi tuskin tapahtua muuten kuin yhteisön sisältä päin; esimerkiksi sosiologien yritykset tutkia romaneja ovat käsittääkseni jääneet aika vajaiksi juuri siksi, ettei yhteisön asioita haluta jakaa ulkopuolisille, varsinkaan valtaväestön edustajille).

Romanien ja valtaväestön kahtiajako tuntui kirjaa lukiessa tiivistyvän hyvinkin klassisiksi - ellei peräti kliseisiksi - määreiksi, jotka eivät toki ole tuulesta temmattuja. Romaneille "kaajeet" ovat edustaneet ilmeetöntä byrokratiaa, sanelupolitiikkaa, rangaistuksia ja valvontaa - sekä halveksuntaa poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Valtaväestö on puolestaan yhdistänyt mustalaisiin kaaoksen (jopa anarkian), väkivallan, rikollisuuden ja epämääräisen uhkan. Molemmin puolin on löytynyt syvää epäluuloa ja toisten tapojen vieroksuntaa. Kuilu tuntuu välillä ylittämättömältä. Ennakkoluulot ja ikävät kokemukset toisintavat itseään sitkeästi puolin ja toisin**.

Ehkä vähitellen ollaan kuitenkin taipumassa kompromisseihin? Mitä arvoihin tulee, yhteistä pohjaa olisi pystyttävä löytämään tavalla tai toisella, samoissa ympyröissä kun joka tapauksessa eletään. Kulttuurirelativistinen kaikki käy-ajattelu ajaa karille alta aikayksikön, kun esiin nostetaan yksilön ihmisoikeudet suhteessa kulttuurisiin seikkoihin. Näkyvimpiä kompastuskohtia ovat vaikkapa naisten alistaminen, muu väkivalta tai rasismi. Kaikkea ei voi eikä tarvitse suvaita. Toisaalta tarvitaan aitoa neuvottelutahtoa kaikilta osapuolilta.

Lumbergin tekstiä lukiessani muistin olleeni joitakin vuosia sitten jutunteossa romaniasiain neuvottelukunnan valtakunnallisilla talvipäivillä. Siellä avaimena muutokseen korostettiin juuri naisten aseman kohentamista. Samalla todettiin, että asenteet esimerkiksi koulutusta kohtaan ovat nuoremman romanipolven keskuudessa menossa hyvään suuntaan. Tavoitteena olisi nostaa ennen muuta tyttöjen itsetuntoa niin, että he rohkaistuisivat hakeutumaan peruskoulun jälkeen jatkokoulutukseen alalle kuin alalle.

Ylioppilaslehdestä löytyy Kiba Lumbergin haastattelu.

*Käytän tässä sanaa virallisesti suositeltua sanaa romani, vaikka mustalaistakaan ei pidetä poliittisesti epäkorrektina, toisin kuin usein luullaan.

**Muuan tuttu pariskunta osti taannoin omakotitalon halutulta alueelta polkuhintaan. Talo oli uudehko, viimeisen päälle hyvin rakennettu ensiluokkaisista materiaaleista. Asiantuntijoilla ei ollut sen kunnosta mitään huomauttamista. Taloa ei kuitenkaan oltu saatu kaupaksi ilman roimaa hinnanalennusta. Syy? Taloa oli myymässä romaniperhe.

Maailman parhaat

Kirjailija-Kirsti pohtii mielenkiintoista asiaa: ovatko suomalaiset keskimäärin maailman synkin, kateellisin ja pessimistisin kansa, kuten eräs maailmanlaajuinen tunne-elämän tutkimus osoittaa (jos näin todella on, eikö se ole vain hienoa - meillä suomalaisillahan on hirmuinen hinku olla maailman parhaita edes jossakin)?

Kuten Kirstikin toteaa, ovat yksilöiden väliset erot niin suuria, että kulttuurisista piirteistä puhuttaessa luiskahdetaan nopeasti heikoille jäille. Mutta kiinnostava kysymys yhtä kaikki. Kertovathan suomalaiset kansanviisaudetkin omaa kieltään:

Itku pitkästä ilosta. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Ei suuret sanat suuta halkase. Joka pian uskoo, se pian petetään. Arvonsa mies ansaitseepi vaan ei liikaa ylistystä.

En osaa sanoa suomalaisista yleensä, mutta itse olen pienen ikäni käynyt jaakobinpainia jonkinlaisen perussynkkyyden ja melankolian kanssa. Kateellinenkin osaan olla varsinkin huonon itsetunnon puuskatuulten puhaltaessa (uskon pessimismin ja huonon itsetunnon olevan vankasti naimisissa keskenään, miten ne sitten suomalaisessa mielenmaisemassa toisiinsa limittyvätkin). Toisaalta tunnistan itsessäni sisäsyntyisen hilpeyden, tarpeen nauraa makeasti sekä elämälle että omille omituisuuksilleni ja olla ottamatta kumpiakaan turhan vakavasti.

Missä määrin molemmat lienevät perittyjä, missä opittuja näkökulmia, mene ja tiedä. Mutta yksi suurista tavoitteistani elämässä on saada jälkimmäinen vinkkeli pysyvästi niskan päälle. En haluaisi olla jonain päivänä kärttyinen, loputtomia vaivojaan valitteleva vanha ihminen, joka sohii ihmisiä kepillään ja näkee ympärillään pelkkää pahaa. Luulen, että tietty myönteisyys onkin vuosi vuodelta valtaamassa enemmän elintilaa päässäni. Ehkä meitä räntäsateen, pakkasen ja lyhyen kesän lapsiakaan ei ole syntymässämme tuomittu ikuiseen synkkyyteen, pessimismiin ja kateuteen?

(Tai sitten on, eikä maksa vaivaa edes yrittää olla muuta. Turhaa kekkulointia ja tyhjänrätkätystä, josta ei hyvä seuraa. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.)

Naisten kesken

On ihmeen hiljaista, vaikka radiosta soi vaimea jazz. Joudun istumaan vähintään toinen jalka työtuolilla, koska vanhan kivitalon nurkasta vetää villasukkienkin läpi.

Pagistaanissa vietetään pitkästä aikaa naisten viikonloppua ilman eteläsuomalaista urosvahvistusta. Aika kuluu siis tutuksi tulleeseen tapaan lukien, kirjoittaen, nukkuen, puruluuta järsien ja narttumaisista asioista jutellen (kyllä, meilläkin tavataan käydään vilkkaita lajienvälisiä keskusteluja). Kylmään ulkomaailmaan uskaltaudumme myös. Petollinen auringonpaiste houkuttelisi lähtemään pidemmällekin retkelle katsomaan tammikuista luontoa, mutta pakkanen ja viima saavat ihailemaan sitä lähinnä ikkunalasin takaa.

Huomisen ajattelimme yksissä tuumin (koska Pagistaan on diktatuuri, yksituumaisuuteen riittää yksi puoltava ääni) pyhittää kauneudenhoidolle, vaikka trimmaussakset jäivätkin taas kerran teroituttamatta.

Mutta nyt haen lisää kahvia ja vedän jalkaan toisetkin villasukat. Haukotuttaa.

Four female musicians; detail of a page from Officium B. V. Mariae, Venice, 1493. Medieval Woodcuts Clipart.

Talvikuu

Nyt päästiin asiaan nuhruisen alkutalven jälkeen. Hyiset illat, paukahtelevat puut, Orion talven vahtina etelätaivaalla. Pakkanen hankaloittaa arkista olemista, mutta saa myös ihmisen tuntemaan itsensä sisältä lämpimäksi ja hyvin eläväksi (johtuukohan se tasalämpöisen sisäänrakennetusta tiedosta, että kylmyys voi tappaa; oman kuolevaisuuden kokemuksesta yhdistettynä turvan ja helpotuksen tunteeseen, kun voi luottaa lämpöä riittävän hengissä pysymiseen?).

Ja kevät tuntuu keväältä vasta, kun se seuraa oikeaa talvea. Lunta tosin kaipaan, enemmän lunta suksien alle.

"Rakastan talvikuuta,
korkealla keskellä taivasta valkoinen suuri talvikuu
leimahtelee pakkasessa kuin ukkonen
ja lainehtii hangilla.
Hankia rakastan, joissa syttyy sininen tuli,
lumisalamia, hankien valkeita pakkas-salamia rakastan,
harmaata taivasta koko suomalaisella
lumenrakastaja-sydämelläni,
pakkasenrakastaja-järjelläni,
pimeän yön ja valkean kuun sydämelläni.

Rakastan lumimaisemia, joissa kaikki askeleet ovat sinisiä,
sinisiä ketun, harakan ja kansani jalanjäljet."

- Helvi Hämäläinen

Minkkilupaus

Tutkimuksentekoon saa kauan kaivattua, uutta näkökulmaa yllättävän helposti. Se käy vaikkapa vaihtamalla jokaisen munkki-sanan tilalle minkki (sama toimii englanniksi, muttei ikävä kyllä venäjäksi).

Muinaisvenäläisen yhteiskunnan esikuva oli luostarissa hartautta harjoittava minkki. Minkit tekivät ahkeraa lähetystyötä pohjoisissa metsissä. Erakkominkki. A mink of unusual learning. Virtually all of the early Russian writers and artists were minks.

Ei, ei tämä minuakaan oikeasti huvita. No, ehkä vähän.

Edit: Kehnohkon sanaleikkini hauskempi käänteisversio on kuulemma nähty jo maanmainion Studio Julmahuvin aikaansaannoksena. Plagiointi ei ole tahallista, vaan liittyy luvattoman huonoon yleissivistykseen.

You've given your heart

Viiltävän itätuulen mukana tulee surullinen uutinen.

Juuri kun olemme valmistautumassa jättämään vanhalle Otto-koiralle hyvästejä, äiti soittaa ja kertoo hieman nuoremman Aatun sairastuneen. Hän lupaa kertoa enemmän, kunhan ovat käyneet eläinlääkärillä. En osaa huolestua, koska ainahan nuo pienet vaivat ovat ohi menneet.

Mutta tänä aamuna otettu röntgenkuva paljastaa kipujen syyksi suuren kasvaimen, jota ei kannata enää leikata. Aatu on mennyt nopeasti huonoon kuntoon; se ei jaksa tehdä muuta kuin nukkua. Aurinkoinen, jäätävä pakkaspäivä saa jäädä sen viimeiseksi. Eläimelle voi onneksi tehdä tuon armahtavan, mutta niin raskaalta tuntuvan palveluksen.

Kipling kysyy, mikä saa meidät hankkimaan ehdoin tahdoin lisää surua elämäämme. Koiran tai muun lemmikin omistaneet tietävät kyllä.

"There is sorrow enough in the natural way
From men and women to fill our day;
And when we are certain of sorrow in store,
Why do we always arrange for more?
Brothers and Sisters, I bid you beware
Of giving your heart to a dog to tear.

Buy a pup and your money will buy
Love unflinching that cannot lie--
Perfect passion and worship fed
By a kick in the ribs or a pat on the head.
Nevertheless it is hardly fair
To risk your heart for a dog to tear.

When the fourteen years which Nature permits
Are closing in asthma, or tumour, or fits,
And the vet's unspoken prescription runs
To lethal chambers or loaded guns,
Then you will find--it's your own affair--
But...you've given your heart for a dog to tear.

When the body that lived at your single will,
With its whimper of welcome, is stilled (how still!);
When the spirit that answered your every mood
Is gone--wherever it goes--for good,
You will discover how much you care,
And will give your heart for the dog to tear.

We've sorrow enough in the natural way,
When it comes to burying Christian clay.
Our loves are not given, but only lent,
At compound interest of cent per cent.
Though it is not always the case, I believe,
That the longer we've kept 'em, the more do we grieve:
For, when debts are payable, right or wrong,
A short-time loan is as bad as a long--
So why in Heaven (before we are there)
Should we give our hearts to a dog to tear?"

- Rudyard Kipling

Lankasokea

Paikallisessa karjalaisyhdistyksessä vaikuttava siskoni pyysi allekirjoittaneen mukaan opettelemaan neulakintaiden tekoa.

En ole eläessäni saanut neulepuikoilla tai virkkuukoukulla aikaiseksi mitään, mitä ilkeäisi julkisesti esitellä, jollei muutamia äidin valmiiksi neulomia villasukanaloituksia lasketa. Viimeistään neuleeseen livahtanut virhe, ylimääräinen tai vääränlainen silmukka saa minut lamaantumaan, enkä osaa muuta kuin huutaa surkeasti apua. Niinpä lupauduin mukaan hiukan pitkin hampain, semminkin kun sanotaan, että neulakintaiden teko - ennen muuta aloitus - on vaikeaa.

Epäilys vain kasvoi, kun paikalle tullessani näin vanhojen neulojakonkareidenkin olevan kintaan aloituksen edessä ihmeissään.
- Oletko yhtä näppärä käsitöissä kuin sisaresi? Osaatko tehdä käpypitsiä, kyselivät karjalaismummot. (Buahahahaa!)

Kahden tunnin tuskaisen turaamisen jälkeen en ollut saanut tehtyä ensimmäistäkään silmukkaa. En edes kädestä pitäen neuvottuna.
- Tämä käy jo minunkin luonnolleni, jos et opi, huokasi siskoni.
Noin viideskymmenes yritys riitti. Pakkasin Seitsemän veljestä-vyyhdin takaisin reppuuni ja luikin kotiin häpeämään. Tunsin selässäni niin kintaantekijöiden kuin omien esiäitienikin* syyttävät katseet.

Olen lankasokea.

*Tiesitkö tämän neulakintaasta-sivu kertoo, millainen kohtalo allekirjoittanutta olisi sata vuotta sitten odottanut:
"Ennen vanhaan tytöt opetettiin tekemään neulakintaita noin 10 - 14 vuoden ikäisinä. Taito tuli oppia viimeistään ennen naimisiin menoa, koska käsineiden ja sukkien valmistus oli perinteisesti perheen naisten tehtävä. Lisäksi ainakin Etelä-Karjalassa tytön kuului antaa sopivalle kosijalle itse tehdyt kirjotut neulakintaat, niin sanotut sulhaskintaat. Sulhanen saattoi sitten päätellä, kuinka taitava käsityöihminen tyttö oli."

Mallikelpoisesti

Joskus sitä saa kiitosta merkillisistä asioista. Lainasin kirjastossa kirjoja lainausautomaatilla, kun viimeisen kirjan kulunut viivakoodi vaati pistäytymistä tiskillä.
- Käytit muuten tuota automaattia mallikelpoisesti, huomautti virkailija.
- Anteeksi?
- Niin, seurasin täältä, miten teit kaiken juuri niin kuin pitääkin.

Kiitin kiitoksesta, vaikka ihmettelinkin itsekseni, voisiko lainausautomaattia käyttää jotenkin toisin. Ehkä minulla ei ole tarpeeksi mielikuvitusta.

Kosminen rauha

Pieniä jyrsijöitä Leopold Joseph Franz Johann Fitzingerin (1802-84) luonnonhistoriallisista kuvituksista. Classic Nature Prints.

Lauantaiaamuna minut valtasi voimakas tarve saada katsella peseytyvää eläintä. Tiedättehän, kissaa tai vielä mieluummin jyrsijää, joka meditatiivisella hartaudella sukii, nuolee ja rapsuttaa itsensä puhtaaksi nenästä varpaisiin kostuttaen välillä tarmokkaasti käsimäisiä etukäpäliään, joilla se sitten käy näppärästi läpi koko pienen olemuksensa.

Entä oletteko koskaan tarkkailleet, miten huolellisesti hiiri tai kesyrotta puhdistaa häntänsä, tuon jostain syystä niin inhottavana pidetyn ulokkeen? Toimitusta seuratessa verenpaine ja pulssi laskevat kuin itsestään ja henkilön mielen valtaa ihmeellinen, kosminen rauha.

Vaan ei ollut eläintä katseltavaksi*. Kumppani tarjoutui ystävällisesti menemään nähteni aamupesulle, mutta ymmärsi kyllä selittäessäni, ettei se ole aivan sama asia (kasvojaan rassaava mies ei kaikessa miellyttävyydessäänkään saa aikaan kosmista rauhantunnetta).

Myöhemmin kaupungilla käväisin lemmikkieläinkaupassa kokeilemassa onneani, mutta rottahäkki oli tyhjä, hamsterit nukkumassa ja kauppa täynnä ihmisiä kaniini- ja koiranruokaostoksilla.

Niin jäi sekin mielihalu toteutumatta.

*Koirat eivät pese itseään.

Omituisia tapoja

Herkku haastoi muun muassa allekirjoittaneen listaamaan viisi omituista tapaansa. Tätä piti miettiä jonkin aikaa. Omat kummallisuudet tuntuvat tietysti itsestä normaalilta käytökseltä, joten ensin pitää pohtia, mitä voisi olla se niin sanottu yleinen normaalius, johon ne pitäisi suhteuttaa. Sitä joutuu muistelemaan, millaisista asioista on saanut kuulla outouskommentteja muilta - joiden käsitykset eivät tietenkään ole sen oikeampia tai objektiivisempia kuin minunkaan.

Ei kovinkaan yksiselitteistä siis. Mutta olkaapa hyvät.

Borderpiece from A Book of Christian Prayers, printed by Richard Yardly and Peter Short for Richard Day, London, 1590. Medieval Macabre.

Hämähäkit kylpyhuoneessa. Niissä ei kai ole sinänsä mitään omituista. Mutta kuulemma outona voidaan pitää sitä, etten pistä alivuokralaisiani pahakseni, vaan suorastaan huolestun niiden satunnaisista poissaoloista. Sama pätee sokeritoukkiin, jotka vastoin yleistä luuloa ovat harmittomia. (Tämä lienee kotoa opittua. Vanhemmistani kumpikaan ei ole erityisen ötökkäkammoinen, vaan laillani he ovat kiinnostuneita kaikenlaisista elävistä. Erään kesän käytimme mökillä sulassa sovussa samaa ulkohuussia kokonaisen kattoon asettuneen ampiaisyhteiskunnan kanssa. Joku olisi saattanut pitää sitäkin omituisena.)

Kuolinilmoitusten lukeminen. Olen miettinyt, valikoituuko keskiaikatutkijoiksi tavallista morbidimpaa väkeä, vai muuttuuko sellaiseksi vähitellen kahlatessaan lähteitä, joissa kuolema ja kuolemanjälkeinen ovat jatkuvasti esillä? Joka tapauksessa olen huomannut olevani kenties keskimääräistä viehtyneempi jos en kuolemaan sinänsä, niin ihmisten käsityksiin siitä (samaan kategoriaan menee dualistinen hyvä ja paha-jaottelu pyhimyksineen ja paholaisineen, joka on minusta äärimmäisen kiinnostava).

Viheltely. Viheltelen paljon, jos olen hyvällä tuulella. Jostain merkillisestä, täysin epäpoliittisesta syystä sävel on usein Kansainvälinen eli Internationaali.

Säkkipillimusiikista pitäminen. Minusta säkkipilli on hieno soitin. Vielä hienompaa olisi osata soittaa sitä itse.

Kuusenkerkät. Joskus olen kuullut ihmettelyä tavastani nyppiä metsässä kulkiessani pureskeltavakseni kuusenkerkkiä, hiirenkorvia ja muuta alkukesän vihreää. Saatan myös näpertää männynkävystä siemeniä tai tonkia maasta kallioimarteen juurta ja imeskellä sitä. En osaa sanoa, mistä ja milloin olen oppinut noille tavoille.

- - -

Haasteeseen kuului myös viiden seuraavan haastaminen. Kerettiläiseen tapaani varaan kuitenkin oikeuden olla nimeämättä ketään erityistä. Olkoon haaste siis avoin joka suuntaan.

Nuuttipukin sarvet

Tänään 13. tammikuuta* on paitsi pahamaineinen perjantai, myös nuutinpäivä, joka on nimetty tanskalaisherttua Knut Lavardin mukaan. Hänet murhattiin heti joulurauhan päätyttyä v. 1311. Ovelaa, koska joulurauhan aikana tehdystä henkirikoksesta olisi tullut ankarampi rangaistus. Postuumia hyvitystä herttua tosin sai, kun hänet julistettiin pyhimykseksi nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Suomalaiseen kansanperinteeseen ovat kuuluneet karnevaalihenkiset nuuttipukit, jotka kiertelivät taloissa kerjäämässä ruokaa ja olutta usein sarvekkaiksi olennoiksi pukeutuneina. "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi", tuumasi kansa.

- - -

Koska nuutinpäivä lopettaa joulun, kaivoin jääkaapista viimeiset tortuntäytteet ja jalostin ne ajankohtaan sopivasti helppotekoisiksi hillosarviksi. Luumutäytteiset sarvet sopivat joulutortunystävien pehmeäksi laskuksi arkeen (muun muassa Pagistaanin vakituisen viikonloppuvahvistuksen mielestä torttuja voisi hyvin syödä ympäri vuoden).

Hillosarvet

25 g tuoretta hiivaa tai pussi kuivahiivaa
100 g margariinia tai voita
1 dl maitoa
1 1/2 rkl sokeria
ripaus suolaa
noin 4 dl vehnäjauhoja

Täytteeksi paistonkestävää hilloa tai marmeladia (itse käytin luumu- ja aprikoosimarmeladin sekoitusta).

Sulata rasva. Lisää maito ja liuota hiiva kädenlämpöiseen seokseen. Kuivahiiva sekoitetaan ensin pieneen määrään jauhoja; sitä käytettäessä neste saa olla hiukan lämpimämpää. Lisää sokeri, suola ja suurin osa jauhoista. Vaivaa tasaiseksi ja kohota peitettynä kolmisen varttia.

Vaivaa taikinaan loput jauhot. Jaa se kahteen osaan ja kaulitse pyöreiksi levyiksi (läpimitta n. 25 cm). Leikkaa ne kahdeksaksi sektoriksi. Laita teelusikallinen täytettä kunkin kolmion leveään päähän ja rullaa kolmiot sarviksi leveästä päästä alkaen. Pellille siirrettäessä kärjen tulee jäädä sarven alle.

Kohota sarvia n. 30-40 minuuttia, voitele munalla, ripota päälle raesokeria ja paista n. 5-7 minuuttia 250 asteessa. Hyvää tulee.

*Aikaisemmin nuutinpäivää vietettiin 7.1.

Varhainen

Tapojeni vastaisesti olin altaassa jo ennen seitsemää. Kirnuamiset oli kirnuttu* kahdeksalta. Epätavallisen aikaansaapuuteni voimaannuttamana päätin suunnata suoraan uimahallilta hoitamaan pari asiaa, joiden lykkäyskiintiö alkoi olla täynnä.

Ruokakauppa oli kyllä auki, mutta entäpä muut kohteet? Yksi ilmoitti avaavansa ovensa kymmeneltä, toinen vasta yhdeltätoista. Kaupungilla norkoileminen aamutuimaan ei kiinnostanut, joten oijustin kotiin.

Opetus: varhainen lintu löytää ma(i)don, muttei imurin pölypusseja.

*Aina vesijuostessani muistan tarinan sammakosta, joka putosi kirnuun, mutta pääsi pälkähästä sätkittyään kerman voiksi.

Sen tietää jo

Death and the lady. From Der Doten Dantz (Dance of the Dead), printed by Heinrich Knoblochzer, Heidelberg, 1490. Medieval Macabre.

Kaura ja Veera ehättivät kirjoittamaan uniongelmista, joista Pagistaanissakin on kärsitty aika ajoin. Täällä on erikoistuttu aamuöisiin heräämisiin kaikkine lieveilmiöineen.

Viime yönä havahduin ikkunaan hakkaavaan vesisateeseen ja uneen nurin käännetyistä tauluista (unen tunnelmassa oli jotakin hyvin ahdistavaa, se oli melkein painajainen, muttei aivan - yhtä kaikki täydellinen lähtölaukaus suden hetken synkkyyteen). Kello näytti hieman yli kolmea. Tietysti.

Kun huomaa olevansa peruuttamattomasti hereillä väärään aikaan, sitä yrittää vimmaisesti pehkuta itsensä hyvään nukahtamisasentoon ja olla ehdottomasti ajattelematta mitään. Sitä nimittäin tietää, että viattominkin, myönteisinkin mietteenpoikanen alkaa aamuyöllä kehiä ympärilleen huoliseittiä. Se vääristyy, se kasvaa kasvamistaan, lihottaa itseään syyllisyydellä tehdyistä ja tekemättömistä, sanotuista ja sanomattomista. Se kaivaa ravinnokseen menneestä sen, minkä haluaisin unohtaa ja mässäilee tosiasialla, ettei tulevaisuuteen voi nähdä.

Lopulta tietoisuus täyttyy puhtaalla, erittelemättömällä tuskalla kaiken katoavaisuudesta ja surullisista asioista, joita tapahtuu elollisille olennoille aina ja kaikkialla.

Järjetöntä. Mutta järjellä ei ole sijaa aamuyön horteessa. Suden hetki kuuluu kaikelle sille, mikä valveaikaan pysyy ohjaksissa ja omissa mittasuhteissaan. Se on kuin valokuvan negatiivi - nurinkurinen, jähmeä, pysähtynyt kuva jostakin pysäyttämättömästä, joka herkeämättä elää ja muuttuu.

Onneksi sen tietää jo, muistaa, että muutamassa tunnissa se on ohi, elämä virtaa taas.

Aamulla avasin sälekaihtimet ja näin, miten nouseva aurinko punersi rantakoivuissa.

Illuusio

Eilen palasin syksyllä tutuksi tulleelle teatterille. Tällä kertaa työvälineinä olivat mopin ja rätin sijaan lehtiö ja kameralaukku.

Kun menimme jututettavani kanssa näyttämölle kuvanottoon, hän toivoi, ettei uuden näytelmän lavasteiden näkeminen etukäteen pilaisi illuusiota ja teatterinautintoa. Kerroin hänelle, että illuusio taisi hurahtaa jo ehtymättömän styroksisilpun mukana keskuspölynimurin uumeniin.

Mutta kyllä ne vain kallioilta näyttivät. Ja puilta. Teatterinautinto lienee yhtä kaikki jäljellä.

- - -

Kulttuurien kohtaaminen vaatekaupassa: haaremifarkut.

Sitä vaan jotenki

Marleena listasi usein käyttämiään sanoja ja sanontoja ja kyseli muilta samaa.

Näitä pitäisi kyllä tiedustella joltakin lähimmäiseltään. Suurin osa puhemaneereista kun taitaa olla sellaisia, joita ei itse huomaa. Mutta Pagistaanissa kuullaan usein ainakin seuraavia:

Voi hyväne aika Yleistä elämisen ja olemisen taivastelua ja mummomaista voivottelua, joka voi liittyä yhtä hyvin myönteisiin kuin kielteisiinkin asioihin.

No kaikkee sitä Ks. edellinen.

Scheisse En osaa saksaa, mutta jostain syystä sana on tarttunut korvaamaan eräitä suomalaiskansallisia manauksia. Siinä on sellaista kiukkuista sihinää, joka sopii lievää voimasanaa vaativaan tilanteeseen. Ässäpäitä?

Teretulemas Eestinkieltäkään en osaa muutamaa sanaa enempää, mutta sen tervetulotoivotus on suomalaista suuhunsopivampi.

Emmietiijä Tarvitseeko tätä selittää?

Jotenki Kaikki on aina jotenki jottain. Silkkaa mielen ja kielen laiskuutta, kun ei jaksa määritellä, että mitenkä.

Sitä vaan Jotenki sitä vaan miettii. Sitä vaan meinaa eikä tee. Sitä vaan on.

Hep! Suunnattu yleensä koiralle, jos tämä raapii jo ennestään ärtynyttä korvaansa tai tekee jotakin muuta, josta sen huomio pitää saada pois, mutta johon ei viitsi käyttää kovempaa ei-sanaa.

Voiko taas olla

Talvinen usva ja matalalla oleva aurinko tekivät sunnuntaiaamupäivän valosta merkillisen kellertävän. Iidesjärven jäälle osautui oitis jos jonkinlaista kulkijaa. Iltapäivällä paksu pilvikerros palautti maailman arkisen harmaaksi.

Lauantaina tuli oltua poikkeuksellisen hereillä ja ahtauduttua kansan syviin riveihin kuuntelemaan presidenttiehdokkaiden keskinäistä nokittelua. Silkkaa media- ja mielikuvasirkusta, mutta sellaisena kiinnostavaa seurattavaa. Tosin yksi oli joukosta poissa, mikä ennen tilaisuuden alkua viritti Pagistaanin virallisissa edustajissa huolestunutta sananvaihtoa mahdollisesta salaliitosta ja saliin ujutetusta metaanipommista.

Valveutunut kansalaisuus ja illan juttukeikka naapurikunnassa vaativat vastapainoa, joten päivän päätteeksi testattiin intialainen ravintola Swagath Tuomiokirkonkadulla. Herkulliset - joskin aitointialaiseen tapaan tuliset - ruoat, ystävällinen palvelu ja kohtuulliset hinnat; kaiken kaikkiaan sympaattinen paikka, jota voi mielellään suositella pienen joukon illanistujaisiin.

Viikot ja etenkin viikonloput tuntuvat valuvan käsistä. Voiko taas olla maanantai?

Voi.

Aina ollut sellainen

Kalojen tähtimerkki Ptolemaioksen tähtikartassa. Lainattu täältä.

Ei se sukkiin jäänyt. Suolattuani kaurapuuroni kahteen kertaan muistan joululoman sananvaihtoni isän kanssa.
- Sinä kun olet aina ollut sellainen hajamielinen hössöttäjä, hän totesi ohimennen jonkin muun asian yhteydessä, ystävällisesti ja leikkimielellä. Hiillyin yhtä kaikki. On harvoin mukavaa kuulla totuuksia itsestään.

Mutta ovatko ne totuuksia? Muuttumattomia totuuksia? Aina ollut ja aina oleva?

On mielenkiintoista miettiä, missä määrin muiden ihmisten meistä muodostamat käsitykset määrittävät - varsinkin lapsuudessa - sitä, mitkä ominaisuutemme pääsevät niskan päälle. Olisiko esimerkiksi lapastenhukkaajasta ja koulukirjojen unohtelijasta saattanut kasvaa jotakin muuta, jollen olisi jatkuvasti saanut kuulla olevani sellainen (lempeässä kasvatusmielessä toki, ei koskaan ilkeästi tai tahallisesti leimaten - mutta yhdeksikkö huolellisuudessa kympin sijasta, ajatelkaa)? Toiminko tiedostamattanikin yhä noiden kotona ja koulussa omaksumieni "odotusten" mukaan? Vai onko jonkinasteinen hajamielisyys todella geeneissä, osa olennaisinta ja muuttumattominta minua? Muna vai kana?

Noin yleensä odotusten ja ennakkokäsitysten rooli identiteetin muovautumisessa ei liene aivan vähäinen. Kuvaava ääriesimerkki on tarina koulun aloittaneesta tytöstä, joka ensimmäisellä matematiikantunnilla katseli vain ikkunasta ulos avaamatta kirjaansa. Kun opettaja huomautti asiasta, tyttö totesi, ettei maksa vaivaa.
- Äiti on aina sanonut, että meidän suvussa kaikilla on surkea matikkapää.

Samaa olen joskus pohtinut horoskooppien osalta. Ihan totta. Vasta aikuisena olen huvittuneena pannut merkille, että muuten varsin rationaalista maailmankuvaa vaalineilla omaisillani on ollut merkillinen viehtymys tähtimerkkeihin. Äitini määrittelee itsensä mielellään pedanttiseksi Neitsyeksi, isäni on herkkä ja helposti loukkaantuva Rapu, siskoni itsepintainen ja mukavuudenhaluinen Härkä. Ja itse olen saanut pienen ikäni kuulla olevani "tyypillinen Kalat": intuitiivinen ja hajamielinen taivaanrannanmaalari.

No, tuskin meillä kukaan on tosissaan uskonut planeettojen selittävän ihmisen perusominaisuuksia, mutta missä määrin noin yleensä tähtimerkkikuvaukset ja muut luonnetyypitykset luovat itse itseään ihmisen mielessä pyrkien nostamaan tämän identiteetistä esiin juuri mainittuja puolia? Alitajunnan voimaa ei kannattane vähätellä. Onhan silkkaa soopaa olevien ennustustenkin - ja jopa kirousten - todettu joskus toteuttavan itsensä kohteen oman mielen kautta, jos tämä niihin kovasti uskoo.

Samaten mielenterveysasioissa puhutaan siitä, miten ihmisillä on joskus taipumus muuttua diagnoosikseen, eli alkaa tulkita sekä luonteenpiirteitään että kaikkea toimintaansa todetun sairautensa tai häiriönsä kautta. Sama asia, tavallaan - ja tässäkin muiden ihmisten suhtautumisella lienee suuri merkitys.

Korostettakoon nyt, etten näillä hajamietteilläni suinkaan pyri syyllistämään vanhempia tai muita kasvattajia heidän mahdollisista odotuksistaan, en omiani sen enempää kuin muidenkaan. Ei siihen ole mitään syytä. Kuka lopultakaan täsmälleen tietää, mistä ihmismieli rakennustarpeensa ottaa ja millaisia ovat ne tiedostamattomat mekanismit, jotka luovat ja muokkaavat käsityksiä omasta itsestä ja maailmasta ylipäänsä? (Joskin "tyypillinen" ja "aina" ovat sanoja, joita ihmisistä puhuessaan on hyvä käyttää varovasti kuin tuoretta chiliä, asia, jonka itsekin yritän oppia muistamaan.)

Mutta asioiden pohdiskelu on hauskaa, ja samalla voi vaikkapa asetella vihanneksia siivouskomeroon, tehdä keskiviikosta torstain ja lukita itsensä taas kerran ulos roskia viedessään.

Kateissa

Siitäpä tulee henkilölle veikeä olo, kun uimahallin pukuhuoneessa kiskoo vaatteita päälleen niitä näitä tuumaillen ja huomaa että kah, toinen sukka on kateissa.

Eikä sitä löydy mistään. Ei penkiltä, kaapista tai lattialta. Eikä kengästä, repusta, farkkujen lahkeesta, hiustenkuivaajasta tai pyyhkeen alta. Siinä alkaa jo oikeasti huolestua ja katsella epäillen siivoojaa sekä viatonta naamaa näyttäviä kanssauimareita.

Kunnes äkkää vetäneensä kaksi sukkaa yhteen jalkaan.

Silmät auki

Tilhiä (Bombycilla garrulus). NAUMANN, NATURGESCHICHTE DER VÖGEL MITTELEUROPAS: Band IV, Tafel 22 - Gera, 1901. Lainattu täältä.

Vaikka varsinaiset linturetket jäävät talvisaikaan vähemmälle, lenkkeillessä ja muuten ulkoillessa silmät pidetään toki visusti auki. Leudon, pilvisen talvipäivän saldona oli perustiaisten ja -varislintujen lisäksi kilisevä tilhijoukko lähes puhtaaksi syödyn pihlajan latvuksissa sekä jokunen viherpeippoparvi, joita näkee talvi talvelta enemmän. Ruokinta saa yhä suuremman osan linnuista jättäytymään suomalaisten lintulautojen ääreen, kun ne ennen muuttivat pakkasia pakoon eteläisempään Eurooppaan.

Rantakoivun oksalla istui myös mietteliään näköinen räkättirastas, talvehtimaan jäänyt uskalikko.

- - -

Pagistaanissa on tullut silmäiltyä tavallista enemmän ruokablogeja sen jälkeen, kun ravitsemusministeriössä huomattiin valmiiksi koeteltujen ja hyviksi havaittujen reseptien hyödyt. Hämäläisittäin murtavan Iloisen leipurin paluu oli mukava yllätys, ja jo ajatus Kuusenkerkän juustotäytteisistä jauhelihapihveistä herkistää mielen. Polkkapossulla on paitsi hauska nimi, myös mielenkiintoisia ohjeita suklaafondanteista moskovalaiseen kalaseljankaan.

"Hyvä ateria saa ihmisen laupiaammaksi koko maailmaa kohtaan kuin yksikään saarna."
- Arthur Pendenys

Kuusenneulasia

Naapuritalon oven viereen oli uudenvuoden aikana noussut lumimuumi, joka näyttää tankanneen liikaa kuusenneulasia ennen talviunille kömpimistä ja heränneen sitten taikatalven sijasta pahoinvointiin.

Uudessa työpaikassa

Tammikuun alussa, heti joulun ja uuden vuoden jälkeen sitä toikkaroi hetken aikaa hieman hukassa ja pyörittelee neuvottomana kompassiaan. Ihmettelee, että tässäkö sitä taas ollaan, nytkö jo.

Allekirjoittaneelle vuodenvaihde on kahta hämmentävämpi: aloitin virallisesti ikään kuin uudessa työpaikassa, mutta kaikki on aivan kuten ennenkin lukuun ottamatta uudenmallisen verokortin lähettämistä yliopiston palkanlaskentaan. Koska humanistin puurossa pitävä Venäjä Euroopassa-tutkijakoulu on vasta perustettu, ei sillä ole vielä oikein hahmoa tai rakennetta. Luvassa on kuulemma jonkinlaisia yhteistapaamisia, mutta niiden ajankohta on vielä hämärän peitossa.

Koska työtilakysymyskin on vielä auki, jatkanen kammiossani kököttämistä ja kirjojen selailua entiseen tapaan tehden satunnaisia syrjähyppyjä paikallisjournalismin maailmaan, ettei puhetaito tyystin unohdu. Jotenkin minusta vain tuntuu, että palkollisena minun pitäisi touhuta leipäni eteen muutakin. Älkää kysykö, mitä. Jotakin oikeasti hyödylliseltä tuntuvaa, kai.

Ehkä yliopiston käytävien moppaaminen rauhoittaisi omaatuntoani.

Master and Pupils, from the Mirrour of the World, Westminster, about 1481. Medieval Woodcuts Clipart.

Oisko hyö

Ivan IV "Grosnyjn" (1533-1584) muotokuva. Lisänimen epätarkka suomennos on Julma. Grosnyj tarkoittaa ennemminkin majesteetillista ja kunnioitusta herättävää.

Ai ku mie tykkään, kun tuo Marleena kirjottaa Turun seuvun murteella. Itäsen eläjän mielestä se on semmosta hittaanlaista sanojen viäntellyy ja jalakaterien asettelluu, kun myö kertoo keleketellään samassa ajassa omien ja nuapureitten tekemiset ja etennii tekemättä jättämiset. Lännessä hyö pistäät konsonanttejakkii minne miel tekköö ja unneuttaat vokkaaleita matkasta. Mutta sikspä heijän pajatuksii onki niin hupasa kuunnella tai lukkee.

Pittää kai sitä haasteeseenki vastata ja sannoo, kenen kirjotuksii sitä ite halluis katella työntekkoo lykätessään. Mie halluisin tietää, mitä nuo itäset isännät Iivana Juluma tai Pietari Suuri oisivat kirjottanneet, kun julumistelulta, pajarien pieksännältä ja rahvaan rettuuttamiselta oisivat joutanneet. Oisko hyö laskenu montako blinnii tuli pisteltyy pöyvässä näläkääsä vai miettinneet jotta pitäskö tehä uus sotalaivasto vaiko männä joutessaan kurmuuttammaan toisuskossii? Vaiko olisko hyö blogiloissaan noitua ryttyyttänneet, jotta taas tuli riehkastuu piäsä kippeeks ulukomaan elävien kanssa, kun niitä piti toillaan votkalla pehmittää pistämmään puumerkkisä johonki tärkeeseen pumaskaan?

Vaan niihä se on, että joku kirjurinriepu se heijänkin jutut ois ylös pistäny ja siivonnu semmosiks, että ne ois kehannu kenen tahasa luettavaks laittaa. Jotta antaaha miun puolesta olla.

Ei ratkaisu ongelmiin

Vuoden ensimmäinen päivä meni tyystin hyväntekeväisyyteen, vaikkei varsinaisesta katzenjammerista voikaan puhua (ei toki, eihän meillä...!). Tietokoneenkin avasin vasta illalla vilkaistakseni laiskasti sähköpostit. Ihan terveellistä, luulen.

Tämän päivän työlistan kärjessä on soitto huoltomiehelle. Palatessamme Hervannasta joskus kolmen jälkeen sunnuntaiaamuna huomasimme, että ulko-oveni eteen oli taas kerran pudonnut katolta kasa suojalunta. Moniaita kertoja talvessa toistuva kiusa johtuu siitä, että 50-luvun pienkerrostalon suunnittelija on jostain käsittämättömästä syystä jättänyt suojalipat ovien päältä pois.

Käytyäni pissittämässä mukanamme olleet koirat näin miehen kaivavan autonsa takakontista lapiota.
- On tästä ennenkin selvitty, tuumasin ja tempaisin ovea muutaman kerran olan takaa.
- Älä...
- Oho!

Se mojova paukahdus tuli oven alasaranan murtumisesta. Onni onnettomuudessa oli, että yläsaranansa varassa heiluva ovi meni kiinni ja lukkoon.
- Väkivalta ei ole ratkaisu ongelmiin, kuului takaani opettavainen ääni.

(Ilmeisesti tapaan todella aliarvioida fyysisiä voimiani. Niin on väittänyt muun muassa kollegani, jota nakkasin leikkimielisesti kastanjalla pari vuotta sitten Turun Luostarinmäellä vieraillessamme. Kastanja kopsahti otsaan, johon nousi oitis sininen kuhmu. Kyllä hävetti, vaikka tarjosin synnintunnossani hyvityskahvitkin museon kahvilassa.)

Seuraavana päivänä sangen savuton kumppanini kysyi, olinko tehnyt uudenvuodenpäätöksiä.
- Lopetan paikkojen hajottamisen viinaspäissäni.
- No hyvä. Minä lupaan lopettaa tupakanpolton.

- - -

Kuten sanottu, Pagistaanin syntysanojen lausumisesta on kulunut täysi vuosi, joskin nimi on ehtinyt matkan varrella vaihtua. Tammikuun toisena päivänä täällä tarjoiltiin näköjään tervetuliaiskakkua, joten ehkä kakkuviipale on paikallaan myös yksivuotissyntymäpäiväkahveilla.

Tähän helppotekoiseen herkkuun kannattaa käyttää mahdollisimman tummaa suklaata, kuten Lidlistä löytyvää 70-prosenttista Amazonia. Sitähän - samoin kuin pähkinöitä - väitetään kohtuudella nautittuna myös terveelliseksi. Ainakin tämä kakku on niin täyttä tavaraa, että pienikin pala riittää.

Suklaakakku
(8-10 annosta)

100 g tummaa suklaata
75 g margariinia
2 munaa (luomu- tai vapaan kanan, toki!)
2,5 dl fariini- tai muscovadosokeria
1 tl vaniljasokeria
80 g hasselpähkinä- tai mantelirouhetta
2 dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa ja margariini vesihauteessa tai mikroaaltouunissa. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Lisää pähkinärouhe ja jauhot. Sekoita. Lisää taikinaan rasva- ja suklaaseos ja sekoita tasaiseksi. Kaada voideltuun irtopohja- tai piirasvuokaan. Paista 150 asteessa noin 40 minuuttia. Varo ylipaistamista; kakku saa jäädä sisältä hiukan kosteaksi. Tarjoa vaniljasokerilla kevyesti maustetun kermavaahdon kanssa.

Kaikille pistäytyneille

Pakenen Hervantaan kokoontuneiden läheisten, venäläisten romanssien, raketinpaukkeen, naurun ja gin&tonicien keskeltä hetkeksi toivottaakseni

loistokasta uutta vuotta 2006

kaikille Pagistaanin maaperällä pistäytyneille tutuille ja tuntemattomille! Samalla tulee muuten kuluneeksi tasan vuosi ensimmäisestä blogimerkinnästäni, mihin palajamme vielä huomenna - tai siis tänään.