Lopullista totuutta

Kannattaako antaa nälälle periksi, ennen kuin tavallista tuhdimpi puudutus on ehtinyt haihtua hammaslääkärikäynnin jälkeen? Ei kannata, kertoo peilikuva ja araksi turvonnut alahuuli. Luulin jälkimmäistä borssikeiton nakinpalaksi ja puraisin kunnolla. Parikin kertaa jäljistä päätellen.

Nolo tapaus voi toki olla jonkin kosmisen tietoisuuden hienovarainen vihjaus kasvissyöntiin siirtymisestä. Tosin kävisi huuli soijanakistakin, tai tofunpalasta.

- - -

Tämän aamun Helsingin Sanomien haastattelussa emeritusapulaisprofessori Esko Salminen kritisoi tapaa, jolla vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa: "Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä". Hän kaipaa vastapainoksi muun muassa suurta romaania, jossa kuvattaisiin sotaa valkoisten näkökulmasta: "Vaikka kuvaus menisi liiankin valkoiseksi, se auttaisi pääsemään traumasta eroon."

Allekirjoittanutta - jolla ei ole aatteen tai verenperinnön puolesta erityisiä tunnesiteitä sodan kumpaankaan osapuoleen - kummastutti kovasti moinen paatos. Eikö haastateltava itse katso niin tieteen kuin taiteenkin kenttää varsin valikoiden, kun tuollaista väittää? Ja mitä ihmeen hyötyä olisi vanhojen kärjistysten nostamisesta esiin - semminkin, kun hän itse toteaa toivovansa, ettei sisällissodan tapahtumia enää käytettäisi "poliittiseen kiihotukseen"?

Perin omituisia lausuntoja historiantutkijalta ovat sellaisetkin, joissa perätään "lopullista totuutta" sisällissodasta.

Kokeneempi kollega Sedis kirjoitti aiheesta viisaasti. Lukekaahan.

"Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen."

Ajasta ja laiskuudesta

Allaolevat pähkäilyt ovat osa Blog Action Day-tapahtumaa, jonka ajatuksena on, että mahdollisimman moni kirjoittaa tiettynä päivänä samasta teemasta, tällä kertaa ympäristöstä. Vielä ehtii mukaan!

Lauantain Megapolis 2022-tapahtumasta jäi mieleen monta kiinnostavaa puheenvuoroa. Ehkä eniten jälkipohdintaa allekirjoittaneessa aiheutti Osmo Soininvaaran esitys (josta Mari Koo kirjoittikin hyvän tiivistelmän).

Soininvaara muistutti, että vaikka rikkailla on periaatteessa "kivempaa kuin köyhillä", vaurastuminen ei tietyn rajan jälkeen enää nosta inhimillisen onnellisuuden tasoa. Ihmisen riesana on kuitenkin perikateus: omaa elintasoa verrataan muihin ja tehdään siitä päätelmät omasta kokonaishyvinvoinnista. Vaan mitä on hyvinvointi? Nyky-yhteiskunnassa tienataan ankarasti paiskien ylitöitä ja pitkää viikkoa, mutta jos tienatun lisärahan suhteuttaa vastaavaan määrään vapaa-aikaa, kumpi viime kädessä lisää yksilön onnellisuutta?

Pidin Soininvaaran puheenvuorossa ja ihmiskuvassa tietynlaisesta realistisuudesta vailla kyynisyyttä. Luulen, että hänen lähestymistavassaan piilee yksi ratkaisun avaimista, mitä kuluttamistottumusten muuttamiseen tulee.

Uskon nimittäin vakaasti, että keskivertoihmiseläimen suurin tavoite on juuri oma onnellisuus, vaikka käsitys sen luonteesta ja keinot sen saavuttamiseen olisivatkin hakusessa (kuten ne useimmilla meistä lienevät). Siitä ei päästä yli eikä ympäri, ei edes lyömällä pöytään altruismikorttia. Jos oman onnen koetaan lisääntyvän yhteisen hyvän edistämisen myötä, yhteiseen asiaan liitytään huomattavasti suuremmalla innolla, kuin jos yhteinen hyvä edellyttää onnellisuuden kokemusta ainakin lyhyellä aikavälillä vähentävää uhrausta. Se lienee itsestään selvää. Tietysti uhrauksen kokemus itsessään voi olla onnellisuutta lisäävä seikka, mutta se tuskin pätee valtaosaan ihmisistä. Vai päteekö? En tiedä.

Kun pohdimme asiaa edelleen miehen kanssa (sähkösaunan lauteilla), tuumasimme, että kyseessä on vähän sama juttu kuin koiran kouluttamisessa: pakkokeinoja tehokkaampaa on saada koira uskomaan, että se haluaa tehdä, mitä sinä haluat sen tekevän. Jos ihmismassojen halutaan siirtyvän kestävämpään elämänmenoon, luopumisten tilalle on annettava jotain muuta, mielellään parempaa kuin menetetty etu. Kestävä houkutin voisi hyvin olla - ainakin niin kutsutuissa länsimaissa - Soininvaaran esiin tuoma aika. Jos alkaisimme uskoa, että elämäntahdin hidastaminen seurauksineen lisää onnellisuuttamme enemmän kuin pullistuva tilipussi ja mahdollisuus ostaa rehkimisen vastapainoksi lisää lohtutavaraa, olisi muutos ison harppauksen lähempänä. Samaten jos halvan harrastuksen huomataan tuovan arkeen sisältöä ja hiljaista tyydytystä, ei tarvitse lähteä metsästämään meluisia elämyksiä hinnalla millä hyvänsä.

Se, että nykysysteemi kvartaalitalouksineen ja pörssikursseineen suosii yhä harvemman ihmisen yhä suurempaa työmäärää, on tietysti yksi ongelman kovista ytimistä. Niin kauan kuin ihminen on systeemiä eikä systeemi ihmistä varten, tuntuu yksilön onnellisuudesta puhuminen lähinnä pilkanteolta. Mutta kilpailuyhteiskunta voidaan kääntää myös eduksi: jos yhä useampi alkaakin haluta rahan sijasta aikaa, ei sitä ole varaa (sic!) jättää enää huomiotta. Sama myönteinen kierre pätee toki ylipäänsä eettisyyteen ja kestävyyteen yritysmaailman kilpailuvaltteina.

Toinen kulutuskeskusteluihin ahkerasti heitetty argumentti - ja realiteetti? - on mukavuudenhalu. Ihmiseläin lienee paitsi perikateellinen, myös perilaiska - tai kauniimmin sanottuna taipuvainen säästämään omia ponnistuksiaan siellä, missä se on mahdollista (asia, jossa on kaksi puolta: myönteisen laiskuuden rummuttaminenhan voisi saada aikaan juuri sen, että aikaa alettaisiin arvostaa rahaa enemmän). Niinpä kestävien valintojen tulisi olla ennen muuta helppoja, että niihin lähtevät mukaan tiedostavien, palvelujen äärellä asuvien cityvihreiden lisäksi myös varakkaat omakotiasujat, lähiöperheet, syrjäisempien seutujen asukkaat ja omiin tapoihinsa vuosikymmenten myötä piintyneet ikäpolvet (tätä pohditaan myös Esinetarinoissa).

Hyvä esimerkki on pääkaupunkiseudun liikenne. Jos naapurikunnassa asuvan, Helsingissä työssä käyvän perheenisän tai -äidin halutaan käyttävän joukkoliikennettä oman auton sijaan, pitää joukkoliikenteen tarjota ympäristöystävällisyyden lisäksi muitakin porkkanoita. Rahan säästyminen tuskin riittää, jos perheellä ei ole rahasta pulaa. Lyhentynyt matkustusaika - tässä tullaan taas ajan markkina-arvoon - sen sijaan saisi jo useimmat pohtimaan, kannattaako auto jättää kotiin. Omaa elämää hankaloittavat uhraukset taas jätetään, kuten tunnettua, mieluiten muiden tehtäväksi.

Aiheen myötä päädyimme puntaroimaan omaa mukavuudenhaluamme suhteessa kulutuskäyttäytymiseemme. Puntaroinnin yleistuloksena todettakoon, ettei Pagistaanissa ole varaa paasata suureen ääneen, saati irvistellä muille, mikä ei toki ole edellä esitettyjen tuumailujen tarkoituskaan.

Mies polkee pyörällä työmatkat. Miksi? Koska se on helpompaa ja nopeampaa kuin autoilu. Ostamme varsin vähän uutta tavaraa, koska kumpikaan ei välitä muodista, vieroksuu turhaa roinaa nurkissa ja inhoaa syvästi shoppailua. Käytämme päivittäin itse poimimiamme marjoja ja sieniä, koska ne ovat hyviä ja ilmaisia. Suurin osa harrastuksistamme alkaa kotiovelta ja kuluttaa lähinnä omaa liike-energiaa.

Toisaalta saunomme usein, koska asunnossamme sattuu olemaan sähkösauna, urheilemme paljon ja saunominen on mukavaa. Teemme autolla Itä-Suomen reissuja, koska maaseudulla liikkuminen tiukalla aikataululla (sic!) olisi autotta konstikasta, ellei mahdotonta. Käymme talvisin muutaman kerran laskettelemassa, koska mäenlasku on leikkivästä ihmisestä hauskaa. Syömme lihaa, koska sekaruokavalio on helppo ratkaisu joka tilanteessa, ja liha on hyvää. Mies on tottunut syömään banaanin aamiaisella, joten niitä löytyy aina hedelmäkorista.

Mukavuus, tottumukset ja henkilökohtaiset mieltymykset. Kyllä, ne tulevat usein ensin, vaikka pitäisikin itseään ekologisesti tiedostavana. Jos saunan lämmittäminen ei olisi niin helppoa, sitä ei tulisi tehtyä yhtä usein. Luomulihaa, riistaa ja järvikalaa käyttäisimme mieluusti enemmän, jos niitä olisi saatavilla helpommin ja halvemmalla*.

Itse asiassa tänään ilmestyneessä Luonnonsuojelija-lehdessä muistutettiin taas lihantuotannon vaativan mittavasti enemmän luonnonvaroja kuin kasvinviljelyn. Omaa lihansyöntiäni olen pyrkinyt hiljalleen vähentämään, mutta myönnän: kokonaan sitä tuskin koskaan lopetan. Toisaalta kaikki eivät koskaan tule ryhtymään vegaaneiksi. Kannattaako sitä suureen ääneen vaatiakaan? Saako jyrkkien joko-tai-vaihtoehtojen tarjoaminen vain ihmiset lannistumaan? Mutta jos jokainen innostuu tekemään oman elämäntapansa puitteissa edes kompromisseja ja yhä enemmän yhä viisaampia valintoja - vähemmän autoilua, vähemmän tehotuotettua tehdaslihaa, enemmän lähellä tuotettuja kausielintarvikkeita - noussee loppusaldo jossain vaiheessa plussan puolelle.

Vai yritänkö tässä vain oikeuttaa omat, puolivillaiset valintani idealistisella hyminällä?

Todettakoon vielä, että keskivertokulkijaa kiinnostaa kovasti, millaisen kuvan hän antaa itsestään ja toiminnastaan muille. Oma identiteetti ja imago ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa. Tästä olikin taannoin yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa: jos vihreä kuluttaminen on trendi, oman ajanmukaisuuden halutaan myös näkyvän muille, jos siihen vain on varaa. Pihassa seisova hybridiauto kertoo naapureille, että meillä ajatellaan ympäristöä. Autottomuus on näkymättömämpää. Vihreän kuluttamisen paradoksina on, että kulutus näkyy, kuluttamattomuus ei.

Mutta ehkä Soininvaaran lanseeraama ajan arvonnousu purisi tähänkin? Jos oma elämä muuttuisi sisältäpäin seesteisemmäksi ja tahti rauhallisemmaksi, ei ehkä tarvitsisi vilkuilla koko ajan sivuilleen, saati peiliin, tai vahvistaa tavarapaljoudella omaa näkymistään ja olemistaan? Ehkä myös valintojen näennäinen helppous jäisi toisarvoiseksi, kun aika ei enää olisi kortilla?

*Minne muuten joutuvat lattiakanaloiden "onnelliset" kanat munintansa lopetettuaan; miksei niiden lihaa saa ostaa mistään?

Mallikkaasti

Mallikkaasti ja varmanoloisin ottein järjestetty Megapolis 2022-tapahtuma veti ilahduttavasti väkeä miettimään kaupunkilaisuutta, kuluttamista ja vastuuta ympäristöstä. Dodo ja muut tapahtuman takana olleet järjestöt olivat tehneet hienoa työtä. Tällaista tarvitaan!

Aihe herätti myös Pagistaanissa jälkikeskustelua ja ajatuksenpoikasia, joita taidan vielä ruokkia ja kasvatella sopivasti huomiseksi:



- - -

Sen sijaan toteutan omaa kuluttajuuttani palaamalla uunirahkan ohjeeseen, josta kohkasin edellisessä postauksessa. Se on testattu ja erinomaiseksi havaittu (nuorempaa koirakansalaista lukuun ottamatta tällä kokoonpanolla on asuttu vuosi saman katon alla, mitä piti juhlistaa perusteellisemmalla kokkaussessiolla). Kyseessä on kuin onkin sama herkku, jonka ohjetta olen vuosikaudet kaivannut. Kannattaa kokeilla.

Vaihdoin tosin mannaryynit vehnäjauhoon, jota muistan venäläistuttujeni omissa versioissaan käyttäneen. Lisäksi tein puolukkakiisseliä. Miedon rahkan ja kirpeän kiisselin yhdistelmä toimi - vaikka itse sanonkin - loistavasti. Toisen koemaistajan mieleen se toi viktoriankiisselin, jota heidän kotonaan on perinteisesti syöty jouluna.

Tässäpä vielä ohje, joka on siis mukailtu Maasikas-blogin virolaisen uunirahkan reseptistä.

Uunirahka (noin neljä annosta, Pagistaanissa määrät puolitettiin)

2 dl maitorahkaa
2 dl kevytkermaa tai maitoa
0,5 dl vehnäjauhoja
3 munaa (puolikkaaseen annokseen voi laittaa kaksi)
0,5-1 dl sokeria sen mukaan, miten makeasta pitää
1 tl vaniljasokeria
1-2 tl raastettua sitruunankuorta (toiminee ilmankin, mutta sitruuna tuo mukavaa lisäsärmää)
1 rkl sitruunamehua

Sekoita ainekset keskenään. Kaada seos voideltuun uunivuokaan. Paista 180 asteessa noin puoli tuntia niin, että rahka hyytyy kunnolla. Paloittele ja tarjoa kylmän kiisselin tai mehukeiton kanssa.

Puolukkakiisseli (samaten neljä annosta)

1/2 l vettä
3 dl puolukoita tai
2 dl puolukkasurvosta
0,75 dl tai maun mukaan sokeria
0,5 dl kylmää vettä
2,5 rkl perunajauhoja

Keitä puolukoita vedessä niin, että ne muuttuvat vaaleiksi. Siivilöi mehu toiseen kattilaan, lisää sokeri sekä ohuena nauhana kylmään veteen tehty perunajauhosuurus. Kiehauta niin, että kiisseli kuplahtaa - älä keitä. Jäähdytä.

Harmaan sävyt

Se on tämä lokakuun kosteankylmä haikeus. Ja hiljaiset päivät aikaa sitten kuolleiden seurassa. Ja tuo januksenkasvoinen naamakirja, joka vanhojen, rakkaiden tuttujen myötä saa muistelemaan olleita ja menneitä; ihmisiä, kohtaamisia, tapahtumia ja tunnelmia.

Miten nopeasti vuodet ovat kuluneet! Eikä oman polkunsa suuntaa ennalta tiedä - onneksi - vaan vasta jälkikäteen voi pohtia sen moniaita mutkia ja niiden merkitystä. Mitä on vuosillaan tehnyt ja minkä vuoksi, millaiset valinnat kuljettivat mihinkin suuntaan, millaisiin kiviin on varpaansa lyönyt ja mitä siitä ehkä oppinut.

Taas kerran huomaan, miten nuorempana monet asiat olivat niin selviä, tai sellaisiksi niitä luuli. Aika ja kolhut hiovat mustan ja valkoisen rajan pehmeämmäksi, tuovat mukanaan harmaan eri sävyt.

Hyvä, että tuovat. Toisivat vielä viisauttakin. Ja mielenrauhaa. Aika kuluu, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Saati ymmärrä.

Tämä kasariklassikko sopii sentimentaalisen apeaan olotilaani kuin nuo tukat ja haalarit Alphavillen pojille.

"let us die young or let us live forever
we don't have the power but we never say never
sitting in a sandpit, life is a short trip
the music's for the sad men"

- - -

Kuten tunnettua, proosa toimii insuliinin tavoin veren nostalgiapitoisuuden noustessa hälyttävälle tasolle. Niinpä ilouutisena kerrottakoon, että Maasikas julkisti uunirahkan ohjeen, jota olen kissain koirain kanssa etsiskellyt. Paistettuun rahkaan olen toistuvasti törmännyt idänreissuillani ja saanut suullisia, summittaisia ohjeita, jotka olen saman tien unohtanut. Vain horjumaton työmoraalini* estää minua säntäämästä sukat sutien keittiöön ja kaivamasta rahkatölkkiä esiin saman tien.

Loppuun vielä hiljainen manaus flexi-talutushihnojen vuoksi. Turha ja huolettomasti käytettynä vaarallinen keksintö, sanon minä, vaikka niiden suosio näyttää olevan valtaisa.

*Blogimerkinnän ajankohdasta ei tarvitse kuitenkaan esittää tarkentavia kysymyksiä.

Kuukausi aikaa

En voi olla tuumimatta (jossain määrin vahingoniloisesti, myönnetään, suuri kun ei aina ole kauneinta saati elämälle ystävällisintä), että EU on tehokkuudessaan tökännyt sorkkansa harvinaisen syvään lantakouruun. Uutisen mukaan Romanialle on annettu kuukausi aikaa parantaa maataloustukien valvontaansa niiden menettämisen uhalla. Käytännössä se "edellyttää Romanialta toimivaa tietokonepohjaista tietokantaa, josta ilmenisivät aukottomasti viljelijöiden ja karjankasvattajien tilakoot ja kotieläinten määrä."

Toimivaa. Aukottomasti.

Reissasin Romaniassa vuosituhannen vaihteessa, ja ellei seitsemässä vuodessa ole tapahtunut ihmeitä, niin onnea vain. Ainakin vuoristoalueilla elettiin pitkälti omavaraistaloudessa - pari lehmää, jokunen vuohi ja siipikarjaa - ja traktori oli pelloilla perin harvinainen näky. Maatiloja on kuitenkin enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Uteliaisuuttani kävin kurkistamassa, mitä Romaniasta sanotaan Euroopan komission maataloussivuilla. Kovin pieniä tilat näyttävät tosiaan olevan:

"Vuonna 1989 lähes 90 prosenttia käytössä olevasta maatalousmaasta (KMM) oli valtion omistamien tilojen ja osuuskuntien hallussa. Yksityisten viljelijöiden käytössä oli alle 12 prosenttia KMM:sta pieninä palstoina. Maatalousmaan yksityistäminen ja uudelleenjako on koskettanut viittä miljoonaa ihmistä, pirstouttanut maanomistusoikeudet ja laskenut keskimääräisen tilakoon alle kahteen hehtaariin peltoalaa ja kaiken kaikkiaan kolmeen hehtaariin. Tuotantotoiminnan rakenne on kuitenkin yhtenäisempi kuin omistussuhteet. Itsenäisten viljelijöiden (58 prosenttia KMM:sta) lisäksi toimii aiemmin valtion omistamia tiloja, joita ei ole yksityistetty (12 prosenttia KMM:sta), yksityisten viljelijöiden muodostama yhteenliittymä, jolla on tunnustettu oikeudellinen asema (12 prosenttia KMM:sta, keskipeltoala 451 ha), sekä vailla oikeudellista asemaa olevia perheyhtymiä, jotka viljelevät perheenjäsenten omistamaa maata (8 prosenttia KMM:sta, keskipeltoala 103 ha). Yksityisen sektorin osuus maataloustuotannosta on nykyisin noin 85 prosenttia."

Olen jo aikaisemmin miettinyt maallikonpäässäni, mitä EU:hun liittymisestä seuraa Itä-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa. Aletaanko sielläkin ajaa suurten tuotantoyksiköiden politiikkaa; yhä harvempi tuottakoon yhä enemmän? Kuka joutuu lopulta muutosten maksajaksi?

No, ainakin keskittämiskäytäntö olisi tuoreessa muistissa.

Kiireesti

Pro Mustarouskussa manailtiin ilmiötä, josta minäkin aioin viikonlopun jäljiltä ärähtää.

Pyöräilin lauantaina Vihdintietä kaupungin laidalle taka-ajatuksenani katsella, sattuisiko kohdalle suppilovahverokuusikoita. Ei sattunut. Sen sijaan päädyin teollisuusaluetta reunustavaan saviseen sekametsään, joka mitä ilmeisimmin oli osa kaupungin epävirallista kaatopaikkavyöhykettä. Pitkin metsää lojui ryppäinä sohvia, nojatuoleja, jääkaappeja, vanhoja toimistokalusteita ja rakennusjätettä.

Pisteli vihaksi. Saatoin kuvitella, miten illan hämärryttyä autot lähtevät liikkeelle kohti kaupungin laitamia. Katuvalojen jäätyä taa ajetaan kuoppaiselle sivutielle - onpa hyvä, kun tuli hommattua se maasturi - ja sammutetaan moottori. Tarkistetaan, onko ketään näköpiirissä, ja kun liikettä ei näy, kipataan kuusikkoon läjä rakennusmuoveja, lämpöeristeen jäännöskappaleita, särkynyt ikkunalasi ja tarpeettomaksi käynyt konttorituoli.

Sitten kaasutetaan kiireesti pois. Radiossa soi mellevä aikuisrokki, uuden talon sauna lämpiää jo.

- - -

Lokakuista maanantaita piristi norjalaistuneen ystävän ja tämän kolmipäisen lapsikatraan visiitti pesueen paluumatkalla vuonojen maahan. Liian pitkä aika olikin vierähtänyt siitä, kun viimeksi istuttiin saman pöydän ääreen - niin pitkä, ettei vajaa kolmituntinen riittänyt mihinkään.

Lautalle tuli loppujen lopuksi niin kiire, että nuorimman vieraan nalle jäi sängyllemme jatkamaan päivänokosia. Posti kuljettanee karhujakin, mutta se ei taida tänä iltana laivan hytissä paljoa lohduttaa.

Oi aamua

Apropos saatana: olen vakuuttunut, että joku aloitteleva demoni tekee harjoituksia aamupuurollani. Jos vahdin mikroaaltouunissa pyörivää lautasta silmä kovana, kaurapuuro pysyy aina kiltisti aloillaan. Jos katson viiden sekunnin ajan toiseen suuntaan, se kuohahtaa lennokkaasti lautasen reunan yli ja näyttää samalla tuplaavan määränsä (olen muistavinani lapsuuteni hämäristä opettavaisen sadun, jossa noiduttu pata tuotti puuroa niin, että sitä vyöryi ulos talosta pihamaalle; sen opetusta en kyllä muista).

Kaadoin myös kahvimaidon kupin ohi pöydälle. Oi aamua sunnuntain!

Nyt lähden lenkille. Jos juoksen pahki autoa, toivottavasti se on edes pysäköity.

Siegfried Woland

"- Mitään paholaista ei ole olemassa! Ivan Nikolajevits huusi hämmentyneenä kaikesta pelehtimisestä.
- Hitto vieköön! Lopettakaa jo mielipuoliset lorunne!
Silloin hullu purskahti niin äänekkääseen nauruun, että lehmuksista heidän päittensä päältä pyrähti lentoon varpunen.
- Tuohan on myönteisessä mielessä kiintoisaa, professori sanoi naurusta täristen. - No onpas teillä täällä outoa, kysyi mitä tahansa, niin mitään ei ole!"
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (suomentanut Ulla-Liisa Heino).

Kyllä se tuntuu toimivan. Jos nyt ensimmäisen jakson perusteella uskaltaa arvioita tehdä.

Nimittäin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) venäläisenä draamasarjana. Melkoisen uskollisesti YLE Teemalla esitettävä tekele tuntuu alkuperäisteosta mukailevan. Tosin kirja on aina kirja, kyseinen kirja eritoten, ja siitä tehty filmatisointi tai dramatisointi taas... no, jälkimmäisiä pitää arvioida niiden omien rajoitusten puitteissa.

Ainoa, mikä allekirjoittanutta hieman häiritsee on se, että Wolandista tulee auttamatta mieleen brittinäyttelijä Robert Hardy alias Siegfried Farnon, tuo BBC:n Kaikenkarvaiset ystäväni-sarjan vanhempi eläinlääkäriherra*. Onko se nyt laitaa?

*Äkkäsin juuri, että olen käynyt sekä Moskovan Sadovaja-kadun asuntoyhtiö 302:n rappukäytävässä killistelemässä asunnon 50 ovea - sitä seinäkirjoitusten määrää! - että studiossa, jossa mainittua Kaikenkarvaiset ystävämme-sarjaa on kuvattu (jälkimmäinen löytyy uudelleenpystytettynä James Herriotille alias James Alfred Wightille omistetusta eläinlääkärimuseosta, joka puolestaan löytyy alkuperäisestä "Skeldale Housesta", joka on Thirskissä, Pohjois-Yorkshiressa; ehdottomasti käymisen arvoinen paikka). Kaikkeen sitä on nokkansa ehtinyt pistääkin.

Vuoristomaisemia luvassa

Huomenna lauantaina klo 18.30 YLE Extra näyttää peräkkäin kaksi kiipeilyaiheista dokumenttielokuvaa. Ensimmäinen on Ulugh Muztagh, joka kertoo suomalaisten vaiheikkaasta noususta eräälle kiinalaisvuorelle syksyllä 2003. Ainakin tuttuja saattaa kiinnostaa tieto, että mukana seikkailee myös Pagistaanin urosvahvistus.

"Tiibetin ylängön pohjoislaidalla kohoaa lähes seitsemän kilometrin korkuinen vuori, jonka länsihuipulle ei ole koskaan kiivetty. Maasto on lähes viiden kilometrin korkeudessa niin hankalaa, että yksikään retkikunta ei ole edes päässyt vuoren juurelle lukuisista yrityksistä huolimatta.

Suomalainen 12 hengen retkikunta päätti kuitenkin voittaa tiettömän ylängön, vuoriharjanneitten, juoksuhiekkatasankojen ja vuoristotaudin asettamat esteet, päästä vuoren juurelle ja kiivetä sen huipulle. Dokumentti Ulugh Muztagh, matka tuntemattomaan, kertoo tuon seitsemän viikkoa kestäneen retken uskomattoman tarinan."

Toinen dokumentti kertoo via ferrata-reiteistä, joita olisi hienoa päästä joskus kokeilemaan.

"Pitkin Italian Dolomiittien pystysuoria vuorenseinämiä kulkee polkujen verkosto. Ne eivät ole tavallisia polkuja, vaan Via Ferratoja, rautareittejä, joilla kuljetaan pitkin teräsvaijerilla varmistettuja kielekkeitä ja pystysuoria terästikkaita.

Rautareitit eivät ole tarkoitettu huimauksesta kärsiville, vaan niille, jotka nauttivat tyhjän päällä roikkumisesta ja vuorimaisemista, jotka ovat tavallisilta patikoitsijoilta kätkettyjä. Dokumentti Via Ferrata Dolomiti di Brenta on kuvaus neljän vaeltajan viikon kestävästä matkasta Brentan vuoriryhmän ytimeen."

Viimekesäinen näkymä Allalinhornin huipulta (4027 m), jonne kipusimme Hohlaubgrat-reittiä pitkin. Sitä suuremmat vuoret allekirjoittanut jättääkin suosiolla muille.

Eläinten päivä

Pagistaanin karvaisin kansanosa käski muistuttamaan, että tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Samalla alkaa eläinten viikko, jonka teemana on tänä vuonna Suomenhevosen vuosi - hevosen vuoksi. Sillä halutaan valistaa hevosenpidon vaativuudesta ja siitä, ettei hevonen tai poni ole hetken mielijohteesta tai lasten painostuksesta hankittava huvitus.

Muistutus lienee aiheellinen, koska hevosia - varsinkin entisiä ravureita - on nykyään tarjolla lähes ilmaiseksi. Eläimen ylläpito- ja hoitokulut voivat kuitenkin yllättää, mistä seurauksena on kasvava joukko jalkavaivaisia, sairaita ja surkeasti hoidettuja kiertolaisia.

Entisenä hevosenomistajana allekirjoitan täysin ajatuksen, että ratsastus voi olla mukava harrastus, mutta hevosenpito on pohjattomasti rahaa ja aikaa nielevä elämäntapa. Antoisaa se toki on, mutta etenkin omassa pihatallissa seisova kavioeläin sitoo omistajansa turpeeseen lypsykarjan tavoin.

"Älä anna yhdenkään päivän kulua tekemättä jollekin eläimelle hyvää tahi tuottamatta sille iloa. - - - Joka lapsuudestaan asti pyrkii siihen, ettei anna yhdenkään päivän kulua koettamatta lieventää tahi torjua toisten elävien olentojen kärsimyksiä, sen sydämessä pulpahtelee aina ehtymättömän tyydytyksen ja onnen lähde."
- Lasten eläinsuojelusoppi. Raittiuskansan Kirjapaino Oy. Helsinki 1916.

Keskiajan ruokapöytään

Serving supper by the fireside. From The Da Costa Hours; Flemish, 1515. A Feast for the Eyes.

Roomalaisten pidot menivät jo, mutta vielä ehtii mukaan keskiajan ruokapöytään ensi lauantain uusinnan merkeissä. YLE Teemalla näytetään syksyn mittaan viisiosaista dokumenttisarjaa Ruokapöydän ilot, jossa tarkastellaan eurooppalaisen ruokakulttuurin historiaa Rooman vallan ajalta 1800-luvulle.

Sarja on helppoa ja kepeähköksi dramatisoitua, mutta silti sangen informatiivista ja hyvin koostettua katsottavaa. Kannattaa vilkaista, jos ruoka, historia tai ruokahistoria kiinnostaa. Samalla valottuvat myös aikakausien aatemaailmat - ruoka kun on aina ollut paljon muutakin kuin ruumiin ravintoa.

Jos haluaa itse kokeilla keskiaikaista kokkausta, voi aloittaa vaikkapa helposta, pian alkavaan glögikauteen sopivasta jälkiruoasta. Testattu on ja hyväksi havaittu. Resepti on lainattu täältä.

Wardonys in Syrap - päärynät viinisiirapissa

1 kg kypsiä päärynöitä
1 tl kanelia
5 dl punaviiniä
1,25 dl sokeria
0,5 tl inkivääriä
1 rkl punaviinietikkaa
ripaus sahramia halutessasi

Keitä päärynät kuorineen kypsäksi, tämä vie noin 5 minuuttia. Kuori keitetyt päärynät. Päärynät voi jättää kokonaisiksi tai paloitella, mutta jos paloittelet ne, poista samalla siemenkota ja päärynän keskellä oleva kova "ruoto". Laita punaviini ja kaneli kattilaan, lisää sokeri ja lämmitä sekoittaen, kunnes sokeri on sulanut. Lisää päärynät liemeen ja hauduta miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia, älä anna liemen kiehua, jotta päärynät eivät hajoa. Lisää inkivääri, etikka ja sahrami hauduttamisen loppupuolella. Jäähdytä päärynät ennen tarjoilua.

Vielä hengissä

Kesän hiljaiseloa viettäneet pihaoravat ovat hurjassa syksyvimmassa. Tammessa ja nurmikolla käy vilinä, kun ohuthäntäiset poikaset piilottavat terhoja talven varalle. Rappurallin kenkäharjastakin niitä löytyi. Kun oravan yllättää kesken puuhien, se kipaisee oksalle ja sättii häiritsijää häntä vispaten. Puisi varmasti nyrkkiäkin, jos sellainen oravuuteen kuuluisi.

Tiaiset käyvät puolestaan ronkkimassa ikkunankarmeja hyönteisten toivossa. Ikkunan takaa kuuluu ensin rapsetta, sitten toimelias tititi ja lopuksi siipien prrrrt. Syysääniä.

- - -

Kuljin pari päivää sitten koirien kanssa kahden rollaattorilla liikkuvan papan ohi. He eivät mitä ilmeisimmin olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan.
- Kah, missäs olet ollut?
- No tuolla Tuusulanjärven rannalla kesänvietossa.
- Onpa hienoa, että olet vielä hengissä!

Toteamus oli vilpittömän ilahtunut. Itsestäänselvyydet käyvät vähiin, kun ikää karttuu tarpeeksi.

Eilen junassa taas kuuntelin kärsivällistä äitiä, joka selitti kyselyikäiselle lapselleen, miksi omenapiirakka ei ole sinistä.

Niin. Miksi ei? Oletteko miettineet?

Koko kumisumopuvun

Puserretaanpa lokakuun alkajaisiksi hieman musiikkituubia:

Kotiteollisuuden hervoton Kummitusjuna-video piti usuttaa katsomaan jo aiemmin, jollette ole sitä nähneet. Nyt vasta muistin.

Tämä taas on vastustamattoman, hekotuttavan hölmö. Mitä väsyneempi katsoja, sen parempi teho.

Lakkaa

Joskus tulee miettineeksi, millaisessa maailmassa oikein elää ja millaisessa luulee elävänsä. Sitä voi pohtia vaikkapa silloin, kun havaitsee uutisotsikosta tullin takavarikoineen 15 litraa lakkaa. Havaitsee ja ihmettelee, kunnes lukee itse uutisen.

Joiltakin meistä ei irtoa naava hiuksista eikä pihka vaatteista, ei sitten millään. Eikä silmien väri taida iän myötä muuttua, vaikka sitä luulee jo kovinkin kyynistyneensä.

Puolukkapiirakka

Allekirjoittanut taitaa olla keskimääräistä herkempi verensokerin heilahteluille, koska makean syöminen saa helposti aikaan uneliaisuuskohtauksen ja hingun saada lisää sokeria. Siksipä se ei ole kovin tehokas hoitokeino yleiseen syystokkuraan, vaikka keho sitkeästi vihjaileekin talveen varautumisesta ja lämmittävän rasvakerroksen kasvattamisesta.

Leipominen on kuitenkin mukavaa ja viikonloppu on aina viikonloppu. Niinpä Pagistaanin uunissa paistui eilen puolukkapiirakka useammasta reseptistä mukaillulla ohjeella (suurin kunnia menee tänne). Lopputulos oli niin mehukas ja maistuva, ettei ohjetta voi olla laittamatta edelleen kiertoon.

Jauhojen, hiutaleiden ja leseiden suhteita ja lajeja voi vaihdella vapaasti kaappinsa sisällön mukaan, kunhan yhteismäärä pysyy suurin piirtein samana. Jos piirakassa käyttää mustikoita tai muita vähemmän hapokkaita marjoja, kannattaa sokerin määrää vähentää.

Mitä parahin puolukkapiirakka

100 g margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
1 dl lesepitoisia kaurahiutaleita
1 dl spelttijauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
3/4 dl maitoa

Päälle:

4-5 dl puolukoita

Murupäällys:

50 g margariinisulaa
3/4 dl muscovado- tai fariinisokeria
1 dl vehnäleseitä
1 dl kaurahiutaleita

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa sekaan kananmuna. Sekoita yhteen hiutaleet, jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri jauhoihin ja lisää taikinaan maidon kanssa.

Levitä taikina voideltuun (ja haluttaessa leseillä leivitettyyn) piirakkavuokaan. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla 10 minuuttia. Sekoita yhteen murupäällyksen ainekset. Levitä puolikypsälle tortulle puolukat ja niiden päälle muruseos. Jatka paistamista uunin keskitasolla noin vartin verran tai hieman pidempään, jos marjat olivat jäisiä.

Kaamosta

On lohdullista tietää, että muutkin.

Kun sitä kuitenkin yhä, joka vuosi, hämmästyy ja ihmettelee. Kyselee itseltään, mikä nyt on vialla, vaikkei mikään vialla olekaan, kun ei luonto itse sitä voi olla, eikä ihminen luontokappaleena muuksi muutu.

Niin, se on täällä taas. Hyvää kaamosta. Herättäkää minut keväthangille.

Soitellen sotaan

On mielenkiintoista huomata, miten suuri voi olla ero niin sanotun passiivisen ja aktiivisen kielitaidon välillä.

Koska käytän päivittäin venäjän- ja kirkkoslaavinkielisiä lähteitä noin kuudelta vuosisadalta, luen kieltä suhteellisen sujuvasti ja nopeasti. Sama pätee tieteelliseen tekstiin.

Joku voisi siis sanoa, että osaan hyvin venäjää. Mutta mikä on hyvän kielitaidon mitta? Pian tulee kymmenen vuotta siitä, kun viimeksi vietin pidemmän ajan Venäjällä tai ylipäänsä opiskelin kieltä. Onkin ollut turhauttavaa huomata, että käytön puutteessa venäjän puhetaitoni on hiipunut maitokauppakielen tasolle. Eikä sekään irtoa tuosta vain, miettimättä ja spontaanisti. Kieliopissa teen kerrassaan härskejä pukkeja. Sehän on sivuosassa, kun tärkeintä on oleellisen poimiminen luetusta tekstistä (kielioppiasiassa osoitan kyllä syyttävällä sormella paitsi peilikuvaani, myös muuten mainiota yläasteen ja lukion venäjänkielen opettajaa, joka ei pakottanut meitä opettelemaan päätteitä kerralla ja kunnolla; luokan seinällä oli kielioppitaulukot, joista oli luvallista ja helppoa luntata niin tunneilla kuin kokeessakin).

Tänä syksynä sain kompuroinnista tarpeekseni ja ilmoittauduin Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen kielikurssille, joita on tarjolla viidellä tasolla. Lähdin soitellen sotaan ja tein, kuten kansliassa kehottivat: menin suoraan nelostason ryhmään, joka on tarkoitettu kieltä sujuvasti käyttäville.

Heti ensimmäisellä kerralla pohdiskeltiin Venäjän demokratiakäsitystä, venäläisyyden syvintä olemusta sekä tuleviin presidentinvaaleihin liittyviä skenaarioita.

Minä olin varautunut kertomaan, että pidän kaalipiiraista ja kansanmusiikista.

Parin kerran jälkeen luulen kuitenkin, että shokkiratkaisu oli oikea. Kun rima on juuri ja juuri selvitettävällä korkeudella, on pakko tehdä urakalla töitä; kerrata pää savuten vanhaa ja opiskella uutta. Kysehän ei ole siitä, etten ymmärtäisi keskustelua tai käsiteltäviä tekstejä, vaan ennen muuta puheen tuottamisen ruostumisesta ja aktiivisen sanavaraston kapenemisesta. Kiinnostavat aiheet ja pieni, mukava ryhmä* lienevät omiaan maanittelemaan unohtuneet sanat kellarikomeroista päivänvaloon.

Asiaa auttaa myös se, etten enää osaa pelätä itseni nolaamista tai väärin sanomista käyttäessäni vieraita kieliä. Se pelko karisi venäläisten opettajien höykytyksessä ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä.

Eikä siinä kaikki. Ryhdyin samassa tarmon- tai hulluudenpuuskassa vihdoin - viisitoista vuotta aiottuani - tahkoamaan saksan alkeita työväenopiston kurssilla.

Luulen, ettei Pagistaanissa tulla kuluvana lukuvuonna kärsimään vapaa-ajan ongelmista. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tämä on julkinen lupaus.

*Hilpeänä yksityiskohtana kerrottakoon, että eräs vanhempi rouva totesi aloittaneensa venäjän opiskelun ko. keskuksessa silloin, kun kurssit olivat ilmaisia ja aulassa seisoi Leninin patsas.

Kuulumistenvaihtosyötävää

Hyvän lounasseuran vuoksi sitä matkustaa ilomielin vartin paikallisjunassa. Varsinkin silloin, kun kotona sijaitsevan työhuoneen seiniä katselee joka tapauksessa vielä neljän jälkeenkin.

Kun vieno ehdotus sushista ei kalaa karsastavaa ystävää kiehtonut, päädyimme testaamaan Mikonkadulla sijaitsevan, trendikkään nuorekasta ilmettä tavoittelevan Meze Pointin. Yhdeksän pikkumezen lounaslautanen näytti epäilyttävän väljältä, mutta osoittautui yllättävän ruokaisaksi. Sitä paitsi mezet - nuo Lähi-Idän tapakset - ovat mitä parhainta kuulumistenvaihtosyötävää, toisin kuin lautasellinen nopeasti jäähtyvää lämmintä ruokaa. Verkkaan atrioitaessa myös moninaisen mukavat maut pääsevät oikeuksiinsa. Terveellisiksikin mezejä väittävät (se, että jälkiruoka päädyttiin nauttimaan Ben & Jerryn dekadentin jenkkihapatuksen muodossa, oli siis tarpeen tilanteen tasapainottamiseksi).

Koska en ole aiemmin maistanut muita kuin kotitekoisia mezejä, en osaa arvioida paikan tasoa suhteessa muihin vastaaviin. Hyvin kuitenkin maallikoille maistui.

Riippumaton tutkija

Sanojen ihmeellinen maailma tuottaa loputtomasti valopilkkuja Pagistaanin arkeen. Iltana muutamana kotisohvalla koettiin suhteettoman riehakkaita hetkiä, kun Myanmarin mielenosoitusten tiimoilta uutisissa oli haastateltavana riippumaton tutkija. Eilen taas pantiin ilolla merkille, että sulkapallo - siis peliväline - on englanniksi shuttlecock. Sukkulakukko!

Ei siihen paljoa tarvita.

Sen sijaan sohvalla puhkuttiin epäuskoista tuohtumusta, kun uutisissa kerrottiin kauppojen ryhtyneen käyttämään tuoksulaitteita, jotka tupsuttavat ilmaan ostohaluja lisääviä hajuja. Moinen vilunkipeli ei sinällään yllätä, mutta se, että kauppiaat kertoivat siitä ilman häpeän häivääkään oli jo liian paksua. Omilla nimillään ja naamoillaan he kehua retostivat, miten hedelmäosastolla tuoksuu appelsiiniaromi ja leipäosastolla pullauute. Ja kauppa käy.

Vähemmästäkin katoaa se viimeinen uskonripe ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

Lailla pienten oravain

Sateenharmaa sää kirkastui sopivasti sunnuntaina, kun piti lähteä takaisin etelään. Auringonhehkuisessa syysmaisemassa oli pohjana vihreää ja sinistä, seassa pensselinvetoina kullan ja pronssin sävyjä.

Nuhruisesta ilmasta huolimatta Pagistaanin kansa ahkeroi itäisillä mailla lailla pienten oravain. Istutettiin rusopajuangervoja, pioneja ja kuukausimansikoita, perustettiin pihaketo (on silkkaa luksusta perustaa kuivaa ketoa neitseelliselle hiekkamaalle, jota ei ensin tarvitse köyhdyttää), sahattiin ja pilkottiin liiterin täydeltä puita, kerättiin melkein neljä sangollista puolukoita, ryöpättiin rouskuja ja tehtiin muita syksyhommia kahden mökin tarpeiksi. Ja tietysti saunottiin ja vaikeroitiin solidaarisesti joka puolella kehoa tuntuvia, nautinnollisen työperäisiä kolotuksia.

Nelijalkainen kansanosa osallistui kaikkiin toimiin lähinnä työnjohdollisissa tehtävissä. Koirien into marjanpoimintaan sai pohtimaan, mahtavatko sudetkin täydentää syksyisin ruokavaliotaan marjoilla, vaikkeivät karhujen tavoin talviunta nukukaan. Tietääkö joku viisaampi? Kaikki koiramme ovat nimittäin hoksanneet marjastuksen ilot ilman opastusta. Olen ajatellut, että ne laumaeläiminä tekevät vain samaa kuin muutkin, mutta viimeisin tulokas paineli kymmenviikkoisena mustikkavarvikkoon ottamatta sen kummemmin mallia ihmisten puuhista.

"Annapa, mummo, se pallo tänne ja heti!"


"Sen kun otat, jos saat!"


Koiramaista hutunkeittoa.


Ja sitten mennään...


...taas.

Vihanneslokeron tyhjennyssoppa

Onion; Platearius, Le Livre des simples médecines. A Feast for the Eyes.

Pagistaanin lounasravintolassa tarjoillaan usein apetta, jonka voi nimetä vaikkapa vihanneslokeron tyhjennyssopaksi. Allekirjoittaneella on nimittäin tapana hamstrata jääkaappiin jos jonkinlaista tarjousjuuresta ja kaalinpäätä. Niitä pitää aika ajoin käyttää urakalla pois, ennen kuin ne kiipeävät itse ulos ja masinoivat vallankumouksen.

Kasvissosekeitossa on se mukava puoli, että siihen voi tyrkätä mitä vihanneksia tahansa kesäkurpitsasta kukkakaaliin ja perunasta palsternakkaan. Mitä useampi sortti, sen maukkaampi soppa, vaikka väri ei aina olekaan esteettisimmästä päästä. Myös maustamisessa voi olla huolettoman boheemi ja ripaista sekaan sitä sun tätä. Varsinkaan yrttimausteita ei tarvitse sen kummemmin mittailla. Tuorejuustojen tai ruokakerman jämät uppoavat mainiosti mukaan. Jos haluaa soppaansa lisää proteiinia, linssit tai esikäsitellyt pavut solahtavat sekaan sopuisasti (toinen versio perussopasta onkin tomaattimurskapohjainen linssi-vihanneskeitto, jonka voi maustaa vaikkapa intialaisittain).

Esimerkiksi eilen soppa syntyi kahdesta sipulista, muutamasta porkkanasta, suuresta nauriista, kolmesta valkosipulinkynnestä ja kahden parsakaalin varsista. Ne paloiteltiin kattilaan, lisättiin vettä peitteeksi asti, nakattiin mukaan kasvisliemikuutio ja keitettiin kypsiksi. Sitten surautettiin soppa sileäksi sauvasekoittimella, lisättiin kolmen juuston ruokakermapurkin pohjat ja rouhaistiin mausteeksi mustapippuria, kirveliä ja meiramia. Kiehautettiin kertaalleen ja nautittiin raejuuston kanssa.

Helppoa, halpaa, terveellistä ja vielä herkullistakin. Kattilallisesta yksi kansalainen lounastaa muutaman päivän.

Tosin tällä kertaa loput keitosta on pakastettava, sillä tänään lähdetään taas kerran kohti itää. Pohjois-Karjalan mökit on laitettava vähitellen talviteloille, ja puolukkametsään menolla alkaa olla kiire. Onneksi säästössä oli jokunen lomapäivä.

Säännöllisesti ja runsaskätisesti

Ensin mainittakoon, että päivän pärskähdyksen tarjosivat Jussi ja Pyhän makaroonin veljeskunta.

- - -

Korruptio ja lahjonta nousevat aika ajoin otsikoihin. Pohditaan, missä niitä esiintyy ja missä ei, kuinka paljon ja missä muodossa, kuka ja ketä. Kiintoisia kysymyksiä, ja tärkeitä.

"Bribery is a crime implying a sum or gift given that alters the behavior of the person in ways not consistent with the duties of that person. It is defined by Black's Law Dictionary as the offering, giving, receiving, or soliciting of any item of value to influence the actions as an official or other person in discharge of a public or legal duty. The bribe is the gift bestowed to influence the receiver's conduct. It may be any money, good, right in action, property, preferment, privilege, emolument, object of value, advantage, or any promise or undertaking to induce or influence the action, vote, or influence of a person in an official or public capacity."
- Wikipedia: Bribery

Miten lienee Pagistaanin laita? Hetkellisessä avomielisyyden puuskassa tunnustan, että etenkin puolustusministeriötä voidellaan säännöllisesti ja runsaskätisesti. Lahjuksilla, ja vain lahjuksilla, valtiomme toimii kitkatta, asiat luistavat ja kaikki ovat tyytyväisiä.

"This is an intelligent breed but it does have a mind of its own. One must convince the dog that it wants to do what you want it to do. Force would never work with this breed, as it can be more stubborn than most humans. Coercion, such as with positive reinforcement training, is a more efficient method of getting a Bedlington to co-operate."*
-PetPlanet Dog Breeds: Bedlington Terrier

*Joku koiriin erikoistunut käyttäytymistutkija totesi jossain, että siinä, missä palveluskoirat tottelevat silkasta miellyttämisen ilosta, terrierit vaativat aina saada nähdä rahat ensin.

Taitokortteli

Aloin valua Pohjois-Karjalasta etelään kolme vuotta sitten. Tänä aikana Joensuun keskustassa tuntuu tapahtuneen enemmän muutoksia kuin sitä ennen viidessätoista vuodessa. On jykevöitetty loivaa jokimaisemaa fallistisilla tötteröillä, on rakennettu jos jonkinlaista ostosparatiisia rättikauppoineen ja nostettu lasi ja betoni kaikin puolin kunniaan. Eipä siinä mitään.

Mutta on tapahtunut muutakin. Kiitos ystävälle, joka ehdotti viime perjantain lounastreffejä Kauppaneuvoksen kahvilaan arvellen, etten ole siellä vielä käynyt.

- Siis missä?

Muistan, miten vuosien ajan haikailtiin parempaa käyttöä jokivarren kauniille, vanhoille taloille, joissa oli lähinnä kaupungin virastoja. Käsityöpuoteja, taidetta, mukavia kahviloita, jotakin joka vetäisi sekä asukkaita että matkailijoita nauttimaan puukorttelin tunnelmasta.

Jotenkin minulta, käypäläiseltä, oli mennyt kokonaan ohi Taitokorttelin avaaminen kuluvan vuoden huhtikuussa. Ystävää odotellessani kuljin silmät pyöreinä Kauppaneuvoksen talon käytävillä. Kurkistelin pikkupuoteihin, pajoihin ja gallerioihin. Ihailin neuvontakeskuksen valoisaa kudontasalia kaakeliuuneineen ja silmäilin houkuttelevaa kurssitarjontaa. Sisäpihalla oli kauppojen lisäksi taidetakomo ja kahvilan ulkoalue.

Upeaa. Loistavaa.

Eräs myyjistä kertoi kesän olleen vielä odotettuakin vilkkaampi. Ihmekös tuo; sijainti torin ja sataman välissä imee ihmiset luontevasti sisään. Kahvilaa ei syyttä ole sanottu Joensuun kauneimmaksi.

Toivonpa sydämestäni menestystä hankkeelle. Hyvät ainekset ja tilaus ovat ainakin olemassa, ovat olleet jo pitkään. Uuden vuosituhannen joensuulaisuus on totta vieköön kaivannut jotakin tällaista (vielä kun pääsisi todistamaan Kerubin ylösnousemusta; silloin voisi jo puhua kulttuurirenessanssista).

Taas vähän lisää

Petroskoin yliopiston kurssikeskus kirkasvetisen Urozero-järven rannalla osoittautui mukavaksi kinkeripaikaksi. Antoisia olivat niin luennot, esitykset, keskustelut, seura, ruoka kuin löylytkin. Luottamusta ja intoa myös omiin tekemisiin tuli taas vähän lisää; ne tapaavat olla hupeneva luonnonvara varsinkin etätyöläisellä, joka jää paitsi kollegoiden välisistä uskonvahvistussessioista ja säännöllisestä kahvihuoneterapiasta.

Tässä kaikessa on jotain järkeä.

- - -

Taviokuurnalta oli poissaollessani putkahtanut kommenttilaatikkoon kaksikin haastetta. Ensin se helpompi:

Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Jaahas. Katsotaanpa. Koska rymysin vielä äsken pusikossa koirien kanssa, normaalin alusvaatetuksen lisäksi yltäni löytyvät epäkäytännöllisen vaaleat, mutta jo useita vuosia ansiokkaasti palvelleet marketin ulkoiluhousut, vaaleansininen t-paita, jossa lukee Hard Rock Cafe Chicago (vaate on ostettu kyseisestä ravintolasta yli kahdeksan vuotta sitten, sitä on pidetty kesät talvet, mutta vasta tänä vuonna se oli siirrettävä ihmisten ilmoilta koti- ja rymykäyttöön; siinäpä hinta-laatusuhdetta kerrakseen!), musta fleecepusakka ja vaaleat, villaiset vaellussukat. Mainittakoon samaan hengenvetoon, että vastaavanlainen yhdistelmä tapaa verhota allekirjoittanutta minä tahansa arkipäivänä kellonajasta riippumatta. Pagistaanin kotitoimistossa ei juuri jakkupukuja nähdä.

Meemilaiskurina totean vain, että haasteen poimikoon kuka tahansa, joka tarvetta vaatetuksellisiin paljastuksiin tuntee.

Toinen biologiystävämme haasteista oli tämä yleinen kutsu, jonka jo aiemmin panin ilolla merkille. Toivottavasti sen kokee omakseen mahdollisimman moni:

Blogiteemapäivä (Blog Action Day)

Vuosittain, 15. lokakuuta, blogaajat ympäri maailmaa yhdistävät voimansa tuodakseen jonkin tärkeän asian kaikkien huulille. Vuonna 2007 teemana on ympäristö. Kaikki osallistujat kirjoittavat ympäristöasioista omalla, omaan blogiinsa sopivalla tyylillään. Tavoitteenamme on saada ihmiset pyrkimään keskustelemalla kohti parempaa tulevaisuutta.

Etsimme joukkoihimme kaikenlaisia blogaajia: kaikista kansallisuuksista, kaikenlaisista taustoista ja kaikista aihepiireistä. Osallistuaksesi seuraa näitä ohjeita:

Julkaise kirjoitus 15. lokakuuta
Julkaise blogissasi sinua kiinnostavaan ja blogisi teemaan sopivaan ympäristöaiheeseen liittyvä kirjoitus.

Esimerkiksi, jos blogisi aihepiirinä on raha, voit julkaista vinkkejä rahan säästämiseen ympäristöystävällisten ideoiden avulla. Vastaavasti politiikka-aiheinen blogi voi pohtia ympäristöasioiden painoarvoa poliittisessa päätöksenteossa.

Osallistuvien kirjoitusten ei tarvitse noudattaa tiettyä agendaa vaan riittää, että ne liittyvät asetettuun laajempaan asiakokonaisuuden kirjoittajalle ja tämän lukijakunnalle sopivalla tavalla. Tavoitteenamme ei ole edistää tiettyä näkökulmaa, vaan saada aikaan keskustelua aihepiiristä.

Kirjoita siis samalla tavalla kuin tavallisesti kirjoitat blogiisi, liitä kirjoituksesi ympäristöasioihin ja julkaise se lokakuun 15. päivänä.

Muita vaikutusmahdollisuuksia
Voit osallistua blogiteemapäivään myös lisäämällä teemapäivän mainosbannerin sivuillesi (http://blogactionday.org/promote) tai lahjoittamalla teemapäivän ansiosi itse valitsemallesi ympäristöjärjestölle.

Rekisteröi blogisi
Pidämme BlogActionDay.org-sivustolla kirjaa tapahtumaan sitoutuneista blogeista, joten olisi hyvä, jos rekisteröisit blogisi osoitteessa http://blogactionday.org/commit

Bloody Sunday

Jos elämä tuntuu tylsänpulskealta eikä mitään jännittävää koskaan tapahdu, kannattaa hankkia koira. Tahikka useampi, jolloin mahdollisuus vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin kasvaa.

Huomisaamuna yhdeksältä on suunnattava Joensuusta kimppakyydillä Petroskoihin. Matka on niitä, joille palkansaajan tulee lähtemän vaikka pää kainalossa. Perillä odottavat yhdet vuoden tärkeimmistä kinkereistä. Jalkapuurangaistus ja raippoja, jos niistä laistaa.

Edellisestä reissusta kotiudutaan perjantaina illansuussa. Lauantaiaamuna iskee räkälentsu. Ei siinä mitään. Varataan junalippu sunnuntai-iltapäiväksi. Vietetään päivä lähinnä nukkumalla toivoen, että olo paranee. Jätetään viimeiset reissuun liittyvät paperitoimet sunnuntaiksi, koska silloin ehtii vielä hyvin. Ja junassa on aikaa lukea.

Sunnuntaiaamuna mennään - jo hieman parempivointisena - koirien kanssa lenkille ennen töihin ryhtymistä. Ja kas. Puolivälissä marssia Sandy alkaa ripuloida verta. Paljon.

Soitetaan hätäpäissään miehelle, joka on menossa kalliokiipeilemään (onneksi vasta menossa, myöhemmin olisi puhelimeen ollut turha soitella). Aletaan jo kotimatkalla tavoitella päivystävää eläinlääkäriä. Ehditään hiki päässä kotiin samaan aikaan miehen kanssa, ihmetellään tuokio tilannetta, todetaan, ettei ruokaa kärkkyvä koira näytä olevan välittömässä hengenvaarassa, perutaan junalippu, lähdetään norkoilemaan kahdeltatoista aukeavan eläinlääkäripäivystyksen ovelle.

Diagnoosi on, jos oikein muistan, akuutti hemorraginen gastroenteriitti. Eläinlääkäri määrää tuhdit antibiootit, paastoa ja pakkojuottoa ja kiittelee ripeää toimintaa - vaivalla on taipumus viedä eläin nopeasti huonoon kuntoon. Sen ei pitäisi tarttua, mutta pennunkin vointia kuulemma kannattaa seurata.

Tullaan helpottuneina kotiin. Ihmetellään tilannetta. Yhä ruokaa kärkkyvä Sandy ei ole niin sairas, että tärkeä reissu kannattaisi perua kokonaan, mutta molempia koiria olisi hyvä pitää lähipäivinä silmällä. Mies on visusti töissään kiinni ja pääsee korkeintaan käymään päivällä kotona.

Niinpä soitetaan vanhemmille, esitetään avunpyyntö vedoten siihen, ettei heidän niskoilleen ole koskaan sälytetty korvasärkyisiä lastenlapsia. Pakataan reppu, lastataan koirat autoon, vilkutetaan miehelle hyvästit ja lähdetään ajamaan kohti Pohjois-Karjalaa. Ehditään perille illalla. Viedään koirat mökille vanhempien hoiviin, välitetään eläinlääkärin ohjeistus, kiitetään nöyrimmästi ja jatketaan itse matkaa kaupunkiin.

Tyhjennetään humisevaa päätä blogitekstiä naputtamalla. Huokaistaan, keitetään teetä, varataan viereen röykkiö nessuja ja ryhdytään töihin. Aamuyhdeksään on vielä aikaa. Ja passikin näyttää päätyneen mukaan.

In Dublin's fair city

Kun kahdeksan vuotta sitten kävin Irlannissa vaihto-opiskelusyksyn päätteeksi, jäi Dublin näkemättä. Puute korjautui nyt kuuden hengen ja kahden päivän merkkipäivämatkalla.

Puolitoista päivää perillä antoi jo hieman makua kaupungista, ainakin turistien kansoittamasta keskustasta. Yleisvaikutelmaksi pikavisiitistä jäi sympaattinen, hieman rähjäinen arkkitehtoninen sekametelisoppa, jossa maan kasvava talous näkyy nostokurkina ja uusina, lasiseinäisinä toimistorakennuksina.



Virallisia nähtävyyksiä ei kahteen päivään viitsi paljoa ahtaa, mutta jotain kuitenkin. Hulppein käyntipaikoista oli Trinity Collegen kirjaston Long Room. Tiloille ja tunnelmille eivät kuvat tee koskaan oikeutta, joten hallin mittasuhteet, valonhämy, kirjojen määrä ja niiden tuoksu tekivät yllättävän ja mieleenpainuvan vaikutuksen. Sen sijaan Book of Kells oli samasta syystä jonkinlainen antikliimaksi. Painetut kuvat kertovat saman, minkä lasilevyn alla lekottava alkuperäiskappalekin, ja jälkimmäisen näkeminen saa siinä se nyt on-väristysten sijasta aikaan lähinnä hämmästelyä siitä, miten hyvin opus on kestänyt vuosisatojen retuutusta.

Irlannin kansallismuseo oli niin ikään mukava käyntipaikka. Sopivan pieni (museoähky ei ole miellyttävä olotila), hyvin järjestetty ja kaiken lisäksi ilmainen. Pagistaan suosittelee.

Karvainen kansa vietiin reissun ajaksi allekirjoittaneen serkkutytön ja tämän puolison hellään huomaan. Vieraskoreuden karistua sekä vanhempi että nuorempi assistentti olivat kunnostautuneet kyseenalaisessa käytöksessä kumpikin tavallaan. Hakijoiden korvat punoittivat kuunnellessa, kuinka nuorempi oli muun muassa kiivennyt pöydälle ja syönyt rahapuun pistokkaan.
- Eihän sitä tiedä, jos se nyt kakkisi rahaa*, tuumasivat hoitajat, joiden suhtautuminen koiramaisiin vastoinkäymisiin oli ihailtavan laupias.

*Ei kakkinut.

Reilu banaali

Eräästä lehdestä osui silmiin mainos, joka julisti Reilusti banaalilla kouluun! Epäilin muotoilua tarkoitukseltaan hämäräksi jääneeksi sanaleikkiyritelmäksi, mutta mikään muu ei reilun kaupan hedelmiä markkinoivassa ilmoituksessa tahallisuuteen viitannut.

Sattuuhan sitä. Ja mieluummin reilun hauska painovirhe kuin banaalit yhdys sana virheet, joiden esiintymistiheys painetuissa teksteissä, mainoksissa ja tuotenimissä jaksaa kummastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Parempi myöhään

Pistäydyttiin pikaiselti Tampereella koko kaksi- ja nelijalkaisen edustuston voimin. Ylen hilpeiden kemaraisten aiheena oli siskon ja langon viisivuotishääpäivä, jota kai puuhäiksikin kutsutaan.

Hääjuhlien myötä on viisi vuotta vierähtänyt myös siitä, kun urosvahvistuksen kanssa tapasimme ensi kerran. Tosin kaksi ja puoli jokseenkin vaiheikasta vuotta ehti kulua, ennen kuin tapaaminen sai intensiivisempää jatkoa.

Onneksi sai. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tuumasin katsellessani, kun armaani pisti jalalla koreasti Sun muistolles, Urho Kekkonen-humpan tahtiin lankomieheni kanssa.

Homeerisen herkullisen hääpäiväaterian teema muuten viittasi jo seuraaviin perhejuhliin sisältäen muun muassa Guinness-marinoitua sisäfilettä ja valkosuklaa-viskimoussea mokkasiirapilla. Äidin seitsemän vuosikymmentä. Ensi keskiviikkona. Dublinissa. Whack fol all the Ra!

Parhaassa valossaan

Eilen aamukuudelta Oulu oli vielä uninen ja rento. Joesta nousi usvaa ja kalpeneva kuu vaihtoi vahtivuoroa auringon kanssa. Liikkeellä oli vasta muutamia autoja ja varhaisia pyöräilijöitä, rantatöyrään sorsat nukkuivat pää siiven alla.

Syysaamu parhaimmillaan, viileä ilma kevyttä hengittää.

Olen vuosien myötä ottanut tavaksi pitää juoksutöppöset reissurepun vakiovarusteena. Moni kaupunki näyttäytyy parhaassa valossaan varhain aamulla heräillessään haukotellen uuteen päivään. Noissa hiljaisissa aamukierroksissa on jotakin tyyntä, taianomaista ja hyvin henkilökohtaista, ne ovat jotenkin elämäntäyteisiä kaikessa eleettömyydessään.

Proosallisempi syy reissulenkkeilyyn ja -venyttelyyn on se, että eritoten seminaarit ja muut kinkerit tapaavat olla silkkaa istumista aamusta iltaan. Päiväkausien paikallaan pönöttäminen saa puolestaan aikaan ikävää iskiasoireilua, josta näyttää muodostuneen allekirjoittaneen vakiovaiva. Ilmeisesti se on äidinisän perintöä; hänelläkin iskias ilmoitti olemassaolostaan aika ajoin huolimatta kilpasuunnistajan ja aktiiviliikkujan elämästä.

Onneksi kiusa ei - ainakaan vielä - ole äitynyt kovin pahaksi, vaikka oleminen välillä vähän hankalalta tuntuukin. Panen toivoni juoksemisen lisäksi vätkytyksen, vesijuoksun ja venyttelyn pyhään kolminaisuuteen ja koetan olla herättämättä nukkuvaa karhua.

Ei kuulosta kovin mukavalta nimittäin.

Satunnaiset

Sateisehkot terveiset Oulusta kuvatutkimuskinkereiltä. Ihmettelin tuntemattomalle hyttitoverilleni täyttä yöjunaa keskellä viikkoa, jolloin hän muistutti syyslukukauden olevan aluillaan. Niinpä tietysti.

Satunnaiset kohtaamiset maailman turuilla ovat vinkeitä. Kinkeröimässä on myös muuan tsekkiläistutkija, jonka kanssa tahkosimme aatehistoriaa Northumbrian yliopistossa kahdeksan vuotta sitten. Enpä olisi arvannut häneenkään enää törmääväni - vaikka aika pieniä taitavat olla nämäkin piirit.

Che!

Ei voi olla miettimättä, mitä Ernesto Rafael Guevara de la Serna itse tuumaisi, jos tietäisi naamansa koristavan kynäkoteloita, kansioita, vihkoja ja viivottimia. Suomalaisen krääsäkauppaketjun koulutarvikesarja on mitä valaisevin esimerkki ilmiöstä, jossa ikoniksi muuttunut kuva elää omaa elämäänsä, irtoaa yhä kauemmas asiayhteydestään ja jää kellumaan satunnaisten mielleyhtymien mereen.

Vielä takavuosinahan kyseinen juliste opiskelijasolun seinällä oli edes jonkinlainen pseudoaatteellinen kannanotto, tai ainakin sellaiseksi se haluttiin miellettävän. On vaikeaa kuvitella, että muovisella Che-penaalilla olisi enää sama vaikutus (joltisenkin irvokkaaksi asian tekee se, että penaali on epäilemättä tuotettu polkuhintaan maassa, jossa työvoima on vielä halpaa ja nöyrää).

Pagistaan jää mielenkiinnolla odottamaan Mao-rapuveitsiä ja Vladimir Iljitsin pään muotoista pyyhekumia. Mansikantuoksuinen olisi kiva.

Mitähän

Jos Sandyn (vasemmalla) pään yläpuolella olisi ajatuskupla, niin mitähän siinä lukisi?

Jotakin sensuroitua, oletan.

Hurjemmalta tämä kyllä kuvissa näyttää.

At Last the 1948 Show

Urosvahvistus - se kaksijalkainen, koodinimi pitänee vaihtaa - poimi tavaratalon tarjouslaarista kuuden euron dvd-helmen. Niinpä Pagistaanissa on nautiskeltu At Last the 1948 Show-sketsisarjan jaksoja hitaasti ja pala kerrallaan, kuin tummaa laatusuklaata konsanaan. Vuosina 1967-68 esitetty sarjahan oli eräänlainen itsenäinen esiaste Monty Pythonille, mikä kertonee siitä sen, mitä tarvitseekin.

- - -

Pagistaanin koulupojat saivat kuin saivatkin pentukurssilta hienon päästötodistuksen. Kehujakin tuli. On se fiksu. Siis pentu. Ja toki myös mies; osaa hänkin istua ja tassua antaa ja ohittaa lajitoverit rähisemättä.

Kaksin kuin yksin

Veloenan pohdinnat yksin olemisesta tuntuivat kovin tutuilta. Sellaisilta, joita olen itsekin usein pyöritellyt, jostain syystä taas enemmän viime aikoina.

Minäkin viihdyn mainiosti yksin. Olen aina viihtynyt. En muista lapsenakaan kaivanneeni kavereita, kun kesäisin asuimme mökillä (kiitos opettajien kadehdittujen kesälomien, pystyimme äidin kanssa olemaan siellä tauotta kesäkuun alusta elokuun puoliväliin). Tekemistä ja lukemista riitti aina aamusta iltaan. Ja riittää yhä, kun vietän aikaa omassa seurassani.

Niin ikään arvostan ihmissuhteissa eniten sitä, että jonkun kanssa voi olla kuin olisi yksin. Siis myönteisessä mielessä. Yksinäisyys ihmisseurassa voi toki olla yksi kurjimmista tuntemuksista, mutta se on aivan eri asia. Tarkoitan nyt sitä, kun voi puuhata omiaan, olla hiljaa tai jutella, ajatella äänettömästi tai ääneen, nauraa välillä jollekin elämän kummallisuudelle (viimeksi mainittu on muuten jotakin, joka on hauskempaa yhdessä kuin yksin, mutta edellyttää tietysti, että molempia naurattavat samantyyppiset asiat). Pakotonta, lämmintä yhdessäoloa, joka ei edellytä toisen läsnäolon jännittynyttä tiedostamista ja jatkuvaa reagoimista.

Luulen, että juuri tiedostamisen ja reagoimisen paine saa aikaan sen, että yleensä ottaen ihmisten seurassa oleminen tuntuu vievän nopeasti voimat. Vähän aikaa kerrallaan sitä jaksaa, sitten antaa itselleen luvan lähteä, palata helpompaan olotilaan, siihen, jossa on joko yksin tai kaksin kuten yksin.

Ehkä kaikki eivät tuota painetta koe? Tai ehkä sen voimakkuudesta löytyy "ekstrovertin" ja "introvertin" ero? En tiedä.

Asiassa on kääntöpuolensa. Jos elämässä on tärkeä lähisuhde, joka on edellä kuvatun kaltainen, sosiaaliset tarpeet saattavat hyvin täyttyä siinä. Veloena muuten kirjoittaa tuosta pakottomuuden olotilasta rakastamisen edellytyksenä, mikä on varsin osuvaa; merkillistä tosin on, että sitä ei välttämättä tunnista ennen kuin sen todella kokee - esimerkiksi allekirjoittaneella vasta kolmas pidempi ihmissuhde on avannut silmät sille, että tällaistakin voi toisen kanssa eläminen olla, että tällaista sen ehkä pitääkin olla. Silloin ei pääse erakoitumaan tavalla, joka jo itsestäkin alkaa tuntua epäterveelliseltä, toisin sanoen seuraan hakeutumisen tarve laantuu ja katoaa ehkä kokonaan. Miksi nähdä vaivaa ja ottaa kenties riskejä, kun niitä ei tarvitse nähdä eikä ottaa? Parasta mahdollista seuraahan on tarjolla käytännössä aina, kun sitä haluaa.

Jotakin tällaista minulle on tapahtunut viimeisten parin vuoden aikana, etenkin muutettuani pääkaupunkiseudulle parisuhteellista elämää viettämään. Suurin osa vanhoista ystävistäni asuu muualla (heidän tapaamisiaan yleensä ottaen luonnehtii tuon helpon yhdessäolon tunne), eikä etätyöläisellä ole edes kahvitaukotuttuja pitämässä kiinni laumaeläimen arjessa. Vaikka täällä elellessäni olen tavannut lukuisia hienoja, mukavia ja äärimmäisen kiinnostavia ihmisiä, tuntuvat tuttavuuksien syventämisyritykset kaveruuksiksi ja ehkä jopa ystävyyksiksi kovin hankalilta. Mahdottoman houkuttelevilta kyllä, mutta jonkinlainen krooninen varovaisuus ja ainaisen ulkopuolisuuden tunne saavat valitsemaan turvallisemman tien ja tarkkailemaan tilannetta kauempaa (Lupiini puki taannoin hyvin sanoiksi sen, mitä minäkin ajan takaa). Jäämään kotiin, vaikka kutsutaan - sekin on jotenkin hurjaa ja ennen kokematonta, että kerran tavatut ihmiset ovat lämpimästi kutsumassa uusiin tapaamisiin - vaikka ilahtuu kutsusta ja ehtisi paikalle, vaikka itsekin kaipaa jotakin määrittelemätöntä, jota ilman on irtolaisena oppinut olemaan ja pärjäämään.

Ehkä sitä välttää laittamasta itseään alttiiksi, kun ei ole välitöntä pakkoa? Välttää siitäkin huolimatta, että turvallisin ja mukavin valinta tarkoittaa riskiä sosiaalisesta sammaloitumisesta, laiskistumisesta, kyynistymisestä ja itsekeskeisyydestä, jotka puolestaan alkavat helposti nakertaa koko elämisen ja ihmisenä olemisen perusrakenteita.

Jostain syystä mieleen nousee spiraali, jossa voi valita liikkuvansa joko sisään- tai ulospäin.

Senpä kun tietäisi, milloin antaa itselleen periksi ja todeta, että olen tällainen ja tulen aina olemaan, milloin pöngätä itsensä kynnyksen yli ja vakuuttaa, että tässä on itsensä kehittämisen paikka, haaste, jonka kohtaaminen saattaisi koitua hyödyksi sekä itselle että muille?

Bää itsellenne

Taas kerran. Tällä kertaa englanniksi:
- Look Mom, there are two doggies that look like sheep!

Kolme vuosikymmentä bedlingtoninterrierien kanssa ovat antaneet vankan empiirisen pohjan huomiolle, että kyseinen koira todella tuo valtaosalle ihmisistä mieleen onttosarvisiin kuuluvat, villavat ystävämme. Mistä taas voi päätellä, että lampaan attribuutit - tunnukset - ihmisten mielikuvissa ovat kihara karva ja kuperalta näyttävä otsa.

Siihenpä ne yhtenäisyydet jäävätkin.

Urosvahvistukselle kiitos kuvasta. Pentuaika on niin lyhyt, että kun se osuu ns. elämän ruuhkaviikkoihin, jäävät kuvalliset muistot helposti harmittavan vähiin.

Mongozo

Vaikka Pagistaanissa vältetäänkin mainostamista, poikkeus tehdään, jos syy on hyvä.

Nyt on.

Allekirjoittanut ei ole mikään oluen ystävä (Guinness silloin tällöin tekee poikkeuksen), mutta omatekoisten hampurilaisten särpimenä lauantai-iltana nautittu reilun kaupan banaaniolut laajensi oluen käsitettä aiempaa herkullisempaan suuntaan. Pienperheemme perinteisempää ohrajuomaa suosiva osapuolikaan ei lasiin sylkenyt, vaikka aluksi yhdistelmää kummeksuikin.

Aidolla banaanilla höystetyssä Mongozossa hedelmän maku on mallasta vahvempi, joten muutkin kaljaa kaihtavat saattavat yllättyä iloisesti. Imelää tai esanssisen makuista ei juoma kuitenkaan ole.

- - -

Banaanioluestako johtunee, mutta sunnuntain kiipeilyretki oli niitä reissuja, joista ei ole juuri jälkipolville kertomista. Kun saman polven nylkee kahdesti terävärosoiseen kallioon koettaessaan könytä kiperän kohdan yli, jättää kolmannen yrityskerran suosiolla tuonnemmaksi - tai taitavammilleen.

Pagistaan julistaa shortsikauden täten päättyneeksi, vaikka runsaslukuisten raapamien herkkä verenpuna yhdistettynä mustelmien tummanviolettiin onkin lähestulkoon esteettinen näky.

Suomi pitäisi voida

Pagistaanissa ollaan sen verran tylsiä ja porvarillisia, että perjantai on sanattomasta sopimuksesta siivouspäivä. Se nappaa imurin, joka työpäivän jälkeen ehtii, ja toinen tekee täydentäviä toimia. Noin tunnin verran heilumista, ja viikkosiistimys on tehty.

Tänään allekirjoittanut innostui lisäksi kuuraamaan vimmaisesti kylpyhuoneen lattiaa. Urosvahvistus huolehti ystävällisesti taustamusiikista.

"Jo pienestä meille jo opetetaan
hamm
kuinka kädet pestään ja hampaat harjataan
hamm
puhtaus on meille puoli ruokaa
hammm
nyt perkele se toinen puoli tuokaa
syyhybakteerit ja virukset
niin
pölypallot paiseet ja muut loiset
täällä ollaan
rutto köhä yskökset ja luumätä
hyi
meitä joku yrittää hämätä

Näin siivotaan näin siivotaan
nurkkia myöten pois paskat kuurataan
Suomi pitäisi voida
to to to tolulla desinfioida

Hirttäkää grynderit
oikein
polttakaa vakuutusyhtiöt
pian
vallatkaa pankit
tuo kuulostaa todella hyvältä
juokaa pörssimeklareiden rankit
onnea on niin monenlaista
tä
bakteerikin voi olla onnesta kaista
tiedetään
siksi kysymmekin teiltä
herra pääministeri ja suomen eduskunta
minkälaista on se onni
kun ilman lehmää jää nukkavieru sonni"

- Lapinlahden Linnut: Lasten siivouslaulu

Pieni Päärynä

Väsyksissä ja hellepäissään sohvalla ideoitua: ihmisen kokoiset, sympaattiset, monenlaisia palveluita ja yksinomaan tarpeellisia tavaroita tarjoavat kauppakeskukset Pieni Päärynä ja Viulu.

Mikä muuten naisten syysmuotia vaivaa? Muodottomia kolttuja ja käytössä virahtaneiden äitiysvaatteiden näköisiä paidanlurppanoita, joita ymmärtääkseni tunikoiksi kutsutaan. Onko kyseessä jälleen vaatesuunnittelijoiden kollektiivinen källi*, jolle muotinäytösten jatkoilla räkätetään niin, että valkoviini lasista läikkyy?

*Vrt. ilmiö nimeltä talvicaprit, joita muun muassa Virkanaisen muistelen hyvästä syystä hämmästelleen.

Pienestä pitäen

Pystyn mainiosti samaistumaan järkyttyneisiin vanhempiin, joiden korviin kantautuu kalsea viesti. Pentumme on koulukiusaaja!

Onneksi koirakoulusta annetaan viisas neuvo, joka täten laitettakoon jakoon muidenkin pentujen huoltajille. Jos pieni koululainen esittää alfauroksen (tai -naaraan) elkeitä hyppimällä liian innokkaasti muiden selkään, kannattaa tapa kitkeä pois lempeästi, mutta päättäväisesti. Teinin öyhöttämiset ovat jo kasvatuksellisesti työläämpi urakka. Jos leikkisätkin uhoamistaipumukset ohjataan pienestä pitäen terveempään ja luovempaan suuntaan, voi kyseinen yksilö säästyä aikuisena ikäviltä tilanteilta koirapuistossa.

Tai grillijonossa.

Muuten Pagistaanin poikain koulutie on alkanut mitä lupaavimmin. Kentältä kotiin on tullut kaksi väsynyttä, mutta innostunutta oppilasta. Vielä kaksi iltaa ensi viikolla, ja esikoulun päästötodistus on plakkarissa.

Kotiportilta kouluun asti

On taas se aika, kun aamunraikkailla kaduilla kulkee jaloin varustettuja reppuja. Miten pieninä niiden kantajat oikein aloittavat koulun?

Vaan niinpä lähtivät myös Pagistaanin pojat pentukurssille taskut täynnä maksaherkkuja ja pusseja vahinkojen varalle. Me täällä Sandyn kanssa huokailemme ja jännitämme, miten koululaiset pärjäävät suuressa maailmassa. Kiusataankohan niitä? Joko pitäisi soittaa opettajalle?

Meilläkin, kuten heillä, muuten vannotaan yrjölän puuron ja sen erinäisten maallikkovariaatioiden nimeen, vaikka ruokintaa täydennetäänkin kerettiläisesti kuivamuonalla. Mainiota apetta nelijalkaisille ikään katsomatta, ja kaipa tuolla kaksijalkaistenkin töppönen nousisi ja karva kiiltäisi.

Viimeistään ensi viikolla Pagistaan lupaa tarjota taas muutakin kuin kakkapusseja ja käsitehistoriaa. Tällä hetkellä ne vain täyttävät kaiken valveillaoloajan (ja osan unistakin), eikä aivoon juuri muuta mahdu.

A kind of exorcism

Quentin Skinnerin vastaus kysymykseen, mihin historiantutkimusta oikeastaan tarvitaan:

"As I have elsewhere argued, one of the uses of the past arises from the fact that we are prone to fall under the spell of our own intellectual heritage. As we analyze and reflect on our normative concepts, it is easy to become bewitched into believing that the ways of thinking about them bequeathed to us by the mainstream of our intellectual traditions must be the ways of thinking about them. Given this situation, one of the contributions that historians can make is to offer us a kind of exorcism. If we approach the past with a willingness to listen, with a commitment to trying to see things in their way, we can hope to prevent ourselves from becoming too easily bewitched. An understanding of the past can help us to appreciate how far the values embodied in our present way of life, and our present ways of thinking about those values, reflect a series of choices made at different times between different possible worlds. This awareness can help us to liberate us from the grip of any one hegemonal account of those values and how they should be interpreted and understood. Equipped with a broader sense of possibility, we can stand back from the intellectual commintments we have inherited and ask ourselves in a new spirit of enquiry what we should think of them."
- Quentin Skinner: Visions of Politics (2002).

Suuria asioita

Kuuppa höyryää sekä allekirjoittaneella että pikkukoiralla, joka kasvaa silmissä kuin hyvin lannoitettu ruusupapu. Minä kertaan kuumassa auditoriossa diskurssianalyysin ihmeitä (olen onnistuneesti väistellyt Michel Foucaultia jo kaksitoista vuotta, mutta nyt minut on saarrettu, merde) ja pentu opettelee koiranelämän suuria asioita, kuten hihnassa kulkemista, paikallaoloa sekä sitä, että sandaalien paikka on eteisessä, ei koiranlelujen joukossa lattialla.

Vaan nyt on juostava taas.

Tehhään sitte

Jostain syystä Pagistaanin päivitykset eivät näy blogilistalla, mutta vahinko ei liene kovin suuri. Huomenna alkaa karmivan teoreettisfilosofinen, mutta epäilemättä varsin hyötyisä käsitehistorian kesäkoulu, jonka myötä pehmeä lomaltapaluu leppoisine reissuraportteineen jää haaveeksi. Obeesian mehevä pohojjammaalainen antoi kuitenkin potkun vinkeään murremeemiin, jonka sadosta olen nautiskellut muissakin blogeissa.

Näin siis menisivät esimerkkilauseet itäiseen murrealueeseen kuuluvan Pagistaanin tapaan.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Miun siskon punanen mekko mahtuu miullekki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviitko appuu siinä kirjotushommassa, jonka mantsanope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
No joo, tehhään sitte niinku sie ehotit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummo sano hakevasa meijät joskus varttii vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mie meninki Hesaan bussilla, ku myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ootko nähny missää miun veljen kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostit sie sen viimeviikkosen hammeen Henkkamaukasta?

Onko pakko

Helteet alkavat juuri, kun on aika jättää idän järvenrannat ja mustikkametsät. Tutoriksi ylennetty, iän myötä itsepäisemmäksi käyvä karvainen assistentti on tehdä lähdön hetkellä tenän. Onko pakko lähteä taas? Pitääkö matkustaa tuntikausia päästäkseen asfalttikaduille, joilla koiran nenä on juuri pakokaasujen tasalla ja joilla marssitaan hihnan päässä samoja reittejä päivästä toiseen? Onko palattava kaikuvaan porraskäytävään ja asuntoon, jonka ikkunasta näkyy parkkipaikka ja toisinaan - miten jännittävää! - kauppakassin kanssa kulkeva naapuri?

On, Sandy, on. Ei auta. Ehkä joskus on jotain muuta, nyt kuitenkin tätä.

Pikkukoiran rytmittämä kaupunkiarki lähtee metsittyneiltä liikkeelle hieman nykien, tunnustellen, mutta lähtee kuitenkin. Parvekelaatikoiden kuukausimansikat - aivan metsämansikan makuiset - pehmentävät kotiinpaluuta. Basilika ja oregano ovat ehättäneet kukkimaan hätäisestä latvomisesta huolimatta. Joka suuntaan venyneet sisäkasvit näyttävät elämäänsä tyytyväisiltä, kiitos tunnollisen lomahoitajan.

Kohinaankin kai tottuu taas.