Kun joukko tutkijantekeleitä päätyy saman pöydän ääreen, seurauksena ovat lähes aina terapeuttiset joukkoparkujaiset, jollaisia myös hienosti vertaistueksi kutsutaan. Niin tänäänkin, kun kolme historian jatko-opiskelijaa tapaa yliopiston kahvilassa. Apurahakauden loppu häilyy uhkaavana vuodenvaihteessa, eikä jatkosta ole kellään tietoa.
(Mikä raadollisinta, kaikki kisaavat samoista, vähistä rahoista. Sitä ei kyllä ulkopuolinen arvaisi - keskinäinen lojaalius kavereiden kesken on vielä vahva. Hyväksyvän päätöksen saanutta kollegaa onnitellaan aina hymyillen, vaikka omat pettymyksen kyynelet olisivat karvaita niellä.)
- Tiedättekö sellaisen jatkuvan syyllisyydentunteen?
- Joo, kun ei koskaan päivän päätteeksi tunne tehneensä tarpeeksi. Tai on tehnyt vääriä asioita.
- Tutulta kuulostaa!
- Minulla on kaamea tunne, että olen menossa kohti kadotusta. Että jotain peruuttamatonta tapahtuu. Että rahoitus loppuu, enkä saa enää mistään koskaan mitään.
- Sitä vain keskittyy pohtimaan, mistä yrittäisi seuraavaksi hakea rahaa. Siihen ne viimeiset apurahakuukaudet kuluvatkin.
- Ja syyllisyys kasvaa.
Sitkeinkin meistä, se, jolla on vahvin tutkijankutsumus, kertoo yllättäen harkitsevansa muiden töiden haeskelua. Vannoutunut poikamies on vakiintumassa, mikä on kai herättänyt miettimään tulevaisuutta uusista näkökulmista.
- Olen alkanut tajuta, ettei tällaista elämää jaksa vuosikausia. Kun sitä virkaakaan ei luultavasti koskaan saa.
- Minä olen tainnut tajuta sen jo aikaa sitten.
- Arkistoalalla on kuulemma hyvät työnäkymät...
- No just. Omien muistiinpanojenkin hallinta tuntuu riittävän hankalalta!
On aika viedä kahvikupit pois ja jatkaa matkaa. Sotaveteraanien kotiinpaluukokemuksia tutkiva lähtee väsäämään artikkelia, kylmän sodan jälkeisten tiedesuhteiden tuntija luvatun lyhennelmän pariin.
Keskiaikatutkija kiirehtii media-analyysin luennolle tuntien tutun nipistyksen omassatunnossaan: oikeastaan nytkin pitäisi keskittyä omaan tutkimukseen. Pitäisi tehdä sitä nyt, kun vielä voi.
Pitäisi, pitäisi sitä ja tätä. Mutta kenenpä ei pitäisi, oma sarkansa kai jokaisella on kynnettävänään. Onhan jo paljon, jos sarka on edes itse valittu. Saati jos on vapaa tekemään uusia valintoja niin halutessaan.
Palatessani illalla kotiin tajuan, että itse asiassa elämä on aika mielenkiintoista. Tässä ja nyt, kaikessa epävarmuudessaan, kaikkine kysymysmerkkeineen.
tiistaina, elokuuta 02, 2005
maanantaina, elokuuta 01, 2005
Rikkaana
Tunnistettuaan alkavan erakoitumisen merkit on tartuttava viipymättä toimeen. On soitettava ystäville, järjestettävä tapaamisia, palattava sosiaalisesti aktiivisten ruotuun. Hop! Olen melkein päässyt ryhdistäytymissuunnitelman toteuttamisen aikomisvaiheeseen, kun se saa yllättävää vauhditusta taholta jos toiseltakin.
Maatalousnäyttelyssä käynti on siskoni ja lankoni ajatus. Vietämme aurinkoisen perjantai-iltapäivän messuilla hortoillen, ja edellisen illan tenttiurakka alkaa vähitellen nollautua mielestä.
Lauantaina olen juuri saanut 30 neliön lukaalini siivottua ja tarttunut ansaitusti dekkariin, kun puhelin herää eloon. Freelanceriksi ryhtynyt, maalla asuva entinen työkaverini kertoo ja kyselee kuulumisia. Hämäläistynyt osa-aikakollega saa hyväntuulisen kehotuksen suunnata keulansa kohti Itä-Suomen vattupensaita.
- Reilu tunti ja kolme litraa, ajattele.
Sunnuntaina menen kuin menenkin kesän satoa katsastamaan, tosin tällä kertaa itärajaa lähempää. Möyriessäni marjaskarhuna metsässä vyölaukku alkaa soida. Kaivan mustikkaisin sormin puhelimen esiin. Asialla on joensuulainen ystävä, joka on miehensä kanssa sukuloimassa Tampereella ja tiedustelee, olisinko illalla maisemissa.
Viikonloppu päättyy hyvän ruoan, jäätelön ja jutustelun merkeissä mitä parhaimmassa seurassa.
Puhelimeni osoittaa harvinaista vilkkautta ja soi sunnuntaina vielä uudestaan. Juuri Matterhornin-reissultaan palannut tärkeä ihminen kyselee maanantain ohjelmaani. Aiemmasta suunnitelmastaan poiketen hän aikoo tehdä mutkan Tampereen kautta matkallaan Pohjois-Karjalaan. Aikaa on vain pari tuntia ennen luentojeni alkua, mutta muuten emme tapaisi ennen ensi viikon loppua...
Ja huomenna näen Tampereelle muuttaneen rakkaan kollegani pitkästä aikaa.
Yht'äkkiä tunnen itseni merkillisen rikkaaksi. Kiitos, ystävät.
sunnuntai, heinäkuuta 31, 2005
Huumorilla vihtahousua vastaan
Demon causing women to gossip during Mass. From Geoffrey de Latour Landry's Ritter vom Turn, printed by Michael Furter, Basle, 1493. (Medieval Macabre) Hyvän ja pahan määritelmät eri aikoina ovat mielenkiintoisia. Keskiajalla ne lienevät olleet mustavalkoisimmillaan, mitä länsimaihin tulee. Silloin kaikki, mikä ei ollut peräisin Jumalasta, nähtiin Saatanan tekosina. Vaihtoehtoja ei ollut.
Jyrkkä kahtiajako oli kirkon ja valtajärjestelmän etujen mukaista, pitihän se yllä yleistä järjestystä (kaikenlainen veneen keikuttaminen ja harmonian rikkominen olivat Perkeleen erikoisalaa). Niinpä papit koettivat pitää laumansa kurissa ja nuhteessa korostamalla paholaisen vaarallisuutta. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1734 Götan hovioikeus tuomitsi erään pojan kuolemaan tämän kerrottua, ettei uskonut paholaiseen tai helvettiin.
Yritys oli hyvä, mutta kirkon lietsoman synkän ja kadotusta huokuvan paholaiskuvan vastapainona olivat sitkeät kansanuskomukset.
"Kansankulttuurin paholaiskuva poikkesi oppineesta demonologiasta. Rahvaan keskuudessa paholainen ei ollut aina yhtä pelottava kuin oppineiden maailmassa. Rahvaan ajatusmaailmassa eli myös käsitys paholaisesta vähän tyhmänä ja helposti narrattavana. Etenkin folkloristiikan alalta on monia kertomuksia siitä, miten paholaista on pystytty eri tavoin huijaamaan, ja miten hänet on jopa tehty naurunalaiseksi. Tämä paholaiskuva on kaukana kirkon pelottavasta, ilkeästä hahmosta. Jeffrey Burton Russellin mukaan paholaisen tyhmäksi tekeminen oli tapa lieventää sitä pelkoa, mitä kirkon puolesta yritettiin iskostaa ihmisten mieliin.
- Soili-Maria Olli: "Paholainen on minun veljeni". Kirkon ja kansan paholaiskuva uuden ajan alussa. (Kirjassa Paholainen, noituus ja magia - kristinuskon kääntöpuoli. Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. Toimittaneet Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo. SKS. Tampere 2004.)
Näinhän se on. Huumori on ihmismielen aseista tehokkaimpia. Kukapa ei olisi huomannut, että peloilleen nauraminen on paras tapa saada ne kutistumaan ja katoamaan?
lauantaina, heinäkuuta 30, 2005
Valmis vaientamaan
Varoitus: sisältää lisää ruokaeettistä ihmettelyä ja tekopyhyyden rajoja hipovaa moralisointia.Kesäinen päivä vetää maatalousnäyttelyyn monenikäistä väkeä. Kaupunkilaisperheiden suosikkikohteita ovat tietysti eläimet, joita Tampereellakin on näytillä naudoista porsaisiin ja laamoista lampaisiin.
On hienoa, että maalaismummolattomilla kaupunkilaislapsillakin on mahdollisuus nähdä läheltä lehmän kostea turpa, rapsuttaa sikaa edes kerran elämässään ja haistella elämän- ja eläimenläheisiä tuoksuja. Ehkä jollekin jää mieleen sekin, mistä maito tulee.
Hieman isommilta näyttelyvierailta idealistinen sekaravinnon syöjä toivoisi syvällistä oivallusta siitä, mistä kinkkusiivut, broilerisuikaleet ja jauheliha tulevat (kaikkihan sen toki periaatteessa tietävät, halusivat tai eivät). Pikkupossut Nasu ja Pekoni lajitovereineen tuskin saavat elellä multaa tonkien noita neljää näyttelypäivää lukuunottamatta, eikä suurin osa Suomen kanoista koskaan pääse rapsuttelemaan maata matojen toivossa.
Milloin kotieläimestä muuten tuli tuotantoeläin? Kotieläimistä taidetaan puhua enää lasten kuvakirjoissa, niissä, joissa kysellään miten possu sanoo.
Allekirjoittaneesta onkin kovin merkillistä, että asialliset ja hyvän maun mukaiset yritykset herättää mielenkiintoa tuotantoeläinten oloja kohtaan siivotaan nopeasti katukuvasta. Sen enempää salaliittoteorioita laatimatta voi ihmetellä, onko suomalainen yhteiskunta todella näin herkkähipiäinen ja valmis vaientamaan vähänkin kiusalliset päänavaukset?
Täysin älyttömissä rikollisissa tempauksissa on se(kin) itseään vastaan kääntyvä puoli, että niiden kautta itse kukin voi etäännyttää itsensä aiheena olevasta kysymyksestä ja keskittyä kauhistelemaan nykynuorison moraalia. Mutta miksi on niin vaikeaa käydä järkevää keskustelua siitä, mitkä olisivat kestävän kehityksen ja ihmisarvon mukaisia tapoja tuottaa ruokaa ja muita hyödykkeitä, joita jokainen meistä kuitenkin päivittäin käyttää melkoisia määriä?
Kysehän on viime kädessä juuri arvoista, joiden penkominen ja kyseenalaistaminen kirpaisee aina - ja joiden esilletuominen on ehkä juuri siksi helppoa leimata todellisuuspakoiseksi taivaanrannanmaalailuksi.
Vaikka tunnen ja ymmärrän suomalaista maaseutua ja sen yrittäjien ahdinkoa - tehotuotetun lihan kulutuksen yllättävä putoaminen tekisi rumaa jälkeä monen tuottajan tilipussissa - en silti usko pään pistämiseen pensaaseen asiallisen ajatustenvaihdon ja kompromissien hakemisen sijasta. Samat kysymykset tulevat kuitenkin eteen ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa. Sitä paitsi lainsäädännön kautta muutokset tapahtuvat hitaasti vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kenenkään elinkeino on tuskin välittömässä vaarassa, vaikka rakentava keskustelu vilkastuisikin.
Enkä varsinkaan usko, että kenenkään päivä voi oikeasti mennä pilalle siitä, että bussipysäkillä joutuu hetken verran miettimään syömänsä ruoan alkuperää. Jos menee, niin...
Maatalousnäyttelyn hilpeimmän hetken tarjosi nautoja esitelleellä miehellä ollut utarelakki; virkattu vaaleanpunainen myssy, jonka laella tökötti neljä vedintä. Oivallus jäi ikuistamatta, sääli.
perjantaina, heinäkuuta 29, 2005
Banaani-ihmetys
Paikallisen marketin hedelmäosastolla oli tänään myynnissä kahdenlaisia banaaneja. Oli ylikansallisen yhtiön tunnettua merkkiä, kilohinta 1,99 euroa. Vieressä oli Reilun kaupan banaaneja, virheetöntä priimalaatua 1,49 eurolla kilo.
Banaanikauppa kävi vilkkaasti, mutten nähnyt kenenkään valitsevan halvempia ja kestävämmin tuotettuja banaaneja. Joko ihmiset eivät kerta kaikkiaan huomanneet niitä, tai sitten merkkiuskollisuus on saanut yhä hämmentävämpiä muotoja.
Banaanikauppa kävi vilkkaasti, mutten nähnyt kenenkään valitsevan halvempia ja kestävämmin tuotettuja banaaneja. Joko ihmiset eivät kerta kaikkiaan huomanneet niitä, tai sitten merkkiuskollisuus on saanut yhä hämmentävämpiä muotoja.
torstaina, heinäkuuta 28, 2005
Viestivä ihminen
Tämä kesä on tuonut katukuvaan tekstipaidat. Onhan niitä ennenkin näkynyt, mutta nykyisin joka toinen vastaantulija tuntuu julistavan äänettömästi elämänkatsomustaan tai yleistä angstiaan tai mitä lie. Eilisellä iltalenkillä vastaan hölkötteli keski-ikäinen mies, jonka paidanetumus ilmoitti Rules are for suckers. Tänään liikennevaloissa edessäni seisoi nuoripari, joiden selkämyksissä luki Saatanaako tuijotat. Jossain joku kertoi nähneensä paidan, jonka rintamuksissa luki Jeesus tulee ja selässä Jeesus menee.
Aika hyvä.
Löytyy niitä täältäkin. Allekirjoittaneella on juuri nyt yllään tuo vähän virahtanut, vuosia vanha t-paita, joka Horatiuksen sanoin julistaa "Aetas: Carpe diem, quam minimum credula postero". Se tarttui mukaan vaihto-opiskelusyksynä pohjoisenglantilaisesta kirjakaupasta. (Houkutteleva olisi ollut myös Oscar Wilden korskea sitaatti "I have nothing to declare except my genius", mutta itse paita oli epäimartelevan kananpojankeltainen. Kalvetustautiselta nauriilta näyttäminen olisi jotenkin vesittänyt sanoman.)
Kauran tavoin minäkin olen tykästynyt Mentalwearin tuotteisiin ja toiminta-ajatukseen. Niinpä aika ajoin tulee vedettyä päälle pakkopaita päänsisäistä tilaa heijastamaan. Ja siskoa muuten vaan ahistaa.
Edellisessä elämässä
Tähän mieltä elähdyttävään tietoon riitti nykyisen ammattinsa kertominen. Pagistaanissa pohditaan nyt ankarasti, ovatko kaikki elävältä haudatut kreikkalaiset kasvintuntijat jälleensyntyneet historiantutkijoina? Vai onko historiantutkijuus seurausta elävältä haudatuksi tulemisesta?
Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on kyllä vinha perä.
Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on kyllä vinha perä.
| In a Past Life... |
 You Were: A Kind Herbalist. Where You Lived: Greece. How You Died: Buried alive. |
keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2005
Ei mitään annettavaa
"Ihminen ei kykene elämään yksin. Hän on myöskin kykenemätön elämään yhteiskunnassa."- George Duhamel
Niin paljon kuin omasta rauhastani nautinkin, liika on joskus liikaa. Vuosien myötä olen jo oppinut tunnistamaan yliannostuksen oireet.
Toisin kuin luulisi, niihin ei kuulu yksinoloon kyllästyminen. Päin vastoin. Alan koteloitua omaan olemiseeni, säikähdän puhelimen soimista ja lykkään yhteydenottoja. Itsekseen kotikolossaan kupsehtiminen tuntuu aina vain helpommalta ja houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin ihmisten ilmoille lähteminen.
Orastavan erakoitumisen myötä alan pelätä läheistenkin ihmisten odottavan minulta jotakin, tietynlaista käytöstä kenties - hauskoja juttuja, myönteisyyttä, virkeää korvat pystyssä olemista - kun juuri runsaamman yksinolon jälkeen tunnen olevani seurassa tavallista sulkeutuneempi ja jollain tapaa ylitietoinen itsestäni ja sanomisistani. Tunnen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään; olen synkkä ja itsekeskeinen mörkö, eloisa kuin laho koivupökkelö.
Nyt tiedän jo, että tuo vierauden tunne ja itse-epäilyt tulevat ja menevät, kun niihin ei kiinnitä liikaa huomiota. Mutta ne nostavat hetkittäin kynnystä lähteä lajitovereiden pariin.
Sosiaalisuus vaatii lihaskunnon tavoin verryttelyä, säännöllistä harjoittelua. Mutta ilman muiden seuraa luova yksinäisyyskin muuttuu ajan myötä hedelmättömäksi, oleminen kiertyy sisäänpäin, ajatukset ajavat takaa omia häntiään. Mitään uutta ei synny, levottomuus kasvaa, jopa rakkaat kirjat alkavat maistua paperilta elämän sijaan.
tiistaina, heinäkuuta 26, 2005
Karannut
Pääni on taas tyystin tyhjä omista ajatuksista ja täynnä väkisin sinne sullottuja artikloja, päätöslauselmia, lakipykäliä ja säännöstöjä. Ne ovat niin kuivia, että tuottavat staattista sähköä toisiinsa törmäillessään. Mistä tuo ritinä muuten tulisi? Kallon saumojen hidas ratkeilu on toinen vaihtoehto.
Torstaina tietoa olisi jälleen pullautettava paperille kolmen opintoviikon edestä. Tai yritettävä ainakin.
Meille väliinputoajaikäpolvelle myönteisenä markkinoitu ajatus elinikäisestä opiskelusta alkaa saada lievästi ahdistavia piirteitä. Olisiko ollut kolmas opiskeluvuoteni, kun uraneuvonnan väki kävi julistamassa meille sitä sittemmin usein kuultua ilosanomaa, jonka mukaan ikäisemme saavat varautua hankkimaan kolmenkin alan pätevyyden pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.
Hip huraa.
Kun miettii, paljonko tietoa aivoihinsa on ahtanut katkeamattoman koulu- ja opiskeluputkensa aikana - mikä taitaa tehdä 23 vuotta - alkaa huimata. Missä se kaikki on nyt? Hautautunut käyttämättömänä mentaalisen pölyn ja hämähäkinseittien alle? Karannut korvien kautta hissukseen pihisten kuin ilma pyöränkumista?
Veikkaan jälkimmäistä.
- - -
Suupielet sai tänään kohoamaan tämä turhista ressaamaton leivontablogi. Vaikutus oli samantapainen kuin alkuasukkaiden murretarinoinnin salakuuntelulla Tampereen kauppahallissa.
Torstaina tietoa olisi jälleen pullautettava paperille kolmen opintoviikon edestä. Tai yritettävä ainakin.
Meille väliinputoajaikäpolvelle myönteisenä markkinoitu ajatus elinikäisestä opiskelusta alkaa saada lievästi ahdistavia piirteitä. Olisiko ollut kolmas opiskeluvuoteni, kun uraneuvonnan väki kävi julistamassa meille sitä sittemmin usein kuultua ilosanomaa, jonka mukaan ikäisemme saavat varautua hankkimaan kolmenkin alan pätevyyden pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.
Hip huraa.
Kun miettii, paljonko tietoa aivoihinsa on ahtanut katkeamattoman koulu- ja opiskeluputkensa aikana - mikä taitaa tehdä 23 vuotta - alkaa huimata. Missä se kaikki on nyt? Hautautunut käyttämättömänä mentaalisen pölyn ja hämähäkinseittien alle? Karannut korvien kautta hissukseen pihisten kuin ilma pyöränkumista?
Veikkaan jälkimmäistä.
- - -
Suupielet sai tänään kohoamaan tämä turhista ressaamaton leivontablogi. Vaikutus oli samantapainen kuin alkuasukkaiden murretarinoinnin salakuuntelulla Tampereen kauppahallissa.
maanantaina, heinäkuuta 25, 2005
Mitä voi tehdä
Mitä voi ihmisriepu tehdä kansainvälisen terrorismin edessä? Muuta kuin käydä jättämässä mielenilmaisunsa nettisivulle ja piiloutua sitten koloonsa toivoen, että paha pysyy sieltä poissa?Televisiouutisissa pohdittiin taannoin, liikkuuko Suomen muslimien keskuudessa kansainvälisiä terroristiagitaattoreita. Aiheen puitteissa jututettiin Tampereen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtajaa Mustafa Karaa. Tämä muistutti ikiaikaisesta tosiasiasta, että uskonnollista kiihkoilua ja väkivaltaa lietsovat palopuhujat löytävät kaikupohjansa sieltä, missä kytee tyytymättömyys.
Ihminen - kuka tahansa - jolla elämän puitteet ovat osapuilleen kunnossa ja joka tuntee olevansa hyväksytty omassa elinympäristössään, tuntee harvoin tarvetta lähteä rettelöimään ja tekemään vahinkoa muille.
- Tässä jokainen voi tehdä osansa ja aloittaa tervehtimällä naapuria rappukäytävässä, totesi Kara.
sunnuntai, heinäkuuta 24, 2005
Avartui
Penkkiurheilun päälle ymmärtämätön humanisti päätti lähimmäisten kutsusta avartaa maailmankuvaansa ja käydä katsomassa jalkapallo-ottelun.
Tamperelaisten ja italialaisen S. S. Lazion peli oli viihdyttävää seurattavaa, joskin amatöörikatsojan huomio kiinnittyi aika ajoin epäolennaisiin seikkoihin. Sellaisia olivat samaan aikaan ottelun kanssa alkanut kaatosade, harvinaisen ryytyneen näköiset järjestyshenkilöt muovisadetakeissaan sekä toisen puoliajan viuhahtaja, joka kipitti kelteisillään kentälle, heitti voltin, ja joka saateltiin sitten yhtä vauhdikkaasti kahden poliisin välissä pois.
Ja se, miten hilpeältä kuulostaa, kun kentällä oleva pelaaja Rocchi vaihdetaan pelaajaan Muzzi.
Tamperelaisten ja italialaisen S. S. Lazion peli oli viihdyttävää seurattavaa, joskin amatöörikatsojan huomio kiinnittyi aika ajoin epäolennaisiin seikkoihin. Sellaisia olivat samaan aikaan ottelun kanssa alkanut kaatosade, harvinaisen ryytyneen näköiset järjestyshenkilöt muovisadetakeissaan sekä toisen puoliajan viuhahtaja, joka kipitti kelteisillään kentälle, heitti voltin, ja joka saateltiin sitten yhtä vauhdikkaasti kahden poliisin välissä pois.
Ja se, miten hilpeältä kuulostaa, kun kentällä oleva pelaaja Rocchi vaihdetaan pelaajaan Muzzi.
lauantaina, heinäkuuta 23, 2005
Vanhaa kunnioittaen
Minussa asuu pieni tirkistelijä. Rakastan vanhoja puutaloja ja niiden pihapiirejä. Talvi-iltoina vilkuilen kulkiessani salavihkaa ikkunoista sisään, kesäisin kurkin pihoille yrittäen pysyä terässä maatiaisperennojen ja pensasruusujen tunnistamisessa.
Juuri nyt kukkivat rohtosuopayrtit (joita on pakko pysähtyä nuuhkaisemaan niiden tursutessa aidanraosta kadulle), harmaamalvikit, palavarakkaus ja ukonkellot. Hansaruusut pudottavat hiljakseen terälehtiään, vanhat ja rosoiset omenapuut kasvattavat raakileitaan.
Entä itse talot? Ainakin jokapäiväisillä ulkoilukulmillani - Tampereen Nekalassa, Viinikassa ja Järvensivussa - on meneillään 1900-luvun alkupuolella rakennettujen talojen innokas peruskorjaus.
Tulen aina hyvälle mielelle, kun näen jonkun raaputtavan työläästi maalia moniruutuisten ikkunoiden karmeista tai tunkevan hirsien väliin lisätiivisteeksi pellavarivettä. Mutta aivan liian usein vanhan talon kunnostamiseen laitetaan rahaa enemmän kuin aikaa, malttamattomuutta enemmän kuin ymmärrystä ja rakkautta. Ikkunat vaihdetaan kokonaan, seinään vedetään öljy- tai keittomaalin sijasta lateksikerros. Korjataan sekin, mikä ei korjausta tarvitsisi.
Uusi on aina uutta, vaikka se olisi yritetty tehdä vanhan näköiseksi. Vaihdetut ikkunat ovat vaihdetut ikkunat, kliiniset ja sileät verrattuna alkuperäisiin, charmikkaan epätasaisiin lasiruutuihin ja vahvasta ydinpuusta tehtyihin pokiin. Huolettomasti purettujen rakenteiden mukana kaatopaikalle on saatettu kantaa arvokasta kulttuurihistoriaa ja entisajan käsityöläistaitoa. Tyylipuhtaasta 20-luvun talosta on voinut muutosten myötä tulla hämmentynyt ja epäsuhtainen sekoitus uutta ja vanhaa.
Jokaisen vanhan talon ostajan ja remontoijan toivoisi lukevan tarkkaan Panu Kailan Talotohtori-kirjan ja tekevän sitten omat ratkaisunsa harkiten, vanhaa kunnioittaen. Ja toisin kuin joskus kuulee väitettävän, talonsa historian tuntemisen ja arvostamisen ei tarvitse tarkoittaa nykyajan mukavuuksista tinkimistä. Menneen ja nykyisen yhdistämisestä on monia onnistuneita esimerkkejä, mutta tietoa ja malttia niiden aikaansaaminen on vaatinut.
Lisätietoa ja asiantuntijoiden yhteystietoja löytyy esimerkiksi Museoviraston sivuilta ja Restaurointi-sivustolta.
perjantaina, heinäkuuta 22, 2005
Varhainen lukija lööpin löytää?
Sympaattinen bloggaajatulokas Lila pohtii, onko varhain lukemaan oppiminen yksinomaan hyvä asia. Mitä vaikkapa iltalehtien murhalööpeille altistuminen saa aikaan lapsen mielessä?
Sekä minä että siskoni kuulumme Lilan lapsen tavoin niihin, jotka vanhempien kertoman mukaan oppivat lukemaan kolmannen ikävuoden kieppeillä ilman sen kummempaa opetusta. Hatarat muistikuvani todistavat samaa: en muista lainkaan aikaa, jolloin en olisi osannut lukea. Enkä todellakaan sano tätä ylpeilläkseni. Lukeminen lienee noina vuosina täysin toisarvoinen taito verrattuna kaikkeen muuhun opittuun ja opittavaan.
Omassa lapsuudessani ei ollut vielä nykyisenkaltaista lööppikavalkadia, eikä kirjainten maailma ehkä tarjonnut muutenkaan yhtä uhkaavia näkyjä kuin nykyään. En ainakaan muista suoranaisesti ahdistuneeni mistään sattumalta lukemastani noiden ensimmäisten vuosien aikana - alitajunnan polkujahan ei kukaan tiedä. Toisaalta mieli antaa luetuille asioille merkityksiä muuten koetun kautta. Väkivallasta kertovat lööpit ja uutisotsikot eivät siis välttämättä hahmotu lapselle yhtä pelottavina kuin aikuiselle, jolla on jo elämänkokemusta ja jonkinlainen käsitys maailmasta kokonaisuutena.
Voihan jokainen natiainen lukutaidosta riippumatta kuulla tappouutisia televisiosta ja radiosta, ja varmasti kuuleekin. Ennemmin tai myöhemmin.
Jonkinlaista "pikkuvanhuutta" varhainen lukutaito saattaa kyllä edistää. Muistan pohtineeni joskus muutaman vuoden ikäisenä, miksi pedagogisesti oikeaoppisen iltasatukirjan esipuheessa neuvottiin vanhempia lukemaan vain yksi satu kerrallaan ja valikoimaan vielä kullekin päivälle sopivat aiheet. Itse luin kirjan muutamassa illassa läpi ja siirryin innolla seuraavaan.
Kenties yhteiset ääneenlukuhetket jäivätkin omatoimisen lukemiseni vuoksi vähemmälle, mikä on tavallaan sääli. Kodin kirjahyllyjen koluaminen saattoi myös tuottaa lukukokemuksia, mitkä olisi voinut hyvin säästää muutamaa vuotta myöhemmäksi.
Mutta pysyvää vahinkoa varhainen lukutaito tuskin kenellekään aiheuttaa, ainakaan jos se on itse ja omaehtoisesti opittu.
- - -
Marleena on muuten palannut kesälomaltaan takaisin bloggaajien kaartiin, mukavaa!
Sekä minä että siskoni kuulumme Lilan lapsen tavoin niihin, jotka vanhempien kertoman mukaan oppivat lukemaan kolmannen ikävuoden kieppeillä ilman sen kummempaa opetusta. Hatarat muistikuvani todistavat samaa: en muista lainkaan aikaa, jolloin en olisi osannut lukea. Enkä todellakaan sano tätä ylpeilläkseni. Lukeminen lienee noina vuosina täysin toisarvoinen taito verrattuna kaikkeen muuhun opittuun ja opittavaan.
Omassa lapsuudessani ei ollut vielä nykyisenkaltaista lööppikavalkadia, eikä kirjainten maailma ehkä tarjonnut muutenkaan yhtä uhkaavia näkyjä kuin nykyään. En ainakaan muista suoranaisesti ahdistuneeni mistään sattumalta lukemastani noiden ensimmäisten vuosien aikana - alitajunnan polkujahan ei kukaan tiedä. Toisaalta mieli antaa luetuille asioille merkityksiä muuten koetun kautta. Väkivallasta kertovat lööpit ja uutisotsikot eivät siis välttämättä hahmotu lapselle yhtä pelottavina kuin aikuiselle, jolla on jo elämänkokemusta ja jonkinlainen käsitys maailmasta kokonaisuutena.
Voihan jokainen natiainen lukutaidosta riippumatta kuulla tappouutisia televisiosta ja radiosta, ja varmasti kuuleekin. Ennemmin tai myöhemmin.
Jonkinlaista "pikkuvanhuutta" varhainen lukutaito saattaa kyllä edistää. Muistan pohtineeni joskus muutaman vuoden ikäisenä, miksi pedagogisesti oikeaoppisen iltasatukirjan esipuheessa neuvottiin vanhempia lukemaan vain yksi satu kerrallaan ja valikoimaan vielä kullekin päivälle sopivat aiheet. Itse luin kirjan muutamassa illassa läpi ja siirryin innolla seuraavaan.
Kenties yhteiset ääneenlukuhetket jäivätkin omatoimisen lukemiseni vuoksi vähemmälle, mikä on tavallaan sääli. Kodin kirjahyllyjen koluaminen saattoi myös tuottaa lukukokemuksia, mitkä olisi voinut hyvin säästää muutamaa vuotta myöhemmäksi.
Mutta pysyvää vahinkoa varhainen lukutaito tuskin kenellekään aiheuttaa, ainakaan jos se on itse ja omaehtoisesti opittu.
- - -
Marleena on muuten palannut kesälomaltaan takaisin bloggaajien kaartiin, mukavaa!
torstaina, heinäkuuta 21, 2005
Hemulien hengenheimolaisena
"- Mahtaa olla ihanaa pitää kylmästä vedestä.
- Se on parasta mitä tiedän, hemuli sanoi säteillen. Se ajaa tiehensä kaikki tarpeettomat ajatukset ja mielikuvat. Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen.
- Niinkö? sanoi Muumipeikko.
- Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti Hemuli. Milloin teillä muuten on tapana syödä täällä?"
Tove Jansson: Taikatalvi
Joskus tunnen kiusallista hengenheimolaisuutta meluisaan ja urheilulliseen hemuliin, joka raidallisessa villapaidassaan ja ulkoilun ihanuutta ylistäen hiihti häiritsemään Muumilaakson talvista rauhaa.
Aloitin aktiivisemman lenkkeilyn ja muun liikkumisen muutama vuosi sitten ratsastusharrastuksen jäätyä vähemmälle. Huomasin pian, miten hyvä olo kunnon kohenemisesta tuli, ja myönnän intoilleeni siitä ajoittain suureen ääneen. Yllätinhän itsenikin sillä, että sain mukavuudenhaluisen olemukseni ylipäänsä liikkeelle.
Tuota ihmettä jaksan edelleen aika ajoin kummastella, vaikka hölköttelystä on tullut jo enemmän tai vähemmän elämäntapa.
Mutta kuntoliikunnalla harrastuksena on tiettyjä arvolatauksia. En ole ainoa, joka on toisinaan huomannut kanssaihmisten kiusaantuvan tai heittävän piikikkään kommentin, kun kahvipöydässä sattuu möläyttämään käyneensä juoksemassa kahden tunnin lenkin ja kenties vielä nauttineensa siitä. Se ei ole sama asia, kuin jos samaan keskustelusävyyn kertoisi käyneensä taidenäyttelyssä. Heti möläytyksen jälkeen tulee omituinen tunne, että asiaa pitäisi jotenkin selitellä. Tai pyytää anteeksi tahdittomuuttaan.
Ja miksi näin? En ole keksinyt muuta syytä kuin sen, että kiitos terveysvalistuksen ihmiset tietävät liiankin hyvin, että istuvan nykyelämän vastapainoksi itse kullekin tekisi hyvää liikkua enemmän. Yhden kuntoiluintoilu ärsyttää ehkä siksi, että se nostaa tuon tiedän, että minunkin pitäisi-syyllisyyden pintaan. Tai ehkä jotkut ajattelevat, että lenkkihuomautuksen tekijä haluaa muiden kustannuksella kiillottaa kruunuaan itsestään huolta pitävänä mallikansalaisena. En tiedä.
Syyllisyys tai vertailu on kuitenkin turhaa. Kysehän on jokaisen terveen aikuisen omasta valinnasta. Joku raahaa ruhonsa päivittäin liikkeelle, joku toinen ei. Joku käy viikoittain taidenäyttelyssä, joku toinen ei. Olisi kaikitenkin eri asia hehkuttaa liikunnan ihanuutta neliraajahalvaantuneille tai taulujen katselun nautintoa aikuisiässä sokeutuneille. Jos omat elämäntavat vaivaavat, niille voi aina tehdä jotakin. Tai olla tekemättä. Ei sillä pitäisi olla mitään tekemistä jonkun toisen elämänvalintojen kanssa.
Onneksi allekirjoittaneen lähimmäiset eivät tunnu koskaan ottaneen liikuntaharrastuksiani tai niistä puhumista henkilökohtaisena piikkinä. Mutta harvinaista ei kuulemma ole, että kuntoilija - tai painonhallintaa yrittävä - saa esimerkiksi työpaikallaan tai muussa lähipiirissään kohdata henkistä sakinhivutusta ja leikkimielistä sanailua tyyliin "älä nyt vain katso kakkuun päin, saatat vaikka lihoa" tai "sinullehan ei näitä kannata tarjotakaan".
Ajatusleikki: voitteko kuvitella tilannetta, jossa työporukan ylipainoisten syömisiä ja tekemisiä kommentoitaisiin samalla tavoin? Sehän olisi mitä törkeintä työpaikkakiusaamista ja toisen yksityisasioihin kajoamista.
Tosin kaloreita suureen ääneen kauhisteleva ja laihdutuksestaan tai liikkumisistaan julkista numeroa tekevä voi itsekin kerjätä kanssaihmisten naljailua. Kaikenlainen terveysfasismi on äärimmäisen rasittavaa - ja siihen tiedän itsekin joskus ajattelemattomuuttani ja innokkuuttani syyllistyneeni.
Arvatkaapa muuten, miksi itse aloin harrastaa järjettömältä tuntunutta juoksentelua ilman päämäärää? Raadollisesti ja yksinkertaisesti rakastan hyvää ruokaa, ja liikkuminen antaa pelivaraa nauttia siitä joutumatta uusimaan koko garderoobia muutaman kuukauden välein. Toisaalta saan iloa hyvästä arkikunnosta, siitä, että jaksan juosta tarvittaessa bussipysäkille tai kantaa talvirenkaat suuremmatta vaivatta ullakkovarastoon. Kolmanneksi pysyn paremmin järjissäni, kun rasitan ylikierroksilla käyvän pääni lisäksi myös muuta kroppaa. Neljäs syy ovat läpeensä sydäntautiset ja diabeettiset geenini. Eläisin mieluiten mahdollisimman pitkään ilman säännöllistä lääkitystä.
Ja kai minussa on ripaus sitä ulkoilmaelämää ylistävää urheilijahemulia. Pahoitteluni.
- Se on parasta mitä tiedän, hemuli sanoi säteillen. Se ajaa tiehensä kaikki tarpeettomat ajatukset ja mielikuvat. Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen.
- Niinkö? sanoi Muumipeikko.
- Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti Hemuli. Milloin teillä muuten on tapana syödä täällä?"
Tove Jansson: Taikatalvi
Joskus tunnen kiusallista hengenheimolaisuutta meluisaan ja urheilulliseen hemuliin, joka raidallisessa villapaidassaan ja ulkoilun ihanuutta ylistäen hiihti häiritsemään Muumilaakson talvista rauhaa.
Aloitin aktiivisemman lenkkeilyn ja muun liikkumisen muutama vuosi sitten ratsastusharrastuksen jäätyä vähemmälle. Huomasin pian, miten hyvä olo kunnon kohenemisesta tuli, ja myönnän intoilleeni siitä ajoittain suureen ääneen. Yllätinhän itsenikin sillä, että sain mukavuudenhaluisen olemukseni ylipäänsä liikkeelle.
Tuota ihmettä jaksan edelleen aika ajoin kummastella, vaikka hölköttelystä on tullut jo enemmän tai vähemmän elämäntapa.
Mutta kuntoliikunnalla harrastuksena on tiettyjä arvolatauksia. En ole ainoa, joka on toisinaan huomannut kanssaihmisten kiusaantuvan tai heittävän piikikkään kommentin, kun kahvipöydässä sattuu möläyttämään käyneensä juoksemassa kahden tunnin lenkin ja kenties vielä nauttineensa siitä. Se ei ole sama asia, kuin jos samaan keskustelusävyyn kertoisi käyneensä taidenäyttelyssä. Heti möläytyksen jälkeen tulee omituinen tunne, että asiaa pitäisi jotenkin selitellä. Tai pyytää anteeksi tahdittomuuttaan.
Ja miksi näin? En ole keksinyt muuta syytä kuin sen, että kiitos terveysvalistuksen ihmiset tietävät liiankin hyvin, että istuvan nykyelämän vastapainoksi itse kullekin tekisi hyvää liikkua enemmän. Yhden kuntoiluintoilu ärsyttää ehkä siksi, että se nostaa tuon tiedän, että minunkin pitäisi-syyllisyyden pintaan. Tai ehkä jotkut ajattelevat, että lenkkihuomautuksen tekijä haluaa muiden kustannuksella kiillottaa kruunuaan itsestään huolta pitävänä mallikansalaisena. En tiedä.
Syyllisyys tai vertailu on kuitenkin turhaa. Kysehän on jokaisen terveen aikuisen omasta valinnasta. Joku raahaa ruhonsa päivittäin liikkeelle, joku toinen ei. Joku käy viikoittain taidenäyttelyssä, joku toinen ei. Olisi kaikitenkin eri asia hehkuttaa liikunnan ihanuutta neliraajahalvaantuneille tai taulujen katselun nautintoa aikuisiässä sokeutuneille. Jos omat elämäntavat vaivaavat, niille voi aina tehdä jotakin. Tai olla tekemättä. Ei sillä pitäisi olla mitään tekemistä jonkun toisen elämänvalintojen kanssa.
Onneksi allekirjoittaneen lähimmäiset eivät tunnu koskaan ottaneen liikuntaharrastuksiani tai niistä puhumista henkilökohtaisena piikkinä. Mutta harvinaista ei kuulemma ole, että kuntoilija - tai painonhallintaa yrittävä - saa esimerkiksi työpaikallaan tai muussa lähipiirissään kohdata henkistä sakinhivutusta ja leikkimielistä sanailua tyyliin "älä nyt vain katso kakkuun päin, saatat vaikka lihoa" tai "sinullehan ei näitä kannata tarjotakaan".
Ajatusleikki: voitteko kuvitella tilannetta, jossa työporukan ylipainoisten syömisiä ja tekemisiä kommentoitaisiin samalla tavoin? Sehän olisi mitä törkeintä työpaikkakiusaamista ja toisen yksityisasioihin kajoamista.
Tosin kaloreita suureen ääneen kauhisteleva ja laihdutuksestaan tai liikkumisistaan julkista numeroa tekevä voi itsekin kerjätä kanssaihmisten naljailua. Kaikenlainen terveysfasismi on äärimmäisen rasittavaa - ja siihen tiedän itsekin joskus ajattelemattomuuttani ja innokkuuttani syyllistyneeni.
Arvatkaapa muuten, miksi itse aloin harrastaa järjettömältä tuntunutta juoksentelua ilman päämäärää? Raadollisesti ja yksinkertaisesti rakastan hyvää ruokaa, ja liikkuminen antaa pelivaraa nauttia siitä joutumatta uusimaan koko garderoobia muutaman kuukauden välein. Toisaalta saan iloa hyvästä arkikunnosta, siitä, että jaksan juosta tarvittaessa bussipysäkille tai kantaa talvirenkaat suuremmatta vaivatta ullakkovarastoon. Kolmanneksi pysyn paremmin järjissäni, kun rasitan ylikierroksilla käyvän pääni lisäksi myös muuta kroppaa. Neljäs syy ovat läpeensä sydäntautiset ja diabeettiset geenini. Eläisin mieluiten mahdollisimman pitkään ilman säännöllistä lääkitystä.
Ja kai minussa on ripaus sitä ulkoilmaelämää ylistävää urheilijahemulia. Pahoitteluni.
Kun pitäisi
Ei, se ei ollut viisasta.Nimittäin ottaa mökiltä lähtiessä siskolta lainaksi viimeisintä Harry Potteria, kun seuraavalla viikolla pitäisi tenttiä viisi opusta journalistietiikkaa ja viestintäoikeutta.
Ensi torstaina lankeemuksesta maksetaan raskaimman kautta.
(Ja ei, palloja hakevat koirat eivät liity tähän millään tavoin. Sen sijaan aiempiin paginoihin lisäsin nyt kotikoneelle palattuani pari asiaankuuluvaa kuvaa.)
keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2005
tiistaina, heinäkuuta 19, 2005
Which wacky...
Heh. Voiko ihanammin aamu enää alkaa? Via Kirjailija.
(Omat kestosuosikit olisivat kyllä olleet Daniil Harms ja tietysti setä Bulgakov.)
You are VLADIMIR MAYAKOVSKY. You brood, and look
sexy while doing it. Futurism and surrealism
appeal to you. As a young artiste you pulled
pranks like throwing tea at your audiences. You
really like your friend Brik's wife, so youll
write her an epic poem deemed "the most
savage indictment of a woman in our time."
A couple years after the October Revolution, no
one will praise your work anymore, and your
crappy love life will make you depressed. So,
sadly, you'll commit suicide.
Which wacky 20th century Russian author are you?
brought to you by Quizilla
(Omat kestosuosikit olisivat kyllä olleet Daniil Harms ja tietysti setä Bulgakov.)
You are VLADIMIR MAYAKOVSKY. You brood, and look
sexy while doing it. Futurism and surrealism
appeal to you. As a young artiste you pulled
pranks like throwing tea at your audiences. You
really like your friend Brik's wife, so youll
write her an epic poem deemed "the most
savage indictment of a woman in our time."
A couple years after the October Revolution, no
one will praise your work anymore, and your
crappy love life will make you depressed. So,
sadly, you'll commit suicide.
Which wacky 20th century Russian author are you?
brought to you by Quizilla
maanantaina, heinäkuuta 18, 2005
Jotakin tärkeää
"Mutta ei totisesti ollut tarkoitus että elämä piti käyttää tällaiseen, aivan toista minun olisi pitänyt tehdä, jotakin tärkeää mikä jäi tekemättä. Ja on jäänyt taas tänäkin päivänä. Se millä ei ollut mitään tekemistä työsaavutusten ja todistettavien tulosten kanssa ---"
-Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin
Siinä se taas on, tehnyt tuloaan pitkin kevättä ja kesää. Se hiljakseen voimistuva tunne, että pitäisi olla jossain muualla, tekemässä jotain muuta, kokemassa, elämässä. Maailma kaikkinensa on tuolla jossain - niinjuutiedän, tässä myös, juuri nyt, mutta juuri nyt en osaa tai tahdo katsoa lähelle. Haikailen jonnekin kauemmas kuten etäisen vainun saanut koira.
Rautatieasemat, satamat, matkanteko tulevat uniinkin. Minusta ei olisi ollut Penelopeksi, ei, olisin ängennyt Odysseuksen laivaan vaikka salaa - tai rakentanut oman.
-Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin
Siinä se taas on, tehnyt tuloaan pitkin kevättä ja kesää. Se hiljakseen voimistuva tunne, että pitäisi olla jossain muualla, tekemässä jotain muuta, kokemassa, elämässä. Maailma kaikkinensa on tuolla jossain - niinjuutiedän, tässä myös, juuri nyt, mutta juuri nyt en osaa tai tahdo katsoa lähelle. Haikailen jonnekin kauemmas kuten etäisen vainun saanut koira.
Rautatieasemat, satamat, matkanteko tulevat uniinkin. Minusta ei olisi ollut Penelopeksi, ei, olisin ängennyt Odysseuksen laivaan vaikka salaa - tai rakentanut oman.
sunnuntai, heinäkuuta 17, 2005
Muistatko, kun
Aika ajoin henkilön tietoisuuteen putkahtaa vieraita ihmisiä, jotka ilmoittavat olevansa sukua. Sitten asiaa pyöritellään ja päivitellään suureen ääneen ja todetaan lopuksi yhteistuumin maailman olevan pieni. Eilen allekirjoittanut teki tuttavuutta kokonaiseen joukkoon ennen tapaamattomia sukulaisia, kun äidin isän puolen serkut järjestivät yhteisvoimin sukukokouksen. Se pidettiin Iisalmen Vieremällä, jonne Korpiselästä evakkoina saapuneet ukkini vanhemmat Vasili ja Maria asutettiin. Korkealla mäellä sijaitsevalla savolaistilalla serkukset viettivät aikoinaan monta kesää, mutta aikuistumisen ja vanhemman sukupolven tuonilmaisiin siirtymisen myötä yhteydet olivat katkenneet lähes kokonaan.
Tapaaminen aloitettiin hautausmaalta, jossa pappisenoni piti isovanhemmilleen panihidan eli ortodoksisen muistopalveluksen. Sieltä matka jatkui itse maatilalle, jonka päärakennus oli tosin palanut jo 70-luvulla ja korvattu uudella. Jälleennäkemisen iloa ja muisteloita miljöön muutokset eivät tuntuneet haittaavan.
- Muistatko, kun kaaduimme tandempyörällä ojaan?
- Tuossa oli tuvan nurkka, tuossa uuni. Ja tuossa kellari, jonka kattoa laskimme alas kiellosta huolimatta.
Meille seuraavan sukupolven edustajille - toisilleen tuntemattomille pikkuserkuksille - kokemus oli lähinnä hämmentävä. Veren pitäisi olla vettä sakeampaa, mutta kaikki nämä vieraat ihmiset... Hämmentävä, joskin varovaisen myönteisellä tavalla. Omien juurien tunteminen ei liene koskaan turhaa, vaikkei uusvanhojen sukulaisten välille lämmintä sukuyhteyttä noin vain syttyisikään.
Mutta mökille palattua väsyttää, ja kaipaan omaa rauhaa. Muistan Mikko Kuustosen kuvailleen jossain haastattelussa, että toisinaan kovalevy täyttyy ihmisten tapaamisista ja hyvästelyistä, saamisista ja luopumisista. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Kaikki viime vuosien kohtaamiset ja jäähyväiset painavat repussa niin, että uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu syövän aina vain enemmän voimia.
Vastapainoksi pitää saada olla yksin. Paljon.
perjantaina, heinäkuuta 15, 2005
Lajille tyypillinen
Kallioita rakastava ystäväni lähtee tänään tervehtimään Matterhornia. Viime kesänä Alppien arvaamattomat säät estivät lähemmän tuttavuuden, mutta intoa jäi uuteen yritykseen.
Viikonloppuna pohdimme taas kerran, mikä saa ihmiset kiipeämään vuorille, kun kotisohvallakin voisi lomansa lojua. Toimistoelämää viettävän nykyihmisen tarve kokea ja hakea omia rajojaan lienee tavallisin selitys. Mutta muitakin on.
- Lajille tyypillinen uteliaisuus? On kiinnostavaa päästä katsomaan maailmaa uusista kulmista, tuumaa ystäväni ja kertoo nauttivansa ennen muuta vaivannäön palkitsevista maisemista ja retkeilystä sinällään.
- Vuoren huipulle pääseminen on siinä sivuseikka. Reissu voi olla onnistunut ilmankin.
Machoilu ja uhoaminen ovat kuulemma kiipeilyfilosofiasta kaukana. Ainakin niiden pitäisi olla.
- Ei vuoria valloiteta tai huiputeta. Kovimmat jätkät jäävät sille tielleen, kun eivät osaa kääntyä ajoissa pois.
Viisaan periksiantamisen taito voisi olla muutenkin hyväksi oppia. Joskus olisi osattava myöntää, etteivät rahkeet riitä. Olosuhteet muuttuvat, taidot tai oma jaksaminen loppuvat kesken. Miksi pitäisi kaikkensa antaen mennä läpi harmaan kiven, uhrauksista viis?
Joskus pitääkin. Mutta ei aina.
Viikonloppuna pohdimme taas kerran, mikä saa ihmiset kiipeämään vuorille, kun kotisohvallakin voisi lomansa lojua. Toimistoelämää viettävän nykyihmisen tarve kokea ja hakea omia rajojaan lienee tavallisin selitys. Mutta muitakin on.
- Lajille tyypillinen uteliaisuus? On kiinnostavaa päästä katsomaan maailmaa uusista kulmista, tuumaa ystäväni ja kertoo nauttivansa ennen muuta vaivannäön palkitsevista maisemista ja retkeilystä sinällään.
- Vuoren huipulle pääseminen on siinä sivuseikka. Reissu voi olla onnistunut ilmankin.
Machoilu ja uhoaminen ovat kuulemma kiipeilyfilosofiasta kaukana. Ainakin niiden pitäisi olla.
- Ei vuoria valloiteta tai huiputeta. Kovimmat jätkät jäävät sille tielleen, kun eivät osaa kääntyä ajoissa pois.
Viisaan periksiantamisen taito voisi olla muutenkin hyväksi oppia. Joskus olisi osattava myöntää, etteivät rahkeet riitä. Olosuhteet muuttuvat, taidot tai oma jaksaminen loppuvat kesken. Miksi pitäisi kaikkensa antaen mennä läpi harmaan kiven, uhrauksista viis?
Joskus pitääkin. Mutta ei aina.
Kasvavat kuin yöt
Mökin pihavaahterassa on räkättirastaan pesä, kesän toinen pesintä. Juhannuksena siellä haudottiin, kahden viikon kuluttua poikasten ääni kantaa vaativana yli pihan. Untuvaisiin päihin tulee eloa aina emon varjon vilahtaessa pesän ylle.Istumme äidin kanssa kiireettä keittiössä ja katselemme, kun rastaat kantavat jälkikasvulleen evästä, kiskovat matoja nurmikosta ja tunkevat ne kyltymättömiin, keltaisiin nokkiin. Ihastelemme linnunpoikien valmiin näköisiä siipiä, joita innokkaimmat oikovat kilpaillessaan parhaista paloista.
- Katso, ne melkein tönivät toisensa pesästä.
- Ne lähtevät varmasti muutaman päivän sisällä.
Linnut ehtivät arvailujemme edelle. Jo seuraavana päivänä pesä on tyhjä ja piha hiljainen.
Kesällä on aina kiire pois syksyn alta.
"Poika pääskysen siivet mustat saa.
Ruskeat rastaat kasvavat kuin yöt,
siivet maalintuin painavain, hiljaisten teerien.
Ennenkuin vaapukat jo valmistuivat siivet peippojen.
Valmis on parvi harmaiden siipien, kun syyspilvet valmiit on,
kuin usva syyskuun kasvanut kurki on."
- Helvi Hämäläinen
keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2005
Päästäisen sisu
Kiukkuinen metsäpäästäinen seisoi nyrkkejään heristellen polulla, sätti lenkkeilijää kimeästi ja käski valitsemaan toisen reitin, tai muuten.
Mitähän tapahtuisi, jos ihmisillä olisi päästäisen sisu? Olisiko saasteeton energiamuoto jo keksitty, vai olisimmeko tappaneet toisemme aikapäiviä sitten sukupuuttoon?
Mitähän tapahtuisi, jos ihmisillä olisi päästäisen sisu? Olisiko saasteeton energiamuoto jo keksitty, vai olisimmeko tappaneet toisemme aikapäiviä sitten sukupuuttoon?
tiistaina, heinäkuuta 12, 2005
Käänteisenä evakkona
Terveisiä Pohjois-Karjalasta, jonne kirjoineni ja muistiinpanoineni pakenin hämäläistä helleaaltoa. Kuuma on toki täälläkin, mutta kirkasvetinen järvi ja viileä aitta päihittävät kolmekymmentäasteisen kaupunkiasunnon mennen tullen. Ja lukeahan voi missä vain, onneksi.
On oikeastaan outoa olla olematta kesällä töissä. Viisi edellistä kesää istuin visusti erään täkäläisen paikallislehden toimituksessa muiden lomaillessa kukin vuorollaan.
Noista hikisistä kesistä ja muista lomantuurauksista jäi käteen korvaamatonta oppia ja yhtä korvaamattomia muistoja. Hauskoja, hulluja, noloja, koskettavia, kipeitäkin. Ystävistä puhumattakaan, entisistä työkavereista, joita on aina yhtä mukava nähdä täällä päin liikkuessaan.
Mutta aika aikaa kutakin, kuten kulunut sanonta kuuluu.
On oikeastaan outoa olla olematta kesällä töissä. Viisi edellistä kesää istuin visusti erään täkäläisen paikallislehden toimituksessa muiden lomaillessa kukin vuorollaan.
Noista hikisistä kesistä ja muista lomantuurauksista jäi käteen korvaamatonta oppia ja yhtä korvaamattomia muistoja. Hauskoja, hulluja, noloja, koskettavia, kipeitäkin. Ystävistä puhumattakaan, entisistä työkavereista, joita on aina yhtä mukava nähdä täällä päin liikkuessaan.
Mutta aika aikaa kutakin, kuten kulunut sanonta kuuluu.
maanantaina, heinäkuuta 11, 2005
Silloin lähdetään
Helteisenä viikonloppuna ei istuta sisällä eikä varsinkaan koneen ääressä. Ei, silloin lähdetään kahvin ja tuoreen munkin ääreen ulkokahvilaan, katsomaan kaupunkia korkeilta paikoilta, syömään nopeasti sulavaa jäätelöä, uimaan, kulkemaan paita märkänä kallioilla ja haistelemaan auringossa kuumenneen mäntykankaan tuoksua. Helteisenä heinäkuun viikonloppuna istutaan vuoroin auringossa ja varjossa, annetaan kuumuuden pehmentämien tuntien liukua laskematta ohi.
Helteisenä heinäkuun maanantaina noustaan aikaisin ja hyvästellään vastenhankaisesti viikonlopun vetelehtimisseura, joka lähtee kohti etelää ja omia töitään. Käydään aamulenkillä, otetaan viileä suihku ja kaadetaan kahvia mukiin. Käännetään tuuletin kohti tietokonenurkkausta ja jatketaan huokaisten arkea siitä, mihin se perjantaina jäi.
perjantaina, heinäkuuta 08, 2005
Vesille venosen
Juttukeikka vei katsomaan kymmenen hehtaarin rantatilaa, jonka kahdeksan pirkanmaalaista kuntaa on ostanut virkistysalueeksi ja veneilijöiden satamapaikaksi. Tavoitteena on saada mahdollisimman monta seuraa ja yhdistystä mukaan hoitamaan ja ylläpitämään paikkaa. Toivottavasti talkoohenkeä löytyy, innokkaista käyttäjistä ei liene pulaa.
- - -
Itse en ole koskaan veneilyn päälle juuri ymmärtänyt. Entisillä appivanhemmillani oli pikkuinen moottorivene, sellainen hytillä ja yöpymistiloilla varustettu, sinänsä sympaattinen purtilo. Jonkin kerran pistäydyimme sillä eteläisellä Saimaalla; köröttelimme bensankatkussa johonkin hirvikärpäsiä täynnä olevaan saareen uimaan ja syömään retkieväitä. Asiaan kuului jostain syystä vilkuttaa iloisesti muille veneilijöille, joita aurinkoisena päivänä oli liikkeellä salmien täydeltä.
Kesäpäivää voisi toki hullumminkin viettää, mutta vesillä liikkumiseen allekirjoittanut valitsee kyllä mieluummin kanootin tai vaikkapa soutuveneen. Ajatus äänettömästä ja saasteettomasta matkanteosta kiehtoo niin maalla, vesillä kuin ilmassakin.
- - -
Viime päivien hellehorteessa on tullut taas silmäiltyä blogirintaman uusia tulokkaita. Parthalan tarjosi tänään päivän naurut pohtimalla, pitäisikö Suomeen perustaa turistirysäksi vanha kaupunki - sellaista kun ei meillä ole, toisin kuin esimerkiksi Tukholmassa ja Tallinnassa.
torstaina, heinäkuuta 07, 2005
Yöjuoksuja
Lähden hetken mielijohteesta lenkille yhdentoista aikaan illalla. Viime aikoina olen hoitanut hölkkäilyni aamuisin, mutta jo kahdeksan aikaan alkaa olla tukalan kuuma. Pitäisi nousta vasiten kuudelta, mutta helteellä piristyy vasta iltaa kohden niin, ettei uni tahdo tulla puolenyön jälkeenkään.
Hellepäivän kääntyessä kesäyöksi tuoksut voimistuvat. Juostessani Pyhäjärven rantatietä Hatanpäälle ilmassa tuntuu mesiangervojen imelä, lähes tungetteleva hönky. Arboretumin luona siihen sekoittuvat kuihtuvien pensasruusujen aromit, joita säestää vähemmän romanttinen lemahdus vedenpuhdistamolta.
Tänne pitäisi tulla joskus päiväsaikaan, tuumin, katsella puita ja pensaita, istua hetkeksi kesäkahvilaan.
On tyyntä, hämärää ja hiljaista, alkukesän yölaulajat ovat aikaa sitten vaienneet. Auringonlasku heijastuu järvestä pastellinsävyisenä. Hempeää näkymää ihailee useampikin myöhäinen pariskunta. Autoja ei näy lukuunottamatta sairaalalle kiireettä kääntyvää, yksinäistä ambulanssia.
Palatessani tunnin kuluttua kotiin olen läpimärkä hiestä. Ilma on yhä epätodellisen lämmin. Tuntuu kuin olisin tehnyt pikamatkan Välimeren pehmeisiin öihin.
Varovaisempi voisi tietysti kysyä, onko yksinäisen naisen järkevää juoksennella pitkin syrjäisiä puistoja puolenyön aikaan. Samalla logiikalla jotkut välttävät lentomatkoja (kone voi pudota) tai metsään menoa (vastaan voi tulla karhu). Valintahan on jokaisen oma - ja riskit. Pelätä voisi niin monia asioita.
- - -
Ai niin:
Tehkää tekin.
Hellepäivän kääntyessä kesäyöksi tuoksut voimistuvat. Juostessani Pyhäjärven rantatietä Hatanpäälle ilmassa tuntuu mesiangervojen imelä, lähes tungetteleva hönky. Arboretumin luona siihen sekoittuvat kuihtuvien pensasruusujen aromit, joita säestää vähemmän romanttinen lemahdus vedenpuhdistamolta.
Tänne pitäisi tulla joskus päiväsaikaan, tuumin, katsella puita ja pensaita, istua hetkeksi kesäkahvilaan.
On tyyntä, hämärää ja hiljaista, alkukesän yölaulajat ovat aikaa sitten vaienneet. Auringonlasku heijastuu järvestä pastellinsävyisenä. Hempeää näkymää ihailee useampikin myöhäinen pariskunta. Autoja ei näy lukuunottamatta sairaalalle kiireettä kääntyvää, yksinäistä ambulanssia.
Palatessani tunnin kuluttua kotiin olen läpimärkä hiestä. Ilma on yhä epätodellisen lämmin. Tuntuu kuin olisin tehnyt pikamatkan Välimeren pehmeisiin öihin.
Varovaisempi voisi tietysti kysyä, onko yksinäisen naisen järkevää juoksennella pitkin syrjäisiä puistoja puolenyön aikaan. Samalla logiikalla jotkut välttävät lentomatkoja (kone voi pudota) tai metsään menoa (vastaan voi tulla karhu). Valintahan on jokaisen oma - ja riskit. Pelätä voisi niin monia asioita.
- - -
Ai niin:
Tehkää tekin.
keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2005
Pelastus
Eilisestä saakka Pagistaanin kansa on kumartanut uutta vapahtajaa. Sen nimi on Severin, se seisoo kirjoituspöydällä ja julistaa ilosanomaansa 23 watin voimin väsymättä, päivin ja öin.
Muuttaessani tammikuussa tähän etelänpuolen pikkuasuntoon arvelin, että kesällä voi tulla lämpimät oltavat. Koko totuus alkoi valjeta vasta heinäkuun hellepäivien myötä, kun yhdistetyn asumuksen ja työhuoneen ilmasto alkoi muuttua vääjäämättä mediterraanisesta trooppiseksi.
Suihkun jälkeen olin uudestaan hiessä alle viiden minuutin, pikkuoravat lauloivat pehmenevässä päässä Pitkää, kuumaa kesää ja mieliteko sulloutua pakastimeen kasvoi. Ei auttanut ikkunoiden aukominen - suojaisen eteläseinustan ilma on iltapäivällä väreilevän kuumaa - eikä vaatteiden vähentäminen minimiin. Koiratkin lojuivat kuumuudesta vetelinä jaksaen juuri ja juuri nousta vesikupille.
Jotain oli tehtävä.
Tavaratalon taivaallisen viileiltä käytäviltä löysin etsimäni - vieläpä tarjouksesta - ja palasin kodin lämpöön pahvilaatikko kainalossa. Kokosin vaimeasti hurisevan kotialttarin nihkein käsin, ja siitä lähtien pelastajan kunniaksi on soinut kolmiääninen virsi kiitoksen.
Se on joskus pienestä kiinni.
- - -
Tänään on muuten Eino Leinon, runon ja suven päivä. Hyvää sellaista (joskaan en voi sanoa olevani kovin pahoillani siitä, että sanat helkkyös, verhouu, kuuhut ja kukkuvi eivät ole vakiintuneet käyttökieleen).
"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden yllä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen."
-Eino Leino: Nocturne
Muuttaessani tammikuussa tähän etelänpuolen pikkuasuntoon arvelin, että kesällä voi tulla lämpimät oltavat. Koko totuus alkoi valjeta vasta heinäkuun hellepäivien myötä, kun yhdistetyn asumuksen ja työhuoneen ilmasto alkoi muuttua vääjäämättä mediterraanisesta trooppiseksi.
Suihkun jälkeen olin uudestaan hiessä alle viiden minuutin, pikkuoravat lauloivat pehmenevässä päässä Pitkää, kuumaa kesää ja mieliteko sulloutua pakastimeen kasvoi. Ei auttanut ikkunoiden aukominen - suojaisen eteläseinustan ilma on iltapäivällä väreilevän kuumaa - eikä vaatteiden vähentäminen minimiin. Koiratkin lojuivat kuumuudesta vetelinä jaksaen juuri ja juuri nousta vesikupille.
Jotain oli tehtävä.
Tavaratalon taivaallisen viileiltä käytäviltä löysin etsimäni - vieläpä tarjouksesta - ja palasin kodin lämpöön pahvilaatikko kainalossa. Kokosin vaimeasti hurisevan kotialttarin nihkein käsin, ja siitä lähtien pelastajan kunniaksi on soinut kolmiääninen virsi kiitoksen.
Se on joskus pienestä kiinni.
- - -
Tänään on muuten Eino Leinon, runon ja suven päivä. Hyvää sellaista (joskaan en voi sanoa olevani kovin pahoillani siitä, että sanat helkkyös, verhouu, kuuhut ja kukkuvi eivät ole vakiintuneet käyttökieleen).
"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden yllä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen."
-Eino Leino: Nocturne
tiistaina, heinäkuuta 05, 2005
Narri vai pyöveli?
Tämähän liittyykin sopivasti edelliseen. Via Memoria volatilis.
Holy man or Scribe
Your love of history and a spartan sense of style,
you would have been a Scribe or Holy man.
Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla
Holy man or Scribe
Your love of history and a spartan sense of style,
you would have been a Scribe or Holy man.
Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla
Miekkoja ja varrassikaa
Niin, niistä Turun keskiaikaisista markkinoista piti pagisemani. Kuva saippuankeitosta on lainakuva oman kamerani oltua telakalla, kiitos ja kumarrus Espoon suuntaan. Pistäydyimme siis paikan päällä sunnuntaina, tapahtuman viimeisenä päivänä. Parin tunnin käveleskelyn aikana ehti hyvin nähdä osia nelituntisesta näytelmästä, jota yli sata asialleen omistautunutta harrastajanäyttelijää esitti eri puolilla markkina-aluetta. Kyse oli väljästä juonesta, jonka ympärille oli punottu erillisiä kohtauksia. Idea oli varsin toimiva, toihan se eloa ja tunnelmaa aivan eri tavalla kuin yhdellä lavalla näytelty esitys olisi tehnyt.
Myös näyttelijöiden maskeeraus oli kiitettävän groteskia rokonarpineen, paiseineen ja puuttuvine hampaineen. Yltiöromanttista keskiajan ihannointia - joka saa aina allekirjoittaneen niskakarvat lievästi pystyyn - ei täällä juuri näkynyt.
Satunnaisen kävijän kiitoksen ansaitsee myös se, että järjestäjät olivat ilmeisesti seuloneet myyntipaikoille pyrkivät kauppiaat varsin tiheällä seulalla. Niinpä itse alueella ei ollut lainkaan metrilakun tai hupipaitojen kauppaajia, vaan kaikki tarjolla olevat tuotteet yrttisekoituksista takorautatöihin ja villahuiveista käsintehtyyn saippuaan olivat niin sanotusti ajan hengen mukaisia. Makkaratkin myytiin kaalinlehdillä voipaperin sijaan, vartaassa pyöri kokonainen porsasparka.
Käsillä tekemisestä ja uusien asioiden kokeilusta pitäville markkinat tarjosivat jos jonkinlaista ideaa ja houkutinta. Markkinaseura iski silmänsä komeaan varsijouseen allekirjoittaneen vilkuillessa varsinkin metalliketjuja ja irlantilaista puolentoista käden miekkaa. Mikä kaunotar!
- Järjestämme kyllä keskiaikaisen miekkailun kursseja, vinkkasi asearsenaalia esitellyt, saksalaiskauppiaan pukuun sonnustautunut nuorimies.
Siinäpä olisikin oiva lisä ansioluetteloon, taidoissa samaa kuriositeettiluokkaa bedlingtoninterrierin trimmauksen tai vuohen sorkkien vuolemisen kanssa.
Apropos ansioluettelo, viralliset hullun paperit jäivät tarjonnasta huolimatta hankkimatta. Ehkä seuraavalla kerralla.
maanantaina, heinäkuuta 04, 2005
Sinistä auringossa
Siniset sävelet eivät ehkä ole parhaimmillaan kesäpäivän festarimusiikkina suurelta lavalta soitettuina; ne kaipaisivat ympärilleen pienten klubien hämärää intiimiyttä ja mietiskelevää mielialaa. Silti bluestaiturit näppäilevät mitä parhaimmat puitteet joutilaalle lojumiselle ja eväiden nautiskelulle, minkä ensikertalainen kävijäkin mielellään myöntää. Saamme vallattua nurmikolta seurueellemme hyvän paikan, kiitos aamupäivän varhaisen liikkeellelähdön. Heti puolenpäivän jälkeen ihmisvirta kiihtyy ja hyvä niin: odotukset täyttäneen yleisömäärän ansiosta Järvenpäässä kuullaan bluesia ensi vuonnakin. Tapahtuman jatkohan ehti olla jo vaakalaudalla viimevuotisten sadesäiden vuoksi.
Blueslauantaista olivat näemmä nauttineet myös Ellinoora ja Marinadi.
- - -
Turun keskiaikaiseen menoon palaan myöhemmin, kunhan olen toimittanut vammoja saaneen festivaaliuhrin hoitoon. Laajakulmaobjektiivini kolahti lauantain tungoksessa lavanedusaitaan - olin päättänyt jättää suuren ja hankalan kameralaukkuni matkasta pois - ja kieltäytyi sen jälkeen kaikesta yhteistyöstä. Eivät auttaneet kiroukset tai maanittelut, eivät hartaat anteeksipyynnöt ja oman huolimattomuuden harmittelu.
Toivokaamme, että elvytys tehoaa eikä vie maksajaa vararikkoon.
torstaina, kesäkuuta 30, 2005
Naamat seinällä
Miksi kummassa suurin Tampereen yliopiston tentti- ja juhlasaleista on tapiseerattu elävien ja kuolleiden professorien valokuvilla? Pitkillä riveillä virnisteleviä, vakavia, synkkiä, ylimielisiä, kilttejä naamoja? Sieltä ne silmäilevät tentissä hikoilevia opiskelijalaumoja, akateemisen harvainvallan vertauskuvat.
Ei siinä tohdi sivuilleen vilkuilla, imeskelee vain nöyränä kynäänsä ja tuijottaa tyhjää ruutupaperia.
Joensuussa humanistisen tiedekunnan yleiset tentit - kirjalliset kuulustelut - piti ja pitää kai edelleenkin suorittaa Carelia-salissa. Se on yliopiston ja kaupungin edustussali, akustisesti oikeaoppiseksi rakennettu, joten siellä pidetään muun muassa kaupunginorkesterin konsertit ja muita musiikkitapahtumia. Satunnaiset taide-elämykset saivat usein kiusallisen sivumaun istujan muistellessa suurin piirtein samalla paikalla edellisellä viikolla urakoitua tenttiä.
- - -
Astuessani ulos päärakennuksen ovesta oudon väriseksi käynyt taivas repeää ja alkaa sylkeä vettä kuin merkin saaneena. Katoksen alta katson, kun äsken auringossa paistatellut maisema peittyy harmaaseen seinään. Vesi virtaa pienoisjokina alas katua, ihmiset ryntäilevät rappukäytäviin ja räystäiden alle.
Kaatosade, niitä harvoja tilanteita, kun ihmiset rauhan ajan Suomessa todella juoksevat päistikkaa.
Lehmuksen alle pelastautuu käsi kädessä likomärkä nuoripari. Tyttö näyttää nauttivan tilanteesta täysillä, poikaa silminnähden jurppii. Joutessani kuvittelen heille ajatuskuplat. Tai olisivathan he voineet sanoa ne ääneenkin.
- Voi saatana mikä sade.
- Tästä tulee ihanan romanttinen muisto!
Viisitoista minuuttia, ja taivas kirkastuu taas. Ilta-aurinko kirkastaa märät kasvit ja saa maailman höyryämään.
- - -
Kesällä suomalaiset heräävät arktisesta horteestaan, elävät maanisesti muun luonnon tahtiin silmät päässä seisoen. Pitkä pimeys kuitatkoon univelat!
Siltä ainakin tuntuu, kun vilkaisee massatapahtumien ja kesäkemujen loputonta listaa. Allekirjoittanuttakin kutsuu näillä näkymin viikonloppu sekä Järvenpään Puistobluesin että Turun Keskiaikamarkkinoiden merkeissä. Ylellistä.
Ja heinäkuu, nyt on jo heinäkuu.
Ei siinä tohdi sivuilleen vilkuilla, imeskelee vain nöyränä kynäänsä ja tuijottaa tyhjää ruutupaperia.
Joensuussa humanistisen tiedekunnan yleiset tentit - kirjalliset kuulustelut - piti ja pitää kai edelleenkin suorittaa Carelia-salissa. Se on yliopiston ja kaupungin edustussali, akustisesti oikeaoppiseksi rakennettu, joten siellä pidetään muun muassa kaupunginorkesterin konsertit ja muita musiikkitapahtumia. Satunnaiset taide-elämykset saivat usein kiusallisen sivumaun istujan muistellessa suurin piirtein samalla paikalla edellisellä viikolla urakoitua tenttiä.
- - -
Astuessani ulos päärakennuksen ovesta oudon väriseksi käynyt taivas repeää ja alkaa sylkeä vettä kuin merkin saaneena. Katoksen alta katson, kun äsken auringossa paistatellut maisema peittyy harmaaseen seinään. Vesi virtaa pienoisjokina alas katua, ihmiset ryntäilevät rappukäytäviin ja räystäiden alle.
Kaatosade, niitä harvoja tilanteita, kun ihmiset rauhan ajan Suomessa todella juoksevat päistikkaa.
Lehmuksen alle pelastautuu käsi kädessä likomärkä nuoripari. Tyttö näyttää nauttivan tilanteesta täysillä, poikaa silminnähden jurppii. Joutessani kuvittelen heille ajatuskuplat. Tai olisivathan he voineet sanoa ne ääneenkin.
- Voi saatana mikä sade.
- Tästä tulee ihanan romanttinen muisto!
Viisitoista minuuttia, ja taivas kirkastuu taas. Ilta-aurinko kirkastaa märät kasvit ja saa maailman höyryämään.
- - -
Kesällä suomalaiset heräävät arktisesta horteestaan, elävät maanisesti muun luonnon tahtiin silmät päässä seisoen. Pitkä pimeys kuitatkoon univelat!
Siltä ainakin tuntuu, kun vilkaisee massatapahtumien ja kesäkemujen loputonta listaa. Allekirjoittanuttakin kutsuu näillä näkymin viikonloppu sekä Järvenpään Puistobluesin että Turun Keskiaikamarkkinoiden merkeissä. Ylellistä.
Ja heinäkuu, nyt on jo heinäkuu.
Välttämätön täyteaine
Näin ohjeisti Suomen Kuvalehden mainos naisia vuonna 1927, vaivaiset 78 vuotta sitten.
(Allekirjoittanut valitsisi kyllä mieluummin donitsit. Mutta ehkä ne eivät lisäisi hermovoimaa.)
(Allekirjoittanut valitsisi kyllä mieluummin donitsit. Mutta ehkä ne eivät lisäisi hermovoimaa.)
Non-plop
Joskus tuntuu siltä, että kauppaleikkikorttipelin vastapuolet koventavat jatkuvasti keinojaan kahmiakseen valtaosan kuluttajanmuotoisista pelimerkeistä. En ole lähtenyt mukaan leikkiin, mitä saan toki katua jokaisella kauppareissulla - joka toinen tarjous on vain korttiasiakkaille, normaalihinta hirmukallis.
No, oma on valintani, jos haluan typeryyttäni jäädä kaikista huippueduista paitsi.
Mutta eilen selailin puolitehoisesti erään sisustusliikeketjun katalogia ja kah, siinäpä olikin mukavannäköinen lamppu tolkulliseen hintaan. Ei sillä, että uutta lamppua varsinaisesti tarvitsisin, mutta noin periaatteessa. Kiinnostuin lievästi ja katsoin tarkemmin. Ja kuinka ollakaan. "Tarjous vain plussakortilla, alennus 55%". Jep, viisikymmentäviisi prosenttia halvemmalla, kun vilautat sitä oikeaa muovinpalaa.
Asiaa ääneen ihmettelevä saisi epäilemättä hurskaan vastauksen, että herkkutäkysillä halutaan palkita uskolliset asiakkaat, ei rankaista kortittomia saati painostaa heitä hiljaisesti liittymään oikeaan leiriin.
Niinhän se menee.
No, oma on valintani, jos haluan typeryyttäni jäädä kaikista huippueduista paitsi.
Mutta eilen selailin puolitehoisesti erään sisustusliikeketjun katalogia ja kah, siinäpä olikin mukavannäköinen lamppu tolkulliseen hintaan. Ei sillä, että uutta lamppua varsinaisesti tarvitsisin, mutta noin periaatteessa. Kiinnostuin lievästi ja katsoin tarkemmin. Ja kuinka ollakaan. "Tarjous vain plussakortilla, alennus 55%". Jep, viisikymmentäviisi prosenttia halvemmalla, kun vilautat sitä oikeaa muovinpalaa.
Asiaa ääneen ihmettelevä saisi epäilemättä hurskaan vastauksen, että herkkutäkysillä halutaan palkita uskolliset asiakkaat, ei rankaista kortittomia saati painostaa heitä hiljaisesti liittymään oikeaan leiriin.
Niinhän se menee.
keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2005
Leskenlehdiksi luullut
Eteläisen Suomen tienpientareille nousi alkukesästä kasveja, joilla on pesuvadin kokoiset lehdet. Pidin niitä ensi vilkaisulta suuruudenhulluina leskenlehtinä, ja tätä käsitystä taisin tietämättömänä idäntulokkaana levittää eteenpäinkin.
Nyt lehtien jatkeeksi on kohonnut puolitoistametrisiä kukkavarsia. Lohmakkeet eivät olekaan leskenlehtiä. Ne ovat takiaisia, niitä koulumatkalaisten rakastamia kasveja, jotka tekevät koukukkaita ja joka paikkaan tarrautuvia siemenpähkylöitä. Reheviä, hyvinvoivia takiaisia kasvaa pienen metropolin verran muun muassa rantapusikossa, jonka kautta olen tavannut viedä kotieläimeni iltalenkille.
Minä ja villavakarvaiset koirani odotamme mielenkiinnolla syksyä.
Takiaisen siemenpalloja voisi toki varastoida pitkien syyspäivien varalle. Tuuletusikkuna, pistetaulukko ja ohikulkijoilla villakangastakit.
Nyt lehtien jatkeeksi on kohonnut puolitoistametrisiä kukkavarsia. Lohmakkeet eivät olekaan leskenlehtiä. Ne ovat takiaisia, niitä koulumatkalaisten rakastamia kasveja, jotka tekevät koukukkaita ja joka paikkaan tarrautuvia siemenpähkylöitä. Reheviä, hyvinvoivia takiaisia kasvaa pienen metropolin verran muun muassa rantapusikossa, jonka kautta olen tavannut viedä kotieläimeni iltalenkille.
Minä ja villavakarvaiset koirani odotamme mielenkiinnolla syksyä.
Takiaisen siemenpalloja voisi toki varastoida pitkien syyspäivien varalle. Tuuletusikkuna, pistetaulukko ja ohikulkijoilla villakangastakit.
tiistaina, kesäkuuta 28, 2005
Meistä ja muista
"Ei mitään uutta auringon alla" on perin kulahtanut sanonta, mutta toisinaan se tuntuu osuvan suoraan asian ytimeen. Tiedotusopin kesäpänttäyksen myötä ollut kiinnostavaa huomata, miten läheltä viestinnän tutkimus liippaa allekirjoittaneen siviilitointa, eli keskiajan aatehistorian penkomista. Kuulostaako kaukaa haetulta? Ketään tuskin yllättää se, että keskiaikainen maailmankuva vaikuttaa yhä nykypäivän politiikkaan - vakuuttuakseen ei tarvitse kuin kuunnella eräiden länsijohtajien palopuheita pahan akselista ja taivaallisten voimien tuesta - mutta tiedonsiirrosta jos mistä voi bongata länsimaisen kollektiivitajunnan todellisia pohjavirtauksia satojen, ellei tuhansien vuosien takaa.
Olipa kyseessä keskiaikainen taistelukertomus tai länsimaisen nykylehden sotareportaasi, rivien välistä voi perata samoja merkityksiä, vertauskuvia, piilovaikuttamista, me ja muut-vastakkainasettelua, yleistettyjä viholliskuvia, tietynlaisia sanavalintoja. Pintaa raaputtamalla huomaa niiden muuttuneen vuosisatojen kuluessa paljon vähemmän kuin voisi kuvitella.
Ari Saarelainen tutki aikanaan gradussaan Bosnian sodan uutisointia vuonna 1995 ("Läntisen kosmologian jäljillä - kaksi uutisviikkoa Bosniassa", kirjassa Uutisia yli rajojen, Tampere 1998). Näkökulmakseen hän valitsi niin kutsutun europeanismin tutkimisen eli sen, miten eurooppalaiset lehdet sijoittivat kosmologiselle kartalleen hyvän ja pahan, ystävät ja viholliset.
Europeanismiinhan liittyy myytti Euroopan ykseydestä, sinänsä jalo ja kaunis ajatus. Mutta sen - kuten minkä tahansa vastaavan ideologian - kääntöpuolena on viholliskuva-ajattelu, eurooppalaiset vastaan eurooppalaisuuden viholliset. "Me" olemme rauhantahtoisia ja järjestystä hakevia, "muut" sotaisia ja vaarallisia, kaaosta lietsovia (tämä mustavalkoinen näkemys hyvästä ja pahasta oli sekin eräs keskiaikaisen ajattelun peruspilareita).
Eurooppalaisuuden näkökulmasta nuo "muut" ovat yleensä tulleet idästä - seuratkaapa vaikka keskustelua Turkin liittymisestä EU:hun uhkana eurooppalaisuudelle - joten entinen Jugoslavia edusti jo rauhan aikana epämääräistä rajaseutua. Konfliktissa tuo vastakkainasettelu kärjistyi entisestään, ja näytelmän konnat eli serbit saivat tiedotusvälineissä sujuvasti kannettavakseen arkkityyppisen viholliskuvan määreet. Heitä kuvattiin Saarelaisen mukaan "hulluiksi", "oveliksi" ja "epäluotettaviksi", kaiken kaikkiaan arvaamattomaksi soturikansaksi. Serbejä uskonveljinään puolustaneet venäläiset liitettiin samaan itäiseen rintamaan, Eurooppaa uhkaaviin kaaosvoimiin.
"Vihollisina serbit olivat ihanteellisia, koska he omalla uppiniskaisuudellaan saivat aikaan sekä vihollisuuden synnyn että sen puhkeamisen yhteenotoksi. He saivat maistaa omaa lääkettään, sotavoimaa, kuten viholliskuva-ajattelussa on tyypillistä." (Saarelainen, 1998.)
Saarelaisen mukaan lehtijutuista kävi ilmi hieman ongelmallinen suhtautuminen Bosnian muslimeihin. Länsimaisen kosmologian kannaltahan muslimit ovat perinteisesti olleet niitä itäisiä ja halveksittavia, potentiaalisia vihollisia, mutta Bosnian sodassa heidät haluttiin esittää uhreina. Kuvaavaa tosin on, että ennen Naton pommituksia tiedotusvälineet korostivat kaikkien kolmen kansanosan syyllisyyttä sotaan. Kiisteltyjen pommitusten aikana tämä aiempi, kiusallinen totuus oli haudattava ja serbien kuvaa arkkityyppisinä vihollisina voimistettava.
Mielenkiintoista, eikö?
- - -
Mitä tulee keskiaikaisiin kaunoihin noin yleensä, niin koko traagisella Bosnian sodallahan oli aatteelliset juurensa syvällä keskiajalla, ennen muuta ortodoksiserbien vuonna 1389 turkkilaisille häviämässä Kosovo poljen taistelussa. Ja muuan serbialais-suomalainen ystäväni - sittemmin Kosovoon rauhanturvaajaksi lähtenyt - kertoi sukulaistensa muistelevan yhä satoja vuosia sitten sattunutta kyläjupakkaa, jossa muslimit tappoivat jonkun perheen esi-isistä. Samalla tapaa muslimit muistelivat serbien muinaisia tihutöitä...
Keskiaika elää, hyvässä ja pahassa.
Kosovo poljen taistelua esittävä kuva on lainattu täältä.
maanantaina, kesäkuuta 27, 2005
Mitä elämässäsi tarvitset
Mitä suotta miettimään? Se kaikki löytyy netistä. Vastaat vain puoleenkymmeneen kysymykseen (muun muassa valitset mieleisesi elokuvan) ja voilá, syvällinen analyysi elämästäsi on valmis.
Ah, olenkin aina halunnut olla se synkän traaginen hahmo, poor lonesome cowgirl joka ei lepoa ja rauhaa konsaan löydä. "That's the way it is. You only have yourself and your gun in all times." Menoksi, polle, kohti auringonlaskua.
Hömppätestien empaattinen fatalismi on ihanaa. Melkein yhtä ihanaa kuin horoskoopit ja biorytmit.
No, myönnetään silti. Se totuuden torajyvä.
You need security.
There has been many changes in your life and
you have had to live in an unstable
environment. This has lead you to be suspicious
and always on guard. Your mind has a hard time
to unwind and this could lead to you having
sleeping problems, since you think too much.
People are a category you don't give much trust
at, and find yourself to be a better secret
keeper than they could ever be. Because in your
changing world you have learnt that you only
have yourself in all times.
What Do You Need in Your Life?
brought to you by Quizilla
Ah, olenkin aina halunnut olla se synkän traaginen hahmo, poor lonesome cowgirl joka ei lepoa ja rauhaa konsaan löydä. "That's the way it is. You only have yourself and your gun in all times." Menoksi, polle, kohti auringonlaskua.
Hömppätestien empaattinen fatalismi on ihanaa. Melkein yhtä ihanaa kuin horoskoopit ja biorytmit.
No, myönnetään silti. Se totuuden torajyvä.
You need security.
There has been many changes in your life and
you have had to live in an unstable
environment. This has lead you to be suspicious
and always on guard. Your mind has a hard time
to unwind and this could lead to you having
sleeping problems, since you think too much.
People are a category you don't give much trust
at, and find yourself to be a better secret
keeper than they could ever be. Because in your
changing world you have learnt that you only
have yourself in all times.
What Do You Need in Your Life?
brought to you by Quizilla
Lasista historiaa
Enpä ole muistanutkaan mainostaa Riihimäellä sijaitsevan Suomen lasimuseon näyttelyä Keskiajan lasia - Medieval Glass. Kyseessä on yksi kattavimmista 1300-1500-luvuilla tehtyjen lasiesineiden kokoelmista. Mukana on sekä hienoa italialaista lasia että niin kutsuttua saksalaista "metsälasia", josta tehtyihin esineisiin oli varaa myös pohjoiseurooppalaisella keskiluokalla. Jäänteitä jälkimmäisistä on löytynyt myös Suomesta. Lasihan oli vielä keskiajalla melkoinen statussymboli. Varakkaankin kauppiaan kodissa saattoi olla vain yksi juomalasi, joka asetettiin pöydässä juhlallisesti arvovieraan eteen. Voi vain kuvitella, millaisen kohtelun sai se onneton piika, joka meni ja rikkoi talon ainoan lasiesineen...
Näyttelyyn voi tutustua elokuun loppuun saakka, mutta museossa riittää toki mielenkiintoista nähtävää muutenkin.
Kuva - tässä tapauksessa jäljennöksestä - on lainattu täältä. Joitakin vuosia sitten keskiaikaista lasia oli näytteillä myös Turun Aboa Vetuksella. Oikein tiedonnälkäisille aiheesta on tarjolla kattava linkkilista.
sunnuntai, kesäkuuta 26, 2005
Jotenkin omituiselle
Kun palaa kotiin muutaman päivän poissaolon jälkeen, siellä haisee aina jotenkin omituiselle. Vieraalle. Sitten sitä miettii, että haiseeko siellä aina muiden mielestä oudolle, mutta ominaishajua ei vain itse huomaa?
Asuntoni edellinen vuokralainen tupakoi kuulemma sisällä, minkä huomaan tympeänä hajunhäivähdyksenä vain oltuani jonkin aikaa poissa. Tai sitten kotikummitukseni kessuttelee salaa.
- - -
Juhannusilta on perinteisistä perinteisin; saunan lämmitystä, vastantuoksua, syömistä nautiskellen pitkän kaavan mukaan, sadoittain hyttysiä. Ja järvi, jonka pinnalla kuikkapari lipuu kuin japanilaisen tussisiveltimen vedot. Linnut silmäilevät uimareita huolestuneina; niillä on välissään poikanen, vielä aivan pieni. Lähdepohjaisen järven vesi on kirkasta ja kylmää, jalat tunnistavat pehmeän hiekan jo kesältä, jolloin ottivat ensimmäiset askelensa.
Kesäyönä aurinko laskee vain noustakseen saman tien uudestaan ja nukkuminen tuntuu tuhlaukselta. Harmittelenkin aikaista väsymistäni ystävälleni, josta vappu-, helluntai- ja yleisheilahtelun lisäksi sain mitä parhainta juhannusseuraa. Öinen melontaretki jää tällä kertaa tekemättä.
Kameran olemassaolon muistan vasta sunnuntaiaamuna tavaroita pakatessani.
- - -
Idyllistä huolimatta on taas helpottavaa palata lapsuuden kesäkodista ja lihapatojen äärestä omaan rauhaan. Matkalla tuumin asiaa ja tajuan, että vanhemmistaan voi kyllä pitää ja heidän kanssaan viihtyä, mutta silti ei välttämättä pidä siitä, millaiseksi itse tuntee muuttuvansa heidän seurassaan. Siinä on selvä ero. Kun kasvinkotinsa nurkissa pyörii pidempään kuin pari päivää, alkaa ikään kuin taantua. Sitä käy kireämmäksi, varovaisemmaksi, reviiritietoisemmaksi, pitää selkäkarvat jatkuvasti pörhössä.
Joskus ihmettelen, kokevatko kaikki samaa mutkistelua omien vanhempiensa kanssa, vai onnistuvatko ihmiset suhtautumaan rakkaisiin tekijöihinsä kuin keihin tahansa iäkkäämpiin sukulaisiin, ilman tahtojen törmäilyä ja sukupolvien takaa kantautuvien käytösmallien kärjistymisiä? Pääsevätkö jotkut niin terveesti irti lapsuudenkodistaan, että heidän ei tarvitse todistaa irtaantumistaan kerta toisensa jälkeen? Vieläpä asioissa, jotka mittasuhteiltaan ovat järkevästi - aikuismaisesti - ajatellen naurettavia?
Mutta eiväthän linnunpojatkaan palaa pesään sieltä kerran lähdettyään, eivätkä vierotetut hirvenvasat liity uudestaan emonsa seuraan. Kenties välimatkan tarve on luonnon oma keino potkia jälkeläiset pesästä täyttämään vuorollaan oman olemassaolonsa tehtävää, mikä se sitten ihmisolennolle onkin. Eikä tarpeen kai tarvitse sinällään välejä huonontaa, ainakaan jos sen ymmärtää ja hyväksyy elämään kuuluvaksi.
No. Se tämänkertaisesta mouruamisesta, nyt teekannun ja viikonlopun blogikertymän kimppuun.
(Mouruaminen, näin olen ymmärtänyt, on eräiden tahojen käyttämä sana kaikenlaisesta elämän mutkikkuuden ja etenkin ihmissuhteiden pähkäilystä, joka ei johda mihinkään tulokseen, mutta saattaa kanssaihmiset hämmennyksen ja turhautumisen tilaan heidän miettiessään, liittyykö mouruamiseen ääneenlausumaton vaatimus ottaa aiheeseen henkevästi kantaa [toisinaan, toim. huom.], tai odotetaanko heidän peräti keksivän mouruttavaan asiaan jonkinlaisen ratkaisun [äärimmäisen harvoin, toim. huom.].)
Asuntoni edellinen vuokralainen tupakoi kuulemma sisällä, minkä huomaan tympeänä hajunhäivähdyksenä vain oltuani jonkin aikaa poissa. Tai sitten kotikummitukseni kessuttelee salaa.
- - -
Juhannusilta on perinteisistä perinteisin; saunan lämmitystä, vastantuoksua, syömistä nautiskellen pitkän kaavan mukaan, sadoittain hyttysiä. Ja järvi, jonka pinnalla kuikkapari lipuu kuin japanilaisen tussisiveltimen vedot. Linnut silmäilevät uimareita huolestuneina; niillä on välissään poikanen, vielä aivan pieni. Lähdepohjaisen järven vesi on kirkasta ja kylmää, jalat tunnistavat pehmeän hiekan jo kesältä, jolloin ottivat ensimmäiset askelensa.
Kesäyönä aurinko laskee vain noustakseen saman tien uudestaan ja nukkuminen tuntuu tuhlaukselta. Harmittelenkin aikaista väsymistäni ystävälleni, josta vappu-, helluntai- ja yleisheilahtelun lisäksi sain mitä parhainta juhannusseuraa. Öinen melontaretki jää tällä kertaa tekemättä.
Kameran olemassaolon muistan vasta sunnuntaiaamuna tavaroita pakatessani.
- - -
Idyllistä huolimatta on taas helpottavaa palata lapsuuden kesäkodista ja lihapatojen äärestä omaan rauhaan. Matkalla tuumin asiaa ja tajuan, että vanhemmistaan voi kyllä pitää ja heidän kanssaan viihtyä, mutta silti ei välttämättä pidä siitä, millaiseksi itse tuntee muuttuvansa heidän seurassaan. Siinä on selvä ero. Kun kasvinkotinsa nurkissa pyörii pidempään kuin pari päivää, alkaa ikään kuin taantua. Sitä käy kireämmäksi, varovaisemmaksi, reviiritietoisemmaksi, pitää selkäkarvat jatkuvasti pörhössä.
Joskus ihmettelen, kokevatko kaikki samaa mutkistelua omien vanhempiensa kanssa, vai onnistuvatko ihmiset suhtautumaan rakkaisiin tekijöihinsä kuin keihin tahansa iäkkäämpiin sukulaisiin, ilman tahtojen törmäilyä ja sukupolvien takaa kantautuvien käytösmallien kärjistymisiä? Pääsevätkö jotkut niin terveesti irti lapsuudenkodistaan, että heidän ei tarvitse todistaa irtaantumistaan kerta toisensa jälkeen? Vieläpä asioissa, jotka mittasuhteiltaan ovat järkevästi - aikuismaisesti - ajatellen naurettavia?
Mutta eiväthän linnunpojatkaan palaa pesään sieltä kerran lähdettyään, eivätkä vierotetut hirvenvasat liity uudestaan emonsa seuraan. Kenties välimatkan tarve on luonnon oma keino potkia jälkeläiset pesästä täyttämään vuorollaan oman olemassaolonsa tehtävää, mikä se sitten ihmisolennolle onkin. Eikä tarpeen kai tarvitse sinällään välejä huonontaa, ainakaan jos sen ymmärtää ja hyväksyy elämään kuuluvaksi.
No. Se tämänkertaisesta mouruamisesta, nyt teekannun ja viikonlopun blogikertymän kimppuun.
(Mouruaminen, näin olen ymmärtänyt, on eräiden tahojen käyttämä sana kaikenlaisesta elämän mutkikkuuden ja etenkin ihmissuhteiden pähkäilystä, joka ei johda mihinkään tulokseen, mutta saattaa kanssaihmiset hämmennyksen ja turhautumisen tilaan heidän miettiessään, liittyykö mouruamiseen ääneenlausumaton vaatimus ottaa aiheeseen henkevästi kantaa [toisinaan, toim. huom.], tai odotetaanko heidän peräti keksivän mouruttavaan asiaan jonkinlaisen ratkaisun [äärimmäisen harvoin, toim. huom.].)
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2005
Jos olisi malttanut
Puolitehoista kesäflunssaa ei aina tule ottaneeksi todesta, vaan viuhtoo menemään entiseen tapaan jättämättä edes lenkkeilyä väliin. Eikä siinä mitään. Usein kiusa menee ohi kuten tulikin, vaivihkaa ja itsestään melua pitämättä. Mutta mikrobi voi myös katsoa tilaisuutensa tulleen ja koota joukkonsa uuteen hyökkäykseen. Sitten niistetään ja köhitään paljon pidempään kuin olisi ollut tarpeen, jos olisi malttanut levätä.
Milloinhan tuonkin elämän perustotuuden sisäistää?
Oli miten oli, Suomen kesä on kovin lyhyt käytettäväksi sohvalla loikoiluun. Niinpä elokuvatkin kannattaa nauttia versioina, joissa pitkää ovat vain näyttelijöiden korvat. Nämä puolen minuutin taideaarteet löysin postilaatikostani tänä aamuna, lämmin kiitos lähettäjälle.
Titanic
Manaaja
Tappajahai
Hohto
Alien
- - -
Allekirjoittanut jatkaa nyt vastuuttoman vapaata reppuelämää suunnaten itään saunanlämmitykseen ja jussinviettoon. Eläkää kesää, ystävät, älkää kulkeko ohi!
"Näin sen vuoritiellä,
se itki kuin Patrokloksen hevonen,
kyynelittä, mutta silmistä ei voinut erehtyä.
Mitä itket? missä on isäntäsi?
- Paremmassa maailmassa, sanoi silmien luottamus.
- No, sinnehän me kaikki olemme matkalla.
Niin minne? Kai tämä hevosen maailma on parempi,
metsä, jossa juosta, ja maa kumisee kuin rumpu,
laakso virtaa alhaalla tuoksuja, kukkia,
ja lähde sitten, niityn yllätys.
Mistä meille metsä, niitty, lähde,
emmehän ole naiiveja, emmekö juuri
ikävystyen kulkeneet ohi?"
- Eeva-Liisa Manner
tiistaina, kesäkuuta 21, 2005
Ehdottomasti tietää
Nämähän te kaikki haluatte ehdottomasti tietää (via muun muassa Veera ja Surullisia elämiä). Ja kyllä, minun pitäisi lukea tenttiin. Ja pestä matot ja viedä lehdet paperinkeräykseen ja olla kaikin puolin tehokkaampi ja ahkerampi ja tiedostavampi kuin tällä hetkellä olen.Ja kissan viikset.
13 asiaa joista pidän:
Näitä olisi paljon, mutta silmät kiinni ja satunnaisotos:
Kahvitauot, juokseminen (tai kuten viime aikojen sattumusten valossa tarkennettakoon, hölkkääminen), verkkainen jutustelu ja sanojenvääntely ilman päämäärää, nauraminen, oivallukset, eri vuodenaikojen tuoksut, metsä, paikat, joilta näkee kauas, rantasauna, mukanaanvievät kirjat, vanhat valokuvat, "flow" eli meditatiivinen ja ajantajun kadottava tekeminen, leipominen.
12 elokuvaa:
Katsotaanpa. Satunnaisessa järjestyksessä vaikka näin.
Le Petit Monde de Don Camillo, The Great Dictator, The Fearless Vampire Killers, Wind in the Willows, O Brother, Where Art Thou, Kolja, Voina i Mir, Koirankynnen leikkaaja, Alien, Vertigo, Kuoleman kasvot, vanhat arkistofilmit ylipäänsä.
11 idolia/esikuvaa:
Tämä on hankala, mutta yritetään. En nosta ketään mielelläni jalustalle, se on kuolevaiselle kovin kiikkerä paikka.
Konsta Pylkkänen, edesmennyt isotätini, Gerald Durrell (terveisiä vain Veloenalle), Ansel Adams, Merete Mazzarella, Marc Chagall, Thor Heyerdahl, Ilya Prirogine, Kiti Luostarinen, Outi Heiskanen, Erasmus Rotterdamilainen.
Yleisesti ottaen ne, joiden mielikuvitus, luovuus, rohkeus tai hulluus on riittänyt luomaan jotakin uutta, jotka näkevät hieman kauemmaksi kuin muut, jotka katsovat maailmaa erilaisesta näkökulmasta, jotka osaavat nauraa itselleen, jotka näkevät eri sävyt mustan ja valkoisen sijaan, jotka tekevät pelkän puhumisen sijaan, joilla on elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa viisautta.
10 fyysistä asiaa itsestäni:
Kaikkea sitä kysytään.
Hampaat oiottu yläasteella, silmät laseroitu viime vuonna, olen ollut vatsatähystyksessä, ommeltu kerran, en ole notkea, migreeni kaikilla mausteilla on ajoittainen vieras, lyhyet kynnet ja järsityt kynsinauhat, stressaan helposti kropallani, nukun mieluiten vatsallani, toistaiseksi allergiaton.
8 suosikkiruokaa/juomaa:
Tämäkin on kiperä, koska syöminen on mukavaa. Ja juominenkin kohtuudella.
Kaikenlaiset merenelävät, vaniljalla höystetty melkein mikä vain, hyvät salaatit, punaviini, ruisleipä, aurajuustoruoat, venäläiset pelmenit, poron- tai hirvenliha.
7 ihmistä joita haluaisin suudella:
Seitsemän? Yksi riittää, kiitos.
6 asiaa jotka ärsyttävät minua:
Näitäkin olisi kiusallisen paljon, jos nyt etsimällä aletaan etsiä.
Ylimielinen käytös liikenteessä, akateemisuudella retostelu, kansainvälisyyden puolivillainen tavoittelu yritysnimissä (Öllölän Super Mölkky Center), yhden totuuden aggressiivinen markkinointi, poliitikkomainen asioiden kiertely (johon itsekin turhan usein syyllistyn), turhien tarpeiden luomiseen pyrkivä mainonta.
5 asiaa joita kosketan päivittäin:
Koira (paitsi jos ovat hoidossa), vessan oven kahva, oma niska, kännykkä, kirja.
4 tv-sarjaa joita olen joskus katsonut:
Teho-osasto, Ylämaan kettu, Bread, Hercule Poirot.
3 asiaa joihin pukeudun joka päivä:
Aluspukineet, useimmiten farkut jossain muodossa, taipumus huvittua asioista.
2 julkkista joihin olen ollut ihastunut:
Ääh. Punastuttavat teinivuodet vaipukoot rauhassa unholaan.
1 asia jonka haluan kaikkien tietävän minusta:
Ahdistun klovneista ja nukeista. Niissä asuu paha.
maanantaina, kesäkuuta 20, 2005
Divine justice
Lauantain häät pidetään viileässä, keskiaikaisessa kivikirkossa. Seremonia on sympaattinen ja lyhyt, ja sitä säestää profeetta Jeremiaan selän takaa talitiaispoikue. Piipitys yltyy aina emon pujahtaessa ovenraosta kirkkoon matolasteineen.
Seuraavana päivänä löydän itseni roikkumasta valjaissa lähes pystysuoralta kallioseinämältä ja mietin, onko kyseessä divine justice, kosmisen oikeudenmukaisuuden vahingoniloinen toteutuma. Takaisinmaksun aika? Olenhan itse aikoinani vinssannut vapisevia miesparkoja hevosen selkään selittäen kepeästi, että alussa se on hankalaa, sitten siitä rupeaa nauttimaan. Ihan totta. Kaikkea pitää kokeilla, eikö niin? Rennosti vain!
Mutta kallio on vähemmän pelottava elementti kuin etukäteen oletin. Alan ymmärtää, mikä kiviä halailevaa ystävääni puuhassa viehättää. Ehkä kaikkea - tai melkein kaikkea - kannattaakin kokeilla tilaisuuden osuessa kohdalle? Ainakin ennen kovin jyrkkiä lausuntoja puolesta tai vastaan.
Palatessani elämäntäyteisen viikonlopun jälkeen kotiin huomaan, että osa pioneista on avannut kukkansa. Koko eteläseinusta tuoksuu auringon lämmittäessä kahden kämmenen kokoisia kukintoja.
Seuraavana päivänä löydän itseni roikkumasta valjaissa lähes pystysuoralta kallioseinämältä ja mietin, onko kyseessä divine justice, kosmisen oikeudenmukaisuuden vahingoniloinen toteutuma. Takaisinmaksun aika? Olenhan itse aikoinani vinssannut vapisevia miesparkoja hevosen selkään selittäen kepeästi, että alussa se on hankalaa, sitten siitä rupeaa nauttimaan. Ihan totta. Kaikkea pitää kokeilla, eikö niin? Rennosti vain!
Mutta kallio on vähemmän pelottava elementti kuin etukäteen oletin. Alan ymmärtää, mikä kiviä halailevaa ystävääni puuhassa viehättää. Ehkä kaikkea - tai melkein kaikkea - kannattaakin kokeilla tilaisuuden osuessa kohdalle? Ainakin ennen kovin jyrkkiä lausuntoja puolesta tai vastaan.
Palatessani elämäntäyteisen viikonlopun jälkeen kotiin huomaan, että osa pioneista on avannut kukkansa. Koko eteläseinusta tuoksuu auringon lämmittäessä kahden kämmenen kokoisia kukintoja.
perjantaina, kesäkuuta 17, 2005
Ei sentään hääkakkuun
Jo jonkin aikaa on pitänyt kysyä, arvatkaapa, millä Googlen haulla osutaan tänne kaikkein ahkerimmin?
Ette kuitenkaan arvaisi. Liioittelematta kerran päivässä joku haluaa tietoa kirpuista. Lintukirpuista, kissankirpuista, ihmiskirpuista. Hämmästyttäviä ovat ihmisten tiedonjanon kohteet.
- - -
Allekirjoittanut toivottelee kesäiset viikonloput ja lähtee hiljakseen valumaan etelään kurkkua kutittelevaa kesäflunssanalkua uhmaten. Ohjelmassa on muun muassa sipoolaiset häät, joista en tunne ketään muuta kuin avecikseen pyytäneen ystäväni. Hieman huolestuttava ajatus ilman viruksiakin.
"Ai tämä flunssa? Se oli se yksi duhaided daided jota kukaan ei tuntenut ja joka aivasti suoraad hääkakkuun. Perhada!"
No, jos ei kuitenkaan. Hääkakkuun.
Ette kuitenkaan arvaisi. Liioittelematta kerran päivässä joku haluaa tietoa kirpuista. Lintukirpuista, kissankirpuista, ihmiskirpuista. Hämmästyttäviä ovat ihmisten tiedonjanon kohteet.
- - -
Allekirjoittanut toivottelee kesäiset viikonloput ja lähtee hiljakseen valumaan etelään kurkkua kutittelevaa kesäflunssanalkua uhmaten. Ohjelmassa on muun muassa sipoolaiset häät, joista en tunne ketään muuta kuin avecikseen pyytäneen ystäväni. Hieman huolestuttava ajatus ilman viruksiakin.
"Ai tämä flunssa? Se oli se yksi duhaided daided jota kukaan ei tuntenut ja joka aivasti suoraad hääkakkuun. Perhada!"
No, jos ei kuitenkaan. Hääkakkuun.
torstaina, kesäkuuta 16, 2005
Käsiala
Eilisilta kului karjalanpiirakoita ja vatruskoita tehdessä. Pitkästä aikaa.
- Meillä on samanlainen käsiala, tuumasi siskoni katsellessaan uuniin jonottavia piirakoita, loppua kohti tasaisesti kaunistuvia.
Useimmitenhan kaksi leipojaa tekee täysin erinäköistä jälkeä; karjalanpiirakoita on yhtä monenmuotoisia kuin on tekijöitäkin.
Saman mummon opissa olimme aikanaan molemmat. Vai geeneissäkö piirakkakäsiala piilee?
- Meillä on samanlainen käsiala, tuumasi siskoni katsellessaan uuniin jonottavia piirakoita, loppua kohti tasaisesti kaunistuvia.
Useimmitenhan kaksi leipojaa tekee täysin erinäköistä jälkeä; karjalanpiirakoita on yhtä monenmuotoisia kuin on tekijöitäkin.
Saman mummon opissa olimme aikanaan molemmat. Vai geeneissäkö piirakkakäsiala piilee?
keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2005
Kukas ny vanhan heilansa
Öljynvaihtoa odotellessa kuultua:
- Tossa pihalla olis mun morsian, vuoden kuusysi Taurus. Tarttis tehdä huolto.
- Onkos se ollut muuten kunnossa?
- On, mutta saa nähdä miten kuskille käy, kun marraskuussa menee kortti umpeen. Tulee kaheksankyt vuotta täyteen.
- No, mitäpä tuota etukäteen huolehtimaan.
- Onhan ton moni halunnut ostaa. Mutta kukas ny vanhan heilansa myis. Kyllä mää sillä vielä mieluusti ajaisin.
Huollon venyessä pistäydyin lähikuppilassa - sellaisessa teollisuusalueen lounaskahviossa - jonka asiakaskunnan sukupuolijakauma ei myyntitiskiä katsellessa jäänyt epäselväksi. Vitriinissä köllötti pulleita, rasvaa tihkuvia lihapiirakoita, bodarin näköisiä munkkipossuja ja viinereitä, joista olisi riittänyt jaettavaa kolmelle. Lenkkitossun kokoisten vehnäsämpylöiden välistä kurkisteli paksuja meetvursti- ja edamsiivuja ilman vihreän pilkahdustakaan.
Juuri aamupalan syöneenä tyydyin kahviin.
- Tossa pihalla olis mun morsian, vuoden kuusysi Taurus. Tarttis tehdä huolto.
- Onkos se ollut muuten kunnossa?
- On, mutta saa nähdä miten kuskille käy, kun marraskuussa menee kortti umpeen. Tulee kaheksankyt vuotta täyteen.
- No, mitäpä tuota etukäteen huolehtimaan.
- Onhan ton moni halunnut ostaa. Mutta kukas ny vanhan heilansa myis. Kyllä mää sillä vielä mieluusti ajaisin.
Huollon venyessä pistäydyin lähikuppilassa - sellaisessa teollisuusalueen lounaskahviossa - jonka asiakaskunnan sukupuolijakauma ei myyntitiskiä katsellessa jäänyt epäselväksi. Vitriinissä köllötti pulleita, rasvaa tihkuvia lihapiirakoita, bodarin näköisiä munkkipossuja ja viinereitä, joista olisi riittänyt jaettavaa kolmelle. Lenkkitossun kokoisten vehnäsämpylöiden välistä kurkisteli paksuja meetvursti- ja edamsiivuja ilman vihreän pilkahdustakaan.
Juuri aamupalan syöneenä tyydyin kahviin.
tiistaina, kesäkuuta 14, 2005
Massa, käsi ylös!
Tenttiinluvun lomassa jään pureksimaan joukkoviestinnän vaikutuksia - tuota solmuista, moniselitteistä, kokonaisia tutkijasukupolvia valvottanutta kysymystä. Kuka vaikuttaa ja kehen, miten, missä, milloin ja miksi?Kun vaikutustutkimukset aloitettiin sotapropagandan innoittamina 1930-luvun Yhdysvalloissa, arveltiin medioiden massoittavan ja passivoivan ihmisiä. Pelättiin - ja toivottiin? - että viestinnän kohteena oleva joukko todella on ja tulee olemaan kasvoton joukko, sähköpaimenen ohjailtavissa oleva karjalauma.
Olemmeko? Oletteko? Kuka tunnustaa olevansa massaa?
Sittemmin huomattiin, että lyhyellä aikavälillä media vaikutti ihmisten elämään ja yksittäisiin valintoihin odotettua vähemmän. Luettu teksti unohtui nopeasti, varsinkin se, kuka sen oli kirjoittanut. Ihmisillä oli oma maailmankäsityksensä, johon uutta tietoa peilattiin. Jos se oli ristiriidassa aiemmin omaksuttuun nähden, se helposti hylättiin. Ja niin edelleen. Emme olleetkaan niin helppo pala. Siinä teille massaa!
Viime aikoina vaikutustutkimusta on jalostettu edelleen muun muassa agenda setting- ja kultivaatioteorioiden avulla. Ensin mainitun mukaan joukkoviestintä ei määrää, mitä ihmiset ajattelevat. Sen sijaan se määrittää pitkälti aiheet, joita ajatellaan ja joista puhutaan. Media - ja sen takana vaikuttavat taustavoimat, jotka ovat kokonaan oma kysymyksensä - nostaa jotkin asiat valokeilaan ja jättää toiset taka-alalle. Se, mitä lehdessä lukee tai uutisissa kerrotaan, on tärkeää, esilletuomisen arvoista. Taustalla on aina jonkun tekemä valinta. Joku kasvoton on päättänyt puolestasi, mitä sinun tulee maailmasta tänään tietää.
Järkeenkäypää, eikö?
Sitä on myös kultivaatioteoria, jossa on selvästi systeemiteoreettisia aineksia: yhden osatekijän käyttäytymistä on lähes mahdotonta ennustaa, mutta kokonaisen joukon ei. Systeemi on eri asia kuin sen muodostavat osat. Niinpä kultivaatioteoriassa ei keskitytä siihen, miten yksittäinen televisio-ohjelma vaikuttaa Virtasen Erkkiin, vaan siihen, millainen vaikutus medioilla on ympäristöön ja kulttuuriin, jossa ihmiset elävät. Miten mediat muokkaavat tuota ympäristöä, miten sen vaikutukset kasautuvat ja miten ne näkyvät pitkällä aikavälillä?
Suosittuna esimerkkinä kultivaatiotutkijat ovat käyttäneet lisääntynyttä viihdeväkivaltaa. Murhia ja pahoinpitelyitä televisiosta katsellut Erkki ei todennäköisesti mene mukiloimaan naapurin Hiljaa, mutta joka tuutista tuleva ammuskelu ja hakkaaminen vaikuttavat vähitellen ihmisten käsitykseen yleisestä todellisuudesta. Se puolestaan näkyy yhteiskunnassa kasvavana aggressiivisuutena ja valmiutena hyväksyä väkivalta ratkaisuna ongelmiin sekä toisaalta pelkona ja turvattomuutena.
Väkivalta on toki ilmiselvä ja tunteisiin vetoava kohde vaikutuspohdinnoille, mutta entä hienovaraisempi johdattelu?
"Suosituimmat ohjelmat eivät ole väkivaltaisia. Sen sijaan ne heijastavat maailmanlaajuisen markkinoinnin strategioita. Kulttuurituotteet ovat Yhdysvaltain paras vientituote heti aseiden jälkeen." (G. Gerbner: Pikahistoria - kuvien historiaa, 1992)
Kultivaatioteorian valossa joukkoviestinnän vaikutusvalta näyttää kaikkea muuta kuin vähäiseltä. Sen mukaan medioilla voidaan sanoa olevan asenteita muokkaava vaikutus lähes joka asiaan: suhtautumisessa kulutukseen, ympäristökysymyksiin, muihin kulttuureihin, elämään, kuolemaan, sodankäyntiin, politiikkaan, ulkonäköihanteisiin, tasa-arvokysymyksiin, ihmissuhteisiin ja käsityksiin onnellisuudesta. Ja niin edelleen.
Tuoreimmassa Luonnonsuojelijassa Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnon saanut kulutustutkija Eva Heiskanen sivuaa kultivaatioajattelua pohtiessaan tiedotusvälineiden roolia kulutuskäyttäytymisen muuttamisessa:
"Näitä juttuja tekevien ihmisten, kuten naistenlehtien ja TV:n viihde- ja elämäntapaohjelmien toimittajien, koulutus olisi tärkeää. Oleellista ei ole niinkään se, mitä sanotaan tai miten käsketään toimia, vaan miten ohjelmissa toimitaan ja miten artikkeleissa puhutaan."
Ihmissuhteiden näkökulmasta asiaa käsitteli taannoin blogissaan käsikirjoittaja Katri Manninen:
"Suurin osa rakkaustarinoista sijoittuu rakastumisvaiheeseen tai vielä täsmällisemmin rakastumisvaiheen alkuun, koska tämä vaihe on yleensä ottaen parisuhteen jännittävin, hauskin, dramaattisin, yllätyksellisin ja (elokuvien kannalta) kuvauksellisin vaihe. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että tähän vaiheeseen keskittymisen tarinankerronnassa voi olla oikeasti vaarallista. Koska tarina päättyy siihen, että pariskunta saa toisensa eikä siihen, että arki astuu kuvioihin, yleisölle luodaan illuusio siitä, että hurja rakastumisen tunne olisi ainoa onnen takuu, että rakastumisen tunne voi jatkua ikuisesti ja että ihmisten pitäisi tavoitella ja seurata tätä tunnetta."
Ennen pitkää tullaankin ydinkysymykseen, mitä median pitäisi vaikutusvallallaan tehdä. Mitä ja kenen arvoja sen tulisi valtavirrassaan kuljettaa, mikä on yleispätevän "hyvää" ja "oikeaa", jonka esilletuominen olisi yksiselitteisen hyväksyttävää kaikkien kannalta? Onko sellaista olemassakaan? Miten paljon saa ihmisten puolesta päättää? Vai voisiko jollain tavoin varmistaa, että kaikilla olisi mahdollisuus ja valmiudet päättää ja valita itse? Miten lisätä "massan" tietoisuutta ja kriittisyyttä, kykyä lukea myös rivien välistä ja katsoa ohi uutistenlukijan tai valkokankaan?
Ei vähä mitään.
maanantaina, kesäkuuta 13, 2005
Toivottavasti
Tampereen keskustasta puuttuu jotakin. M-Realin tehtaanpiipusta ei nouse höyryä, ei ole noussut moneen viikkoon.
Isokoskelo uittaa lähijärvessä neljää poikastaan. Myös huterat, pelottomat rastaanpojat ovat liikkeellä lyhyine pyrstöineen ja suurine jalkoineen. Päässä sojottaa vielä poikasuntuvaa.
Sateisella aamulenkillä huomaan, että sähköpylvääseen on ilmestynyt lappu. Lapussa kerrotaan kissa Kloroformin olevan kateissa. Kloroformia kaipaavat palvelusväki ja sisko Eetteri.
Toivottavasti Kloroformi löytyy, linnunpojat säästyvät sen kynsiltä ja joutava kissanhännänveto loppuu. Voi itkua ja parkua ja syyttäviä sormia, jos sairaanhoitajat menisivät lakkoon (mutta eiväthän ne sitä tekisi, nuo kelpo kutsumustyöläiset, väsymättömät auttajat, sisaret hennot valkoiset viileine käsineen).
Isokoskelo uittaa lähijärvessä neljää poikastaan. Myös huterat, pelottomat rastaanpojat ovat liikkeellä lyhyine pyrstöineen ja suurine jalkoineen. Päässä sojottaa vielä poikasuntuvaa.
Sateisella aamulenkillä huomaan, että sähköpylvääseen on ilmestynyt lappu. Lapussa kerrotaan kissa Kloroformin olevan kateissa. Kloroformia kaipaavat palvelusväki ja sisko Eetteri.
Toivottavasti Kloroformi löytyy, linnunpojat säästyvät sen kynsiltä ja joutava kissanhännänveto loppuu. Voi itkua ja parkua ja syyttäviä sormia, jos sairaanhoitajat menisivät lakkoon (mutta eiväthän ne sitä tekisi, nuo kelpo kutsumustyöläiset, väsymättömät auttajat, sisaret hennot valkoiset viileine käsineen).
sunnuntai, kesäkuuta 12, 2005
Edes yhden
Availen täyteen ahdettuja ullakkokomeroita ja laatikoita löytääkseni viikon jäljiltä edes yhden oman ajatuksen. En löydä ja harmistun, vaikka tiedän tässä vaiheessa etsimisen olevan turhaa. Ne ilmaantuvat, kunhan saavat taas tilaa. Jos ilmaantuvat.
Sen sijaan päähäni on kipattu rekkalavallinen pöriseviä, pöyhkeitä sanoja kolmella kielellä (merkitysteoriamonasticsystempredlagaemijotserk). Ne metelöivät niin, etten kuule omaa ääntäni. Kärpäslätkäkin on kateissa.
- - -
Mitä ajatuksiin tulee, ihailen niitä, jotka kykenevät viileän loogiseen ja järjestelmälliseen ajatteluun. Kurinalaiseen ajatteluun. Sellaisia, jotka päättävät käydä päässään jonkin asian läpi alusta loppuun ja päätyvät sitten kristallinkirkkaaseen ja selkeästi muotoiltuun lopputulokseen. Jotka ylipäänsä pystyvät niin päättäessään pohtimaan syvällisiä, abstrakteja asioita pitäen kausaliteetit järjestyksessä kuin jonossa marssivat sotilaat. Jotka muistavat nimet, vuosiluvut ja teoriat.
Minun päässäni asuu kaaos. Sinne on sullottuna suuri määrä sekalaista tavaraa, satunnaista mukaan tarttunutta roinaa. Kolhuisia kuparipannuja, linnunsulkia, kuluneita kenkiä, lampaanvillaa. Pokkareita, nuotteja ja vanhoja leluja. Jos yritän etsimällä etsiä niiden seasta jotakin tärkeää, en varmasti löydä sitä. Sen sijaan varastosta putkahtelee valmiita ja puolivalmiita ajatuksenpätkiä täysin sattumanvaraisesti ja paikasta piittaamatta. Jokin, jota olen viikko sitten etsinyt, ilmestyykin pintaan kesken kaupassakäynnin tai juuri ennen nukahtamista. Ja katoaa yhtä nopeasti, jollen ota sitä heti kiinni. En ole hyvä keskustelija - tarkoitan korkealentoisia, nopeatempoisia, teoreettisia keskusteluja - koska löydän kiivaasti etsimäni ajatuksen aina liian myöhään (jos taas suljen silmäni ja luotan vaistooni, saatan osua oikeaan sen kuuluisan sokean kanan tavoin).
Varmin keino saada tolkkua rojuläjästä on alkaa kirjoittaa. Ei hahmotella, ei miettiä sanottavaansa valmiiksi. Vaan istua alas ja kirjoittaa, ja ajatukset alkavat muotoutua sanoiksi ja suhteutua toisiinsa kuin itsestään. Kärjistetysti: jos haluaisin kirjoittaa, mitä ajattelin tänään, en välttämättä tietäisi sitä itsekään, ennen kuin olisin kirjoittanut sen.
Kaaoksenhallinta on yksi syy, miksi tämä blogikin sai alkunsa.
Sen sijaan päähäni on kipattu rekkalavallinen pöriseviä, pöyhkeitä sanoja kolmella kielellä (merkitysteoriamonasticsystempredlagaemijotserk). Ne metelöivät niin, etten kuule omaa ääntäni. Kärpäslätkäkin on kateissa.
- - -
Mitä ajatuksiin tulee, ihailen niitä, jotka kykenevät viileän loogiseen ja järjestelmälliseen ajatteluun. Kurinalaiseen ajatteluun. Sellaisia, jotka päättävät käydä päässään jonkin asian läpi alusta loppuun ja päätyvät sitten kristallinkirkkaaseen ja selkeästi muotoiltuun lopputulokseen. Jotka ylipäänsä pystyvät niin päättäessään pohtimaan syvällisiä, abstrakteja asioita pitäen kausaliteetit järjestyksessä kuin jonossa marssivat sotilaat. Jotka muistavat nimet, vuosiluvut ja teoriat.
Minun päässäni asuu kaaos. Sinne on sullottuna suuri määrä sekalaista tavaraa, satunnaista mukaan tarttunutta roinaa. Kolhuisia kuparipannuja, linnunsulkia, kuluneita kenkiä, lampaanvillaa. Pokkareita, nuotteja ja vanhoja leluja. Jos yritän etsimällä etsiä niiden seasta jotakin tärkeää, en varmasti löydä sitä. Sen sijaan varastosta putkahtelee valmiita ja puolivalmiita ajatuksenpätkiä täysin sattumanvaraisesti ja paikasta piittaamatta. Jokin, jota olen viikko sitten etsinyt, ilmestyykin pintaan kesken kaupassakäynnin tai juuri ennen nukahtamista. Ja katoaa yhtä nopeasti, jollen ota sitä heti kiinni. En ole hyvä keskustelija - tarkoitan korkealentoisia, nopeatempoisia, teoreettisia keskusteluja - koska löydän kiivaasti etsimäni ajatuksen aina liian myöhään (jos taas suljen silmäni ja luotan vaistooni, saatan osua oikeaan sen kuuluisan sokean kanan tavoin).
Varmin keino saada tolkkua rojuläjästä on alkaa kirjoittaa. Ei hahmotella, ei miettiä sanottavaansa valmiiksi. Vaan istua alas ja kirjoittaa, ja ajatukset alkavat muotoutua sanoiksi ja suhteutua toisiinsa kuin itsestään. Kärjistetysti: jos haluaisin kirjoittaa, mitä ajattelin tänään, en välttämättä tietäisi sitä itsekään, ennen kuin olisin kirjoittanut sen.
Kaaoksenhallinta on yksi syy, miksi tämä blogikin sai alkunsa.
Aina turvassa
"Historiasta puhuva on aina turvassa, kuolleet eivät nouse todistamaan häntä vastaan.
Voit kirjata heidän tililleen mitä tekoja tahansa,
heidän vastauksensa on ainainen vaitiolo.
Heidän tyhjät kasvonsa sukeltavat esiin yön pimeydestä,
voit muokata niiden piirteitä tarpeittesi mukaan.
Kauan sitten kuolleet ovat vallassasi, ole ylpeä,
voit korjata menneisyyden kuvan mieleiseksesi."
-Czeslaw Milosz
lauantaina, kesäkuuta 11, 2005
Kävelykepillä kaulasta
Joskus käy niin, että jokin tehtävä tuntuu alun alkaen liimassa konttaamiselta, houkuttelevalta kuin keltiäispesässä loikoilu tai kahvin lantraaminen polttoöljyllä. Mutta sitten valmiiksi vihattu urakka imaiseekin mennessään ja saa innostumaan niin, että sitä väsää iltamyöhään ja nousee kukon kanssa kilpaa jatkamaan.
Tämän viikon rutistuksena oli paperin työstäminen syyskuussa Petroskoissa pidettävään seminaariin, josta olin suunnitellut luistavani harvinaisen hyvällä verukkeella: teema ei suoranaisesti liity tekemisiini. Mutta toisin kävi. Tiedättehän, miten Roope-setä joskus pysäyttää Akun kävelykepillään kaulasta nappaamalla, kun tämä on aikeissa livistää rahasäiliön siivoamisesta tai jostakin muusta ikävästä työstä.
Niinpä viimeisenä ilmoittautumispäivänä puhelimeni soi. Sillä tavalla kiukkuisesti hyppien, kuten Roopen soittaessa Akulle.
- Missäs viipyy ilmoittautumisesi, kyseli seminaarireissua järjestävä yliassistentti.
- Ööh. No tuota. Eihän aihe ole ollenkaan minun alaani, joten...
- Se on pelkkä muotoilukysymys! Laitat nyt vain paperin tulemaan.
Ja taas vietiin kieltäytymisen huonosti hallitsevaa humanistia kuin pässiä teuraaksi. Mutta kun elää tiedekunnan almuilla, ei töihin käskettäessä ole oikein varaa vänkyttää vastaan. Ja kun meitä itäisen puolen historiantutkijoita ei laitoksella kovin monta ole, niin onhan ne vähät saatava matkaan ja ääneen vaikka väkisin muotoillen. Ettei tarvitse hävetä venäläiskollegoiden edessä.
Siis ainakaan sitä, että ketään ei tullut.
Varoitusaika oli lyhyenlainen, mikä ei juuri allekirjoittaneen intoa lisännyt. Mutta katso, ihmeiden ihme tapahtui: riivatun pumaska valmistuikin peräti viisi päivää ennen aikarajaa huolimatta muista kiireistä. Toivon mukaan jotakuinkin julkaisukelpoisena, kuten komento kuului.
Saisinpa, voi saisinpa itse lisurinteonkin jatkumaan nyt samassa imussa.
Lienevätkö inspiraatiota vauhdittaneet viikon kulinaariset elämykset: uuden sadon porkkanat (eivät sentään vielä suomalaiset saati omalla palstalla kasvaneet), sitruunatimjamitee ja Tyrkisk Peberin Hot Vanilla-tikkarit. Pagisija suosittelee lämpimästi.
Tämän viikon rutistuksena oli paperin työstäminen syyskuussa Petroskoissa pidettävään seminaariin, josta olin suunnitellut luistavani harvinaisen hyvällä verukkeella: teema ei suoranaisesti liity tekemisiini. Mutta toisin kävi. Tiedättehän, miten Roope-setä joskus pysäyttää Akun kävelykepillään kaulasta nappaamalla, kun tämä on aikeissa livistää rahasäiliön siivoamisesta tai jostakin muusta ikävästä työstä.
Niinpä viimeisenä ilmoittautumispäivänä puhelimeni soi. Sillä tavalla kiukkuisesti hyppien, kuten Roopen soittaessa Akulle.
- Missäs viipyy ilmoittautumisesi, kyseli seminaarireissua järjestävä yliassistentti.
- Ööh. No tuota. Eihän aihe ole ollenkaan minun alaani, joten...
- Se on pelkkä muotoilukysymys! Laitat nyt vain paperin tulemaan.
Ja taas vietiin kieltäytymisen huonosti hallitsevaa humanistia kuin pässiä teuraaksi. Mutta kun elää tiedekunnan almuilla, ei töihin käskettäessä ole oikein varaa vänkyttää vastaan. Ja kun meitä itäisen puolen historiantutkijoita ei laitoksella kovin monta ole, niin onhan ne vähät saatava matkaan ja ääneen vaikka väkisin muotoillen. Ettei tarvitse hävetä venäläiskollegoiden edessä.
Siis ainakaan sitä, että ketään ei tullut.
Varoitusaika oli lyhyenlainen, mikä ei juuri allekirjoittaneen intoa lisännyt. Mutta katso, ihmeiden ihme tapahtui: riivatun pumaska valmistuikin peräti viisi päivää ennen aikarajaa huolimatta muista kiireistä. Toivon mukaan jotakuinkin julkaisukelpoisena, kuten komento kuului.
Saisinpa, voi saisinpa itse lisurinteonkin jatkumaan nyt samassa imussa.
Lienevätkö inspiraatiota vauhdittaneet viikon kulinaariset elämykset: uuden sadon porkkanat (eivät sentään vielä suomalaiset saati omalla palstalla kasvaneet), sitruunatimjamitee ja Tyrkisk Peberin Hot Vanilla-tikkarit. Pagisija suosittelee lämpimästi.
perjantaina, kesäkuuta 10, 2005
Eläkepäivien iloksi
Pitäisiköhän aloittaa uusi harrastus? Vai säästellä se eläkepäivien iloksi? Inspiraatiota antoi eilinen juttukeikka lasten ja nuorten liikuntaleirillä. No, sentään kyseessä oli näytös, mikä tiedoksi huolestuneille vanhemmille ilmoitettakoon. Mutta lenkkeily alkoi yht'äkkiä tuntua perin tylsältä ja etten sanoisi tätimäiseltä touhulta.
- - -
Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos taannoin mainitsemani dokumenttielokuva aihepiireineen jäi kiinnostamaan, kannattaa tänään katsoa A-studio ykköseltä klo 21.00.
torstaina, kesäkuuta 09, 2005
Huomioon ottaen
Marinadi heitti haasteensa kiperällä hetkellä. Olen elänyt viime aikoina tavallista vähemmillä sävelillä; kuulun niihin, jotka eivät pysty kirjoittamaan tai opiskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia samanaikaisesti. Enkä radiosoitantoa lukuunottamatta ole kuunnellut saati hankkinut uutta - siis itselleni uutta, en tarkoita listahittejä - musiikkia aikoihin. Olen jumiutunut pyörittämään samoja levyjä vuodesta toiseen (ja tämänhän voi halutessaan käsittää myös kuvaannollisesti). Tilanne on tosin alkanut häiritä aina vain enemmän. Kun musiikillinen virikevaje kasvaa tarpeeksi, tarttunen toimeen.
Mutta vuodenajan ja mielialan huomioon ottaen kuusi tällä hetkellä napsahtavaa kappaletta voisivat olla vaikkapa nämä:
Ismo Alanko: Pornografiaa
Ljapis Trubetskoj: V Platje Belom
Ville Tuomi: Nocturne
Burlakat: Ruskei neitsyt
Maggie Reilly: Moonlight Shadow
The Corrs: Breathless
Kenties keskimääräistä kepeämpää, hyväntuulista, sympaattista. Kesämusiikkini on aina vähän erilaista kuin talvimusiikki. Sandaalit versus talvisaappaat. Irtojäätelö versus glögi.
Nyt pitäisi kai laittaa vahinko kiertämään, mutta kun allekirjoittaneeseen ovat säännönmukaisesti tyssänneet kaikki kiertokirjeetkin (ja olen edelleen hengissä, joskin vainoharhaisempi voisi tässä yhteydessä huolestua elämänsä vastoinkäymisistä ja ryhtyä miettimään, johtuisivatko ne siitä tietystä kiertokirjeestä vuonna 1986, siitä, jonka oikeaoppisen edelleenlähetyksen tuloksena postiluukusta olisi pitänyt kolahtaa satoja postikortteja), niin pidetään perinnettä yllä tälläkin kertaa. Ähä.
Kehotankin vain yleisesti kaikkia niitä, joita kukaan ei ole erikseen kehottanut, listaamaan kuusi tämänhetkistä suosikkikappalettaan.
keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005
Mogulisoppaa ja sirkushuveja
Kun ruotsalainen Bonnier osti keväällä Alma Medialta MTV3:n ja Radio Novan, en juurikaan vaivannut uutisella päätäni. Luultavasti kohautin olkapäitäni, murisin jotakin Ruotsi-Suomen perinnöstä ja käänsin lehden sivua. Mediainstituutioita käsittelevän kurssin myötä kokonaisuus on alkanut kuitenkin valjeta uudella tavalla. On järkyttävää tajuta, millaisella vauhdilla joukkotiedotus on keskittynyt yhä harvemmille ja suuremmille konserneille viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Onhan sen periaatteessa tiennyt ja ajoittain muka asiantuntevasti jupissutkin talouden globaalistumisesta, mutta viestinnän osalta vasta nyt osui ja upposi (luulen, että lukion taloustiedon tunnilla ristinollan peluu tuntui ajankohtaisemmalta kuin suuryritysten toiminnan pohtiminen).
Pohjoismaissa pelataan vielä napeilla verrattuna maailmanlaajuisiin mediajätteihin. Kärjestä löytyvät Time Warner, Walt Disney Co., Viacom, Bertelsmann, NBC Universal, News Corporation (jota hallinnoi vihattu Rupert Murdoch) sekä Sony Corporation. Kullakin on omistuksessaan sanoma- ja aikakauslehtiä, tv- ja elokuvatuotantoyhtiöitä, kaapeli- ja satelliittikanavia, musiikkiyhtiöitä, urheilujoukkueita, huvipuistoja - listat tuntuvat loputtomilta. Keskinäiset omistussuhteet ovat monimutkaisia; mediamoguleilla on usein lusikat myös toistensa sopassa.
On selvää, että tässä kuviossa myös tiedonvälityksen päätehtävä sen tuottajien kannalta on tehdä tulosta ja antaa etumatkaa kilpailijoihin nähden. Viihde myy, sekin on selvää - niinpä tarjonta on keventynyt omistuksen keskittymisen myötä. Ja on edullista kierrättää samaa materiaalia monessa myllyssä, jolloin päätarjonta myös tasapäistyy (joskin samalla tapahtuu ainakin näennäistä monipuolistumista, kun yleisöstä poimitaan yhä uusia, kulutuksen kannalta potentiaalisia ryhmiä, joille kannattaa suunnata ohjelmaa ja lehtiä). Amerikkalaisten yhtiöiden ulkomaalaisomistukset ovat kasvaneet, mutta samalla sisällön tuottaminen on siirtynyt yhä vankemmin jenkkien käsiin.
Suotta ei liene kyselty, miten käy tässä kissanhännänvedossa ja taustakytkentöjen solmuvyyhdissä joukkoviestinnän roolin ja vastuun. Keiden suilla mediat loppuviimeksi puhuvat? Onko sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto? Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat? Siis kenen?
Sitähän sopii ihmetellä.
Pari vuotta vanha pikakatsaus mediaomistusten keskittymiseen löytyy täältä.
Kuivaharjoittelua
"Herätin sinut unestasi, koska huomasin sinun näkevän painajaista. Ja nyt olet kiukkuinen ja sanot: 'Mitä ihmettä teemme nyt? Edelleen on yö!' Te kiittämättömät! Sinun pitäisi nukahtaa uudelleen ja nähdä parempia unia."
- Friedrich Nietzsche
Toisinaan mietin, onko painajaisunien yksi tarkoitus antaa mielelle kuivaharjoittelua elämän kriisitilanteita varten. Totuttaa ajatukseen omasta kuolevaisuudesta, kukaties? Kaikkea valvelogiikkaa väistelevissä unissahan mieli todella kokee asioita ja tunnetiloja, ei vain ulkokohtaisesti kuvittele kokevansa.
Niin ainakin luulen.
Olin viime yönä jossain syrjäisessä paikassa pakkaamassa yksin taas yhtä muuttoa varten. Yllättäen sain tiedon, että minut oli vahingossa myrkytetty, olin syönyt jotain joka olisi pitänyt jättää syömättä. Pahoittelumme! Noutaja tulisi vuorokauden sisään - myrkky oli niitä hitaammin vaikuttavia. Eikä muuta voinut tehdä kuin odottaa.
Keskellä elämäni joutavaa roinaa, kaukana läheisistä, kaukana kaikesta. Muistan jättäneeni muuttokuorman taakseni ja aloittaneeni epätoivoiselta tuntuvan raahustuksen pitkin kivistä radanvartta, peläten koko ajan tuupertuvani kouristellen maahan. Ilta hämärtyi ja satoi vettä, eikä missään näkynyt ihmisiä tai valoja. Tunnelma oli kaoottinen, epätodellinen, sanalla sanoen painajaismainen.
Jollain tapaa hälytys osoittautui kuitenkin vääräksi, ja ahdistus vaihtui epäuskon kautta suunnattomaan helpotukseen. Siihen myös heräsin, elävänä muistissa tuo alkukantainen kauhu ja kuolemanpelko jollaista en - onneksi! - ole valveilla joutunut koskaan kokemaan. Unissa kyllä aika ajoin, vaikken varsinaisia painajaisia kovin usein katsele tai ainakaan muista.
Eikä ole väliksikään. Omituisissa tai lievästi ahdistavissa unissa on yöviihdettä riittämiin.
- Friedrich Nietzsche
Toisinaan mietin, onko painajaisunien yksi tarkoitus antaa mielelle kuivaharjoittelua elämän kriisitilanteita varten. Totuttaa ajatukseen omasta kuolevaisuudesta, kukaties? Kaikkea valvelogiikkaa väistelevissä unissahan mieli todella kokee asioita ja tunnetiloja, ei vain ulkokohtaisesti kuvittele kokevansa.
Niin ainakin luulen.
Olin viime yönä jossain syrjäisessä paikassa pakkaamassa yksin taas yhtä muuttoa varten. Yllättäen sain tiedon, että minut oli vahingossa myrkytetty, olin syönyt jotain joka olisi pitänyt jättää syömättä. Pahoittelumme! Noutaja tulisi vuorokauden sisään - myrkky oli niitä hitaammin vaikuttavia. Eikä muuta voinut tehdä kuin odottaa.
Keskellä elämäni joutavaa roinaa, kaukana läheisistä, kaukana kaikesta. Muistan jättäneeni muuttokuorman taakseni ja aloittaneeni epätoivoiselta tuntuvan raahustuksen pitkin kivistä radanvartta, peläten koko ajan tuupertuvani kouristellen maahan. Ilta hämärtyi ja satoi vettä, eikä missään näkynyt ihmisiä tai valoja. Tunnelma oli kaoottinen, epätodellinen, sanalla sanoen painajaismainen.
Jollain tapaa hälytys osoittautui kuitenkin vääräksi, ja ahdistus vaihtui epäuskon kautta suunnattomaan helpotukseen. Siihen myös heräsin, elävänä muistissa tuo alkukantainen kauhu ja kuolemanpelko jollaista en - onneksi! - ole valveilla joutunut koskaan kokemaan. Unissa kyllä aika ajoin, vaikken varsinaisia painajaisia kovin usein katsele tai ainakaan muista.
Eikä ole väliksikään. Omituisissa tai lievästi ahdistavissa unissa on yöviihdettä riittämiin.
tiistaina, kesäkuuta 07, 2005
Kesästä toiseen
Pisimmät pioninvarret ikkunani alla ovat lähes puolitoistametrisiä ja täynnä nuppuja. Naapuritalossa asuva mummo kertoi ilahtuneensa kovasti nähtyään, että niistä pidetään taas huolta.Pionit ovat kuulemma asunnossani vuosia sitten eläneen miehen istuttamia. Hän hoiti kukkiaan huolella, vaikka elämä muuten olikin hieman tuulista.
Sittemmin mies oli kuollut jäätyään auton alle. Mutta pionit kukkivat kesästä toiseen.
maanantaina, kesäkuuta 06, 2005
Mikki, Aku ja vaatekaappi
Disney-imperiumin uusin siirtomaa näyttää olevan Narnia. Elokuvasta - tai elokuvista, todennäköisesti - oheistuotteineen lohjenneekin taianomainen määrä dollareita. Onkohan Aslanissa piirteitä Leijonakuninkaasta? Ja Riipitsiip-hiirellä Mikki-korvat?
No niin. Eipäs olla ennakkoluuloisia. Mutta kun.
- - -
Kylläpä allekirjoittaneen silmät levisivät, kun netissä eteen osui ukonhattu-nokkoskeiton resepti. "Reilu kourallinen kuivattuja ukonhattuja laitetaan likoamaan..." Ukonhatuthan (Aconitum) ovat kauniita, mutta tappavan myrkyllisiä kasveja, joita meillä näkee lähinnä puutarhoissa. Niillä on kautta aikojen otettu hengiltä niin susia, hankalia anoppeja kuin poliittisia vihollisiakin. Lähempi tarkastelu osoitti sentään, että reseptissä tarkoitetaan ukonsientä (Macrolepiota procera).
Toivottavasti kaikki malttavat lukea ohjeet kunnolla loppuun.
No niin. Eipäs olla ennakkoluuloisia. Mutta kun.
- - -
Kylläpä allekirjoittaneen silmät levisivät, kun netissä eteen osui ukonhattu-nokkoskeiton resepti. "Reilu kourallinen kuivattuja ukonhattuja laitetaan likoamaan..." Ukonhatuthan (Aconitum) ovat kauniita, mutta tappavan myrkyllisiä kasveja, joita meillä näkee lähinnä puutarhoissa. Niillä on kautta aikojen otettu hengiltä niin susia, hankalia anoppeja kuin poliittisia vihollisiakin. Lähempi tarkastelu osoitti sentään, että reseptissä tarkoitetaan ukonsientä (Macrolepiota procera).
Toivottavasti kaikki malttavat lukea ohjeet kunnolla loppuun.
sunnuntai, kesäkuuta 05, 2005
Kuirimoa ärvii
Vanhempien luona käydessäni selailin yölukemisena Kotiliesi-lehteä, joka on tuttu ja turvallinen kuin sunnuntaikahvit ja raparperipiirakka ("Lehden ydinasioita ovat naisen hyvä arki, nostalgia, tapakulttuuri ja sivistys."). Äitini on tilannut sitä vuosikymmenet, mutta se on nyt sivuseikka.
Kyseisessä lehdessä sattui olemaan pappi ja toimittaja Jaakko Heinimäen kolumni, joka sai minut nauramaan ääneen vuorokaudenajasta piittaamatta. Arvon pastori oli pohtinut kasvien nimiä Elimäen tarkoitus-kirjan hengessä. Esimerkiksi kyläkellukkaa luonnehdittiin ihmisenä, joka viihtyy paremmin muiden kodeissa kuin omassaan. Konnantädyke oli puolestaan ikääntyvä naisihminen, joka kokee elämäntehtäväkseen kirjeiden kirjoittamisen vangeille päätyen joskus naimisiinkin heidän kanssaan. Maahumala tarkoitti ennen risteilyä otettavia pohjia ja merihapsikka henkilöä, joka kerskailee olemattomalla merenkulkumenneisyydellään.
Lukukokemus oli niin inspiroiva, että seuraavan kerran kasvikirjaa selatessa elimäkilasit istahtivat silmille kuin itsestään:
Härkki: henkilö, joka kärkkyy kattiloista ja taikinakulhosta maistiaisia pyörien ruoanlaittajien tiellä. Vrt. sarjahärkki.
Illakko: elinikäinen inho ennen vatsatautiin sairastumista syötyä ruokalajia kohtaan.
Jäkkärä: yleensä miespuolinen äreä vanhus, joka arvostelee keinutuolistaan nuorempien tekemisiä ja suuttuu, jos päivärutiinit muuttuvat.
Kastikka: dippikastikkeeseen kastettava elintarvike.
Kuirimo: kuivakka ja hymytön yleensä naispuolinen naapuri, joka kurkkii verhojen takaa, kuka, missä ja mitä.
Kärsämö: jälki, jonka koiran kirsu jättää ikkunalasiin.
Kääpiölauha: näennäinen sovinto, jonka aikana osapuolet vain keräävät voimiaan ja keksivät uusia argumentteja.
Limaska: äänekäs ja katteettoman suuriegoinen mies, joka luulee tekevänsä naisiin vaikutuksen rasvaisilla jutuilla, yliampuvalla imartelulla ja paksulla kultaketjulla. Vrt. isolimaska.
Lääte: kattilasta tiskatessa irtoava orgaaninen aines. Kattilan päästyä kuivumaan kyseessä voi olla liuskalääte.
Nenätti: nenänsisäinen kutina, joka melkein tekee aivastuksen, muttei ihan.
Ärviä: kiukuttaa epämääräisesti, ilman kunnollista syytä. Vasta otollisen kohteen löytyminen saa aikaan varsinaisen suuttumuksen.
Siellä on niitä loputtomiin. Katsokaa vaikka.
Kyseisessä lehdessä sattui olemaan pappi ja toimittaja Jaakko Heinimäen kolumni, joka sai minut nauramaan ääneen vuorokaudenajasta piittaamatta. Arvon pastori oli pohtinut kasvien nimiä Elimäen tarkoitus-kirjan hengessä. Esimerkiksi kyläkellukkaa luonnehdittiin ihmisenä, joka viihtyy paremmin muiden kodeissa kuin omassaan. Konnantädyke oli puolestaan ikääntyvä naisihminen, joka kokee elämäntehtäväkseen kirjeiden kirjoittamisen vangeille päätyen joskus naimisiinkin heidän kanssaan. Maahumala tarkoitti ennen risteilyä otettavia pohjia ja merihapsikka henkilöä, joka kerskailee olemattomalla merenkulkumenneisyydellään.
Lukukokemus oli niin inspiroiva, että seuraavan kerran kasvikirjaa selatessa elimäkilasit istahtivat silmille kuin itsestään:
Härkki: henkilö, joka kärkkyy kattiloista ja taikinakulhosta maistiaisia pyörien ruoanlaittajien tiellä. Vrt. sarjahärkki.
Illakko: elinikäinen inho ennen vatsatautiin sairastumista syötyä ruokalajia kohtaan.
Jäkkärä: yleensä miespuolinen äreä vanhus, joka arvostelee keinutuolistaan nuorempien tekemisiä ja suuttuu, jos päivärutiinit muuttuvat.
Kastikka: dippikastikkeeseen kastettava elintarvike.
Kuirimo: kuivakka ja hymytön yleensä naispuolinen naapuri, joka kurkkii verhojen takaa, kuka, missä ja mitä.
Kärsämö: jälki, jonka koiran kirsu jättää ikkunalasiin.
Kääpiölauha: näennäinen sovinto, jonka aikana osapuolet vain keräävät voimiaan ja keksivät uusia argumentteja.
Limaska: äänekäs ja katteettoman suuriegoinen mies, joka luulee tekevänsä naisiin vaikutuksen rasvaisilla jutuilla, yliampuvalla imartelulla ja paksulla kultaketjulla. Vrt. isolimaska.
Lääte: kattilasta tiskatessa irtoava orgaaninen aines. Kattilan päästyä kuivumaan kyseessä voi olla liuskalääte.
Nenätti: nenänsisäinen kutina, joka melkein tekee aivastuksen, muttei ihan.
Ärviä: kiukuttaa epämääräisesti, ilman kunnollista syytä. Vasta otollisen kohteen löytyminen saa aikaan varsinaisen suuttumuksen.
Siellä on niitä loputtomiin. Katsokaa vaikka.
lauantaina, kesäkuuta 04, 2005
Takataskuun taiteltuna
Aamupäivällä kävelytiet olivat täynnä isoja ja pieniä koululaisia todistuksineen. Kuka hienossa mekossa, kuka farkuissa ja lenkkareissa. Yhdellä paperi varovasti pideltynä kädessä, toisella takataskuun taiteltuna. Vieläkö kouluissa lauletaan suvivirsi?
Etsiessäni lattealta kuulostamatonta sitaattia tutun ylioppilaan onnittelukorttiin eteen sattuivat kortti ja runo, jotka sain hyvältä ystävältä viime syksynä paikkakuntaa muuttaessani. Onnea kaikille, joiden polku haarautuu tämän kesän myötä.
"Ymmärtää kaikki
ajatuksella,
tajuta kaikki
tunteella,
omistaa itsellensä kaikki,
antautumatta
yksinomaisesti
minkään alaiseksi
- se on: elää."
- V. Belinski
perjantaina, kesäkuuta 03, 2005
Yhä uudestaan noustaan
Pieksämäen asema kahdeksan aikaan arki-iltana. Kourallinen ihmisiä odottelee laiturilla Tampereen-junaa kelloa vilkuillen. Tunnelma on apaattinen, toisin kuin raiteiden toisella puolella, missä asemarakennuksen kupeessa olevalla penkillä istuu kolme iloista miestä. Yksi nostelee ruskeita pulloja K-kaupan muovikassista. Puhe on äänekästä ja sammaltaa jo hieman.
- Minne ne nuo on menossa?
- Tampereelle ja Helsinkiin. Hei! Terveisiä Helsinkiin!
- Mulla on Hesassa paljon kavereita. Ja Lahdessa. Semmoinenkin kun Janne Ahonen.
- Janne se ponnistaa hyppyrin nokalta pitkälle. Nä-äääin! Hups!
- Mutta meikäläisen paras kaveripa on Mika Häkkinen. Me Mikan kanssa...
Saapuva juna peittää näkymän asemalle. Ikkunapaikka. Näen yhden miehistä nousseen seisomaan ja selittävän jotain käsillään huitoen. Kahta muuta naurattaa. Lasisen lentokoneen nousukiito on lyhyt mutta huima, ja se on koettava aina vain uudestaan. Ylös korkeuksiin, pois Pieksämäen kusentuoksuiselta asemalta.
Hups!
- Minne ne nuo on menossa?
- Tampereelle ja Helsinkiin. Hei! Terveisiä Helsinkiin!
- Mulla on Hesassa paljon kavereita. Ja Lahdessa. Semmoinenkin kun Janne Ahonen.
- Janne se ponnistaa hyppyrin nokalta pitkälle. Nä-äääin! Hups!
- Mutta meikäläisen paras kaveripa on Mika Häkkinen. Me Mikan kanssa...
Saapuva juna peittää näkymän asemalle. Ikkunapaikka. Näen yhden miehistä nousseen seisomaan ja selittävän jotain käsillään huitoen. Kahta muuta naurattaa. Lasisen lentokoneen nousukiito on lyhyt mutta huima, ja se on koettava aina vain uudestaan. Ylös korkeuksiin, pois Pieksämäen kusentuoksuiselta asemalta.
Hups!
torstaina, kesäkuuta 02, 2005
Ilman punaista mattoa
Herätys eilen ennen viittä, sateinen junamatka Suomen halki. Tällä kertaa muiden maksama, kiitos "Ryssänkirkkolaiset"-dokumenttielokuvamme ensiesityksen. Köyhän Cannes kahvilla ja pullalla ilman punaista mattoa.
Viihdyn paremmin haastattelijana kuin haastateltavana. En osaa puhua hienoja, kirjoittaisin mieluummin. Onneksi suurimman huomion saavat mainiot kertojamme, karjalaiset ortodoksisiirtolaiset sota-ajan muistoinaan evakkotaival ja kulttuurien törmäys, kun tuli väärästä suunnasta, puhui väärää kieltä, tunnusti väärää uskontoa.
Mukana valoisiakin tarinoita, huumoria, lämmintä kohtelua, ymmärtämystä. Sopeutumista puolin ja toisin.
- - -
Ohi on. Saunomista mökillä, kevättöitä, kohta junaan ja takaisin Tampereelle.
Viihdyn paremmin haastattelijana kuin haastateltavana. En osaa puhua hienoja, kirjoittaisin mieluummin. Onneksi suurimman huomion saavat mainiot kertojamme, karjalaiset ortodoksisiirtolaiset sota-ajan muistoinaan evakkotaival ja kulttuurien törmäys, kun tuli väärästä suunnasta, puhui väärää kieltä, tunnusti väärää uskontoa.
Mukana valoisiakin tarinoita, huumoria, lämmintä kohtelua, ymmärtämystä. Sopeutumista puolin ja toisin.
- - -
Ohi on. Saunomista mökillä, kevättöitä, kohta junaan ja takaisin Tampereelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)