Piparilla on pitkät juuret

Ginger; from Platearius, Le Livre des simples médecines. A Feast for the Eyes.

Pagistaanissa leivottiin tänään pipareita. Rauhoittava joulunalusajan puuha, johon tulee syventyä asianmukaisella hartaudella.

Piparkakuillahan on juuret keskiajalla ja sen vilkkaassa maustekaupassa. Jos vain varat sallivat, idän mausteita - kanelia, neilikkaa, inkivääriä, pippuria ja muskottia - kipattiin kursailematta ruokiin lisäämään sekä makua että statusta. Nykyajan pipareiden edeltäjiä olivat vahvasti maustetut hunajakakut, joita ei aina edes paistettu. Lääkkeenäkin käytettyjä kakkaroita valmistettiin ensin lähinnä luostareissa, mutta sittemmin ne muuttivat muotoaan ja levisivät ympäri Eurooppaa suosituiksi markkinatuliaisiksi.

Gode Cookery-sivusto tarjoaa seuraavanlaisen ohjeen keskiaikaisille piparkakuille. En ole kokeillut reseptiä, joten vastuu siirtyy sujuvasti lukijalle.

450 g hunajaa
noin 450 g vaaleita, maustamattomia, hyvin hienoksi jauhettuja leivänmuruja
1 rkl inkivääriä
1 rkl kanelia
1/2 tl jauhettua valkopippuria
ripaus sahramia, jos halutaan
(punaista ruokaväriä)

Hunaja kiehautetaan, vaahto kuoritaan pois ja alennetaan lämpöä. Mausteet ja mahdollinen väri lisätään. Leivänmuruja sekoitetaan mukaan, kunnes saadaan paksu, tasainen massa. Jäähdytetään ja kaulitaan ohueksi levyksi, joka leikataan veitsellä neliöiksi. Massaa voi myös muovailla käsin.

- - -

Itse olen tykästynyt pipariohjeeseen, jonka siskoni sai käsiinsä opiskeluaikanaan tehdessään pihatöitä eräälle rakennusliikkeelle. Hänen kyykkiessään pensaanalusia kitkemässä oli muuan ikkuna auennut. Talossa asuva mummo oli kutsunut työläisen kahville ja kertonut innostuneensa leipomaan pipareita keskellä kesää.

Nämä "pihatyöpipareiksi" kutsumamme piparkakut eroavat muista resepteistä edukseen mureutensa ansiosta. Taikina on hieman tavallista pehmeämpää. Se kannattaa pitää kylmässä ja leipoa pienissä erissä hyvin jauhotetulla pöydällä. Mutta lopputulos korvaa vaivannäön! Olen lisännyt hieman alkuperäisen ohjeen maustemäärää; sitähän voi itse kukin säädellä mielensä mukaan, samoin kuin annoskokoa.

1 dl siirappia
2 tl kanelia
1 tl maustepippuria
1 tl neilikkaa
1 tl inkivääriä
2 tl soodaa

Kiehautetaan ja jäähdytetään hieman. Sooda tekee kuumasta seoksesta vaahtomaisen, mutta sitä ei kannata säikähtää.

200 g sokeria (itse laitoin puolet tummaa muscovado-sokeria)
200 g voita
2 munaa
1 dl kermaa
n. 500 g vehnäjauhoja

Sokeri ja voi vatkataan vaahdoksi. Munat lisätään yksitellen sekoittaen. Lisätään mausteseos, kerma ja vehnäjauhot ja sekoitetaan tasaiseksi. Annetaan olla jääkaapissa seuraavaan päivään.

Sopiva uuninlämpö on n. 200 astetta, paistoaika 7-8 min. Kannattaa paistaa koekakku. Jos se alkaa levennellä liikaa uunissa, voi jauhoja lisätä vielä leivontavaiheessa.

Jänö laukkaa laputtaa

Seistessäni eilisaamuna kameran kanssa Iidesjärven rantapenkereellä kuulin takavasemmalta koirapillin vislausta. Käännyin katsomaan.

Ensin ohitseni pinkoi rusakko. Kovaa. Sitten irlanninsetterin näköinen koira kieli lepattaen ja suu korvissa. Sillä näytti olevan hyvin hauskaa. Pillin ääni läheni, ja viimeisenä näin pitkässä takissaan hengästyneenä laukkaavan naisen. Hänellä, kuten myöskään rusakolla, ei näyttänyt olevan lainkaan hauskaa.

Kolmikko suuntasi aamuruuhkaisen tien vartta suoraan kohti yhtä Tampereen valtaväylistä. Lähetin hiljaisen rukouksen rusakoiden, irlanninsettereiden ja pitkätakkisten naisten suojelijoille ja mietin, oliko kyseessä vahingossa irti päässyt koira vaiko jälleen yksi irrallaan kaupungissa ulkoileva tottelevaisuusihme, "meidän Heppu, joka pysähtyy aina käskystä".

Vesisade

Valvoin yöllä ja kuuntelin, kun vesisade hakkasi ikkunaa. Isoja pisaroita. Arvelin aamun olevan harmaa, kostea ja nuhruinen, mutta lämpötila olikin laskenut uudelleen nollan tietämille ja aurinko paistoi. Yön aikana syntyneissä lätäköissä oli rouskuva kuori.

Sade oli kiillottanut järven ohuen jään, vielä eilen lumesta valkoisen.

Riittää

Possessed woman, praying, is redeemed from the Demons of the Seven deadly Sins. English, 13th century. Drawing after a miniature in a manuscript Bible.
Medieval Macabre.

Olen viettänyt kolme päivää pääni sisässä ja kirjankansien välissä, kietoutunut kirjaimiin, elänyt sanoilla. Olen seurustellut venäläismunkkien kanssa, seurannut keskusvallan juurtumista Karjalan kannakselle, matkustanut sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa Auschwitzista vapautetun Primo Levin mukana, pohtinut masennuksen ja työttömyyden tragikoomista puolta Hanna Marjut Marttilan kanssa ja saanut vilunväreitä Merete Mazzarellan tulevaisuusvisioista, joissa ihmiset tilaavat oman kuolemansa välttyäkseen avuttomuudelta ja hoidotta jäämiseltä.

Nyt riittää. Haluan ulos. Heti.

Tärkeintä

Eilen illalla katsoin jonkin aikaa amerikkalaista maailmanpelastusmenoa toisen maailmansodan Ranskassa. Koska en uskonut elokuvan juurikaan kummenevan toisella - vai liekö jo kolmannella - katsomiskerralla, sain pian tarpeekseni. Joskus sitä vain on sellaisessa minimalistisessa mielentilassa, että yksikin tuulessa hulmuava tähtilippu ja rintoihin lyövä Hollywood-paatos saa hampaanjuuret vihlomaan. Ei millään pahalla, mutta.

Ylen ykkösellä seikkailtiin samoissa historiallisissa kehyksissä ja osin samojen teemojenkin parissa, mutta lähestymistapa sopi paremmin allekirjoittaneen mielialaan. Monsieur Batignole (Ranska 2002) osoittautui sympaattiseksi kertomukseksi saksalaisten kanssa kaveeraamaan päätyneestä lihakauppiaasta, joka pitkin hampain suostuu piilottelemaan vanhempansa kadottanutta juutalaispoikaa. Elokuvan tunnelmasta tuli mieleen tsekkiläinen Kolja (1996), vaikka tarinan aika ja olosuhteet olivatkin toisenlaiset.

Uskon, että hyvät teot eivät messua hyvyyttään maailmalle jousiorkesterin säestyksellä. Niitä ei listata ruudun alareunassa juoksevassa lahjoittajaluettelossa televisioidun hyväntekeväisyyskonsertin aikana (olenko ainoa, jota jo sana hyväntekeväisyys lievästi nirhii?). Niiden sankarillisuus voi näkyä vasta matkan päästä tai jälkeenpäin. Niin arkioloissa kuin kriisiaikoinakin ne ovat ennen muuta yksilön pieniä, suuria valintoja, joissa oma etu ja mukavuus jäävät hetkeksi taka-alalle. Ylevät aatteet ja suuret sanat voivat olla niistä kaukana. Joskus ne ovat hätäpäissään ja nurkkaan ajettuna tehtyjä. Kenties motiivina on ollut se, ettei tunne pystyvänsä elämään itsensä kanssa, jos valitsee toisin, eli kyse on viime kädessä myös omasta edusta. Ehkä joku pelkää helvettiin joutumista, jos jättää auttamatta lähimmäistään. Entä sitten? Teot on tehty. Ja se on tärkeintä.

- Sattumalta, vastaa elokuvan monsieur Batignole avuliaan ranskalaisnaisen kysyessä, miten mies päätyi auttamaan kolmea juutalaislasta Sveitsiin turvaan.
- Olin vain halukas tekemään sen, mitä minulta pyydettiin ja mikä silloin näytti tarpeelliselta, totesi Miep Gies, hollantilaisnainen, joka auttoi juutalaisvainojen uhrien symboliksi nousseen Anne Frankin perhettä piilottelemaan Amsterdamissa vuosina 1942-44. Uskon hänen puhuneen kaikkien niiden suulla, jotka eivät ole sulkeneet oveaan hädässä olevalta naapuriltaan.

Hyvää ihmisoikeuksien päivää!

Juoksua vedessä

Veloenan runollisten kuvausten innoittamana päättää allekirjoittanutkin kokeilla kehuttua vesijuoksua. Ajankohta tuntuu sopivalta sikäli, että alkutalven juoksulenkit tuppaavat olemaan lihakset kipeyttävää lipsuttelua jäällä ja sohjossa. Sukset taas odottavat varastossa toiveikkaasti oikeaa talvea.

Uimahallin lainavyön kiristelyn jälkeen laskeudun altaaseen. Aluksi touhu tuntuu lähinnä vitsiltä norppamaisen pystyä asentoa myöten. Sätkiä nyt antaumuksella vedessä pääsemättä puusta pitkään! Mutta kun rytmi löytyy, veivaaminen on itse asiassa hauskaa. Suhteellisen reippaalla tempolla polkien syke asettuu jonnekin rauhallisen, pitkän juoksulenkin tasolle, mutta lihakset saavat tehdä kokonaisvaltaisesti töitä. Tavalliseen, tekniikaltaan puolivillaiseen kuntouintiin verrattuna vesijuoksu tuntuu ergonomisemmalta etenkin niskan ja hartioiden kannalta. Mikä mukavinta, myös istumatyöläisen selkälihakset joutuvat tekemään osansa. Ne kun tapaavat jäädä monessa lajissa lapsipuolen asemaan.

Juttukaverin kanssa vesijuoksu on varmasti vielä antoisampaa, mutta kun touhusta jyvälle päästyään ajautuu miettimään muita asioita, tunti kuluu itsekseenkin lähes huomaamatta. Tai itsekseen ja itsekseen; vesijuoksijoille varatulla radalla riittää heti aamusta monenikäistä ja -kuntoista menijää. Koska eteneminen on nopeimmillaankin verkkaista ja pää pysyy visusti pinnalla, ei törmäilyvaaraa silti ole.

Altaasta noustessa ei juuri väsytä, mutta armoton nälkä paljastaa polttoainettakin kuluneen. Saunan ja suihkun jälkeen repusta kaivettu omena tuntuu pisaralta meressä ja ennen lähtöä syöty puurolautasellinen kaukaiselta muistolta.

Mikä ettei. Toistekin.

Jalkapohjia kuumottaa

Tänään laiskotti niin ankarasti, että katsoin parhaaksi tarkistaa syntisaldoni. Se sai vain haukottelemaan lisää, joten pitänee ryhdistäytyä tälläkin saralla.

Your Deadly Sins

Envy: 20%
Gluttony: 20%
Pride: 20%
Sloth: 20%
Wrath: 20%
Greed: 0%
Lust: 0%

Chance You'll Go to Hell: 14%

You will die a boring death. While dying, you will be jealous of those who die dramatic deaths.
How Sinful Are You?

Aina uudelleen

- Mää nii kauhiast ihmettelen, tuumaa Hietanen alituiseen Tuntemattomassa sotilaassa. Hietanen kuuluukin meidän parantumattomien ihmettelijöiden laajaan sukukuntaan, jolle elämä on yhtä suurta kyselytuntia.

Radiomainoksessa lauletaan iloisesti, että "mennään Mustaan Pörssiin aina uudelleen". En tiedä teistä, mutta minussa rallatus ei herätä rohkaisevia ajatuksia. Onhan kyseessä kauppa, jonka tulisi myydä kestäviä laitteita, eikä esimerkiksi perunoita. Jos kodinkone- ja elektroniikkaliikkeestä ostetaan tarkkaan harkittu ja hintava hyödyke, ei sinne pitäisi olla asiaa vähään aikaan. Jos taas hyödyke a) ei toimi, b) osoittautuu jollain tapaa vajavaiseksi, c) hajoaa takuuajan sisällä, liikkeeseen saa mennä aina uudelleen selvittämään asiaa ja peräämään oikeuksiaan. Ja sitten vielä kerran, kun mainittu hyödyke lopullisesti särkyy takuuajan mentyä juuri umpeen.

Myönnettäköön, että allekirjoittaneen tuloilla ja maailmankuvalla tuskin kuulutaan mainoksen pääkohderyhmään. Kahvinkeitintä ja digikameraa lukuun ottamatta olen tainnut saada kaiken sähköllä toimivan irtaimistoni käytettynä joko lahjaksi, lainaksi tai perinnöksi.

- - -

Lehden ruokatarjouksista poimittua: Halvan hedelmän makuiset marmeladit.

Dagen efter

Ensimmäinen psykedeelisen valovälkkeisen jyskyttävän oksettava migreenikohtaus yli vuoteen sai allekirjoittaneen muistamaan, miksi alkoholia ei koskaan tule otettua yli krapularajan. Suotta ei migreenin jälkitilasta käytetä termiä dagen efter, ja siitä taas on kertynyt kokemusta riittämiin seitsenvuotiaasta saakka.

Kyseessä on vaarattomuudessaankin kirottu, vankasti suvussa kulkeva vaiva. Tällä esiintymistiheydellä sen kanssa sentään pärjää. Toista oli muuan kevät, jolloin tein kahdesti viikossa kuolemaa pimeässä huoneessa puolihalvaantuneena ja lähes puhekyvyttömänä. Kohtausten välipäivät kuluivat kroonisen kankkusen pöhnäisessä tilassa väliin jääneitä tenttejä ja luentoja kiroillen. Syytä moiselle migreenisumalle ei koskaan löydetty.

- - -

Kun ei pää leikkaa, voi tehdä kehittäviä testejä. Via Marjut.

The Movie Of Your Life Is An Indie Flick

You do things your own way - and it's made for colorful times. Your life hasn't turned out how anyone expected, thank goodness! Your best movie matches: Clerks, Garden State, Napoleon Dynamite

If Your Life Was a Movie, What Genre Would It Be?

Linnunpesä

Linnanjuhlatohinan jälkeen televisiosta tuli viime vuonna kuolleen Veikko Sinisalon viimeinen haastattelu. Siinä käytiin läpi melkoinen siivu suomalaista teatteri- ja elokuvahistoriaa. Pentti Saarikosken "Suomen tyhmimmäksi näyttelijäksi" tituleeraaman, ilmaisuvoimaisen taiteilijan rauhallisista mietteistä jäi seesteinen olo.

Haastattelu päättyi Lauri Viidan Onni-sikermän sanoihin. Piti vasiten kaivaa hyllystä Viidan Kootut ja etsiä tuo runo. Kaikella on oma aikansa ja paikkansa, ja elämä jatkuu.

"Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä."

Lainakeitto

Eilen Pagistaanissa testattiin maanmainion Pastanjauhajat-ruokablogin välittämä chili-kookoskanakeiton resepti. Thai-tyyppisen sopan maustemäärä ja -koostumus oli hämmentävä ja runsas kanelista juustokuminaan ja chilistä currytahnaan. Usko horjui varsinkin thaimaalaista kalakastiketta annosteltaessa. Pastanjauhajien Rosmariini luonnehti kyseisen ainesosan tuoksua "jännittäväksi", mutta allekirjoittanut voisi käyttää huomattavasti värikkäämpääkin ilmaisua. Fermentoiduista - suomeksi sanottuna käyneistä - anjoviksista valmistettu liemi lemusi varsin kukkealta. Voisin kuvitella tuoksun olevan sukua ruotsalaisten hapansilakoiden aromille.

Mutta itse keitto oli herkullista molempien maistelijoiden mielestä. Lisäsin alkuperäiseen reseptiin vielä pakastimesta löytyneet paprikasuikaleiden jämät, jotka antoivat lopputulokselle mukavasti väriä. Kiitokset matkaavat siis sekä Ouluun että reseptin alkuperäiselle lähettäjälle!

Vuoden turhake

Suomen Luonto-lehti valitsi vuoden turhakkeeksi kaupunkimaasturin. Tavalliseen kaupunki- ja maantieajoon tarkoitettujen, bensaa holtittomasti ryystävien maastoautojen myynti on vuoden alkupuolella kasvanut peräti 78 prosentilla viime vuoteen nähden. Suomessa körötellään siis vakaasti Yhdysvaltojen renkaanjäljissä.

Pagistaanista annetaan valinnalle raikuvat aplodit.

Muita ehdokkaita olivat muun muassa valmiit jääpalat, sähköinen hammaslanka, kynsilakankuivaaja ja sauvakävelijän talviharjoitteluun tarkoitettu, 2000 euroa maksava vempele.

- - -

Apropos kynsilakka. Tänään kaupan kassajonossa tuli tavalliseen tapaan silmäiltyä aikakauslehtien kansia. Näkökenttään osui naistenlehden "Suuri silakkatesti". Ajatus lensi jo huimiin sfääreihin, kun huomasin jättäneeni yhden tavun pois. Itämeren aarteiden sijaan lehdessä testataankin tuota feminiinisen kilpavarustelun asetyyppiä, jota allekirjoittanut ei ole koskaan oppinut käyttämään.

Voi pettymys.

Komeronnurkka haussa

Istun kollegani ja hänen tyttöystävänsä kanssa yliopiston ruokalassa. Kello on vähän vaille kolmen, kun satun vilkaisemaan ulos.
- Näenkö oikein, vai joko tuolla hämärtää?
- Oikein näet.

"Meillähän on pimeys luonnonvarana", todetaan tänään Aamulehdessä. Kun maassa on lunta ja pakkasta ilmassa, kuten nyt, pitkä hämäräkin tuntuu mukavalta. Asiaankuuluvalta. Märkä, lauha pimeys sen sijaan painaa mielen matalaksi.

- - -

Kollegaani ja pitkäaikaista ystävääni on niin ikään onnistanut. Hänkin sai tutkijanpaikan, joskin joutui sen myötä vaihtamaan oppilaitosta. Molemmille olisi viran puolesta tarjolla myös työhuone, hänelle Turussa ja minulle Joensuussa. Vaan jos asuu Tampereella, työmatka käy pitkänlaiseksi.

Yritämmekin yhteisvoimin selvittää, huolisiko Tampereen yliopisto kahta irtolaista hoteisiinsa, vai ovatko kaikki komeronnurkat täynnä oman talon väkeä. Jos ovat, työhuonetta - vaikka jaettua - on etsittävä vapailta markkinoilta. Työtilan edut kodin nurkassa puurtamiseen nähden ovat aiempien kokemusten valossa kiistattomat, vaikka ajatus kahden vuokran maksamisesta kirveleekin. Edullisia vinkkejä otetaan vastaan!

Detail of a page from Horae, London (Pynson), about 1497. Medieval Woodcuts Clipart.

Loppui

"Nyt ei enää, nyt se on loppu."
- Ne Luumäet: Nyt ei enää

Tältä erää. Nimittäin siivoaminen. Paitsi oman kodin.
- Olisimme me sinut täälläkin pitäneet, tuumasi esimies ja muistutti, että jos lisätöitä joskus tarvitsen, tiedän mistä niitä löytyy.

Tiedän, kiitos vain.

Olo kulkutunnistetta palauttaessa oli hieman haikea. Vaikka itse työ on ollut turhauttavaa rimpuilua mahdollisimman tiukalle nipistetyn työajan ja siihen verrattuna suhteettoman työmäärän välissä, ja vaikka harvoin olen voinut lähteä kotiin tyytyväisenä työnjälkeeni, olen nauttinut fyysisestä työstä ja ennen muuta ihmisten kanssa olemisesta. Mukavista työkavereista, jutustelusta käytävillä vastaan tulevien ihmisten kanssa, pelkistä tervehtimisistäkin.

Sitä paitsi teatteri siivouskohteena oli mahdottoman mielenkiintoinen.

Tutkijan ja vapaan kirjoitustyöläisen toimessa on ehdottomasti enemmän plussia kuin miinuksia. Mutta työyhteisön puute kuuluu kyllä jälkimmäisiin, vaikkei niin yltiösosiaalinen olisikaan. Vapaa-ajallaan pitäisi jaksaa olla kaksin verroin aktiivinen ja hakeutua ihmisten pariin, jottei tyystin hautautuisi kirjojensa keskelle ja alkaisi puhua muinaisvenäjää postinkantajille.

- - -

Lienenkö ainoa, jolle tulee typerä olo pysähdyksissä oleville liukuportaille astumisesta? Mikä siinä on, että vaikka tietää ja näkee, etteivät ne mihinkään liiku, askel töksähtää hassusti ja vatsassa muljahtaa ensimmäiselle portaalle astuessa?

"Hirveitä huutoja"

Jos asuu Tampereella ja kaipaa tiistai-iltaansa piristystä, kannattaa suunnata Klubille kuuntelemaan maailmanmaineeseen noussutta joikaajaa Wimme Saarta. Luvassa on taatusti erilainen, hypnoottinen musiikkikokemus, jossa yhdistyvät perinteinen saamelaisjoiku ja omintakeinen, moderni improvisaatio.

Kävin takavuosina tekemässä muusikon ja koti-isän uran yhdistäneestä Wimmestä isänpäivähaastattelun. Hiljaisen vaatimatonta, rauhallisesti jutustelevaa kaveria ei olisi hevillä uskonut sellaiseksi äänivelhoksi.

Mutta käykää kuuntelemassa itse, jos kynnelle kykenette.

(Juho Huttusen ottama kuva on lainattu täältä. Yritin kaivella omia arkistojani muun muassa erinäisiltä Kihaus-keikoilta, vaan enpä löytänyt etsimääni. Kuten tavallista.)

- - -

Mitä joikaamiseen tulee, nuori italialainen Giuseppe Acerbi ei arvostanut sitä kovinkaan korkealle matkustellessaan seurueineen Lapissa vuonna 1799. Saamelaiskulttuuri ylipäänsä näyttää olleen herralle järkytys päätellen painokkaista, lievästi sanottuna asenteellisista lausunnoista.

"Yritin useita kertoja sekä rahan että viinan voimalla saada jonkun paimentolaislappalaisen esittämään sävelmiään, jotta voisin mikäli mahdollista saada jonkinlaisen käsityksen heidän musiikistaan, mutta pystyin saamaan heistä irti ainoastaan joitakin hirveitä huutoja, joiden jatkuessa minun oli toisinaan pakko tukkia korvani sormilla. On tuskin uskottavaa, vaikka se on täysin totta, että tunturi- ja vaeltajalappalaisilla ei ole heikointakaan käsitystä mistään harmoniaan liittyvästä ja että he ovat aivan kykenemättömiä nautintoon, jota luonto ei ole kokonaan kieltänyt miltään muulta heimolta tai kansalta, mikäli minä tiedän."
(Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799.)

Herkutellaan

"Herkuttele jouluna hyvällä omallatunnolla!"

Miten? Onko se pääruoka vai kenties lisäke? Haudutettuna, paistettuna vai raakana?

Laantumisen merkkejä

"Lähemmäksi salaisuutta, lähemmäksi totuutta,
lähemmäksi maailmalta salattua sydäntä
luulin tekeväni matkaa avainnippu kädessäni,
väärät oli avaimet ja portti toisaalla.

Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa,
etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää.
Tuiskussa kun hiukkastuulten kantaa myrskylyhtyään
kerran kotvan tuntee vieraan läheisyyden sisällään."
- CMX: Sanansaattaja

Kun Pagistaanin talouskriisi osoittaa laantumisen merkkejä, alkaa oitis holtiton törsääminen. Viikko sitten järjestetyiltä kädentaitomessuilta tarttui mukaan vyyhti hopealankaa ja kunnolliset pihdit metalliketjujen näpräämiseen, ja eilen ostin ensimmäisen cd-levyni kokonaiseen vuoteen.

CMX olisi ollut perjantaina keikallakin Tampereella, mutta allekirjoittanut oli koko illan vastuussa teatterikansan toilettityytyväisyydestä. Sitä paitsi halusin kuunnella viimeisintä levyä ensin rauhassa kotona tietäen, etteivät kappaleet kertakuulemalta aukeaisi kuitenkaan.

Edit: Väärin muistettu, mainittu keikkahan on vasta ensi lauantaina.

Nollausta

Yksinäinen lauantai-ilta vaiheikkaan ja työntäyteisen viikon jälkeen tarjosi kaksi vaihtoehtoa korvienvälin nollaukseen. Toinen oli pyjamahutikka väljähtyneellä laatikkopunaviinillä, toinen irtokarkkipussi ja parin tunnin visiitti Hogwartsiin.

Jälkimmäinen voitti.

Resepti oli mainittuun tarkoitukseen mitä toimivin. Mahtipontista ja huimaa katsottavaa, vaikka kirjan juonenkäänteitä oli estoitta oiottu. Totta on sekin, että kirjoja tai aiempia elokuvia ennestään tuntematon olisi pudonnut kyydistä jo alkumetreillä. Enää ei vaivauduttu selittelemään, kuka, missä ja minkä takia.

(Harry Potter saa allekirjoittaneessa aikaan nostalgisia läikähdyksiä muistuttamalla ilmetysti ensimmäistä ihastustani. Muistan vieläkin sen huolellisesti väsätyn, kohteliaan kirjelapun, jolla minua pyydettiin ensi kertaa ulos. Nimittäin pulkkamäkeen. Mutta voi, yksitoistavuotiaana koetut suuret tunteet ovat kovin arkoja elämän puhureille ja paikkakunnanvaihdoksille, joita ymmärtämättömät vanhemmat keksivät lastensa kiusaksi järjestää.)

Kannattaa

Rahvaanmusiikin kerho tarjoili eilen moniäänistä laulua helsinkiläisten Ketsuroiden voimin. Vuonna 2002 perustettu naisyhtye taitaa niin kalevalaista runonlaulua kuin kaukaisempienkin kulttuurien lauluperinnettä afrikkalaisista rytmeistä intiaanilauluihin. Ketsurat esiintyivät voimallisen akustisesti - ainakaan pieneen ja kotoisaan kulttuuritalo Telakkaan ei olisi enempää ääntä mahtunutkaan.

Kannattaa käydä kuuntelemassa, jos tilaisuus tulee.

Kansakoululaisia ja vielä peruskoululaisiakin piinannut urkuharmoni taipui puolestaan Eero Grundströmin käsissä improvisaatiovälineeksi, jonka aikaansaamat musiikilliset maisemat olivat kaukana aamuhartauksien virrenvongutuksesta. Mielenkiintoisia soitinvalintoja ihmisillä.

Lavastamon ihmeitä II

Planting a tree; from Petrus de Crescentiis, Opus Ruralium Commodorum, Speier, about 1493. Medieval Woodcuts Clipart.

Olen päivänä muutamana seuraillut sivusilmällä omituista urakkaa. Lähiaikoina ensi-iltaan tulevassa näytelmässä tarvitaan puita. Mitä tekevät lavastajat?

Ensin he hankkivat sopivan kokoisia puunrunkoja oksineen. Sitten suuri määrä paperia maalataan käsin lehdenvihreäksi (näin mukaan saadaan luonnollista sävynvaihtelua). Paperi leikataan puunlehdiksi, minkä jälkeen alkaa työläin vaihe, kun lehdet liimataan yksitellen oksiin. Se on käsittämättömän hidasta, jos lopputuloksesta halutaan luonnollisen näköinen.

Voi ihmistä. Keväällä luonto tekee tuon kaiken yhdessä lämpimässä yössä.

Sipeltäjät

Luulen, että on olemassa sipeltäjien heimo. Siihen kuuluvat eivät voi vastustaa kiusausta pilputa käsissään pyörittelemäänsä paperia - vaikkapa tehtävänsä täyttänyttä pääsylippua - mahdollisimman pieneksi suljuksi. Jos hyvin käy, sulju päätyy toimenpiteen jälkeen roska-astiaan.

Usein ei päädy.

Sipeltäjien alalaji lienevät yksilöt, jotka eivät voi vastustaa pehmopaperia, kuten wc-paperia tai käsipyyhkeitä. Siinä he muistuttavat jyrsijöitä, jotka usein ryhtyvät vimmaiseen silppuamiseen saadessaan käpäliinsä pehmeää paperia. Ehkä vessasipeltäjienkin kohdalla kyseessä on jonkinlainen alkukantainen jäänne, degeneroitunut yritys tehdä pesää suojaisaan eriöön?

- - -

Kulutusjuhlista jaloin lähestyy, mitä mainostajat eivät anna hetkeksikään unohtaa. Käsittämättömiä määriä tavaraa tuputetaan joka tuutista; osta nyt tai heti tai viimeistään huomenna!

Kuvittelenko vain, vai kiihtyykö tahti vuosi vuodelta?

Tänään Aamulehdessä historian ja yhteiskuntaopin lehtori Matti Kääntönen pohtii karulla otteella talouden ylivaltaa, jota hän luonnehtii uusliberalistisen tuotantofilosofian esteettömäksi toteutumiseksi. Hän toteaa inhimillisen kulttuurin rapautuvan, kun sitä mitataan pelkästään ekonomisin suurein.

"Taloudellisen vapauden ollessa kaikkien arvojen yläpuolella eettiset, moraaliset ja ympäristöarvot ovat vain haitallisia esteitä, joita Suomessakin ollaan kaikista puheista huolimatta hiljalleen käytännössä poistamassa."

Kääntösen mukaan kulutuksesta on tullut absurdi itseisarvo, joka on monelle keskiluokkaiselle ihmiselle elämän pääasiallinen tavoite.

"Rajoittamaton kulutus on vallitsevan moraalikoodin mukaan hyväksyttävää ja toivottavaa. Kohtuutta korostavan moraalisen tradition filosofisuskonnollinen perinne on unohdettu, ympäristön ja ihmisten rajallinen henkinen - erittäin hyvin tiedossa oleva - kestokyky on estotta kaikkialla ylitetty."

Ainakin ensi perjantaina voisi olla ostamatta mitään. Ja miettiä, miten muistaa läheisiään muuten kuin kaatopaikalle tai mathomeiksi* päätyvillä, paremman idean puutteessa hätäisesti hankituilla turhakkeilla.

*Mathom on hobittien sana epämääräisille tavaroille, jotka yleensä annetaan lahjaksi ja jotka sitten kiertävät kodista toiseen. Kukaan ei oikeastaan edes halua niitä, joten varsinaisesta hyötykierrätyksestä tuskin voidaan puhua. (Meidän perheessämme mathomeiksi kutsutaan myös vaatteita ja taloustavaroita, jotka kiertävät minun, sisareni ja vanhempieni talouksissa. Usein ne kaivetaan esiin muuttojen yhteydessä täyttyneistä laatikoista, jotka ovat menossa kirpputorille: "hei, tämäkin on täällä, taidanpa ottaa talteen.")

Taivaanmaalarit

Lavastamoon oli levitetty jotakin hyvin suurta ja hyvin sinistä. Jotakin, joka peitti koko suuren hallin lattian.
- Se on taivas, tiedotti yksi pojista.

Lattia jäi sitten tältä päivältä siivoamatta, kun taivasta ruiskumaalattiin.

Tomusokeria

Vähitellen hyvät uutiset alkavat upota tajuntaan, enkä enää epäile kaiken olevan silkkaa väärinkäsitystä. Silti olen kuin halolla päähän lyöty. Onhan useampivuotinen tutkijakoulupaikka lottovoitto verrattuna pätkä kerrallaan kituuttamiseen ja ainaiseen huoleen jatkosta.

Tässä vaiheessa kieltäydyn tyystin murehtimasta, saako tusinatohtori töitä yhtään tusinamaisteria paremmin. Palataan asiaan sitten, kun sen aika on!

Teille, virtuaaliset ja tosielämän ystävät, sydämestä tuleva kiitos ja kumarrus sen joukkotanssikohtauksen mennen tullen korvanneesta myötäelämisestä.

- - -

Narvan kylän komea, hirsinen seurojentalo rakennettiin kansalaissodan aikana poltetun tilalle vuonna 1935. Keskiajalla Narva oli Vesilahden suurin kylä.

Lauantaina pistäydyin pitkästä aikaa juttukeikalla Vesilahdella, jossa kynnetyt pellot näyttivät saaneen pinnalleen tomusokerikerroksen. Vesilahti on yksi Hämeen kauniista ja historiallisista maalaiskunnista, jossa on säilynyt paljon vanhaa rakennuskantaa ja kulttuurimaisemaa. Paljon sanoo se, ettei koko kunnassa ole vielä yhtään kerrostaloa.

Eikä toivottavasti tulekaan.

Asuin itsekin Vesilahdella viime syksyn. Omituinen ajanjakso; märkä, pimeä ja surullinen. Siitä tuntuu olevan vuotta paljon pidempi aika.

Deus ex machina

Juuri, kun antisankarihumanistimme on vaipumassa itsesäälin ja näköalattomuuden alhoon ja pohtii, menisivätkö vessapaperirullan hylsyistä tehdyt tontut kaupaksi tai voisiko koirat opettaa veivaamaan pikkuista posetiivia Hämeenkadulla, alkaa taustalla soida kohtalokas musiikki ja näyttämölle laskeutuu deus ex machina julistaen ohjaajaprofessorin äänellä:
- Sait juuri kahden vuoden palkallisen tutkijakoulupaikan ja option kahdesta lisävuodesta, jos hoidat leiviskäsi hyvin.

Tähän sopisi riemukas joukkotanssikohtaus Bollywood-tyyliin. Tai vaihtoehtoisesti jousiorkesteri ja zoomaus humanistin ylöspäin kohotettuihin, epäuskoisiin kasvoihin, joita nousevan auringon säteet alkavat valaista.

Tyhjin taskuin

Tämä sinitiainen (Parus caeruleus) päätyi kameran etsimeen viime talvena. Vielä ei Tampereella ole lunta puiden oksille saakka.

Aamulla Hatanpään rantaraitilla kuulen säksätystä ja kiivasta rapinaa. Pysähdyn katsomaan, kun kaksi talvenharmaata, pulskaa oravaa jahtaa toisiaan ympäri jalavan runkoa. Nähdessään minut ne unohtavat leikkinsä ja hyppivät kiinnostuneina lähemmäs.

Yht'äkkiä aivan kasvojeni eteen lennähtää sinitiainen, joka pörrää hetken paikallaan. Kun ojennan käteni, se on istumaisillaan sille, mutta varovaisuus voittaa. Samassa kuulen takaani vaimeaa vänkätystä ja käännyn katsomaan. Jalkojeni juuressa seisoo heinäsorsa. Rantatörmältä niitä vaappuu lisää.

Ilmassa on sanatonta odotusta. Tunnen oloni syylliseksi tyhjine taskuineni.

Tarjolla tänään

Salome with the head of John the Baptist; detail of a page from Horae, Paris (Pigouchet for Vostre) 1496/97. Medieval Woodcuts Clipart.

Eräässä lastenkirjassa esiintyi prinsessa, jonka erikoisuutena oli pään vaihtaminen mielialan ja seuran mukaan. Hänellä oli budoaarissaan edustava valikoima vaihtopäitä, jotka erosivat toisistaan paitsi ulkoisilta piirteiltään, myös persoonallisuudeltaan.

Katseltuani puolen yötä painajaisia (The Truman Show juuri ennen nukkumaanmenoa voi näemmä tuottaa huiman vainoharhaisia salaliittovisioita) ja valvottuani toisen puolen synkkien aamuyöajatusten parissa kaipaisin kipeästi lomaa itsestäni. Päänvaihto - edes tilapäinen - kuulostaisi houkuttelevalta.

Remontoi tästä mieleisesi!
Oletko väsynyt myönteiseen, mutkattomaan ajatteluun? Haluatko kokeilla jotakin erilaista? Tarjolla on kolmekymmenvuotias humanistin pää. Ulkoisesti hyvin pidetty ja vailla pahempia kolhuja. Vähäisiä pinta- ja kulumavikoja. Sisäpuoli kaipaa laittamista. Mukana paljon toimintaohjelmia, joista suuri osa tarvitsee päivitystä. Lisämuistikaan ei olisi pahitteeksi. Silmät korjattu uudenveroisiksi vuonna 2004. Kysy lisää ja jätä vaihtotarjous!

Sisäinen laamuus

Tunnen jonkinlaista hengenheimolaisuutta laaman kanssa, joka on enimmäkseen rauhallinen, nöyrä ja työteliäs eläin. Sen rajoja ei kuitenkaan kannata koetella liikaa, tai se muuttuu uppiniskaiseksi ja sylkee simputtajaansa päin naamaa.





Muita lemmikkejä löytyy vaikkapa Mealta ja Scillalta.

Uuteen päivään

Aamulenkillä aurinko kultasi idänpuoleisia seinustoja ja puunrunkoja, asvaltti oli paikoin jäänhärmeestä liukas. Kalevan Sammonkadulla tuoksui tuore leipä ja pikkupuotien pitäjät availivat oviaan uuteen päivään.

Vasta eilen Iidesjärveä kiertäessä tuuli puhalsi vaakasuoraan vihmovaa räntää. Piti kulkea kumarassa maahan katsellen. Loppuillan kotona haisi märälle koiralle.

- - -

Suhtaudun edelleen hieman ennakkoluuloisesti Narniaan valkokankaalla. Kuulunen siihen vaatekaappien takaseiniä vaivihkaa koputelleiden joukkoon, jotka mustasukkaisesti pelkäävät lapsuutensa mielikuvien räävitöntä kaupallistamista. Todennäköisesti suotta. Ainakaan Liam Neesonin valinta Aslanin ääneksi ei voi mennä pahasti metsään.

Blogisiskolla on näemmä blogivalikoimassaan myös Narnia-sivut.

Oikeassa suhteessa

"Tänään vielä on jäljellä
murheen laakso ja huolten vuori
ja päätä kiertävä ikävä
mä oon liian vanha ja liian nuori

ja kuitenkin
kuitenkin

Yksi on suurempi muita
nyt ja aina
ja kun sen kohtaat et kysele hintaa
tai kuuntele jeesusteluita
ne ei mitään paina
ne ei helli ja polta sun rintaa"

Maija Vilkkumaa: Yksi

Pagistaanissa on viime päivinä soinut Maija Vilkkumaan uusin levy, joka sopii hienosti marraskuun taustamusiikiksi. Siitä löytyy juuri oikeassa suhteessa melankoliaa, rouheaa romantiikkaa ja yleistä elämäntuskaa pohjustettuna kirpeällä perustoiveikkuudella. Jotkut riimittelyistä ("jo meidät kauempaakin kuulee/ihmiset kaikenlaista luulee/meitä on viis, me raukeina nojaillaan seinään/kadunreuna kasvaa heinää") vihlovat hampaita hieman samaan tapaan kuin osa vaikkapa Eppujen sanoituksista, mutta kokonaisuus toimii.

- - -

Haircut alkaa olla jo menneen talven lumia. Fingercut nostaa narsistisen napanöyhtäbloggauksen kokonaan uudelle tasolle. Kukapa ei haluaisi lukea kliinisiä selostuksia tuntemattoman lähimmäisen sormessa märkivän haavan päivittäisestä tilasta?

Herään aamulla tunteeseen, että häiriköimään äitynyt pikkusormeni on alkanut elää omaa, sykkivää elämäänsä. Toden totta. Kuplivalla ilmestyksellä voisi säikytellä pikkulapsia tai herkkätunteisia lähimmäisiä.

Lähimmän koulunpihan sijaan suuntaan kiltisti lääkäriin. Palaan vastaanotolta ärjyn antibioottireseptin ja koko loppuviikoksi pidennetyn sairausloman kanssa.
- Pistetään nyt kunnon tropit. Nämä käsihaavat voivat käydä hieman hankaliksi, jos tulehdusta ei saada pian kuriin.

Muistelen viikonlopun keskustelua ilahduttavan viistolla huumorintajulla varustetun läheisimpäni kanssa. Tuumimme, voisiko mahdollisessa amputaatiotapauksessa käsiproteesini korvata kiinteällä vessaharjalla. Tämän siitä saa, kun laskee leikkiä vakavista asioista.

Maisteri Outolempi...

...eli miten opin rakastamaan kiillotuskonetta.

Viime viikolla jouduin öljyämään yhden lämpiöistä koneella, jonka on suunnitellut kieroutunut mieli. Tai sitten kapineessa asuu perkele. Joka tapauksessa sillä on oma tahto, se tempoo ja nykii ja vie onnetonta amatöörisiivoojaa kuin pässiä narussa. Parin tunnin teutaroinnista oli lopputuloksena paitsi kiiltävä lattia, myös koneen seinästä riuhtaisema sähköpistorasia ja liuta mustelmia luisteltuani pöytien seassa milloin polvillani, milloin kyljelläni.

Slapstickia, silkkaa slapstickia.

Ilmeisesti olin kaikesta huolimatta onnistunut kesyttämään vempeleen ja osoittamaan auktoriteettini, koska tänään se oli hämmästyttävän nöyrä ja kuuliainen. Toisen lämpiön kiillotus Kulkurin valssia vihellellen ei ollut lainkaan hullumpaa puuhaa. Melkein teki mieli antaa koneelle kunnon taputus kiitokseksi. Niin sitä pitää!

- - -

Pirusta puheenollen, päivän pulma on pikkusormi, josta tänään poistettiin tikit. Miten kuten mukana kulkenut ja joka paikkaan kolhittu haava päätti tulehtua viikonloppuna niin, että lääkäri kerran vilkaistuaan kirjoitti huomiseksi sairaslomalapun (eipä silti, pulleaksi turvonnut sormi ei taitaisi mahtua enää kumikäsineeseenkään).

Ei siinä mitään. Mutta kun kolmen tunnin päästä pitäisi mennä tenttiin. Ja normaalissa kirjoitusasennossa paine kohdistuu juuri kipeimpään kohtaan.

Voi sitä onnetonta, joka joutuu vastaukseni lukemaan. Eikä sisällössäkään taida tulla olemaan hurraamista.

Syksyistä silmäniloa

Ylinnä on tikli vihervarpusen ja punatulkun seurassa. Alfred Edmund Brehmin lintukuvitusta kirjasta Illustrirtes Tierleben, julkaistu 1882. Kuva on lainattu Classic Nature Prints-sivustolta.

Eilen aamulla rantapensaikosta kuului duurisävyistä kilahtelua. Parvi kirjavia tiklejä (Carduelis carduelis) perkasi antaumuksella ohdakkeiden siemenpalloja. Täällä etelämpänä tiklit ovat näemmä tavallinen näky myöhäissyksyllä, jolloin ne liittyvät parviksi joko muuttaen Länsi-Eurooppaan tai jääden talvehtimaan.

Pohjois-Karjalassa olen nähnyt tiklejä vain kerran vuosia sitten, enkä ollut uskoa silmiäni. Sen verran värikäs näky se suomalaisessa luonnossa on.

Muutama viikko sitten samassa pensastossa pyöri piipittävä pyrstötiaisjoukkio (Aegithalos caudatus). Ne lienevät olleet vaeltajia idästä, vaikka Suomessakin elää oma kantansa. Somempaa lintua saa kyllä hakea.

Magnus von Wrightin (1805-68) näkemys pyrstötiaisesta on samasta osoitteesta kuin ylläoleva kuva.

Kirottua

Jollen väärin muista, niin tämä hilpeä parivaljakko löytyy Espoon kirkon myöhäiskeskiaikaisten kattomaalausten joukosta.

Mikä siinä oikein on, että massavaan tenttiin lukiessa saa töikseen tapella nukahtamista vastaan koko iltapäivän, mutta kun illalla sitten pitäisi nukkua, silmät seisovat päässä kuin pöllöllä ja uni tulee vasta puolenyön jälkeen.

Sitten nukutaan lehdistöhistoriasta unta nähden kolme tuntia ja herätään epäilyttävän pirteänä neljältä, tuntia ennen kellon soimista. Ja manaillaan tulevan iltapäivän luku-urakkaa, jolle voi ennustaa joltisenkin tikkuista etenemistä.

Kirottua. Onneksi tentti on maanantaina ohi ja tiedotusopin perusopinnot - kesäopinnot! - toivon mukaan plakkarissa.

Ja huomenna vietetään vapaapäivää siivouskomeroista Suomen Turussa, Åbo Akademin hoivissa. Javisst!

Purukumitontut

Jotkut elämän ihmeellisyydet tarjoavat kosolti askaretta henkilön mielelle. Sellainen on esimerkiksi purukumin määrä julkisissa tiloissa, tässä tapauksessa suurehkon teatterin katsomoissa ja lämpiöissä. Purkkaa saa imuroida, nyhtää, raaputtaa ja kynsiä irti erilaisista lattiapinnoista ja kokolattiamatoista päivittäin.

Asian voisi jotenkin ymmärtää, jos kyseessä olisivat lastennäytännöt tai koululaistapahtumat. Mutta ei. Näytelmiä katsovat pääasiassa aikuiset, joilla luulisi purukumin pysyvän suussa, kun se sinne kerran on pistetty.

Lieneekö siis kyseessä:

a) kohtauksina ilmenevä sairaus, joka halvaannuttaa leukalihakset ja huulet niin, että suun sisältö putoaa holtittomasti minne sattuu

b) sairaalloinen kammo roskakoreja ja -pönttöjä kohtaan (niiden uumenistahan voi karata kimppuun jotakin mustaa ja karvaista)

c) purukumin liimaajien lahko, jonka jäsenet soluttautuvat joukkotapahtumiin toteuttaakseen viehtymystään

d) ennestään tuntematon lahottajasienilaji, joka vain näyttää liiskatulta purukumilta

e) pahanilkisten purukumitonttujen yölliset tihutyöt

f) muu, mikä?

Parhaasta vastauksesta palkitaan valikoimalla puoliksi imeskeltyjä ja pois sylkäistyjä yskänpastilleja.

Jos joku nyt punastuu häpeästä muistaessaan katsomon penkin raosta salavihkaa sujautetun purkkamällin, muistutettakoon häntä seuraavasta. Siivouksen ulkoistamisen ja ankaran kilpailuttamisen myötä siivoojien työaika on nipistetty minimiin suhteessa maksimoituun työmäärään. Pelivaraa ei ole. Jokaisen purukumin irroittamiseen kuluva aika on pois jostakin muusta. Kenties juuri sen vessanpytyn puhdistamisesta, jolle purkan pudottaja itse tulee istahtamaan.

Liioiteltu suvaitsevaisuus

"Samalla tavalla eristää kuitenkin ylenmääräinen poliittinen korrektius. Liioiteltu suvaitsevaisuus vetää rajan meidän ja muukalaisten välille (eihän niiltä voi odottaa samaa kuin meiltä). Estää maahanmuuttajia olemasta tasavertaisia kansalaisia edes teoreettisesti."

Lasitalon emäntä kirjoittaa asiaa.

Takavuosina olin mukana jos jonkinlaisessa maailmanparannustoiminnassa mukaan lukien ihmisoikeus- ja monikulttuurisuusasiat. Silloin näki monenlaista puuhastelua ja suvaitsevaisuustapahtumaa, joissa rummutettiin kulttuurien kohtaamisen ihanuutta, vääntyiltiin mutkalle etnisten tanssien työpajoissa ja maisteltiin eksoottisia eväitä. Jos oikein oli lykästänyt, paikalle oli saatu oikeita ulkomaalaisia kertomaan kaukaisesta kotimaastaan. Katsokaa, ne ovat aivan kuin mekin! Suvaitkaa heitä!

Usein noista herätysjuhlia muistuttaneista kekkereistä jäi lähinnä kiusaantunut olo. Tuntui, että niiden lopputulema oli jotakin samaa kuin ylläolevassa sitaatissa: suvaitsevaisuuden toitottaminen ja erilaisuuden ihanuudella remakointi ikään kuin söi omaa asiaansa, teki siitä pinnallisen apinanäyttelyn ja karnevaalin. Eikä monikulttuurisuuden riehakas pakkosyöttö oikein istu suomalaiseen mentaliteettiin, jos tällainen yleistäminen ja kärjistäminen sallitaan.

Sittemmin maahanmuuttajista on tullut osa suomalaista arkipäivää, ja vouhottaminen niin hyvässä kuin pahassakin on vähentynyt. Varsinaista suvaitsevaisuustyötä on tehty pikku hiljaa työpaikoilla, oppilaitoksissa, hiekkalaatikoiden reunoilla ja harrastuspiireissä ihmisten tutustuessa toisiinsa ensisijaisesti ihmisyksilöinä, ei etnisen taustaryhmänsä edustajana.

Mutta toimivaan, asialliseen tasavertaisuuteen tuntuu olevan vielä pitkänpitkä ja kivinen matka. Ja siihen pääsemiseksi tarvitaan kaksisuuntaista liikennettä. Niin meillä kuin muuallakin.

(Dyrokin kirjoittaa aiheesta asiaa.)

Turvaverkko

"Läänitetyillä mailla asui talonpoikia ja maaorjia, jotka viljelivät maata. Talonpojat olivat vapaita miehiä ja voivat muuttaa muualle halutessaan. Maaorjilla ei ollut muutto-oikeutta."
(Jussi Katajala keskiaikaisesta feodaalijärjestelmästä)

Täti hymyilee pahoittelevasti pöydän toiselta puolen. Yritän vielä heidän omalla kielellään, vaikka tappio näyttää jo väistämättömältä.
- Eikö olisi järkevämpää, että kalliisti koulutettu asiantuntija olisi täysipainoisesti työmarkkinoiden käytettävissä omalla alallaan sen sijaan, että hänet sumputetaan täysin koulutusta vastaamattomiin tehtäviin?
- Olisihan se. Mutta tällainen tämä lainsäädäntö nyt on. Voit toki keskeyttää opinnot, hakea soviteltua päivärahaa ja jatkaa osa-aikaista siivoamista työttömänä työnhakijana. Mutta jos jossain vaiheessa lopetat siivouksen, joudut karenssiin ja työttömyysturva katkeaa.

Olisi kuulemma kannattanut alun alkaen tehdä määräaikainen työsopimus. Olisi. Kiitos tiedosta.

Nalkissa

Olisihan se pitänyt arvata. Työvoimaviranomaisilla oli kuin olikin varattuna vielä aimo pöllähdys lunta humanistin vaatimattomaan tupaan. Soitto työvoimaneuvojatädille sai niskavillat nousemaan pystyyn.

Edes osa-aikaisia siivoustöitä ei noin vain lopetetakaan sillä syyllä, että virallisesti työttömänä työnhakijana olisi kärkyllä oman alansa työllistämispaikkoihin, mahdolliseen täydennyskoulutukseen ja niin edelleen. Omasta irtisanoutumisesta ilman pätevää syytä seuraa se kuuluisa kolmen kuukauden karenssi, jolloin työttömyyspäivärahaa ei tipu eikä lirise.
- Osa-aikatyöt ovat yhtä lailla karenssin piirissä. Se on seurannut jopa silloin, kun on lopetettu kahdesti viikossa tapahtuva lehtien jakelu, valistaa täti ja kehottaa tekemään jälleen yhden ennakkokyselyn työvoimatoimikunnalle.
- Kannattaa kyllä varautua kielteiseen päätökseen.

Huomenna töiden jälkeen kipitetään siis työvoimatoimistoon tinkaamaan, onko asia todella ja ehdottomasti näin. Pahoin pelkään. Tähän mennessä mainitun instanssin tuottamat yllätykset ovat olleet yksiselitteisen ikäviä.

Käytännössähän se tarkoittaisi sitä, että mikäli hakemukset eivät tärppää, humanistin pitäisi siirtyä tekemään siivoustöitä täysipäiväisesti kerran alalle haksahdettuaan, tai vaihtoehtoisesti nieltävä karenssinsa kiltisti. Osa-aikaiset siivoustulot kun eivät elämiseen yksin riitä, eivät edes satunnaisiin toimittajantöihin yhdistettyinä. Tokihan samalla voi hakea alansa töitä ja apurahoja entiseen tapaan (jos puhtia vielä riittää vaikuttavien hakemusten väsäämiseen), mutta työkokemuksen kannalta hyödyllisiin työllistämisjaksoihin tai vuorotteluvapaan sijaisuuksiin ei olisi mitään jakoa. Hätälaskuksi suunnitelluista pätkätuuraushommista urkenisikin uusi ura.

Ja tilastoissa olisi jälleen yksi akateeminen työtön vähemmän.

Tämän siitä sai, kun ei osannut kysyä oikeita kysymyksiä ja olla tarpeeksi epäluuloinen ennen omaehtoisen työnteon syntiin lankeamista. Vaan eipä humanistia tilapäistöihin usuttanut neuvojakaan katsonut tarpeelliseksi karenssiasiasta varoittaa.

Olkaa, kohtalotoverit, kaukaa viisaampia.

Vasta kolmas

Väsyneenä alan pudotella esineitä.

Se olisi syytä vähitellen muistaa.

Kun nostaa lasikannua astiakaapin ylähyllylle, ei sitä kannata lipsauttaa käsistään. Jos lipsauttaakin, on parempi olla yrittämättä ottaa sitä lennosta kiinni. Etenkin, jos se on pudotessaan ehtinyt kolahtaa rikki alahyllyn reunaan.

Verta tulee tippumalla. Monesta kohti. Yksi haavoista on sen näköinen, että suuntaamme - Espoossa kun olemme - Jorvin sairaalan päivystykseen siitäkin huolimatta, että on perjantai-ilta.

Pari tuntia odoteltuamme pääsen paikattavaksi. Kello näyttää yhtätoista. Suurin osa haavoista osoittautuu lasinsirujen huuhtelun jälkeen itsestään paraneviksi, mutta oikeaan pikkusormeen haukotteleva lääkäri tökkää puudutuspiikin ja ompelee kaksi tikkiä.
- Onko ollut pitkä vuoro, kysäisen.
- Älä edes kysy. Tosin sinä olet vasta kolmas ommeltava ja ensimmäinen selvin päin.

Toivotan pois laahustavalle lääkärille rauhallista yön jatkoa. Hyväntuulinen hoitaja jatkaa teippaamistani ja harmittelee laastareiden olevan vähissä.
- On tämäkin. Sentään sairaalassa ollaan.
Laatikon pohjalta löytyy vielä Tom ja Jerry-laastari. Hihitämme molemmat hoitajan liimatessa sen oikeaan nimettömääni.

Pelottavat kalat

Aamulla ihmettelin työkaverilleni päänsisäisen jukeboksin logiikkaa. Että miksi päässä soi ensin parin tunnin ajan Hassisen Koneen Rappiolla vaihtuen sitten sujuvasti kappaleeseen On hanget korkeat, nietokset ilman mitään reaalielämän yhteyttä kumpaankaan?

Kohtalotoverini mopin varressa ei tiennyt vastausta, mutta kertoi luulleensa nuorempana pitkään, että Levottomat jalat-viisun nimi on "Pelottavat kalat". Sitä hän oli sitten antaumuksella lauleskellut.

Menkää ja täyttäkää

Blogistanin virallinen elokuvahistorioitsija Sedis vinkkasi mielenkiintoisesta dokumenttisarjasta, joka esitetään missäpä muualla kuin Suomen elokuva-arkistossa. Luvassa on suomalaisten taltioimia matkailufilmejä 40-luvulta 90-luvulle.

Elokuva-arkistossa tarjoillaan tuon tuostakin kaikenlaista jännää, joka saa harmittelemaan Tampereen ja Helsingin välimatkaa. Varsinkin vanhat dokumenttifilmit kiinnostaisivat kovasti. Enkä vieläkään ole nähnyt ikisuosikkejani, Don Camillo-elokuvia laajakankaalta, vaikka viime kesänä siihen olisi ollut mainitussa paikassa mahdollisuus.

Menkää ja täyttäkää salit, te, jotka voitte!

Elävät kuvat ylipäänsä ovat nyt allekirjoittaneella tavallista enemmän mielen päällä, koskapa luvun alla on tenttiä varten Hannu Salmen teos Elokuva ja historia. Asia on aatehistoriaan hurahtaneen näkökulmasta niin mielenkiintoista, että pänttääminen on silkkaa hupia.

- - -

Jännittääköhän liikennevaloilla varustetun, moniteisen ja -kaistaisen risteyksen suunnittelijaa, kun tekele ensimmäistä kertaa avataan oikealle liikenteelle?

Minua jännittäisi. Sulkisin luultavasti puhelimeni ja istuisin hiljaa pimeässä huoneessa nyrkkiäni purren.

Mustaa ja valkoista

Silloin tällöin näen unta, jossa pidän käsissäni mustaa ja valkoista hiirtä. Tiedän, ettei kumpaakaan saisi hukata. Hiiret ovat vilkkaita, ja jossain vaiheessa alan kiinnittää enemmän huomiota toiseen. Pian huomaan sen toisen, vähemmälle jääneen hiiren karanneen ja herään ahdistuneena.

(Mitä hiiriin tulee, nyt on selvinnyt, että nekin osaavat laulaa. Tähän mennessä laulaviin nisäkkäisiin on luettu vain ihmiset, lepakot ja valaat.)

Valoroiskeet

Kiipeän jälleen kerran koirien kanssa Iidesjärven ja Kalevankankaan välissä kulkevalle harjupolulle. Pysähdyn siihen, missä puusto antaa myöten maisemalle. Etelään päin avautuva näkymä on pimeällä hämmentävän urbaani lukemattomine valotäplineen. Oranssia ja kirkkaanvalkoista kuin suuren siveltimen roiskaisemana, välissä tipoittain punaista ja sinistäkin.

Mustana häämöttävän järven toisella puolella on tunnelmallinen Nekalan ja Viinikkalan alue työläisasuntoineen ja vanhoine puutaloineen. Jos emme olisi iltalenkillä harjulla, kulkisimme luultavasti siellä kurkkien salavihkaa valaistuista ikkunoista sisään. Vasemmalla, kaukana mäen päällä näkyvät Hervannan korkeiden kerrostalojen valokeskittymät ja vesitornin punaiset valot. Muistelen siskoni valmistujaisia, joita vietettiin tasan vuosi sitten tornin tilausravintolassa. Silloin maisemaa katseltiin tänne päin, pohjoiseen. Oikealla hehkuu oranssina Hatanpää massiivisine yritysrakennuksineen. Tampereen maamerkki Näsinneula ei aivan näy, se jää liiaksi sivuun.

Hengitän syvään kosteaa syysilmaa ja jatkan matkaa hautausmaan muurinviertä kohti Kalevantietä. Seisoskeluun kyllästyneillä koirilla on kiire eteenpäin, ne tönivät toisiaan kapealla polulla.

Pidän tästä kaupungista, vuodessa tutuksi tulleesta.

Jääneet vähemmälle

Viime aikoina kaikenlaiset virtuaaliyhteisöllisyyden ilmaukset, linkitykset ja kommentoinnit ovat jääneet allekirjoittaneelta vähemmälle, puhumattakaan ylivahtikoira Pinserin velvoittavien päiväkäskyjen noudattamisesta. Mielelläänhän sitä koluaisi uusia blogeja helmiä etsien, mutta nykyisellään vanhatkin lukututut on hölkättävä puoliravilla läpi. Omat merkinnät tuntuvat toisinaan laarin pohjalta raavituilta. Kamera saa pölyttyä satunnaisten lehtikeikkojen välissä laukussaan, ja työpöydän paperikasat kasvavat huterina korkeuksiin. En osaa ajatella, tuntea, olla niin sanotusti läsnä, vaikka haluaisin.

Onneksi nyt helpottaa hiukan, vaikka kallis puolikas päivästä tulee kulumaan edelleen imurin säestämässä moppimasurkassa höystettynä vessaharjavalssilla ja riepuripaskalla, ja vaikka kahden viikon päässä häilyy massiivinen mediahistorian tentti. On nautinnollista päästä vetämään asioita yli pikimmiten hoidettavia-listasta, vaikka niiden hoitamiseen menisi koko viikonloppu.

Mutta seuraavaksi Pagistaanissa on lakisääteinen liikuntatunti raikkaassa syysilmassa. Sen jälkeen käydään suihkussa, keitetään pannullinen hyvää kahvia ja aloitetaan luottavaisin mielin jälleen yhden säkenöivän ja vakuuttavan tutkijakouluhakemuksen väsääminen.

Kerettiläisiä ajatuksia

Uutisissa pohdittiin taas kerran akateemista työttömyyttä ja sitä, pitäisikö nihkeimmin vetävien alojen opiskelijapaikkoja vähentää (mitä ihmeen pohtimista siinä enää on?). Ääneen sanottiin myös se, että työttömyystilastot antavat tilanteesta turhan myönteisen kuvan. Niissä kun eivät näy ne väliinputoajat, jotka tekevät henkensä pitimiksi täysin koulutustaan vastaamattomia töitä.

Niinpä.

Esille nostettiin myös jatko-opiskelijat, joiden määrä kasvaa lähinnä siksi, ettei muutakaan ole valmistumisen jälkeen tarjolla.

Tänä aamuna mieleen tuli kerettiläinen ajatus: eikö jatkotutkimuksen pätkärahoitusta voitaisi poistaa kokonaan? Eikö olisi kaikin puolin järkevämpää, että almuja jaettaisiin harvemmille, mutta heille koko lisensiaatin- tai tohtorintutkinnon suorittamisen ajaksi? Nykyisinhän apurahan saa korkeintaan vuodeksi kerrallaan poikkeuksena tutkijakoulut ja jotkut harvat kolmivuotiset rahoitukset. Tiedekunnat - ainakin omani - jakavat tukea vielä lyhyemmissä pätkissä starttirahana työn aloittamiseksi tai "saattohoitona" sen saattamiseksi loppuun.

Luulisi olevan kaikkien kannalta tarkoituksenmukaisempaa, että jatko-opiskelijaksi mielivä vastavalmistunut joko pääsisi monivuotiseen rahoitukseen kiinni, jolloin hän voisi keskittyä kokonaan tutkimukseensa, tai joutuisi alun alkaen etsimään muita vaihtoehtoja. Tällöin ei tulisi tilannetta, jossa pätkärahoituksen varassa miten kuten kelluskellaan vuosi tai pari tilastoja kaunistaen ja jäädään tyhjän päälle ilman niin työkokemusta kuin jatkotutkintoakin hanan mennessä kiinni (mikä on aina mahdollista, vaikka olisi ollut ahkerakin - hakijoita on niin käsittämättömän paljon). Näin vältettäisiin myös jatkuva hakemusralli, joka stressaa ja syö kallista aikaa tutkimuksenteolta.

No niin. Ei se niin yksinkertaista ole. Tiedänhän toki itsekin, ettei lisensiaatintyötä tai väitöskirjaa noin vain maasta polkaista. Se vaatii kypsyttelyä, valtavasti opiskelua, verkottumista, ennen muuta oman ajattelun kehittämistä. Tiukat aikarajat sopivat siihen ehkä vielä huonommin kuin perusopintoihin. Tulosvastuusta puhumattakaan. Pitäisikö apuraha maksaa takaisin, jos tutkinto jäisi syystä tai toisesta kesken? Pätkärahoituksessahan vahinko ei ole suuren suuri, vaikka hukkaprosentti jäänee melkoiseksi.

Tiedän senkin, ettei henkisen kasvun ja inhimillisen ymmärryksen arvoa voi rahassa mitata. Ja viimeisenä sitä haluaisinkaan tehdä. Mutta mihin ihmeeseen materialistisessa ja rahan perässä juoksevassa nykymaailmassa tarvitaan tällaista määrää tohtoreita tai lisensiaatteja? Muuhun kuin yliopistojen kiintiöiden ja määrärahojen ylläpitämiseen? Yliopistovirkojakaan ei riitä enää kuin murto-osalle, kun ennen jatkotutkinnon suorittaneista moni työllistyi tiedemaailmaan.

Vaikeita kysymyksiä. Mutta nykytilannekin on suoraan sanottuna järjetön, eikä yhteiskunnan jäykkä ja ajastaan jäljessä oleva työllisyyspolitiikka auta asiaa lainkaan.

Taannoin varoittelin byrokratian sudenkuopista kollegaani, joka sai juuri vuoden mittaisen apurahan, ensimmäisensä, jollei tiedekuntaa oteta lukuun. Hän totesi kuulleensa samaa muiltakin ja tuumi, miten surullista on nähdä vanhojen opiskelukavereidensa kyynistyvän yksi toisensa jälkeen.
- Alussa kaikki olivat niin innoissaan, uskoivat saavansa töitä ja pystyvänsä elättämään itsensä. Mutta vähitellen luulot ovat karisseet. On opittu, että yhteiskunta kohtelee kaikkia työttömiä, opiskelijoita tai epätyypillisesti työllistyneitä mahdollisina sosiaalipummeina, joiden elämän päämääränä on saada lypsettyä mahdollisimman helpolla ilmaista rahaa.

Sellaiseksi sitä kai vähitellen muuttuukin, jos tarpeeksi monta kertaa ovi lyödään nenän edestä kiinni ja kumautetaan oma yritteliäisyys maanrakoon niin työnteon kuin opiskelunkin suhteen.

Ahdistava ajatus. Ja kaukainen, vielä toistaiseksi.

Murmelipäivä

Alan jo tottua viideltä heräämiseen sen toistuessa aamu toisensa jälkeen. Tänään päivä alkoi ylen hilpeästi, kun radiosta - jonka napsautan päälle ollessani vielä puoliunessa - tuli Cherin I Got You Babe.

Saa nähdä, soiko se taas huomenna.

- - -

Viinerinmuruja teatterin lämpiöstä mopatessani mietin, missä vaiheessa ihminen oppii ymmärtämään ironiaa (kaikki eivät kai opi koskaan). Sanotaanhan, että lapset eivät sitä käsitä, vaan ottavat kaiken aikuisten sanoman todesta. Väärin suunnattu sarkasmi voikin tehdä ikävää jälkeä, mikäli Tove Janssonia on uskominen.

"- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän, että tuo on käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi, miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
- Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. Ja juuri tuolla tavalla tämä täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi."

Jotenkin minusta tuntuu, että ironian taju kehittyy vasta jonkinlaisen sisäisen särkymisen myötä. Ensimmäisen suuren pettymyksen tai luottamuksen menetyksen kautta kasvaa ensin hämmennys, sitten ymmärrys, että ihmiset eivät aina tarkoita sitä, mitä sanovat.

Oppii epäilemään.

Lumen haju

"Metsä on apea. Se kaipaisi unta,
lepoa pesässään lumen alla.
Puiston puut hohtavat mustin rivein
kuin loputon kuolinilmoitus."
- Boris Pasternak

Lapsena ensilumi oli merkkitapaus, joka tarkoitti lumipalloja koulumatkalla, kitkaisia pulkkamäkiä, jälkien tekemistä, märkiä lapasia. Ja lumen hajua, sitä kosteanhyistä tuoksua, joka korvasi loppusyksyn maatuvan lemun.

Sitä on kai tullut aikuiseksi, kun lumen tulo saa miettimään nastarenkaiden kuntoa, jäätyviä autonikkunoita, puhki pidettyjä talvikenkiä, joiden tilalle pitäisi hankkia uudet.

Koirien aistit näyttävät terästyvän ensilumen myötä. Iltalenkillä ne kyntävät kuonoillaan lunta ja tuhahtelevat, tekevät innokkaita pyörähdyksiä kaivaten selvästi vapaana juoksemista. Tien poikki poukkoileva rusakko ja lumesta tehty, hämmästyttävän elävän näköinen kissa saavat huomiota tasapuolisesti.

Pientaloalueella pikkupojat leikkivät lumisotaa katulamppujen kalseassa valossa. Jossain huutaa hälytyssireeni.

Hukassa

Median valta on kiistaton. Sen näkee vaikkapa hädästä, jonka lintuinfluenssauutisointi on nostattanut. Terveyskeskusten puhelimet ruuhkautuvat reseptipyynnöistä ja tartuntaepäilyistä. Mikä lienee nykyhetken todennäköisyys sille, että keskivertotamperelaisen flunssaoireet olisivat lintuinfluenssaa?

Toinen hyvä esimerkki on susikeskustelu, joka on kuplinut taas kiivaana ainakin täällä Hämeessä. Ei uskalleta mennä kävelylle metsään, ei laittaa lapsia koulutielle. Lehdissä on ollut lasten vanhempien haastatteluita ja näyttäviä artikkeleita koululaisten taksikyydeistä. Aiheen saamasta huomiosta voisi kuvitella, että nälkäisiä susihukkia parveilee pirkanmaalaismetsissä kuin teinejä perjantai-iltana Keskustorilla.

Mediatutkimuksen agenda setting-teoria tuntuu tässä yhteydessä varsin paikkansapitävältä. Sen mukaan media määrää, mistä aiheista puhutaan. Se päättää, mitkä asiat nostetaan ykkösuutisiksi ja mitkä jäävät taustalle. Suhteellisuudentajua tarvitaan, että asiat löytävät oikeat mittasuhteet uutistenseuraajan huolestumisalttiissa mielessä.

Which Fantasy/Scifi character...

Tämä hilpeä testi kulkeutui Pagistaaniin jälleen Marjutin kautta. Mahtipontinen tulos huvitti semminkin, koska tämä "rare combination" näytti olevan ylivoimaisesti yleisin vaihtoehto testin tehneiden keskuudessa.

"Serenely dominating". Hoh!

Galadriel

Possessing a rare combination of wisdom and humility, while serenely dominating your environment you selflessly use your powers to care for others.

Even the smallest person can change the course of the future.

Galadriel is a character in the Middle-Earth universe.

On vielä monta

"Elämä on lyhyt
on vielä monta asiaa miettimättä
kirjaa lukematta
sävellystä kuulematta.
Monta maata käymättä
kieltä oppimatta
rataosuutta ajamatta
ihmistä tutustumatta
tapaa omaksumatta
virhettä tekemättä.
Yritän niin paljon kuin ehdin,
ne jotka tulevat jälkeeni
jatkavat tästä."
-Hannu Niklander

Läksy hallussa

Lauantaiaamu. Havahdun hetkeksi muistamaan, että saan nukkua niin pitkään kuin haluan. Autuasta!

Hetken päästä havahdun uudestaan. Jätinkö sittenkin herätyksen päälle? Puoliunessa hyppään kopeloimaan takintaskusta kännykkääni, jonka näytöllä hehkuu siivousfirman numero.
- Älä vastaa, sängystä murahdetaan.
Hetken epäröityäni vastaan kuitenkin.
- Tiedän, ettet tee viikonlopputöitä, mutta meillä on hätätilanne. Toinen aamusiivooja jätti tulematta töihin. Niin että voisitko millään...? Nyt heti...?

Voisinhan minä. En keksi yhtään kunnon syytä olla voimatta. Kiskon siivousvermeet ylleni, jätän lämminkylkisen viikonloppuseurani jatkamaan uniaan ja lähden harmia nieleskellen pimeään aamuun.

Tajuan, että tällä menolla löydän itseni moppaamasta täysipäiväisesti, vaikka alkujaan kyse oli vain leivänjatkeen tienaamisesta arkiaamujen tuurauskeikoilla. Maailmassa riittää sotkua aina enemmän kuin siivoojia. Joustavuus on toki tarpeen, mutta lienee vihdoin aika opetella sanomaan myös se kahden vokaalin yhdistelmä. Ylitunnollisuudesta kun on turha tunnustusta odottaa.
- Et voi kuitenkaan aina rynnätä pelastamaan maailmaa, tuumaa kumppanini palattuani puoliltapäivin kotiin.

Niinhän se on. Mutta olen tainnut oppia vuosien myötä pätkä- ja keikkatyöläisen ensimmäisen läksyn: mene, tai ne eivät ehkä enää pyydä.

Töntsy ja hörböi

Erakoitumiseen ja syyssynkkyyteen taipuvaiselle humanistille on terveellistä nousta aamuvarhaisella, pukeutua voikukankeltaiseen paitaan ja muikeanpunaisiin housuihin ja toivottaa töihin laahustaville ihmisille siivouskärryn takaa hyvää huomenta. Siinä on hieman samaa henkeä kuin entisajan terveyskylpylöiden aamuvoimisteluissa ja kylmissä kylvyissä.

Se on itse asiassa aika mukavaa, hymyily ja huomenen toivottaminen. Enkä takuulla tulisi muissa olosuhteissa pitäneeksi voikukankeltaista paitaa.

- - -

Raskas työ vaatii raskaat huvit ja pienipalkkainen työ halvat. Ainakin jälkimmäistä lajia on irronnut Karjalaisesta keittokirjasta, joka ilmaantui Pagistaaniin joutavana kaksoiskappaleena siskon ja langon muuttopuuhien tieltä. Maistuisiko vaikkapa riehtiläkakkara, muigei huttu, kaljatyrny, rötkävuassu tai marjutöntsy? Entä buoluhörböi tai höllötys?

Hapanharmaan saattaisin nimen perusteella jättää väliin.

Not quite sure what it is

Pfffft. Via Marjut.


LITERATURE! - You have a story...oh yes, you do!
You are not quite sure what it is, but it
burns! It burns to be poured onto the page!
Write! Write I say! And thrill us with your
unique view of the world. YOU are your own
inspiration!


What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla

Luonto on lähellä

Wildlife Photographer of the Year- kilpailun tulokset on julkistettu. Käykääpä kurkkaamassa. Mielenkiintoista on, että minimalistinen voittajakuva kottaraisia jahtaavasta muuttohaukasta on otettu roomalaisessa puistossa. Mieleen tuli suomalaisen Vuoden luontokuva-kilpailun tämänvuotinen sato, joka herätti kuvauspiireissä innokasta keskustelua. Näyttää siltä, että harrastajakuvaajat ja lähiluonto valtaavat alaa piilokojukonkareilta perinteisissä luontokuvausmittelöissä.

Mikäpä siinä. Kuvat puhukoot puolestaan.

BBC Wildlife Magazinen ja Lontoon luonnonhistoriallisen museon järjestämään kilpailuun osallistui tänä vuonna 17 000 kuvaajaa 55 maasta.

Kulttuurialan sekatyöläisenä

Ei, tästä ei tule siivousblogia. Kerronpahan vain, että pari päivää olen tutustunut Augeiaan tallia muistuttavan teatterirakennuksen uumeniin, enkä vieläkään ole nähnyt kaikkia siivottavia sokkeloita. Eksynyt olen useammin kuin kerran, mutta vielä olen säästynyt torveilemasta moppeineni näyttämölle kesken esityksen.

Sekin saattaisi kyllä onnistua.

- - -

Rehkittyäni eilen seitsentuntisen aamuvuoron ehätin vielä sovitulle juttukeikalle kuvassa komeilevaan Haarlan palatsiin. Teollisuusmies Rafael Haarla rakennutti korskean kivilinnansa vuonna 1923 aivan Tampereen sydämeen, ja viime vuosikymmeninä se on ehtinyt olla niin purku-uhan alla (luitte oikein) kuin yliopiston opetustiloinakin.

Nykyiset vuokralaiset - terveyspalveluja tarjoavat yrittäjät - ovat nähneet aikaa ja vaivaa kunnostaessaan talon 20-luvun asuun kalusteita myöten.

Mumisevat narsistit

Verkkoon tuotettu teksti tuntuu olevan monelle oikealle toimittajalle kuin punainen vaate härjälle. Aiheen saaman julkisuuden huomioon ottaen saattaisi olettaa, että blogien nokkela suomiminen olisi jo menettänyt parhaan teränsä ja uutuusarvonsa. Aamulehden Jyrki Lehtola haluaa kuitenkin kantaa kekoon sanaisen kortensa sunnuntain Media-kolumnissa.

"Blogit ovat muuttuneet virtuaalimuminaksi, omituiseksi autobiografiseksi narsismiksi, jossa kirjoittajat kertovat elämästään ja ajatuksistaan aivan liikaa.

Näitä kertomuksia blogien lukijat saavat sitten kommentoida niin, että blogien ympärille muodostuu turhaumiaan purkavia miniyhteisöjä. Eräs analogia voisi olla virtuaalinen ravintolaseurue, jossa joku puhuu aina liikaa, ja muille jää vain mahdollisuus kommentoida puheita."

Voisi toki kysyä, eikö ole vain hyvä, että nuo turhaumat ja sanomisen tarve puretaan edes osin virtuaalisesti. Jos verkkokirjoittamisen ja -keskustelun ansiosta yksikin aviollinen riita jää syntymättä, koira potkaisematta tai ystävyyssuhde rakoilematta, on se lunastanut paikkansa yleisen hyvinvoinnin, maailmanrauhan ja kansojen veljeyden edistäjänä. Sitä paitsi yhä harvemmalla on vakituinen työpaikka kahvihuoneineen, jossa on perinteisesti oiottu maailman vääryyksiä ja jatkettu sitten virkistyneinä töitä.

Mikä mukavinta, ketään ei tiemmä pakoteta lukemaan ensimmäistäkään blogimerkintää vastoin tahtoaan.

Mielenkiintoista on, että kaikkein eniten toimittajia tuntuu ärsyttävän muiden ammatikseen kirjoittavien bloggaaminen. Jokin aika sitten sapiskaa saivat kirjailijat, nyt on virtuaalimaailman valloitusta kokeilevien kollegoiden vuoro.

"Toimittajien blogeilla rehottaa niin ruman näköisenä epävarmuus, perusteeton narsismi, epäkarismaattinen pöyhistely, tärkeily ja omien luonnevikojen selittäminen ansioiksi, että jos nuo pöllöt todella edustavat neljättä valtiomahtia, viimeistään nyt olisi meidän kaikkien syytä olla huolissamme.

Blogit ovat erinomainen todiste sille, että kun ihminen haluaa kertoa itsestään, useimmissa tapauksissa se kannattaa estää."

Minä pidin erityisesti tuosta "omien luonnevikojen selittämisestä ansioiksi".

- - -

Mitä amatööreihin tulee, viikonloppuna tuli katsottua maailmanmainetta niittänyt tamperelainen scifi-parodia Star Wreck: In the Pirkinning. Intoa ja uudisraivaaja-asennetta ei tekijöiltä ollut puuttunut, ja tehosteiden osalta totesimme Hollywoodin joutuneen miljoonabudjetteineen häpeänurkkaan. Kotikoneella, itseopiskelulla, hyvillä istumalihaksilla ja mittavalla motivaatiolla saa aikaan vähintään yhtä hyvää jälkeä.

Manselaisille lisähuvia tuottaa tuttujen kuvauspaikkojen bongaaminen.

Toinen hilpeä elokuvatuttavuus oli ranskalainen Delicatessen vuodelta 1991. Pagistaan suosittelee tekelettä syysillan iloksi kaikille mustan huumorin ja omituisuuksien ystäville.

Moppi - humanistin luottoystävä

Välttääkseen viimeiseen asti jatko-opintojensa keskeyttämisen ja keskeyttämättömyydestä kumpuavan akuutin talouskriisin humanisti kävi myymässä itsensä osa-aikaiseksi työvoimaksi siivouspalveluita tuottavalle yritykselle.

Siivoustyössä ei toki ole sinänsä mitään vikaa. Rehellistä, kunnon työtä, jota humanistikin teki jo opiskeluaikoinaan. Sitä paitsi tilannehan vain kertoo, miten hienosti Suomella menee: vessanpesijöilläkin on korkeakoulututkinto! Mikäpä sen sopivampi meriitti sivistysvaltiolle.

Jos yhdeltä säästyi

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee. 1897.

Tulipa väsättyä tautinen postaus tuonne toiseen paikkaan. Edeltäjiämme on totta vieköön koeteltu jos jonkinlaisilla tarttuvilla riähkillä. On ollut ruttoa, lavantautia, koleraa, pilkkukuumetta, punatautia ja influenssoja, kurkkumätää ja tuberkuloosia unohtamatta. Jos yhdeltä säästyi, toinen oli jo ovella.

Pieni syysflunssako? Saat olla tyytyväinen!

Saa nähdä, millainen siivekäs lintuinfluenssasta lopulta kuoriutuu, vai pääseekö ihmiskunta tällä kertaa säikähdyksellä. Mutta epidemiologit eivät syyttä liene varoitelleet, että jonkinlainen viruspohjainen panepidemia tekee tuloaan ennemmin tai myöhemmin. Onhan 1900-luvun alun espanjantaudistakin jo aikaa.

Ihmislaji on kaikessa osaamisessaan ja tieteellisessä edistyneisyydessäänkin yhä avuton pienimpiä vainolaisiaan vastaan. Itse asiassa nykymaailma on entistä haavoittuvaisempi. Kukaan tuskin tarvitsee scifi-kirjailijoiden visioita ymmärtääkseen, millaista jälkeä elinvoimainen ja muuntautumiskykyinen virus voi lyhyessä ajassa tehdä varsinkin suurkaupungeissa ja tiheästi asutuilla, köyhillä alueilla. Puhumattakaan joukkoliikennevälineissä paikasta toiseen liikkuvista ihmismassoista. Nykypöpöjen esi-isät saattoivat vain uneksia moisesta matkatessaan kahden kilometrin tuntivauhdilla kerjäläismummon keuhkoputkissa.

Mutta mitäpä tuosta etukäteen yöuniaan menettämään. Olemme joka tapauksessa osa luontoa ja sen lakien alaisia hyvässä ja pahassa. Entisajan ihmiset tuskin sitä pääsivät unohtamaan, toisin kuin me, jotka leikimme kuolemattomia ABS-jarruinemme, kohotusleikkauksinemme ja loputtomassa uskossamme lääketieteen mahdollisuuksiin.

Yleismuusia

St. Jerome and pupils; from his Epistole, Ferrara 1497. Medieval
Woodcuts Clipart.

Haukotuttaa eikä ajatus juokse. Lainaan taas lahjakkaampiani.

"Kaikki se, mitä olen oppinut koulussa ja yliopistossa, elää minussa vielä jollain tapaa, mutta muistan asiat enää vain suurpiirteisesti, jonkin sortin seoksena, jossa vuosiluvut sekä luonnontieteen ja kielitieteen perustotuudet ovat sotkeutuneet jonkinlaiseksi yleismuusiksi. Sen muusin nimi on 'yleissivistys'. Hämärä juttu. Vuosiluvut joutuu katsomaan aina uudestaan käsikirjoista. Uudet totuudet ovat saaneet meidät epäilemään vanhoja. Ja sivistys lopulta: se on jotain sellaista, jonka joutuu saalistamaan joka päivä uudestaan. Ehkä sivistys onkin sitä, että tietää, ettei tiedä juuri mitään ja jaksaa sen takia vajota epätoivoon päivästä toiseen."
- Sándor Márai

(Apropos muusi. Takavuosina Montanassa käydessäni muuan kolmannen polven amerikansuomalainen kertoi "hunttaavansa muusia" syksyisin. Menipä tovi, ennen kuin kuulijalla sytytti.)

Megasuperjättisäkki

Toimittaja Raija Pessala kyseli eilen Aamulehden pääkirjoitussivulla, muistaako kukaan Fazerin pientä, sinistä suklaalevyä. Pakkauskoot kun amerikkalaiseen tapaan kasvavat kasvamistaan: limsapullon normikoko oli ennen alle puoli litraa, nykyisin puolitoista taitaa olla tavallisin. Hampurilaisiin lisätään yhä enemmän kerroksia. Yhdessä perunalastupussissa voi olla keskiraskasta työtä tekevän koko päivän energiantarve.

Pienet herkkuhetket ovat kuin salavihkaa vaihtuneet oksettavan olon orgioihin. Ja tottumukset opitaan jo lapsena.

"Pieniä sinisiä ei kauppojen hyllyllä ole näkynyt aikoihin. Niiden tilalle ovat tulleet 200 gramman jättilevyt, joissa on suklaasyöpöllekin ainakin puolet liikaa. Mutta suklaanhimo on vähän samanlainen kuin viinanhimokin: kaikki tai ei mitään. 200 gramman levy menee siinä kuin 100 gramman levykin", Pessala kirjoittaa.

Onhan tästä paljon puhuttukin. Jokin aika sitten myös yleisönosastossa napistiin sohvatyynyn kokoisista karkki- ja sipsipusseista, jotka kaatavat kanveesiin etenkin yksin asuvan herkkusuun. Joku vastasi kaiken olevan kiinni itsekurista: säästösäkistäkin voi hyvin ottaa kaksi liitulakua ja laittaa sen sitten kaappiin seuraavaa karkkipäivää odottamaan.

Te fariseukset!

Pagistaanissa ongelman on huomattu pysyvän hallinnassa, mikäli päivät vietetään pääsääntöisesti muualla kuin kotona. Jos - kuten nykyisin - kotipesä on myös työhuone, eivät keskiaikaisten munkkien jorinat tahtoisi kuulua kaappiin teljetyn karkkipussin kimeiden kutsuhuutojen yli. Niinpä elämää suurempi kysymys on ratkaistu naulaamalla jääkaapin oveen teesi KEN EI KOHTUUDESSA PYSY, SEN EI HERKKUJA KOTIINSA KANTAMAN PIDÄ.

Toimii.

Kauhistavaa otteloa

"Monipäiseksi, monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle ja toiselle taas. Koirat siinä peloissaan hännät lyyhyssä ja usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa."
- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Jukolan veljesten joukkotappelu härkien saartamalla kivenlohkareella on vain yksi esimerkki Kiven vertaansa vailla olevasta kielenkäytöstä. Harva kirjailija on löytänyt tai luonut yhtä kuvailevia sanoja, joilla herkuttelee kerta toisensa jälkeen: noin se juuri on!

Kuulun siihen monilukuiseen joukkoon, joka löysi Seitsemän veljestä vasta oppivelvollisuuden päätyttyä. Kouluaikojen pakkoluetuksesta ei jäänyt juuri mitään mieleen, vaikka kirjallisuustunneista pidinkin. Lieneekö ollut jokin takavuosien pakkasilta, kun tartuin kirjaan tuoreemman lukemisen puutteessa - eikä aikaakaan, kun huomasin nauravani vedet silmissä veljessarjan seikkailuille ja Kiven hervottomille kielikuville.

Allekirjoittaneen hyllystä löytyy nykyisin myös Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä, joka tekee kunniaa kansalliskirjailijalle ja säilyttää hienosti alkuperäisteoksen hengen.

Suosittelen. Molempia. Maukasta Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Kahdeksantoista

"Jos haluat tietää, ketkä ovat ystäviäsi, hanki itsellesi vankilatuomio."
- Charles Bukowski

Tänään Aamulehdessä siteerattiin The Times-lehden raportoimaa sosiologista tutkimusta. Siinä kerrottiin keskivertoeläjän tarvitsevan 18 ihmisen muodostaman lähipiirin, jolta saa tarvittaessa henkistä ja käytännöllistä tukea elämän aallokossa. Tähän lähiverkostoon voi kuulua niin perhettä, ystäviä, työtovereita kuin sukulaisiakin, ja sen koostumus voi vaihdella niin henkilön luonteen kuin elämäntilanteidenkin mukaan.

Vaikka tuntuu jotenkin hullulta ja laskelmoivalta pohtia moista, saan nopeasti mietittynä omaksi "tukiverkokseni" noin tusinan verran ihmisiä, joista suurin osa tosin asuu muualla. Mutta minusta se on jo paljon. Enkä ole koskaan tuntenut jääneeni yksin, kun elämä on kaatanut likavettä niskaan.

Toivoisinpa, että jokainen voisi sanoa samaa. Todellista yksinäisyyttä podetaan kuitenkin surullisen paljon lapsista vanhuksiin.

Kuinkahan moni laskee allekirjoittaneen omaan verkostoonsa? Osaanko antaa muille sitä, mitä itse saan? Sitäkin voi olla hyvä pohtia aika ajoin.

Yövahdissa Moskovassa

Päätin lähteä lauantai-illan ratoksi käymään pitkästä aikaa Moskovassa. Nu kak, kun veljet venäläiset tekevät kansainväliseen levitykseen päätyneen kauhufantasiaelokuvan, onhan se käytävä katsomassa.

Viime vuonna valmistunut, Timur Bekmambetovin ohjaama Night Watch - Nochnoy Dozor osoittautui komeaksi katsottavaksi ja kelpo viihteeksi. Kyllä, se oli laskelmoitu, juoneltaan kliseinen ja tarinankerronnaltaan ohut toiminta- ja tehostekooste. Mutta siinä oli myös jotakin perivenäläistä ja omaleimaista, joka erotti sen vastaavista amerikkalaistuotoksista. On toki sympaattista, että valon soturit nappaavat hiukopalaksi pakastepelmeneitä ja ryypyn vodkaa, tai että mustaa magiaa harjoittavan noidan keittiöstä löytyy purkitettua maitotiivistettä. Nykypäivän Moskova antaa hyvän ja pahan taistelulle toisaalta jyhkeät, toisaalta karut puitteet.

En yhtään ihmettele, että venäläiset ovat olleet läpeensä tuotteistetusta elokuvasta niin tohkeissaan. Onhan se maan elokuvateollisuudelle uusi ja näyttävä aluevaltaus, vaikka jättäisikin analysoimatta mahtipontisen symboliikan ja tulkinnan varaan jätetyt viittaukset Venäjän nykytilaan.

Jotenkin vain jäi tunne, että keitoksessa olisi ollut aineksia paljon terävämpäänkin käsittelyyn viihteellisyyden ja visuaalisuuden siitä kärsimättä. Kyllä Venäjällä elokuvia osataan tehdä. Yövahdin tekijöiden johtotähtenä näyttävät kuitenkin olleen Hollywoodin valot ja Matrixin kaltaiset komeat, mutta sisältä ontot tekeleet.

Eikähän siinä mitään. Ei aina tarvitse olla niin syvällinen. Toivottavasti venäläinen elokuva noin yleensä säilyttää kuitenkin tietyn omanarvontuntonsa ja persoonalliset piirteensä, eikä sorru sokeasti apinoimaan amerikkalaisia.

Viestintää

Perjantaina puolilta päivin Tampereen asematunnelissa on ruuhkaa. Tyylikkäästi pukeutunut parikymppinen nainen kiirehtii asemalle päin laukun ja kissankuljetuslaatikon kanssa. Vastaan tulee iäkkäämpi nainen, joka tönäisee vahingossa laatikkoa. Tai pikemminkin hipaisee.
- Perkele! tiuskahtaa tyttö. Vanhempi nainen pysähtyy, pyytää kauniisti anteeksi ja jatkaa matkaansa. Tyttö jää hoivaamaan kissaansa.
- Voi kisu parka, pelästyitkö sä ihan kamalasti...

Täti taisi pelästyä enemmän.

"Bureaucratic, officious and callous"

Vielä jatko-opiskelijan asemaan viitaten, samaisen vogon-byrokratian rattaissa pyöritään parhaillaan täälläkin:

"Soitin tänään Työvoimatoimistoon ja sain kuulla, että työvoimatoimikunta on antanut työvoimapoliittisen lausuntonsa: en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä työllistän kuulemma itse itseni väitöskirjaa tekemällä."

Kysymys on näemmä sellainen, josta on taitettu peistä tuloksetta jo vuosikaudet. Eipä juuri yllätä.

Resistance is useless!

Ei dramatisointia

Toivottavasti mahdollisimman moni katsoi eilen Erja Dammertin dokumenttielokuvan Sotalapset. Se on nimittäin loistoesimerkki siitä, miten vaikuttava lopputulos voidaan saada aikaan käyttämällä yksinomaan kertojia, arkistofilmiä ja vanhoja valokuvia.

Ei dramatisointia, ei kamerakonstailua, ei sinfoniaorkesteria.

- - -

Oletko koskaan ajanut polkupyörällä loivia - siis loivia - portaita alas? Jos et, suosittelen lämpimästi. Mieltäylentävä kokemus. Mutta renkaiden on syytä olla täynnä ja vauhdin sopiva. Hyvät portaat löytyvät esimerkiksi Aleksanterinkirkon ja Hatanpään valtatien välisestä puistosta Tampereelta.

Sen sijaan en ole vielä oppinut ajamaan kädet ristikkäin ohjaustangolla. Yritykset ovat aina päätyneet pusikkoon.

Ai niin, tervetuloa takaisin lomalta, Veloena!

Opiskelija onkin työläinen

(Varoitus: kirjoituksen valituskerroin on huomattava. Voi aiheuttaa ärtymystä ja päänsärkyä herkälle lukijalle.)

”Tulevaisuudessa kaikilla aloilla on tarvetta historiasta valmistuneille laaja-alaisesti sivistyneille ihmisille.”
- Tampereen yliopiston uraneuvonta, Kitkatta-palvelu.

Humanisti onkin ahtaammalla kuin luuli. Olo on kuin päänsä aidan rakoon pistäneellä pässillä: itse aiheutettu ahdinko, mutta ahdinko yhtä kaikki.

Allekirjoittaneen nykyinen tutkimusrahoitus päättyy ensi kuussa. Työhakemuksista ei yksikään ole tärpännyt edes haastatteluun saakka, vaikka huolella väännetty ansioluettelo onkin saanut työvoimaneuvojat äännähtelemään rohkaisevasti. Niinpä tänään otettiin kiltisti vuoronumero ja mentiin työvoimatoimiston virkailijan luo selvittämään, missä mennään.

Se ei ollut uutta, että työttömyysturvaa saadakseen pitää keskeyttää opintonsa vähintään vuodeksi. Se oli uutta, ettei niitä tuona aikana voi aloittaa uudestaan.
- Työllistyit päätoimisesti omalla alallasi, kun aloitit jatko-opinnot heti valmistuttuasi. Työllistymisesi katsotaan jatkuvan rahoituksesta riippumatta, kunnes valmistut taas, selitti ikäiseni nainen pöydän takana.
- Mutta...
- Niin, ei siinä olekaan paljon järkeä.
- Entä jos jokin rahoitushakemuksistani tärppää, kun olen ehtinyt keskeyttää opintoni? Apurahan vastaanottajan kun on oltava jatko-opiskelija.
- Sepä se. Jos olisin sinä, yrittäisin etsiä kiireapulaisen paikkoja tai siivoustöitä joulukuuksi ja sinnitellä jotenkin hakemusten ratkeamiseen.

Selvä. Mutta suuri osa otollisista apurahoista tulee hakuun vasta loppuvuodesta ja ratkeaa kevättalvella. Humanisti tajusi yht'äkkiä myös sen, ettei voi tuon vuoden aikana edes hakea rahoitusta mistään, kun ei ole oppilaitoksensa kirjoilla.

- Itse asiassa yliopistossa opiskelevat pääsevät helpolla, huomautti virkailija. - Kaikista muista oppilaitoksista vaaditaan erotodistus, keskeytys ei riitä.

Mikäli siis ymmärsin oikein, yliopiston jatko-opiskelija rinnastuu töissäolevaan kaikessa muussa paitsi siinä, jos oman alan "työt" jatkuisivat työttömyysjakson jo alettua, eli tutkimusrahoitukselle löytyisikin taas jatkoa. Silloin vahingon saa kärsiä nahoissaan.

No niin. Elämäähän tämä vain on. Ahdinko voisi aina olla pahempikin. Enkä totta vieköön ole ainoa pässi.

Mutta silti. Rikastumisesta viis, kunhan pystyisi tienaamaan elantonsa jotakuinkin kunniallisesti tavoilla, jotka parhaiten taitaa. Veroja maksaisin ilomielin. Antaisin bussissa paikkani vanhuksille enkä naukuisi eduskunnan palkankorotuksista tai katupölystä keväällä.

Miten se voi olla näin monimutkaista?

Konettakin luotettavampi

"Ja kun Kannaksella ryskyivät tankit,
oli pakkanen, hanki
sinä olit konettakin luotettavampi,
ystävämme suomenhevonen."
- Folkswagen: Suomenhevonen

Lapista palatessa ehdittiin pohtia monenlaista, kuten sitä, olisiko Suomen puolustusvoimilla kriisiaikana yhä käyttöä hevosille. Löytyykö jostain salaisesta kansiosta suunnitelma maastokelpoisten hevosten liikkeellepanosta?

Ei ole pitkä aika siitä, kun suomenhevonen oli korvaamaton. Sen avulla saatiin leipä pöytään, ja vuonna 1939 eläimet joutuivat ihmisen puolesta myös paljon likaisempiin töihin. Talvisodassa siviilihevosia otettiin armeijan käyttöön aluksi 60 000 ja myöhemmin 12 000 lisää. Välillä ne kotiutettiin tekemään kevättöitä pelloille. Jatkosotaan otettiin kaikkiaan 50 000 hevosta.

Rintamalle viedyistä hevosista jäi palaamatta yhteensä yli 22 000.

Yksi palaajista oli isäni kotitalosta otettu Hurma. Kun sitä tuotiin sodan jälkeen takaisin, laukkasi se tutun tien tunnistettuaan asemalta kotipihaan saattajasotilaan mahtamatta menijälle mitään. Tällaisia - ja surullisempia - hevostarinoita on kerrottavanaan monella sota-ajan eläneellä.

"Kyllä niillä oli pelkoja mielessä sodan kokemuksista. Korronrannan mustaharjainen punarautias muistetaan vieläkin. Joka kerran kun lentokone tai joku muu moottorinääni kuului, se rupesi heti polvilleen. Se oli saanut semmoisen kauhun, se vapisi vielä pitkään jälkeenpäin. Kyllä ne isännät sen ymmärsivät, ettei hevonen sodasta samana palaa."
- Aarne Martikainen (1923) kirjassa Kiitos Suomen hevoselle, toim. Ulla-Maija Aaltonen. WSOY 1991.

Toivoa sopii, että tulevaisuudessa vastaavilta kokemuksilta säästyisivät niin Homo sapiensin typeryyksiin täysin syyttömät eläimet kuin ihmiset itsekin. Pagistaanin kaksi- ja nelijalkainen kansa toivottaa hyvää eläintenpäivää itse kullekin raajojen lukumäärästä tai niiden puuttumisesta riippumatta!

(Kuvassa vuosien takaa katselee yksi oman elämänhistoriani unohtumattomista suomenhevosista, tuulella käypä tamma Intolan Siru. Sirussa asui pieni kapinallinen, mutta asiallisesti kehotettuna se lopulta aina teki, mitä pyydettiin. Sen sisulla ja luonteella olisi kyllä pärjätty rintamallakin.)

Hetki sitten

Vastahan ne olivat nuoria ja vaaleanvihreitä, vain hetki sitten avasivat laskoksiaan alkavaan kesään.

- - -

Vaaleanvihreydestä puheenollen. Via Swedish Chef:


You are Dr. Bunson Honeydew.
You love to analyse things and further the cause of
science, even if you do tend to blow things up
more often than not.

HOBBIES:
Scientific inquiry, Looking through microscopes,
Recombining DNA to create decorative art.

QUOTE:
"Now, Beakie, we'll just flip this switch and
60,000 refreshing volts of electricity will
surge through your body. Ready?"

FAVORITE MUSICAL ARTIST:
John Cougar Melonhead

LAST BOOK READ:
"Quantum Physics: 101 Easy Microwave
Recipes"

NEVER LEAVES HOME WITHOUT:
An atom smasher and plenty of extra atoms.

What Muppet are you?
brought to you by Quizilla

Huviksi ja hyödyksi

Historian siivillä.

Kuraa purkista

"Markkinat tarjoavat yhä enemmän tuotteita, joilla tavoitellaan 'aitoutta' ja elämyksiä.
- Esimerkiksi Saksassa myydään kurasprayta, jota voi suihkuttaa maasturin kylkeen, kertoo Peugeotin Suomen markkinointijohtaja Timo Yli-Salomäki.
Näin urbaani luksus-Hammer-maasturin kuskikin voi näyttää tosimieheltä, joka on juuri saapunut korpimetsien periltä. Kurasprayta on oikeasti olemassa, sen todistaa vierailu saksalaisille autokeskustelusivuille."
- Aamulehden artikkeli tulevaisuuden kuluttamisesta, kirjoittajana Tiina Ellilä.

Välittömään nousuun

Alkajaisiksi Oudon Taigan Veikolle kiitos kannustuksesta syksyryytymystä vastaan! On totta, että luonnossa lokakuu on yksi parhaista kahdestatoista kuukaudesta. Maalla asuessa loppusyksy olikin sellaista talveen hiljentymisen ja tiaiskansan kuuntelemisen aikaa.

Merkillistä kyllä, ilman kalseita katuvaloja pitkä pimeyskin kiusaa vähemmän, vaikka on syvempi. Ehkä juuri siksi.

- - -

Löytyy kaupunkiasumisesta toki puolensa. Kun on flirttaillut vuoden päivät muun muassa kuubalaisen musiikkikulttuurin kanssa, on mukavaa kuulla taas suomalaisen kansanmusiikin nykytuulia elävänä. Tampereen Klubilla esittäytyi lauantaina kaustislais-veteliläisten nuorten miesten kokoonpano Snekka. Progressiivisten, hiukan jazzahtavienkin sävyjen alla kulki juurevana perisuomalainen pelimannipoljento, joka saa mielialakäyrän välittömään nousuun ja vähintään yhden raajan vippaamaan tahdissa.

Sen sijaan Pauli Hanhiniemen luotsaama, niin ikään kansanmusiikkisävytteinen Hehkumo ei jaksanut oikein hehkuttaa allekirjoittaneen musiikillisia aivoratoja alkua pidemmälle, vaikka esittikin ehdottoman laatuisaa musiikkia ammattilaisten ottein. Sama ongelma minulla on tosin ollut Hanhiniemen aiempienkin kokoonpanojen kanssa: kaikki osuu kohdalleen, mutta viimeinen kipinä jää puuttumaan. Sitä yrittää tykästyä, mutta ei vain nappaa. (Oli muuten ilo nähdä Hehkumon kanssa lavalla rääkkyläläisen Koistisen Kanteleen 15-kielinen Wing-sähkökantele. Isältä pojalle siirtynyt kanteleverstas on tehnyt loistotyötä perinnesoittimen tuomisessa nykyaikaan.)

Jos maailmassa soitettaisiin, laulettaisiin ja tanssittaisiin enemmän, ihmiset olisivat onnellisempia ja ehtisivät tehdä vähemmän pahojaan. Takuulla.