Jaksaa taas

Allekirjoittanutta on nyt hemmoteltu lajitovereiden läsnäololla tavallista runsaskätisemmin. Kylläpä kelpaa olla ja eleä! Eilisiltana joukko langalla neulovia ja sanoilla kutovia blogiystäviä tarjosi leppoisaa huplatteluseuraa Pagistaanin omalla maaperällä. Kiitos kaikille, jotka puskivat loskan läpi* luomaan tunnelmaa kukin omalla, rakastettavalla persoonallaan. Toivottavasti seuraavan kerran mukaan pääsevät nekin, jotka tällä kertaa jäivät huvista paitsi.

Tänään kirjoittava sekatyöläishumanisti sai puolestaan nauttia kirjoittavien biologien seurasta sekä pohtia, missä muodossa ja millaisella lautasella luontoon ja ympäristöön liittyviä asioita olisi paras suomalaisille tarjoilla. Innoituslannoitus tuli tarpeeseen; itäville ideoille pitäisi vain löytää kasvutilaa, vaikka tunnit ja päivät puristuvat ahtaina toisiaan vasten.

Mutta sosiaalisten akkujen latauduttua jaksaa taas kulkea läpi hiljaiset päivät. On helpompaa miettiä merkityksiä ja arpoa asiayhteyksiä aikaa sitten vaienneiden kirjoittajien lauseille, kun muistaa, miten paljon elävää ja lämmintä ympärillä on.

*Myös blogittomille Sampolle, Ellalle ja Kimmolle.

Minttu ja pippuri

Kuva on lainattu täältä.

Jääkaappiin oli kertynyt vanhaksi meneviä kananmunia, joten perjantai-illan appeeksi valmistui kesäkurpitsamunakas mainion Libanonin makuja-kirjan reseptitarjonnasta. Minttu ja pippuri antavat mukavasti potkua muuten mietoon evääseen.

Tämä olisi kyllä ennemminkin kesä- kuin talviruokaa, kesällä kun on tarjolla kotimaisia ja hyvässä lykyssä itse kasvatettuja vihanneksia.

Ohje on mukailtu edellä mainitusta kirjasta.

Kesäkurpitsamunakas (ohje on 4-6 hengelle, mutta kaksi nälkäistä teki vuoallisesta kerralla selvän)

1 kesäkurpitsa
3 keskikokoista tomaattia
1 paprika
1 iso sipuli
6 kananmunaa (Pagistaan suosittelee lämpimästi luomua tai ainakin vapaiden kanojen tuotoksia)
2 dl maitoa
2 tl kuivattua minttua
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl suolaa
2 rkl jauhoja
1/2 nippua persiljaa (tämän korvasin kouranpohjallisella kuivattua basilikaa)
1/2 dl oliiviöljyä

Kuutioi vihannekset ja hienonna sipuli. Vatkaa yhteen munat, maito, mausteet ja jauhot. Lisää vihannekset. Laita öljy vuokaan (käytin suurehkoa piirasvuokaa, johon taikina mahtui juuri ja juuri) ja kaada seos päälle. Paista 180 asteessa reilun tunnin verran.

Ihmettelen

Sitä minä vain ihmettelen, että kun nyt suurella kohulla aletaan tutkia, mitä tuotantoeläintiloilla kuvattujen videoiden takaa oikein löytyy, eikö mahdollisiin rikkomuksiin syyllistyneillä tiloilla ole reilusti aikaa siivota kuolleet possut nurkista ja puleerata paikat niin, ettei moitteille ole sijaa? Sitten voidaan todeta, että siinäpä näitte. Kyllähän se tiedettiin, että suomalaisilla tiloilla eläimistä pidetään hyvää huolta. Maatalousyrittäjiä vainoavien kettutyttöjen tekaistut todisteet jääkööt omaan arvoonsa.

Sukulaisia

Kuten todettua, Pagistaanin tiedeministeriön empiirisen sosiologian yksikkö on kerännyt ahkerasti todisteita kaamospökkyrän vaikutuksesta havaintokykyyn ja sen myötä sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Eilen illalla pistäydyimme tervehtimässä miehen serkkutyttöä puolisoineen (tälle viikolle on osunut epätavallisen tiheä serkkukeskittymä, yleensä näitä kelpo sukulaisia tulee tavattua turhan harvoin). Vierailun alussa allekirjoittaneen yleispökkyrään yhdistyi tiiviin kirjoituspäivän aiheuttama poissaolevuus*, jota yritin kompensoida hymyilemällä vimmaisesti, koettamalla olla pulauttelematta typeryyksiä ja keskittymällä havainnoimaan ympäristöä.

Huoneen toisella puolella äkkäsin mustavalkoisen valokuvan kehyksissä piirongin päällä. - Kas, sukulaisia, tuumasin itsekseni. - Pitääpä kysyä, keitä siinä on. Kahvipöytään noustessamme menin uteliaana katsomaan vanhaksi luulemaani kuvaa kyselläkseni siitä tarkemmin.

Onneksi menin.

Kuvassa oli kolme virnistävää simpanssia rivissä.

Olisin voinut pitää erehdykseni omana tietonani, mutta katsoin parhaaksi selittää, mikä isäntäväen piirongissa oli niin riemastuttavaa.

*Tunnetaan myös nimellä Out of Brain Experience.

Vilpittömän tiedonhaluisena

Edelliseen lainaukseen viitaten, eräs valekuoleman muodoista on ehdottomasti pohjoinen kaamospökkyrä. Sen oireet ovat moninaiset, ja pökkyrän lieveilmiönä esiintyy alttius sosiaaliselle nolostumiselle etenkin, jos siitä kärsivä joutuu päivittäin pinnistelemään pysyäkseen tolkuissaan ja pystyäkseen esittämään yhteiskunnan vaatimusten velvoittamana edes jossain määrin tuottavaa yksilöä.

Nummelassa asuva serkkuni sulhasineen käväisi toissa iltana kylässä. Saapuessaan pihaamme he soittivat ja kysyivät, minne auton voi jättää. Annoin tarkat ohjeet ja toivotin vieraat tervetulleiksi. Heidän ehdittyään olohuoneeseen pahoittelin asuintienoidemme vieraspaikkapulaa: pihoihin ei autoja mahdu, eikä kadun varteen saa pysäköidä.

Kahvipöydässä pohdimme pääkaupunkiseudun liikenneongelmia.
- Onko teillä autoa, kysyin joviaalisti, vilpittömän tiedonhaluisena.

Seurannut hiljaisuus oli lyhyt, mutta paljon puhuva.

Luolassaan pökertyneenä

"Väitetään, että nisäkkäiden talviuni on valekuolema. Niiden ruumiinlämpö putoaa 35-37 asteesta muutamaan asteeseen. Pulssi harvenee kahdeksanteen osaan. Ne ovat elossa mutta vain heikosti. Jos nisäkkäät herätetään valekuolleisuudesta väkivalloin, niitten on vaikea päästä uuteen alkuun. Jos väkivaltainen herättäminen toistetaan, se murtaa vahvimmankin yksilön. Elämän jatkumiseksi tarvitaan intervallia, salaperäistä hiljaisuutta, yhteistoimintaa luonnon kanssa.

Ihmiselämässäkin on valekuoleman kausia. Ihminen uinuu luolassaan pökertyneenä ja muistaa vain sekavien uniensa kautta. Jos jokin ulkopuolinen taho ravistelee nukkujan hereille, hän ei saa enää ympäristöstään otetta. Herääminen ei tee hyvää. Valekuolleen on saatava nukkua. Ole hyvä ja jätä minut rauhaan."

-Sándor Márai: Mietteiden kirja

Daylight come and he wanna go home

Haluaisinpa tietää, missä ja miksi tuontihedelmiin liimataan niitä pikkuisia tarroja, joita saa nyhjyttää kynnellä omenan kyljestä irti.

Entä kuka ne liimaa? Onko sitä varten palkattu vasiten henkilökuntaa satamiin tai varastoihin tai tukkuliikkeisiin? Ottaako reilu kauppa huomioon myös tarranliimaajien työolot ja hyvinvoinnin?

- - -

Pagistaanin kotisohvalla on katseltu mielenkiinnolla Muistikuvaputkea, johon oman lisämausteensa tuo katsojien seitsemän vuoden ikäero. Eilen käsittelyssä olivat lastenohjelmat, joista 60-luvun lopulla syntynyt mies muisti esimerkiksi Kasper-nuken (jota piti edelleen jokseenkin pelottavana), Pertsan ja Kilun sekä Hello, hello, hello-kieliohjelman. Ne olivat tyystin vieraita Pikku Kakkos-sukupolven edustajalle, joka muisteli puolestaan itäsaksalaista Nukkumattia, Joulukalenterin Histamiini-hevosta, Karvakuonoja ja Lasse Pöystin mainioita iltasatuja.

Tuontiohjelmista olimme molemmat katselleet Peukaloisen retkiä sillä erotuksella, että toinen meistä varoi hiiskumasta asiasta kavereilleen.

Niin tai näin, Käytöskukan yli ei ole käynyttä.

Ripaus jeeraa

Terveisiä toisesta todellisuudesta: idässä oli jo lunta ja hiihtolatuja. En ole katkera, mutta kenties hivenen haikea.

Ohjelmassa oli jälleen pari päivää luostarin vanhan kirjavaraston tonkimista höystettynä monokaupoilla ja muulla asiainhoidolla. Sosiaalinen elämöinti jäi tällä kertaa harmittavan vähiin, mutta perjantai-iltana kävimme ystävien kanssa testaamassa Joensuun ensimmäisen ja ainoan intialaisen ravintolan.

Jecika on kai profiloitunut lähinnä lounaspaikaksi, vaikka sieltä saa iltaisinkin oikein maukasta intialaista ruokaa kohtuuhinnalla. Toivottavasti joensuulaiset ottavat kormat, tandoorit ja koftat omakseen; ripaus jeeraa kaupungin pihvi- ja pannupizzapainotteiseen ketjuravintolakulttuuriin on enemmän kuin tervetullut.

Kansanvalistukseen vedoten

Aivan kaikkeahan ei tarvitse julkisesti kertoa. Rajan voisi vetää esimerkiksi ruumiintoimintoihin.

Mainitsenpa silti kansanvalistukseen vedoten (sekä muistuttaen jatkuvan teekkarialtistuksen aiheuttavan normaalin häveliäisyyden peruuttamatonta surkastumista), että ristiselän röntgenkuvaa varten pitää tehdä erinäisiä valmisteluja, joihin kuuluu kahden Metalax-tabletin nieleminen. Tablettien ottamista seuraavaa yötä luonnehtivat tuskalliset kouristukset, jotka saavat irvistelyn lomassa pohtimaan, onko kenties joutunut Agatha Christien romaanin sivuille tai syönyt epätoivottuna vieraana de Medicien pöydässä. Seuraavana päivänä kulkureittinsä kannattaa miettiä tarkkaan ja varmistaa, ettei kahden käymälän välimatka pääse kasvamaan liian suureksi.

Ihan vain vinkkinä, jos asia joskus eteen tulee. Toivottavasti ei tule.

Avartavaa kokemusta enemmän järkytti kuitenkin lääkkeen nimellä googlettaminen. Se nimittäin paljasti useita nettikeskusteluita, joissa syömishäiriöiset tytöt jakavat toisilleen asiantuntevia ohjeita Metalaxin käytössä. Ilmiöhän on sinällään ollut yleisesti tiedossa. Mutta tuntuu äärimmäisen surulliselta ajatella, että nuoret naiset - toki miehiäkin joukosta löytyy - valitsevat vapaaehtoisesti päivittäisen vesiripulin ja kivuliaat vatsakouristukset kuvitellessaan siten pääsevänsä lähemmäksi jonkinlaista harhaista ihanneitseään.

Että muut eivät saa

Ammattiliittopolitiikkaa tuntemattoman, todellisuudesta vieraantuneen humanistin näkökulmasta on kummallista, että kun yksille annetaan, lähestulkoon tärkeintä tuntuukin olevan, että muut eivät saa.

Ei voi mitään, mutta asiasta ilakoinnissa on hieman ikävä sivumaku.

Myös ehto tuottavuuden parantamisesta korotusten vastineeksi kuulostaa epäilyttävältä ja himmentää iloa rahansa ansainneiden hoitajien puolesta. Toivon mukaan parempi palkka saa jaksamaan, kun hoidettavia tulee ovista ja ikkunoista ja lisäväen värvääminen on kortilla. En kyllä tiedä, miten paljon se lämmittää vanhuksia vaipoissaan. Mutta ehkä ajatus tuottavuuden kasvusta lohduttaa, kun katselee leppoisaksi lääkittynä sairaalahuoneen valkoista kattoa päivästä toiseen.

Ich brauche ein Huilaviikko

Tänään saksan tunnilla opettaja ohjeisti, ettei harjoiteltavia dialogeja ole tarkoitus kirjoittaa sana sanalta vihkoon luntattavaksi.
- Kaivakaa omasta päästä!
- Mutta jos siellä ei ole mitään, kysyi eräs vanhempi rouva koko visakalloisen katraamme puolesta.
- Kaivakaa syvemmältä!

Ach so.

Saksalainen opettajamme puhuu sujuvaa suomea hauskoin höystein. Sana-ahmattina sieppasin oitis omaan käyttööni sanan huilapäivä.

Marraskuisessa kaamoksessa huilaviikolla on kyllä kaikessa saavuttamattomuudessaan vielä herkullisempi kaiku.

- - -

Varoitus! Seuraava tiedotus sisältää aineistoa, joka voi järkyttää karhuja, sikoja ja muita herkkiä lukijoita.

Sen jälkeen, kun Pagistaanin virallinen maahanmuuttajakarhu Bamse oli varotoimista huolimatta vähällä kohdata matkansa pään sudensukuisen suurpedon hampaissa, hallitus teki eettisesti arveluttavan päätöksen ja hankki kirpputorikierrokselta pari sijaisuhria (terriereillä näyttää olevan sitkeä viehtymys pehmeisiin leluihin - ja urheilusukkiin - jotka voi ravistaa hengiltä kerta toisensa jälkeen). Viikossa toinen kovaonnisista tulokkaista oli saatettu sellaiseen kuntoon, että valtakunnan valantehnyt puoskari kaivoi esille neulan ja lankaa ja ilmoitti kokeilevansa taitojaan kosmeettisen kirurgian vaativalla alalla.

Silmää ei kuulemma pystytty enää pelastamaan, mutta pitkäkestoisen terapian avulla potilas voisi vähitellen oppia hyväksymään muuttuneen ulkonäkönsä.

Noitapilli huraa

Siitä onkin aikaa, kun allekirjoittaneella on viimeksi ollut rätkähepuli eli täysin tolkuton huutonaurukohtaus, jonka syy ei ole millään tavoin yhteismitallinen seurausten kanssa.

Iltana muutamana katsoimme dokumenttia amerikkalaisesta avaruusturistista, joka oli isolla rahalla lyöttäytynyt venäläisten kosmonauttien matkaan. Ruudussa näytettiin lähtölaskentaa Kazakstanin autiomaassa ja todettiin dramaattisella äänellä, miten tukitelineet oli nyt poistettu, ja raketti seisoi itsensä varassa.

Yht'äkkiä silmieni eteen kohosi visio raketista, joka pöksähtäisikin kriittisessä vaiheessa kyljelleen maahan. Mies kuvitteli edelleen, miten tötterö syöksähtelisi tulta syösten pitkin aroa ja suuntaisi sitten noitapillimäisesti vinkuen kohti Kiinaa ja Tyyntä valtamerta.

Ei se nyt niin hauskaa ollut. Mutta räkätin ajatukselle henkeä haukkoen varmaan varttitunnin, ja vielä senkin jälkeen ajatus kirvoitti satunnaisia, vatsalihaksia tuskallisesti kouristavia pärskähdyksiä noin tunnin ajan (itse asiassa se hytkäyttelee vieläkin, kaksi päivää tapahtuneen jälkeen).

Hikipinko

Puolivuotias Rocky on ehta hikipinko. Siitähän näkyi oireita jo pentukurssilla. Eilen alkaneella jatkokurssilla se malttaa, keskittyy, hoksaa ja kuuntelee, vaikka meteli ympärillä saa ihmisenkin korvat soimaan. Kun tehtävät on tehty, se istuu hiljaa ja tarkkailee kiinnostuneena muiden harjoittelua. Toisille koirille ja ihmisille herrasmiehenalku heiluttaa kohteliaasti häntäänsä.
- Onpa se pikkuvanha, nauraa ohjaaja.

Mielessä käy, pitäisikö moisesta peräti huolestua, kun ikätoverit heittävät intovolttia hihnan päässä ja huutavat kurkku suorana. Eipä kai, kun elämänilosta ei näytä puutetta olevan. Ehkä koiranpoika vain pitää asioiden oppimisesta ja tehtävien suorittamisesta, niin terrieri kuin onkin.

- - -

Käyn lääkärillä näyttämässä koko syksyn kipuillutta alaselkää. Hän tutkii, kyselee ja ottaa sitten pöytälaatikostaan muovisen selkänikaman (ajatelkaa, jossain on tehdas, jossa niitäkin valmistetaan). Kuuntelen arvailuja fasettinivelestä, nivellukosta ja iskiashermosta ja otan vastaan lähetteet röntgeniin ja reumakokeeseen.
- Entä liikunta, kysäisen varovasti.
- Kaikki liikkuminen on hyvästä, kunhan se ei kipeytä selkää enempää, lääkäri vakuuttaa ja lisää, että jos hänen arvauksensa pitää paikkansa, parasta hoitoa ovat täsmävenytykset.

Askel tuntuu heti kevyemmältä.

- - -

Teen ensimmäistä kertaa ruokaa tofusta ja olen myyty. Arkisessa kasviswokissa se päihittää lihan mennen tullen sekä makunsa (annoin tofupalojen viettää laatuaikaa marinadissa muutaman tunnin ennen paistamista) että rakenteensa puolesta. Turhaanpa tuli tuotakin kokeilua lykättyä.

Härkäsammakkoa, kiitos

Taannoisten pohdintojen myötä Pagistaanissa on pyritty jättämään tehomarinadimuovitetut possunfileet ja broilerisuikaleet kaupan hyllylle ja keskittymään sekä ekologisesti, eettisesti että kulinaarisesti laadukkaampiin appeisiin. Erityisen hauskaa allekirjoittaneesta on ollut kokkaustaitojen päivittäminen uusilla kasvisruoilla, vaikka kasviksia, sieniä ja palkokasveja on lapettu runsain käsin pöytään ennenkin.

Ennen viikonloppuvieraiden saapumista suunnistin toiseen Espoon Leppävaaran suurista marketeista, joka mainostaa laajaa luomuvalikoimaansa ja yleistä ekologisuuttaan. Lihatiski on pitkä ja runsas kuin renessanssiruhtinaan pitopöytä, joten olin luottavaisella mielellä ottaessani vuoronumeron.
- Mitä luomulihaa teiltä löytyy, kysyin.
Myyjä näytti siltä, kuin olisin pyytänyt saada puoli kiloa härkäsammakkoa. Fileinä, kiitos.
- Luomua? Ei, ei meillä kyllä ole mitään. Ei todellakaan. Ellei sitten pakastealtaassa ole jotakin.
Silmäys altaaseen kertoi, että poroa, lammasta ja tarhattua saksanhirveä löytyi kyllä, mutta kaksi viimeksi mainittua oli tuotu toiselta puolen maapalloa.

Hieman pienemmän, silti hyvin varustetun kaupan lihamyyjä pahoitteli niin ikään luomun puuttumista ja selitti, ettei kysyntää kerta kaikkiaan ole.
- Kerran otimme myyntiin puolikkaan luomusian, ja käsiinhän se oli jäädä. Ei sellainen kannata.

Ilmeisesti naapurikaupungissa käydessään on otettava ohjelmaan kauppahallivisiitit, jos mieli jatkaa valitsemallaan tiedostavan sekasyöjän tiellä.

Uteliaisuuttani kävin selvittämään, miten kokemukseni - vielä kovin vähäiset ja satunnaiset - suhteutuvat kokonaistilanteeseen. Finfoodin tekemän kartoituksen mukaan luomulihaa on pysyvästi valikoimissa noin puolella ruokakaupoista.

"Useimmin vastauksena oli, että tuotteelle ei ole kysyntää tai luomuliha ei kuulu ketjun valikoimaan. Lisäksi sanottiin, että liha ei mahdu valikoimaan hyllytilan puutteen vuoksi, ja että luomulihaa ei ole saatavilla tarjonnan puutteen vuoksi.
- Millaista kysyntää kaupassa pitää olla, että se muuttuu kysynnäksi johon vastataan? En myöskään ymmärrä väitettä tarjonnan puutteesta. Luomulihaa jalostavia yrityksiä on Suomessa noin 25 kpl ja luomulihaa tuottavia tiloja on jo lähes viisisataa. Ennakkoarvioiden mukaan tilojen määrä on vuonna 2007 lisääntynyt jopa 15 %. Tarjontaa siis kyllä löytyy, kunhan luomulihaa halutaan valikoimiin ottaa, Pitkänen muistuttaa."

Finfoodin lokakuussa julkaistussa tiedotteessa todetaan lisäksi, että voidakseen tehdä valintoja kuluttaja tarvitsee vaihtoehtoja. Kumpi tulee siis ensin, luomukana vai -muna?

Finfoodin Luomusivuilta kannattaa lukea myös, millä tavoin luomuliha on hintansa arvoinen.

"Valinnoilla on hintansa - myös halvan tuotteen valinnalla."

Kanalja

Sanakirjat ovat hauskoja. Tänään aivan muuta sanaa etsiessä osui silmään huomio, että kanalja on suora laina venäjästä. Mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa, ei opus kertonut. Seuraavaksi pitikin tarttua venäjän selittävään sanakirjaan, joka antoi selitykseksi veijarin tai puijarin.

Kanaljaa ovat tainneet käyttää ainakin Aleksis Kivi ja Aku Ankan mainiot suomentajat.

- - -

Kuva Mannerheimista Chevalierkaartin kornettina vuonna 1892 on lainattu täältä.

Apropos itänaapuri, tänään Helsingin Sanomat uutisoi venäläisen Juri Falikin säveltäneen uskonnollissävyisen kantaatin C. G. E. Mannerheimin kunniaksi. Toissaviikolla Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa oli Mannerheim-aiheinen näyttely. En itse ehtinyt näkemään sitä, mutta samassa keskusteluryhmässä oleva mies kertoi näytteillepanon olleen vähintäänkin mielenkiintoinen.
- Mannerheimin kuvat oli laitettu esille lähes ikonimaisesti, osan edessä paloi jopa kynttilä.

Venäläisten Mannerheim-innostus kertonee osaltaan jonkinlaisesta tsaarinajan glorifioinnista. Onhan Venäjän ortodoksinen kirkko julistanut keisari Nikolai II:n
perheineen peräti pyhiksi, joten Venäjän armeijan menestyksekkään ja vallankumousta vastustaneen kenraaliluutnantin kohottaminen jalustalle sopii kokonaiskuvaan.

Hivelee ja rauhoittaa

Lumen Valon konsertti sateisena ja tuulisena perjantai-iltana tekee kireälle kaamosmielelle samaa, kuin lämmin viinimarjamehu kipeälle kurkulle. Vanhan, säestyksettömän kirkkomusiikin lempeä sointi silittää, lievittää, hivelee ja rauhoittaa, saa hengittämään hitaammin, pitkin vedoin. Myös vierailulle tulleet vanhemmat ovat enemmän kuin mielissään illan ohjelmasta. Etenkin musiikinharrastajaisäni on tohkeissaan lauluyhtyeen moniäänisestä taituroinnista.

Lauantai-illan Carmen on niin ikään arjesta kohottava kokemus. Nyt jos koskaan kannattaa harkita oopperassa piipahtamista, vaikkei kyseisen taidemuodon suurimpiin ihailijoihin kuuluisikaan (ei Pagistaanissakaan kuuluta, vaikka silloin tällöin saatetaankin käydä hihittämässä perusteellisille keuhkotautikuolemille; Carmenissa ei tosin niitä nähdä, ja hyvä niin). On ollut loistoidea sijoittaa 1800-luvun teos 1930-luvulle karunharmaine puvustuksineen ja lavastuksineen. Ohjaaja perusteli ratkaisuaan tilan antamisella pääasialle. Punaiset flamencohelmat ja muu korea folklorismi on helposti liikaa, kun Bizet'n musiikkikin on värikkyydessään ja dramaattisuudessaan lähes visuaalista.

On hullua, että näen oopperan ensimmäistä kertaa kokonaan katsomosta, vaikka olen aikoinani osannut libreton käytännössä ulkoa. Kaksitoistakesäisenä annoin nimittäin oman, erittäin vaatimattoman kontribuutioni korkeakulttuurille lallattamalla Carmenin lapsikuorossa yhden syksyn ja kevään. Koska meitä tarvittiin aivan oopperan alussa ja lopussa, tuli teos kuultua ja osin nähtyäkin aika monta kertaa eväiden syömisen, kortinpeluun ja yleisenä maanvaivana pyörimisen lomassa.

Ah, ne eväät. Jokin välisoitto nosti kielelle sen tietyn jogurtin maun, kun taas Habanera tuoksui aivan selvästi klementiineille.

Vuosien viisaus

Joskus sitä tuntee olevansa hieman hukassa itseltäänkin. Allekirjoittaneelle viime viikot ovat - ilman mitään selvästi osoitettavaa syytä - olleet juuri sellaista aikaa; rämpimistä itse-epäilysten, kyynisyyden, levottomuuden ja uupumuksen märässä, marrakselta lemahtavassa tureikossa.

Kultahohteiset onnittelukorttiviisaudet ja jonkinlaista pseudohengellisyyttä julistavat kiertoviestit tapaavat joko ärsyttää tai naurattaa. Usein molempia. Joskus ne kuitenkin osuvat kohdalleen.

Eilen pöytälaatikkoa tonkiessa käteen osui joltakin hengennostatuskurssilta mukaan tarttunut aanelosprintti, jossa oli otsikko Vuosien viisaus. Viitteen mukaan käännös olisi "ote St. Paulin katedraalista Baltimoresta v. 1952 löytyneestä käsikirjoituksesta vuodelta 1692". Lähdekriittisyydellä pumpattu historiantutkija suhtautuu tietoon lievän skeptisesti, mutta se on sivuseikka. Itse teksti on nimittäin kaunis ja eleettömällä tavalla viisas. Olo seestyi, ainakin hetkeksi. Siltä varalta, että vaikutus on sama muillakin, lainaan mietteen tähän:

Vaella vakaasti melun ja kiireen keskellä
ja muista, mikä rauha vaitioloon kätkeytyy.
Mikäli se on antautumatta mahdollista,
pysy hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa.
Ilmaise totuutesi hiljaa ja selkeästi
ja kuuntele muita
yksinkertaisia ja oppimattomia myöten,
sillä heilläkin on sanottavansa.

Vältä äänekkäitä ja riidanhaluisia henkilöitä,
he ovat mielen vaiva.
Jos vertailet itseäsi muihin, tulee sinusta sekä turhamainen että katkera,
sillä aina on oleva sinua suurempia ja vähäisempiä.
Iloitse saavutuksistasi, kuten myös suunnitelmistasi.

Säilytä kiinnostus uraasi, vaikka mitättömäänkin;
se on tosi omaisuutesi ajan vaiheissa.
Liiketoimissasi ole varovainen,
sillä maailma on petosta täynnä.
Mutta älä anna sen sokaista sinua näkemästä hyvettä;
korkeat ihanteet ohjaavat monia,
ja elämä on urhea kaikkialla.

Ole oma itsesi.
Älä koskaan teeskentele kiintymistä.
Rakkautta älä vähättele,
sillä kaiken autiuden ja pettymysten keskellä
se on ikuinen kuin ruoho.

Seuraa alttiisti vuosien viisautta
ja hylkää kevyesti se, mikä lapsen on.
Kasvata hengen voimaa kilveksi onnettomuuksia vastaan.
Mutta kuvitelluista seikoista älä masennu.
Väsymys ja yksinäisyys kasvattavat monia pelkoja.
Kuri on terveellistä, mutta myös hellyys on tarpeen.

Sinä olet kaikkeuden lapsi kuten puut ja tähdet,
sinulla on olemassaolon oikeus.
Näyttäköön se sinusta siltä tai ei, kaikkeus kulkee epäilemättä
omaa sopivaa rataansa.

Siispä ole rauhassa Jumalasi kanssa,
miksi hänet kuvitteletkin.
Mitkä lienevätkään toimesi ja toiveesi,
säilytä sydämessäsi rauha elämän melskeessä.
Viekkauden, turtumuksen,
särkyneiden haaveiden keskellä
maailma on silti kaunis.
Ole valpas.
Yritä pysyä onnellisena.

Ensimmäinen

Tuleekohan ihmisestä tiettävästi ensimmäinen eläinlaji, joka tosiaan syö ja juo itsensä sukupuuttoon? Jokohan ylipainoisten määrä ylittää aliravittujen määrän?

Tämä kommentti ei sisällä terveysfasismiksi kutsuttuja piilomerkityksiä, vain puhdasta biologista ihmetystä. On oikeastaan aika hämmästyttävää, miten kivikautinen kehomme (ja mielemme?) kääntyy vääjäämättä itseään vastaan himoitsemalla ja varastoimalla sokeria ja rasvaa pahan päivän varalle - päivän, jota ei luultavasti koskaan tule. Miksi energiansaannin säännöstely on niin vaikeaa tilanteessa, jossa ravintoa on saatavilla periaatteessa rajattomasti? Entä muut eläimet? Mihin muihin lajeihin on ohjelmoitu teoreettinen mahdollisuus syödä itsensä kuoliaaksi?

Entä alkoholi? Evoluutiobiologi Jared Diamond on esittänyt mielenkiintoisen, joskin maallikon näkökulmasta hieman kaukaa haetulta tuntuvan ajatusrakennelman. Sen mukaan terveydelle haitallisten aineiden käyttö olisi lisännyt teoriassa yksilön mahdollisuuksia lisääntymismarkkinoilla, koska jos tämä selviytyy niiden aiheuttamasta lisärasitteesta, on hänen geeniensä oltava vähintäänkin kilpailukykyiset.

Harmillista kyllä, tässäkin mopo karkasi viisaan ihmisen karvattomista käsistä aikaa sitten (joku koiranleuka voisi tähän heittää, että siksi naiiiiset aina rakastuvat renttuihin, mutta koska en ole oikein vakuuttunut Diamondin teoriasta, se koiranleuka en ole minä).

Aurinkoa ja aubergiineja

Jos palloilu- ja kiekkoilulajeissa molemmilla joukkueilla olisi oma peliväline, tappeluita ja taklauksia tulisi paljon vähemmän, ja kaikki saisivat leikkiä.

Periaatteessa ainakin.

- - -

Munakoison, mozzarellan ja tomaatin pyhä kolminaisuus nousi muuten raketin lailla Pagistaanin munakoisoherkkujen ykköseksi. Taakse jäivät täytetyt koisot ja kreikkalainen moussaka, ja se on jo paljon se. Kun seuraavan kerran näette vihannestiskillä köllöttävän violetinkiiltävän, viekoittelevan aubergiinin, tiedätte, mitä tehdä. Alla on Pastanjauhajien välittämä resepti sovellettuna Pagistaanin tapaan. Alkuperäinen löytyy linkin takaa; kiitos ja kunnia kaikille asianosaisille.

Munakoisopaistos (4 annosta)

2 pulskaa munakoisoa
suolaa
oliiviöljyä paistamiseen

Tomaattikastike:
2 purkkia tomaattimurskaa tai säilöttyjä tomaatteja
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
(yrtti)suolaa, mustapippuria, oreganoa ja ripaus sokeria
noin 50 g tomaattisosetta
(reilu kourallinen kuivattuja herkkutatteja/muita sieniä liotettuna, voi käyttää myös pakastettuja tai tuoreita)
(1-2 dl valko- tai punaviiniä, jos jääkaapista löytyy pullonpohjia)

250 g mozzarellaa (kevytversiokin uppoaa hyvin)
basilikanlehtiä
1 luomukananmuna
50 g parmesaania
(juustoraastetta)

Viipaloi munakoisot ohuiksi viipaleiksi. Ripota niille suolaa ja jätä tunniksi seisomaan, jotta neste irtoaa. Taputtele viipaleet kuiviksi talouspaperilla. Paista viipaleet kuumassa oliiviöljyssä molemmin puolin, vähän kerrallaan. Munakoisot imevät ahnaasti öljyä itseensä, joten sen kanssa voi olla aika säästeliäs. Valuta tarvittaessa talouspaperilla.

Silppua sipuli ja valkosipulinkynnet ja kiehauta ne tilkassa öljyä. Lisää tomaattimurska, suola, mustapippuri, oregano, sokeri ja tomaattisose sekä sienet ja viini, jos käytät niitä. Keittele kokoon sen minkä viitsit, ainakin vartin verran. Pitempi aika ei tee pahaa ainakaan, jos viinilisäys teki kastikkeesta kovin juoksevaa. Tomaattimurskaa voi myös halutessaan valuttaa hieman. Tarkista maku.

Viipaloi mozzarella. Vatkaa kananmuna ja sekoita joukkoon parmesaani. Voitele uunivuoka öljyllä ja lado siihen ainekset seuraavassa järjestyksessä: munakoisoviipaleita, tomaattikastiketta, mozzarellaa, munakoisoja, tomaattia, mozzarellaa, munaparmesaaniseosta (päällimmäiseksi kerrokseksi neuvotaan laittamaan munakoisoja, mutta itse laitoin ohuen kerroksen tomaattikastiketta ja kevytemmentalraasteen jämät). Revi kerrosten väleihin tuoretta basilikaa. Paista noin tunti 175 asteessa.

Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan tarjoamaan ruoka kylmänä, mutta meillä se syötiin heti kuumana, ja taivahaista oli. Eikä jäänyt nälkä.

Parasta

Kävimme pitkästä aikaa äkeentymässä SkiExpo-messuilla. Parasta - kuten yleensä vastaavissa tapahtumissa - oli exit-kyltti.

Syitä meluisessa ja ruuhkaisessa tavarativolissa vierailemiseen oli kaksi: kohdalle osuneet halvat liput ja hento toive, että käytettyjen varusteiden pörssistä löytyisi allekirjoittaneelle sekä hiihtovaellukseen että laskemiseen sopivat telemarksukset ja -monot. Ei löytynyt, mutta jos jollakin joutavia nurkista löytyy - tai tietää tuttavaltaan löytyvän - niin vinkata saa.

Ensimmäiset lumihiutaleet muuttuivat odotetusti rännäksi, mutta jospa tästä vielä talvi tulisi. Jollei tule, niin talviurheilun vaihtuminen vesihiihdoksi lienee suomalaisillakin huolista pienimpiä.

Viime keväänä Pallaksella myötätuuli tuuppasi reppuselkiä niin, ettei kuvassa näkyvällä suoralla tarvinnut lykätä kertaakaan lisävauhtia. Vieläkin naurattaa, kun kyytiä muistelee.

Kahden heinätukon välissä

Eilen olivat vastakkain henki ja aine, kun arvoin kahden samanaikaisen kokoontumisen välillä aivan viime tinkaan saakka. Mennäkö pohtimaan Jorge Bucayn parantavia tarinoita Dodon kirjapiiriin, vai kuuntelemaan Kunlun-retkikunnan matkakertomusta Suomen Alppikerhon kerhoiltaan? Klassinen aasi kahden heinätukon välissä-probleema siis - ja nuo heinätukot vielä sijaitsivat vaivaisen puolen kilometrin päässä toisistaan.

Tällä kertaa vuoret voittivat, koska passiivinen kuunteleminen tuntui pitkän päivän päätteeksi keskustelua helpommalta. Semminkin, kun Bucay oli jäänyt muun touhakan vuoksi keskenlukuiseksi ja ennen muuta keskenajatelluksi.

Mietittävää tarttui taas mukaan vuoritarinoistakin. Jostain syystä aihe - savannielämään kehittyneen kädellisen hinku hiissata itsensä korkeille, kylmille paikoille tai muuten hankaliin olosuhteisiin ilman varsinaista pakkoa - jaksaa aina vain kiinnostaa. Sitä enemmän nyt, kun on saanut vähän omakohtaisiakin maistiaisia vuorikiipeilyn vetovoimasta sivusta seuraamisen lisäksi.

Ja ihmisissä, jotka kertovat asiastaan innoissaan, kaiken laskelmoinnin unohtaen, on aina jotakin sympaattista ja peräti liikuttavaa (paitsi ehkä silloin, jos kyse on aatteesta ja kertoja koettaa väkisin vääntää kuulijan päätä katsomaan maailmaa juuri hänen asiansa kautta, mutta se onkin eri asia, eikä kuulu tähän, onneksi).

Kasvisapetta

Spinach; from the Theatrum Sanitatis, Library Casanatense, Rome. A Feast for the Eyes.

Palaan vielä taannoiseen kasvissyöntikirjoitukseeni esittämällä vetoomuksen, joka on jo pitkään ollut mielessä, mutta aina unohtunut.

Olisin kovin kiitollinen, jos te, ystävät hyvät, kaivaisitte arkistoistanne parhaat kasvisruokareseptinne ja toimittaisitte ne Pagistaanin ravintoministeriölle joko kommenttilaatikkoon tai sähköpostitse (etunimi.sukunimi(at)joensuu.fi). Ohjeitahan on internet täynnä, mutta nyt kaipaankin nimenomaan kotikeittiöissä koeteltuja ja hyviksi havaittuja appeita. Proteiinipitoisuus on plussaa, ja aina parempi, jos lopputuloksen voi kuvitella uppoavan perinteistä kotiruokaa arvostaville lihansyöjillekin.

Myös vinkkejä valmistuotteista ja niiden käytöstä - tofu, soija ja niin edelleen - otetaan vastaan. Soijarouhe on varsin tuttua tavaraa, mutta muuten kyseinen maaperä on joltisenkin vieras.

Kiitos ja kumarrus!

Poliittinen turvapaikka

Pagistaan on myöntänyt ensimmäisen poliittisen turvapaikan. Sen sai norjalainen Bamse, jota uhattiin kuolemantuomiolla ja kidutuksella.

Bamse jäi matkasta - kyseessä saattoi olla myös tahallinen loikkaus - Pagistaaniin hyvissä suhteissa olevan Rumbalandian edustajiston diplomaattisella vierailulla. Asianmukaista maahanpalautusta tarjottaessa mainitun valtion emohallitsija ilmoitti, ettei karhuista ole maassa pulaa, ja että kansalainen Bamsen voi luovuttaa järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan Rocky "Rubber Chicken Killerin" käsittelyyn. Ehdotuksen poikkeuksellisen julmuuden vuoksi Pagistaanin maahanmuuttovirasto myönsi turvapaikan erityisluvalla ilman asianmukaista hakemusta liitteineen. Myös henkilöllisyyden muuttamista harkittiin, mutta se todettiin tarpeettomaksi.

Maahanmuuttajan kotouttaminen on edennyt hyvin, joskin suomen kielen oppiminen on hidasta. Taipumus velttouteen saattaa niin ikään haitata tulevia työllistämissuunnitelmia.

Vapaana juossutta

Joissakin asioissa sitä on tupannut ajattelemaan kovin mustavalkoisesti vuodesta toiseen. Ei niinkään muiden kohdalla, mutta omallaan. Yksi sellainen on kasvissyönti. Ihailen kovasti niitä, joiden ruokapöytä on ekologisesti ja eettisesti moitteeton. Etenkin, kun lihansyönnin vähentäminen länsimaissa olisi oikeasti tärkeä ja kiireellinenkin asia.

Olen kuitenkin ajatellut, etten halua sulkea lihaa - muista eläinkunnan tuotteista puhumattakaan - jyrkästi pois ruokavaliostani jo siitä syystä, etten tahdo matkoilla ja kyläillessä syömisistäni tehtävän ylimääräistä numeroa. En halua hämmennyttää vaatimuksillani parastaan pöytään pistäviä venäläismummoja sen enempää kuin oman lähipiirin sota-ajan eläneitä senioreitakaan. Olen ollut kiitollinen siitä, etten kärsi allergioista tai yliherkkyyksistä ja siitä, että edessäni ylipäänsä on ruokaa.

Ja sanottakoon nyt puolustukseksi tämäkin: olen kiusallisen herkkävatsainen, joten en tohdi ottaa edes oikeaoppisesti valmistettuja papuja ja palkokasveja tärkeimmäksi proteiininlähteekseni, vaikka niistä kovasti pidänkin ja käytän viikoittain sen, minkä kroppa kestää.

Koska - tässä tulee vastaan ontuva päättelyni - en ole halunnut ryhtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi, olen kantanut kiltisti ja kustannustietoisena kotiin kaikkea, mitä kaupassa on tarjolla. Samalla olen aina vain tuskaisemmin ajatellut tehdasmaista eläintuotantoa, valmistiskien muovikaukaloita ja sitä oranssia palsamointilientä, jossa kelmeät lihanpalat tavataan uittaa. Olen kuitenkin pitänyt itseäni jotakuinkin eettisesti tiedostavana kuluttajana, toisin sanoen asianmukaisesti ahdistunut ajatellessani niputettuja broilereita ja stressaantuneita sikoja. Olen kerännyt kauppakoppaani kinkkusuikaleiden lisäksi pussikaupalla porkkanoita ja laatikoittain luomumunia.

Mutta nyt mittani tuli täyteen. Heräsin tajuamaan, että myös sekasyöjäkuluttajana voin tosiaan tehdä tietoisen valinnan joka ikisen ostokseni kohdalla. Minähän se päätän, mitä syön, eivät pörsseihin listautuneet "ruokatalot"! Voin edelleen ottaa kyläpaikassa sitä, mitä tarjotaan kiittäen kauniisti, mutta oman jääkaappini sisältö on vain ja ainoastaan omista hankinnoistani kiinni (ottaen tässä tietysti huomioon sen, etten itse ole huushollin ainoa jääkaapin täyttäjä ja ruoanlaittaja).

Loppujen lopuksi talouteemme ostetaan lihaa sen verran vähän - käytännössä vain viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan - ettei ole mitään syytä olla valitsematta sekä eettisempää että maukkaampaa vaihtoehtoa; joko luomua, riistaa tai muuten vapaana juossutta lihaa. Budjettimme ei kaadu tehotuotetun lihan välttelyyn semminkään, kun arkena etätyöläisen lounaslista koostuu lähinnä kasviskeitoista, laatikoista ja puuroista. En edes erityisemmin pidä peruspossusta tai -naudasta; ne tuntuvat kovin pliisuilta, kun lapsena tottui hirven vahvaan makuun.

Kana on kyllä hyvää, myönnetään. Sitä vain ei tahdo saada luomuna mistään. Mutta jos broileriin tai bratwurstiin lankeaa silloin tällöin, on se jo pienempi paha kuin rakentaa viikkoruokailunsa niiden varaan.

Mitä kalaan tulee, sen osalta on aina ollut helppoa tehdä viisaampia valintoja (mainio vinkkisivu, kannattaa katsoa). Vietän mielelläni aikaa keittiössä, joten ruoan pikainen valmistuvuuskaan on harvoin lisäarvo.

Ei minun tarvitse yrittää pelastaa yksin koko maailmaa. Vaikken elämässäni voisi tai haluaisi tehdä aina kaikkein eettisimpiä ja ekologisimpia valintoja, ei ketään hyödytä sekään, jos toisessa ääripäässä ahdistun ja syyllistyn sekaruokasyntisäkkini alle, tai vaihtoehtoisesti suljen silmäni koko kysymyksiltä. Jotenkin noin olen asiaa nimittäin ajatellut, niin nurinkurista kuin se onkin. Joko tai.

Voi olla, että järkeilyni tuntuu kovin ohuelta niistä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä eläinkunnan tuotteiden kanssa. Voi hyvin olla, että suomalainen sianlihantuottaja katsoisi valintojani yhtä lailla karsaasti. Mutta mitä väliä sillä on? Ne ovat minun tapojani tasapainotella kiperien kysymysten kanssa, yhdenlainen yritys yhdistää ekologinen kestävyys, sosiaalisen elämän sujuvuus ja jonkinlainen mielenrauha valinnoistaan - kulinarismia unohtamatta.

Elävinä mieleen

Tämä meemintapainen on kiertänyt siellä ja täällä. En menisi vannomaan, etten olisi samantapaista tehnyt jo aikaa sitten. Mutta aika ajoin pysähtyminen ja taaksepäin silmäily on jollei terveellistä, niin ainakin mielenkiintoista. Mielikuva nostaa esiin toisen, tunnelmat ja olot palaavat elävinä mieleen niin hyvässä kuin pahassakin - vai voiko niitä edes jakaa noin jyrkästi, en usko.

Kymmenen vuotta sitten

Kolmas vuosi opiskelua - suuret kuvitelmat. Toinen vuosi avioliittoa - vielä suuremmat. Elämä kivitalossa, ikkunasta näkyy joki, leveät ikkunalaudat täynnä vihreää, kesyrotat kerjuulla keittiössä. Tolstoin Sota ja rauha. Migreeniä. Kuka olen minä, keitä muut? Liikaa odotuksia, paineita, en osaa olla, minussako vika?

Viisi vuotta sitten

Surullinen, pimeä syksy kolmestaan koirien kanssa. Kesän vihlova kipu taittuu aavesäryksi. Maalta kaupunkiin, uudet kodit eläimille, vanha talo ja pihan vaalittu kasvikansa toisten haltuun. Harkinta-aika turha, nimenmuutos jättää entisen muille. Kirjoista muuri hiljaisuudelle. Gradu valmiiksi, maisteriksi lokakuun lopussa. Ei tunnu missään. Jatko-opiskelijaksiko, miksi ei, mitäpä tässä muutakaan? Lehtitöitä pätkissä, onneksi on työkaverit, onneksi ystävät. Elämä - ehkä sittenkin oma?

Kolme vuotta sitten

Pohjois-Karjalasta hätäisesti Hämeeseen, kyläkoulun yläkerrasta taajaman vihreään taloon. Syksyn mittaan muotoutuva ymmärrys: ei minun kotini, ei minun ihmiseni, liian kiireellä liikaa. Miksi pyysit, miksi lähdin? Olisi pitänyt. Ei olisi pitänyt. Aaltoina ahdistus, oma ja toisen. Apurahahuolia, lehtikeikkoja, lempeät latinorytmit. Pimeät illat, auton valoissa valkohäntäpeurat. Muuttolaatikot vielä tallella pinossa, viisauttako?

Vuosi sitten

Pari vuotta Tampereella. Viihtymistä, yksinäisyyskin hyvää. Taas pakataan kuitenkin, lähdetään etelään, ei enää viikonloppuja siellä ja täällä. Mietitty muutto, mielenrauha ja hienoinen haikeus. Kehän kohinaa, kalliopolkuja. Pitkä ja harmaa syksy, mutta yhdessä, olisitko arvannut silloin joskus?

Tähän asti tänä vuonna

Työsarkana hiljainen historia, aikojen aatteet, kirjoja ja sanoja onnekkaana kuukausipalkalla. Etätyössä irtolaisen ikävä, välillä onni omasta rauhasta. Kumppanuudessa rakkautta, ystävyyttä ja paljon naurua - ja ihmetystä, että tällaistakin on. Koiranelämää kahdeksalla käpälällä. Uusia maisemia, tuntureita ja vuoria. Suvantoelämää, levottomuus satunnaisina pyörteinä jatkuvan virran sijaan.

Eilen

Aikainen aamukahvi, salamannopeita koiria pallon perässä, iloa ihmisseurasta viikon yksinolon jälkeen. Hapankaalipataa ja huovutusta. Vähän kieliä, kirjaimia ja kuvia. Juoksua sumussa. Sopiva sunnuntaiblues, pehmeänharmaa.

Tänään

Selän lepyttelyä vedessä juosten ja uiden, ulkona valkeneva aamu. Saksan alkeita. Sähköposteja. Kadonneen kirkkolaulutekstin metsästys. Turhautumista. Maisemassa sävyihin sopivat koirat. Kaurapuuroa, kahvia ja juuressoppaa. Haukotus.

Huomenna

Aamulla venäjän verryttelyä politiikkaa pähkäillen. Iltapäivällä visua istumista ja kirjoittamista, kuukauden loppu lähestyy. Mutta raitiovaunuistahan ei koskaan tiedä.

"- Ihminen tosin on kuolevainen, mutta se olisi vasta puoli voittoa. Pahinta tässä on se, että välistä hän on äkillisesti kuolevainen, siinä se pulma juuri onkin! Eikä hän muutenkaan kykene sanomaan, mitä hän tekee, ennen kuin tämäkin ilta on yössä."
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.

Ensi vuonna

Toivottavasti olen elossa ja vähän tämänvuotista viisaampi. Ja kärsivällisempi, malttavaisempi. Ja vähemmän kärjekäs, armeliaampi itselle ja muille. Toivon oppivani juoksemaan vähemmän ja venymään enemmän, hengittämään, pysähtymään. Tekemään osani, mutta olemaan kuvittelematta, että minun on tehtävä kaikki. Paljon pyydän, vähän oikeasti odotan.

Hapanjuuriystävät

Helsingin Sanomien viikkoliitteessä kolumnisti Riku Siivonen määrittelee ystävyyssuhteensa tavalla, johon samaistuin oitis:

"Harvat ystävyyssuhteeni ovat sellaista karua hapanjuurimallia. Niitä voi säilöä pimeässä tiinussa kuukausia, mutta tavattaessa tunnelma kohoaa heti. Kaikki on kuin ennenkin. Sen sijaan uudet ihmiset ovat pelottavia."

Uuttakin juurta syntyy kyllä toisinaan, kunhan taikinaa malttaa hautoa ja lämmitellä tarpeeksi pitkään.

Kunhan ette sano

Kotikonstit vähentävät väsymystä, sanotaan. Mutta mitä tehdä, kun syö ihan terveellisesti ja kasvispainotteisesti, ulkoilee päivittäin ja pitää kiinni säännöllisestä vuorokausirytmistä, ja silti päivät tuntuvat kuluvan puolihorteessa, joka vaimentaa ja hidastaa kaiken kuin paksu kerros harmaata villaa? Aivan samalla arkireseptillä pysyn keväällä ja kesällä pirteänä kuin kahvinpapuja pähkinöinä syönyt oravanpoika. Herään aamuisin kuudelta ja juoksen vaikka rinkiä, jollen muuta keksi.

En tosiaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun jo työtuolista nouseminen ja keittiöön laahustaminen tuntuvat hetkittäin ylivoimaisilta ponnistuksilta. Koko päivän nukuttaa, mutta illalla ei uni tule silmään, vaikka olisi asianmukaisesti pidättäytynyt päivänokosista. Aamuista en edes sano mitään.

Jostain syystä tämä syksy näyttää olevan erityisen tahmea. Ja nyt on vasta lokakuu.

Kaikki hyvät vinkit otetaan ilolla ja kiitollisuudella vastaan (tyyristä kirkasvalolamppua en ole hirvinnyt hankkia, koska kuulemma tunti päivänvaloa ulkona ajaa saman asian ja ylikin, ja kuulun niihin etuoikeutettuihin, joille jälkimmäinen on mahdollista). Kunhan ette sano, että kaamoshorros on pelkkä asennekysymys. Sitä kun yritin itsekin itselleni tolkuttaa vuosikaudet. Tuloksena oli vain sama uupumus yhdistettynä syyllisyyteen ja ahdistukseen, kun ei saanut otettua itseään niskasta kiinni. Meni pitkään, ennen kuin vihdoin myönsin kuuluvani niihin, joille vuodenkierto on mäkisempi kuin toisille, ja jotka elävät valon mukaan kuin kasvit. En enää varannut lääkäriaikaa lokakuussa varmana siitä, että minua kalvoi jokin selittämätön, kaikki voimat imevä sairaus.

Ongelmaahan ei olisi, jos entisajan ihmisen tapaan voisi syyskyntöjen jälkeen tehdä vain välttämättömät ylläpitotyöt ja kuhkia hiljakseen hämärässä pirtissä talvea pitämässä. Ruokkia elikot ja perheen, hakea puut ja köllähtää sitten uuninpankolle miettimään pylkkäsmäiseen tapaan maailman menoa.

Pulma pysyi niin ikään hallinnassa opiskeluaikoina, jolloin riitti, kun piti opintotukilautakunnan tyytyväisenä vuoden pimeimmän ajan. Sitä hoksasi ottavansa kyllä kiinni syksyllä menettämänsä opintoviikot ja tekevänsä kevään edetessä parhaimmillaan maanisen hurjaa tulosta. Toimittajantöissä taas vuoden pimeimmät päivätkin olivat sen verran tiukkakäänteisiä, että vasta kotiin palattuani vajosin loppuillaksi koomantapaiseen tilaan.

Mutta koetapa väsätä väitöskirjaa oman kodin hiljaisuudessa. Deadlinet ovat satunnaisia ja tiedossa hyvissä ajoin. Työ on enimmäkseen lukemista, kirjoittamista, asioiden järjestelemistä koneella ja päässä, palojen pyörittelyä, verkkaista pähkäilemistä. Ei soi puhelin, kukaan ei koputa ovelle. Työrauhalla on totta vieköön kääntöpuolensa silloin, kun mieli ja ruumis ovat säästöliekillä ja ajatukset vorrivat kankeina kuin muurahaiset marraskuussa. Mutta minkäpä teet: virkasuhde tarkoittaa etätyöläisenkin osalta paitsi kuukausipalkkaa, myös tiettyjä velvollisuuksia ja työaikaa, jota ei torkkumalla lyhennetä. Tulosta on tehtävä, saatava kirjaimia näytölle, lauseita jonoon ja paperia maailmalle.

Tyhjännaukumistahan tämä, koska vuodenkiertoa ei voi miksikään muuttaa. Sitä paitsi allekirjoittaneen arkivelvollisuudet ovat työn ja koirien lisäksi aika vähäisiä. Mutta valittaminen kannattaa aina, koska ikinä ei tiedä, kuka sen viisastenkiven heittää. Tulkoon kuhmu otsaan, en välitä, jos tälli saa sisäisen voimalaitokseni taas käyntiin.

Huomasivat unohtaneensa

Asuntomme ikkunat ovat juuri sen verran katveessa, että kasvit viihtyvät ja rehottavat vihreinä, mutteivät kuki. Näin ainakin päättelin kesällä, kun kaikki vain työnsivät lehteä lehden perään itseensä tyytyväisen näköisinä.

Nyt lokakuussa sekä posliinikukka että soihtuköynnös innostuivat tekemään muutaman kukan. Ehkä ne itsekin huomasivat unohtaneensa jotakin.

Katkokävelyä

Miltähän mahtaa näyttää maailma uroskoiran silmin? Arvaan, että jotakuinkin tältä:

Kulkusuunta -> || | ||| | | || || ||| | || | ||| | | || | || | || || | ||| |

Viime vuosina nelijalkaisina asuinkumppaneinani on ollut vain narttuja, joten eräät koiraskoiramaiset, pystysuoriin objekteihin liittyvät tosiasiat ovat päässeet unohtumaan.

Valistuneet lukijat lienevät jo arvanneet, että koiranpoika on oppinut nostamaan jalkaa.

Aatehistorioitsijan freudilaiset, osa X

Olen tänään jo kolmesti kirjoittanut monstery, kun piti kirjoittaa "monastery".

Terveyskaupan ikkunassa mainostettiin tapoja, joilla ihmiskeho saadaan virkeäksi ja voimaantuneeksi: Etninen puhdistuskuuri! Vasta toinen, epäuskoinen silmäys paljasti ohjeistuksena olevan "ensin puhdistuskuuri".

Jälkimmäinen harhalaukaus on, myönnettäköön, visuaalisesti epäuskottava, mutta minkäs teet.

Henki vai kirjain

Aina toisinaan nousee esiin kysymys, noudatetaanko lain tai ohjeen henkeä vai kirjainta.

Oletetaan, että henkilö - fysiikaltaan syntymäjäykkä pökkelö - kärsii hiljakseen kumuloituneesta, yhä kivuliaammaksi äityneestä selkäjumista. Fysioterapeutin ohjeena on antaa selälle parin viikon parantumisrauha. Ei lainkaan juoksemista, ei kuntosalivätkytyksiä, ei kävelyäkään puolta tuntia pidempään (viimeksi mainitun toteuttaminen on haasteellista, jos huushollissa on kaksi virkeää koiraa ja kakkosulkoiluttaja toisella puolella maailmaa). Rauhallista vesijuoksua saa harrastaa pari kertaa viikossa, ja selkää on venyteltävä päivittäin ohjeiden mukaan. Takaisin päiväjärjestykseen on lupa palata marraskuun kontrollikäynnin jälkeen, jos tilanne on rauhoittunut.

On toki mukava tietää, ettei kipujen syynä ole mikään hankalampi vaiva. Mutta ukaasit ovat kovia, jos on totuttanut itsensä runsaanpuoleiseen ulkoilma-annokseen vastapainoksi nenä näytössä istumiselle. Oletetaankin edelleen, että henkilö, ilahtuneena siitä, ettei pyöräilemistä ole suoranaisesti kielletty, ajaa sytkyttelee reipasta vauhtia Espoon Leppävaarasta Helsingin Kallioon ja takaisin viileänkirpeässä syyssäässä. Ei kai hyötyliikunta voi pahasta olla?

Vastaus alun kysymykseen löytynee henkilön tuskaisesta ilmeestä ja oudosta kiemurtelusta työtuolissa. Siinäpä sitä nyt vaihdetaan asentoa kankulta toiselle ja mietitään, jakavatko asiantuntijat neuvojaan lämpimikseen, vai voisiko niillä olla syvällisempi merkitys.

Todettakoon kuitenkin, että meditatiivisen leppoisa värkkäys- ja teetuokio Lupiinin kauniissa kodissa oli ehdottomasti reissun väärti.

Sellaisena kuin se on

Venäläisessä kulttuurissa on ainakin yksi piirre, josta soisi Suomen katajaisen, mitä ne meistä ajattelevat-neuroosia potevan kansan ottavan oppia. Se on itseironian ja kollektiivisten kyynelten läpi nauramisen taito.

En kyllä tiedä, voiko sitä oppia, vai onko mentävä ensin läpi samanlaisesta yhteiskunnallis-historiallisesta mankelista kuin itänaapurimme.

Россия как она есть eli Venäjä sellaisena kuin se on.

Via Minun Venäjäni-ryhmäblogi (jota kannattaa muutenkin seurata).

Metsän uumenista

Aamulenkillä ihmettelin, mikä kumman otus teutaroi pusikossa. Kuivuneiden korsien seassa vilahteli mustaa, valkoista ja vaaleanruskeaa.

Harakkahan se siellä. Lintu oli löytänyt jostakin kokonaisen saksansämpylän, joka näytti pistävän kovasti hanttiin.

Lokakuu on tuonut linnut metsän uumenista ihmisten ilmoille. Punatulkkujen viheltelyä kuulee taas puistometsissäkin. Siihen yhtyy tilhien kilinä, ihmeen aikaisin tänä vuonna. Erityisen mukavia havaintoja ovat olleet pähkinänakkeli, puukiipijä sekä aina yhtä viehättävät pyrstötiaiset, jotka pelastavat synkimmänkin syyspäivän.

Puhumattakaan siitä Itä-Suomessa pesivästä, harvakseltaan etelässä näyttäytyvästä pariskunnasta, joka tuli eilen illalla visiitille. Ystävyydestä on vaikea sanoa mitään, mikä ei kuulostaisi lattealta klisheeltä, joten otan häikäilemättä avuksi materialismin.

Tiedättehän, miten joihinkin asioihin tulee selittämätön, irrationaalinen hinku eli päkätti? Allekirjoittaneelle taannoinen päkätin aihe on ollut Iittalan Taika-astiasarja. Koska Pagistaanissa ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa podettavan uudet hankinnat oikeuttavaa astiapulaa, olen tyytynyt killistelemään lumoavia luomuksia kaupan hyllyllä. Etenkin sinistä, slaavilaissävyistä satumaisemaa olen unohtunut katselemaan pitkiksi toveiksi ja kääntynyt sitten kiltisti pois.

Mutta mitä tuovatkaan nuo kullanmurut tupaantuliaisiksi? Kaksi sinistä Taika-mukia pöllöineen ja kukkapuineen! Täydellinen täsmälahja. Mistä he arvasivat salaisen haikailuni? Nyt voin seurustella salaperäisen kettuhevosen kanssa joka aamu!

Ihmissuhteiden merkitystä ei mitata mammonassa, mutta allekirjoittaneelle taikahahmot kertovatkin vuosia ja elämänmuutoksia kestäneestä ystävyydestä. Ihmistuntemuksesta ja intuitiosta puhumattakaan: kuulemma astioista oli tullut oitis mieleen nöyrä kertojanne.

Ruokakuppi

Istuin pöydän ääressä lukemassa lehteä koirien norkoillessa vieressä aamuapettaan. Yht'äkkiä kuulin omituisen, hiissaavan äänen. Ja kas, nilkkaani kopsahti jokin.

Ruokakuppi. Noin metrin päästä. Kahdella käpälällä määrätietoisesti työnnettynä.

Eikä ikää nuorella herralla ole vielä puolta vuottakaan. Vuoden ikäisenä se osaa varmaan itse käydä jääkaapilla.

Tähteet kunniaan

YLE:n uutinen piti lukea kahteen kertaan. Mitä ihmettä?

"Kotitalouksien hukkaan menevästä ruuasta aiheutuu monta kertaa enemmän ympäristövaikutuksia kuin ruokien pakkauksista. MTT:n tutkimusten mukaan ruoasta menee hukkaan jopa kymmenen prosenttia."

Ja sitten vikistään, kun ruoka on niin kallista ja rahat eivät riitä mihinkään.

Pagistaan haastaa täten jokaisen syömäkelpoista ruokaa roskikseen syytävän etsimään sisäistä marttaansa. Tähteet kunniaan ja mielikuvitusta peliin! Naatteja ei tarvitse syödä - vaikka voi niistäkin soppaa keittää...

Lopullista totuutta

Kannattaako antaa nälälle periksi, ennen kuin tavallista tuhdimpi puudutus on ehtinyt haihtua hammaslääkärikäynnin jälkeen? Ei kannata, kertoo peilikuva ja araksi turvonnut alahuuli. Luulin jälkimmäistä borssikeiton nakinpalaksi ja puraisin kunnolla. Parikin kertaa jäljistä päätellen.

Nolo tapaus voi toki olla jonkin kosmisen tietoisuuden hienovarainen vihjaus kasvissyöntiin siirtymisestä. Tosin kävisi huuli soijanakistakin, tai tofunpalasta.

- - -

Tämän aamun Helsingin Sanomien haastattelussa emeritusapulaisprofessori Esko Salminen kritisoi tapaa, jolla vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa: "Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä". Hän kaipaa vastapainoksi muun muassa suurta romaania, jossa kuvattaisiin sotaa valkoisten näkökulmasta: "Vaikka kuvaus menisi liiankin valkoiseksi, se auttaisi pääsemään traumasta eroon."

Allekirjoittanutta - jolla ei ole aatteen tai verenperinnön puolesta erityisiä tunnesiteitä sodan kumpaankaan osapuoleen - kummastutti kovasti moinen paatos. Eikö haastateltava itse katso niin tieteen kuin taiteenkin kenttää varsin valikoiden, kun tuollaista väittää? Ja mitä ihmeen hyötyä olisi vanhojen kärjistysten nostamisesta esiin - semminkin, kun hän itse toteaa toivovansa, ettei sisällissodan tapahtumia enää käytettäisi "poliittiseen kiihotukseen"?

Perin omituisia lausuntoja historiantutkijalta ovat sellaisetkin, joissa perätään "lopullista totuutta" sisällissodasta.

Kokeneempi kollega Sedis kirjoitti aiheesta viisaasti. Lukekaahan.

"Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen."

Ajasta ja laiskuudesta

Allaolevat pähkäilyt ovat osa Blog Action Day-tapahtumaa, jonka ajatuksena on, että mahdollisimman moni kirjoittaa tiettynä päivänä samasta teemasta, tällä kertaa ympäristöstä. Vielä ehtii mukaan!

Lauantain Megapolis 2022-tapahtumasta jäi mieleen monta kiinnostavaa puheenvuoroa. Ehkä eniten jälkipohdintaa allekirjoittaneessa aiheutti Osmo Soininvaaran esitys (josta Mari Koo kirjoittikin hyvän tiivistelmän).

Soininvaara muistutti, että vaikka rikkailla on periaatteessa "kivempaa kuin köyhillä", vaurastuminen ei tietyn rajan jälkeen enää nosta inhimillisen onnellisuuden tasoa. Ihmisen riesana on kuitenkin perikateus: omaa elintasoa verrataan muihin ja tehdään siitä päätelmät omasta kokonaishyvinvoinnista. Vaan mitä on hyvinvointi? Nyky-yhteiskunnassa tienataan ankarasti paiskien ylitöitä ja pitkää viikkoa, mutta jos tienatun lisärahan suhteuttaa vastaavaan määrään vapaa-aikaa, kumpi viime kädessä lisää yksilön onnellisuutta?

Pidin Soininvaaran puheenvuorossa ja ihmiskuvassa tietynlaisesta realistisuudesta vailla kyynisyyttä. Luulen, että hänen lähestymistavassaan piilee yksi ratkaisun avaimista, mitä kuluttamistottumusten muuttamiseen tulee.

Uskon nimittäin vakaasti, että keskivertoihmiseläimen suurin tavoite on juuri oma onnellisuus, vaikka käsitys sen luonteesta ja keinot sen saavuttamiseen olisivatkin hakusessa (kuten ne useimmilla meistä lienevät). Siitä ei päästä yli eikä ympäri, ei edes lyömällä pöytään altruismikorttia. Jos oman onnen koetaan lisääntyvän yhteisen hyvän edistämisen myötä, yhteiseen asiaan liitytään huomattavasti suuremmalla innolla, kuin jos yhteinen hyvä edellyttää onnellisuuden kokemusta ainakin lyhyellä aikavälillä vähentävää uhrausta. Se lienee itsestään selvää. Tietysti uhrauksen kokemus itsessään voi olla onnellisuutta lisäävä seikka, mutta se tuskin pätee valtaosaan ihmisistä. Vai päteekö? En tiedä.

Kun pohdimme asiaa edelleen miehen kanssa (sähkösaunan lauteilla), tuumasimme, että kyseessä on vähän sama juttu kuin koiran kouluttamisessa: pakkokeinoja tehokkaampaa on saada koira uskomaan, että se haluaa tehdä, mitä sinä haluat sen tekevän. Jos ihmismassojen halutaan siirtyvän kestävämpään elämänmenoon, luopumisten tilalle on annettava jotain muuta, mielellään parempaa kuin menetetty etu. Kestävä houkutin voisi hyvin olla - ainakin niin kutsutuissa länsimaissa - Soininvaaran esiin tuoma aika. Jos alkaisimme uskoa, että elämäntahdin hidastaminen seurauksineen lisää onnellisuuttamme enemmän kuin pullistuva tilipussi ja mahdollisuus ostaa rehkimisen vastapainoksi lisää lohtutavaraa, olisi muutos ison harppauksen lähempänä. Samaten jos halvan harrastuksen huomataan tuovan arkeen sisältöä ja hiljaista tyydytystä, ei tarvitse lähteä metsästämään meluisia elämyksiä hinnalla millä hyvänsä.

Se, että nykysysteemi kvartaalitalouksineen ja pörssikursseineen suosii yhä harvemman ihmisen yhä suurempaa työmäärää, on tietysti yksi ongelman kovista ytimistä. Niin kauan kuin ihminen on systeemiä eikä systeemi ihmistä varten, tuntuu yksilön onnellisuudesta puhuminen lähinnä pilkanteolta. Mutta kilpailuyhteiskunta voidaan kääntää myös eduksi: jos yhä useampi alkaakin haluta rahan sijasta aikaa, ei sitä ole varaa (sic!) jättää enää huomiotta. Sama myönteinen kierre pätee toki ylipäänsä eettisyyteen ja kestävyyteen yritysmaailman kilpailuvaltteina.

Toinen kulutuskeskusteluihin ahkerasti heitetty argumentti - ja realiteetti? - on mukavuudenhalu. Ihmiseläin lienee paitsi perikateellinen, myös perilaiska - tai kauniimmin sanottuna taipuvainen säästämään omia ponnistuksiaan siellä, missä se on mahdollista (asia, jossa on kaksi puolta: myönteisen laiskuuden rummuttaminenhan voisi saada aikaan juuri sen, että aikaa alettaisiin arvostaa rahaa enemmän). Niinpä kestävien valintojen tulisi olla ennen muuta helppoja, että niihin lähtevät mukaan tiedostavien, palvelujen äärellä asuvien cityvihreiden lisäksi myös varakkaat omakotiasujat, lähiöperheet, syrjäisempien seutujen asukkaat ja omiin tapoihinsa vuosikymmenten myötä piintyneet ikäpolvet (tätä pohditaan myös Esinetarinoissa).

Hyvä esimerkki on pääkaupunkiseudun liikenne. Jos naapurikunnassa asuvan, Helsingissä työssä käyvän perheenisän tai -äidin halutaan käyttävän joukkoliikennettä oman auton sijaan, pitää joukkoliikenteen tarjota ympäristöystävällisyyden lisäksi muitakin porkkanoita. Rahan säästyminen tuskin riittää, jos perheellä ei ole rahasta pulaa. Lyhentynyt matkustusaika - tässä tullaan taas ajan markkina-arvoon - sen sijaan saisi jo useimmat pohtimaan, kannattaako auto jättää kotiin. Omaa elämää hankaloittavat uhraukset taas jätetään, kuten tunnettua, mieluiten muiden tehtäväksi.

Aiheen myötä päädyimme puntaroimaan omaa mukavuudenhaluamme suhteessa kulutuskäyttäytymiseemme. Puntaroinnin yleistuloksena todettakoon, ettei Pagistaanissa ole varaa paasata suureen ääneen, saati irvistellä muille, mikä ei toki ole edellä esitettyjen tuumailujen tarkoituskaan.

Mies polkee pyörällä työmatkat. Miksi? Koska se on helpompaa ja nopeampaa kuin autoilu. Ostamme varsin vähän uutta tavaraa, koska kumpikaan ei välitä muodista, vieroksuu turhaa roinaa nurkissa ja inhoaa syvästi shoppailua. Käytämme päivittäin itse poimimiamme marjoja ja sieniä, koska ne ovat hyviä ja ilmaisia. Suurin osa harrastuksistamme alkaa kotiovelta ja kuluttaa lähinnä omaa liike-energiaa.

Toisaalta saunomme usein, koska asunnossamme sattuu olemaan sähkösauna, urheilemme paljon ja saunominen on mukavaa. Teemme autolla Itä-Suomen reissuja, koska maaseudulla liikkuminen tiukalla aikataululla (sic!) olisi autotta konstikasta, ellei mahdotonta. Käymme talvisin muutaman kerran laskettelemassa, koska mäenlasku on leikkivästä ihmisestä hauskaa. Syömme lihaa, koska sekaruokavalio on helppo ratkaisu joka tilanteessa, ja liha on hyvää. Mies on tottunut syömään banaanin aamiaisella, joten niitä löytyy aina hedelmäkorista.

Mukavuus, tottumukset ja henkilökohtaiset mieltymykset. Kyllä, ne tulevat usein ensin, vaikka pitäisikin itseään ekologisesti tiedostavana. Jos saunan lämmittäminen ei olisi niin helppoa, sitä ei tulisi tehtyä yhtä usein. Luomulihaa, riistaa ja järvikalaa käyttäisimme mieluusti enemmän, jos niitä olisi saatavilla helpommin ja halvemmalla*.

Itse asiassa tänään ilmestyneessä Luonnonsuojelija-lehdessä muistutettiin taas lihantuotannon vaativan mittavasti enemmän luonnonvaroja kuin kasvinviljelyn. Omaa lihansyöntiäni olen pyrkinyt hiljalleen vähentämään, mutta myönnän: kokonaan sitä tuskin koskaan lopetan. Toisaalta kaikki eivät koskaan tule ryhtymään vegaaneiksi. Kannattaako sitä suureen ääneen vaatiakaan? Saako jyrkkien joko-tai-vaihtoehtojen tarjoaminen vain ihmiset lannistumaan? Mutta jos jokainen innostuu tekemään oman elämäntapansa puitteissa edes kompromisseja ja yhä enemmän yhä viisaampia valintoja - vähemmän autoilua, vähemmän tehotuotettua tehdaslihaa, enemmän lähellä tuotettuja kausielintarvikkeita - noussee loppusaldo jossain vaiheessa plussan puolelle.

Vai yritänkö tässä vain oikeuttaa omat, puolivillaiset valintani idealistisella hyminällä?

Todettakoon vielä, että keskivertokulkijaa kiinnostaa kovasti, millaisen kuvan hän antaa itsestään ja toiminnastaan muille. Oma identiteetti ja imago ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa. Tästä olikin taannoin yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa: jos vihreä kuluttaminen on trendi, oman ajanmukaisuuden halutaan myös näkyvän muille, jos siihen vain on varaa. Pihassa seisova hybridiauto kertoo naapureille, että meillä ajatellaan ympäristöä. Autottomuus on näkymättömämpää. Vihreän kuluttamisen paradoksina on, että kulutus näkyy, kuluttamattomuus ei.

Mutta ehkä Soininvaaran lanseeraama ajan arvonnousu purisi tähänkin? Jos oma elämä muuttuisi sisältäpäin seesteisemmäksi ja tahti rauhallisemmaksi, ei ehkä tarvitsisi vilkuilla koko ajan sivuilleen, saati peiliin, tai vahvistaa tavarapaljoudella omaa näkymistään ja olemistaan? Ehkä myös valintojen näennäinen helppous jäisi toisarvoiseksi, kun aika ei enää olisi kortilla?

*Minne muuten joutuvat lattiakanaloiden "onnelliset" kanat munintansa lopetettuaan; miksei niiden lihaa saa ostaa mistään?

Mallikkaasti

Mallikkaasti ja varmanoloisin ottein järjestetty Megapolis 2022-tapahtuma veti ilahduttavasti väkeä miettimään kaupunkilaisuutta, kuluttamista ja vastuuta ympäristöstä. Dodo ja muut tapahtuman takana olleet järjestöt olivat tehneet hienoa työtä. Tällaista tarvitaan!

Aihe herätti myös Pagistaanissa jälkikeskustelua ja ajatuksenpoikasia, joita taidan vielä ruokkia ja kasvatella sopivasti huomiseksi:



- - -

Sen sijaan toteutan omaa kuluttajuuttani palaamalla uunirahkan ohjeeseen, josta kohkasin edellisessä postauksessa. Se on testattu ja erinomaiseksi havaittu (nuorempaa koirakansalaista lukuun ottamatta tällä kokoonpanolla on asuttu vuosi saman katon alla, mitä piti juhlistaa perusteellisemmalla kokkaussessiolla). Kyseessä on kuin onkin sama herkku, jonka ohjetta olen vuosikaudet kaivannut. Kannattaa kokeilla.

Vaihdoin tosin mannaryynit vehnäjauhoon, jota muistan venäläistuttujeni omissa versioissaan käyttäneen. Lisäksi tein puolukkakiisseliä. Miedon rahkan ja kirpeän kiisselin yhdistelmä toimi - vaikka itse sanonkin - loistavasti. Toisen koemaistajan mieleen se toi viktoriankiisselin, jota heidän kotonaan on perinteisesti syöty jouluna.

Tässäpä vielä ohje, joka on siis mukailtu Maasikas-blogin virolaisen uunirahkan reseptistä.

Uunirahka (noin neljä annosta, Pagistaanissa määrät puolitettiin)

2 dl maitorahkaa
2 dl kevytkermaa tai maitoa
0,5 dl vehnäjauhoja
3 munaa (puolikkaaseen annokseen voi laittaa kaksi)
0,5-1 dl sokeria sen mukaan, miten makeasta pitää
1 tl vaniljasokeria
1-2 tl raastettua sitruunankuorta (toiminee ilmankin, mutta sitruuna tuo mukavaa lisäsärmää)
1 rkl sitruunamehua

Sekoita ainekset keskenään. Kaada seos voideltuun uunivuokaan. Paista 180 asteessa noin puoli tuntia niin, että rahka hyytyy kunnolla. Paloittele ja tarjoa kylmän kiisselin tai mehukeiton kanssa.

Puolukkakiisseli (samaten neljä annosta)

1/2 l vettä
3 dl puolukoita tai
2 dl puolukkasurvosta
0,75 dl tai maun mukaan sokeria
0,5 dl kylmää vettä
2,5 rkl perunajauhoja

Keitä puolukoita vedessä niin, että ne muuttuvat vaaleiksi. Siivilöi mehu toiseen kattilaan, lisää sokeri sekä ohuena nauhana kylmään veteen tehty perunajauhosuurus. Kiehauta niin, että kiisseli kuplahtaa - älä keitä. Jäähdytä.

Harmaan sävyt

Se on tämä lokakuun kosteankylmä haikeus. Ja hiljaiset päivät aikaa sitten kuolleiden seurassa. Ja tuo januksenkasvoinen naamakirja, joka vanhojen, rakkaiden tuttujen myötä saa muistelemaan olleita ja menneitä; ihmisiä, kohtaamisia, tapahtumia ja tunnelmia.

Miten nopeasti vuodet ovat kuluneet! Eikä oman polkunsa suuntaa ennalta tiedä - onneksi - vaan vasta jälkikäteen voi pohtia sen moniaita mutkia ja niiden merkitystä. Mitä on vuosillaan tehnyt ja minkä vuoksi, millaiset valinnat kuljettivat mihinkin suuntaan, millaisiin kiviin on varpaansa lyönyt ja mitä siitä ehkä oppinut.

Taas kerran huomaan, miten nuorempana monet asiat olivat niin selviä, tai sellaisiksi niitä luuli. Aika ja kolhut hiovat mustan ja valkoisen rajan pehmeämmäksi, tuovat mukanaan harmaan eri sävyt.

Hyvä, että tuovat. Toisivat vielä viisauttakin. Ja mielenrauhaa. Aika kuluu, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Saati ymmärrä.

Tämä kasariklassikko sopii sentimentaalisen apeaan olotilaani kuin nuo tukat ja haalarit Alphavillen pojille.

"let us die young or let us live forever
we don't have the power but we never say never
sitting in a sandpit, life is a short trip
the music's for the sad men"

- - -

Kuten tunnettua, proosa toimii insuliinin tavoin veren nostalgiapitoisuuden noustessa hälyttävälle tasolle. Niinpä ilouutisena kerrottakoon, että Maasikas julkisti uunirahkan ohjeen, jota olen kissain koirain kanssa etsiskellyt. Paistettuun rahkaan olen toistuvasti törmännyt idänreissuillani ja saanut suullisia, summittaisia ohjeita, jotka olen saman tien unohtanut. Vain horjumaton työmoraalini* estää minua säntäämästä sukat sutien keittiöön ja kaivamasta rahkatölkkiä esiin saman tien.

Loppuun vielä hiljainen manaus flexi-talutushihnojen vuoksi. Turha ja huolettomasti käytettynä vaarallinen keksintö, sanon minä, vaikka niiden suosio näyttää olevan valtaisa.

*Blogimerkinnän ajankohdasta ei tarvitse kuitenkaan esittää tarkentavia kysymyksiä.

Kuukausi aikaa

En voi olla tuumimatta (jossain määrin vahingoniloisesti, myönnetään, suuri kun ei aina ole kauneinta saati elämälle ystävällisintä), että EU on tehokkuudessaan tökännyt sorkkansa harvinaisen syvään lantakouruun. Uutisen mukaan Romanialle on annettu kuukausi aikaa parantaa maataloustukien valvontaansa niiden menettämisen uhalla. Käytännössä se "edellyttää Romanialta toimivaa tietokonepohjaista tietokantaa, josta ilmenisivät aukottomasti viljelijöiden ja karjankasvattajien tilakoot ja kotieläinten määrä."

Toimivaa. Aukottomasti.

Reissasin Romaniassa vuosituhannen vaihteessa, ja ellei seitsemässä vuodessa ole tapahtunut ihmeitä, niin onnea vain. Ainakin vuoristoalueilla elettiin pitkälti omavaraistaloudessa - pari lehmää, jokunen vuohi ja siipikarjaa - ja traktori oli pelloilla perin harvinainen näky. Maatiloja on kuitenkin enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Uteliaisuuttani kävin kurkistamassa, mitä Romaniasta sanotaan Euroopan komission maataloussivuilla. Kovin pieniä tilat näyttävät tosiaan olevan:

"Vuonna 1989 lähes 90 prosenttia käytössä olevasta maatalousmaasta (KMM) oli valtion omistamien tilojen ja osuuskuntien hallussa. Yksityisten viljelijöiden käytössä oli alle 12 prosenttia KMM:sta pieninä palstoina. Maatalousmaan yksityistäminen ja uudelleenjako on koskettanut viittä miljoonaa ihmistä, pirstouttanut maanomistusoikeudet ja laskenut keskimääräisen tilakoon alle kahteen hehtaariin peltoalaa ja kaiken kaikkiaan kolmeen hehtaariin. Tuotantotoiminnan rakenne on kuitenkin yhtenäisempi kuin omistussuhteet. Itsenäisten viljelijöiden (58 prosenttia KMM:sta) lisäksi toimii aiemmin valtion omistamia tiloja, joita ei ole yksityistetty (12 prosenttia KMM:sta), yksityisten viljelijöiden muodostama yhteenliittymä, jolla on tunnustettu oikeudellinen asema (12 prosenttia KMM:sta, keskipeltoala 451 ha), sekä vailla oikeudellista asemaa olevia perheyhtymiä, jotka viljelevät perheenjäsenten omistamaa maata (8 prosenttia KMM:sta, keskipeltoala 103 ha). Yksityisen sektorin osuus maataloustuotannosta on nykyisin noin 85 prosenttia."

Olen jo aikaisemmin miettinyt maallikonpäässäni, mitä EU:hun liittymisestä seuraa Itä-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa. Aletaanko sielläkin ajaa suurten tuotantoyksiköiden politiikkaa; yhä harvempi tuottakoon yhä enemmän? Kuka joutuu lopulta muutosten maksajaksi?

No, ainakin keskittämiskäytäntö olisi tuoreessa muistissa.

Kiireesti

Pro Mustarouskussa manailtiin ilmiötä, josta minäkin aioin viikonlopun jäljiltä ärähtää.

Pyöräilin lauantaina Vihdintietä kaupungin laidalle taka-ajatuksenani katsella, sattuisiko kohdalle suppilovahverokuusikoita. Ei sattunut. Sen sijaan päädyin teollisuusaluetta reunustavaan saviseen sekametsään, joka mitä ilmeisimmin oli osa kaupungin epävirallista kaatopaikkavyöhykettä. Pitkin metsää lojui ryppäinä sohvia, nojatuoleja, jääkaappeja, vanhoja toimistokalusteita ja rakennusjätettä.

Pisteli vihaksi. Saatoin kuvitella, miten illan hämärryttyä autot lähtevät liikkeelle kohti kaupungin laitamia. Katuvalojen jäätyä taa ajetaan kuoppaiselle sivutielle - onpa hyvä, kun tuli hommattua se maasturi - ja sammutetaan moottori. Tarkistetaan, onko ketään näköpiirissä, ja kun liikettä ei näy, kipataan kuusikkoon läjä rakennusmuoveja, lämpöeristeen jäännöskappaleita, särkynyt ikkunalasi ja tarpeettomaksi käynyt konttorituoli.

Sitten kaasutetaan kiireesti pois. Radiossa soi mellevä aikuisrokki, uuden talon sauna lämpiää jo.

- - -

Lokakuista maanantaita piristi norjalaistuneen ystävän ja tämän kolmipäisen lapsikatraan visiitti pesueen paluumatkalla vuonojen maahan. Liian pitkä aika olikin vierähtänyt siitä, kun viimeksi istuttiin saman pöydän ääreen - niin pitkä, ettei vajaa kolmituntinen riittänyt mihinkään.

Lautalle tuli loppujen lopuksi niin kiire, että nuorimman vieraan nalle jäi sängyllemme jatkamaan päivänokosia. Posti kuljettanee karhujakin, mutta se ei taida tänä iltana laivan hytissä paljoa lohduttaa.

Oi aamua

Apropos saatana: olen vakuuttunut, että joku aloitteleva demoni tekee harjoituksia aamupuurollani. Jos vahdin mikroaaltouunissa pyörivää lautasta silmä kovana, kaurapuuro pysyy aina kiltisti aloillaan. Jos katson viiden sekunnin ajan toiseen suuntaan, se kuohahtaa lennokkaasti lautasen reunan yli ja näyttää samalla tuplaavan määränsä (olen muistavinani lapsuuteni hämäristä opettavaisen sadun, jossa noiduttu pata tuotti puuroa niin, että sitä vyöryi ulos talosta pihamaalle; sen opetusta en kyllä muista).

Kaadoin myös kahvimaidon kupin ohi pöydälle. Oi aamua sunnuntain!

Nyt lähden lenkille. Jos juoksen pahki autoa, toivottavasti se on edes pysäköity.

Siegfried Woland

"- Mitään paholaista ei ole olemassa! Ivan Nikolajevits huusi hämmentyneenä kaikesta pelehtimisestä.
- Hitto vieköön! Lopettakaa jo mielipuoliset lorunne!
Silloin hullu purskahti niin äänekkääseen nauruun, että lehmuksista heidän päittensä päältä pyrähti lentoon varpunen.
- Tuohan on myönteisessä mielessä kiintoisaa, professori sanoi naurusta täristen. - No onpas teillä täällä outoa, kysyi mitä tahansa, niin mitään ei ole!"
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (suomentanut Ulla-Liisa Heino).

Kyllä se tuntuu toimivan. Jos nyt ensimmäisen jakson perusteella uskaltaa arvioita tehdä.

Nimittäin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) venäläisenä draamasarjana. Melkoisen uskollisesti YLE Teemalla esitettävä tekele tuntuu alkuperäisteosta mukailevan. Tosin kirja on aina kirja, kyseinen kirja eritoten, ja siitä tehty filmatisointi tai dramatisointi taas... no, jälkimmäisiä pitää arvioida niiden omien rajoitusten puitteissa.

Ainoa, mikä allekirjoittanutta hieman häiritsee on se, että Wolandista tulee auttamatta mieleen brittinäyttelijä Robert Hardy alias Siegfried Farnon, tuo BBC:n Kaikenkarvaiset ystäväni-sarjan vanhempi eläinlääkäriherra*. Onko se nyt laitaa?

*Äkkäsin juuri, että olen käynyt sekä Moskovan Sadovaja-kadun asuntoyhtiö 302:n rappukäytävässä killistelemässä asunnon 50 ovea - sitä seinäkirjoitusten määrää! - että studiossa, jossa mainittua Kaikenkarvaiset ystävämme-sarjaa on kuvattu (jälkimmäinen löytyy uudelleenpystytettynä James Herriotille alias James Alfred Wightille omistetusta eläinlääkärimuseosta, joka puolestaan löytyy alkuperäisestä "Skeldale Housesta", joka on Thirskissä, Pohjois-Yorkshiressa; ehdottomasti käymisen arvoinen paikka). Kaikkeen sitä on nokkansa ehtinyt pistääkin.

Vuoristomaisemia luvassa

Huomenna lauantaina klo 18.30 YLE Extra näyttää peräkkäin kaksi kiipeilyaiheista dokumenttielokuvaa. Ensimmäinen on Ulugh Muztagh, joka kertoo suomalaisten vaiheikkaasta noususta eräälle kiinalaisvuorelle syksyllä 2003. Ainakin tuttuja saattaa kiinnostaa tieto, että mukana seikkailee myös Pagistaanin urosvahvistus.

"Tiibetin ylängön pohjoislaidalla kohoaa lähes seitsemän kilometrin korkuinen vuori, jonka länsihuipulle ei ole koskaan kiivetty. Maasto on lähes viiden kilometrin korkeudessa niin hankalaa, että yksikään retkikunta ei ole edes päässyt vuoren juurelle lukuisista yrityksistä huolimatta.

Suomalainen 12 hengen retkikunta päätti kuitenkin voittaa tiettömän ylängön, vuoriharjanneitten, juoksuhiekkatasankojen ja vuoristotaudin asettamat esteet, päästä vuoren juurelle ja kiivetä sen huipulle. Dokumentti Ulugh Muztagh, matka tuntemattomaan, kertoo tuon seitsemän viikkoa kestäneen retken uskomattoman tarinan."

Toinen dokumentti kertoo via ferrata-reiteistä, joita olisi hienoa päästä joskus kokeilemaan.

"Pitkin Italian Dolomiittien pystysuoria vuorenseinämiä kulkee polkujen verkosto. Ne eivät ole tavallisia polkuja, vaan Via Ferratoja, rautareittejä, joilla kuljetaan pitkin teräsvaijerilla varmistettuja kielekkeitä ja pystysuoria terästikkaita.

Rautareitit eivät ole tarkoitettu huimauksesta kärsiville, vaan niille, jotka nauttivat tyhjän päällä roikkumisesta ja vuorimaisemista, jotka ovat tavallisilta patikoitsijoilta kätkettyjä. Dokumentti Via Ferrata Dolomiti di Brenta on kuvaus neljän vaeltajan viikon kestävästä matkasta Brentan vuoriryhmän ytimeen."

Viimekesäinen näkymä Allalinhornin huipulta (4027 m), jonne kipusimme Hohlaubgrat-reittiä pitkin. Sitä suuremmat vuoret allekirjoittanut jättääkin suosiolla muille.

Eläinten päivä

Pagistaanin karvaisin kansanosa käski muistuttamaan, että tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Samalla alkaa eläinten viikko, jonka teemana on tänä vuonna Suomenhevosen vuosi - hevosen vuoksi. Sillä halutaan valistaa hevosenpidon vaativuudesta ja siitä, ettei hevonen tai poni ole hetken mielijohteesta tai lasten painostuksesta hankittava huvitus.

Muistutus lienee aiheellinen, koska hevosia - varsinkin entisiä ravureita - on nykyään tarjolla lähes ilmaiseksi. Eläimen ylläpito- ja hoitokulut voivat kuitenkin yllättää, mistä seurauksena on kasvava joukko jalkavaivaisia, sairaita ja surkeasti hoidettuja kiertolaisia.

Entisenä hevosenomistajana allekirjoitan täysin ajatuksen, että ratsastus voi olla mukava harrastus, mutta hevosenpito on pohjattomasti rahaa ja aikaa nielevä elämäntapa. Antoisaa se toki on, mutta etenkin omassa pihatallissa seisova kavioeläin sitoo omistajansa turpeeseen lypsykarjan tavoin.

"Älä anna yhdenkään päivän kulua tekemättä jollekin eläimelle hyvää tahi tuottamatta sille iloa. - - - Joka lapsuudestaan asti pyrkii siihen, ettei anna yhdenkään päivän kulua koettamatta lieventää tahi torjua toisten elävien olentojen kärsimyksiä, sen sydämessä pulpahtelee aina ehtymättömän tyydytyksen ja onnen lähde."
- Lasten eläinsuojelusoppi. Raittiuskansan Kirjapaino Oy. Helsinki 1916.

Keskiajan ruokapöytään

Serving supper by the fireside. From The Da Costa Hours; Flemish, 1515. A Feast for the Eyes.

Roomalaisten pidot menivät jo, mutta vielä ehtii mukaan keskiajan ruokapöytään ensi lauantain uusinnan merkeissä. YLE Teemalla näytetään syksyn mittaan viisiosaista dokumenttisarjaa Ruokapöydän ilot, jossa tarkastellaan eurooppalaisen ruokakulttuurin historiaa Rooman vallan ajalta 1800-luvulle.

Sarja on helppoa ja kepeähköksi dramatisoitua, mutta silti sangen informatiivista ja hyvin koostettua katsottavaa. Kannattaa vilkaista, jos ruoka, historia tai ruokahistoria kiinnostaa. Samalla valottuvat myös aikakausien aatemaailmat - ruoka kun on aina ollut paljon muutakin kuin ruumiin ravintoa.

Jos haluaa itse kokeilla keskiaikaista kokkausta, voi aloittaa vaikkapa helposta, pian alkavaan glögikauteen sopivasta jälkiruoasta. Testattu on ja hyväksi havaittu. Resepti on lainattu täältä.

Wardonys in Syrap - päärynät viinisiirapissa

1 kg kypsiä päärynöitä
1 tl kanelia
5 dl punaviiniä
1,25 dl sokeria
0,5 tl inkivääriä
1 rkl punaviinietikkaa
ripaus sahramia halutessasi

Keitä päärynät kuorineen kypsäksi, tämä vie noin 5 minuuttia. Kuori keitetyt päärynät. Päärynät voi jättää kokonaisiksi tai paloitella, mutta jos paloittelet ne, poista samalla siemenkota ja päärynän keskellä oleva kova "ruoto". Laita punaviini ja kaneli kattilaan, lisää sokeri ja lämmitä sekoittaen, kunnes sokeri on sulanut. Lisää päärynät liemeen ja hauduta miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia, älä anna liemen kiehua, jotta päärynät eivät hajoa. Lisää inkivääri, etikka ja sahrami hauduttamisen loppupuolella. Jäähdytä päärynät ennen tarjoilua.

Vielä hengissä

Kesän hiljaiseloa viettäneet pihaoravat ovat hurjassa syksyvimmassa. Tammessa ja nurmikolla käy vilinä, kun ohuthäntäiset poikaset piilottavat terhoja talven varalle. Rappurallin kenkäharjastakin niitä löytyi. Kun oravan yllättää kesken puuhien, se kipaisee oksalle ja sättii häiritsijää häntä vispaten. Puisi varmasti nyrkkiäkin, jos sellainen oravuuteen kuuluisi.

Tiaiset käyvät puolestaan ronkkimassa ikkunankarmeja hyönteisten toivossa. Ikkunan takaa kuuluu ensin rapsetta, sitten toimelias tititi ja lopuksi siipien prrrrt. Syysääniä.

- - -

Kuljin pari päivää sitten koirien kanssa kahden rollaattorilla liikkuvan papan ohi. He eivät mitä ilmeisimmin olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan.
- Kah, missäs olet ollut?
- No tuolla Tuusulanjärven rannalla kesänvietossa.
- Onpa hienoa, että olet vielä hengissä!

Toteamus oli vilpittömän ilahtunut. Itsestäänselvyydet käyvät vähiin, kun ikää karttuu tarpeeksi.

Eilen junassa taas kuuntelin kärsivällistä äitiä, joka selitti kyselyikäiselle lapselleen, miksi omenapiirakka ei ole sinistä.

Niin. Miksi ei? Oletteko miettineet?

Koko kumisumopuvun

Puserretaanpa lokakuun alkajaisiksi hieman musiikkituubia:

Kotiteollisuuden hervoton Kummitusjuna-video piti usuttaa katsomaan jo aiemmin, jollette ole sitä nähneet. Nyt vasta muistin.

Tämä taas on vastustamattoman, hekotuttavan hölmö. Mitä väsyneempi katsoja, sen parempi teho.

Lakkaa

Joskus tulee miettineeksi, millaisessa maailmassa oikein elää ja millaisessa luulee elävänsä. Sitä voi pohtia vaikkapa silloin, kun havaitsee uutisotsikosta tullin takavarikoineen 15 litraa lakkaa. Havaitsee ja ihmettelee, kunnes lukee itse uutisen.

Joiltakin meistä ei irtoa naava hiuksista eikä pihka vaatteista, ei sitten millään. Eikä silmien väri taida iän myötä muuttua, vaikka sitä luulee jo kovinkin kyynistyneensä.