Paviaanit puvuissa

Muuan yrittäjä ilmaisi Aamulehden yleisönosastossa tuohtumuksensa SAK:n televisiomainoksesta, jossa yrityksen työntekijät rinnastetaan hysteerisesti raatavaan apinalaumaan ja yritysjohtaja despoottiseen laumanjohtajaan. Kirjoittajan mielestä mainos pelottelee ihmisiä ja luo ikäviä mielleyhtymiä.

Ymmärrän hyvin yrittäjän harmistuksen, mutta minusta mainos on kärjistyksineen aika hauska. Ihmisapinoita ja laumaeläimiähän tässä ollaan, mitä nyt olemme vuosituhansien myötä vaatettaneet itsemme pikkutakeilla, jakkupuvuilla ja kulttuurisella normistolla. Sitä paitsi mainoksen lauman käyttäytyminen ei ole juuri kummempaa kuin tosielämän ihmislaumankaan, jos jälkimmäisestä kuoritaan pois muutama kerros kirjoittamattomia käytöskoodeja.

Juuri se tekee rinnastuksesta huvittavan - ja se, etteivät apinat harrasta kvartaalitalouden kaltaisia älyttömyyksiä. Gorilla- tai paviaanilauman johtaja on pomo, selvä se, mutta ei se usuta alaisiaan säntäilemään paikasta toiseen pörssikäppyröiden perässä. Toisin kuin yleisönosaston yrittäjä, en näe mainosta syyttävänä sormena yritysjohtajien suuntaan, vaan koko nykyisen maailmanmenon karnevalisointina, naurettavaksi tekemisenä.

Tulkinta onkin aina katsojan silmässä.

Muissa eläimissä näemme itsemme, halusimme tai emme, me luomakunnan kruunu-kompleksista kärsivät karvattomat kädelliset. Itävaltalainen etologi Konrad Lorenz (1903-1989) - jonka teokset luin lapsena melkein kirjaimellisesti puhki - osuu minusta asian ytimeen:

"Oikeastaan nauran hyvin harvoin millekään eläimelle, ja jos nauran, huomaan yleensä jälkeenpäin, että olenkin nauranut itselleni, ihmisolennolle, jonka eläin enemmän tai vähemmän säälimättömänä karikatyyrinä on asettanut katseltavakseni. Me seisomme apinahäkin edessä ja nauramme, mutta emme naura nähdessämme perhostoukan tai etanan, ja kun merihanhikoiraan prameilevat soidinmenot näyttävät meistä suorastaan uskomattoman koomillisilta, johtuu tämä vain siitä, että nuoret ihmiset käyttäytyvät hyvin samalla tavalla."

-Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1975.

Varkaissa

Haastenainen kävi kolkuttamassa ovelle.

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.

"Olen palauttanut mieleeni, kuinka maailmassa tulee olla: epäilemättä, hyväksyen ja syventyen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin hyvä olo, jopa niin hyvä, että oikeastaan vähän pelottaa jos tämä joku päivä tästä murheeksi kääntyy...

Nyt on hyvä tilaisuus kokeilla, pitääkö se paikkansa."

- - -

Itse asiassa lopputulos - vaikkei sitä tarinaksi voikaan sanoa - heijastelee nykytunnelmiani hämmästyttävän hyvin. Jatkohaaste ja kiitos lainoista kuuluvat Veloenalle, Juontajalle ja Kuusenkerkälle.

Lakisääteinen

Pagistaanissa on mietitty, pitäisikö valtakuntaan määrätä lakisääteinen iltapäiväsiesta. Puolustusministeri ja tieteellisen osaston tutkimusassistentti on kokeillut ehdotusta käytännössä ja puoltaa sitä lämpimästi. Ajankohdaksi hän on ehdottanut aikaa, joka jää aamupäivä- ja iltasiestojen väliin.

Roskajuttuja

Viime vappuna Isojärvellä yöpymispaikkamme Kuorejärven laavu oli roskaton ja siisti sekä tullessa että lähtiessä.

Taviokuurna kirjoittaa täyttä asiaa roskaamisesta. Roskia tuntuu tosiaan olevan väärissä paikoissa aina vain enemmän. Alkaako sitä itse olla synkistelyiässä, jossa kaikki näyttää menevän huonompaan suuntaan? Vai ovatko asenteet todella muuttuneet piittaamattomammiksi? Vai tuotammeko jätettä niin valtavasti, ettei sitä voi enää piilottaa pois silmistä ja pois sydämestä, vaan se muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan ylitsepursuvina roska-astioina ja tienvarren törkynäyttelynä?

Kaupungeissa on paljon ja monenlaisia kulkijoita ja ryönää sen mukaan. Jos ei juuri oman kävelyreitin varrelle satu roskista, moni nakkaa jäätelöpaperinsa surutta maahan. (Allekirjoittaneesta se on oikeasti käsittämätöntä käytöstä, enkä tällä halua kiillottaa omaa sädekehääni. Ehkä minulla on ollut ankara ja luovuuttani kahlitseva kasvatus, mutten ole koskaan voinut kuvitella heittäväni tahallani roskia maahan muiden kerättäväksi.) Mutta edes metsässä luulisi toimivan tuon vanhan periaatteen: mitä jaksat kantaa täytenä metsään, jaksat kantaa tyhjänä pois. Eivät kai metsään mene muut kuin ne, jotka näkevät luonnon ja ympäristönsä itseisarvon sijaitsevan jossakin kaukana ihmisen viihdyttämisen yläpuolella ja kunnioittavat sitä. Eiväthän?

Enimmäkseen kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tuntuukin liikkuvan vastuuntuntoista väkeä. Silti sekä omat huomiot että vaellusaiheiset verkkokeskustelut kertovat, että valitettavan monella on siisteyskasvatus jäänyt puolitiehen. Tuvissa ja kämpissä on tuhkasankoja käytetty roskapönttöinä, suklaapatukan paperi on pudotettu polun varteen (se voi toki pudota taskusta myös vahingossa), laavulta löytyy tyhjiä pulloja ja nuotiosta alumiinisen vuoan jämät.*

Sanotaan, että hätä ei lue lakia. Rajansa on kyllä silläkin, millaisiin hätäpäästöihin sananlasku oikeuttaa. Viime syksynä Saariselällä pysähdyimme hetkeksi Maantiekurun autiotuvan suojelluille raunioille (kuvassa). Tupa toimi jo 1800-luvulla Lapin-kulkijoiden levähdyspaikkana, ja siellä olivat yöpyneet muun muassa Elias Lönnrot ja M.A. Castren. Jonkun nykykulkijan silmissä katettu raunio oli kai hahmottunut hyyskäksi, koska sinne oli pitänyt jättää tuoksuvat terveiset. Lieneekö ollut historian havina, joka sai vessapaperinsuikaleet vilkuttamaan iloisesti lahonneiden hirsien lomassa.

Toinen tapaus, joka sai metsässäliikkujien arvomaailman näyttämään joltisenkin kirjavalta sattui allekirjoittaneen jonottaessa pari vuotta sitten Kolin erämessuille. Letka seisoi pitkään paikallaan, ja minulla oli aitiopaikka seurata, kuinka edessä olevan auton ikkunasta lensi säännöllisin väliajoin kaljapullo tienvarren pajukkoon. Olisinpa ollut toista sukupuolta, kolmekymmentä senttiä pidempi ja painanut kaksi kertaa enemmän, niin olisin käynyt nakkelemassa pullot takaisin (nyt on tietenkin helppoa uhota).

Sitä voisi tietysti mennä vielä pidemmälle ja kysyä, miten parin kilometrin yksityisautojono, tyhjäkäynti ja erämessut ylipäänsä sopivat yhteen. Mutta pysytään nyt näissä roska-asioissa.

Kuten sanottua, jätekysymyksen kiperä ydin ei ole niinkään siinä, minne roskat laitetaan, vaan miten niitä saataisiin syntymään vähemmän. Siivoustalkoot ja tempaukset jäävät pelkäksi kosmetiikaksi, jos niiden lisäksi ei pystytä pureutumaan pääasiaan sekä kollektiivisen moolokin että oman jätesangon äärellä.

Siinäpä haastetta.

*Myös silloin, kun kämpän seinustalta löytyy jäteastia, on etiketin mukaista viedä omat roskansa rinkassaan pois. Mitä enemmän jätettä kansallispuistoihin ja retkeilyreiteille kertyy, sen enemmän siellä joudutaan liikkumaan huoltoajoneuvoilla, mikä taas ei ole missään mielessä toivottavaa.

Ei millään rahalla

Mikä näitä tulipaloja oikein sytyttää? Sattumako? Karu uutinen Porvoon tuomiokirkon viimeöisestä palosta on totta vieköön viimeinen niitti, vaikkei mihinkään pyromaniaepidemiaan uskoisikaan.

Historiallisten rakennusten tuhoutuminen - tahallisesta tuhoamisesta puhumattakaan - saa humanistin sylkemään tulta ja tulikiveä. Niitä kun ei rakenneta uudestaan millään vakuutusrahalla.

- - -

Apropos historialliset rakennukset (menkää ja nähkää, kun vielä voitte): Tampereen matkailutoimisto näyttäisi poistaneen sivuiltaan linkin viimevuotiseen näkövinkkelisivuun, joka sekä kotiseututurismia että Tampereen-reissua suunnittelevan kannattaa katsastaa läpi. Hauskoja ja yllättäviä visiittivinkkejä ja -linkkejä löytyy niin taiteenystäville, lempiväisille, poppareille kuin penninvenyttäjillekin.

Toivottavasti lista tullaan vielä päivittämään.

Ja kaupungin, ellei peräti maailman parhaat munkkikahvit juodaan tietysti Pyynikin näkötornissa. Se palaa onneksi huonosti, kun on graniitista tehty, nääs.

Maamoottorisinfonia

Siunattu kylähulluus! Vaikka Vesilahden Rämsöön legendaariset Kowan teknolokian päivät ovatkin varastorasvoissa tämän kesää, rämsööläisetpä menivät ja järjestivät tilalle ITE-vestivaalit. Eilisen tapahtuman ehdoton huipentuma oli kantaesityksensä saanut juureva maamoottorisinfonia, jossa harmonikkaguru Kimmo Pohjonen esiintyi muun muassa maamoottoreiden, veivattavan mankelin ja separaattorin säestyksellä.

Maamoottorithan ovat höyrykoneen seuraajia, ensimmäisiä diesel- ja bensakäyttöisiä moottoreita, joita käytettiin maatalouskoneiden voimanlähteinä 1900-luvun alusta aina 50-luvulle saakka. Se, miten niiden toimelias putputus sopii musiikkiperformanssiin, on yksinkertaisesti kuultava omin korvin. Toivottavasti siihen tulee vielä uusi tilaisuus.

- - -

Hyvän tuulen juttukeikalta kotiin ajellessani laskin matkan varrelta kaikkiaan kahdeksan valkohäntäpeuraa, joista tiellä pataroi onneksi vain neljä. Asuessani yhden pimeän syksyn Vesilahdella opin sen, että iltahämärissä autolla liikkuessaan ei voi olla liian varovainen, jollei halua löytää Pirkanmaan kaunista maakuntaeläintä konepelliltään. Yhdysvalloista vesilahtelaiseen Laukon kartanoon vuonna 1935 tuodut kantaeläimet panivat kotiuduttuaan toimeksi: tuosta yhden uroksen ja kolmen naaraan laumasta on siinnyt koko 30 000 yksilön suomalaiskanta.

Vimma

Eilisen työpäivän päätteeksi iski vimma. Puolitehoisen viikkoimuroinnin sijaan päädyin kevätsiivoamaan perusteellisesti kaikki kaksikymmentäyhdeksän vuokraneliötäni, jotka, kuten aiemmin lienee selväksi tullut, palvelevat etätyöntekijää sekä asuinkortteerina että työhuoneena. Joka paikka kirjanselkiä ja kasvinlehtiä myöten tuntui olevan ohuen hiekkakerroksen peitossa, kiitos ikkunan takana kulkevan kadun ja taannoisen hellejakson, joka sai pitämään tuuletusikkunaa auki yötä päivää, ennen kuin katuhiekka oli ehditty siivota pois.

Niinpä raivasin, tamppasin, imuroin, pyyhin ja luuttusin. Pesin, jynssäsin ja pyykkäsin. Tein perusteellisen arkeologisen inventoinnin työpöydälläni, jossa alati kasvavat kirjapinot kilpailivat huojuen elintilasta monistenippujen, artikkelien, muistiinpanojen, toimimattomien kuivamustekynien, kahvimukien ja sanakirjojen kanssa. Mapitin, pinosin ja lajittelin. Puhdistin jopa näppikseni. Ikkunanpesun jätin sentään suosiolla siiheksi, kun pahin siitepölykausi päättyy.

Tuskinpa koskaan on kioskilta haettu jäätelö maistunut yhtä ylimaalliselta kuin illalla.

- - -

Päivän tyrskähdyksen tarjosi Jarmo Papinniemen kommentti koskien kuulijoiden harmistusta, kun voittoisaa viisukappaletta ei kuultukaan heti eilisen torikonsertin alkajaisiksi. "Tuntemattoman sotilaan lukijat pettyivät, kun Rokka ei aloittanutkaan heti ryssien tappamista."

"...burger!"

Selling doves. From Tacuinum Sanitatis; Italian, 1390-1400. A Feast for the Eyes.

Pagistaanissa on vietetty taas pari viikkoa hiljaisensäyseää erakkoelämää. Luvassa olisi ollut helatorstaiviikonlopuksi kaksikin vaihtoehtoista mökkireissua Itä-Suomeen, mutta allekirjoittanut päätti pitkin hampain jäädä tienaamaan ja siivoamaan työpöytää sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti.

Varsinkin sateisina iltoina on tullut katsottua tavallista enemmän telkkaria, joka ei keskimääräisellä tarjonnallaan juuri mieltä ylevöitä. Itse asiassa mainoksista on usein enemmän huvia ja mielenaskaretta kuin ohjelmista. Ajatelkaa vaikkapa kesän lukuisia morsiuspareja, jotka ovat valinneet häämarssikseen Sir Edward Elgarin kappaleen Land of Hope and Glory (joka, sivumennen sanoen, on allekirjoittaneen mielestä upea tekele huolimatta brittiläisimperialistisesta taustastaan). Ikävä kyllä myös muuan hampurilaisketju on soittanut sitä ahkerasti mainoskampanjansa taustamusiikkina, ja mainoksethan tunnetusti ovat omiaan pilaamaan mielleyhtymillään klassikkokappaleen jos toisenkin.

Tai sitten allekirjoittanut on vain tavallista herkempi vaikutteille.

Mutta kukapa haluaisi astella kirkon käytävää alttarille mielessään jättihampurilainen - ja peläten, että myös häävieraiden korvissa kaikuu kyseisen pikaruokaketjun iskulause?

Sitä jaksaa aina vain hämmästellä myös tuotteiden näennäiskehittämistä kilpailuedun ja tarpeiden luomisen nimissä. Näennäiskehittämisellä tarkoitan tyhjänfiilaamista, joka ei tuo tuotteeseen mitään käyttömukavuuden kannalta olennaista, vaikka kuluttajalle niin yritetään uskotella (klassisia esimerkkejä ovat ergonomisesti käänteentekevät hammasharjat ja naisen elämän uudeksi muuttavat terveyssiteet).

Viimeisin bongattu hulluus on deodorantti, joka raikastamisen lisäksi kaunistaa kainaloiden ihoa. Kainaloiden!

- - -

Asiaan liittyen: Esinetarinoissa sivuttiin taannoin tavaroiden taikamaailmaa liiallisuuden näkökulmasta.

Tuulen viemää

Aamulenkillä tuuli lennätti jotakin kohtalaisen kokoista suoraan vasempaan silmääni. Pieniä hyönteisiähän saa kesäaikaan alvariinsa nyppiä silmänurkistaan, joten pysähdyin silmä vettä valuen räpyttelemään ja kaivamaan kiusaa pois.

Se olikin villisti kiemurteleva toukka, niitä rihman varassa puista roikkuvia, pikkuisia otuksia.

Mitähän seuraavaksi? Kastemato?

Rievuista rokotuksia

Eilinen juttukeikka vei allekirjoittaneen lähikuntaan koululle, jossa tokaluokkalaiset olivat askarrelleet käsityötunnilla UNICEF-riepunukkeja. Ajatuksenahan on väsätä kierrätysmateriaaleista yksilöllisiä nukkeja, jotka sitten annetaan "adoptoitaviksi" 20 euron hintaan. Summalla UNICEF voi rokottaa yhden lapsen kuutta tappavaa tautia vastaan.

Niin tytöt kuin pojatkin olivat innostuneet kovasti nuken ideoinnista, tekemisestä ja nimeämisestä. Suurin osa halusi lunastaa oman tekeleensä itselleen, mikä tietysti tarkoitti sitä, että vanhemmat joutuivat kaivamaan kuvettaan. Toivon mukaan adoptiokulut eivät tehneet kovin suurta lovea kenenkään talouteen, kun nyt on käyty kiivasta keskustelua siitä, saavatko koulut kerätä vanhemmilta rahaa retkiin ja muihin yhteismenoihin.

Voi vain kuvitella kahdeksanvuotiaan pettymystä, jos nukke jääkin lunastamatta muiden hakiessa omansa. Siinä ei taida paljoa lohduttaa edes luopumisen jalo aate tai se, että UNICEF kauppaa lunastamatta jääneet nuket eteenpäin, ja adoptiosta lähetetään tieto tekijälle.

Mukava idea toki sinänsä.

- - -

Viimeaikaisten polviongelmien syy löytyi muuten oitis, kun fysioterapeutti tarkasteli allekirjoittaneen vähissä vaatteissa seisovaa olemusta.
- Oho, hän sanoi.
Varsinkin oikea jalkani on niin kiero, että nivelet joutuvat tekemään joka askeleella ylimääräisen kiertoliikkeen. Mitä enemmän askelia, sitä enemmän rasitusta polveen, joka lopulta sai tarpeekseen ja päätti jäädä omin luvin sairauslomalle.

Pysyvämpiin rustovaurioihin ei fysioterapeutti uskonut, mikä oli mitä helpottavin uutinen lääkärin pikadiagnoosin pelästyttämälle pessimistille, joka oli ehtinyt jo ripotella tuhkaa ylleen ja varautua viettämään loppuelämänsä sohvan, jääkaapin ja leikkaussalien väliä ontuen. Lääkkeeksi määrättiin tasapainottavaa lihasjumppaa ja jalkaa paremmin tukevat juoksukengät. Tarvittaessa voi harkita myös tukipohjallisten teettämistä, joka on kuitenkin huomattavasti hinnakkaampi operaatio.

Pääasia, että konsteja löytyy. Ja jossainhan sen savolaisuudenkin* tulee näkyä.

*Allekirjoittanut näki päivänvalon Kuopion keskussairaalassa.

Sattumia

Daniil Harmsin piirros. Lainattu täältä.

Jotenkin luulen, että venäläinen kirjailija Daniil Harms (1905-1942) olisi osannut arvostaa niin Suomen taannoisen viisumenestyksen kuin sen lieveilmiöidenkin iloista järjettömyyttä. Silkoisensiisti pääministeri poseeraamassa maamme tuoreimpien sankareiden kanssa on kyllä ehtaa harmsilaista surrealismia.

"Muuan eukko kierähti kohtuuttomassa uteliaisuudessaan ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.
Ikkunasta kurottautui toinen eukko ja alkoi katsella pudonnutta, mutta kohtuuttomassa uteliaisuudessaan hänkin kierähti ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.
Sitten ikkunasta kierähti kolmas eukko, sitten neljäs ja viides.
Kun kuudes eukko oli pudonnut ikkunasta, kyllästyin katselemaan heitä ja lähdin Maltsevskin torille, missä sokea mies oli kuulemma saanut lahjaksi villasaalin."
-Harms, Daniil: Sattumia. WSOY 1988.

Harmsia lukiessa tuntuu aina siltä, että lukijaa vedetään nenästä ja nauretaan makeasti päälle. Ja silti sitä menee aina uudestaan nenästä vedettäväksi ja nauraa yhtä makeasti mukana. Sitä miettii, mitä sanoja rakastanut kirjailija itse tuumisi kaikesta akateemisesta huomiosta, kirjallisuustieteellisistä analyyseistä ja tekstiensä määrittelemisestä neroutta lähenteleväksi avantgardistiseksi kirjallisuudeksi. Eihän Harms itse edes suuremmin piitannut tuotantonsa kohtalosta, vaan tekstit löytyivät erinäisiltä lappusilta pitkin poikin hänen jäämistöään.

Kuten kuvataiteen, myös kirjallisuuden osalta tekee mieli esittää kerettiläinen kysymys, mihin institutionalisoimista ja virallisia tulkintoja oikeastaan tarvitaan. Toisaalta aatehistorioitsijana olen itsekin enemmän kuin innokas sijoittamaan asioita laajempiin yhteyksiinsä, kysymään miksi ja mitä sitten. Mutta eivätkö dadaismi ja surrealismi valmiina lokeroina sodi itseään vastaan (vähän niin kuin Järjestäytyneet anarkistit ry.)? Eivätkö sanat itsessään kerro kaiken oleellisen, jos mitään oleellista kerrottavaa edes on?

Joskus oleellista lienee juuri oleellisuuden puuttuminen.

"Puskin rakasti kivien heittelemistä. Heti kun hän näki kiviä, hän alkoi viskellä niitä ympäriinsä. Joskus hän innostui niin, että seisoi aivan tulipunaisena, huitoi käsiään ja paiskoi kiviä.
Kyllä se oli ihan kamalaa!"
-Harms, Daniil: Sattumia. WSOY 1988.

Absurdismin äärimmäisin ja ankein ilmentymä Harmsin kohdalla oli neuvostovallan suhtautuminen sanoihin sanojen vuoksi 20-30-luvuilla, jolloin ainoa oikea ilmaisutapa oli tiukka sosialistinen realismi. "Rappiotaiteen" edustaja kuoli vankilassa vuonna 1942.

"Kaikki ihmiset rakastavat rahaa: he silittelevät ja suutelevat sitä, painavat vasten sydäntään, käärivät sitä kauniisiin kangasriepuihin ja hellivät kuin nukkea. Toiset panevat setelinsä kehyksiin, ripustavat sen seinälle ja kumartavat sitä kuin ikonia. Jotkut taas ruokkivat rahojaan: he avaavat rahojen suun ja työntävät siihen kaikkein rasvaisimmat palat ruoastaan. Kuumalla ilmalla rahat kannetaan viileään kellariin ja talvisin, jäätävässä pakkasessa, ne heitetään uuniin, tuleen. Jotkut ihmiset vain puhuvat rahoilleen tai lukevat niille ääneen mielenkiintoisia kirjoja tai laulavat niille hauskoja lauluja. Minä en pane rahoille paljoakaan painoa, kannan niitä vain mukanani kukkarossa tai lompakossa ja kun tarvetta tulee tuhlaan ne. Siinä kaikki!"
-Harms, Daniil: Sattumia. WSOY 1988.

Ylenpalttisesti

Miten tuomilla onkin varaa kukkia niin ylenpalttisesti sekä näön että tuoksun puolesta?

Valkoisen kukkaryöpyn alla rapistelee vimmaisesti räkättirastas jähmettyen välillä kuuntelemaan pää kallellaan. Kohta se hypähtää kiireiseen lentoon kastemato nokassaan.

Tien reunasta löytyy sinivihreän munankuoren puolikas.

Väljästi tulkittu

Kun lenkkeily ja muut liikunnalliset aktiviteetit ovat toistaiseksi
jäissä ja ulos on kuitenkin kevätpäivänä päästävä, tulkitsin rasituskieltoa väljästi ja menin kääntämään puolta aariani vuokrattua multamaata ja tonkimaan juolavehnän juuria, jotka eivät tuntuneet yhtään vähentyneen viime keväästä.

En sitä kyllä odottanutkaan.

Sen sijaan odotin, ettei noin harmiton puuhailu kävisi kipeytyneeseen polveen. Vaan eipä ollut luulo tiedon väärti tälläkään kertaa.

Epäisänmaallinen

Frida Kahlo (1907-1954): A Broken Column, 1944. Lainattu täältä.

Koska edes Suomen menestys ei ole saanut allekirjoittanutta riehaantumaan Euroveisuista, tein epäisänmaallisen snobivalinnan ja katsoin niiden sijaan Neloselta elokuvan Frida (2002), joka kertoo meksikolaisen taiteilijan Frida Kahlon tarinan.

Hyvä elämäkertaelokuva on allekirjoittaneen mielestä informatiivinen (toki taiteilijan vapauksin), viihdyttävä ja kohdettaan kunnioittava. Tämä oli sellainen. Meksikolaisnäyttelijä Salma Hayek tekee hienon työn pääroolissa, joka ei liene ollut helpoimmasta päästä. Pidin myös elokuvan hehkuvansynkästä värimaailmasta ja visuaalisesta ilmeestä, joka sai katsojan silmissä mielenkiintoista lisäsyvyyttä mainoskatkon mittaisilla piipahduksilla endorfiininhuuruiseen viisupomppulinnaan. Lähelle täydellistä trimmatut, itseriittoiset tanssijanvartalot loivat niin ikään viiston vastakohdan Kahlon elämäntarinalle, jota leimasivat vakava loukkaantuminen ja sitä seuranneet leikkaukset, ongelmat ja jatkuva kipu.

Pistelaskua toki seurattiin hihitellen Pagistaanissakin. Minusta voittokappale oli musiikillisesti lähes yhtä tasapaksu kuin muutkin (aih, kuka sen niitin heitti?), mutta lateksimörköjen menestys muovimarionettien keskellä osui kyllä suoraan hepulihermoon ja aivojen absurdismikeskukseen. Ähäpiti.

Härkäjuoksu

Pagistaanin urosvahvistus kävi taannoin työmatkalla Espanjassa, josta mukaan tarttui hilpeä tuliaispaita. Valmistajaksi mainittu Kukuxumusu kuulosti niin omituiselta, että siitä oli etsittävä lisätietoa.

Yritys osoittautui pamplonalaiseksi matkamuistoliikkeeksi, joka oli saanut alkunsa kolmen kaveruksen tekemistä t-paidoista. Paitoja oli valmistettu yhdeksänpäiväiseen San Fermin-festivaaliin. Siihen puolestaan kuuluu muun muassa encierro eli härkäjuoksu, jossa ihmiset juoksevat irralleen päästettyjen härkien edellä pitkin kaupungin katuja. Siksi firman tuotteissakin on usein lehmiä ja härkiä.

Mitä itse härkäjuoksuun tulee, se kuulostaa yhdeltä älyttömimmistä ihmislajin keksinnöistä. Darwin-palkintoainesta, ehdottomasti. On se sentään tasapuolisempaa peliä kuin härkätaistelut; härkien vahingoittaminen - jopa hännästä vetäminen - on encierrossa ankarasti kielletty.

Tuskinpa ne touhusta silti nauttivat, joskin allekirjoittanut saattaisi härkänä puskea erinäisiä ihmisahtereita mitä suurinta tyydytystä tuntien.

On ihme, ettei täälläkin ole jo keksitty jotakin vastaavaa, vaikka suomalaisten mielikuvitus herää kukkimaan kilpaa luonnon kanssa materialisoituen mitä merkillisimpinä kesätapahtumina. Perniön pässipinkaisu tai Kuusankosken kalkkunakarku! Heinolan hanhihippa!

Särkyviä osia

Autossa ja ihmiskehossa on paljon yhteistä. Kuten se, että niissä on paljon särkyviä osia. Ja se, että monista osista tulee tietoiseksi vasta korjaamolaskujen myötä.

Oletteko te kuulleet kondromalasiasta? Minä en ollut (mutta se kuulostaa taudilta, jollaisista ei puhuta päivällispöydässä).

Monivuotisen hölkkäharrastuksen myötä allekirjoittaneen jalat ovat ajoittain ilmoitelleet olemassaolostaan, kuten kenen tahansa vähänkin enemmän liikkuvan. Sellaisia pieniä valituksia, joihin ei kiinnitä juurikaan huomiota niin kauan, kun ne eivät äidy äänekkäämmiksi. Jos ovat äityneet, on levätty ja otettu sitten rauhallisemmin.

Vaan eilenpä, noin vain, oikea polvi yltyi rettelöimään siinä määrin, että kyselin tänään viisaammilta ohjeita lisävahinkojen välttämiseksi.

Ja nyt tullaan siihen kondromalasiaan. Lääkäri totesi oitis oireiden kuulostavan mainitulta kiusalta, jossa polvilumpion rustot vähitellen pehmenevät ja niihin tulee mikromurtumia. Lupaavaa! Liikunta ei vaivaa sinänsä aiheuta - päin vastoin - mutta jos siihen on perinnöllinen taipumus, voi lisääntynyt rasitus innostaa sen oireilemaan. (Hullu kylpee niin, että nahka palaa on yksi rakkaiden vanhempieni opettavaisista lempifraaseista. Te, joiden mielestä maratonharjoittelu on mielenhäiriö, voitte ottaa sen vapaasti käyttöön. Oikeastaan sen voisi esittää kuorolausuntana. Yksi, kaksi, nyt!)

Lenkkeily vaihtuu siis Pagistaanissa muutamaksi päiväksi kylmäpusseihin ja särkylääkkeisiin. Käsky kävi myös marssia pikimmiten fysioterapeutille, joka saa tutkia tilanteen ja antaa eväitä eteenpäin. Kuulemma askellus kannattaa selvittää samalla juurta jaksaen, koska sen korjaaminen voi auttaa paljon.

Kirottua. Maratoneista ja tuntikausien kestävyyslenkeistä viis, kunhan kintut kestäisivät kohtuullista juoksentelua ja muuta vapaa-ajan vipeltämistä jatkossakin.

Päättelyä

Jos keittiön työpöydällä on seitsemän aikaan aamulla seuraavat kappaleet, kumpi niistä on todennäköisemmin matkalla mikroaaltouuniin?

a) lautasellinen kaurahiutaleita ja maitoa
b) ruukullinen basilikaa

Onneksi en ehtinyt laittaa uunia päälle.

Huumorintaju koetuksella

Kieli poskessa keskellä viikkoa: huumoritesti. Manteli poimittiin Kriisipuurosta.

the Wit

(52% dark, 30% spontaneous, 26% vulgar)


your humor style:
CLEAN | COMPLEX | DARK

You like things edgy, subtle, and smart. I guess that means you're probably an intellectual, but don't take that to mean pretentious. You realize 'dumb' can be witty--after all isn't that the Simpsons' philosophy?--but rudeness for its own sake, 'gross-out' humor and most other things found in a fraternity leave you totally flat.

I guess you just have a more cerebral approach than most. You have the perfect mindset for a joke writer or staff writer.

Your sense of humor takes the most thought to appreciate, but it's also the best, in my opinion.

You probably loved the Office. If you don't know what I'm talking about, check it out here: http://www.bbc.co.uk/comedy/theoffice/.

PEOPLE LIKE YOU: Jon Stewart - Woody Allen - Ricky Gervais



My test tracked 3 variables How you compared to other people your age and gender:

You scored higher than 54% on darkness
You scored higher than 8% on spontaneity
You scored higher than 22% on vulgarity

The 3 Variable Funny Test written by jason_bateman on Ok Cupid, home of the 32-Type Dating Test

Neljättä kertaa

En liene ainoa, joka tapaa kiusaantua järjestöjen katuvärväreistä siinä missä puhelinmyynnistäkin. Kannatan ilman muuta hyviä aatteita sekä kaikenlaista yleishyödyllistä ja lain rajoissa tapahtuvaa toimintaa. Sitä paitsi asianosaiset ovat lähes poikkeuksetta kohteliaita ja ystävällisiä.

Ei siinä siis mitään.

Mutta toistuva hihasta nykiminen keskellä katua on varma keino saada säyseä humanisti huonolle tuulelle, olipa kyse kuolemattoman sieluni pelastuksesta, Itämeren tilasta tai nimestä addressiin. Mitäpä voi sanoa, kun jo neljättä kertaa viikon sisään tullaan kysymään, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista tai ympäristöasioista?

Ensinnäkin kysymyksenasettelu on epäreilu. Jos vastaa kieltävästi, tuntee itsensä sekä paatuneeksi roistoksi että valehtelijaksi. Myöntävä vastaus taas antaa ikään kuin luvan aloittaa myyntipuheen, jonka kuunteleminen hukkaisi molempien aikaa: maksan mielelläni jäsenmaksuni niin ympäristön kuin humanitääristen asioidenkin hyväksi, mutten pysty avustamaan vuosittain jokaista niitä edistävää järjestöä.

Siksi toisekseen ruuhkainen ja meluisa pääkatu ei ole tolkun paikka syvälliselle keskustelulle maailman tilasta. Ainakin allekirjoittanut on keskikaupungilla usein muutenkin kiireinen ja kireähkö, miettii aivan muita asioita ja haluaa saada pakolliset hoidettavat alta pois päästäkseen väljemmille vesille. Kolmanneksi, jos haluan tietoa jostakin järjestöstä tai aatteesta, osaan kyllä etsiä sitä silloin, kun se minulle parhaiten sopii.

Niinpä sitä sitten vaivaantuu, hymyilee anteeksipyytävästi ja mutisee jotakin kiireestä. Ja valmistautuu kiertämään kauempaa seuraavan jäsenhankkijan, joka jo odottelee kansioineen kymmenen metrin päässä.

Aina näkyy toki niitäkin, jotka mielellään antautuvat katukeskusteluun. Ehkä joku heistä alkaa ajatella tuttua asiaa uudelta kantilta. Osa tarttunee tilaisuuteen ja liittyy jonkin järjestön jäseneksi. Ei kai jäsenhankintaa muuten kadulla tehtäisi.

Hyvä tarkoitus pyhittäköön siis keinot. Mutta ei keinoista silti tarvitse henkilökohtaisesti pitää.

Ikuisuuskysymyksiä

Lauantaina juostu Helsinki City Run-puolimaraton tarjosi jokseenkin biisonimaisen kokemuksen laumassa rynnimisestä pölypilvineen kaikkineen. Noin 4600 juoksijaa kapeilla kevyen liikenteen väylillä oli hieman liikaa; eteneminen tuntui ajoittain modernilta tanssilta sivuaskelineen, väistelyineen ja ohituksineen. Viime kesänä Tampereella oli huomattavasti väljempää, ja juoksukin tuntui kulkevan juohevammin.

Saa nähdä, miltä elokuussa näyttää, jos sinne saakka hyvissä sielun ja ruumiin voimissa selvitään.

- - -

Venyttelystä ja saunomisesta huolimatta Pagistaanin kaksijalkaisen kansan sunnuntaiaamu käynnistyi kankeasti ja voivotellen. Museossa käyskentely tuntui varsin riittävältä sadepäivän liikunnalta, joten suunnaksi otettiin Kiasma.

Parin tunnin kiertely ARS 06-näyttelyssä nostatti odotetusti mieleen ikuisuuskysymyksiä, niitä vilpittömiä ja yksinkertaisia hämmästelyjä, joita alle kymmenvuotias voisi esittää käytyään ensimmäistä kertaa taidenäyttelyssä.

Pitääkö taidetta yrittää ymmärtää, vai riittääkö sen herättämien tunteiden vastaanottaminen, olivatpa ne sitten ahdistusta, naurua tai hiljainen epäilys siitä, että katsojaa vedetään nenästä*? Miksi taide on karsinoitava instituutioksi? Kuka saa määritellä, mikä on oikeaa ja hyvää taidetta? Mikä tekee taiteilijasta taiteilijan, koulutuksella ansaittu virallinen statusko? Onko koulutuksen saaneella taiteilijalla oletusarvoisesti syvempi näkemys tai arvokkaampaa sanottavaa kuin ei-taiteilijalla, amatöörillä, joka yhtä lailla toteuttaa luovuuttaan ja tulkitsee ympäristöään? Miksi? Luetaanko kaikki "oikean" taiteilijan tekeleet taiteeksi? Tekeekö taiteilija nimen vai nimi taiteilijan? Pitääkö taideteoksella olla sanoma? Saako sillä olla sanoma? Miten taide suhteutuu muuhun yhteiskuntaan? Entä rahaan ja markkinatalouteen sekä todellisuudessa että ideaalitapauksessa?

Onko taiteessa ja sen arvossa sittenkin kyse vain ja ainoastaan subjektiivisesta kokemuksesta, niin kutsutuista makuasioista, kunkin omien korvien välissä syntyvistä liikahduksista, joita taideteos joko synnyttää tai ei riippumatta siitä, onko sen luonut newyorkilainen suuri nimi vai Mutikaisen isäntä Pankakoskelta? Entä mihin taiteentutkijoita ja virallisia tulkitsijoita silloin tarvitaan?

Luin opintojeni myötä taiteensosiologiaa yhden kurssin verran, enkä rehellisesti sanottuna saanut siitä oikein mitään tolkkua. Kukaties sieltä olisivat löytyneet vastaukset näihinkin kysymyksiin.

Joskus sitä kuitenkin pitää mieluummin kysymykset ja jättää vastaukset viisaammille.

*Varsin moni - allekirjoittanut mukaanluettuna - tuntee helposti jonkinlaista alitajuista noloutta siitä, ettei "ymmärrä nykytaidetta". Usein taiteen herättämät tuntemukset tulee myös torpedoitua väkinäisillä analysointiyrityksillä. Mistä nolous oikein nousee? Milloin ja kuka sen siemenen on kylvänyt?

Polttiaispasteijat

Nokkonen (Urtica dioica) on mainio kasvi, jolle entisajan ihmiset keksivät jos jonkinlaista käyttöä kankaanteosta ruoanlaittoon ja lääkintään. Ravinteikasta nokkosta popsittiin jo antiikin Roomassa, mutta nykyisin viljelty pinaatti on syrjäyttänyt ravintokasvina vanhan kunnon viholaisen. Se on hieman sääli semminkin, kun nokkosen rautamäärä on pinaattiin verrattuna seitsenkertainen.

Sen sijaan nokkoskimpulla saunottamista tuskin kaipaa kukaan, vaikka ennen siitä uskottiin olevan apua muun muassa nivelvaivoihin.

Nuoret nokkoset ovat juuri nyt parhaimmillaan syötäväksi, ja vaihtoehtoja nokkoskokkaukseen löytyy kosolti. Pagistaanissa on tavattu kerätä alkukesästä ainakin yhden nokkoskeiton ainekset, mutta tänä vuonna päätin vaihteeksi kokeilla nokkospasteijoita verkosta löytämääni ohjetta hieman soveltaen. Voitaikinan vaihdoin vähän kevyempään rahkavoitaikinaan sekä muutin hieman täytteen ainesosia ja niiden suhdetta.

Nokkoset kannattaa sattuneesta syystä kerätä kumikäsineet kädessä. Ne huuhdotaan ja kiehautetaan, jolloin polttava myrkky haihtuu kokonaan. Sitten ne voi silputa vaikkapa yleiskoneessa.

Hiukan näpertämistä näissä siis on, mutta lopputulos maksaa vaivan. Herkullisia ovat vaikka suolapalaksi kevään juhlapöytään, kuka sellaista suunnittelee.

NOKKOSPASTEIJAT (noin 25 kpl)

250 g margariinia tai voita
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
250 g maitorahkaa

2,5 dl kiehautettua ja silputtua nokkosta (määrän saat noin kulhollisesta tuoreita nokkosia)
1 sipuli
1 rkl öljyä
3 keitettyä munaa
1 raaka muna
2 valkosipulinkynttä
1 tl suolaa
basilikaa (mieluiten tuoretta)
oreganoa
mustapippuria

Nypi pehmeä rasva, vehnäjauhot ja leivinjauhe käsin ryynimäiseksi seokseksi. Lisää rahka ja sekoita taikina tasaiseksi. Anna kovettua kylmässä.

Hauduta hienonnettua nokkosta, sipulia ja murskattua valkosipulia hetki öljyssä niin, että ylimääräinen neste haihtuu. Hienonna keitetyt munat ja lisää ne täytteeseen, samoin raaka muna ja mausteet maun mukaan.

Kaulitse taikina ohueksi levyksi ja leikkaa se neliöiksi (noin 8 cm x 8 cm). Jaa täyte neliöille, sivele reunat vedellä ja taita kolmioiksi. Ummista reunat huolella. Voitele pasteijat munalla, jos haluat. Paista 250 asteessa 8-10 minuuttia.

Bonusvinkki: täytettä tulee runsaanlaisesti, mutta ylimääräisen voi pyöräyttää lopuksi paistinpannulla niin, että raaka muna hyytyy. Lopputuloksena on herkullinen nokkoskokkeli (nokkeli?), jonka voi syödä saman tien sellaisenaan.

Asiantuntijana

Pagistaanissa on hiljakseen pohdiskeltu kysymystä, missä vaiheessa asiantuntijat alkavat tuntea itsensä asiantuntijoiksi. Vai päteekö tässä vanha viisaus: mitä enemmän tiedän, sen vähemmän tiedän tietäväni?

Parin viime vuoden aikana allekirjoittanutta on muutaman kerran lähestytty oman erikoisalansa asiantuntijana. Se on tuntunut aina yhtä absurdilta ajatukselta saaden nöyrässä humanistissa aikaan halun katsella varpaitaan ja hihittää typerästi. Tai pillahtaa avuttomaan itkuun huolimatta siitä, että yliopistossa tuli nimen omaan suuntauduttua historian asiantuntijaksi aineenopettajaopintojen sijaan*.

Viimeksi tällainen tapaus sattui eilen. Noin vain varoittamatta, kesken huolettoman omenansyönnin puhelin soi ja minua pyydettiin asiantuntijaksi itänaapurin luostareihin suuntautuvalle ryhmämatkalle alkuperäisen oppaan sairastuttua. Matkalle oli lähdössä lähes viisikymmentä ihmistä. Ajankohta reilun kolmen viikon päässä.

Parissa sekunnissa allekirjoittaneen pääkoppa kävi läpi seuraavanlaisen prosessin.

Ensimmäinen ajatus: Tämän on oltava vitsi.
Toinen ajatus: He ovat erehtyneet henkilöstä.
Kolmas ajatus: Miten epätoivoisia ne oikein ovat?
Neljäs ajatus: Ei ikinä!

Koska ei ole kohteliasta heittää puhelinta kädestään kesken puhelun ja ryömiä sormet korvissa sängyn alle piiloon, kokosin itseni, vedin henkeä, kuuntelin soittajan asian ja kyselin varovasti lisää.

Päänsisäinen raksutus jatkui kiivaana.

Viides ajatus: Haaste. Tämä on haaste.
Kuudes ajatus: Ehkä se ei ole täysin mahdoton tehtävä.
Seitsemäs ajatus: Lieneekö kieltäytyminen järkevää?
Kahdeksas ajatus: Haluanko töitä tohtorinakin?
Yhdeksäs ajatus: Lisätienestejä.
Kymmenes ajatus: Ilmainen matka.
Yhdestoista ajatus: Syteen tai saveen!

Voi tietysti olla, että minut pudotetaan bussista keskellä Karjalan korpea ja käsketään mokoman asiantuntijan etsiä oma kyytinsä kotiin. Narri ja huijari! Saappaat kun ovat suurenlaiset: taitavana puhujana tunnetun tohtorismiehen sijaan matkustavaisparat saavat kuunnella tutkijakoulutettavaa, joka eksyy jaarittelemaan lanttujen viljelystä keskiajalla ja jyrsii hätäpäissään kynsinauhojaan niin, että veri roiskuu.

Sic transit gloria mundi.

*Kansan suussa nuo kaksi suuntautumisvaihtoehtoa tunnetaan myös nimillä "opettaja" ja "työtön".

Pienryhmissä

Myös tämän päivän lehdessä oli elähdyttävä ilmoitus: Villakoirille pienryhmissä tapakasvatusta.

On hienoa, että ihmiset työllistävät itsensä luovasti. Tai ainakin yrittävät.

(Mutta miksi vain villakoirille?)

Perinnöksi

Siteeraan suoraan Kemppistä:

"Romaanikirjallisuuden suuruus on se oivallus, että ihminen panee vaivansa perinnöksi omille lapsilleen, ellei hän todella tunteella ja sielulla ymmärrä edellistä polvea, oikeutta istumatta ymmärrä niin kuin ihminen ymmärtää, että ajatus ja tunne ovat samaa asiaa. Jos ihminen on vanhempiensa uhri, kuten niin moni on, hän tekee omista lapsistaan uhreja. Viha vanhempiin siirtyy vihaksi lapsiin, koska molemmissa on kysymys omien tunteiden ylivallasta.

Tässä on puhe oman sukupolveni tilinpäätöksestä. Me nousimme kapinaan emmekä ajoissa tajunneet, että kun lyö ihmistä, nyrkkiin sattuu."

Viha on aina vihaa kaikkine alalajeineen. Yhtä lailla hiljaisen itsevihan - sekä sen symbioottisina seuralaisina itävien häpeän ja elämänpelon - siemenet kylväytyvät lupia kyselemättä sukupolvesta toiseen. Uhreja ovat kaikki, myös läheiset, ja tunnistettavat syylliset harvassa. Kylväytyminen jatkuu, kunnes siemenistä versovat loiskasvit tunnistetaan ja saadaan juurittua pois.

Miten se tapahtuu, onkin toinen kysymys. Riittääkö pelkkä ymmärrys? Vihalla kun on voikukan juuret, mutta paljon rumemmat kukat.

Ei graffiteja

Jotain perin liikuttavaa on tässä vetoomuksessa, joka on kiinnitetty Pispalan entisen haulitehtaan seinään. Vain kiitos puuttuu lopusta.

Ei siinä niitä kyllä ollutkaan. Graffiteja nimittäin.

Viikonloppuna selvisi sekin mysteeri, mikä merkillinen vartiotorni harjun kupeessa kohoaa. Haulitornihan se. Hauleja valmistettaessa sula lyijy puristettiin sihdin läpi vapaasti putoaviksi pisaroiksi, jotka korkealta pudotessaan saivat pyöreän muodon.

- - -

Aamutyrskähdyksen ja mielikuvituksen laukkapyrähdyksen sai aikaan Aamulehden Minne tänään-palstan ilmoitus, jossa kerrottiin Tampereen velipalvelukeskuksen tarjoavan kakkukahvit kaikille luovuttajille.

Sobaki Pavlova

Eläinten kilpajuoksut ovat Knjazevin toimiston perusohjelmistoa. Kuva on elokuvan kotisivujen lehdistömateriaalia.

Ei ole rikkaiden elämä helppoa. Ahdistaa ja masentaa, eikä mikään tunnu enää miltään.* Onneksi joku ajattelee heitäkin.

Arto Halosen dokumenttielokuva Pavlovin koirat esittelee venäläisen psykologin ja ohjelmapalveluiden tuottajan Sergej Knjazevin, joka lyö rahoiksi tarjoamalla uusrikkaille erilaisia elämyspalveluja. Torakoiden ja porsaiden juoksukilpailut vedonlyönteineen ovat pientä verrattuna roolipeleihin, joissa elämäänsä tylsistyneet yrittäjät puolisoineen maksavat 3000 dollaria päästäkseen leikkimään kerjäläistä metroasemien liepeille. Peliin kuuluu kilpailu siitä, kuka saa ruinattua tai varastettua ohikulkijoilta eniten rahaa.

Vertauskuva Pavlovin koirista rinnastaa toisiinsa Knjazevin tallin eläimet - joita surullisen hahmon ritari, entinen eversti Vladimir Viktorovic kouluttaa - ja asiakkaat, jotka mielihyvää koettuaan tilaavat aina uusia palveluja. Knjazevilla on sekä liikemiehen vaistoa että psykologista silmää, jotka ovat tuoneet hänen asiakkaikseen myös presidentin lähipiirin.

Fiktiiviseen Nousukausi-elokuvaankin (2003) verrattu dokumentti saa pohtimaan monenlaisia asioita ihmismielen merkillisyyksistä Venäjän kaoottiseen taloustilanteeseen. Allekirjoittanutta mietitytti myös se, havahduttaako huono-osaisimpiin samaistuminen roolipelaajia millään tavoin Venäjän yhteiskunnalliseen todellisuuteen, vai onko se vain jännittävä kurkistus eksoottiseen kulttuuriin. Etenkin moskovalaiset ja pietarilaiset uusrikkaathan elävät varsin eristyksissä omilla asuinalueillaan, eivätkä juuri tavallisen rahvaan keskuuteen jalkaudu; kuvaavaa on, että loistoautolla ajelevalle liikemiehelle voi äärikokemuksesta käydä jo metromatka ruuhka-aikaan.

Elokuvassa kyllä mainittiin, että jotkut Knjazevin asiakkaista ovat kerjäläistä leikittyään ryhtyneet avustamaan köyhiä, mutta yleisin tunne taitaa haastattelujen perusteella olla helpotus. Masennus kaikkoaa ja on taas mukavaa olla rikas.

Kannattaa katsoa, jos kohdalle osuu.

*Se, että Pagistaanissa on pohdittu varakkaiden lajitovereiden tekemisiä jo kahdessa peräkkäisessä kirjoituksessa, on silkkaa sattumaa, ei yhteiskunnallinen saati poliittinen manifesti.

Arvostetulla asuinalueella

"Tuntuu loogiselta se antiikin kreikkalaisten näkemys, että ihminen menee tulevaisuuteen selkä edellä. Tulevaa hän ei näe, mutta pystyy etenemään sitä kohti menneisyyden, historian maamerkkien mukaan. Fyysinen ympäristö on sitä samaa historiaa. Rakennusten ja miljöiden säilyttäminen auttaa sekä oman että yhteisön historian tajuamista ja tulkitsemista, helpottaa selkä edellä tulevaisuuteen etenemistä."
- Tuula-Liina Varis: Esiäiti kellarissani ja muita juttuja. WSOY 1993.

Allekirjoittanut on asunut Tampereen seudulla yli puolitoista vuotta, mutta Pispalanharjulle tuli jalkauduttua kunnolla vasta eilen. Mielessä kangasteli idyllinen kuva ainutlaatuisesta puutalomiljööstä, Lauri Viidan kuvaamasta "Luojan palikkaleikistä", jossa ruutuikkunaiset mökit kohoavat värikkäinä vanhojen omenapuiden ja vinksottavien ulkorakennusten välistä. Puurakentamiseen erikoistunut siskoni oli kyllä manaillut tavalliseksi käynyttä käytäntöä, jossa maisematontilta puretaan surutta vanha talo ja rakennetaan tilalle uusi. Maa on nykypäivän Pispalassa arvossaan! Yleistä on myös vanhan puutalon korjaaminen hengiltä niin, että alkuperäistä ovat ehkä kivijalka ja hirsirunko uudenkarhean vuorauksen alla.

Yllätyimme silti.

Uusia taloja tuntui olevan jo enemmän kuin vanhoja. Yleisvaikutelma oli sekava, umpimielinen, lähes ahdistava. Korskeat rakennukset kohosivat korkeina betonisokkeleidensa päällä täyttäen tontit ääriään myöten, mikä teki kapeista kujista ahtaita ja valottomia. Edes puurakentamisen suosiminen ei asiaa juuri auta.

Paikoin löytyi vielä kadunpätkiä ja nurkkauksia, joissa vanha rakennuskanta oli pitänyt pintansa ja korjaukset oli selvästi tehty enemmän aikaa kuin rahaa käyttäen. Niiden liepeillä oli heti helpompi hengittää.

Mutta kyllähän sen humanistikin ymmärtää. Ei liene mitään järkeä käyttää vähäistä vapaa-aikaansa ikkunanpuitteiden loputtomaan raaputtamiseen, pehmenneiden hirsikertojen työlääseen uusimiseen, maalinkeittelyyn, pellavariveen repimiseen tai muuhun näpertelyyn. Puhumattakaan kuukausia, kenties vuosia kestävästä remontin keskellä kituuttamisesta, jos on varaa laittaa asumisasiat kerralla mieleiselleen tolalle ja istua sitten lasiterassille järvimaisemasta nauttimaan. Ja varaahan on, kun Pispalaan on kerran päästy.

Niinhän se on.

Järjellä ajatellen.

"On vaikea keksiä toisen kansan säilyttämishaluun ja toisen hävittämisvimmaan muuta selitystä kuin erilainen historian taju. Tai siis se, että toisella sitä on, toisella ei."
- Varis 1993

Ohimennen

Tuli sitten kevät. Tai kesä, jos lämpötilaa katsoo.

Veloena taisi joskus kirjoittaa pointillistista, joka keväällä nousee puihin. Noussut on. Maisema vihertää päivä päivältä, tunti tunnilta rohkeammin. Kukkivissa pajukasveissa on hennonmakea tuoksu, jonka tuntee hetkittäin, ohimennen.

Sitä hengittää taas paljon tietoisemmin, nuuhkii ja vetää vainua, yrittää tavoittaa ilmavirrasta hennoimmatkin häiveet. Ja tuntee itsensä jälleen kerran etuoikeutetuksi - on niin monia, joille tämä aika merkitsee tuoksujen sijaan vuotavia silmiä, tukkoista nenää ja antihistamiinipöhnää (lue nyt siinä vielä toisen maalailuja pajukasvien aromeista; pahoitteluni asianosaisille).

Thin-skinned underneath

BBC kertoi taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan nukkumisasento paljastaisi ihmisen persoonallisuuden - tai ainakin osan siitä. Allekirjoittaneen ja muiden vatsallaan nukkuvien tuomio ei ollut kovin imarteleva:

"Freefall (7%): Lying on your front with your hands around the pillow, and your head turned to one side. Often gregarious and brash people, but can be nervy and thin-skinned underneath, and don't like criticism, or extreme situations."

Hoh! Minäkö en pitäisi kritiikistä? Minähän rakastan rakentavaa kritiikkiä. Sillä edellytyksellä, että sen antaja osaa valita oikein sekä hetken että sanat. Ja ettei kritiikki kajoa kaikkein arimpiin aiheisiin. Ja että olen hyvällä tuulella, hyvin ruokittu, hyvin nukkunut ja kaikin puolin olooni tyytyväinen.

Koska olen kuullut ikäviä vihjauksia herkkähipiäisyydestäni myös omaisiltani ja entisiltä (sic!) kumppaneiltani, päätin kysyä asiaa Pagistaanin pahaa-aavistamattomalta viikonloppuvahvistukselta.

- Sanopa, olenko herkkänahkainen, kysäisin ohimennen kahvimukin takaa.
Kohde oli kuitenkin ajan tasalla väistäen ansan miessukukunnan erehtymättömällä vaistolla ja sulavuudella.
- Onpas hyvää pullaa.
- Hei, ihan totta. Sano nyt.
- Nooo, enpä tiedä.
- Etkö uskalla, kun pelkäät minun suuttuvan?

Aikani tingattuani mies myönsi, että kyllä, minua voisi kenties sanoa herkkänahkaiseksi. Riippuen toki siitä, miten käsite määritellään.

Enkä suuttunut. Siinä näette.

Turvaverkossa

Fish in a net; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

Viimesyksyisten kokemustensa jälkeen humanisti otti ilolla vastaan uutisen, joka kertoi Tieteentekijöiden liiton tehneen kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Sen mukaan tutkijoista on tullut työttömyysturvan väliinputoajia, ja liitto toivoo tutkittavan, onko työttömyysturvalakia sovellettu heidän osaltaan lainmukaisesti. Asia on erityisen tärkeä, koska pirstaleinen tutkimusrahoitus tekee työttömyysjaksot tutuiksi yhä useammalle tutkijalle.

"Monelta tutkijalta on evätty työttömyysetuus, koska heidän on katsottu työllistyvän omassa työssään. Laissa ei määritellä, mitä omassa työssään työllistyminen tutkijoiden osalta tarkoittaa. Tulkinta on vienyt siihen, että tutkijat jäävät systemaattisesti työttömyysturvan ulkopuolelle, vaikka he olisivat valmiita ottamaan vastaan kokoaikatyötä ja heillä olisi työttömyysturvalain edellyttämää työhistoriaa."
- Tieteentekijöiden liiton tiedote 3.5.2006

Noin se minunkin kohdallani meni. Olin työvoimatoimiston mukaan työllistynyt jatko-opinnot aloittaessani ja työllistettynä pysyin, vaikka tutkimusrahoitukseni olikin katkolla. En siis päässyt virallisesti työnhakijaksi, työttömyysturvasta puhumattakaan.

Siivousfirmoissa ei onneksi nirsoilla. Maisteri kelpasi hyvin mopin varteen, toivotettiinpa vielä tohtorinakin tervetulleeksi takaisin.

Perinteisempää

Kiitos pitkän viikonlopun, Pagistaanin kolmikkokin ehätti metsästä mukaan perinteisempään vappujuhlintaan, joskin verrattain siivoon sellaiseen. Aattona se tarkoitti skoolausta skumpanskojella, uuden hervantalaisgrillin onnistunutta testausta sekä yleistä maailmanparannusta.

Pastanjauhajilta - joille jälleen kerran lämpimät kiitokset - löytyi maanmainio liekitetyn ananaksen resepti. Käyttämässämme rommissa taisi tosin olla liian vähän prosentteja, koskapa liemi ei ottanut syttyäkseen. Fariinisokerilla ja kanelilla höystettynä ja vaniljajäätelön kanssa nautittuna jälkiruoka oli yhtä kaikki herkullista.

Sitä paitsi sokeriin imeytetty absintti paloi sitäkin kauniimmalla liekillä. Ah! Kultivoituneeseen boheemivähemmistöön jääneen humanistimme lanseeraama rituaali sai jopa perinteillään pullistelevien, ylemmyydentuntoisten tupsulakkien jakamattoman huomion (joskin myönnettäköön, että Tampiksi nimetyn paikallisjulkaisun Klaus Majava oli taiteellinen helmi).

L´heure verte. Impressionistisesta dokumentaatiosta kuuluu kiitos Pagistaanin urosvahvistukselle.

Vappupäivänä humanisti pääsi seuraamaan, kun fukseja kastettiin koskeen ja nostettiin teekkareina ylös kaikkiaan neljättäkymmenettä kertaa. Dipattavien valtava määrä pisti pohtimaan, mitä nosturinkäyttäjien mielessä mahtaa liikkua monituntisen operaation aikana. Vetävätkö he keskenään pitkää tikkua, kenen kontolle keikka lankeaa? Saavatko työvuoroon joutuneet tilipussiinsa tuhdin vappulisän?

Plevnan pyttipannu osoittautui juuri niin hyväksi, kuin eräät tahot olivat antaneet ymmärtää. Se oli mitä parahin päätös kolmen päivän pikalomalle, jonka jälkeen kelpaa taas palata työmaalle henkistä hakkua heiluttamaan.

Vuodet eivät ole veljeksiä

Isojärven pikkuinen kansallispuisto Längelmäellä piti yhä varjopaikkojensa kinoksista kiinni, ja sulamisvedet vilistivät iloisina puroina rinnepolkuja pitkin. Olisi pitänyt olla kumisaappaat, mutta onneksi nuotio kuivatti sukat ja vähän vaelluskenkiäkin. Viime vuoden vappuretkellämme Seitsemisessä kevät oli vähintään viikkoa pidemmällä ja vedet vapaita, vaikka yöt olivat edelleen kylmiä ja luntakin sateli.

Nyt laavussa makeasti nukutun, kirkkaan pakkasyön äänet olivat vielä kevättalven kuulaita ääniä: teerien soidinkukerrusta ja -suhahtelua, helmipöllön puputusta ja viirupöllön huhuilua. Aamuaurinkoisella järvellä kierteli telkkäpariskunta etsien turhaan edellisillan sulapaikkoja.

Allekirjoittaneen erikoisala, kantapään kautta oppiminen, sai jälleen kerran uusia ulottuvuuksia. Opittu viisaus laitettakoon oitis jakoon: jos joutuu kahlaamaan kengät kainalossa vuolaasti tulvivan tienpätkän yli ja rikkomaan kahlatessaan puolisenttistä jääkerrosta, kannattaa varmistaa, että kaikki omaisuus on mukana. Semminkään, kun noitumiseltaan, ähinältään ja jään ratinalta ei välttämättä kuule, mitä edeltä mennyt kumppani yrittää vastarannalta huutaa.

Ainoa selvästi erottunut sana oli "vaellussauva".

Kolmannella kahluukerralla jaloista katoaa sentään armeliaasti tunto.

- - -

Seuraavassa osiossa palannemme vielä lyhyesti pagistaanilaisen vapunvieton urbaanimpaan osioon sekä ylen jännittävään kysymykseen, miten lumenvalkoisena säilynyt humanistin ylioppilaslakki selviytyi tamperelaisesta teekkarivapusta paljon nähneiden tupsulakkien seurassa. Ensin on kuitenkin lähdettävä hakemaan Hervannasta sekä koira että auto, mikä kertonee päättelykykyiselle lukijalle omaa kieltään.

Tyyntyy ja hiljenee

"Mielen niin usein täyttävä sisäinen puhe lakkaa hiljaisuuden ja seesteisyyden läsnäolon hetkessä. Tämä vaikutus ulottuu koko juoksijan olemistapaan ja kaikkeen käsilläolevaan, joka tuntuu rauhaisalta ja läsnäolevalta. Maailman seestymisen ja hiljentymisen ymmärrän siten, että oma mieli tyyntyy ja hiljenee."
- Tapio Koski: Juoksemisen filosofia (Tampereen yliopistopaino, 2005).

Lehdestä osui taannoin silmään pikku-uutinen, jonka mukaan juoksemista itsekseen harrastavat eivät ehkä olisikaan yhtä onnellisia ja stressittömiä kuin yhdessä muiden kanssa liikkuvat. Päätelmä oli tehty rottakokeiden perusteella. Porukalla pinttelevät rotat olivat erittäneet vähemmän stressihormonia kuin yksin kipittävät.

Selvähän se. Mahdollisen saalistajan kynnet osuvat laumaeläimen omaan niskaan sitä pienemmällä todennäköisyydellä, mitä enemmän kavereita ympärillä on. Tutkijat myönsivät itsekin, että tulos ei välttämättä ole suoraan sovellettavissa ihmisiin ja lenkkipoluille.

- - -

Viime viikolla junassa juttelin juoksemisesta kollegani kanssa. Hän on kovan tason veteraanimaratoonari ja valmentaa nuoria kestävyysjuoksijoita. Vaikka maratonit ja muut juoksutapahtumat vetävätkin vuosi vuodelta enemmän meitä kuntoliikkujia, nuoria kilpaurheilijoita ei laji juuri houkuttele.
- Nuoria kiinnostaa enemmän joukkueurheilu. Sitäpaitsi tavoitteellinen kestävyysjuoksu on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Monilla ei riitä kärsivällisyys pitkiin, yksinäisiin lenkkeihin, hän tuumi.

Tavallaan se on kovin ymmärrettävää. Alle parikymppisenä sitä on joka tavalla malttamaton, ja harva nuori viihtyy oman sekasortoisen itsensä seurassa hiljaa pitkiä aikoja. Ehkä nykyään entistäkin harvempi, kun jatkuva häly, viihde ja toiminta tuntuvat täyttävän jo pikkulastenkin elämän; en tiedä.

Pohdimme sitäkin, miten monet tutkijat ja muut omissa oloissaan työtä tekevät tuntuvat harrastavan kestävyyslajeja tai ylipäänsä pitävän yksin ulkoilusta. Minäkin juoksen mieluiten yksin seuran mieleisyydestä riippumatta. Silloin ei tarvitse sopeuttaa omaa vauhtiaan toisen vauhtiin, kuulostella toisen tahtia tai jutella niitä näitä silloin, kun haluaisi vain kuunnella hengitystään ja päästää mielensä irti talutushihnasta.

Toki vaihtelun vuoksi lenkkiseurakin on joskus mukavaa. Silloin juoksemisessa vain on sosiaalisuuden kautta toisenlainen henki, toinen taso.

Jos muutenkin pitää itsekseen puurtamisesta, voi pitkällä lenkillä käyminen olla sekä äärimmäisen rentouttavaa että tuoda työhön uusia oivalluksia. Sitä etätyöläinen on oppinut nopeasti käyttämään hyväkseen kiskomalla juoksutossut jalkaansa kesken päivän ja pidentämällä työrupeamaa vastaavasti illasta.
- Ehkä aivojen ravistelu saa ajatukset järjestykseen, ehdotin selitykseksi ilmiölle, jossa ensin tuskittelee puoli päivää koneensa ääressä saamatta mitään aikaiseksi, mutta juoksulenkin jälkeen pato aukeaa ja ideat tulvivat vuolaina kuin keväinen Kyrönjoki.

Se on oikeasti mielenkiintoista. Ja kokemuksena parhaimmillaan lähes mystinen. Ihan totta, te hurahtaneille hölkkääjille hymyilevät kyynikot.

"Mielen voima ja kehon voima ovat tahdossa läsnä yhtäaikaisena tai niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat sama asia. Harjoittaessamme toista harjoitamme myös toista. Erilaiset kehon harjoitukset, kuten liikunta ja urheilu, voidaan nähdä tahdon laajentamisena kehon alueelle."
- Timo Klemola kirjassa Juoksemisen filosofia.

Monen kerroksen väkeä

Lempäälän Päivääniemen rautakautista kalmistoa ja hautaröykkiöitä. Valtakunnallisestikin tärkeä muinaisjäännös sijaitsee osin hakamaalla, jota hoitavat kesäisin siinä laiduntavat ponit. Myös aholla kasvavat katajat ovat komeita.

Tällaisena päivänä sitä tuntee nöyrää kiitollisuutta alanvalinnasta*, joka sallii ajoittaisen karkaamisen kirjojen äärestä keväiseen luontoon. Tämänkertaisena alibina olivat lähiseudun muinaisjäännökset. Huonoa omaatuntoakaan ei retkestä tarvinnut kantaa, koska oman alan artikkelien väsääminen - ja, kuten asian tulkitsen, kuvittaminen - katsotaan osaksi allekirjoittaneen työnkuvaa. Humanisti nautti siis estoitta auringosta, maalaismaisemista, peippojen laulusta, nokkosperhosista ja koskessa sukeltelevista telkistä.

Kuokkalankosken pohjoisrannalla Lempäälässä on 1400-luvulta peräisin olevia myllyjen kivirakenteita.

Niin kutsuttuja kiinteitä muinaisjäännöksiä - maaperässä tai vesistöissä säilyneitä merkkejä ihmiselämästä 10 000 vuoden ajalta - on Pirkanmaalta löytynyt yli tuhat. Niitä ovat esimerkiksi asuinpaikat, kalmistot, uhripaikat ja puolustusvarustukset. Uusia löytöjä tehdään vuosittain. Nykyihmisen asuinpaikkatoiveet eivät näytä juuri eroavan esi-isien ja -äitien mieltymyksistä; asutus on tupannut keskittymään samoille alueille jo vuosituhansien ajan.

Monet muinaisjäännöksistä sijaitsevat yksityisillä tonteilla, eivätkä inventoinnin jälkeen vaadi mitään erityistoimenpiteitä. Se on jotenkin sympaattinen, jatkuvuuden tunnetta antava ajatus.
- Juu, tämän narsissipenkin alta alkaa rautakautinen hautapaikka. Se ulottuu tuonne puutarhavajan tuntumaan.

*"Alalle ajautuminen" voisi olla allekirjoittaneen tapauksessa osuvampi ilmaisu.

Kontiaiset ja supiaiset

Sanoista pitävälle maailma tarjoaa rajattomasti ilmaista hupia. Ilahduin kovasti kuullessani, että maamyyrän viralliseksi nimeksi hyväksyttiin sen vanha nimitys kontiainen. Sana kuvaakin otusta paremmin - eihän se kuulu myyriin lainkaan, vaan on hyönteissyöjä.

Niin ovat myös päästäiset, joita ensi kerran kuulin kutsuttavan supiaisiksi viettäessäni pääsiäislomaa Ylä-Karjalassa. Urosvahvistuksemme tosin arveli, että perin osuvaa sanaa tavataan maaseudulla käyttää kaikenlaisista tarkemmin määrittelemättömistä, hiirtä muistuttavista pikkuotuksista.

Supiainen. Se hymyilyttää vieläkin.

Odotuksia ja pettymyksiä

Olipa mukavaa polkaista aamupäivän juttukeikalle talviteloilta nostetulla pyörällä. Miten nopeasti matka kaupunkialueella taittuukaan verrattuna kävelemiseen, ja miten pehmeältä lämmin kevättuuli tuntuu katupölystä huolimatta.

Viime aikoina parissakin tutussa blogissa on pohdittu maallemuuton mahdollisuutta tai puitu pienellä paikkakunnalla asumista. Asia on nostettu pöydälle myös Pirkanmaan liitossa, joka teetti vuoden alkajaisiksi kyselytutkimuksen kolmessa kasvavassa kylässä eri puolilla Pirkanmaata. Tavoitteena oli selvittää, millaisia motiiveja ja odotuksia ihmisillä on maallemuuttoa kohtaan ollut, miten ne ovat täyttyneet ja millaisia toiveita asukkailla ylipäänsä asuinseutuaan kohtaan on.

Raporttia tässä yksityiskohtaisemmin referoimatta - se juttukin kun pitäisi kirjoittaa - mielenkiintoista oli se, että maalle muutettaessa uuden paikkakunnan palvelutaso oli nähty usein toisarvoisena seikkana luonnonläheisyyden ja rauhallisuuden rinnalla. Muutaman vuoden kuluessa palveluiden vähäisyys oli kuitenkin kohonnut suurimmaksi ongelmakohdaksi ja tyytymättömyyden aiheeksi. Se sai monet jopa harkitsemaan poismuuttoa (joskin mukana kyselyssä olivat myös iäkkäämmät kanta-asukkaat, joille esimerkiksi terveyspalvelujen läheisyys oli vuosien karttuessa yhä tärkeämpää).

Sama koski harvaan asuttujen alueiden julkista liikennettä ja tieverkon kuntoa; monelle tuntui tulleen ikävänä yllätyksenä, ettei ilman omaa autoa pärjännytkään, tai ettei lasten koulutiellä ollut kevyen liikenteen väylää. Toisaalta nimenomaan itse maalle muuttaneet halusivat rajoittaa tulomuuttoa ja kotikylänsä kaavoittamista, että elinympäristö säilyisi maaseutumaisena.

Tutkimuksen teettäjät tuumivat, olisiko tarvetta koota jaettavaksi jonkinlainen maallemuuttajan opas. Kyselyyn vastanneilla kun tuntui olleen maalla asumisesta kaiken kaikkiaan melko idealistinen kuva ja korkeat, osin ristiriitaisetkin odotukset. Seurauksena oli ollut pettymyksiä, pienempiä ja suurempia, vaikka monet odotuksista olivat toki myös täyttyneet.

Olen itse asunut maaseudulla useampaan otteeseen ja viihtynyt varsinkin haja-asutusalueella. Kirkonkylässä asumisesta tuntuivat puuttuvan juuri ne tärkeimmät: luonto, hiljaisuus ja väljyys. Miksi muuttaa kaupungista maaseututaajamaan katselemaan katuvaloja ja naapurin naamaa vastakkaisessa ikkunassa?

Maalla elämisen suurin miinuspuoli oli minustakin riippuvuus omasta autosta. Sen sijaan enempää palveluita en juuri kaivannut. Kauppa- ja virastoasioiden hoidon joutui vain keskittämään ja suunnittelemaan huolellisesti etukäteen, minkä perilaiskana asioijana teen joka tapauksessa, asuinpa kaupungissa tai maalla (kokemuksen äänellä voin sanoa, että ostoslistojen tekemisessä harjaantuu varsin taitavaksi parin kriittisen unohduksen myötä). Iltaviihteen perään en ole koskaan ollut, vaan valinnut ilomielin revontulet ja valosaasteettoman tähtitaivaan diskovälkkeen sijaan ja nostanut sienimetsän shoppailun edelle sen kummempia miettimättä. Elokuviin ja konsertteihin taas pääsee maaltakin, kun haluaa.

Kenties suhtautumiseni esimerkiksi palveluihin olisi perheellisenä erilainen, mutta asuinpaikkakysymyksessä ylipäänsä lienee kyse ennen muuta asenteista ja valinnoista, jotka puolestaan pohjautuvat pitkälti mielikuviin*. Omakotitalo järven rannalla maalaismaisemassa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta on kovin harvan ulottuvilla, ja asioiden tärkeysjärjestyksen ratkaisee jokainen itse. On tosiasia, että maalla on vähemmän palveluita kuin kaupungissa, ja että niiden määrä on suorassa suhteessa asukkaiden määrään. Eikä ole missään nimessä reilua tai ekologista, että joukkoliikenne maaseudulla vähenee vähenemistään, mutta se on yhtä kaikki realiteetti, jonka muuttoa miettivä joutuu ottamaan huomioon.

Elämä on heitellyt allekirjoittanutta sinne ja tänne, mutta maalle olisin kyllä valmis palaamaan koska vain. Luulenkin, että maaseutuasumisen sopivuuden oman elämänsä kuvioihin joutuu jokainen kokeilemaan aivan itse; ottamaan riskin ja tarttumaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee ja siltä tuntuu. Maallemuuttajan opasvihkoset ja muu valistus voivat ehkä antaa suuntaviivoja, mutta usein omat arvostuksensa oppii tunnistamaan vasta joutuessaan tosielämässä niiden kanssa vastakkain.

Itsetuntemus prosessissa ainakin karttuu, jos omaa unelmaa ei lopulta maaseudulta löydykään.

*Mielikuvista puheen ollen jututin kerran Pohjois-Karjalassa kaavoitusarkkitehtiä, joka analysoi nykysuomalaisten innokkuutta rakentaa ympärivuotista asutusta suurten vesistöjen rannoille. Hänen mukaansa ihmisillä oli sitkeä mielikuva sinisestä järvenselästä ja tyynestä kesäilmasta lämpimine laitureineen. Syysmyrskyjä, vaakasuoraan lentävää räntää ja talven viimoja harva tuli ajatelleeksi kysellessään rantatonttia omakotitalolleen hinnalla millä hyvänsä.
- Ei entisinä aikoinakaan rakennettu kyliä aivan rantaan. Silloin osattiin ottaa olosuhteet ja vuodenaikojen vaihtelut huomioon paremmin kuin nykyisin, hän totesi.

Tarjolla tänään

Laitoksen sähköpostilista on etätyöläisellekin oiva tapa pysyä ajan tasalla työpaikan asioista. Aivan kaikkea ei silti haluaisi tietää.

Kuten sitä, että neljänsadan kilometrin päässä sijaitsevassa kahvihuoneessa olisi tänään tarjolla kahvila Houkutuksen kirsikkakakkua.

Kiirettä pitämättä

Eilen rymytessäni järven rannassa koiran kanssa näin jään reunalla ruskean pallon, joka ei näyttänyt linnulta sen enempää kuin puunpalaseltakaan. Arvaukseni osui oikeaan: piisamihan se siinä. Välittämättä ohi kulkevista pyöräilijöistä ja kävelijöistä se istui selin tiehen ja söi ruokoa. Syödessään se vilkaisi meitä hyvin välinpitämättömästi, nautiskeli eväänsä rauhassa loppuun ja pesi sitten käpälillään naamansa kiirettä pitämättä.

Piisamien puuhia olen toki seuraillut ennenkin, joskaan näin rohkeisiin yksilöihin en ole aiemmin törmännyt. Mökkimme matalavetisessä saunarannassa piisameita on asunut vuosikymmenet. Lähinnä niitä näkee iltaisin uimassa ruokonippu suussa viiltäen veteen kaunista vanaa. Tarkkailijan huomatessaan ne vaihtavat oitis suuntaa tai sukeltavat.

Majavaa muistuttava, mutta sitä paljon pienempi piisamihan on alunperin pohjoisamerikkalainen jyrsijälaji, jota alettiin istuttaa Eurooppaan turkiseläimeksi 1900-luvun alussa. Suomeen se tuli vuonna 1919 ottaen nopeasti erilaiset vesistöt omakseen.

Minusta piisamin olemuksessa on jotakin hyvin porvarillista, vaikka näin sanomalla sorrunkin eläinten inhimillistämiseen.

Arkiselle mallilleen

Taannoisella valtiovierailulla Pagistaanin puolustusministeri pääsi tutustumaan isäntämaan ilmavoimiin.

Menee jonkin aikaa, että parin viikon reissusta palattuaan saa järjestettyä arkensa mallilleen. Tietokone huusi viruspäivitystä ja kasvit vettä, vaikka sisko olikin kiltisti käynyt kastelemassa jälkimmäisiä. Jääkaappi oli yhtä tyhjä kuin sähköpostilaatikko täysi. Paperipostitkin vaativat osansa huomiosta, puhumattakaan auringonpaisteesta ja lumettomasta maasta, jotka houkuttelivat katsastamaan muuttolintutilannetta heti sunnuntaiaamuna (naurulokkeja, telkkiä, isokoskeloita ja nokikanoja, peippoja ja västäräkkejä; sokerina pohjalla antaumuksella laulanut punarinta, joka päästi kuuntelijan aivan lähelle).

Huolestuttavat mittasuhteet saanut muurahaiskysymys ratkesi poissaollessani tavalla, josta en ole erityisen ylpeä. Ennen lähtöäni kävin vastahakoisesti ostamassa kaksi viattoman näköistä rasiaa, jotka sijoitin miehittäjien kulkureittien varrelle. Tuomion temppelit olivat tehneet tehtävänsä kahden viikon aikana; marssivien joukkojen sijaan pöydiltä löytyi enää muutama kuivettunut vainaja.

Surullista, mutta mitäpä muutakaan olisin voinut.

Luiden päällä

"Kun sun luo tullaan
luiden päällä astellaan
ja jos vesi nousee
jalat kastellaan.

Palatsien hohto häikäisee
kun niitä kesäyö valaisee
voi kuinka ootan
kun sillat taas nousee.

Tää voi olla tarinaa
kaupungin josta laulun kirjoitin
tää voi olla tarinaa
mutta sanat sun yöhön kadotin"

- Folkswagen: Kaupunki


Joka tavalla antoisan, tiivisohjelmaisen seminaarireissun ja monituntisen junamatkan jälkeen oli mukavaa kävellä myöhäisenä kevätiltana asemalta kotiin, avata ovi (kas, seinän vierellä kukkivat jo sinililjat) ja pudottaa painava rinkka lattialle; ottaa kengät jalasta, istahtaa sängylle ja huokaista syvään. Sulateltavaa riittää taas pitkäksi aikaa, ja toivon mukaan inspiraatio jatkuu kotisorvinkin ääressä.

Olen käynyt Pietarissa sen verran harvakseltaan, että jokaisella kerralla luiden päälle rakennettu kaupunki on tuntunut muuttuneen edellisestä. Reilun kolmen vuoden takaiseen visiittiin verrattuna päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousi nyt liikennemäärien kasvu. Pääkaduilla tungeksii entistä enemmän autoja ja pakokaasut hunnuttavat ilman likaisenharmaaksi. Parkkipaikoista on huutava pula, joten järkälemäiset citymaasturit* tukkivat jo jalkakäytäviäkin.

Ahtaan keskustan aamu- ja iltapäiväruuhkat ovat omaa luokkaansa; metrolla ja muilla julkisilla kulkuvälineillä pääsisi taatusti perille monta kertaa nopeammin. Mutta auto on aina auto, varsinkin oma.
- Autot tappavat tämän kaupungin, murisi itse Neuvostoliitossa syntynyt, sittemmin suomalaistunut kollegani.

Hölkötellessäni aamulenkillä pitkin Neva-joen rantakatua pohdiskelin, paljonko Pietarin ruuhkissa mahtaa ruttaantua peltiä. Melkein saman tien näin, kuinka sivukadulta kääntyi vauhdikkaasti kalliin näköinen auto, jota pääkadulla kulkevan Ladan kuljettaja yritti väistää polkaisemalla jarrut pohjaan. Aivan Ladan takana tuli kuitenkin toinen auto - ja lopun voikin arvata. Rysähdys oli komea ja sitä seurannut suma tukki koko kadun, mutta ihmiset näyttivät onneksi selvinneen säikähdyksellä.

Vanhan keskustan ilmettä ovat viime vuosien mittaan muuttaneet myös alati lisääntyvät mainoslakanat, joita vedetään rakennusten päälle jopa kokonaisten seinien mitalta. Oivallista mainostilaa, joka täytyy toki hyödyntää! Lopputulos on absurdiudessaan yhtä aikaa huvittava ja kammottava.

*Vuoden turhakkeeksi valittujen, Suomessakin hurjaa vauhtia yleistyneiden muskeliautojen suosio on allekirjoittaneelle sitkas pala nieltäväksi, minkä lähipiirinikin saa aika ajoin todistaa spontaanien jupinapurkausten myötä (eikä kyseessä ole perisuomalainen kateus naapurin hienompaa autoa kohtaan). Maastoautot toki ymmärtää silloin, kun niille on todellista tarvetta hankalakulkuisilla taipaleilla, mutta mikä ihmeen itu on kaupunkimaasturissa? Usein bensasyöppöjen hankintaa perustellaan kai oman perheen turvallisuudella, mutta sekään ei taida olla kulkuneuvon mittasuhteista huolimatta mikään itsestäänselvyys.

Tietysti voisi todeta, että niin kauan kuin itse ylipäänsä omistan auton ja lisään osaltani liikenteen päästöjä, olisi viisaampaa olla hiljaa muiden valinnoista.

Lempeät

Kevään ensimmäiset löylyt tutussa rantasaunassa olivat lempeät, vaikka talvenkolea takkahuone saikin kylpijät riisuutumaan ripeästi ja jättämään saunanjälkeisen istuskelun lyhyeen. Lähistöltä kuului teerien soidinkukerrus, lokit katsastelivat jo pesäpaikkoja jään ympäröimiltä rantakiviltä. Vajan nurkalla oli käynyt ilves jättäen hupenevaan hankeen suuret ja pyöreät kissanjäljet.

Aamukuudelta ulkona pistäytyessä peipot lauloivat täyttä kurkkua ja järven päällä leijui sakea usva.

Tänään nypitään neulasia hiuksista, tarkastetaan vaatteet lintukirppujen varalta ja siirrellään laiskasti aanelosia kansiosta toiseen. Huomenna matka jatkuu junalla Pietariin, miljoonakaupungin metrotunneleihin ja kiireisille kaduille. Koira lähtikin jo siskon mukana Tampereelle, sukset, mökkivermeet ja kirjat miehen matkassa Espooseen.

- - -

Pääsiäisaikaan lehdestä osui silmiin otsikko Puusuksen uusi tuleminen. Ensimmäinen hajamielinen ajatus oli, kuka kumma Puusus mahtaa olla, ja odottavatko jotkut häntäkin messiaana tulevaksi.

Valtiovierailulla

Pagistaanin diktaattori (ajatusten Tammerkoski, Pispalanharjun partaveitsi, äiti Aurinkoinen) ja puolustusministeri (Kalevankankaan kauhu, Iidesrannan rautahammas) tekivät viiden päivän virallisen vierailun erääseen ystävällismieliseen vapaavaltioon Pielisen rannalle.

Monipuolisen ohjelman ja diplomaattisuhteiden vahvistamisen jälkeen delegaatio palasi tyytyväisenä entiseen emämaahansa nauttimaan perinteistä pääsiäisateriaa. Huomisaamuna vapaavaltion edustaja saapuu vastavierailulle Pagistaanin itäiseen siirtomaahan, jossa perehdytään muun muassa paikallisiin ympäristökysymyksiin.

Toisin sanoen vietimme Sandyn kanssa muutaman virkistävän päivän urosvahvistuksemme perheen mökillä Ylä-Karjalassa saunomisen, halonhakkuun ja pilkkimisen merkeissä. Tänään syötiin tuttuun tapaan luomulammasta ja pashaa Joensuussa (verkkaista jutustelua, espanjalaista punaviiniä ja iltapäivän aurinkoa; pöydässä pajunkissoja ja keltaisia tulppaaneja), ja tarpeeseen tullut loma jatkuu huomenna allekirjoittaneen vanhempien mökillä. Luvassa on muun muassa linnunpönttöjen puhdistusta ja muuta ulkoilua, josta tähän vuodenaikaan on vaikea saada tarpeekseen.

Nauttikaahan tekin viiveellä vauhtiin päässeen kevään valosta, tuoksuista ja äänistä. Tämä aika on ohi niin kovin pian.

Ja hyvää pääsiäistä!

Mie ja sie

Nykyajan karjalaissiirtolainen on kai jo niin hämäläistynyt, että kääntyy vaistomaisesti katsomaan kuullessaan jonkun sanovan mie ja sie.

Joensuussa siitä tulee nopeasti aika typerä olo.

Mustarastas

Joensuussa kevät on pidemmällä kuin Tampereella, jonne viime viikot toivat aina vain lisää räntää, jäätä ja sohjoa. Täällä ojanpientareilla tuoksuu jo multa, koivun latvassa mustarastas laulaa laskevalle auringolle.

Peltoaukeiden yllä näkyi eilen töyhtöhyyppäparvia sulaa maata etsimässä.

Kevätaurinkoa

Vakituinen urosvahvistuksemme toi tullessaan ruukutetun palan kevätaurinkoa. Sitä on toivon mukaan luvassa myös idässä, jonne Pagistaanin asujaimisto suuntaa huomenna suksineen, seminaariesitelmineen ja kasvinpistokkaineen.

Matka jatkuu pääsiäisen jälkeen työreissun merkeissä Pietariin, jossa kadut ovat kenties jo kuivuneet ja lehmusten silmut lupailevat vihreää.

- - -

Viikko sitten pikkujouluissa allekirjoittanut pääsi pitkästä aikaa Plevnan bratwurstien makuun. Makkaraa tulee Pagistaaniin harvemmin hankittua, mutta tänään uunissa hautui kunnon hapankaalipata. Useammaltakin reseptisivustolta löytynyttä perusohjetta on muunneltu hieman; kokeilkaapa, jos kiinnostaa.

Hapankaali on muuten kaikkinensa varsin mainio eväs. Se sopii syötäväksi niin kylmänä salaattina kuin kypsennettynäkin.

Hapankaalipata (neljä annosta, nälkäisille ulkoilijoille kaksi)

300-350 g bratwurstia
200 g hapankaalia (jos syöjiä on enemmän kuin kaksi, voi laittaa enemmänkin)
1 suuri sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 paprika
1/2 tl pippuria
ripaus suolaa
1 rkl hunajaa
2 tl meiramia
1 tl basilikaa
2 dl valkoviiniä
3 dl kasvislientä

Paloiteltuja makkaroita ja silputtuja sipuleita pyöritellään jonkin aikaa paistinpannulla rasvatilkassa. Paprika paloitellaan. Sekoitetaan viini, kasvisliemi ja mausteet. Laitetaan kaikki ainekset uunivuokaan, kaadetaan liemi päälle ja kypsennetään 200 asteessa tunnin verran.

Luonnon ihmeitä

Aivokoralli, kuva lainattu täältä.

Uimalakki on sympaattinen esine. Siitä tulee mieleen tervehenkinen ruumiinliikunto, kuviokellunta ja muu harmiton vedessä puljaaminen, joka pitää ihmisen kumilakkeineen poissa pahanteosta.

Täti-ihmisten hyväntuuliset uimalakit ovat luku erikseen. Niistä on kilpauimarin virtaviivainen askeettisuus kaukana. Esimerkiksi tänään eräällä vesijuoksijalla oli päässään valkoinen, poimuinen lakki, joka muistutti erehdyttävästi aivokorallia. Viereisellä radalla eteni uimari, jonka ruskean uimalakin pinta toi mieleen kartiohuhtasienen.

Olisipa lakki ollut vielä sienen tapaan suippo.

Vielä en ole onnistunut näkemään uimalakkia, jollainen siskollani oli pienenä. Valokuvien mukaan siinä oli sileällä, sinisellä pohjalla valkoisia kumikukkia. Kolmiulotteisia, terälehtineen kaikkineen.

Kartiohuhtasieni, lainattu täältä.

Epäilyksiä

Miehittäjäjoukkojen vilkkaat liikkeet ovat herättäneet jälleen huolta Pagistaanin kriisihallituksessa. Niinpä sotaministeriön edustaja seurasi eilen vastarakennettua valtatietä ja raportoi, että joukot olivat perustamassa laajaa siirtokuntaa leivänpaahtimeen.

Leivänpaahtimeen!

Nyt riitti.

Sanojen synty

Pilvikerros oli jo tänään hieman ohuempi, eikä kaduilla ollut enää kahdenkymmenen sentin sohjopatjaa. Arkista torstaipäivää kirkasti myös Herkullinen kahvihetki. Olipa mukavaa tavata vanha tuttu monen vuoden ja mutkaisten polkujen takaa ja pagista niin ilmoitusluontoisista kuin muistakin asioista.

- - -

Tarpoessani sosiaalisesti virkistyneenä takaisin töihini kävin ilman sen kummempaa syytä miettimään sanaa vetonaula. Mistä se oikein tulee? Tietääkö joku?

Kotona hyllystä kaivettu Veijo Meren etymologinen sanakirja Sanojen synty ei ottanut asiaan kantaa. Mutta kävi, kuten sanakirjojen kanssa aina käy. Ainakin silloin, kun pitäisi tehdä jotakin muuta.

Olisitteko arvanneet, että vinttikoiran nimitys voidaan jäljittää muinaisgermaaniseen nimeen vendiy, jolla viitattiin nykyisin jo kadonneeseen vendien kansaan? Tai että paniikki tulee kreikan kielestä, jossa sillä tarkoitettiin metsänjumala Panin aiheuttamaa silmitöntä pelkoa sotajoukoissa tai eläinlaumassa? Kapakka on laina venäjän vastaavasta kabak-sanasta, mikä onkin järkeenkäypää. Mutta kirjan mukaan venäjään sana on lainattu turkin kielestä, missä se tarkoittaa kurpitsaa.

Istua nyt iltaa kurpitsassa.

Näin pääsiäisen alla on hyvä tietää myös se, että mämmi-sanalla on sukulaisia germaanisissa kielissä, joissa sillä on tarkoitettu lasten puuroa tai velliä (memme). Tanskan murteissa maem on puolestaan ollut seos, joka syntyy kaadettaessa kiehuvaa vettä maltaille tai leseille.

Laiska lienee balttilaina.

Nyt ja heti

Massys, Quentin: The Moneylender and his Wife 1514. Oil on panel, 71 x 68 cm. Musée du Louvre, Paris. Web Gallery of Art.

Kuluttavassa elämässä sivuttiin tänään uutista, jonka mukaan velkaneuvojia huolestuttaa pikaluottojen sumeilematon markkinointi. Moni sieltä täältä otetuilla lainoilla talouttaan paikanneista päätyy lopulta heidän asiakkaakseen.

Pagistaanissakin on ihmetelty kulutusluottomainosten kepeää asennetta velanottoon. Hiekkarantojen ja palmujen lomassa kysellään, tekeekö mielesi etelänmatkalle juuri nyt? Haluaisitko hemmotella itseäsi ostamalla heti jotakin kivaa? Et voi koskaan tietää, mitä huomenna tekee mieli hankkia; parempi varautua jo tänään ottamalla pieni käyttövippi! Korkoa nyt tulee päälle jonkin verran, mutta sitä ehtii murehtia myöhemminkin.

On aika merkillistä, että lainan ottaminen - joka on oikeasti iso ja vakava asia - on tehty kärsimättömälle nykyihmiselle yhtä helpoksi kuin lähikaupassa käynti. Oikeastaan helpommaksi; tonninhan voi vipata vaikka tekstiviestillä.

Allekirjoittaneella ei ole onneksi niskoillaan kovin suuria opintolainoja, mutta vähäistenkin maksaminen pienestä palkasta on melkoista puurtamista. Pelkkä ajatus kevyesti otetuista lisäveloista saa aikaan puistatuksia ja vision valvotuista aamuöistä. Ei, tässä asiassa luotan säästöpossuuni enemmän kuin lipeviin lainamiehiin. Matkakuume on toki aikaa sitten kroonistunut, mutta matkustelua ja vähemmän tärkeitä hankintoja varten yritän siirtää sivuun edes pienen summan joka kuukausi. Harmillisen usein sekin hupenee auton kuluihin tai muihin pakkomenoihin, mutta harmia lievittää helpotus siitä, että sukanvarressa oli niiden parin satasen verran säästöjä.

Entä jos ei olisi ollut?

Ylivelkaantuminen ei ole leikin asia, eivätkä kaikki kurimukseen joutuneet ole suinkaan eläneet kuin Aisopoksen heinäsirkka huvitellen ja tuhlaten. Elämässä voi tulla eteen ikäviä yllätyksiä. Talosta saattaa löytyä hometta. Sairastumisia ei voi ennakoida. Vähävaraisessa perheessä pesukoneen tai polkupyörän rikkoutuminen voi olla oljenkorsi, joka katkaisee budjettikamelin selän. Sormella osoittelu, hurskastelu ja jälkiviisastelu on turhaa.

Sitä suuremmalla syyllä ainakin laihalompakkoinen humanisti jättää mieluummin lainanotot tilanteisiin, joissa muita vaihtoehtoja ei ole. Pitäkää palmunne!

Tappajaksi

Näinkö lempeästä, elämää rakastavasta humanistista kovettuu armoton tappaja?

Kirotut muurahaiset ovat jatkaneet keittiöni keväistä miehitystä. Erityisen hyvin ne viihtyvät tiskipöydällä, mikä on toisaalta käytännöllistä.

Aluksi huiskin muurahaisia ohimennen rievulla. Seuraavaksi aloin pyyhkiä niitä määrätietoisesti tiskirättiin ja huuhdella sen kylmällä vedellä.

Sitten aloin käyttää kuumaa vettä.

Nykyisin sohin tiskipöydällä kipittäviä otuksia vimmaisesti tiskiharjalla ja huuhtelen ne säälimättä viemäristä alas. Sitten otan tiskirätin, silmäilen keittiötä saalistajan katsein ja vetelen seinillä ja pöydillä näkemäni muurahaiset samaan, höyryävään kadotukseen. Mitä useampi yhdellä vedolla, sen parempi.

Myönnetään. Se ei ole enää yksinomaan tuskallista.

Pönttöjen pavarotit

Talitiaisten laulurepertuaari on muuttunut. Titityytä kuulee enää harvoin, tityy on tavallisin värssy. Jotkut erikoisuudentavoittelijat laulavat tityyti.

Mutta entä tänään kuulemani tiitittidittidittidyy? Ei, se ei ollut kenenkään kännykkä. Se oli nimenomaan talitiainen; kovin pullea, keltainen ja keväisen täynnä omaa erinomaisuuttaan.

On tutkittu, että talitiaisten viisut ovat yleensä ottaen lyhentyneet. Pääsyyksi on arvailtu liikenteen melua; lyhyt säe kuuluu hälyn yli paremmin. Onkohan pitkää dittidittidyytä laulava lintu siis konservatiivi, kapinallinen* vai uuden innovaation edelläkävijä? Ja mikä tärkeintä, käykö lurittelevalla uroolla sittenkin parempi flaksi kuin lyhytsanaisemmalla laulajalla?

Kituliaasti etenevä kevät on muuttolinnuille silkkaa kurjuutta, kuten Aamulehtikin tänään toteaa. Lumiset pellot eivät juuri tarjoa lepopaikkoja, saati apetta. Ja kieltämättä itse kukin kuuntelisi jo mieluummin kiurua ja peipposta farkkutakki päällä kuin rahjustaisi räntäsateessa villapompassa, nyt kun hiihtokelitkin alkavat olla menneen talven lumia.

Mutta eläkäämme toivossa.

*Kapinallisuudesta puheen ollen, huomenna kannattaa katsoa YLE2:lta mainio musiikkidokumentti Ramones: End of the Century. Kiinnostipa kolmen soinnun punk tai ei, kyseessä on hienosti raportoitu pala populaarikulttuurin historiaa.

Tekoviherpeukalo

Maanantai on taas niin kovin - maanantai.

Oletteko huomanneet, että keinotekoisia viherkasveja myydään nykyisin elävien kanssa samoilla hyllyillä, ja että niiden valikoima kasvaa koko ajan?

Tulipa tänään kaupassa mieleen, että entä jos vilpittömin mielin ja hyvässä uskossa ostaisi marketista kauniin kasvin, veisi kotiin, kastelisi ja lannoittaisi parhaansa mukaan, juttelisi sille mukavia.

Ja sitten joku kyläilevä tuttu huomauttaisi, että onpa sinulla nätti silkkifiikus tuossa ikkunalla. Melkein kuin oikea.*

Ajatus nauratti typeryydessään vielä kassallakin. Sitä repii huvinsa sieltä, mistä voi.

Varsinkin maanantaisin.

*Vielä nolompaa tietysti olisi, jos kasvista ottaisi pistokkaita ja lahjoittelisi niitä tuttavilleen.

Oleellista

The Canterbury Tales pilgrims having dinner at The Tabard. A Feast for the Eyes.

Ainakin allekirjoittaneen elämässä sosiaaliset tapahtumat jakaantuvat kahteen päälajiin: niihin, jotka syövät virtaa ja niihin, jotka antavat sitä. Ennestään tuntemattomien ihmisten joukkotapaaminen kuuluu usein ensin mainittuun. Vaikkei yrittäisikään olla muuta kuin on, jo kankeat tutustumisriitit joviaaleine hymistelyineen ja naamalle liimattuine kohteliaine hymyineen tyhjentävät joskus akut.
- On säitä pidellyt.

Eiliset pikkujoulut olivat hilpeä poikkeus. Virtaa tuli ehdottomasti enemmän kuin meni.

Vielä Plevnan ovella jännitti kuin ensitreffeille mennessä, mutta hetimiten pöytään päästyä kankeus katosi palaamatta koko iltana. Lepo! Kyllähän nämä jo tietävät jotakin oleellista siitä, mitä olen, eikä sen tarvitse olla oikea nimi, elämänhistoria, syntymäpaikka saati ansioluettelo. Ja päin vastoin. Ei tarvitse tunnustella kepillä jäätä ja keskustella ilmavasti myöhäisestä kevääntulosta varoen sanojaan, kun juuri sanat ovat olleet se yhteinen loimilanka, joka on yhdistänyt koko kirjavan joukon ilman tapaamistakin (joskin Veeran kanssa saimme huvittua jälleen kerran huomiosta, että yhdistäviä lankoja voi löytyä historian hämäristä enemmänkin).

Merkillinen tunne.

Harmittamaan jäi vain se, ettei kaikkien liki parinkymmenen paikalle tulleen kanssa ehtinyt millään jutustella, ja että pitkässä pöydässä oli aina samaan aikaan meneillään useampikin kiinnostava - tai illan edetessä muuten vain hervoton - sananvaihto. Kiitos ja kumarrus kaikille tasapuolisesti - ja lisäpokkaus Kauralle oivallisena organisaattorina ja olkipukin emäntänä.

Kaikki olomuodot

Yksi epäystävällisimmistä säistä on sellainen, jossa itätuuli kyydittää lähes vaakasuoraan lumen, rännän, jään ja veden sakeaa sekoitusta, joka sekä pistelee silmiä ja kasvoja että kastelee kulkijan läpikotaisin. Viima viimeistelee kurjuuden kohmettamalla märälle naamalle tihruisen irvistyksen.

Juuri tuollaisessa tuprakassa tarvoin eilen kotiin päin pistäydyttyäni kurkkimassa salsamenoa Campari Clubissa. Mielessä oli telakoitua matkan varrella kuuntelemaan Pohjannaulaa, mutta ajatuskin matkan jatkamisesta kertaalleen kuivuttuani ja lämmettyäni tuntui ylivoimaiselta. Siispä sinnittelin saman tien kotiin, jossa eteisen peilistä vastaani katsoi likomärkä, räntäkuorrutteinen ja kostealta villalta lemuava olento.

Sellaiset hyvästit heitti maaliskuu. Tervemenoa.