perjantaina, elokuuta 10, 2007

Suuria asioita

Kuuppa höyryää sekä allekirjoittaneella että pikkukoiralla, joka kasvaa silmissä kuin hyvin lannoitettu ruusupapu. Minä kertaan kuumassa auditoriossa diskurssianalyysin ihmeitä (olen onnistuneesti väistellyt Michel Foucaultia jo kaksitoista vuotta, mutta nyt minut on saarrettu, merde) ja pentu opettelee koiranelämän suuria asioita, kuten hihnassa kulkemista, paikallaoloa sekä sitä, että sandaalien paikka on eteisessä, ei koiranlelujen joukossa lattialla.

Vaan nyt on juostava taas.

tiistaina, elokuuta 07, 2007

Tehhään sitte

Jostain syystä Pagistaanin päivitykset eivät näy blogilistalla, mutta vahinko ei liene kovin suuri. Huomenna alkaa karmivan teoreettisfilosofinen, mutta epäilemättä varsin hyötyisä käsitehistorian kesäkoulu, jonka myötä pehmeä lomaltapaluu leppoisine reissuraportteineen jää haaveeksi. Obeesian mehevä pohojjammaalainen antoi kuitenkin potkun vinkeään murremeemiin, jonka sadosta olen nautiskellut muissakin blogeissa.

Näin siis menisivät esimerkkilauseet itäiseen murrealueeseen kuuluvan Pagistaanin tapaan.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Miun siskon punanen mekko mahtuu miullekki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviitko appuu siinä kirjotushommassa, jonka mantsanope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
No joo, tehhään sitte niinku sie ehotit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummo sano hakevasa meijät joskus varttii vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mie meninki Hesaan bussilla, ku myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ootko nähny missää miun veljen kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostit sie sen viimeviikkosen hammeen Henkkamaukasta?

maanantaina, elokuuta 06, 2007

Onko pakko

Helteet alkavat juuri, kun on aika jättää idän järvenrannat ja mustikkametsät. Tutoriksi ylennetty, iän myötä itsepäisemmäksi käyvä karvainen assistentti on tehdä lähdön hetkellä tenän. Onko pakko lähteä taas? Pitääkö matkustaa tuntikausia päästäkseen asfalttikaduille, joilla koiran nenä on juuri pakokaasujen tasalla ja joilla marssitaan hihnan päässä samoja reittejä päivästä toiseen? Onko palattava kaikuvaan porraskäytävään ja asuntoon, jonka ikkunasta näkyy parkkipaikka ja toisinaan - miten jännittävää! - kauppakassin kanssa kulkeva naapuri?

On, Sandy, on. Ei auta. Ehkä joskus on jotain muuta, nyt kuitenkin tätä.

Pikkukoiran rytmittämä kaupunkiarki lähtee metsittyneiltä liikkeelle hieman nykien, tunnustellen, mutta lähtee kuitenkin. Parvekelaatikoiden kuukausimansikat - aivan metsämansikan makuiset - pehmentävät kotiinpaluuta. Basilika ja oregano ovat ehättäneet kukkimaan hätäisestä latvomisesta huolimatta. Joka suuntaan venyneet sisäkasvit näyttävät elämäänsä tyytyväisiltä, kiitos tunnollisen lomahoitajan.

Kohinaankin kai tottuu taas.

tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Suurmies

Pagistaanilla on nyt oma avaruusohjelma, jonka johtoon on nimitetty kuvan komistus Tanzara Rocketeer (kutsumanimen arvaaminen ei vaadi kummoista mielikuvitusta, jos tietää samassa taloudessa asuvan ennestään ruskean koiran nimeltä Sandy). Kuva on harhaanjohtava sikäli, että kuvattava on siinä paikallaan.

Kuten eilen puhelimessa ystävälle mainitsin, täysin objektiivisesti voi todeta uroonalun osoittavan jo kolmentoista viikon iässä poikkeuksellisen älykkyyden merkkejä. En epäile lainkaan, etteikö se kirjoita ensin väitöskirjaani loppuun, ratkaise sitten Lähi-Idän kysymystä ja keksi uutta, saasteetonta ratkaisua energiakysymykseen.

Klyyvarin, käpälien ja isäukon koosta päätellen kasvamassa on suurmies joka tavalla.

- - -

Allekirjoittanut teki iltapäivällä Canossan matkan Joensuun poliisilaitokselle. Ilmeisesti osa rikollisen rangaistusta on mennä noutamaan sakkoaan paikan päältä, ilmoittautua neuvonnassa, istua korvat luimussa penkillä odottamassa sisäänpääsyä ja joutua lopuksi myöntämään olevansa se tolppakameran ikuistama, huumatun piisamin näköinen olento. Allekirjoituksenkin halusivat varmemmaksi vakuudeksi.

Se hysteerinen nauruntyrskähdys oli kyllä lähes rikesakon arvoinen.

maanantaina, heinäkuuta 23, 2007

Jäähdytellään

Helteiset terveiset Confœderatio Helveticasta. Tai siis nyt jo kotikoneen äärestä.

Kahden viikon patikka- ja könyämisreissun tappioiksi on pikaisesti laskettu yksi omena (jonka omatoiminen sika tonki allekirjoittaneen repusta lounastauolla) sekä yksi Rhone-jokeen viilenemään viety kaljatölkki, jonka urosvahvistus katsoi pitkän ja hikisen päivän jälkeen ansainneensa (ja joka kellunee tällä haavaa jossain päin Ranskaa). Ei siis yhtään katkennutta raajaa, kadonnutta otsalamppua, kriisiytynyttä parisuhdetta tai edes hiertymää varpaassa.

Välttääkseen puistattavimmat ylisanat lienee viisainta jäähdytellä vielä tovi ennen tarkempaa matkaraportointia. Pyykkiä on pesty, postit luettu, tavarat purettu ja pakattu taas: huomisaamuna suunnataan vielä pariksi viikoksi Pohjois-Karjalaan. Matkan varrella käydään ottamassa kyytiin Pagistaanin uusin kansalainen, josta on kuulemma varttumassa huomattavan vilkas ja energinen yksilö.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007

Alppituuliin

Holdria tiria, holdria kukkuu. Romppeet on pakattu, karvainen assistentti viety Tampereen tätilään hoitoon ja kotiviidakolle löydetty laupias lomakastelija. Lähtölaskenta on alkanut, eikä allekirjoittaneen ahteri tahtoisi enää millään pysyä työtuolissa.

Kevyt työ vaatii raskaat huvit, joten maanantaina tähän aikaan - jollei matkanteko tyssää heti huomenissa naapurin tulviville teille - arkistot ovat vaihtuneet alppituuliin ja kirjakasat kivikkoisiin vuoristopolkuihin. Menointo on kova, mutta eiköhän se ensimmäisessä kunnon ylämäessä laannu.

- - -

Nyt muuten kannattaa mennä marjametsään. Sinne suuntaa sankoineen myös Pagistaanin pakastavainen kansa palattuaan reissusta reilun parin viikon päästä. Hilpeää heinäkuuta!

torstaina, heinäkuuta 05, 2007

Kolmas simpanssi


"Vain me luomme ongelmamme, joten on täysin meidän vallassamme ratkaista ne. Vaikka kielemme ja taiteemme ja maataloutemme eivät ole täysin ainutlaatuisia, me todella olemme ainutlaatuisia eläinten keskuudessa, koska meillä on kyky oppia toisten, kaukaisissa paikoissa tai kaukaisessa menneisyydessä eläneiden lajitovereidemme kokemuksesta."

Kesälukemista kaipaaville Pagistaan suosittelee lämpimästi Jared Diamondin klassikkoteosta THE THIRD CHIMPANZEE. The Evolution and Future of the Human Animal, joka kyllä pärjää kiinnostavuudessaan ja imevyydessään parhaille dekkaripokkareille. Uskon, että luettuasi kirjan katsot peilikuvaasi ja lajitovereitasi uusin silmin (tosin näkökulman muutoksen aste riippunee siitä, miten läheiseksi lukija on aiemmin kokenut ajatuksen ihmisestä ensisijaisesti eläinlajina muiden joukossa).

Kirja on ilmestynyt tänä keväänä myös suomeksi nimellä Kolmas simpanssi. Ihmiseläimen evoluutio ja tulevaisuus (suomentaja Kimmo Pietiläinen, kustantaja Terra Cognita).

tiistaina, heinäkuuta 03, 2007

Pachelbel Goes Techno

Kuuntelin viime yönä unissani Johann Pachelbelin kuuluisaa kaanonia D-duurissa, ja se jäi - tietenkin - soimaan päähän.

Korvamatohan ryömii usein takaisin kirottuun koloonsa, kun urheasti menee ja kuuntelee kyseisen kappaleen (riskinä tosin on, että lääke pahentaa tautia). Kaanonia ei levyhyllystä kuitenkaan löydy, joten turvauduin Internetin ihmemaahan. Ja katso - tai kuule: lähes joka instrumenttiin taipuvasta kappaleestahan on väsätty jos jonkinlaista väännöstä. Kokeiltu on, miten viisu toimii vaikkapa teknona tai sähkökitaralla. Varsinkin jälkimmäinen on kyllä aika vetävä.

Hoh.

Tässä vielä hieman perinteisempi versio.

Reissaamisen arvoinen

Keskiaikainen vastine Kennedyn salamurhalle...

Sunnuntaina Pagistaanin kaksijalkainen kansa päätti uusia toissavuotisen tempauksen ja siirtyä Mississippin suistoista 1400-luvun Turkuun. Samalla pystyttiin tarjoamaan bluesvieraalle paluukyyti kotiin.

Pistäytyminen keskiaikaisilla markkinoilla oli tälläkin kertaa kolmen tunnin reissaamisen arvoinen. Järjestelyjä oli entisestään fiilattu niin, että tunnelma oli viimeisen päivän suuresta väkimäärästä huolimatta jotakuinkin särötön. Yksityiskohdat sen tekevät! Metrilakukojut puuttuivat edelleen, ja muikeansinisten bajamajojen eteen oli pystytetty puuaita riu'ulle opastavine kyltteineen.

Vuoteen 1412 sijoitettu näytelmä oli niin ikään kiitettävä suoritus, johon yleisö vedettiin luontevasti mukaan ilman interaktiivisiin yritelmiin usein liittyvää vaivaannuttavuutta. Allekirjoittanutta ilahdutti niin ikään se, että ilmeisen huolella laaditussa käsikirjoituksessa fantasia lepäsi vankalla faktapohjalla.

...ja sen aikakaudesta riippumaton seuraus. Tällä kertaa henki lähti pormestarilta.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi yhteisen tekemisen ilo, josta puuttui rahastuksen kirpeä sivumaku. Maksullista ohjelmaa ja monenlaista henkeen sopivaa ostettavaa oli toki tarjolla, mutta tunnelmaan pääsi täysipainoisesti mukaan maksamatta senttiäkään.

Vaan niinpä kävi, että hankkimatta jäivät tälläkin kertaa sekä hullun paperit että kahden käden miekka.

maanantaina, heinäkuuta 02, 2007

Ti-dididi-di


Vaikka olen vielä kovin kaukana pienperheemme bluesmiehen ja tämän velipojan harrastuneisuudesta, maistuu Järvenpään Puistoblues kerta kerralta makeammalta. En enää yhtään ihmettele, mikä vetää parivaljakon paikalle vuosi toisensa jälkeen, satoi tai paistoi.

Tällä(kin) kertaa onneksi paistoi lukuun ottamatta muutamaa, tunnustelevaa sadepisaraa heti puolen päivän jälkeen.

Vaikka Johnny Winter olikin lauantain suuri nimi, parhaiten kesätunnelmaa tuntui kantavan Keb' Mo'n (vasemmalla) hyväntuulinen, soulahtava säveltarinointi. Sitä olisi jaksanut kuunnella loputtomiin.

Ei, hyväntuulinen blues ei ole paradoksi. Kaikkea muuta. Ehkä sininen perussävy antaa musiikille tietyn syvyyden, jota vasten elämänilo pääsee toden teolla oikeuksiinsa?

Allekirjoittanut piti kovasti myös Billy Boy Arnoldin (yläkuvassa) perinteisemmästä chicagolaisotteesta pianosooloineen ja kepeine luritteluineen.

- - -

Ja sitten kierrätetty apeoivallus: luin joskus jostakin yksinkertaisuudessaan nerokkaan vinkin, että pikniksalaatin ainekset kannattaa pakata kylmälaukkuun omiin rasioihinsa tai pusseihinsa (roskamäärää vähentävät pestävät minigrip-pussit). Yhteen ne sekoitetaan vasta paikan päällä kulhon virkaa tekevässä, puhtaassa muovikassissa. Toden totta: virtuaalimaailmankuulu Paolan pastasalaatti toimi hienosti bluespäivän lounaana Partioaitan pussista tarjoiltuna. Erityismaininnan saa se pieni tölkillinen pestoa - mitä kätevin salaatinkastike kenttäoloissa!

torstaina, kesäkuuta 28, 2007

Kasvetaan

Väittävät, että ihanteellisessa parisuhteessa kasvetaan yhdessä toinen toiseltaan oppien kohti korkeampia henkisiä sfäärejä ja syvällistä ymmärrystä kosmisen rakkauden olemuksesta.

Tai jotakin sinne päin.

Niinpä jonakin kauniina aamuna voi löytää itsensä viihdyttämästä rakasta puolisoaan silmäpieruilla*. Asian voi nähdä myös valaisevana esimerkkinä siitä, mitä jatkuva teekkarialtistus saa aikaan vessahuumoriin ylemmyydentuntoisesti suhtautuneessa, kuivakan henkevyyden ystävänä itseään pitäneessä humanistissa.

*Suorastaan suhteetonta riemastusta herättänyt ilmiö (vrt. kainalopieru) löydettiin sattumalta, kun päänsäryn vaivaama allekirjoittanut hieroi antaumuksella vasenta silmäänsä.

keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

Viimeinen

Kesäkuisena sadepäivänä on mukavaa avata pakastin, kaivaa esille vihonviimeinen mustikkarasia ja tehdä edelliselle kesälle kunniaa leipomalla piirakka (toivoen samalla, että kuluvan kesän marjasadosta tulisi ainakin kohtalainen, ellei peräti runsas).

Vielä mukavampaa on, jos leipomuksesta voi nauttia hyvässä seurassa vanhan ystävän tullessa kylään.

Siinäpä yksi arjen helmistä.

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Pitkin hampain

Taas on jätetty pitkin hampain kahden mökin rannat, halkosavotat, puusaunat ja vanamoiden valjut lemut. Taakse jäivät myös taivaanvuohen mäkätys, vettä läiskyttävä isokoskelopoikue ja oven yläpuolella hautova harmaasieppo.

Maanantai, täysi työpöytä ja kehätien kohina saavat haukottelemaan lähes tauotta, mutta parin viikon ja pitkänpuoleisen tehtävälistan päässä odottaa virkahenkilön ensimmäinen kesäloma.

Ja parvekkeella kypsyvät jo ensimmäiset kuukausimansikat.

- - -

Meille perheen kuopuksille on tarjolla mielenkiintoisia uutisia. Ovatko ne ahdistavia vai vapauttavia, riippunee henkilön suorituspainotteisuuden asteesta.

Minä olen kyllä ihan suosiolla se tollompi. Tosin siskoni muistia välillä kadehdin, kun oma pää tuntuu päästävän läpi kaiken, mitä sinne yrittää sulloa (sullomatta siellä toki säilyy sellaistakin, josta ei olisi niin väliksi).

keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Viipaloitu Pehtoori

Karjalainen kauppamies on iskenyt suoraan Ikea-sukupolven syvimpiin traumoihin. EI KASAUS HUOLIA, mainostaa joensuulainen osto- ja myyntiliike huonekaluvalikoimaansa.

Likimain nerokasta.

Toisin kuin omituinen päätös antaa sekaleivälle nimeksi Viipaloitu Pehtoori (onhan pehtoorilla kyllä kunniakasta seuraa, kuten muudan munaton Napoleon).

Ja kerta kiellon päälle: yliopiston ruokalassa tarjoiltiin jälkiruoaksi persikkarahkaa, perch quark.

No. Sattuuhan näitä itse kullekin.

Pagistaanin kansa siirtyy nyt tiedon valtateiltä vetten ääreen mittumaaria viettämään. Kaunista keskikesän juhlaa!

tiistaina, kesäkuuta 19, 2007

Väsymättä ja ystävällisesti

Voi kuinka pieninä palasina onkaan tieto maailmalla. Kroonista asiakirja-allergiaa poteva, painettuihin lähteisiin tykästynyt aatehistorioitsijanalku on joutunut väistelemään liukuhyllyjä ahkerammin kuin olisi kuunaan arvannut. Eikä loppua näy.

Tiedonmurujen haalimista helpottaa kuitenkin arkistojen hyväntahtoinen henkilökunta, joka muiden kiireidensä ohessa väsymättä ja ystävällisesti auttaa, vastailee, etsii tietoja ja kantaa mappeja - ja kutsuu hankalia aineistopyyntöjä esittävän häirikön vielä kahvillekin.

Työtäänhän he vain tekevät, mutta työnsä voi tunnetusti tehdä kovin monenlaisin ottein.

Saa nähdä, millainen on vastaanotto itänaapurin hehtaariarkistoissa, kunhan sinne saakka edetään. Byrokratia tapaa ainakin olla meikäläistä järeämpää, sanovat. Ja kahvista taitaa olla turha haaveilla.

- - -

Lapsuudenkaupunki-ilmiö hämmensi taas: kutistuneet torit ja koulunpihat, lyhentyneet välimatkat, samanaikainen vieraus ja tuttuus. Varjona mukana kulki se kymmenkesäinen, jonka maailma palasi mieleen välähdyksinä ja muistikuvina, hetkittäin hengästyttävän vahvoina.

Paluutie nykypäivään löytyi sataman paistetuista muikuista. Pahviropeellinen rasvaista proosaa tyynnyttää tehokkaasti nostalgian haikean aallokon, vaikka kuinka ilta-aurinko paistaa ja laevat huuteloo.

sunnuntai, kesäkuuta 17, 2007

Toss' on hyvä mutka

Se on tuttuakin tutumpi tie, jota olen ajanut varmaan satoja kertoja.

Siihen risteykseen, jossa satasen rajoitus vaihtuu hetkeksi kahdeksaankymppiin, olen ajanut moottorijarrutuksella rullaten. Kyllä se suurin piirtein kohdalleen on hidastunut. Ja melkein heti on pitänytkin taas kiihdyttää.

Rajoitusmerkkiä on siirretty.

Kahdenkymmenen metrin päähän merkistä on ilmestynyt uusi peltipoliisi.

Olisi nyt edes ehtinyt virittää naamalleen hirmuisen irvistyksen. Se tuli, mutta sekunnin verran liian myöhään.

lauantaina, kesäkuuta 16, 2007

Hän vai hän

Jokin aika sitten Hesarin yleisönosastossa puitiin puolivakavissaan kysymystä, pitäisikö suomen kielessä olla hän-pronominit erikseen miehelle ja naiselle. Eilen eteen osui elävä esimerkki siitä, miten paljon suvun puuttuminen kielestä voi elämää helpottaa.

Monitieteellisten kinkereidemme vieraileva professori piti esitystä sukupuoliroolien muuttumisesta Venäjällä Neuvostoliiton jälkeen. Hän oli juuri viittaamassa erääseen sosiologikollegaansa:
- His theories about historically constructed patterns of power relations...
- Lena, excuse me, but he's not he any more. He's officially she, puuttui väliin toinen vierailijamme.
- But I just met him a couple of years ago, and...
- You see, he has turned into her after that. And she was very explicit about not wanting to be called him any more, and hoped everyone would respect that.
- Oh well. Anyway, his theories... Her theories...

Tällaisia tilanteita - yllättävää haastetta tottumukselle puhua jostakusta tietyn sukupuolen edustajana - ei suvutonta kieltä käytettäessä pääse hevin syntymään. Toki on vastaavasti tilanteita, joissa suvut estävät alun alkaen erinäiset väärinkäsitykset ja käytännön hankaluudet.

Ja tietysti on muistettava, ettei kieli ole koskaan pelkkä mekaaninen viestintäväline - mutta jätettäköön arvojen, merkitysten ja piiloviestien hyllyvä suo tällä kertaa rauhaan. Sinne kun uppoaa kainaloitaan myöten jo ensi askeleilla, maallikko varsinkin.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Karjalan kunnaille

Idän pikajuna kuljetti taas valtaosan Pagistaanin väestöstä Karjalan kunnaille. Karvainen assistentti - joka tulee paremmin toimeen vieraiden kissojen kuin koirien kanssa - vaihtoi joviaalisti neniä maisemia katselleen matkalaisen kanssa. Kahdeksanvuotias kissaherra oli kuulemma tottunut reissaamiseen pennusta saakka, minkä toki huomasi maailmanmiehen elkeistä.

Perillä taivas oli sinisenmusta ja maisema kellersi pahaenteisesti. Ehdin juuri ottaa rinkan selästä ja kengät jalasta, kun rytinä alkoi loppuakseen kuin seinään puoli tuntia myöhemmin.

Huomisaamuna mainittu assistentti muilutetaan mökille ja allekirjoittanut kahdeksi päiväksi kinkereille Kolin kansallismaisemiin. Ensi viikolla vuorossa on kolmen päivän arkistokiertue Savonmaalla (onkin mukava pistäytyä pitkästä aikaa syntymäkaupungissaan). Tiiviinpuoleisen ohjelman rakoja on tilkitty ystävien tapaamisilla - ja sittenhän on jo juhannus.

Juhannus. Minne katosi alkukesä? Aivan kuin joku olisi painanut pikakelausnappia, joka sai tuomet, kielot, syreenit ja pihlajat lehtimään, kukkimaan ja kuihtumaan silmissä. Linnunpoikiakaan ei enää aikuisista erota, vaikka kevätmuutosta on vain hetki.

Vuoristofilmejä

Banff Mountain Film Festival tarjoili eilen kolmituntisen otoksen palkituista vuoristoaiheisista filmeistä. Kokonaisuus oli varsin seikkailu- ja urheilupainotteinen esittäen vuoret lähinnä suuren kädellisen puuhalandiana. Lumilauta luisti ja rokki soi.

Kiinnostavinta antia parin lyhyen kiipeilypätkän lisäksi oli ranskalaispariskunnan dokumenttielokuva 8000 kilometrin pyöräilystään Mongoliasta Intiaan. Hankkeessa - sekä itse retkessä että elokuvassa - oli suorastaan liikuttavaa sisua, asennetta, huumoria ja sopiva annos nöyryyttä. Sen sijaan kertomus ammattimaisen base-hyppääjän (!) yrityksestä päästä hyppäämään erään länsiafrikkalaisen kivimuodostelman huipulta oli lähinnä käsittämätön. Suurella rahalla vauhditettu retkikunta ajaa päräytti yhteen Malin köyhimmistä kylistä, pystytti sponsoritelttansa ja ryhtyi hartiavoimin vinssaamaan norjalaisurheilijatarta tavoitteeseensa.

Mukaan ympätty teennäisen oloinen maailmanparannushenki jäi huokumaan onttouttaan, kun veden puutetta taivasteltiin taustalla energiajuoman mainos. Vastakohtaisuus oli kerta kaikkiaan liian irstas.

Mutta kenelläpä on rotia heittää se ensimmäinen kivi. Elämysten perässä juoksemisessa luonnonvaroja tuhlaten lienee lähinnä aste-eroja.

maanantaina, kesäkuuta 11, 2007

Töllöntyö

Väsätessäni arvostelua kauppahallien historiaa käsittelevästä kirjasta tajuntaan nousi - taas kerran - muuan entisen kotikaupunkini töllöntyö.

Joensuulaiset arvaavatkin jo, mistä on kyse.

Kauppahallien nousukausi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, jolloin torikaupan hygienia- ja järjestysongelmia pyrittiin saamaan kuriin siirtämällä kaupankäyntiä sisätiloihin. Myös Joensuun torille rakennettiin vuonna 1902 puinen halli kansallisromanttiseen tyyliin. Sitä laajennettiin vielä vuonna 1927.

Vanha kauppahalli palveli kaupunkilaisia aina 60-luvulle saakka. Tuolloin kaupunkiin alettiin kaivata "modernimpaa" ilmettä. Aikansa kukkasena torin toiselle laidalle nousi uusi, matala betonikauppahalli.

Ei siinä mitään. Siinäpähän nousi. Mutta pikkukaupungin pienellä torilla kaksi kauppahallia on aika paljon.

Kaupunkilaiset havahtuivat vasta, kun puuhallin purkamisesta oltiin tekemässä päätöstä kaupunginvaltuustossa. Barrikadeille vanhan hallin säilyttämiseksi kapusivat Muinaistieteellinen toimikunta eli nykyinen Museovirasto, ryhmä joensuulaisia arkkitehteja, julkisivulautakunta, kaupungin rakennustoimisto sekä kaupunginhallitus kaupunginjohtajaa lukuunottamatta. Mutta turha oli potkia edistyksen jaloa aatetta vastaan. Halli myytiin silloisella 710 markalla purettavaksi joulukuussa 1968. Polttopuillahan on aina käyttöä.

On komistuksen perään sittemmin itkettykin, manailtu päättäjien käsittämättömiä aivoituksia ja haaveiltu hallin uudelleenrakentamisesta. Mutta niin se vain on - kerran tuhottua ei takaisin saa. Eikä uudesta vanhaa.

No, kohtahan 60-luvun kauppahalli - aikansa arkkitehtuurin tyylipuhdas edustaja - alkaa olla suojeltavan ikäinen. Mutta luulenpa, että harva perään parkuisi, jos se jonakin kauniina aamuna olisi selittämättömästi kadonnut.

Kuvat on lainattu täältä.

sunnuntai, kesäkuuta 10, 2007

Talviturkit Liesjärveen

Liesjärven kansallispuisto Kanta-Hämeessä on niin pieni, ettei sinne juuri kannata teltan kanssa lähteä. Kesäiseen päiväretkeen se oli sen sijaan omiaan. Rapeankuiva kangasmetsä tuoksui helteelle, keltakurjenmiekka ja oravanmarja kukkivat ja varjopaikoissa kulkijoita ehätti seuraamaan sinnikäs hyttyslentue. Kyynäränharju - noin kilometrin pituinen, kapeaakin kapeampi kannaksenruikale Liesjärven ja Kyynäränjärven välissä - oli vinkeä kokemus.

Korteniemen perinnetilalla sattui juuri olemaan jonkinlainen puuhapäivä työnäytöksineen. Väkeä riitti ilman meitäkin, joten katsoimme parhaaksi väistyä metsänpeittoon silmäiltyämme pihapiirin läpi ja vaihdettuamme pari kohteliasta määkäisyä mustankirjavan vuohen kanssa. Maatiaiskukko päätteli - aivan oikein - hihnan päässä kuikuilevan assistentin olevan kettujen sukua ja johdatteli kanansa arvokkaasti kauemmaksi. Ei mitään hätää rouvat, tilanne on hallinnassa, siirrytäänpä kuitenkin hyvässä järjestyksessä sivummalle...

Vapaan kanaparven katselu korvaisi kyllä monta terapiakertaa, mitä ihmismielen hyvinvointiin tulee. Samaten suomenhevosen harjanjuuren rapsuttelu.

Talviturkkikin tuli heitettyä sekä neli- että kaksijalkaisilta (jälkimmäisistä toinen oli tosin ehtinyt jo perjantaina mereen). Kesäturkit taas kuivatteli kuuma kallio ja iltapäivän aurinko.

torstaina, kesäkuuta 07, 2007

Viisaat

Jos sanonta viisaat istuvat varjossa pitää paikkansa, niin mitähän tästä voisi päätellä? Eräät eivät saa tarpeekseen paahteesta, vaikka vesi tippuisi kielestä ja keuhkot kävisivät kuin palkeet.

tiistaina, kesäkuuta 05, 2007

Yritys

Tuuletusräppänästä telläytyi sisään ampiainen, joka alkoi kyhätä ikkunanpuitteeseen pesää. Tapaus innoitti pohtimaan aamukahvipöydässä, millainen olisi ampiaisyhdyskunnan tapaan toimiva yritys.

Keväällä yrityksen naispuolinen johtaja heräisi talvihorteestaan ja alkaisi rakentaa liiketiloja sopivaksi katsomaansa paikkaan. Sitten hän aloittaisi munimisen. Näin alkunsa saavat työläiset - valkokaulustyöntekijät, huoltojoukot ja teollisuusvartijat - raataisivat vimmaisesti koko kesän. Loppukesällä olisi kiihkeiden työpaikkaromanssien aika. Siten yritysjohtaja varmistaisi seuraavan kauden työvoiman, koska syksyn tullen vanhat työntekijät kuolisivat pois.

sunnuntai, kesäkuuta 03, 2007

Ja se Oolannin sota

Kun nelijalkainen toipilas näytti sunnuntaiaamuna olevan jo oma itsensä, uskaltautuivat kaksijalkaiset harrastamaan hieman paikallisturismia. Suomenlinna olikin allekirjoittaneelta vielä näkemättä.

Ei ole enää. Hurraa, hurraa, hurraa.

Eväsleipien syöminen vallituksen suojaisessa lokosessa lintuja ja vesiliikennettä katsellen oli sunnuntaiterapiaa parhaimmillaan. Voi vain kuvitella, miltä saarella tuoksuu noin viikon kuluttua, kun syreenit ovat kukassa.

Tulipa myös opittua, mikä on kuivatelakka sekä havaittua, että pullasorsuus omaksutaan jo untuvikkona. Yhdeksänpäinen heinäsorsapesue kipitti kilvan nokkimaan ojennetun käden sormia emon seuratessa tyynenä vieressä.

lauantaina, kesäkuuta 02, 2007

Ei välttämättä

On paikkoja, joihin ei välttämättä haluaisi tutustua, niin hienoja kuin ne ovatkin. Sellainen on esimerkiksi taannoin Viikkiin muuttanut yliopistollinen eläinsairaala.

Karvainen assistentti halusi eilen ulos aikaisin aamulla. Ja kahden tunnin päästä taas. Ja uudestaan. Ja taas. Ovella ravaaminen viittasi ikävän selvästi virtsatietulehdukseen.

Perjantaina iltapäivällä ei enää eläinlääkäriaikoja saanut, joten neljän jälkeen otimme pyydetyn nestenäytteen purkkiin ja suuntasimme Viikkiin päivystykseen. Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme tulehdusdiagnoosin, antibioottireseptin ja jokseenkin kipeänoloisen koiran kanssa kotiin.

Surkealta Sandy vielä tänäänkin näyttää, ja mikä harmillisinta, kieltäytyy tyystin juomasta vettä tai edes lihalientä. Ilmeisesti se yrittää samaa, epäonnistumaan tuomittua taktiikkaa kuin moni ihmislapsi samasta vaivasta kärsiessään: kun ei juo, välttyy kivuliailta vessareissuilta. Vanhemmiten sitä vasta älyää, että ahkera vedenjuonti lievittää kiusaa.

Niinpä meilläkin turvaudutaan - eläinlääkärin ohjeistuksella - pakkojuottoon vähän kerrassaan.

perjantaina, kesäkuuta 01, 2007

Turpa

Hammaslääkäri poisti vihdoin etuhampaitteni takaa rautakaaren, joka laitettiin sinne ammoisen oikomishoidon tulosta ylläpitämään. Sen jäljiltä löytyi paikkailtavaa sen verran hankalista paikoista, että ikeneen tökättiin puudutuspiikki.

Puudutuksen häviäminenhän ottaa aina aikansa. Yleensä tunnottomuus on kuitenkin toispuoleista aiheuttaen lähinnä huolta siitä, valuuko hervottomasta suupielestä huomaamatta kuolaa.

Mutta etuhampaiden symmetrinen puudutus aiheuttaa mitä riemastuttavimman ilmiön. Nenän ja ylähuulen tunnottomuus saa aikaan tunteen, että minulla on turpa. Jättimäinen ruohonsyöjän turpa! Tai kenties tapiirin kärsä.

Valmiiksi

Matalapaineestako johtunee, kun olen viime aikoina ollut joltisenkin unelias ja hajamielinen, unohtunut tuijottamaan tuulessa heiluvaa vaahteranlehteä, parkkipaikalla patsastelevaa harakkaa tai ilmoitustaulun valkoista nastaa. Huomaan kaipaavani tunnetta, että asiat tulevat valmiiksi. Sitä syvää tyydytystä, jonka suoritetun tehtävän yliviivaaminen listalta tuottaa, vaikka seuraava olisi jo odottamassa.

Sellaisia hetkiä ovat aikanaan tarjonneet vaikkapa toimittajan pätkähommat. Asia kerrallaan muotoutuu jutuksi, joku helposti, joku työläämmin. Yksi tuntuu itsestäkin hykerryttävän hyvältä, toinen pakolla puserretulta. Usein on kiire saada lehti painoon, ja käsistään joutuu jättämään tekstejä, joista tietäisi saavansa parempia viilaamalla vielä hiukan.

Mutta ne valmistuvat.

Kun palkkatyönä on väitöskirjan väsääminen, valmiiksi tulevia asioita on harmillisen vähän. Autuaalliset aikaansaapuuden tunteet ovat harvinaisia, vaikka tunnollisesti asettaisi itselleen aikarajoja ja pilkkoisi päämääräänsä pienemmiksi etapeiksi. Tehtävän loppuunsaattaminen on jo poikinut lisäurakan, kysymykseen vastaaminen tuottaa lisää kysymyksiä, maatuskan sisältä löytyy aina uusi maatuska. Kirjan viitteistä löytyy lisää kirjoja, jotka on hankittava käsiinsä. Langanpäitä joutuu jättämään auki, alaviitteitä tyhjiksi, laittamaan sulkuihin muistutuksia itselleen: etsi alkuperäislähde, tutki tarkemmin, selvitä lisää!

Ehkä siksi halkojen pinoaminen tai mintuntaimen istuttaminen parvekeruukkuun tuntuu nykyisin nautittavammalta kuin koskaan. Asioiden valmiiksi saattamisen tarve - luulisin sen olevan ihmisessä enemmän tai vähemmän sisäsyntyinen - hakee kai uomansa aina jostakin.

Vaikka sitten kasvien kastelusta tai sipulin pilkkomisesta.

tiistaina, toukokuuta 29, 2007

Millä asialla

Jälkikasvuttomana sitä toisinaan miettii, millaisena näyttäytyy maailma niille, jotka ovat vastuussa ihmisen avuttomista poikasista, omistaan tai toisten. Onko se täynnä uhkia: autoja, joenrantoja, pihalampia, viruksia, villieläimiä, vihaisia koiria ja kieroon kasvaneita aikuisia?

Eilen kolusin kaupunginmuseon intendentin kanssa päiväkodin lähimetsää maalinnoitteita tutkien. Etsiessäni hyviä kuvakulmia kiviraunioihin meitä lähestyi nainen, toinen lapsia pihalla paimentavista hoitajista.
- Anteeksi, mutta keitä te olette ja millä asialla liikutte?
Esittelin meidät ja selitin tekeväni lehtijuttua linnoitteista, jolloin nainen rentoutui ja pahoitteli kyselyään vielä kerran.
- Ymmärrättehän, meidän pitää olla tarkkana.

Tokihan sen ymmärtää*. Kamera ja kaikki. Mutta tapauksesta jäi hämmentynyt olo. Tätäkö, tällaistako?

*Konttauskypäriä ja muita pehmusteita en sen sijaan ymmärrä (tietysti voi mietiskellä, mitä niiden kasvava suosio kertoo nykyajan kasvatuskulttuurista). Tällit kun ovat edessä ennemmin tai myöhemmin, kunnes oppii hahmottamaan omat ulottuvuutensa. Ja eräillä meistä vielä senkin jälkeen. Da capo ad infinitum. Bonk.

lauantaina, toukokuuta 26, 2007

Ei

Suomalainen kaunosielu on jäyhä, mutta herkkä.

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Lentävä pappi

Allekirjoittanutta viihdytettiin viime yönä unella, jossa esiintyi lentävä pappi. Vaatetuksesta päätellen sielunpaimen oli itäisen kansankirkkomme palvelija, ja hän liiteli vastaan säännöllisesti eräällä rehevällä metsäpolulla. Mieleen jäivät mustan kauhtanan lepattavat hihat ja suorina sojottavat jalat huolella kiillotettuine kenkineen. Lentonäytöstensä päätteeksi pappi tapasi lehahtaa vaahteranoksalle istumaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Kiusallista muuten hauskassa unessa oli, etten saanut ketään läheistäni vakuuttuneeksi lentävän papin olemassaolosta, koska hän ei suostunut näyttäytymään muulloin kuin ollessani liikkeellä itsekseni.

torstaina, toukokuuta 24, 2007

Eläinten aika

Pentti Sammallahti: Cilento, Italia, 1999. Nykytaiteen museo Kiasma.
Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto, lainattu näyttelyn sivuilta
.

Viikon taidevinkki: vielä ehtii katsastamaan Ateneumin Eläinten aika-näyttelyn, joka on auki ensi sunnuntaihin saakka. Tarjolla on sympaattinen ja monipuolinen kooste eläinaiheisista teoksista 1500-luvulta nykypäivään.

Viikon säästövinkki (vastaisen varalle, tähän näyttelyynhän sitä ei ehdi enää soveltaa): keskiviikkoiltaisin viiden jälkeen museoon pääsee ilmaiseksi.

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2007

Tarjous

Ikkunafirman mainos aamun lehdessä on huojentava ajatellen mahdollista taloudellista ahdinkotilaa.

Pyydä tarjous kotisi ikkunoista.

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Oivallus

Joskus sitä pääsee todistamaan hetkeä, jolloin syvällinen totuus paljastuu ihmissielulle oivalluksen kautta (joskus harvoin oivallus on oma, useimmiten ei).

Uimahallin saunan lauteilla istui liuta noin kahdeksankesäisiä tyttöjä. Vilkkaan keskustelun aiheena olivat poikapuoliset luokkatoverit.
- Mä jouduin bussissa Markuksen viereen, yääk!
- No arvaa kuka istui Jussin kanssa? Se ei edes ikinä sano mitään!

Ja niin edelleen, kunnes koko joukko jäi sanattomaksi yhden tytöistä esittäessä kuohuttavan ajatuksen.
- Hei aatelkaa! Entä jos ne puhuukin meistä samalla tavalla?

maanantaina, toukokuuta 21, 2007

Nimittäin

No niin. Kello on kaksitoista ja naamiohuvit saavat päättyä. Päätin käytännön syistä palata kirjoittamaan omalla nimelläni kokeiltuani parin vuoden ajan virtuaalista nimimerkkielämää.

Eipä Pagistaaniinkaan kummoisia valtionsalaisuuksia tule kirjoiteltua, että sikäli vainoharhaisen piileskelyn ja sivuilleen pälyilyn joutaa lopettaa. Omalla nimellänihän olen päivittänyt satunnaisen epäsäännöllisesti Historian havinoita, ja nyt ryhmäblogien listalta löytyy myös vauhdikkaan alkuspurtin ottanut Minun Venäjäni.

Apropos vauhti, jos jotakuta kiinnostaa hyväkuntoinen ja siivotapainen farmaribemari vuosimallia 1991, niin lisätietoa löytyy täältä.

Vimmaisesti eteenpäin

Sunnuntai-illan kotiinpaluu kertoi, että kevät on kirinyt viikossa vimmaisesti eteenpäin. Ylenpalttiseksi yltynyt vihreys vaimentaa liikenteen melua, pihakallio on keto-orvokkien peitossa ja tervapääskyt kirkuvat kaupunkikesää taivasta viillellen.

Mikä parasta, tuomet kukkivat.

Pohjois-Karjalassa koivujen hiirenkorvat olivat vielä pieniä ja varovaisia, vaikka lämmin, puuskainen etelätuuli antoikin aavistuksen tulevasta. Käkikin kukkui jo. Liperissä pihavaahteran pönttöön oli asettunut kirjosieppo, ja nurmeslainen kalalokki hautoi tutulla vesikivellä vilkuillen epäluuloisena saunanlämmittäjiä.

Kaksi urospuolista heinäsorsaa näytti niin ikään olevan kovin lämpimissä väleissä. Aikovatkohan ne adoptoida munan?

- - -

Idänviikkoon mahtui taas monenlaista murhanhimoisten liukuhyllyjen väistelystä halkotöihin. Reissulla saatiin myös vahvistus Pagistaanin väkiluvun (ja naarasvallan) kasvulle heinäkuussa.

Kahden talouden yhteislauma kutistui vuoden sisällä neljästä koirasta kahteen, kun vanhoista papoista jätti aika. Selman pesti senioriväen personal trainerina on vakinaistettu ja karvainen assistenttini Sandy täyttää kesällä komeat yhdeksän vuotta.

Niinpä päätimme varmistaa ajoissa, ettei sohvannurkka jää tyhjäksi, kun väistämätön joskus - toivottavasti vasta hyvin pitkän ajan päästä - tapahtuu.

Tuleva kansalainen mahtuu toistaiseksi kämmenelle ja käyttää energiansa syömiseen ja nukkumiseen, mutta parin kuukauden kuluttua tilanne on jo vallan toinen. Ikäneitoassistentin tutorintaidot, kärsivällisyydestä puhumattakaan, joutuvat epäilemättä koetukselle.

maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Ei toimi

Humanistin tulostin ei toimi. Se vetää paperia ruttuun, tulostaa suttua ja jumittaa kokonaan. Mikään ei auta. Humanisti alkaa jo hätääntyä, manailla surkeutta suureen ääneen ja laskeskella, kannattaako vempelettä viedä korjattavaksi vai ei.

Insinööri tulee huoneeseen, sanoo jotakin rauhoittavaa ja alkaa tutkia tulostinta.
- Olen minä sen jo tarkistanut. Kyllä se on oikeasti rikki, huomauttaa humanisti hieman loukkaantuneena. Niin kuin tässä ei omaa laitetta osattaisi huoltaa.

Kuluu hetki. Insinööri suoristaa selkänsä ja ojentaa humanistille jotakin.
- Siellä oli lyijykynä. Nyt sen pitäisi toimia.

Toimiihan se.

- - -

Toinen arkinen jännitysnäytelmä nähtiin aikaisemmin illalla (ai mikä jääkiekko-ottelu?). Olohuoneen ikkunan alla pönötti nukkuva rusakko. Korvat repsottivat rentoina sivuilla ja ristiturpa teki vipattavaa liikettä. Käpälät nykivät. Se näytti luottavan täysin suojaväriinsä, eikä syyttä.

Sitten nukkuja alkoi kallistua uhkaavasti sivulle. Kallistui hetken ja teki unissaan korjausliikkeen.

Pian sama toistui.

Henkeä pidättäen seurasimme, kuinka kolmas kallistuminen jatkui jatkumistaan. Ja niinpä vain koko rusakko kellahti lennokkaasti kyljelleen, heräsi ja katseli ympärilleen pöllähtäneenä kuin kokouksessa nolosti nukahtanut virkahenkilö.

Onneksi se ei kuullut sydämetöntä nauruamme.

- - -

Kohta on taas pakattava reppu ja hypättävä karvaisen assistentin kanssa idän pikajunaan. Kyllä, myös hänelle ostetaan oma lippu.

sunnuntai, toukokuuta 13, 2007

Mätäojan lehdoissa

Mätäojan lehdoissa laulaa jo satakieli. Rentukat kukkivat ja saniaisen kippuraversot alkavat hiljakseen oieta. Mielenkiintoista kyllä, kaupunkipuron nimen alkuperäksi esitetään mätästä eikä suinkaan mätää, kuten ensikuulemalta luulisi. Itsekin arvelin nimen saaneen alkunsa kesähelteessä muhivasta, metaaninhajuisesta rantaliejusta.

Kuljeskelu rantapoluilla voi päättyä hieman tylysti, jos - kuten todennäköisesti käy - putkahtaa pusikosta suoraan golfkentälle. Vaikka säästyisikin saamasta palloa otsaansa, on lyhyeksi nysitty viheraavikko golfkärreineen jonkinmoinen vastakohta elämää rapisevalle ryteikölle.

- - -

Testasin Pastanjauhajien jenkkihenkisen keksireseptin kehitellessäni viemistä lauantain kyläpaikkaan. Pagistaanin koekeittiö yhtyy jauhajien suositteluihin! Kökkäreet jäävät jäähdyttyäänkin herkullisen meheviksi, toisin kuin monet perinteisemmät pikkuleivät. Sattumiksi valitut tumma suklaa (kaakaopitoisuus 60%) ja pähkinäsekoitus säestivät hienosti toisiaan - ja kuten ohjeessa neuvotaan, ne kannattaa jättää varsin rouheiksi paloiksi.

Jos vain malttaa, kakkusten on hyvä antaa olla rauhassa seuraavaan päivään, koska silloin uunissa sulanut suklaa ehtii jähmettyä.

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Kevätnurmea


Uusimmassa Suomen Luonnossa on hienoja kuvia nyrkkeilevistä rusakoista. Meidän pihajäniksemme parturoivat kevätnurmea sopuisasti piittaamatta ohikulkijoista sen enempää kuin parvekkeelta kurkkivasta puskapaparazzistakaan.

tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Hylkivät toisiaan

"Bloggaaminenhan on spontaania asiantuntemattomuuden esittelyä. Taustojen selvittäminen kuivattaa aina kirjoitusinnon. Informaatio ja kantaaottavuus jotenkin luonnollisesti hylkivät toisiaan."

Matti osui asian ytimeen.

Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että bloggausintoni tilapäinen notkahdus liittyisi joihinkin hybristisiin harhakuvitelmiin oman asiantuntemuksen kasvamisesta.

Pikemminkin päin vastoin. Tiedättehän - kun tajuaa, miten vähän tietää, saati ymmärtää ja niin edelleen. Toisaalta sen tajuaminen on mahdottoman lohdullista, koska samalla katoaa paljon joutavia vakavasti otettavuuden paineita.

Saa ikään kuin luvan kanssa olla iloinen tollo.

lauantaina, toukokuuta 05, 2007

Ensimmäistä kertaa

Ensimmäistä kertaa lähes kahden ja puolen vuoden aikana minusta tuntuu, että pieni loma blogeista voisi olla paikallaan. Kierrosten lisääminen väikkärin kanssa taitaa väistämättä olla pois muusta, jos myös se muu edellyttää ajattelemista, kirjoittamista tai ylipäänsä koneen ääressä istumista.

Vapaa-ajalla veri vetää metsäpoluille ennemmin kuin virtuaaliviidakkoon. Ulos sisätiloista, ulos omasta päästä. Karikkeesta nousevat kielojen lehtipiipot - niitä on täällä etelässä niin paljon! - kiinnostavat enemmän kuin kantaaottaviin keskusteluihin osallistuminen.

Eikä niistäkään viitsi jatkuvasti jankuttaa, kieloista.

Huolestuttavampi vaihtoehto tietysti on, että minusta on tulossa pysyvästi laiskanpulskea erakko; henkisesti unelias, väsynyt pohtimaan, huolestumaan, tiedostamaan ja kokemaan luovaa ahdistusta. Minun asiani ovat verrattain hyvin tässä ja nyt, mutta riittääkö se?

Ei kai sentään. En usko ainakaan.

Mutta mitä kirjoittaa, mitä sanoa, kun sanalaarista paistaa pohja? En väitä, että sanottavani olisi ennenkään häikäissyt korkealentoisuudellaan saati omaperäisyydellään, mutta nyt teräni tuntuu tylsyneen entisestään sekä suhteessa omiin turinoihin että muiden kirjoitusten lukemiseen ja kommentointiin.

Pagistaanin julkilausumat saattavat siis harventua hieman. En enää asiakseni mieti, mistä tänään kirjoittaisin (sanatyöläiselle päivittäisen lastun vuoleminen on kyllä mitä parhainta verryttelyä, mikä on ollut puhtaan itsekäs syy ahkeralle päivittämiselle, sanottavaa tai ei). Kirjoitan, kun kirjoituttaa ja tulee asiaa, tärkeää tai turhanpäiväistä. Ja sitähän kyllä tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Varsinkin jälkimmäistä, arvaan.

"Olemme vähät, olemme kevyet,
ja toivomme on rientää
kuin tuuli vapaasti, kuin tuuli
suhista puussa, nostaa lintu tai
puhua hymy valkeaan veteen."

- Tuomas Anhava

perjantaina, toukokuuta 04, 2007

Partakarvoja

Aamulla hammaslääkärin odotusaulassa selasin lehteä, jossa oli juttua kielen tarttumisesta jäiseen rautaan. Ortodoksisen kirkon erityisongelmaksi mainittiin ulkomailta vieraisille tulevat papit ja piispat, jotka työntyvät suutelemaan kirkkojen ovia talvipakkasessa. Ovien metalliosista joudutaan sitten raaputtamaan irti huulenkuvia ja partakarvoja.

Kyseessähän on peräti vakava ja kiusallinen asia, jossa ei ole mitään nauramista. Sitä paitsi hammaslääkäriin jonottavilla koululaisilla on tarpeeksi vaikeaa ilman oudosti hytkyvää tätiäkin.

- - -

Pistäydyin eilen pikaiselti kurkkaamassa tunnelmia blogimiitissä sekä nauttimassa ilmaisen siiderin, kiitos vain. Oli mukava vaihtaa jokunen sana niin uusien kuin vanhojenkin tuttujen kanssa; toivottavasti ilta jatkui hilpeissä merkeissä (pahoitteluni pöytäkumppaneille epäkohteliaasta pois luikahtamisestani; olen kovin kömpelö hyvästelemään ihmisryhmiä, enkä koskaan kehtaa keskeyttää hyviä keskusteluja ilmoittamalla, että "Huomio Kaikki, Nyt Minä Poistun").

torstaina, toukokuuta 03, 2007

Täällä taas

Hän on täällä taas.

Neiti Kevät, kyllä, mutta hänen helmoissaan kantautuneena myös uskollinen ystävämme lintukirppu.

Istumme sohvalla katsomassa uutisia. Kirppujuttuihini ja puremajälkiini hieman skeptisesti suhtautunut mies hätkähtää, osoittaa jotakin hyvin pientä ja kysyy, mikä ihme tuo on. Kumarrun katsomaan.
- No, siinä on nyt se lintukirppu.
- Jumankauta! Se puri!

Ainakin hän nyt uskoo, että niitä on olemassa. Oikeassa olemisen ilo - tai pikemminkin oikeassa olemisen todistetuksi tuleminen - lievittää puolestaan ihmeesti kutinaa.

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Tähän ikään mennessä

Uskokaa tai älkää, mutta en ole tähän ikään mennessä maistanut tupakkaa tai muita vastaavia tuotteita. Tilaisuuksia olisi toki ollut, mutta uteliaisuus - jonka puutteesta allekirjoittanut harvemmin kärsii - ei ole riittänyt siihen, että olisin viitsinyt tehdä lähempää tuttavuutta pahalta haisevan aineen kanssa.

Vappuaattona Tampereella - tai vappuaamua se kai jo oli - asiaintila tuli korjattua lankomiehen valmistujaissikarilla.

Sikarin tuoksuhan ei ole niin luotaantyöntävä kuin perustupakin, joten odotukset olivat verrattain korkealla. Aivan turhaan. Lähelle makukokemusta voisi päästä, jos kuivattaisi kissan kääkäleen, sytyttäisi sen palamaan ja vetäisi sitten savua suuhunsa.

Tämä mielikuva aktivoitunee vast'edes aina nähdessäni jonkun tupsuttelevan sikaria nautiskelevan näköisenä. Minua ei enää naruteta.

Myös patxaran oli allekirjoittaneesta pahaa, muut vapputarjoilut (mukaan lukien kaljatölkkikanat Susan ja Merikukka, rauha heidän muistolleen) sekä seura tuttuun tapaan mainioita.

maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Kuin pumpulissa kävelisi

Toiveikkain mielin ilmoitettakoon, että eräänlainen Graalin maljan etsintä näyttää päättyneen. Viikonlopun mittaan olen sisäänajanut uusia vaelluskenkiäni, eikä mikään kohta verraten raskaissa ja jäykissä jalkineissa hierrä, paina tai tunnu edes potentiaalisen ikävältä. On kuin pumpulissa kävelisi.

Se ei ole totta vieköön itsestäänselvyys, jos kulkimina sattuvat olemaan kierot, ylipronatoivat ja ylileveät lattajalat, jotka tuntuvat vuosi vuodelta aiheuttavan enemmän vaivoja ja kivistyksiä*. Turhan paljon aikaa ja rahaa kului, ennen kuin tajusin kaikkien naisten vaelluskenkämallien olevan liian kapeita räpylöilleni. Miesten malleissa taas koot loppuvat kesken; se, ettei kaikilla naisilla ole siro ja kapea jalka on asia, jonka kenkävalmistajien toivoisi ottavan huomioon. Meindlin Tunturihaukat olivat ainoa malli, jossa sekä koko että muoto täsmäsivät. Vaihdoin vielä kenkien omat pohjalliset jalan kaarta paremmin tukeviin erikoispohjallisiin - toimenpide, jota suosittelen lämpimästi kaikille ylipronaation kiusaamille kulkijoille.

On tietysti eri asia kulkea painavan repun kanssa parinkymmenen kilometrin päivämatkaa, mutta jos kengät testivaiheessa tuntuvat taivaallisen hyviltä, on luultavaa, että lisäpainonkin kanssa ne ovat vähintään siedettävät.

*Äidin mukaan valmistajan takuu on ehtinyt mennä 32 vuodessa umpeen, joten asiakasreklamaatiot ovat turhia.

sunnuntai, huhtikuuta 29, 2007

Kalkkikiveä ja keltavuokkoja


Pagistaanin perinteiksi on muodostumassa vappupatikka joissakin lähiseudun pienistä kansallispuistoista tai retkeilyalueista, joiden katsastamiseen yhden yön retki riittää hyvin. Tällä kertaa jätimme kuitenkin teltan kotiin ja kävimme päiväselti kurkistamassa Torholan luolaa ja sitä ympäröiviä lehtoja.

Kalkkikiveen kovertunut onkalohan on Suomen suurin luola ja jo sellaisenaan varsin eksoottinen käyntikohde (otsa- tai taskulamppu on syytä olla mukana, muuten ei ole juuri asiaa suuaukkoa pidemmälle), mutta mielenkiintoisen lisän visiittiin tuo kalkkipitoisessa maassa viihtyvä lehtokasvillisuus. Kevätkukkijoista parastaan antoivat sini-, valko- ja keltavuokot ja violetti pystykiurunkannus.

Vielä pari viikkoa, ja maisemaan vaivihkaa tihkuva vihreä on ottanut vallan harmaasta ja ruskeasta. Metsä elää ja hengittää, se laulaa, rapisee ja lehahtelee, näkökentän laitamilla on jatkuvaa liikettä, joka katoaa katseen tieltä.

Karvainen assistentti ei keltavuokoista piitannut, mutta ojanvarresta löytyneet peuran tai kauriin luut saivat jakamattoman huomion. Mukaankin niitä olisi pitänyt saada ottaa.

lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

Tekoja

Sitä törmää usein keittiöpsykologiseen väitteeseen, että keskivertomiehelle rakkaus on tekoja enemmän kuin sanoja.

Pistäytyessäni sunnuntai-iltana kotona reissujen välillä naarasvaltaisen Pagistaanin urosvahvistus - jonka kanssa meillä on ollut yhteinen postiluukku puolen vuoden ajan - tuumasi ohimennen, että "paluuta ei sitten ole".
- Siis mihin?
- Nyt ei enää voida erota.
- Täh?

Mies selitti laittaneensa lauantaipuhteenaan kaikki cd-levymme yhteen (ja niitä on paljon, kiitos tuon minua innokkaamman musiikkiharrastajan), järjestäneensä ne aakkosjärjestykseen ja poimineensa erilleen levyt, joita löytyi kaksin kappalein.

perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Lutherin herkkupostillat

Tukholman keskiaikaisen museon "luostaripuutarhassa" kukkivat jouluruusut.

Palasin eilen karvaisen assistentin kanssa junakyydillä kotiin. Yleensä vierastan hän-pronominin käyttämistä eläimistä, mutta olimme varsin otettuja nuoren konduktöörin kohteliaasti ilmoittaessa, että "hänen lippunsa maksaa viisi euroa" ja kysyessä varmemmaksi vakuudeksi, että "matkustaako hänkin koko matkan Helsinkiin".

Nelijalkainenkin matkustaja on toki asiakas, eikä jotakin oletusarvoisen likaista ja junaan oikeastaan kuulumatonta, jonka läsnäolo saa konduktöörin vasiten muistuttamaan, ettei penkille sitten ole asiaa.

- - -

Aikoinaan paikallislehtitöissä naureskelimme työkavereiden kanssa, miten lounasaikaan juttua kirjoittaessa Kalaniemi tahtoo vääntyä kanaliemeksi ja sitä paitsi sisäpaistiksi.

Eilen Valamon luostarin kirjastossa ilmiö nousi uusiin ulottuvuuksiin. Silmiin osui kirja nimeltä Lutherin herkkupostillat, ja lounasta halajava mieleni kehitti oitis kuvan jonkinlaisista saksalaishenkisistä tortilloista, kenties öylättiin käärityistä.

Visio oli niin elävä, että toinen vilkaisu opuksen nimeen tuotti vääjäämättömän pettymyksen.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Koetukselle

Jopa allekirjoittaneen viehtymys makaaberiin joutuu koetukselle naapureiden asetettua näytteille taistelussa kaatuneiden ja salamurhattujen kuninkaidensa verisiä vaatteita sekä Kustaa II Aadolfin (1594-1632) täytetyn sotaratsun.

Vaikuttavaa.

Reppu on pikaisesti purettu ja pakattu uudelleen; suunta käy ensin luennoille ja sitten kohti lentokenttää ja Rovaniemeä. Ekologinen selkäreppu painaa kyllä kiusallisen paljon enemmän. Sitä kun luulisi, ettei historiantutkijalla - varsinkaan aloittelevalla - voi olla minnekään niin kiire, että lentäminen olisi ainoa vaihtoehto. Vaan joskus on.

Onneksi ensi viikolla helpottaa taas.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2007

Vientiä

Seuraavan puolentoista viikon ajan allekirjoittaneella on vientiä kuin sammakonpojalla äkeen alla (sisko muistutti mieleen tuon perin kuvaavan sanonnan, jota isä on mielellään viljellyt). Yleensä työperäiset liikekannallepanot ovat suuntautuneet itänaapuriin, mutta huomisaamuna nokka on käännettävä kohti Tukholmaa ja vähän suurempia kinkereitä, jotka kestävät sunnuntaihin saakka.

Nyt on koeteltava siipiään yksin, kun aiemmissa kansainvälisissä koettelemuksissa me tutkijanalut olemme uiskennelleet kuin telkänpojat viisaampiemme vanavedessä. Toisaalta neljänsadan ventovieraan joukossa on turvallista tumpeloida.

Palataan, kunhan ehditään.

Näkisittepä

Helsinki City Run-juoksutapahtuman järjestäjiltä tuli sähköpostitse viime hetken joukkomaanittelu. Kiitos, mutta ei kiitos; samalle päivälle on jo muuta ohjelmaa (tervetuloa mukaan), eikä tungoksessa tanssahtelun kokemusta ole muutenkaan kiirettä uusia. Etenkään, kun ilosta saisi maksaa puolensataa euroa.

Mutta postin mukana tarjottiin mahdollisuutta ostaa kuva itsestään viime vuoden maalisuoralla. Rätkänaurua! Päivän pelastus! Olen kaukana kaunottaresta ja alistunut näyttämään valokuvissa juopolta, vipsahtaneelta tai muuten vain elähtäneeltä - mutta voi pojat, näkisittepä tuon otoksen.

Ehei, ette kyllä näe.

Kyse ei ole niinkään turhamaisuudesta. Ajatus siitä, että joku virtuaalituttu tunnistaisi minut kadulla tuon kuvan perusteella on liian pelottava.

Harkitsin tosin tilaamista; kuvalla voisi säikäyttää vieraisille tulevat lapset hiljaisiksi, jos tarvetta on ("tulkaapa katsomaan, mitä tädillä on piirongin laatikossa"). Tai sen voisi pudottaa yläkerran postiluukusta varoituksena siitä, mitä alakerrassa asuu.

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Lauta

- Jumalauta tänne!
Kovasti hämmästyin uimahallissa ronskia tapaa, jolla opettaja kutsui alle kymmenvuotiaan katraansa altaan reunalle.

Kun natiaiset sitten alkoivat kuuliaisesti palauttaa kelluntalautojaan opettajalle, syttyi oivalluksen lamppu:
- Ja lauta tänne!

Pitäisiköhän käydä taas huuhteluttamassa korvansa.

maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Kastelupulma

Kevään ensimmäinen juoksulenkki shortseissa tuntuu aina yhtä juhlavalta. Polunvarren männyt tuoksuivat jo kesäpäivältä ja kuivien lehtien seasta kurkkivat vuokkojen virkeät naamat.

- - -

Ikkunoiden pesun aloittaminen tapaa olla joltisenkin nihkeää, mutta lopputulos on palkitseva, eikä itse puuhakaan erityisen vastenmielistä. Parin seuraavan päivän ajan lasien kirkkaudesta iloitsee aina ulos katsoessaan. Samalla, kun siihen tottuu, alkaa harmaa pölykerroskin taas laskeutua ruuduille.

Myös parveke tuli viikonloppuna rymyttyä viimeistelyä ja kasveja vaille kesäkuntoon. Vaikka ensi kesä vietettäneenkin ilman viljelypalstaa, voi isolla länsiparvekkeella onneksi kasvattaa yhtä sun toista. Kesän reissujen myötä eteen tulee kuitenkin nousemaan pulma: mistä löytyy sijaiskastelija kasvikansalle? Aiempina kesinä samalla paikkakunnalla on asunut omaisia, joiden kanssa kastelukysymys on hoitunut vaivatta ja vastavuoroisesti. Pääkaupunkiseudulla välimatkat ovat niin pitkät, että kaverin tai tuttavan pyytäminen käymään pari kertaa viikossa tuntuu kovin kohtuuttomalta (heistä kukaan ei asu aivan lähitienoilla).

Naapureihin Pagistaanin kansalaiset ovat perusystävällisissä tervehtimisväleissä, jotka eivät nykyajan jähmeässä kaupunkikulttuurissa oikein riitä kasvinhoidollisiin vetoomuksiin. Ei sitä vain kehtaa soittaa naapurin ovikelloa ja pyytää tätä kastelemaan tomaatintaimiaan tai kirjovehkojaan. Voi tietysti kysyä, miksei kehtaa - samallahan voisi tarjota vastavuoroista apua. Mutta.

Plantsittereille olisi sosiaalisesti sirpaloituneessa kaupunkikulttuurissa varmasti tilausta, jos vaikkapa 4H-liitto sellaisia ryhtyisi välittämään. Järjestö toiminnan takana lisäisi ihmisten uskallusta päästää vieras tyhjään kotiinsa, ja hyvästä palvelusta maksaa mielellään. Esimerkiksi dogsittereista olemme parin asiointikerran perusteella saaneet yksinomaan hyviä kokemuksia.

Ikivanha

Kivi tuntui käden alla kylmältä ja torjuvalta - kokemattomalla ensin pelon häivähdys, tarrautuminen, takova sydän - mutta suostui sitten yhteistyöhön, näytti sijat sormille ja varpaille, salli kömpelöiden kädellisten leikin. Ehkä hieman huvittuikin hetken lapsista, kohta jo mullaksi muuttuvista, tuo ikivanha ja paljon nähnyt.

Kallion juurella tuulensuoja ja iltapäivän unettava lämpö, kekomuurahaiset ahkerina jo.

perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Keväisin


Keväisin sitä kaipaa pihaa, jota haravoida hiljakseen. Pihaa, jossa voisi ruoputtaa varovasti esiin sipulikasvien piipat ja pionien punaiset nyrkit; tarkkailla, mitä nousee ja mistä, hämmästyä kerta toisensa jälkeen, kun vihreää on aina enemmän kuin eilen.

Onneksi ihmetellä voi ilman pihaakin.

- - -

Monien muiden tavoin allekirjoittanut ihmettelee myös sitä, voiko huippuyliopiston todella noin vain perustaa. Silläkö se on hyvä?

Rahalla toki saa ja hevoisella pääsee, mutta silti.

torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Tulevat ja menevät

Tämä sanoja rakastavalle sopiva meemi on poimittu Veloenalta. Kaikkiin löytyisi kosolti enemmänkin vaihtoehtoja; sanat tulevat ja menevät, joskus jotakin käyttää enemmän, joskus vähemmän, uusia lempisanoja ja inhokkeja ilmestyy, entiset suosikit unohtuvat, kuulee meheviä murreilmaisuja, joita sitten itsekin ryhtyy huomaamattaan viljelemään (olen huomannut olevani varsin perso uusille, makoisille sanoille). Mutta tehdään nyt jonkinlainen katsaus.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:

Suosikkilistalta löytyvät esimerkiksi supiainen, kärsä, toukka, pesiä ja kuhjottaa.

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:

Kaunein? Niitäkin on paljon, ja on vaikea erottaa äänneasun estetiikka sanan herättämistä mielikuvista. Esimerkiksi kaljoitella on äänteellisesti herkkä sana, mutta silti mieleen ehättävät ennemmin suolammen tai viljahalmeen kaltaiset, topeliaaniset klisheet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Mie, sie, mitähän, jumpe, jaahas.

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Kyllä elämä kantaa. Koska se on totta - kantaa se, vaikka retuuttaakin toisinaan jalasta kuin lapsi räsynukkea.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Luultavasti en edes muista pahimpia tähän hätään, mutta rieha, ilakoida, elämys ja vavahduttava ovat aika hyytäviä. Samaten puistattavat kaikki tahtotilan ja innovatiivisen kaltaiset, merkitykseltään hämärät muotisanahattarat, tuo verbaalinen katinkulta, jota konsultit tapaavat tarjoilla päättäjille koreilla käppyröillä ja taulukoilla höystettynä.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Kyllä elämä kantaa. Vaikka se onkin totta.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:

Hienoa - tai jokin vastaava kehu. Olen kiitokselle kovin kipeä, vaikken mielelläni sitä myönnäkään, ja intän helposti vastaan, jos joku kiittelemään äityy.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:

Yhtään vastaopittua nykykielen sanaa ei nyt tule mieleen. Sen sijaan pääsiäisen aikaan opin, että yläkarjalaisittain halkoliiteri voi olla lastuva.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Vielä tuokioksi

Vaikka Pagistaanissa on jo palattu kutakuinkin päiväjärjestykseen, pistäydytään vielä tuokioksi pohjoisiin maisemiin. Järeämmän kuvauskaluston jätin tällä kertaa kotiin (mikä osoittautui rinteiden jäisyyden huomioon ottaen varsin viisaaksi ratkaisuksi), mutta taskukokoinen pikkukamera kesti kantajansa lennokkaat mukit ja tallensi kiltisti tuokion jos toisenkin.

Tällä 60 kilometrin hiihtoretkellä Hetasta Pallakselle säätila vaihteli sen verran tiuhaan tahtiin, että oli helppoa ottaa todesta vanha varoitus tuntureiden arvaamattomuudesta. Esimerkiksi iltapäivällä kahden aikaan aurinko saattoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta...


...mutta jo seuraavan kukkulan takana maisema näytti tältä (kuvat on otettu noin puolen tunnin välein). Tuntureiden takaa nousi oikukkaita pilviä, ja vaakasuora lumipyry alkoi hetkessä peittäen pian näkyvyyden lähes kokonaan. Kovin heppoisin vermein ei siis kannata lähteä edes päiväretkelle, joita suurin osa Pallaksella hiihtelevistä näkyy tekevän.


Kaikenlainen lumessa kuppurointihan on mitä mukavin ja joltisenkin nostalginen tapa viettää aikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos joskus joutuu kaivautumaan lumeen henkensä pitimiksi; parempi harjoitella jo etukäteen. Tässä urakoidaankin viimeiseksi yöksi Pagistaanin tilapäistä siirtomaata kurun paksulumiseen kupeeseen.


Aikaa meni kaikkinensa vajaat kolme tuntia kahden kaivajan vuorotellessa lapion varressa. Varusteina olivat lapion lisäksi teleskooppisauvoista yhdistetty sondi, lumisaha ja kevytpressu, jolla oli hyvä vetää lunta pois työmaalta.

Ja kuivat vaihtolapaset.

Oikeaoppinen lämpölukko - lumilohkareilla katettu, nouseva eteiskäytävä - takasi koko yöksi tasaisen nollalämpötilan, vaikka ulkona pakkanen laski kymmenen paremmalle puolelle. Valmiissa lumipesässä mahtui kaksi kansalaista istumaan, nukkumaan ja jopa keittelemään spaghetti bolognesen ja aamupuuron suhteellisen mukavasti. Yhden yön majoitteessa edes kosteus ei ehtinyt suuremmin häiritä.

Allekirjoittanutta - ensimmäistä kertaa lumiluolassa nukkunutta - hieman arvelutti hapen riittävyys, mutta oviaukko ja katon tuuletusaukot pitivät huolen ilman kierrosta. Lisävaloksi ja hiilidioksidihälyttimeksi sytytetty kynttilä paloi tasaisesti vielä aamulla, jolloin ilmaräppänöistä sojona satava, makuupussien väliin kauniisti kinostuva lumi antoi aavistaa, mitä ulkona odotti. Kamppeiden kasaaminen ja lumiluolan romahduttaminen (kuuluu etikettiin, ettei koperosta muodostu ansaa kaksi- tai nelijalkaisille kulkijoille) kävivät tolkuttomassa tuprakassa ja viimassa armeijatahtiin - ja jo kymmenen kilometrin päässä odottivat päätepiste Pallas ja sauna.

Pagistaan suosittelee lämpimästi. Menkää ja kaivautukaa lumeen. Vaikka ensi talvena, jos lunta vielä silloin sataa.

maanantaina, huhtikuuta 09, 2007

Miten sitä

No niin. Miten sitä taas elettiinkään?

Arkea nimittäin.

Puolitoista viikkoa irti vakioympyröistä tuntuu puolta pidemmältä ajalta. Tuntureita, aurinkoa ja tuulta, räntää ja lumituiskua, punoittavia poskipäitä ja mustelmia (kaatumiset slapstick-hengessä jäisessä alamäessä rinkan ja suksien kanssa pakottavat henkilön - etenkin kyseiseen yhtälöön vähemmän tottuneen - samaistumaan vaihtelevasti joko selälleen käännettyyn sittikoppiaiseen tai pakkasen kohmettamaan kilpikonnaan). Yöpymisiä niin tuvissa kuin lumiluolassakin, hikeä ja hienoista hytinää, retkigurmeeta ja hornatotia. Kuukkelikuusikoita, kurun takaa kumottava kuu, metrisiä hankia, valkoisia riekkoja ja metsäjäniksiä, mäenlaskua ja -nousua. Lopuksi suunta kohti kaakkoa, rantasaunaa ja järveä, joka pakkasöinä huokaili ja kumahteli kevättä enteillen (vain pari viikkoa sitten sain kuunnella toisen järven aamuöistä juttelua tulevasta jäidenlähtöstä).

Osapuilleen täydellistä. Retkikumppania myöten.

Mutta nyt alkaa olla aika pyyhkiä autuaantyperä virne naamalta, järkevöityä, harjata hiuksensa, pestä kasa pyykkiä, uskoa hiihtokausi vihdoin päättyneeksi ja palata levänneenä, tuotteliaana ja voimaantuneena sorvin ääreen*. Hilpeissä tunnelmissa nautittu pohjoiskarjalainen pääsiäislammas tarjosi onneksi pehmeän laskun sivistyksen pariin. Huomenna tiedossa on vielä tutkijakoulukinkerit ja idästä etelään vievä iltajuna.

Talvesta takaisin kevääseen. Vai kesäänkö jo?

*Tarkkanäköinen lukija ymmärtää, että kyseessä on hurskas toiveajattelu. Todennäköisemmin palaaja kulkee ensimmäiset päivät työhuoneessaan ympyrää, kurkkii levottomana ikkunasta ulos ja suunnittelee karkaamista metsään, jonne keskittymiskyky näyttää joka tapauksessa unohtuneen.