Ennennäkemätöntä

Pagistaanin ja lähipiirin lehtienkierrätyskäytännön mukaisesti sisko toi käydessään läjän akk... naistenlehtiä. Lienen hieman syrjässä lehtigenren kohderyhmästä - täsmätä taitavat vain ikä ja sukupuoli - mutta selailen kyllä kasan läpi, luen kiinnostavat jutut ja poimin talteen hyvät ruokaohjeet.

Tällä kertaa tosin putosin kelkasta (tai ainakin kuvaannollisesti tuolilta) jo ensimmäisellä aukeamalla, jossa kollotti kahden sivun mainos kauriinsilmäisine supermalleineen:

"Ennennäkemätöntä: Värähtelyn voimalla täydellinen ripsien muodonmuutos. Pidentää. Erottelee. Moninkertaistaa. Ensimmäinen värähtelevä maskara: 7000 värähdystä minuutissa. Oscillation Powermascara."

Edelleen luvattiin, että vain napin painalluksella "koet täysin uuden tavan levittää ripsiväriä", kun "automaattisesti värähtelevä harja kietoo ihanan tasaisen koostumuksen jokaisen ripsesi ympärille 360 astetta".

Tämä, hyvät sisaret, päihittää jopa kaunistavat kuituputket. Ihmiskunnalla ei ole hätäpäivää, kun sitä kannattelevat näin käänteentekevät innovaatiot. Ekologisuuskin on hoidossa, totta kai: ihmemaskarassa on kierrätettävä paristo.

Järvi elää

Olen viettänyt melko suuren osan elämästäni veden äärellä (ja viettäisin siellä mielelläni vieläkin suuremman). Nautin suunnattomasti siitä, miten järvi elää vuodenaikojen ja säiden mukaan. Yhtenä päivänä se on kirkkaansininen, toisena synkän harmaa, kolmantena rantoja myötäilee ohut jääreunus. Syysmyrsky voi viritellä rantaoksistoon kirkkaat urkupillistöt, jotka seuraavana päivänä ovat peittyneet lumeen.

Ja jää osaa laulaa: riite sirisee aallokossa ja pakkasjää kumahtelee.

- - -

Isä esitteli jouluna Pelimanni-lehden tilaajalahjana tullutta kokoomalevyä. Sen helmiä oli Puhti-duon Suomalais-ugrilainen psyykelaulu, jossa kerrotaan suomalaisparkoja suorittamiseen piiskaavasta yliminästä. Perfektionistinen vimmaisuus tiivistetään komeasti:

"Tahdon euroviisut voittaa, hoippatiloikkaa,
olympialaiset ja viulua soittaa;
verkostoitua kaikkien kanssa
ja lasiesineitä muotoilla!"

Kaksikon livekeikka voisi olla varsin antoisa kokemus, joten pidetäänpä silmät auki.

Entä jos

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi väliin, ellei sellaiseksi lasketa tuota. Viikko oli odotetusti hieman hektinen - joulunpyhät kun vietettiin Itä-Suomessa useammassa paikassa - mutta onneksi mukaan mahtui rauhallisia suvantoja ja monia mukavia hetkiä. Toivottavasti teilläkin!

- - -

Muistan joskus lapsena pähkäilleeni itseni teologis-eksistentiaalisen paniikin partaalle tajutessani olemassaoloni sattumanvaraisuuden. Mietin, olisinko olemassa jossain muodossa, vaikken olisikaan sattunut syntymään juuri sellaisena kuin synnyin. Mikä minä pohjimmiltani olen? Näkyvä olemukseni vai jotain muuta?

Niitä klassisia kysymyksiä siis. Samoja, joita itse kukin - näin oletan - edelleen aika ajoin pysähtyy miettimään, vaikka lapsen luontainen ja vilpitön itsekeskeisyys onkin vaihtunut aikuisen epäilykseen siitä, ettei oma olemus ehkä sittenkään ole universumin napa (sinänsä realistisella epäilyksellä on tosin taipumus väistyä elämää suuremmiksi draamakohtauksiksi manifestoituvina kriisihetkinä).

Samaten tuo todellisuuden perimmäinen - siis ainakin näennäinen - sattumanvaraisuus ja kaoottisuus iskeytyy toisinaan tajuntaan konkretisoituen johonkin kuultuun tai nähtyyn. Esimerkiksi jouluna hautausmaalla äiti mainitsi, miten hänen isomummonsa suntioisä oli aluksi kieltäytynyt hyväksymästä tyttärensä kihlausta, koska sulhanen oli ortodoksi. Nuoripari erosi ensin paineen edessä, mutta palasi lopulta yhteen.

Entä jos he olisivat antaneet periksi?

Tai jos isäni synnyinpaikkakunnalle ei olisikaan 30-luvulla palkattu sitä tiettyä rakennusmestaria kouluja rakentamaan? Tai jos äitini isä olisi päättänyt rakentaa perheen kesäpaikan muualle kuin mainitulle kylälle, jossa vanhempani maidonhakureissuilla tapasivat ja tutustuivat?

Tapaninpäivänä kävimme Nurmeksessa siipan isosetää tervehtimässä. Tuli puhetta sota-ajoista, ja isosetä mainitsi veljensä - puolisoni ukin - olleen viisi vuotta rintamalla, lähes koko ajan etulinjassa. Kiperistä paikoista huolimatta mies oli palannut ehjänä pikkutilalleen sodan päätyttyä, mitä isosetä jaksoi useaan kertaan hämmästellä.

Siippani äiti on sisarussarjan vanhin, ja pikainen laskutoimitus kertoi, että jos jonkin luodin tai sirpaleen lentorata olisi ollut toinen - kukaties vain muutamia senttejä sivumpana - melkoinen joukko ihmisiä olisi jäänyt syntymättä. Mukaan lukien Pagistaanin urosvahvistus.

Vai olisiko?

Eikä tässä vaiheessa ole edes päästy solutason todennäköisyyksiin.

Mutta - ympäri käydään ja yhteen tullaan - mitä on tämän oletetun sattumanvaraisuuden seurauksena maailmaan ilmaantunut tietoisuus, joka tällaisia ylipäänsä äityy pohdiskelemaan kerta toisensa jälkeen? Evoluution tuloksena tietynlaiseksi muotoutunutta aivokemiaa ja sähköimpulsseja, epäilemättä. Mutta onko siinä kaikki?

Argumentit agnostikolle voi halutessaan jättää kommenttilaatikkoon ilman paasaamista. Pagistaanin käännytystutka on tarkka ja armoton, vaikka valtiosäännössä todetaankin, että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

Junkersin palasia näytteillä

Paikallislehtiaikoinani minäkin kirjoitin jutuntynkää Liperin Rauvanlahteen heinäkuussa 1944 pudonneesta Junkers-pommikoneesta. Täydessä lastissa ollut kone joutui edellään nousseiden potkurivirtaan ja putosi järveen vain puoli tuntia sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Onttolan kentältä kohti Karjalan kannasta. Kone meni säpäleiksi ja nelihenkinen miehistö kuoli.

Junkersin jäännökset - mukaan lukien räjähtämättömät lentopommit - kaivettiin ja nostettiin järven pohjamudista kuluvan vuoden lokakuussa. Hämmästyttävän hyvin säilynyt moottori, renkaita, rungonosia ja muita palasia on vielä muutaman viikon ajan nähtävillä Pilvenveikot ja lentävät lyijykynät - ilmasotaa Joensuun seudulla 1939-1944-näyttelyssä Pohjois-Karjalan museossa.

Näyttely on muutenkin hienosti koottu kokonaisuus, jota kynnelle kykenevien kannattaa käydä vilkaisemassa. Erityiskiitoksena mainittakoon, että paikallinen näkökulma on varsin onnistuneesti liitetty laajempaan yhteyteensä. Ei-niin-kovin-teknisesti suuntautunut humanistikin sai pilvenveikoista paljon irti, pienperheemme ilmailuharrastajasta puhumattakaan.

When you come out of the bathroom

Sisko päätti kohentaa jouluänkyrän mielialaa lähettämällä tämän. Ja onnistui.

Laumaeläimiä

Jotenkin sitä aina luulee, että seuraavalla viikolla hoppu helpottaa. Ei se helpota. Sitä kutsutaan kai aikuiselämäksi.

Tai huonoksi organisointikyvyksi.

Järkevän sanomisen puutteessa poimittakoon YLE:n tiedeuutisista jokunen laumaeläinten käyttäytymistä koskeva uutislinkki. Koirien kyky kadehtia ei kyllä ole uutinen kellekään, jolla on ollut kaksi tai useampi koira kerrallaan. Kyllä meillä ainakin koirat ovat tarkkoja oikeuksistaan myös suhteessa toisiin lauman jäseniin.

Sen sijaan se, että hevoset tuntevat toisensa äänestä oli allekirjoittaneelle uutta, joskaan ei yllättävää. Hevosten suhteet voivat olla varsin läheisiä, ja kuten ihmisilläkin, joidenkin kanssa kemiat kohtaavat ja toisten kanssa eivät. Esimerkiksi ensimmäinen hevoseni Picasso ja ystäväni suomenhevonen Rike (joka muuten tänä vuonna täytti 35 vuotta) olivat ensi tapaamisesta lähtien melkein erottamattomat. Molemmat olivat ruunia, ja pomottamiseen taipuvainen Rike yleensä varsin tarkka seurastaan. Kun Picasso jouduttiin lopettamaan, Rike ilmiselvästi ikävöi sitä. Ja kun monia vuosia myöhemmin vein Picasson entisen loimen Riken vanhenevia luita lämmittämään, sitä nuuhkittiin hyvin pitkään, hartaasti ja mietteliään näköisenä.

Picasso ja Rike keväällä 1989 (juuri kurassa piehtaroineina ja huonosti skannattuina).

Kerrottakoon vielä se, että parvikalat valitsevat johtajansa konsensuksella ja että Homo Sapiens pääsee Mount Everestillä hengestään yleensä onnettomuuden vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin veikannut listaykköseksi vuoristotautia, mutta eipäs vain. Toki alkava aivoödeema heikentää kykyä tehdä järkeviä päätöksiä, mikä puolestaan edesauttaa vaikeuksiin joutumista.

Joku voisi tietysti kysyä, eikö mainitun kyvyn heikentyminen ole ollut havaittavissa jo aiemmin, jos henkilö ylipäänsä päättää päivänsä jäärailossa Mount Everestillä.

Jouluänkyrä

"- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
- Mitä sinä tarkoitat, kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva."

- Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.

Mitä vuoden juhliin tulee, koko aikuisikäni olen antanut ääneni joulun sijaan juhannukselle ja pääsiäiselle. Ne ovat leppoisia, paineettomia suvantoja, jotka katkaisevat mukavasti arjen. Sen sijaan ostamisen ja (ylen)syömisen ympärillä pyörivä jouluhäsääminen herättää minussa vuosi vuodelta äreämmän ja kyynisemmän jouluänkyrän. Koetankin selvitä koko touhusta mahdollisimman matalalla profiililla ja karttaa kauppakeskuksia viimeiseen asti. Silti taulutelevisiomainokset, valokuitukylät ja lanttulaatikkoreseptit tunkevat tajuntaan joka tuutista.

Psykologin mukaan joulu on vahvasti tunnejuhla, jonka yhtenä kääntöpuolena on yksinäisyyden kokemusten ja niihin liittyvän alakulon tiivistyminen. Jouluun ladatut sosiaaliset odotukset tuntuvat niin ikään kiristävän monen hermoja pisteeseen, jossa suuri jouluräjähdys on tuntien kysymys. Ruutina toimii stressi, joka paukauttaa komeasti pintaan perhepiirin jännitteet, väärinkäsitykset ja vanhat kaunat. Läheisten kanssa on mukava viettää aikaa, mutta miksi juuri joulu on se juhla, jolloin pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa samaan aikaan? Tai ainakin pitäisi olla jossakin ja tehdä jotakin. Niinpä väsyneet lapsiperheet suhaavat joulunpyhinä ympäri Suomea ehtiäkseen olla tasapuolisesti molemmissa mummoloissa, vaikka kaikki saattaisivat kaivata vain pitkiä yöunia ja kotona huilaamista.

Joltisenkin kuvaavia ovat lehtien otsikot, jotka julistavat, miten "selviät joulusta stressittä" ja kuinka "tehdään unelmajoulu". On suorastaan edesvastuutonta, että kaamoksen keskellä kärvistelevä kansa joutuu vajaine akkuineen selviämään yhtään muusta kuin normaaleista askareistaan. Ajatus unelmajoulun tekemisestä taas kuulostaa vaikeuksien manaamiselta.

Milloin se tällaiseksi meni?

Joulun sanomasta hymistely ja perinteiden ylistäminen tuntuu sitä paitsi sitä falskimmalta, mitä enemmän ihmisiä usutetaan ostamaan turhaa roinaa ihmisrakkauden - toiselta nimeltään talouskasvun - yleismaailmallisen sanoman nimissä. En nyt puhu harkituista, vastaanottajaa ajatellen hankituista lahjoista, joita toki kiitollisena arvostan* ja itsekin yritän antaa. Tarkoitan halpakauppojen joulukrääsää ja paniikkiostoksia, jotka on hankittu vain, koska jotain kuuluu jouluna antaa. En suurin surminkaan toivoisi kenenkään kokevan moista ahdistusta ja huolta minun takiani.

No niin. Toivottavasti en loukannut kenenkään tunteita. Saatuani kitkerimmän sapen ulos voin myöntää, että kyllä minäkin joulusta jollain tapaa pidän. Pidän siitä silloin, kun siihen liittyy aito rauhoittumisen tunne, perinteitä tai ei. Joulusauna - mieluiten puusaunassa - on aina juhlava hetki. Hautausmaalla on hienoa käydä varsinkin, jos on lunta eikä pakkasta ole liikaa. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen läheisten seurassa on mukavaa, kun kenelläkään ei ole odotuksia siitä, miten joulun kuuluisi mennä, saati paineita vaikeasti määriteltävän joulutunnelman luomisesta. Höysteeksi hieman hehkuviiniä ja hiljaisuutta. Siinäpä ne tärkeimmät ovatkin.

Voisin kuvitella nauttivani myös yksinolosta jouluna. Ehkä siksi, että nautin siitä - luullakseni - keskimääräistä enemmän myös muulloin.

Jouluruuhkassakin voi kokea virkistäviä hetkiä. Menin tänään täpötäyteen postiin ostamaan merkkejä. Vuoronumerolappu näytti, että edelläni oli kuusikymmentä asiakasta. Kyllä, luitte oikein. Vieressäni oli vanhempi herra, joka oli ottanut edellisen lapun. Kun huomasimme tuijottavamme lappujamme aivan yhtä epäuskoisesti, aloimme nauraa.
- Saakohan joulumerkkejä jostain muualta, mies kysyi. Vastasin, että kioskeista taitaa saada. Käännyimme molemmat kannoillamme ja painuimme ulos.

Tuttujen tai tuntemattomien kanssa spontaanisti jaetut absurdiuden kokemukset ovat elämän suola. Jouluna, juhannuksena tai lokakuisena keskiviikkoaamuna.

*Esimerkiksi viikonloppuna vastaan otetut Taika-lasipallot ovat kaikessa turhuudessaan vastustamattoman hurmaavat, mistä asianosaisia täten julkisesti kiitetään.

Lapaset takaisin

Kulutusjuhlassa pohdittiin jokin aika sitten kevytmielistä suhtautumistamme esineisiin. Asia nousi mieleen äskettäin, kun kiireessä hösätessäni unohdin lapaseni lähijunaan.

Kyseessä olivat äidin neulomat, variskuvioiset kirjoneulelapaset, joten halusin ne ehdottomasti takaisin. Erinäisten puhelinsoittojen jälkeen selvisi, että voisin kysellä omaisuuttani löytötavarapalvelusta. Soittaessani sinne minua kehotettiin tulemaan paikan päälle, koska kukaan ei ehtisi etsimään lapasiani käsinepaljouden keskeltä.

He eivät liioitelleet. Yksinomaan lähijunista viikon aikana löytyneitä käsineitä oli laatikkotolkulla. Toinen mokoma oli muista joukkoliikennevälineistä talteen poimittuja hanskoja ja lapasia.

Mietin, kuinka moni lähtee vasiten hakemaan muutaman euron ostokäsineitään Itä-Pasilan perukoilta ja maksaa niistä vielä kahden euron lunastusmaksun? Lähes samalla hinnallahan saa jo uudet. En minäkään olisi vaivautunut, jolleivät lapaseni - jotka onneksi löytyivät - olisi olleet minulle erityisen arvokkaat. Muuten kuin rahallisesti.

Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta ajatella, että mitä enemmän arvostaisimme olemassaolevaa omaisuuttamme, sitä vähemmän jätettä ja hylättyä roinaa kylväisimme ympärillemme. Sitähän luulisi, että kaikenlainen kiintyminen elottomiin esineisiin olisi jotenkin moraalisesti arveluttavaa ja ekologisen elämäntavan vastaista. Mutta kun miettii, miten helppoa tehdastekoiseen, hataralaatuiseen tavaraan - vaikkapa vinosaumaisiin, ensimmäisessä pesussa löpsähtäviin trendivaatteisiin - on kyllästyä ja hamuta uutta tilalle, ei kerran hankitun omaisuutensa arvostaminen ja siitä huolehtiminen tunnukaan enää niin materialistiselta.

Piparigeneraattori

Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus toteutti viikonloppuna monivuotisen aikeensa ja rakensi piparkakkutaikinasta tahtigeneraattorin* pienoismallin lakritsikäämeineen kaikkineen. Insinöörimme aikoo viedä sen töihin joulutervehdykseksi ja leipoa viereen kahvin kanssa syötäväksi joukon ukkoja, akkoja ja possuja (mahdolliset rinnastukset henkilökuntaan ja asiakkaisiin jäävät kuulemma kunkin omalle kontolle).

Minä tosin epäilin, että johtoporras saattaa päätellä miehellä olevan liikaa vapaa-aikaa ja ylimääräistä tarmoa, jonka voisi mieluummin käyttää firman tuloksen kasvattamiseen.

Allekirjoittaneen perinteiset piparilyhdyt tuntuivat hieman kesyiltä jämerän ja miehisen piparkakkugeneraattorin rinnalla. Ehkä ensi jouluna on tormistauduttava ja pistettävä paremmaksi. Pipariluostari (kenties aitoine munkkeineen) tai keskiaikainen taistelutanner voisivat olla sopivan kunnianhimoisia tavoitteita. Joku kun ehätti takavuosina taiteilemaan taikinasta sen kuuluisan surmakohtauksenkin Köyliönjärven jäällä.

Joutavilla jottain, sano.

*Kaltaisilleni humanisteille ja muille asiaan perehtymättömille tiedoksi, että tahtigeneraattoreita käytetään sähkön tuottamiseen, ja ne ovat kuulemma luonnossa pienen kantakaupunkilaisyksiön kokoisia.

Isänmaan lauluja

Hyvää itsenäisyyspäivää! Kuuntelimme aamukahvilla Isänmaan lauluja-kuorolevyä ja pohdiskelimme sinänsä komeiden kappaleiden uhrimieltä ja kansakunnan jaloutta korostavia sanoituksia. Monet niistä olivat tuttuja jo koulun musiikkitunneilta. Muistan, miten verisimmät kohdat - "vainolaisen hurmehella peittää maan" ja "isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan" tuntuivat yhtä aikaa hämmentäviltä ja jännittäviltä.

Hämmennys ei ole kadonnut vuosien myötä minnekään. Päin vastoin. Metahistorialliseen lähestymistapaan mieltyneenä tutkijanalkuna olen joutunut pohdiskelemaan kansallisia myyttejä sekä isänmaallisuuden juuria ja ilmentymiä näkökulmista, jotka jatkuvasti pakottavat myös eräänlaiseen itsereflektioon ja opitun kyseenalaistamiseen. Tieto lisää tuskaa; puhdasotsaiseen koti, uskonto ja isänmaa-ajatteluun ei ole enää paluuta. En silti pidä itseäni epäisänmaallisena saati suhtaudu vähättelevästi itsenäisyyteen tai sodan läpikäyneiden ihmisten kokemuksiin, vaikka joskus tuntuu, että osoittaakseen asianmukaista kunnioitusta synnyinmaataan ja sotaveteraaneja kohtaan koko paketti pitäisi ottaa vastaan sen kummempia kyselemättä tai kyseenalaistamatta.

Mustavalkoisuus on kuitenkin näistä(kin) asioista kaukana.

Osallistuin kuukausi sitten Nation, Myth and Science-seminaariin, jossa vierailevana puhujana oli professori Patrick J. Geary (UCLA). Hän pohti puheenvuorossaan nationalismia ja historian hyväksikäyttöä nostaen esiin noita minuakin askarruttaneita kysymyksiä.

Professori Geary muistutti, että historiantutkijat ovat jo usean vuosikymmenen ajan tuoneet esille kansallisen historiankirjoituksen poliittista ja ideologista tarkoitushakuisuutta; historiantutkimushan vakiintui tieteenalaksi 1800-luvulla osana kansallisvaltioiden rakennusta. Tuolloin kokoon kehrätyt, vasta luotujen kansakuntien "suuret kertomukset" muodostivat tärkeän peruskiven kansallistunnon luomiselle ja ylläpitämiselle.

Eikä siinä mitään, jollei näennäisen viattomasta kansallisylpeydestä olisi niin petollisen lyhyt matka niiden toisten pitämiseen vähempiarvoisina, mikä puolestaan äärimmillään johtaa vainoamiseen, verisiin sotiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen. Esimerkkejä nationalismin synkistä puolista tuskin tarvitsee tässä esittää.

Noita kansallisia, väkivallan siemenen sisältäviä myyttejä tutkijat ovatkin koettaneet osaltaan purkaa - mutta millaisin tuloksin? Ovatko esimerkiksi alan konkareiden Benedict Andersonin ja Eric Hobsbawmin nimet laajalti tuttuja muille kuin akateemiselle yleisölle? Eivät. Sen sijaan myytit ja kertomukset pitävät sitkeästi pintansa nykypäivänäkin. Tunteisiin vetoavissa, kansallista yhteenkuuluvuutta luovissa ja ylläpitävissä sankaritarinoissa on universaalia viehätystä, jota ei kuivalla rationalisoinnilla hevin häivytetä.

Toisaalta, Geary pohti, mitä siitä seuraisi, jos ihmisiltä otettaisiin pois nuo kansallista itsetuntoa pönkittävät tarinat? Mikä on vaihtoehto? Euroopassa patriotismin vaihtoehdoksi on tarjoteltu eurooppalaista identiteettiä, mutta kuten professori totesi, siihen on sisäänrakennettu samat potentiaaliset ongelmat kuin kansallismielisyyteenkin: me vastaan muut, rajojen taakse jäävät toiset ja suhtautuminen heihin.

Kovin houkutteleva ei ole Gearyn mcdonaldisaatioksi kutsuma vaihtoehtokaan, joka häivyttäisi kansalliset ja kulttuuriset erot - vaikka osin keinotekoisesti rakennetut ja ylläpidetyt - markkinatalouden pyörittämän massakulttuurin alle. Siitäkin on saatu jo riittävästi esimakua.

Oliko professorilla vastauksia kuvailemaansa dilemmaan? Ei tietenkään. Mutta on hyvä, että kysymyksiä esitetään ja pohditaan kerta toisensa jälkeen. Ideaalimaailmassa joka ikinen lapsi ja nuori saisikin kotoa ja koulusta eväät samaan kyselemiseen, kyseenalaistamiseen ja oman maailmankäsityksensä tietoiseen rakentamiseen. Omilla aivoilla ajattelu on - niin uskon - jokaisen kynnelle kykenevän ihmisyksilön oikeus ja velvollisuus. Ehkä siitä löytyisi ratkaisu terveeseen kansallistuntoonkin, johon ei liity tarvetta vähätellä tai polkea muita.

Talven valkohiutaleet

Kävin eilen kaupassa kaupunkiasioilta palatessani. Astuttuani ovesta ulos alkoi sataa. Kovasti. Koska en halunnut laskea painavia kangaskasseja märkään maahan, en saanut vedettyä huppua päähäni. Tarpoessani ylämäkeen kotia kohti nenä alkoi vuotaa - tietysti - joten päädyin niiskuttamaan tauotta. Märästä tukasta tippui vettä silmiin, mutta kolmatta kättä vailla en voinut sillekään mitään. Viime keväänä ostamani kengät ratkeilevat jo saumoista, mikä aiheutti hilpeää litskahtelua varpaanväleissä. Se säesti korvissa soivaa, kaupassa kuultua joululaulua riemuin helkkäilevistä kulkusista ja talven valkohiutaleista.

Tuntia aiemmin olin istunut Oulusta Helsinkiin muuttaneen vanhemman kollegan kanssa lounaalla. Etelärannikon märkää pimeyttä päivitellessämme hän katsahti ulos ja ilahtui aidosti:
- Hei, siellähän sataa räntää!
Se, että minäkin suorastaan riemastuin, kertoo paljon ihmiseläimen sopeutumiskyvystä. Samoin kuin se, että kolmantena espoolaissyksynäni huomasin odottavani suoraan kevättä, en talvea, kuten ennen. Eipähän pety.

Taistelu

Kroonisen kaamospöhnän keskeltä havahduin hetkeksi, kun uutisissa mainittiin taas kerran terrorisminvastainen taistelu. Jupisin miehelle, mikseivät ne voi puhua vaikka terrorismin torjunnasta.
- Taistelu kuulostaa niin hyökkäävältä. Ihan kuin ajatuksena olisi tappaa ne, ennen kuin ne ehtivät tappaa meidät. Ja samalla hysteeriseltä - siltä kuin pyörittäisiin ympyrää, hosuttaisiin vähän minne sattuu ja huitaistaisiin siinä hosuessa henki pois niin syyllisiltä kuin syyttömiltäkin.
- Niiiiin?
- No niin... just.

Hartiavoimin

Pagistaanissa harrastettiin viikonloppuna hartiavoimin kulttuuria. Osasyynä pimeyttä piristäneeseen taidesumaan oli se, että seniorijaosto tuli Joensuusta atimaan muutamaksi päiväksi.

Niinpä vyötimme kulturellit kupeemme ja kävimme perjantaina Kansallisoopperassa katsomassa ja kuuntelemassa, kuinka koppava keikari Jevgeni Onegin joutui maistamaan omaa lääkettään. Lauantaina seurasimme, miten Heidi Herala tulkitsi Sinikka Nopolan kertomusta kumikanan ostamisesta hilpeässä esityksessä Nainen ja anjovis.

Ja kun EMMA tuossa hollilla sattuu olemaan, poikkesimme sielläkin. Tarjolla oli tuttuun tapaan jos jotakin - Ole Kandelinia, teekannuja ja perusnäyttelyn valokuvat, veistokset ja väkkärät. Paikkahan on erikoismuseoineen niin iso, ettei kertakäynnillä kannata yrittää ahmia likimainkaan kaikkea.

Tänään suuri osa päivästä mennyt sulatellessa hämmästyttävää seikkaa: vuoden viimeinen kuukausi alkoi. Kun tuntuu siltä, ettei kai se mitenkään vielä. Vastahan sitä. Ja tätä ja tuota.

Melnica

Törmäsin taannoin pietarilaisessa levykaupassa Melnica-yhtyeen tuotantoon. Sitä voinee luonnehtia melodiseksi, joltisenkin romanttiseksi ja hivenen mahtipontiseksi folk-rockiksi, jossa innoitusta on haettu muun muassa keskiajalta. Allekirjoittaneeseenhan sellainen uppoaa kuin häkä huiluineen ja jousisoittimineen kaikkineen.

Tarjoaisin mielelläni asialliset maistiaiset, mutta virtuaalisesti tarjolla on vain puolivillaisia (ja laittomia) livetaltiointeja ja muita YouTube-kyhäelmiä. Kannattaa kuitenkin käydä kuulostelemassa, jos musiikkigenre kiinnostaa:

Nocnaja kobyla (Yön tamma)
Gospodin gornyh dorog (Vuoriteiden herra)
Oboroten (Ihmissusi)
Dveri Tamerlana (Timur Lenkin ovet)

Kotoutuvat kuoriaiset

Luulen tehneeni tarpeeksi toimittajan töitä ymmärtääkseni, mitä paineen alla kirjoittaminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kuten arvata saattaa, olen myös tunnollisesti kantanut omat korteni journalististen verbaalimokien kekoon. Kaiken päälle nykypäivän byrokratia tuottaa loputtomasti uudissanoja, joihin säkeytyy sukkelakin sanankäyttäjä.

Jos siis kirjoittajakollegoiden sanankäyttöön puutunkin - kiusaus käy usein liian suureksi - teen sen ehdottoman empaattisessa ja solidaarisessa hengessä, en ivaten, pilkaten tahi ylemmyydentuntoisesti irvistellen. Ei ole varaa.

Muttei sille mitään voi, että maakuntalehden tämänaamuinen otsikko Koloradonkuoriaiset voivat kotoutua Suomeen nosti mieleen hämmentäviä kuvia pulpeteissa istuvista, raidallisista kuoriaisista opettelemassa suomen kielen sijapäätteitä ja maamme lainsäädäntöä.

Tuhti kerros

Yle kertoo talotehtaiden kritisoivan uusia energiamääräyksiä, etenkin vaatimuksia seinien paksuntamisesta:

"Teollisuus esittää, että alkuvaiheessa riittäisi tuhti eritekerroksen lisäys lattioihin ja kattoihin."

Oma taikansa

Päivä ei valjennut Joensuussa tänään, mutta maa valkeni siitäkin edestä. Huomisiltana nähdään, mikä on tilanne Ylä-Karjalassa. Jo eilen mökille mennyt anoppikokelas on lämmittänyt tuvan valmiiksi ja luvannut virittää saunan tulille tulemiksemme, joten mikäpä on valmiille mennessä.

Kun olin pieni, vietimme äidin kanssa myöhäissyksyn viikonloput kahdestaan mökillä isän ollessa hirvimetsällä. Luimme ja kokosimme palapelejä, minä piirtelin. Mies taas kertoi, että näihin aikoihin ukki ja muut sukulaismiehet tapasivat lähteä muikunkudulle. Harmaassa, jääkantta odottavassa järvenselässä ja koko touhussa oli pikkupojan mielestä erityistä hohtoa. ´

Tuumasimme, että kaamosajassa ennen lumen tuloa on oma taikansa varsinkin siellä, missä pimeällä on lupa olla sitä mitä se on.

Muutakin kuin tuuli

Jostain muistan lukeneeni luonnehdinnan, että "bedlingtoninterrierissä on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Kaikkihan omiaan kehuvat, mutta tänään karvaiset einsteinimme antoivat selviä viitteitä siitä, että korvien välissä liikkuu muutakin kuin tuuli (ystäväni kuolematon teoria läppäkorvien tarkoituksesta on, että ne estävät läpivedon).

Malttamattoman koiranpojan kanssa olemme opetelleet pitkään ja hartaasti asiallista remmikäytöstä, johon ei kuulu vetäminen. Tänään aamulenkillä kaksikko alkoi kohkata edellä kulkevan koiran perään, jolloin pysäytin koko karavaanin pieneen kärsivällisyysharjoitukseen. Unohduin siinä seistessämme miettimään omia asioitani, kun tunsin napakan tuuppauksen polvitaipeissani. Rocky - joka siis tietää, että kiskominen on hyödytöntä, vaikka miten olisi kiire eteenpäin - oli kiertänyt taakseni ja hypännyt minua vasten takaapäin kuin sanoakseen, että olisi aika lopettaa seisoskelu ja lähteä jatkamaan matkaa.

Illansuussa istuimme siipan kanssa keittiössä nauttimassa syksyn ensimmäisistä glögimukillisista. Sandy tuli keittiöön ja alkoi tuijottaa meitä tiiviisti. Kun kysyimme, mitä asiaa sillä oli, se meni ja tökkäsi ruokakuppia kuonollaan. Yleensä olemme koirien ruoka-aikaan jossain toisessa huoneessa, jolloin Sandy asiaa kysyttäessä juoksee keittiöön. Koska olimme valmiiksi keittiössä, se ratkaisi ongelman omalla tavallaan.

Tehdessämme jatkokysymyksen, missä ruoka on, Sandy meni koskettamaan jääkaapin ovea. Ei siinä muuten mitään, mutta kysymykseen "missä ruoka" Sandy on jo nuorena oppinut vastaamaan tökkäämällä sen kaapin ovea, jossa koiranraksuja säilytetään. Viime aikoina olemme kuitenkin antaneet raksuja vain aamuisin, kun taas iltaruoka otetaan yleensä jääkaapista.

Koirat tosiaan osaavat soveltaa oppimaansa, eivätkä vain toistele mekaanisesti kerran omaksumiaan eleitä ja liikkeitä.

Joskus on myös suorastaan aavemaista, miten paljon koirat kuuntelevat ihmisten puheita ja oppivat omia aikojaan yhdistämään sanoja ja asioita. Äitini sanoi, että joskus häntä hermostutti, kun vanhat uroskoiramme kuuntelivat intensiivisesti jopa hänen puhelinkeskustelunsa.

Menshikovin kaakeleita katsomassa

Edelliseen tekstiin ja sen kommentteihin viitaten: kyllä täkäläinen merikaali taitaa sittenkin olla ehtaa merilevää - salaattipurkin pohjasta löytyi kuin löytyikin pikkuisella printillä Okean Treidin Kompanin osoite, josta asia vahvistui.

Vietin eilen vähän löysemmän päivän, koska arkisto on keskiviikkoisin kiinni. En ole mikään kokenut Pietarin-kävijä, mutta sen verran olen kaupungissa ehtinyt aikaani viettää, että tärkeimmät nähtävyydet (nähtävyyden käsite on muuten mahdottoman mielenkiintoinen; mistä muodostuvat ne normit, mitkä missäkin paikassa ovat virallisia nähtävyyksiä) on ehditty katsastaa jo muutamaan kertaan. Olen myös ehtinyt oppia, että Eremitaasiin pitää tehdä täsmäiskuja sen mukaan, mitä kulloinkin haluaa nähdä, jos ylipäänsä haluaa. Sinne ei oikein kannata mennä haahuamaan pariksi tunniksi, koska lopputuloksena on totaalinen uupumus ja pöllähtäneisyys paikan koon ja ylettömyyden myötä.

Mielenkiintoisia ja vielä koluamattomia museoita kaupungissa on valtavasti, mutta aina ei ole museotuulella. Nytkin halusin olla ulkona, joten lähdin joutessani kuljeksimaan Vasilin saarelle, kauemmas keskustan hälinästä ja luksusliikkeiden reunustamasta pääkadusta. Pistäydyin yliopiston kirjakaupassa, kauppahallissa ja pyrkiydyin kirkkoon, joka oli remontin takia kiinni. Palatessani takaisin pitkin rantakatua osuin Menshikovin palatsille, joka tuntui juuri sopivalta kulttuurisuupalalta laiskalle iltapäivälle. Palatsiksi tuo 1700-luvun rakennus oli suorastaan sympaattinen. Sinivalkoisilla koristekaakeleilla kauttaaltaan vuoratut huoneet toivat oudosti mieleen jättiläiskylpyhuoneet.

Mukavaa oli myös se, että jatko-opiskelijakorttia vilauttamalla sisään pääsi ilmaiseksi ja sadalla ruplalla saattoi lunastaa valokuvausoikeuden. Kannattaa pistäytyä!

Pagistaanin muita suosikkeja luiden päälle rakennetussa kaupungissa ovat eläintieteellinen museo - jonka topattu mammutti (oppaan mainio käännös) teki aikoinaan kahdeksanvuotiaaseen valtavan vaikutuksen - ja Pietari Suuren moniaita ja outoja kiinnostuksenkohteita esittelevä Kunstkamera, joka on yksi maailman vanhimmista museoista. Venäläisen taiteen museo on upea paikka, joka ei vyöry hengästyttävästi päälle Eremitaasin tavoin. Jos palatsien loistoa ja kultauksia haluaa nähdä, Moika-joen rannalla sijaitseva Jusupovin palatsi - se, jossa Rasputin pääsi hengestään - on sopivan kokoinen kermaleivos, jolla visuaalinen makeannälkä lähtee loppupäiväksi.

Mutta huomenna iltajunalla kotiin ja tammikuussa taas takaisin.

Morskaja kapusta

Allekirjoittaneella on taipumus tykästyä uusiin asioihin vimmalla, jota voisi kutsua vaikkapa mössykkäsyndroomaksi Vaahteramäen Eemelin tunnetun lakkifiksaation mukaan. Jos hankin uuden vaatteen, en malttaisi laittaa päälleni mitään muuta. Saatan käyttää hankintani heti kättelyssä lähes puhki.

Sama pätee ruokaan. Keksittyäni jotain erityisen hyvää syön sitä kyllästymiseen asti (paitsi kaurapuuroon ja puolukkarahkaan en kyllästy ikinä). Esimerkiksi hummus-tahnaa lapioin päivittäin leivälleni noin vuoden, kunnes hinku vaihtui peston kautta vuohenjuustoon. Jossain vaiheessa sykli alkaa taas alusta.

Reissussa piirre tapaa vahvistua lähes pakkomielteenomaiseksi mieltymykseksi johonkin paikalliseen herkkuun. Esimerkiksi viime kesänä Italiassa olisin voinut elää päiväkaudet vastapaistetuilla, eri tavoin maustetuilla ja täytetyillä focaccialeivillä. Lokakuussa Berliinissä himoitsin jostain syystä falafelia lähes tauotta, vaikken koskaan tule syöneeksi sitä Suomessa.

Venäjällä kestosuosikkejani ovat olleet se perinteinen tumma suorakulmiolimppu ja piimää muistuttava kefiiri. Limppu näyttää kokeneen suomalaisleivän surullisen kohtalon: yhä useammin se myydään valmiiksi viipaloituna ja muovipussiin tukehdutettuna. Kefiiriä taas ei viitsi ostaa, jos tölkkiä ei saa kylmään.

Mutta tavoilleni uskollisena olen kahdessa päivässä ehtinyt kehittää uuden fiksaation. Sen nimi on morskaja kapusta. Tuo merikaaliksi kutsuttu, terveysruoaksi tituleerattu herkku näyttäisi olevan Porphyra-sukuun kuuluvaa merilevää, josta valmistetaan muun muassa sushin käärimiseen käytettäviä norilevyjä. Sitä saa näemmä nykyisin venäläisistä ruokakaupoista valmissalaatin muodossa höystettynä esimerkiksi sipulilla, punajuurella, munakoisolla, tomaateilla tai sienillä. Ah, lisää!

Mietin jo vimmaisesti, miten saisin kuljetettua mahdollisimman paljon morskaja kapustaa Suomeen, tai löytyisikö sitä suomalaiskaupoista (saa vinkata, jos kellot soivat). Toisaalta näille kulinaarisille salamarakkauksille on tyypillistä, että ne unohtuvat heti kotiin päästyä aktivoituakseen vasta uuden altistuksen myötä.

Ja odottaahan kotona se vuohenjuustopurkki.

Rajan takaa

Tervehdys rajan takaa eli Pietarista, jonne suuntasin aamujunalla kera repun ja Sputnikiksi* nimetyn kullanmurun (edelliseen viestiin viitaten päädyin kuin päädyinkin sekä parjattuun että kiitettyyn Acerin pikkukannettavaan). Arkistokammosta ja vakavasta byrokratiarajoittuneisuudesta kärsivä historioitsijantekelekin joutuu joskus ottamaan lusikan - tai kynän - kauniiseen käteen, hankkimaan tarpeelliset proopuskat ja leimat ja kohtaamaan ammatillisten painajaistensa synkimmän ilmentymän: venäläisen arkiston.

Noh, eipäs liioitella. Onneksi tiedän suunnilleen, mitä kyseisestä instanssista etsin, joten työsarka ei ehkä ole aivan mahdoton. Eikä tutkijoilla ole asiaa itse arkistoon - asiakirjatilaukset tuodaan lukusaliin kahdesti viikossa - joten liukuhyllyjen väliin jäämisestä ei ole tällä kertaa pelkoa. Suurempi vaara lienee päätyä katumaasturin litistämäksi matkalla arkistoon. Venäläisessä liikennekulttuurissahan suojatietkin tuntuvat olevan olemassa lähinnä tähtäyksen helpottamiseksi.

Painajaisista ja rajantakaisuuksista puheen ollen, eilen illalla pistäydyimme Saunassa toteamassa saman kuin monet arvostelijat: suomalaisen kauhugenren uusin tulokas oli visuaalisesti hieno, mutta juoneltaan sekava ja keskeneräisen oloinen. Oikein harmitti, kun niin maukkaista aineksista keitettyä soppaa ei oltu maltettu haudutella vielä hiukan. Näyttelijät, puitteet ja taustatarina - myöhäiskeskiajan rajankäyntihän on mitä herkullisin aihealue - olisivat kyllä antaneet aihetta enempäänkin.

Itse asiassa Pagistaanin arvovaltainen raati totesi yksissä tuumin, että leikkaamalla kaksi viimeistä minuuttia elokuvan lopusta pois se paranisi jo huomattavasti. Se, mikä ilman noita minuutteja olisi voinut olla lynchmäisen surrealistinen ja katsojan omaa mielikuvitusta kiihdyttävä teos, latistui jotenkin amatöörimäisen lopun myötä aika tavanomaiseksi säikyttelypätkäksi.

Kansa - joka kyllä tietää - vaatii siis parannusta asiaan! Ennen kansainväliseen levitykseen tarjoamista Saunaa on lyhennettävä lopusta kahdella minuutilla! Löytyisiköhän adressiin allekirjoittajia?

*Venäjäksi "matkatoveri".

Luotu vai oikea tarve

Mies kertoi huvittuneena, miten kaksi nuorta naista oli marketissa katsellut Taika-astioita peittelemätöntä inhoa osoittaen.
- Jos joku meille tuollaisia toisi, niin seinään heittäisin, oli toinen uhonnut.

Pitää toivoa, että naisella on yhtä herkkävainuisia ystäviä kuin Pagistaanin väellä. Ettei tuomisia sentään seinään tarvitse heittää.

Kun nyt materian haalimiseen päästiin, niin kerrottakoon allekirjoittaneen viimeisimmän päkätin liittyvän minikokoiseen kannettavaan tietokoneeseen. Itse asiassa olen jo päättänyt sijoittaa veronpalautukseni sellaiseen (jos hyvin käy, saan hankinnan vieläpä verovähennykseen). Olen tähän saakka raahannut täysimittaista, painavaa Aceriani ympäri maailmaa peläten, että ainokaiseni korvaamattomine sisältöineen varastetaan tai kovalevy kyllästyy retuutukseen ja sanoo sopimuksen irti.

Esimerkiksi ensi viikoksi lähden Pietariin arkistoreissulle, ja vaikka muistiinpanot voisikin tehdä perinteisesti kynällä ruutuvihkoon tai vähemmän perinteisesti digikameralla, muiden töiden takia joudun ottamaan koneen matkaan. Koska tarvitsen vain nettiyhteyttä ja kirjoitusmahdollisuutta, tuntuu työläältä ja kovin riskialttiilta raahata jälleen kerran koko kotitoimisto mukaan.

Olen kyllä miettinyt, onko kyseessä taas yksi luotu tarve. Jos markkinoille ei olisi tullut minikannettavia, en sellaista osaisi kaivatakaan. Eihän kannettavia koneitakaan ole ollut saatavilla kovin pitkään. Tai kotitietokoneita ylipäänsä, jos niikseen tulee. Tarvitsenko siis miniläppäriä oikeasti, vai olisiko se vain kiva olemassa?

Olen vakuutellut itselleni, että niin nyt kuin toivon mukaan tulevaisuudessakin tienaan elantoni pitkälti kirjoittamisella, joka taas ei ole paikkaan sidottua työtä. Kätevästi mukana kulkeva työväline haukkunee siis hintansa mennen tullen. Kaikkiin uusiin villityksiin ei tarvitse lähteä mukaan, mutta holtitonta kuluttamista tuskin lienee, jos hyödyntää uutuuksia harkiten silloin, kun ne todella helpottavat elämää.

Kun päkätti on täten julkisesti perusteltu ja oikeutetuksi päätetty, kaikenlaisia vinkkejä tai kokemuksia minikannettavista otetaan kiitollisuudella vastaan. Onko esimerkiksi Acer Aspire One ollut hintansa väärti, jos joku on sellaisen hankkinut?

Turvesavun maku

Marrashorrostamisen lomassa mainittakoon, että haju- ja makuaisti ovat uskomattomia muistosäilömöitä. Sen klassisen lehmuksenkukkateen sijaan allekirjoittanut koki lauantaina tajunnan räjäyttävän hetken kaapin perukoilta kaivetun Laphroaig-skottiviskitilkan myötä (suuri osa oudosta pullokokoelmastamme lienee peräisin siipan kaukaisilta teekkariajoilta - Pagistaanin viinakaappia ei tosiaan turhan usein auota).

Turvesavun maku heitti minut suoraan talvisenkosteaan Irlantiin - etenkin maaseudullahan savun haju tuntuu kaikkialla - vaikka kyseisestä visiitistä on jo yhdeksän vuotta. Aromin nostattamien muistikuvien kokonaisvaltaisuus ja voimakkuus oli hurja kokemus.

En juuri väkevistä välitä, mutta jos pitää valita, viski menee vaikkapa konjakin edelle. Laphroaigin jälkeen en taida enää välittää muista viskeistäkään, ellei jokin ihmeliemi pistä vielä paremmaksi.

Kuva ei liity aiheeseen. Vaikka voisi se liittyäkin, jos niikseen tulee.

Palak paneer

Intialaisista ruoista allekirjoittanut on erityisen tykästynyt palak paneer-pinaattikastikkeeseen. Törmättyäni sattumalta suomalaiskeittiöön sovellettuun ohjeeseen innostuin oitis, enkä suotta. Kokeilu kirvoitti vuolaita kehuja myös pöydän toiselta puolelta.

Alla oleva ohje on sovellettu Uneliaan kokin versiosta, joka puolestaan on sovellus Vegusafkan ohjeesta, joka... Hakemalla löytyy vielä lisää vaihtoehtoja, jos niitä kaipaa. Itse en erityisemmin pidä tuoreesta korianterista tai kovin voimakkaasta jeeran mausta, mikä näkyy Pagistaanin version maustemäärissä. Muutenkin tein ruoan sen mukaan, mitä kaapista ja maustehyllystä löytyi.

Tätä pohjoisintialaista, lempeän makuista herkkukastiketta kannattaa muuten kokeilla niidenkin, jotka eivät curryruoista erityisemmin pidä.

Palak paneer (3-4 annosta)

450g pakastepinaattia
2 sipulia
6 valkosipulin kynttä
200-250 g kikherneitä (käyttövalmiina esimerkiksi Go Greenin pahvitölkissä)
puoli tuubia tai pari pikkutölkkiä tomaattipyreetä
1 tl jeeraa eli juustokuminaa
1 tl mustapippuria
1 tl chilijauhetta
1 tl jauhettua korianteria
3 tl garam masala-mausteseosta
2 tl jauhettua inkivääriä
suolaa maun mukaan
200g tuorejuustoa (Valion kotijuusto on hyvää, leipäjuusto tai tofu toiminevat myös - tosin jälkimmäisen maustaisin ja paistaisin ehkä ensin)
0,5 dl oliiviöljyä, gheetä (kirkastettua voita) tai juoksevaa margariinia, jota itse käytin

Kuullota pilkottu sipuli, valkosipuli ja garam masala miedolla lämmöllä pannulla tilkassa rasvaa. Lisää kikherneet, pakastepinaatti, noin puoli tuubia tomaattipyreetä ja sekoittele. Lisää mausteet ja rasva ja anna hautua vartin verran välillä hämmentäen. Kuutioi tuorejuusto ja lisää kastikkeeseen varovasti sekoittaen. Itse kaadoin mukaan myös hieman juuston heralientä. Anna hautua vielä kymmenisen minuuttia, maistele ja säädä makua tarvittaessa. Tarjoa riisin ja jogurttiraidan (vai -raitan?) kanssa.

Mintulla höystetty jogurttiraita

200 g bulgarianjogurttia tai muuta hieman paksumpaa maustamatonta jogurttia
kämmenpohjallinen kuivattua minttua
ripaus mustapippuria ja suolaa

Sekoita ainekset ja anna vetäytyä jääkaapissa sillä aikaa kun valmistat muun ruoan.

Pinaatin kuva on lainattu täältä.

Levottomuutta herättäviksi

Tänään tajusin, että koen kovin valmiinoloisella maailmankuvalla ja varmoilla mielipiteillä varustetut ihmiset jotenkin levottomuutta herättäviksi. En päässyt perille, johtuuko se siitä, että jollain tasolla toivoisin itsekin olevani sellainen vai siitä, että heidän asenteensa elämään tuntuu usein niin vieraalta ja sellaiselta, johon on vaikea samaistua.

Toki minullakin on omat arvoni ja käsitykseni, mutta on valtavasti yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, joista en tunne tietäväni tarpeeksi tohtiakseni esittää niistä minkään valtakunnan mielipiteitä tai edes ajatuksia. Eihän minulla ole varmaa kuvaa omista tekemisistäni ja tavoitteistanikaan.

Suoraan sanottuna taidan olla enimmäkseen aika pihalla. Enkä ymmärrä edes hävetä!

Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, että päättäjienkin osalta allekirjoittaneessa herättävät turvallisuudentunteen ne uteliaat ihmettelijät ja kyselijät, jotka uskaltavat avoimesti myöntää, ettei heillä ole vastausta johonkin kysymykseen. Moni käynnistää rutiininomaisesti puhemyllynsä joko vakuuttaakseen muut oman näkökantansa oikeellisuudesta tai peittääkseen sen, ettei hänellä ole valmista näkemystä asiaan.

Joskus konkaripoliitikkojen sujuvia lausuntoja kuunnellessa käy mielessä, miksi pitää yrittää luoda ja ylläpitää kuvaa, että maailma on järjestyksessä ja hallinnassa, kun se ei kuitenkaan sitä ole?

Pitkään pimeään

Joka ainoa syksy luulen viikon verran olevani sairastumassa, kun olo käy niin uneliaaksi, raihnaiseksi ja piestyksi ilman selvää syytä. Sitten tajuan kalenterin näyttävän jo lokakuun loppua ja pimeyden ahmivan päivää lyhyemmäksi molemmista päistä.

Huomaan, että vuosi vuodelta suhtaudun jotenkin ymmärtäväisemmin pitkään pimeään ja omaan - näköjään väistämättömään - hidastumiseeni sen myötä. Olen vain eläin, joka hakeutuu pohjoisen luonnon ikiaikaiseen rytmiin kvartaalitaloudesta piittaamatta. Ja kevät tulee yhtä vääjäämättä kuin syksykin.

Tosin täällä etelärannikolla syksy ja talvi tuntuvat vielä vähän raskaammilta, kun pimeys yhdistyy märkyyteen ja lumettomuuteen.

Vastarintaa

Alun perin Missale Aboense-teoksessa vuonna 1488 esiintynyt kuva on lainattu täältä.

Osmo Soininvaara on viime päivinä kirjoittanut maahanmuuttokysymyksistä asiallisella tavalla, jonka toivoisi yleistyvän tunnepitoisen kohkaamisen ja toisaalta hyssyttelyn sijaan. Mustavalkoisuus (sic!) on näistä asioista kaukana, vaikka jostain syystä juuri kyseinen aihe tuntuu suorastaan yllyttävän kärjistyksiin puolin ja toisin.

Ystävän kanssa pohdimme hieman kyynisesti, kuvittelevatko suomalaiset todella voivansa poimia rusinat pullasta, kuten viimeksi alkuviikosta päivälehden nettikeskustelussa esitettiin. Viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun ilmastonmuutos kuivattaa suuret ja ennestäänkin kituliaasti elantoa antavat alueet käytännössä elinkelvottomiksi, leivän tähden tulee olemaan liikkeellä aika paljon muitakin kuin lääkäreitä ja insinöörejä (joille nytkin tuntuu olevan tarjolla lähinnä mopinvartta ja autonrattia). Tuskinpa silloin voimme todeta, ettei kyseessä ole meidän ongelmamme - semminkään, kun itsekin olemme olleet sitä luomassa.

Jokin järkevä ja kaikille osapuolille edes kohtuullisen oikeudenmukainen linja tähänkin kysymykseen olisi löydettävä. Helpommin toki sanottu kuin tehty.

Muutosvastarinta ja taipumus pään pensaaseen pistämiseen taitavat olla ihmiseen sisäänrakennettuja ominaisuuksia, kuten olen vahvasti epäillytkin. Olen iltaisin lueskellut Seppo Turusen esseitä ihmisen biologiasta kirjasta Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa (2007):

"Fundamentalismi symbolisoi niitä ihmisen ominaisuuksia, joiden vuoksi reagoimme hitaasti maailman muuttumiseen. Ilmaston lämpeneminen, energialähteiden ehtyminen ja sukupuuttojen nopea lisääntyminen saavat meidät ensi kädessä miettimään, että asiaa suurennellaan, että tilanne ei varmaankaan ole vielä kovin paha. Vanhassa vara parempi-asenne näkyy muutenkin: omien elintapojen muuttaminen saattaa vaatia sairastumista ennen kuin päätämme ottaa tutkimustiedon todesta. Tässä voisi puhua jonkinlaisesta tuttuun turvautumisen vaistosta, joka näkyy käyttäytymisessämme pohjavireenä, niin kuin se toki näkyy muidenkin eläinten käyttäytymisessä."

Lööperiä

Toimitin juuri melkoisen määrän tekstiä tulostettavaksi voidakseni lähettää sen edelleen luettavaksi viisaammille. Aikanaan siitä pitäisi saada palautetta, joka toivon mukaan auttaa viimeistelemään lisensiaatintyöksi tituleeratun tekeleen väitöskirjaksi.

Ellei sitä sitten joudu kirjoittamaan alusta alkaen uudestaan. Juuri nyt minusta nimittäin tuntuu, että olen saattanut maailmaan kolmattasataa sivua silkkaa lööperiä. Toivon hartaasti, että kiusallinen tunne on ennemmin perfektionismipirun kuin intuitioni tuote.

Lokakuista päivää valaisi eilen paitsi hetkittäin näyttäytyvä aurinko, myös rakkaan ystävän tapaaminen. Tapaamista tosin varjosti tieto, että kyseinen ystävä on koht'sillään muuttamassa puolisoineen töihin Kanadaan. Siis kovin kauas!

Onneksi joidenkin ihmisten kanssa sitä vain on veistetty niin samasta puusta, ettei etäisyys tai vuosien väli tapaamisessa tunnu haittaavan, vaan yhteys on ja pysyy. Aina tavatessa voi sitten keittää teetä, istua alas ja järjestellä maailman asiat kerralla kuntoon.

Hengissä ja järjissään

Kyllä täällä vielä hengissä ja osapuilleen järjissään ollaan, vaikka Pagistaan onkin ollut tavallista hiljaisempi. Kirjoittamista on riittänyt muutenkin, ja kaikki aivoperäiset voimavarat on jouduttu keskittämään - no, tiedätte kyllä mihin.

Urosvahvistus palasi maailmalta kotiin eilen, ja nyt on luvassa pieni hengähdystauko ennen seuraavia reissuja. Itse kullakin.

Mitä muuhun maailman menoon tulee, niin tämähän nyt on tiedetty. Eiväthän ne siellä lännessä syöneet sieniäkään, ennen kuin karjalaiset menivät ja opettivat. Ennemmin kuolivat vaikka nälkään.

Tiu tau

Kun syyskuun lopulla olimme Nurmeksessa puolukkareissulla, tilhien kilinä elävöitti muuten hiljaista syysmetsää. Muutama viikko sitten Joensuussa ollessani tilhet olivat valuneet sinne ja tekivät urakalla selvää pihlajanmarjoista.

Viikonloppuna töyhtöpäät saapuivat sankkoina parvina Espooseen. Minä tulin taas vuorostani Joensuuhun.

Linnuista puheen ollen, tulomatkalla osuin tolkullista kuunneltavaa etsiessäni Alivaltiosihteerin taajuudelle. Parhaillaan esittelyssä oli Elina Kerjäläisen kirja Upporikas Nalle ja fasaanipaisti, jossa Nalle käy Ruotsin kuninkaan ja Laulavan lintukoiran kanssa metsällä. Kirjassa runoiltiin muun muassa tähän tapaan:

"Yritysten yhteiskuntavastuu on nolla,
tärkeintä on tuottoisa olla.
Ei siinä ole mitään pahaa
jos mulla on pirskatisti rahaa."

Bambumyllikkäät vastaan Big Brother

Jostain olen lukenut, että ihmiset mielellään kertovat katsovansa televisiosta uutisia, luontodokumentteja ja niin kutsuttuja laatuelokuvia riippumatta siitä, mitä töllöstä tulee oikeasti katsottua. Koska tietyt ohjelmatyypit tunnutaan arvottavan jotenkin kehittävämmiksi ja sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi, on niiden muiden arviointi ja pohtiminen vaikeaa ilman snobbailun inhaa sivumakua. Yritän kuitenkin.

Elämäni valo oli taannoin työpaikan juhlissa, joissa järjestettiin leikkimielinen visailu. Mies kertoi olleensa aivan pihalla, koska visailussa kyseltiin yksinomaan tositeeveeasioita ja televisioon liittyvien julkkisten nimiä ja tekemisiä. Hän tuumasi tienneensä hämärästi ehkä yhden tai kaksi niistä nimistä, joista puhuttiin, kiitos lehtilööppien.

Hämmästyimme itsekin tajutessamme, miten ulkona olemme kokonaisesta nykykulttuurin osa-alueesta, vaikka ikämme ja elämäntilanteemme puolesta lienemme sen parasta kohderyhmää. Meillä on kyllä televisio, mutta - ihan totta - katsomme siitä lähinnä uutisia, dokumentteja sekä satunnaisesti elokuvia ja paria sarjaa. Dokumenttien suhteen olemme varsin kaikkiruokaisia. Seuraamme lumoutuneina niin bambumyllikkäiden maanalaista elämää, avaruuslentojen historiaa kuin balsamoidun Leninin viikkohuoltoakin.

Joskus olemme koettaneet tuokion katsoa jotakin formaattiohjelmaa tai kilpailua, mutta ei siitä mitään tule. Ei vain niin sanotusti nappaa. Olemme siis helpottuneina, velvollisuutemme täyttäneinä siirtyneet takaisin myllikkäiden tai oman tosielämämme pariin.

Perjantai-iltana juutuin väsyksissäni katsomaan ohjelmaa, jossa ihmisiä yritetään saattaa romanttisesti - ja allekirjoittaneen mielestä aika väkinäisesti - yhteen. Vartin päästä minun oli pakko vaihtaa kanavaa. Kävin taas miettimään, mikä ihmisiä oikein noissa ohjelmissa kiehtoo ja miksi itse koen ne niin piinalliseksi katsottavaksi.

Jälkimmäiseen lienee helpompi vastata. Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä.

Oma alalajinsa ovat ne nimeltä mainitsemattomat kirpunnyppimis- ja selkäänpuukotusformaatit, jotka herättämänsä myötähäpeän lisäksi vaikuttavat kokonaisuudessaan niin typeriltä, järjettömiltä ja pahansuovilta, että niiden katsomisen voisi kuvitella olevan jo jollain tavalla myrkyllistä psyykelle.

Mutta aivan vilpittömästi, ilman mitään arvoasetelmia ihmettelen, mitä ihmiset noin yleensä saavat tositeeveestä irti. Kertokaa, jos osaatte! Pakkohan ohjelmien on olla suosittuja, kun niitä joka kanavalta suolletaan. Ja ymmärtääkseni niitä katsovat aivan kaikenlaiset ihmiset riippumatta taustasta, ominaisuuksista tai muista mieltymyksistä. Koetaanko ne pääsääntöisesti rentouttavana viihteenä verenpainetta nostavan piinallisuuden sijaan? Vai ovatko juuri nuo piinakokemukset niitä, joita katsojat hakevat? Miksi? Adrenaliinin takia? Osaavatko ihmiset katsoa ohjelmia heittäytymättä henkilökohtaisesti niissä esiintyvien ihmisten päiden sisään?

En siis väitä, että kiinalaiset jyrsijät ja avaruussukkulat olisivat lähtökohtaisesti ylentävämpää ja henkevämpää katsottavaa kuin kanssaeläjien edesottamukset tositelevisiokameroiden edessä, vaikka henkilökohtaisesti näenkin maailmassa olevan paljon kiinnostavampia ilmiöitä kuin ehtymättömiltä näyttävät tavat laittaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Haluaisin vain oikeasti tietää, missä piilee jälkimmäisten suuren suosion salaisuus - ja mikä on saanut aikaan niiden hurjan yleistymisen kymmenen vuoden kuluessa. Jokin psykologinen koukku siinä on, mutta mikä?

"I'm using it!"

Uutisen mukaan siirtoelimistä on huutava pula.

Allekirjoittaneella on ollut jo vuosikaudet lompakossaan elinluovutustestamentti. Siippa ei sitä kuulemma ole tullut tehneeksi. Viralliseksi syykseen hän ilmoitti tämän.

Myönnetään, että lukiessani kyseisen uutisen - ja erityisesti kohdan "Jokainen täysi-ikäinen voi omalta osaltaan helpottaa elinluovutustoimintaa ja allekirjoittaa elinluovutuskortin" - minunkin päässäni soi oitis brittiaksentilla lausuttu "can we have your liver"?

Mutta leikki leikkinä. Ei se kortti lompakossa paljoa paina.

Synkkiä ja väkivaltaisia

On hetkiä, jolloin huumorintaju kehätyömaan kanssa käy erityisen vähiin.

Sen kun ryskävät, räjäyttelevät, jyryävät ja murskaavat kiveä kellon ympäri, öisin ja viikonloppuisin. Tukkikoot tiet kaivannoillaan ja koneillaan ja tehkööt tilalle kapeita kiertoväyliä, joilla vallitsee viidakon laki. Antaa tulla tomua tupaan niin, että viikottainen siivous tuntuu lähinnä vitsiltä.

Mutta kun veden tulo taas kerran varoittamatta katkeaa, tällä kertaa kesken aamulenkin jälkeisen suihkun (tietysti juuri silloin, kun on kaikkein saippuaisimmillaan), mieleen nousee perin synkkiä ja väkivaltaisia ajatuksia.

Neljän tahmean tunnin jälkeen vettä ei edelleenkään tule. Mainitessani asiasta talonmiehelle - tähdentäen, että tiedän syyn olevan maailmanlopun kaivannossa eikä taloyhtiössä - hän vastasi saaneensa jo monta puhelua ja yrittävänsä jälleen kerran tolkuttaa työmaavastaavalle, ettei ihmisiä saa kohdella näin. Mutta oletan, että meidän odotetaan riemumiellä kantavan vaatimattoman uhrimme kehityksen alttarille.

Vuokrankorotus olisi kyllä tässä tilanteessa viimeinen tikki.

Hieman kaoottinen

Ach so, Berlin. Tutkijakoulukinkerit jättivät turismille mukavasti aikaa: kaksi kokonaista päivää ja lisäksi aamulenkit. Lienen ennenkin kehunut viimeksi mainittuja mainioksi tavaksi haistella uusien paikkakuntien tunnelmia - juosten ehtii katsastaa laajemman alueen kuin kävellen, ja varhaisaamuissa on aivan oma tunnelmansa.

Mitä muuhun toljailuun tulee, Hannan suosittelema juutalainen museo imaisi vierailijan syövereihinsä niin, että kolme tuntia tuntui yhdeltä. Vastoin parempaa ymmärrystäni säntäsin museopäkätin vallassa vielä dekoratiivisen taiteen museoon, jonka massiivisten kokoelmien keskellä hyydyin jonnekin keskiaikaisten relikvaarioiden ja renessanssiajan fajanssilautasten välille. Aika monta vuosisataa jäi siis seuraavaan kertaan, samoin kuin ystävän vinkkaama kierros maanalaisessa Berliinissä, jonka ajankohdat eivät ohjelmaan parhaalla tahdollakaan sopineet.

Kulinaarisella puolella huippuhetken tarjosi etiopialainen ravintola. Nelihenkinen seurueemme sai eteensä yhden suuren, injera-letuilla vuoratun lautasen, jolle tilaukset oli aseteltu somiksi keoiksi. Ruokailuvälineitä ei ollut, vaan letunpaloja käytettiin apuna muhennosten ja muiden herkkujen viemisessä ääntä kohden. Ruoka oli liioittelematta taivaallisen hyvää ja sai pohtimaan, mistä löytyisi opastusta itäafrikkalaisen keittiön salaisuuksiin.

Noin yleensä ottaen kaupungista jäi hieman kaoottinen vaikutelma. Edesmenneen muurin kaupallinen hyödyntäminen ja suoranainen romantisointi hämmensivät ja sekava arkkitehtuuri huimasi päätä. Pääkadulla jouduin keskelle mittavaa mielenosoitusta, joka sai miettimään, millaisten asioiden puolesta silläkin pätkällä on ehditty marssia. Nyt vuorossa oli ylenpalttisten valvontakameroiden ja muun isovelimäisen tarkkailun vastustaminen.

Parempi vaihtoehto

Berliinistä jokunen sana ja kuva myöhemmin, sitä ennen ilmoitusluontoinen asia niille, jotka jakoivat kansamme huolen karvaisen yliassistentin ja puolustusministerin kasvainkysymyksestä. Ratkaisu oli tällä erää se parempi vaihtoehto:

"Tutkitussa näytteessä todettiin hyvin rajoittunut hyvänlaatuinen rauhaskasvain, joka vaikuttaa kokonaan poistetulta. Tämän tyyppiset kasvaimet eivät yleensä uusiudu paikallisesti täydellisen kirurgisen poiston jälkeen."

Muun lajisista asuinkumppaneista on loputtomasti iloa, mutta ilosta on maksettava vastuulla ja väistämättömällä luopumisen surulla. Onneksi vielä ei tarvinnut ryhtyä pohtimaan, missä menee vanhenevalle koiralle tehtävien toimenpiteiden raja. Pagistaanin etiikan mukaan ratkaisevaa on, tuottaako mahdollinen hoito eläimelle enemmän kärsimystä kuin hyviä päiviä. Sekin on vain arvailtava, kun asianosainen itse ei osaa oloaan kertoa.

Guten Tag

Guten Tag, eli tervehdys Berliinista. Allekirjoittanut lisasi taas hiilidioksidipaastoja lentomatkan verran. Tiedossa on muutama paiva rajaseutututkimuksellisia kinkereita hoystettyna turismilla; maanantaina palajan kotiin tekemaan koiranhoidollisen vuoronvaihdon siipan suunnatessa Kiinaan. Maailmaa on toki mukava nahda, mutta onneksi naita perheen sisaisia reissusumia ei ole kovin tiheasti, ja onneksi ne ovat toistaiseksi limittyneet menematta liiemmin paallekkain.

Mita nyt marraskuussa siipan pitaa tehda toinen reissu Kiinaan ja allekirjoittaneen jarjestaa itsensa Pietariin, mita nopeammin sen parempi. Rahoitus ja viisumi on, kunhan vain arkistobyrokratia antaa myoten.

Ja Moskovassakin pitaisi kayda.

Paljon valmiimpi

Tänään Helsingin Sanomien mielipideosastolla oli kirjoitus, jossa filosofian tohtori Kirsi Lumme-Sandt pohti tohtoreiden työelämätaitoja ja niitä koskevia käsityksiä. Kirjoittaja epäili jälkimmäisten olevan peräisin 1950-luvun kotimaisista elokuvista. Nykyajan tohtorit ovat hänen mukaansa ulospäinsuuntautuneita verkostoitujia ja paineen- ja stressinsietäjiä, jotka hallitsevat monimutkaisten ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamisen, analyysit ja nopeat ratkaisuehdotukset. Ei vähä mitään!

"Niin sanottuja koppitutkijoita, jotka nyhräävät tuhatsivuista väitöskirjaa omassa työhuoneessaan tapaamatta koskaan muita ihmisiä, en itse omalla yliopistourallani ole nähnyt yhtäkään."

Itse kuulunen historian jatko-opiskelijana ja etätyöläisenä potentiaalisten koppitutkijoiden kastiin. Allekirjoitan silti Lumme-Sandtin kartoituksen väitelleiden vahvuuksista. Olen itsekin ihmetellyt yhä useammin, mihin huono käsitys tohtoreiden osaamisesta oikein perustuu. Aivan kuin paljon puhuttuja valmiuksia työelämään voisi oppia vain suhaamalla konttoreissa ja istumalla palavereissa kahdeksasta neljään.

Oma lehmäni on tietysti ojassa kaulaansa myöten. Vielä tulee aika, jolloin on lähdettävä kylmään maailmaan tutkintotodistus kainalossa ja koetettava vakuuttaa mahdolliset työnantajat tai tutkimusrahoittajat omasta osaamisestaan.

Mutta ilman minkään valtakunnan itsekehua voin sanoa, että tämän urakan myötä tunnen olevani paljon valmiimpi sekä tieteellisiin että muihin haasteisiin kuin kuusi vuotta sitten, tulipa väitöskirjan arvosanaksi mitä tahansa. Siitä suuri kiitos kuuluu tosin paikalle monitieteellisessä tutkijakoulussa. Sen puitteissa - ja muissa yhteyksissä - järjestetyt tapaamiset ja konferenssit ovat tehokkaasti estäneet erakoitumista. Lisäksi ne ovat laajentaneet katsantoa oman tieteenalan ulkopuolelle ja harjaannuttaneet kertomaan omista tekemisistään yleistajuisesti sekä suomalaisille että kansainvälisille kuulijoille.

Vielä muutama vuosi sitten inhosin esimerkiksi tilanteita, joissa jouduin puhumaan julkisesti. Siedätyshoito on auttanut niin, että huomaan nauttivani konferenssiesitelmän tai luennon pitämisestä - en siksi, että haluaisin keikkua tuomassa itseäni esille, vaan koska jaan mielelläni muillekin tietoa, jota itse syystä tai toisesta pidän mielenkiintoisena ja arvokkaana.

Luulen myös, että itsetuntemukseni on kasvanut melkoisesti. Tiedän osapuilleen, millaisissa asioissa olen hyvä ja millaisissa en. Minulla on myös jonkinlainen käsitys siitä, missä määrin jälkimmäisille on mahdollista tehdä jotakin ja milloin omat heikot kohdat on vain realistisesti hyväksyttävä.

Perfektionistille se on ollut melkoinen läksy.

Ja mitä projektinhallintaan tulee - mikä väitöskirja on, jollei alusta loppuun saatettava monen vuoden projekti kaikkine kommervenkkeineen? Yksin urakoiva tutkija ei voi edes jakaa vastuuta kenellekään, vaan joutuu pitämään kaikki langat käsissään ja selvittelemään väistämättömät solmut.

Teollisuuden suolakaivoksilla raatava siippa kertoi eilen olleensa koko päivän kestäneessä koulutuksessa, jossa opeteltiin tehokkaampaa lukemista. Tavoitteena oli lisätä sekä nopeutta että asioiden omaksumista (ja nopeuden kautta tuottavuutta - tietysti). Kurssilla oli muun muassa luettu John Steinbeckin Helmi-romaani puolessa tunnissa, mikä sai minut hirnahtamaan epäuskoisena.

Ei siksi, etten uskoisi sen olevan mahdollista.

Enkä yhtään epäile, etteikö tehokkaamman lukutavan opettelu olisi hyödyllistä itse kullekin. Mutten malta olla toteamatta, että yksikään parjattu tohtori - ainakaan humanististen tai yhteiskuntatieteiden puolella väitöskirjansa vääntänyt - tuskin tarvitsisi kurssia, jonka hinta henkeä kohden oli sama kuin puolen kuun palkkani.

Toisaalta voisi toki kyynisesti kysyä, mihin tohtoreita tarvitaan, jos laajojen kokonaisuuksien omaksumisenkin voi oppia päivän koulutuksella. Jos voi.

Jaksaa taas

Tässäpä Kauralle Pagistaanin ei-virtuaalinen kotiovi. Tuo Helsingin pelastuslaitoksen kotieläintarra on kyllä hyvä olemassa niin pahimman varalle kuin huoltomiehiäkin ajatellen.

Viikonloppuna nähtiin suuri aalto ja tavattiin kolmijalkainen mies. Lisäksi ulkoilua, hyvää ruokaa, tilkka punaviiniä, maailmanparannusta sekä suuria suunnitelmia vuorten kiipeämisestä ja purkukuntoisten suojelukohteiden hankkimisesta. Näillä eväillä jaksaa taas.

Eläinten päivää!

Pagistaanin kaksi- ja nelijalkaiset toivottavat hyvää eläinten päivää ja viikkoa! Tänä vuonna Suomen eläinsuojeluyhdistyksen liiton teemana on Luonnoneläimet ahdingossa? Milloin luonnonvarainen eläin tarvitsee ihmisen apua, ja millaisissa tilanteissa se olisi osattava jättää rauhaan? Mistä löytyy apua loukkaantuneelle luonnoneläimelle?

Ahdingosta puheen ollen, karvainen yliassistentti Sandy viettää teemapäivää synkkämielisenä toipilaana. Siltä poistettiin eilen pieni nisäkasvain, ja vaikka potilas on muuten virkeä ja hyvässä kunnossa, kauluri ja suojapuku (joka puuttuu kuvasta) näyttävät ottavan ankarasti karvaiseen kupoliin.

Parin viikon sisällä pitäisi tulla tulokset patin laadusta. Kuulemma mahdollisuudet hyvän- ja pahanlaatuisuuden välillä jakaantuvat jotakuinkin tasan. Peukaloita - karvattomia ja karvaisia - saa mielihyvin pitää pystyssä ensin mainitun vaihtoehdon puolesta.

Tässäpä vielä Lupiinille jokunen kasvikuva. Ylhäältä alkaen kuvaan ovat päässeet purppurajuoru, onnenapila, anopin(baari)jakkara, kukintaansa vihdoin lopetteleva soihtuköynnös, tuoksupelargonia ja jokin tuntematon, ehkä yönprinsessalle sukua oleva kaktus, joka on tuotu pistokkaana etelänmailta.

Floros ja Lauros

Jenni kyseli, "löytyykö kotoasi jotakin karjalaista, joka on sinulle läheistä. Siitä haluaisin nähdä kuvan."

Äidin maalaamat ikonit ovat kukin tärkeitä omalla tavallaan, mutta mitä karjalaisuuteen tulee, niin tässä kuvatut Floros ja Lauros ovat olleet pidettyjä hevosten ja kotieläinten suojeluspyhimyksiä Karjalan alueella.

Ikoni on allekirjoittaneelle läheinen myös siksi, että kaikilla siinä olevilla hevosilla on ollut elävät esikuvat (ikonimaalarilla on varsin rajalliset vapaudet aiheensa suhteen, mutta tällaiset henkilökohtaisuudet sallitaan). Enkeli pitelee ohjaksista kahta hevosta, joista toinen on omani, toinen hoitohevoseni mallin mukaan maalattu. Molemmat olivat ikonin maalausaikaan jo siirtyneet vihreämmille laitumille.

Myös käspaikka on äitini tekoa.

Naisen kanssa

Tänään aamukahvipöydässä puitiin myös irtisanomisuutista, jonka tiimoilta päivän lehdessä oli haastateltu rovaniemeläisiä. Jututetut olivat päätoimittajan puolella lukuun ottamatta 76-vuotiasta miestä. Tämä puolsi erottamista toteamalla, että "eihän siitä mitään tule, että jos asuu naisen kanssa".

Siippa mietti, puhuiko siinä kokemuksen syvä ja katkeroitunut rintaääni.

Päätoimittaja Reetta Meriläisen huomautus oli osuva: "Suomalaisen sanomalehden päätoimittajan puoliso on useimmiten nainen. Se ei ole tähän saakka vaarantanut työsuhdetta."

Niinpä. Tuskin myöskään työn jälkeä. Mutta siitähän tässä ei olekaan kysymys.

Tätä soppaa taidetaan hämmentää pitkään ja hartaasti. Toivottavasti pohjia myöten, ettei tulevaisuudessa tarvitsisi lukea vastaavia otsikoita.

Kaurapuuroa ja kahvia (vaan ei cakea)

Kaurapuuronsa valokuvaaminen on toimitus, jolla kerää takuuvarmasti kummastuneita - ja ehkä hieman huolestuneita - katseita pöydän toiselta puolelta.
- Tämä on vain yksi blogijuttu. Sellainen kuvahomma.
- Jaha.

Tässäpä siis vastaus Jospan haasteeseen. Aamupala on sama kuin aina. Voisin elää puurolla, jos niikseen tulee (tulen olemaan helposti ja halvalla ruokittava vanhus, jos vuosia sinne asti riittää; se lienee onni nykyajan vanhustenhoitonäkymien valossa). Lounaaksi Pagistaanin henkilöstöravintola tarjoili kuitenkin fetasalaattia, johon kaikki tarpeet löytyivät jääkaapista - alkuviikko kun meni reissatessa.

Illallista edustaa viime lauantain sushikattaus, joka on kuvattu armeliaan kaukaa. Ylpeys kävi nimittäin lankeemuksen edellä. Ensimmäisellä kokeilukerralla teimme kaiken huolellisesti ja millintarkasti, mutta toisella hutiloimme sorruttuamme pitämään itseämme täysinoppineina. Minä sulloin ensimmäiseen makirullaan aivan liikaa riisiä, joten viipaleista tuli rumia ja pönäköitä. Erheestäni viisastuneena siippa meni toiseen äärilaitaan ja teki seuraavasta rullasta pula-ajan version. Kolmas onnistui jo varsin kauniisti. Eikä maku näköä katsonut.

Syömisestä puheen ollen, eilen näin korean mainosjulisteen, jossa pikaruokaravintola tiedotti omenakakkutarjouksestaan: Tule nauttimaan kahvi ja cake!

Se sattui. Sieluun saakka. Vaikka olisihan näihin jo pitänyt tottua.

Koira "puree varoittamatta"?

Kiitos, ystävät hyvät, sekä turismivinkeistä että inspiroivista kuvahaasteista - jälkimmäisten kimppuun käyn niin pian kuin mahdollista (kohta pitää juosta junaan, joten yritän malttaa olla tarttumatta kameraan saman tien). Lisääkin otetaan ilolla vastaan!

Kaikessa kiireessä referoin ja siteeraan eläintenkouluttaja Tuire Kaimion mainiota ja aina ajankohtaista kirjoitusta murisevasta koirasta (Yhteishyvä-lehden lemmikkipalsta 10/2008). Koirien ja lasten kohtaamisellahan on toisinaan ikäviä seurauksia, joista pahimpia puidaan iltapäivämedioissa suurin otsikoin. Moni tapaus olisi varmasti voitu välttää, jos ihmiset olisivat osanneet lukea koiraa ja sen viestejä paremmin.

Ehkä asiallinen ennakkotieto vähentäisi niitäkin tapauksia, joissa - ilmeisesti vahinkojen ennaltaehkäisemiseksi - koiralle etsitään lehti-ilmoituksella uutta kotia "lapsen syntymän vuoksi"?

Kirjoituksessaan Kaimio muistuttaa, että murinalla koira ilmoittaa haluavansa pitää etäisyyttä. Aikuinen voi esimerkiksi murahtaa pennulle halutessaan olla rauhassa. Pentu on oppinut koiran kielen alkeet jo emoltaan, ja osaa yleensä reagoida oikein (jollei osaa, aikuinen koira selventää viestinsä murahtamalla kovemmin tai tarvittaessa näykkäisemällä). Jos aikuista koiraa kielletään murisemasta, siltä viedään keino varoittaa pentua luonnollisella tavalla.

"Koirat käyttäytyvät koiramaisesti myös ihmisiä kohtaan. Siksi lemmikki saattaa yllättäen murahtaa juuri konttaamaan oppivalle, kiljahtelevalle vauvalle. Koiran puolelta ele ei välttämättä ole sen kummempi kuin pennulle murahtaminen. Erona tietenkin on, ettei ihmislapsi synnynnäisesti tajua murinan merkitystä eikä ymmärrä pysähtyä. Siksi tilanne pitää tietenkin keskeyttää."

Kaimion mukaan murinan syy on selvitettävä ja koiralle järjestettävä paikka, jonne se voi vetäytyä turvaan lapselta. Siedätyshoito kannattaa myös: lapsen lähestyminen on liitettävä koiran kannalta miellyttäviin asioihin. Rankaiseminen voi sen sijaan vain pahentaa tilannetta:

"Rankaiseminen ei riitä korjaukseksi. Itse asiassa se saattaa johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Koira saattaa kyllä rankaisun pelossa olla niin pitkään murisematta kuin kykenee. Lopulta lapsi yltää tarttumaan koiraan tai kaatuu sen päälle. Jos koira tällaisessa tilanteessa näykkää, sen käytöstä taivastellaan: koira puree varoittamatta!

Tarkalleen ottaen koira kyllä alun perin varoitti, se vain opetettiin hiljaiseksi. Rankaisu ei poista murinan taustalla olevaa epävarmuutta, vaan jopa voimistaa sitä. Koira saattaa yhdistää rangaistuksen lapsen lähestymiseen eikä omaan ääntelyynsä."

Ikävästi paitsioon

Pagistaanissa on kipeästi tiedostettu elämän kiertyminen yhden, alati kasvavana tekstitiedostona konkretisoituvan asian ympärille.

Päivittäinen ulkoilu ja muu liikehdintä on välttämätöntä paitsi koirien vuoksi, myös siksi, että muuten mittari paukahtaisi punaiselle alta aikayksikön. Mutta muu oleminen ja harrastelu ovat jääneet ikävästi paitsioon, mukaan lukien valokuvaaminen ja kaikenlainen värkkäily. Se taas latistaa ja kaventaa elämänpiiriä entisestään.

Jennin ja muutamien muiden vanavedessä asetankin varovaisen toivoni teihin. Haastakaa ja potkikaa minut ottamaan kamera esiin ja kuvaamaan - no, mitä vain keksitte pyytää laillisuuden ja siveellisyyden rajoissa täällä eteläisillä kotikulmilla tai idän työmailla, joille suuntaan pariksi päiväksi taas huomenissa.

Jos kukaan ei pyydä mitään, niin kuvaan pyytämättä. Uhalla ja kiusallakin!

Toinen vetoomus: olisiko jollakulla lyömättömiä vinkkejä, mitä Berliinissä kannattaa nähdä tai tehdä? Mainitussa kaupungissa on tutkijakoulukinkerit lokakuun alkupuolella, ja varasin option pariin ohjelmoimattomaan lisäpäivään, kun siellä kerran ollaan.

Allekirjoittanut tunnustautuu kehnonlaiseksi kaupunkimatkailijaksi; museoita jaksaa korkeintaan yhden päivässä, shoppailu ei suuremmin kiinnosta ja suuren kaupungin hälinä käy nopeasti voimille. Historia, luonto ja tuomiokirkkojen kryptojen kaltaiset paikat ovat kuitenkin kovassa kurssissa.

Se olemme me

Eilen havahduin istuneeni töitteni ääressä lähes kellon ympäri. Siippakin palasi omalta työmaaltaan väsyneenä vasta kahdeksan aikaan illalla. Heräsin yht'äkkiä tosiasiaan, että kahden aikuisen taloudessa ylityöt ovat kääntyneet poikkeuksesta säännöksi.

Se käy niin helposti. Vähitellen. Suorastaan salakavalasti.

Allekirjoittanut vetoaa loppusuoralla olevaan väitöskirjaan lupaillen hurskaasti itselleen ja toiselle, että kun vielä puoli vuotta rutistaa, niin sitten helpottaa. Kotona työskentelevän on sitä paitsi vaikeaa vetää selvää rajaa työaikaan, ja nämä nyt ovat muutenkin tällaisia aikatauluista riippumattomia, luovia töitä... Miehellä taas on omat syynsä tehdä pitkää päivää ja olla usein se, joka sammuttaa valot.

Ahkeruus tunnetusti palkitaan. Vai palkitaanko? Kenen kustannuksella? Millainen on ylistetyn hyveen kääntöpuoli? Mikä on periprotestanttisen työteliäisyytemme ja näennäisen tunnollisuutemme hinta; milloin ja millä tavoin hiljalleen kasvanut lasku erääntyy?

Tätä pohdimme eilen ja muistimme senkin, ettei kyse ole vain meidän jaksamisestamme ja elämästämme.

Karmaisevaa, mutta totta on, että hektinen, yhä epätervee(llise)mmäksi käyvä (ihmisten)kulutusyhteiskunta pyörii juuri meidän kaltaistemme ja meitä ahkerampien työn näennäissankareiden varassa. Yrityksissä pidetään työntekijöiden määrä minimissään: kun pienemmällä joukollakin työt hoituvat, miksi jakaa työmäärää useammalle ja vähentää taloudellista voittoa? Kiristyneillä työmarkkinoilla ylitöihin ja muihin myönnytyksiin suostuvat taas polkevat niin sanotusti hintoja ja nostavat suorittamisen rimaa yhä korkeammalle. On toki työnantajan etu valita tehtävään se joustavampi ja aikaansaavampi työntekijä.

Perheettömät ottavat riskin lähinnä omasta loppuunpalamisestaan ja mahdollisista ihmissuhdeongelmista. Mutta sydäntä kylmäävät ne vanhemmat, jotka joutuvat kilpailemaan samoista työpaikoista. Millaista korkoa ylisuorittamisella otettu sosiaalinen velka kasvaa perheissä? Minkälaista elämisen mallia se näyttää?

Millaista asenteita ja ilmapiiriä se ylipäänsä yhteiskunnassa luo ja ylläpitää?

Näitä voi itse kukin tykönään mietiskellä ja hakea lisäpontta pohdinnoilleen vaikkapa mediasta ja erinäisistä tutkimustuloksista.

Yhteiskunta. Se totta vieköön olemme me. Hyvässä ja pahassa, halusimme tai emme.

Kaukana

Perjantaina tuntia ennen lähtöä olin vielä kahden vaiheilla, tohdinko irrota työpöydän äärestä edes viikonlopuksi. Järki voitti. Sitä paitsi tiistaina olisin joka tapauksessa joutunut kyöräytymään Joensuuhun.

Nurmeksessa kerättiin talven puolukat, tehtiin polttopuita, väisteltiin hirvikärpäsiä, käännettiin vene, saunottiin pitkään ja hartaasti sekä katseltiin ruskaa ja tähtitaivasta. Kaukana kavala - ja yhä kavalammaksi käyvä - maailma.