Vuoristofilmejä

Banff Mountain Film Festival tarjoili eilen kolmituntisen otoksen palkituista vuoristoaiheisista filmeistä. Kokonaisuus oli varsin seikkailu- ja urheilupainotteinen esittäen vuoret lähinnä suuren kädellisen puuhalandiana. Lumilauta luisti ja rokki soi.

Kiinnostavinta antia parin lyhyen kiipeilypätkän lisäksi oli ranskalaispariskunnan dokumenttielokuva 8000 kilometrin pyöräilystään Mongoliasta Intiaan. Hankkeessa - sekä itse retkessä että elokuvassa - oli suorastaan liikuttavaa sisua, asennetta, huumoria ja sopiva annos nöyryyttä. Sen sijaan kertomus ammattimaisen base-hyppääjän (!) yrityksestä päästä hyppäämään erään länsiafrikkalaisen kivimuodostelman huipulta oli lähinnä käsittämätön. Suurella rahalla vauhditettu retkikunta ajaa päräytti yhteen Malin köyhimmistä kylistä, pystytti sponsoritelttansa ja ryhtyi hartiavoimin vinssaamaan norjalaisurheilijatarta tavoitteeseensa.

Mukaan ympätty teennäisen oloinen maailmanparannushenki jäi huokumaan onttouttaan, kun veden puutetta taivasteltiin taustalla energiajuoman mainos. Vastakohtaisuus oli kerta kaikkiaan liian irstas.

Mutta kenelläpä on rotia heittää se ensimmäinen kivi. Elämysten perässä juoksemisessa luonnonvaroja tuhlaten lienee lähinnä aste-eroja.

Töllöntyö

Väsätessäni arvostelua kauppahallien historiaa käsittelevästä kirjasta tajuntaan nousi - taas kerran - muuan entisen kotikaupunkini töllöntyö.

Joensuulaiset arvaavatkin jo, mistä on kyse.

Kauppahallien nousukausi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, jolloin torikaupan hygienia- ja järjestysongelmia pyrittiin saamaan kuriin siirtämällä kaupankäyntiä sisätiloihin. Myös Joensuun torille rakennettiin vuonna 1902 puinen halli kansallisromanttiseen tyyliin. Sitä laajennettiin vielä vuonna 1927.

Vanha kauppahalli palveli kaupunkilaisia aina 60-luvulle saakka. Tuolloin kaupunkiin alettiin kaivata "modernimpaa" ilmettä. Aikansa kukkasena torin toiselle laidalle nousi uusi, matala betonikauppahalli.

Ei siinä mitään. Siinäpähän nousi. Mutta pikkukaupungin pienellä torilla kaksi kauppahallia on aika paljon.

Kaupunkilaiset havahtuivat vasta, kun puuhallin purkamisesta oltiin tekemässä päätöstä kaupunginvaltuustossa. Barrikadeille vanhan hallin säilyttämiseksi kapusivat Muinaistieteellinen toimikunta eli nykyinen Museovirasto, ryhmä joensuulaisia arkkitehteja, julkisivulautakunta, kaupungin rakennustoimisto sekä kaupunginhallitus kaupunginjohtajaa lukuunottamatta. Mutta turha oli potkia edistyksen jaloa aatetta vastaan. Halli myytiin silloisella 710 markalla purettavaksi joulukuussa 1968. Polttopuillahan on aina käyttöä.

On komistuksen perään sittemmin itkettykin, manailtu päättäjien käsittämättömiä aivoituksia ja haaveiltu hallin uudelleenrakentamisesta. Mutta niin se vain on - kerran tuhottua ei takaisin saa. Eikä uudesta vanhaa.

No, kohtahan 60-luvun kauppahalli - aikansa arkkitehtuurin tyylipuhdas edustaja - alkaa olla suojeltavan ikäinen. Mutta luulenpa, että harva perään parkuisi, jos se jonakin kauniina aamuna olisi selittämättömästi kadonnut.

Kuvat on lainattu täältä.

Talviturkit Liesjärveen

Liesjärven kansallispuisto Kanta-Hämeessä on niin pieni, ettei sinne juuri kannata teltan kanssa lähteä. Kesäiseen päiväretkeen se oli sen sijaan omiaan. Rapeankuiva kangasmetsä tuoksui helteelle, keltakurjenmiekka ja oravanmarja kukkivat ja varjopaikoissa kulkijoita ehätti seuraamaan sinnikäs hyttyslentue. Kyynäränharju - noin kilometrin pituinen, kapeaakin kapeampi kannaksenruikale Liesjärven ja Kyynäränjärven välissä - oli vinkeä kokemus.

Korteniemen perinnetilalla sattui juuri olemaan jonkinlainen puuhapäivä työnäytöksineen. Väkeä riitti ilman meitäkin, joten katsoimme parhaaksi väistyä metsänpeittoon silmäiltyämme pihapiirin läpi ja vaihdettuamme pari kohteliasta määkäisyä mustankirjavan vuohen kanssa. Maatiaiskukko päätteli - aivan oikein - hihnan päässä kuikuilevan assistentin olevan kettujen sukua ja johdatteli kanansa arvokkaasti kauemmaksi. Ei mitään hätää rouvat, tilanne on hallinnassa, siirrytäänpä kuitenkin hyvässä järjestyksessä sivummalle...

Vapaan kanaparven katselu korvaisi kyllä monta terapiakertaa, mitä ihmismielen hyvinvointiin tulee. Samaten suomenhevosen harjanjuuren rapsuttelu.

Talviturkkikin tuli heitettyä sekä neli- että kaksijalkaisilta (jälkimmäisistä toinen oli tosin ehtinyt jo perjantaina mereen). Kesäturkit taas kuivatteli kuuma kallio ja iltapäivän aurinko.

Viisaat

Jos sanonta viisaat istuvat varjossa pitää paikkansa, niin mitähän tästä voisi päätellä? Eräät eivät saa tarpeekseen paahteesta, vaikka vesi tippuisi kielestä ja keuhkot kävisivät kuin palkeet.

Yritys

Tuuletusräppänästä telläytyi sisään ampiainen, joka alkoi kyhätä ikkunanpuitteeseen pesää. Tapaus innoitti pohtimaan aamukahvipöydässä, millainen olisi ampiaisyhdyskunnan tapaan toimiva yritys.

Keväällä yrityksen naispuolinen johtaja heräisi talvihorteestaan ja alkaisi rakentaa liiketiloja sopivaksi katsomaansa paikkaan. Sitten hän aloittaisi munimisen. Näin alkunsa saavat työläiset - valkokaulustyöntekijät, huoltojoukot ja teollisuusvartijat - raataisivat vimmaisesti koko kesän. Loppukesällä olisi kiihkeiden työpaikkaromanssien aika. Siten yritysjohtaja varmistaisi seuraavan kauden työvoiman, koska syksyn tullen vanhat työntekijät kuolisivat pois.

Ja se Oolannin sota

Kun nelijalkainen toipilas näytti sunnuntaiaamuna olevan jo oma itsensä, uskaltautuivat kaksijalkaiset harrastamaan hieman paikallisturismia. Suomenlinna olikin allekirjoittaneelta vielä näkemättä.

Ei ole enää. Hurraa, hurraa, hurraa.

Eväsleipien syöminen vallituksen suojaisessa lokosessa lintuja ja vesiliikennettä katsellen oli sunnuntaiterapiaa parhaimmillaan. Voi vain kuvitella, miltä saarella tuoksuu noin viikon kuluttua, kun syreenit ovat kukassa.

Tulipa myös opittua, mikä on kuivatelakka sekä havaittua, että pullasorsuus omaksutaan jo untuvikkona. Yhdeksänpäinen heinäsorsapesue kipitti kilvan nokkimaan ojennetun käden sormia emon seuratessa tyynenä vieressä.

Ei välttämättä

On paikkoja, joihin ei välttämättä haluaisi tutustua, niin hienoja kuin ne ovatkin. Sellainen on esimerkiksi taannoin Viikkiin muuttanut yliopistollinen eläinsairaala.

Karvainen assistentti halusi eilen ulos aikaisin aamulla. Ja kahden tunnin päästä taas. Ja uudestaan. Ja taas. Ovella ravaaminen viittasi ikävän selvästi virtsatietulehdukseen.

Perjantaina iltapäivällä ei enää eläinlääkäriaikoja saanut, joten neljän jälkeen otimme pyydetyn nestenäytteen purkkiin ja suuntasimme Viikkiin päivystykseen. Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme tulehdusdiagnoosin, antibioottireseptin ja jokseenkin kipeänoloisen koiran kanssa kotiin.

Surkealta Sandy vielä tänäänkin näyttää, ja mikä harmillisinta, kieltäytyy tyystin juomasta vettä tai edes lihalientä. Ilmeisesti se yrittää samaa, epäonnistumaan tuomittua taktiikkaa kuin moni ihmislapsi samasta vaivasta kärsiessään: kun ei juo, välttyy kivuliailta vessareissuilta. Vanhemmiten sitä vasta älyää, että ahkera vedenjuonti lievittää kiusaa.

Niinpä meilläkin turvaudutaan - eläinlääkärin ohjeistuksella - pakkojuottoon vähän kerrassaan.

Turpa

Hammaslääkäri poisti vihdoin etuhampaitteni takaa rautakaaren, joka laitettiin sinne ammoisen oikomishoidon tulosta ylläpitämään. Sen jäljiltä löytyi paikkailtavaa sen verran hankalista paikoista, että ikeneen tökättiin puudutuspiikki.

Puudutuksen häviäminenhän ottaa aina aikansa. Yleensä tunnottomuus on kuitenkin toispuoleista aiheuttaen lähinnä huolta siitä, valuuko hervottomasta suupielestä huomaamatta kuolaa.

Mutta etuhampaiden symmetrinen puudutus aiheuttaa mitä riemastuttavimman ilmiön. Nenän ja ylähuulen tunnottomuus saa aikaan tunteen, että minulla on turpa. Jättimäinen ruohonsyöjän turpa! Tai kenties tapiirin kärsä.

Valmiiksi

Matalapaineestako johtunee, kun olen viime aikoina ollut joltisenkin unelias ja hajamielinen, unohtunut tuijottamaan tuulessa heiluvaa vaahteranlehteä, parkkipaikalla patsastelevaa harakkaa tai ilmoitustaulun valkoista nastaa. Huomaan kaipaavani tunnetta, että asiat tulevat valmiiksi. Sitä syvää tyydytystä, jonka suoritetun tehtävän yliviivaaminen listalta tuottaa, vaikka seuraava olisi jo odottamassa.

Sellaisia hetkiä ovat aikanaan tarjonneet vaikkapa toimittajan pätkähommat. Asia kerrallaan muotoutuu jutuksi, joku helposti, joku työläämmin. Yksi tuntuu itsestäkin hykerryttävän hyvältä, toinen pakolla puserretulta. Usein on kiire saada lehti painoon, ja käsistään joutuu jättämään tekstejä, joista tietäisi saavansa parempia viilaamalla vielä hiukan.

Mutta ne valmistuvat.

Kun palkkatyönä on väitöskirjan väsääminen, valmiiksi tulevia asioita on harmillisen vähän. Autuaalliset aikaansaapuuden tunteet ovat harvinaisia, vaikka tunnollisesti asettaisi itselleen aikarajoja ja pilkkoisi päämääräänsä pienemmiksi etapeiksi. Tehtävän loppuunsaattaminen on jo poikinut lisäurakan, kysymykseen vastaaminen tuottaa lisää kysymyksiä, maatuskan sisältä löytyy aina uusi maatuska. Kirjan viitteistä löytyy lisää kirjoja, jotka on hankittava käsiinsä. Langanpäitä joutuu jättämään auki, alaviitteitä tyhjiksi, laittamaan sulkuihin muistutuksia itselleen: etsi alkuperäislähde, tutki tarkemmin, selvitä lisää!

Ehkä siksi halkojen pinoaminen tai mintuntaimen istuttaminen parvekeruukkuun tuntuu nykyisin nautittavammalta kuin koskaan. Asioiden valmiiksi saattamisen tarve - luulisin sen olevan ihmisessä enemmän tai vähemmän sisäsyntyinen - hakee kai uomansa aina jostakin.

Vaikka sitten kasvien kastelusta tai sipulin pilkkomisesta.

Millä asialla

Jälkikasvuttomana sitä toisinaan miettii, millaisena näyttäytyy maailma niille, jotka ovat vastuussa ihmisen avuttomista poikasista, omistaan tai toisten. Onko se täynnä uhkia: autoja, joenrantoja, pihalampia, viruksia, villieläimiä, vihaisia koiria ja kieroon kasvaneita aikuisia?

Eilen kolusin kaupunginmuseon intendentin kanssa päiväkodin lähimetsää maalinnoitteita tutkien. Etsiessäni hyviä kuvakulmia kiviraunioihin meitä lähestyi nainen, toinen lapsia pihalla paimentavista hoitajista.
- Anteeksi, mutta keitä te olette ja millä asialla liikutte?
Esittelin meidät ja selitin tekeväni lehtijuttua linnoitteista, jolloin nainen rentoutui ja pahoitteli kyselyään vielä kerran.
- Ymmärrättehän, meidän pitää olla tarkkana.

Tokihan sen ymmärtää*. Kamera ja kaikki. Mutta tapauksesta jäi hämmentynyt olo. Tätäkö, tällaistako?

*Konttauskypäriä ja muita pehmusteita en sen sijaan ymmärrä (tietysti voi mietiskellä, mitä niiden kasvava suosio kertoo nykyajan kasvatuskulttuurista). Tällit kun ovat edessä ennemmin tai myöhemmin, kunnes oppii hahmottamaan omat ulottuvuutensa. Ja eräillä meistä vielä senkin jälkeen. Da capo ad infinitum. Bonk.

Ei

Suomalainen kaunosielu on jäyhä, mutta herkkä.

Lentävä pappi

Allekirjoittanutta viihdytettiin viime yönä unella, jossa esiintyi lentävä pappi. Vaatetuksesta päätellen sielunpaimen oli itäisen kansankirkkomme palvelija, ja hän liiteli vastaan säännöllisesti eräällä rehevällä metsäpolulla. Mieleen jäivät mustan kauhtanan lepattavat hihat ja suorina sojottavat jalat huolella kiillotettuine kenkineen. Lentonäytöstensä päätteeksi pappi tapasi lehahtaa vaahteranoksalle istumaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Kiusallista muuten hauskassa unessa oli, etten saanut ketään läheistäni vakuuttuneeksi lentävän papin olemassaolosta, koska hän ei suostunut näyttäytymään muulloin kuin ollessani liikkeellä itsekseni.

Eläinten aika

Pentti Sammallahti: Cilento, Italia, 1999. Nykytaiteen museo Kiasma.
Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto, lainattu näyttelyn sivuilta.

Viikon taidevinkki: vielä ehtii katsastamaan Ateneumin Eläinten aika-näyttelyn, joka on auki ensi sunnuntaihin saakka. Tarjolla on sympaattinen ja monipuolinen kooste eläinaiheisista teoksista 1500-luvulta nykypäivään.

Viikon säästövinkki (vastaisen varalle, tähän näyttelyynhän sitä ei ehdi enää soveltaa): keskiviikkoiltaisin viiden jälkeen museoon pääsee ilmaiseksi.

Tarjous

Ikkunafirman mainos aamun lehdessä on huojentava ajatellen mahdollista taloudellista ahdinkotilaa.

Pyydä tarjous kotisi ikkunoista.

Oivallus

Joskus sitä pääsee todistamaan hetkeä, jolloin syvällinen totuus paljastuu ihmissielulle oivalluksen kautta (joskus harvoin oivallus on oma, useimmiten ei).

Uimahallin saunan lauteilla istui liuta noin kahdeksankesäisiä tyttöjä. Vilkkaan keskustelun aiheena olivat poikapuoliset luokkatoverit.
- Mä jouduin bussissa Markuksen viereen, yääk!
- No arvaa kuka istui Jussin kanssa? Se ei edes ikinä sano mitään!

Ja niin edelleen, kunnes koko joukko jäi sanattomaksi yhden tytöistä esittäessä kuohuttavan ajatuksen.
- Hei aatelkaa! Entä jos ne puhuukin meistä samalla tavalla?

Nimittäin

No niin. Kello on kaksitoista ja naamiohuvit saavat päättyä. Päätin käytännön syistä palata kirjoittamaan omalla nimelläni kokeiltuani parin vuoden ajan virtuaalista nimimerkkielämää.

Eipä Pagistaaniinkaan kummoisia valtionsalaisuuksia tule kirjoiteltua, että sikäli vainoharhaisen piileskelyn ja sivuilleen pälyilyn joutaa lopettaa. Omalla nimellänihän olen päivittänyt satunnaisen epäsäännöllisesti Historian havinoita, ja nyt ryhmäblogien listalta löytyy myös vauhdikkaan alkuspurtin ottanut Minun Venäjäni.

Apropos vauhti, jos jotakuta kiinnostaa hyväkuntoinen ja siivotapainen farmaribemari vuosimallia 1991, niin lisätietoa löytyy täältä.

Vimmaisesti eteenpäin

Sunnuntai-illan kotiinpaluu kertoi, että kevät on kirinyt viikossa vimmaisesti eteenpäin. Ylenpalttiseksi yltynyt vihreys vaimentaa liikenteen melua, pihakallio on keto-orvokkien peitossa ja tervapääskyt kirkuvat kaupunkikesää taivasta viillellen.

Mikä parasta, tuomet kukkivat.

Pohjois-Karjalassa koivujen hiirenkorvat olivat vielä pieniä ja varovaisia, vaikka lämmin, puuskainen etelätuuli antoikin aavistuksen tulevasta. Käkikin kukkui jo. Liperissä pihavaahteran pönttöön oli asettunut kirjosieppo, ja nurmeslainen kalalokki hautoi tutulla vesikivellä vilkuillen epäluuloisena saunanlämmittäjiä.

Kaksi urospuolista heinäsorsaa näytti niin ikään olevan kovin lämpimissä väleissä. Aikovatkohan ne adoptoida munan?

- - -

Idänviikkoon mahtui taas monenlaista murhanhimoisten liukuhyllyjen väistelystä halkotöihin. Reissulla saatiin myös vahvistus Pagistaanin väkiluvun (ja naarasvallan) kasvulle heinäkuussa.

Kahden talouden yhteislauma kutistui vuoden sisällä neljästä koirasta kahteen, kun vanhoista papoista jätti aika. Selman pesti senioriväen personal trainerina on vakinaistettu ja karvainen assistenttini Sandy täyttää kesällä komeat yhdeksän vuotta.

Niinpä päätimme varmistaa ajoissa, ettei sohvannurkka jää tyhjäksi, kun väistämätön joskus - toivottavasti vasta hyvin pitkän ajan päästä - tapahtuu.

Tuleva kansalainen mahtuu toistaiseksi kämmenelle ja käyttää energiansa syömiseen ja nukkumiseen, mutta parin kuukauden kuluttua tilanne on jo vallan toinen. Ikäneitoassistentin tutorintaidot, kärsivällisyydestä puhumattakaan, joutuvat epäilemättä koetukselle.

Ei toimi

Humanistin tulostin ei toimi. Se vetää paperia ruttuun, tulostaa suttua ja jumittaa kokonaan. Mikään ei auta. Humanisti alkaa jo hätääntyä, manailla surkeutta suureen ääneen ja laskeskella, kannattaako vempelettä viedä korjattavaksi vai ei.

Insinööri tulee huoneeseen, sanoo jotakin rauhoittavaa ja alkaa tutkia tulostinta.
- Olen minä sen jo tarkistanut. Kyllä se on oikeasti rikki, huomauttaa humanisti hieman loukkaantuneena. Niin kuin tässä ei omaa laitetta osattaisi huoltaa.

Kuluu hetki. Insinööri suoristaa selkänsä ja ojentaa humanistille jotakin.
- Siellä oli lyijykynä. Nyt sen pitäisi toimia.

Toimiihan se.

- - -

Toinen arkinen jännitysnäytelmä nähtiin aikaisemmin illalla (ai mikä jääkiekko-ottelu?). Olohuoneen ikkunan alla pönötti nukkuva rusakko. Korvat repsottivat rentoina sivuilla ja ristiturpa teki vipattavaa liikettä. Käpälät nykivät. Se näytti luottavan täysin suojaväriinsä, eikä syyttä.

Sitten nukkuja alkoi kallistua uhkaavasti sivulle. Kallistui hetken ja teki unissaan korjausliikkeen.

Pian sama toistui.

Henkeä pidättäen seurasimme, kuinka kolmas kallistuminen jatkui jatkumistaan. Ja niinpä vain koko rusakko kellahti lennokkaasti kyljelleen, heräsi ja katseli ympärilleen pöllähtäneenä kuin kokouksessa nolosti nukahtanut virkahenkilö.

Onneksi se ei kuullut sydämetöntä nauruamme.

- - -

Kohta on taas pakattava reppu ja hypättävä karvaisen assistentin kanssa idän pikajunaan. Kyllä, myös hänelle ostetaan oma lippu.

Mätäojan lehdoissa

Mätäojan lehdoissa laulaa jo satakieli. Rentukat kukkivat ja saniaisen kippuraversot alkavat hiljakseen oieta. Mielenkiintoista kyllä, kaupunkipuron nimen alkuperäksi esitetään mätästä eikä suinkaan mätää, kuten ensikuulemalta luulisi. Itsekin arvelin nimen saaneen alkunsa kesähelteessä muhivasta, metaaninhajuisesta rantaliejusta.

Kuljeskelu rantapoluilla voi päättyä hieman tylysti, jos - kuten todennäköisesti käy - putkahtaa pusikosta suoraan golfkentälle. Vaikka säästyisikin saamasta palloa otsaansa, on lyhyeksi nysitty viheraavikko golfkärreineen jonkinmoinen vastakohta elämää rapisevalle ryteikölle.

- - -

Testasin Pastanjauhajien jenkkihenkisen keksireseptin kehitellessäni viemistä lauantain kyläpaikkaan. Pagistaanin koekeittiö yhtyy jauhajien suositteluihin! Kökkäreet jäävät jäähdyttyäänkin herkullisen meheviksi, toisin kuin monet perinteisemmät pikkuleivät. Sattumiksi valitut tumma suklaa (kaakaopitoisuus 60%) ja pähkinäsekoitus säestivät hienosti toisiaan - ja kuten ohjeessa neuvotaan, ne kannattaa jättää varsin rouheiksi paloiksi.

Jos vain malttaa, kakkusten on hyvä antaa olla rauhassa seuraavaan päivään, koska silloin uunissa sulanut suklaa ehtii jähmettyä.

Kevätnurmea

Uusimmassa Suomen Luonnossa on hienoja kuvia nyrkkeilevistä rusakoista. Meidän pihajäniksemme parturoivat kevätnurmea sopuisasti piittaamatta ohikulkijoista sen enempää kuin parvekkeelta kurkkivasta puskapaparazzistakaan.

Hylkivät toisiaan

"Bloggaaminenhan on spontaania asiantuntemattomuuden esittelyä. Taustojen selvittäminen kuivattaa aina kirjoitusinnon. Informaatio ja kantaaottavuus jotenkin luonnollisesti hylkivät toisiaan."

Matti osui asian ytimeen.

Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että bloggausintoni tilapäinen notkahdus liittyisi joihinkin hybristisiin harhakuvitelmiin oman asiantuntemuksen kasvamisesta.

Pikemminkin päin vastoin. Tiedättehän - kun tajuaa, miten vähän tietää, saati ymmärtää ja niin edelleen. Toisaalta sen tajuaminen on mahdottoman lohdullista, koska samalla katoaa paljon joutavia vakavasti otettavuuden paineita.

Saa ikään kuin luvan kanssa olla iloinen tollo.

Ensimmäistä kertaa

Ensimmäistä kertaa lähes kahden ja puolen vuoden aikana minusta tuntuu, että pieni loma blogeista voisi olla paikallaan. Kierrosten lisääminen väikkärin kanssa taitaa väistämättä olla pois muusta, jos myös se muu edellyttää ajattelemista, kirjoittamista tai ylipäänsä koneen ääressä istumista.

Vapaa-ajalla veri vetää metsäpoluille ennemmin kuin virtuaaliviidakkoon. Ulos sisätiloista, ulos omasta päästä. Karikkeesta nousevat kielojen lehtipiipot - niitä on täällä etelässä niin paljon! - kiinnostavat enemmän kuin kantaaottaviin keskusteluihin osallistuminen.

Eikä niistäkään viitsi jatkuvasti jankuttaa, kieloista.

Huolestuttavampi vaihtoehto tietysti on, että minusta on tulossa pysyvästi laiskanpulskea erakko; henkisesti unelias, väsynyt pohtimaan, huolestumaan, tiedostamaan ja kokemaan luovaa ahdistusta. Minun asiani ovat verrattain hyvin tässä ja nyt, mutta riittääkö se?

Ei kai sentään. En usko ainakaan.

Mutta mitä kirjoittaa, mitä sanoa, kun sanalaarista paistaa pohja? En väitä, että sanottavani olisi ennenkään häikäissyt korkealentoisuudellaan saati omaperäisyydellään, mutta nyt teräni tuntuu tylsyneen entisestään sekä suhteessa omiin turinoihin että muiden kirjoitusten lukemiseen ja kommentointiin.

Pagistaanin julkilausumat saattavat siis harventua hieman. En enää asiakseni mieti, mistä tänään kirjoittaisin (sanatyöläiselle päivittäisen lastun vuoleminen on kyllä mitä parhainta verryttelyä, mikä on ollut puhtaan itsekäs syy ahkeralle päivittämiselle, sanottavaa tai ei). Kirjoitan, kun kirjoituttaa ja tulee asiaa, tärkeää tai turhanpäiväistä. Ja sitähän kyllä tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Varsinkin jälkimmäistä, arvaan.

"Olemme vähät, olemme kevyet,
ja toivomme on rientää
kuin tuuli vapaasti, kuin tuuli
suhista puussa, nostaa lintu tai
puhua hymy valkeaan veteen."
- Tuomas Anhava

Partakarvoja

Aamulla hammaslääkärin odotusaulassa selasin lehteä, jossa oli juttua kielen tarttumisesta jäiseen rautaan. Ortodoksisen kirkon erityisongelmaksi mainittiin ulkomailta vieraisille tulevat papit ja piispat, jotka työntyvät suutelemaan kirkkojen ovia talvipakkasessa. Ovien metalliosista joudutaan sitten raaputtamaan irti huulenkuvia ja partakarvoja.

Kyseessähän on peräti vakava ja kiusallinen asia, jossa ei ole mitään nauramista. Sitä paitsi hammaslääkäriin jonottavilla koululaisilla on tarpeeksi vaikeaa ilman oudosti hytkyvää tätiäkin.

- - -

Pistäydyin eilen pikaiselti kurkkaamassa tunnelmia blogimiitissä sekä nauttimassa ilmaisen siiderin, kiitos vain. Oli mukava vaihtaa jokunen sana niin uusien kuin vanhojenkin tuttujen kanssa; toivottavasti ilta jatkui hilpeissä merkeissä (pahoitteluni pöytäkumppaneille epäkohteliaasta pois luikahtamisestani; olen kovin kömpelö hyvästelemään ihmisryhmiä, enkä koskaan kehtaa keskeyttää hyviä keskusteluja ilmoittamalla, että "Huomio Kaikki, Nyt Minä Poistun").

Täällä taas

Hän on täällä taas.

Neiti Kevät, kyllä, mutta hänen helmoissaan kantautuneena myös uskollinen ystävämme lintukirppu.

Istumme sohvalla katsomassa uutisia. Kirppujuttuihini ja puremajälkiini hieman skeptisesti suhtautunut mies hätkähtää, osoittaa jotakin hyvin pientä ja kysyy, mikä ihme tuo on. Kumarrun katsomaan.
- No, siinä on nyt se lintukirppu.
- Jumankauta! Se puri!

Ainakin hän nyt uskoo, että niitä on olemassa. Oikeassa olemisen ilo - tai pikemminkin oikeassa olemisen todistetuksi tuleminen - lievittää puolestaan ihmeesti kutinaa.

Tähän ikään mennessä

Uskokaa tai älkää, mutta en ole tähän ikään mennessä maistanut tupakkaa tai muita vastaavia tuotteita. Tilaisuuksia olisi toki ollut, mutta uteliaisuus - jonka puutteesta allekirjoittanut harvemmin kärsii - ei ole riittänyt siihen, että olisin viitsinyt tehdä lähempää tuttavuutta pahalta haisevan aineen kanssa.

Vappuaattona Tampereella - tai vappuaamua se kai jo oli - asiaintila tuli korjattua lankomiehen valmistujaissikarilla.

Sikarin tuoksuhan ei ole niin luotaantyöntävä kuin perustupakin, joten odotukset olivat verrattain korkealla. Aivan turhaan. Lähelle makukokemusta voisi päästä, jos kuivattaisi kissan kääkäleen, sytyttäisi sen palamaan ja vetäisi sitten savua suuhunsa.

Tämä mielikuva aktivoitunee vast'edes aina nähdessäni jonkun tupsuttelevan sikaria nautiskelevan näköisenä. Minua ei enää naruteta.

Myös patxaran oli allekirjoittaneesta pahaa, muut vapputarjoilut (mukaan lukien kaljatölkkikanat Susan ja Merikukka, rauha heidän muistolleen) sekä seura tuttuun tapaan mainioita.

Kuin pumpulissa kävelisi

Toiveikkain mielin ilmoitettakoon, että eräänlainen Graalin maljan etsintä näyttää päättyneen. Viikonlopun mittaan olen sisäänajanut uusia vaelluskenkiäni, eikä mikään kohta verraten raskaissa ja jäykissä jalkineissa hierrä, paina tai tunnu edes potentiaalisen ikävältä. On kuin pumpulissa kävelisi.

Se ei ole totta vieköön itsestäänselvyys, jos kulkimina sattuvat olemaan kierot, ylipronatoivat ja ylileveät lattajalat, jotka tuntuvat vuosi vuodelta aiheuttavan enemmän vaivoja ja kivistyksiä*. Turhan paljon aikaa ja rahaa kului, ennen kuin tajusin kaikkien naisten vaelluskenkämallien olevan liian kapeita räpylöilleni. Miesten malleissa taas koot loppuvat kesken; se, ettei kaikilla naisilla ole siro ja kapea jalka on asia, jonka kenkävalmistajien toivoisi ottavan huomioon. Meindlin Tunturihaukat olivat ainoa malli, jossa sekä koko että muoto täsmäsivät. Vaihdoin vielä kenkien omat pohjalliset jalan kaarta paremmin tukeviin erikoispohjallisiin - toimenpide, jota suosittelen lämpimästi kaikille ylipronaation kiusaamille kulkijoille.

On tietysti eri asia kulkea painavan repun kanssa parinkymmenen kilometrin päivämatkaa, mutta jos kengät testivaiheessa tuntuvat taivaallisen hyviltä, on luultavaa, että lisäpainonkin kanssa ne ovat vähintään siedettävät.

*Äidin mukaan valmistajan takuu on ehtinyt mennä 32 vuodessa umpeen, joten asiakasreklamaatiot ovat turhia.

Kalkkikiveä ja keltavuokkoja

Pagistaanin perinteiksi on muodostumassa vappupatikka joissakin lähiseudun pienistä kansallispuistoista tai retkeilyalueista, joiden katsastamiseen yhden yön retki riittää hyvin. Tällä kertaa jätimme kuitenkin teltan kotiin ja kävimme päiväselti kurkistamassa Torholan luolaa ja sitä ympäröiviä lehtoja.

Kalkkikiveen kovertunut onkalohan on Suomen suurin luola ja jo sellaisenaan varsin eksoottinen käyntikohde (otsa- tai taskulamppu on syytä olla mukana, muuten ei ole juuri asiaa suuaukkoa pidemmälle), mutta mielenkiintoisen lisän visiittiin tuo kalkkipitoisessa maassa viihtyvä lehtokasvillisuus. Kevätkukkijoista parastaan antoivat sini-, valko- ja keltavuokot ja violetti pystykiurunkannus.

Vielä pari viikkoa, ja maisemaan vaivihkaa tihkuva vihreä on ottanut vallan harmaasta ja ruskeasta. Metsä elää ja hengittää, se laulaa, rapisee ja lehahtelee, näkökentän laitamilla on jatkuvaa liikettä, joka katoaa katseen tieltä.

Karvainen assistentti ei keltavuokoista piitannut, mutta ojanvarresta löytyneet peuran tai kauriin luut saivat jakamattoman huomion. Mukaankin niitä olisi pitänyt saada ottaa.

Tekoja

Sitä törmää usein keittiöpsykologiseen väitteeseen, että keskivertomiehelle rakkaus on tekoja enemmän kuin sanoja.

Pistäytyessäni sunnuntai-iltana kotona reissujen välillä naarasvaltaisen Pagistaanin urosvahvistus - jonka kanssa meillä on ollut yhteinen postiluukku puolen vuoden ajan - tuumasi ohimennen, että "paluuta ei sitten ole".
- Siis mihin?
- Nyt ei enää voida erota.
- Täh?

Mies selitti laittaneensa lauantaipuhteenaan kaikki cd-levymme yhteen (ja niitä on paljon, kiitos tuon minua innokkaamman musiikkiharrastajan), järjestäneensä ne aakkosjärjestykseen ja poimineensa erilleen levyt, joita löytyi kaksin kappalein.

Lutherin herkkupostillat

Tukholman keskiaikaisen museon "luostaripuutarhassa" kukkivat jouluruusut.

Palasin eilen karvaisen assistentin kanssa junakyydillä kotiin. Yleensä vierastan hän-pronominin käyttämistä eläimistä, mutta olimme varsin otettuja nuoren konduktöörin kohteliaasti ilmoittaessa, että "hänen lippunsa maksaa viisi euroa" ja kysyessä varmemmaksi vakuudeksi, että "matkustaako hänkin koko matkan Helsinkiin".

Nelijalkainenkin matkustaja on toki asiakas, eikä jotakin oletusarvoisen likaista ja junaan oikeastaan kuulumatonta, jonka läsnäolo saa konduktöörin vasiten muistuttamaan, ettei penkille sitten ole asiaa.

- - -

Aikoinaan paikallislehtitöissä naureskelimme työkavereiden kanssa, miten lounasaikaan juttua kirjoittaessa Kalaniemi tahtoo vääntyä kanaliemeksi ja sitä paitsi sisäpaistiksi.

Eilen Valamon luostarin kirjastossa ilmiö nousi uusiin ulottuvuuksiin. Silmiin osui kirja nimeltä Lutherin herkkupostillat, ja lounasta halajava mieleni kehitti oitis kuvan jonkinlaisista saksalaishenkisistä tortilloista, kenties öylättiin käärityistä.

Visio oli niin elävä, että toinen vilkaisu opuksen nimeen tuotti vääjäämättömän pettymyksen.

Koetukselle

Jopa allekirjoittaneen viehtymys makaaberiin joutuu koetukselle naapureiden asetettua näytteille taistelussa kaatuneiden ja salamurhattujen kuninkaidensa verisiä vaatteita sekä Kustaa II Aadolfin (1594-1632) täytetyn sotaratsun.

Vaikuttavaa.

Reppu on pikaisesti purettu ja pakattu uudelleen; suunta käy ensin luennoille ja sitten kohti lentokenttää ja Rovaniemeä. Ekologinen selkäreppu painaa kyllä kiusallisen paljon enemmän. Sitä kun luulisi, ettei historiantutkijalla - varsinkaan aloittelevalla - voi olla minnekään niin kiire, että lentäminen olisi ainoa vaihtoehto. Vaan joskus on.

Onneksi ensi viikolla helpottaa taas.

Vientiä

Seuraavan puolentoista viikon ajan allekirjoittaneella on vientiä kuin sammakonpojalla äkeen alla (sisko muistutti mieleen tuon perin kuvaavan sanonnan, jota isä on mielellään viljellyt). Yleensä työperäiset liikekannallepanot ovat suuntautuneet itänaapuriin, mutta huomisaamuna nokka on käännettävä kohti Tukholmaa ja vähän suurempia kinkereitä, jotka kestävät sunnuntaihin saakka.

Nyt on koeteltava siipiään yksin, kun aiemmissa kansainvälisissä koettelemuksissa me tutkijanalut olemme uiskennelleet kuin telkänpojat viisaampiemme vanavedessä. Toisaalta neljänsadan ventovieraan joukossa on turvallista tumpeloida.

Palataan, kunhan ehditään.

Näkisittepä

Helsinki City Run-juoksutapahtuman järjestäjiltä tuli sähköpostitse viime hetken joukkomaanittelu. Kiitos, mutta ei kiitos; samalle päivälle on jo muuta ohjelmaa (tervetuloa mukaan), eikä tungoksessa tanssahtelun kokemusta ole muutenkaan kiirettä uusia. Etenkään, kun ilosta saisi maksaa puolensataa euroa.

Mutta postin mukana tarjottiin mahdollisuutta ostaa kuva itsestään viime vuoden maalisuoralla. Rätkänaurua! Päivän pelastus! Olen kaukana kaunottaresta ja alistunut näyttämään valokuvissa juopolta, vipsahtaneelta tai muuten vain elähtäneeltä - mutta voi pojat, näkisittepä tuon otoksen.

Ehei, ette kyllä näe.

Kyse ei ole niinkään turhamaisuudesta. Ajatus siitä, että joku virtuaalituttu tunnistaisi minut kadulla tuon kuvan perusteella on liian pelottava.

Harkitsin tosin tilaamista; kuvalla voisi säikäyttää vieraisille tulevat lapset hiljaisiksi, jos tarvetta on ("tulkaapa katsomaan, mitä tädillä on piirongin laatikossa"). Tai sen voisi pudottaa yläkerran postiluukusta varoituksena siitä, mitä alakerrassa asuu.

Lauta

- Jumalauta tänne!
Kovasti hämmästyin uimahallissa ronskia tapaa, jolla opettaja kutsui alle kymmenvuotiaan katraansa altaan reunalle.

Kun natiaiset sitten alkoivat kuuliaisesti palauttaa kelluntalautojaan opettajalle, syttyi oivalluksen lamppu:
- Ja lauta tänne!

Pitäisiköhän käydä taas huuhteluttamassa korvansa.

Kastelupulma

Kevään ensimmäinen juoksulenkki shortseissa tuntuu aina yhtä juhlavalta. Polunvarren männyt tuoksuivat jo kesäpäivältä ja kuivien lehtien seasta kurkkivat vuokkojen virkeät naamat.

- - -

Ikkunoiden pesun aloittaminen tapaa olla joltisenkin nihkeää, mutta lopputulos on palkitseva, eikä itse puuhakaan erityisen vastenmielistä. Parin seuraavan päivän ajan lasien kirkkaudesta iloitsee aina ulos katsoessaan. Samalla, kun siihen tottuu, alkaa harmaa pölykerroskin taas laskeutua ruuduille.

Myös parveke tuli viikonloppuna rymyttyä viimeistelyä ja kasveja vaille kesäkuntoon. Vaikka ensi kesä vietettäneenkin ilman viljelypalstaa, voi isolla länsiparvekkeella onneksi kasvattaa yhtä sun toista. Kesän reissujen myötä eteen tulee kuitenkin nousemaan pulma: mistä löytyy sijaiskastelija kasvikansalle? Aiempina kesinä samalla paikkakunnalla on asunut omaisia, joiden kanssa kastelukysymys on hoitunut vaivatta ja vastavuoroisesti. Pääkaupunkiseudulla välimatkat ovat niin pitkät, että kaverin tai tuttavan pyytäminen käymään pari kertaa viikossa tuntuu kovin kohtuuttomalta (heistä kukaan ei asu aivan lähitienoilla).

Naapureihin Pagistaanin kansalaiset ovat perusystävällisissä tervehtimisväleissä, jotka eivät nykyajan jähmeässä kaupunkikulttuurissa oikein riitä kasvinhoidollisiin vetoomuksiin. Ei sitä vain kehtaa soittaa naapurin ovikelloa ja pyytää tätä kastelemaan tomaatintaimiaan tai kirjovehkojaan. Voi tietysti kysyä, miksei kehtaa - samallahan voisi tarjota vastavuoroista apua. Mutta.

Plantsittereille olisi sosiaalisesti sirpaloituneessa kaupunkikulttuurissa varmasti tilausta, jos vaikkapa 4H-liitto sellaisia ryhtyisi välittämään. Järjestö toiminnan takana lisäisi ihmisten uskallusta päästää vieras tyhjään kotiinsa, ja hyvästä palvelusta maksaa mielellään. Esimerkiksi dogsittereista olemme parin asiointikerran perusteella saaneet yksinomaan hyviä kokemuksia.

Ikivanha

Kivi tuntui käden alla kylmältä ja torjuvalta - kokemattomalla ensin pelon häivähdys, tarrautuminen, takova sydän - mutta suostui sitten yhteistyöhön, näytti sijat sormille ja varpaille, salli kömpelöiden kädellisten leikin. Ehkä hieman huvittuikin hetken lapsista, kohta jo mullaksi muuttuvista, tuo ikivanha ja paljon nähnyt.

Kallion juurella tuulensuoja ja iltapäivän unettava lämpö, kekomuurahaiset ahkerina jo.

Keväisin

Keväisin sitä kaipaa pihaa, jota haravoida hiljakseen. Pihaa, jossa voisi ruoputtaa varovasti esiin sipulikasvien piipat ja pionien punaiset nyrkit; tarkkailla, mitä nousee ja mistä, hämmästyä kerta toisensa jälkeen, kun vihreää on aina enemmän kuin eilen.

Onneksi ihmetellä voi ilman pihaakin.

- - -

Monien muiden tavoin allekirjoittanut ihmettelee myös sitä, voiko huippuyliopiston todella noin vain perustaa. Silläkö se on hyvä?

Rahalla toki saa ja hevoisella pääsee, mutta silti.

Tulevat ja menevät

Tämä sanoja rakastavalle sopiva meemi on poimittu Veloenalta. Kaikkiin löytyisi kosolti enemmänkin vaihtoehtoja; sanat tulevat ja menevät, joskus jotakin käyttää enemmän, joskus vähemmän, uusia lempisanoja ja inhokkeja ilmestyy, entiset suosikit unohtuvat, kuulee meheviä murreilmaisuja, joita sitten itsekin ryhtyy huomaamattaan viljelemään (olen huomannut olevani varsin perso uusille, makoisille sanoille). Mutta tehdään nyt jonkinlainen katsaus.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:

Suosikkilistalta löytyvät esimerkiksi supiainen, kärsä, toukka, pesiä ja kuhjottaa.

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:

Kaunein? Niitäkin on paljon, ja on vaikea erottaa äänneasun estetiikka sanan herättämistä mielikuvista. Esimerkiksi kaljoitella on äänteellisesti herkkä sana, mutta silti mieleen ehättävät ennemmin suolammen tai viljahalmeen kaltaiset, topeliaaniset klisheet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Mie, sie, mitähän, jumpe, jaahas.

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Kyllä elämä kantaa. Koska se on totta - kantaa se, vaikka retuuttaakin toisinaan jalasta kuin lapsi räsynukkea.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Luultavasti en edes muista pahimpia tähän hätään, mutta rieha, ilakoida, elämys ja vavahduttava ovat aika hyytäviä. Samaten puistattavat kaikki tahtotilan ja innovatiivisen kaltaiset, merkitykseltään hämärät muotisanahattarat, tuo verbaalinen katinkulta, jota konsultit tapaavat tarjoilla päättäjille koreilla käppyröillä ja taulukoilla höystettynä.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Kyllä elämä kantaa. Vaikka se onkin totta.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:

Hienoa - tai jokin vastaava kehu. Olen kiitokselle kovin kipeä, vaikken mielelläni sitä myönnäkään, ja intän helposti vastaan, jos joku kiittelemään äityy.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:

Yhtään vastaopittua nykykielen sanaa ei nyt tule mieleen. Sen sijaan pääsiäisen aikaan opin, että yläkarjalaisittain halkoliiteri voi olla lastuva.

Vielä tuokioksi

Vaikka Pagistaanissa on jo palattu kutakuinkin päiväjärjestykseen, pistäydytään vielä tuokioksi pohjoisiin maisemiin. Järeämmän kuvauskaluston jätin tällä kertaa kotiin (mikä osoittautui rinteiden jäisyyden huomioon ottaen varsin viisaaksi ratkaisuksi), mutta taskukokoinen pikkukamera kesti kantajansa lennokkaat mukit ja tallensi kiltisti tuokion jos toisenkin.

Tällä 60 kilometrin hiihtoretkellä Hetasta Pallakselle säätila vaihteli sen verran tiuhaan tahtiin, että oli helppoa ottaa todesta vanha varoitus tuntureiden arvaamattomuudesta. Esimerkiksi iltapäivällä kahden aikaan aurinko saattoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta...


...mutta jo seuraavan kukkulan takana maisema näytti tältä (kuvat on otettu noin puolen tunnin välein). Tuntureiden takaa nousi oikukkaita pilviä, ja vaakasuora lumipyry alkoi hetkessä peittäen pian näkyvyyden lähes kokonaan. Kovin heppoisin vermein ei siis kannata lähteä edes päiväretkelle, joita suurin osa Pallaksella hiihtelevistä näkyy tekevän.


Kaikenlainen lumessa kuppurointihan on mitä mukavin ja joltisenkin nostalginen tapa viettää aikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos joskus joutuu kaivautumaan lumeen henkensä pitimiksi; parempi harjoitella jo etukäteen. Tässä urakoidaankin viimeiseksi yöksi Pagistaanin tilapäistä siirtomaata kurun paksulumiseen kupeeseen.


Aikaa meni kaikkinensa vajaat kolme tuntia kahden kaivajan vuorotellessa lapion varressa. Varusteina olivat lapion lisäksi teleskooppisauvoista yhdistetty sondi, lumisaha ja kevytpressu, jolla oli hyvä vetää lunta pois työmaalta.

Ja kuivat vaihtolapaset.

Oikeaoppinen lämpölukko - lumilohkareilla katettu, nouseva eteiskäytävä - takasi koko yöksi tasaisen nollalämpötilan, vaikka ulkona pakkanen laski kymmenen paremmalle puolelle. Valmiissa lumipesässä mahtui kaksi kansalaista istumaan, nukkumaan ja jopa keittelemään spaghetti bolognesen ja aamupuuron suhteellisen mukavasti. Yhden yön majoitteessa edes kosteus ei ehtinyt suuremmin häiritä.

Allekirjoittanutta - ensimmäistä kertaa lumiluolassa nukkunutta - hieman arvelutti hapen riittävyys, mutta oviaukko ja katon tuuletusaukot pitivät huolen ilman kierrosta. Lisävaloksi ja hiilidioksidihälyttimeksi sytytetty kynttilä paloi tasaisesti vielä aamulla, jolloin ilmaräppänöistä sojona satava, makuupussien väliin kauniisti kinostuva lumi antoi aavistaa, mitä ulkona odotti. Kamppeiden kasaaminen ja lumiluolan romahduttaminen (kuuluu etikettiin, ettei koperosta muodostu ansaa kaksi- tai nelijalkaisille kulkijoille) kävivät tolkuttomassa tuprakassa ja viimassa armeijatahtiin - ja jo kymmenen kilometrin päässä odottivat päätepiste Pallas ja sauna.

Pagistaan suosittelee lämpimästi. Menkää ja kaivautukaa lumeen. Vaikka ensi talvena, jos lunta vielä silloin sataa.

Miten sitä

No niin. Miten sitä taas elettiinkään?

Arkea nimittäin.

Puolitoista viikkoa irti vakioympyröistä tuntuu puolta pidemmältä ajalta. Tuntureita, aurinkoa ja tuulta, räntää ja lumituiskua, punoittavia poskipäitä ja mustelmia (kaatumiset slapstick-hengessä jäisessä alamäessä rinkan ja suksien kanssa pakottavat henkilön - etenkin kyseiseen yhtälöön vähemmän tottuneen - samaistumaan vaihtelevasti joko selälleen käännettyyn sittikoppiaiseen tai pakkasen kohmettamaan kilpikonnaan). Yöpymisiä niin tuvissa kuin lumiluolassakin, hikeä ja hienoista hytinää, retkigurmeeta ja hornatotia. Kuukkelikuusikoita, kurun takaa kumottava kuu, metrisiä hankia, valkoisia riekkoja ja metsäjäniksiä, mäenlaskua ja -nousua. Lopuksi suunta kohti kaakkoa, rantasaunaa ja järveä, joka pakkasöinä huokaili ja kumahteli kevättä enteillen (vain pari viikkoa sitten sain kuunnella toisen järven aamuöistä juttelua tulevasta jäidenlähtöstä).

Osapuilleen täydellistä. Retkikumppania myöten.

Mutta nyt alkaa olla aika pyyhkiä autuaantyperä virne naamalta, järkevöityä, harjata hiuksensa, pestä kasa pyykkiä, uskoa hiihtokausi vihdoin päättyneeksi ja palata levänneenä, tuotteliaana ja voimaantuneena sorvin ääreen*. Hilpeissä tunnelmissa nautittu pohjoiskarjalainen pääsiäislammas tarjosi onneksi pehmeän laskun sivistyksen pariin. Huomenna tiedossa on vielä tutkijakoulukinkerit ja idästä etelään vievä iltajuna.

Talvesta takaisin kevääseen. Vai kesäänkö jo?

*Tarkkanäköinen lukija ymmärtää, että kyseessä on hurskas toiveajattelu. Todennäköisemmin palaaja kulkee ensimmäiset päivät työhuoneessaan ympyrää, kurkkii levottomana ikkunasta ulos ja suunnittelee karkaamista metsään, jonne keskittymiskyky näyttää joka tapauksessa unohtuneen.

Aseistariisuvaa

On jokseenkin aseistariisuvaa, että virkahenkilön lähin esimies aloittaa kahdenkeskisen UPJ-neuvottelun kysymällä huolestuneena, onko hänellä linnunkakkaa päässä. Neuvottelun tarve tuli molemmille puskan takaa; olimme autuaassa luulossa, ettei tuo byrokratian vastapuhjennut kukkanen koske tutkijakoululaisia.

Ei siitä sen enempää. Ainakaan tällä kertaa. Nyt on yhtä kaikki kartoitettu tehtäväni vaativuustaso ja henkilökohtainen suoriutumiseni sekä istuttu parin viikon tarpeiksi seminaareissa ja muilla kinkereillä. Mikä vielä mukavampaa, rinkat on pakattu, saappaat rasvattu, sukset huollettu ja seurailtu syrjäsilmällä säätiedotuksia, jotka lupaavat lähipäiviksi Luoteis-Lappiin leppoisaa räntä-, lumi- ja vesisadetta.

Juna lähtee illansuussa kohti Rovaniemeä, joten Pagistaan toivottaa virkistävää pääsiäisviikkoa ja vaikenee toviksi.

Kolkkoja paikkoja

Olenko maininnut, että kollegojen ja muiden kanssaihmisten kummastukseksi kammoan arkistoja ja välttelen niitä viimeiseen asti?

Luultavasti olen, mutta toistanhan itseäni muutenkin. Sitä paitsi nyt tulevat perustelut.

Ensimmäinen syy on vasemmalla*. Kuvan nimi voisi olla "miksi minusta tuli painettuja lähteitä käyttävä aatehistorioitsija".

Toisekseen olen laiska, epäjärjestelmällinen, mukavuudenhaluinen ja vieroksun virallisia asiakirjoja, liittyivätpä ne 1500-luvun rajakysymyksiin tai omiin verotusasioihini.

Kolmanneksi arkistot ovat kaikkinensa kolkkoja paikkoja. Niiden painavat liukuhyllyt voivat - aivan varmasti voivat! - lähteä itsestään liikkeelle ja rusentaa varomattoman vieraan väliinsä kuin hyönteisen. En halua päätyä selittämättömien katoamistapausten tilastoihin (tutkimusaiheeni huomioon ottaen ei ole sanottua, että kukaan eksyisi samojen hyllyjen väliin seuraavaan kymmeneen vuoteen).

Neljäs syy on neuroottinen pelko, että onnistun tollouksissani tärvelemään kallisarvoista aineistoa. Jos vaikka nokastani alkaa valua solkenaan verta ollessani kumartuneena ainoalaatuisen dokumentin puoleen?

Viidenneksi, mistä sitä tietää, mitä muinaisia ruttoitiöitä tai tuperkkeleja vanhojen sivujen välistä pölähtää ilmoille. Ainakin paperit haisevat ja niissä on läiskiä. Miettikää nyt! Langenneen igumenin kirous sille, joka erehtyy tutkimaan, minne ikonostaasin kultaamiseen tarkoitetut varat oikein katosivat! Sitä paitsi yksikin päivä arkistojen kuivassa ilmassa saa aivastelemaan ja ärryttää kurkun, mikä lisää hypokondrisia epäilyksiä.

Niinpä. Huh.

Syvä kumarrukseni kaikille arkistoalan ammattilaisille. Saatte varauksettoman kunnioitukseni.

*Kuriositeettina mainittakoon, että kuvan teksti on osa Valamon luostarin saapuneiden kirjeiden diaaria joltakin 1800-luvun alkuvuodelta.

Kaikkea muuta

Pagistaanin puolustusministeri on keksinyt, että työhuoneen vierassohvalta on hyvä seurata pihan kulkijoita oravista naapureihin. Meillä muilla on asiaankuuluvan turvallinen olo.

- - -

Viikonlopun aikana on avattu pyöräilykausi, harjoitettu hallittua eksymistä - vuoden 1996 pyöräilykartta voisi kelvata jo historiallisten karttojen näyttelyyn - sekä kaivettu silmistä katuhiekkaa ja ensimmäiset epäonniset kärpäset. Lisäksi on luovuttu aikeesta avata kalliokiipeilykausi (kiipeilypaikkaa kansoitti kunnioitettavan kokoinen kurssiryhmä), nähty sitruunaperhosia, haisteltu kevääntuloa juosten ja kävellen, syöty hapankaalipataa, juotu vuohiviiniä ja uskallettu vihdoin katsoa Manaaja (1973), joka vastoin odotuksia - viistomielisen seuran ja mainitun vuohiviinin yhteisvaikutuksesta, otaksun - aiheutti hihitystä ennemmin kuin kauhua (on mielenkiintoista, miten monissa kauhuelokuvissa hyödynnetään lapsen oletusarvoisen viattomuuden ja jonkinlaisen absoluuttisen pahuuden vastakohtaisuutta).

Tehty on siis kaikkea muuta kuin istuttu nokka kiinni kirjassa tai tietokoneen näytössä.

Huomisaamuna allekirjoittanut suuntaa kohti Pohjois-Karjalaa karvaisen assistentin kanssa. Paluumatkalle on lähdettävä jo keskiviikkona. Jonkinlaisena hyvityksenä edestakaisin retuamiselle voi kuitenkin pitää hiljaisuutta, rantasaunaa ja - jos onnea on - teerien soidinta.

Ei enää pitkään

Ei mene enää pitkään, ennen kuin vihreys leviää ikkunalaudoilta ulos. Kiuru laulaa jo kevättä, pian myös peipot.

Pagistaanin kansa aikoo taantua vielä toviksi talveen; ellei ihmeitä tapahdu, näihin aikoihin ensi viikolla suuntaamme metsäsukset jalassa ja rinkka selässä Hetasta kohti Pallasta. Ajatus tuntuu epätodelliselta, kun katsoo lumetonta kevätmaisemaa ikkunasta, siitä, jolla kasvit puskevat kilpaa uutta hennonvihreää.

- - -

Tavaroiden taikamaailma tarjoaa loputtomasti kummastelun aiheita, joista viimeisimpien joukossa on käsite lifestylejalkineet. Mainosten mukaan ne ovat niitä lenkkitossujen näköisiä töppösiä, jotka eivät kuitenkaan ole lenkkitossuja. Muistaakseni niitä myytiin viime vuonna retrolenkkareina, mikä olikin hieman loogisempi nimi.

Lifestylejalkineet. Kaikkea sitä.

Kirottu banaanimestari

Eilisaamuna heti herättyäni kerroin nähneeni unta, jossa työskentelin banaaniplantaasilla.

Olisi kannattanut olla hiljaa.

Siitä juttu nimittäin eteni Banaanimestarin lauluun, jota mies muisteli laulaneensa ala-asteella. Muistin oitis, että huimasta seitsemän vuoden ikäerostamme huolimatta älyvapaa viisu oli ohjelmassa myös meidän musiikkitunneillamme.

Ja tietenkin riivattu lallatus on soinut päässäni eilisestä asti. Ei tauotta - sentään! - mutta uskollisesti kuin viimevuotinen hittibiisi kaupallisen radioaseman soittolistalla.

Tyypillistä on, etten muista sanoja kuin pätkittäin parin säkeen verran.

"Banaanimestarilla kaikki on, kaikki on
banaanimestarilla kaikki banaanit on.
Ei näy siellä makkaraa (trallalaa, jotakin), juustoja,
mestarilta ostetaan vain banaaniherkkuja!"

Jos joku osaa koko laulun sanat, jakakoon tietonsa. Ehkä sillä saisin manattua demonisen mestarin pois päästäni.

Ainakin vahinko on täten pantu kiertämään. Hauskaa viikonloppua! Buahahahahaa!

Lakosta

Vanha ystävä ja kollega pistäytyi arkistoreissullaan kylässä. Ilta vierähti vertaistuen ja muun tarinoinnin merkeissä.

Nauroimme monille asioille, kuten liikuttavan absurdille ajatukselle historiantutkijoiden lakosta. Kansallinen hätätila! YLE seuraa tilannetta reaaliaikaisesti!

Ei se nyt niin hauska juttu ollut. Mutta vieläkin huvittaa.

Hyvä tuuri

Arawn ja Obeesia ovat tahoillaan ottaneet kantaa liikuntapaikkojen ruuhkaisuuteen ja sen lieveilmiöihin. Aihe on kiintoisa sikäli, että tämäkin istumatyöläinen on urautunut käyttämään ainakin yhtenä aamuna viikossa Leppävaaran uimahallin palveluja. Pistäydyn ensin kuntosalilla ja menen sitten vesijuoksemaan.

Onnekas toki olen voidessani rytmittää päivän työt niin, että aamukäynnit hallilla ovat ylipäänsä mahdollisia. Aamupäivä kun tapaa koululais- ja vesijumpparyhmistä huolimatta olla rauhallisinta aikaa.

Maksujen poistuminen yli 70-vuotiailta espoolaisilta tuntuu selvästi lisänneen kävijämääriä niin kuntosalin vapaaharjoitteluvuoroilla kuin altaassakin. Minusta ilmiö on kuitenkin niin myönteinen, että lievän henkilökohtaisen epämukavuuden sietää. Ilmeisesti myös paikan suhteen allekirjoittaneella on ollut sikäli hyvä tuuri, että esimerkiksi kuntosalin laitteissa vuorottelu sujuu. Kyräilyn sijasta kysytään ja neuvotellaan, ja ilmapiiri on pysynyt ystävällisenä. Eri-ikäiset ja -kuntoiset kävijät ovat sitä paitsi mukava lisä liikuntatuokioon: vanhemman väen turinoita on hauska kuunnella ja osallistua jutusteluun välillä itsekin (puhumattakaan siitä, ettei allekirjoittaneella olisi varaa sen enempää kuin intoakaan maksaa itseään kipeäksi imagoltaan trendikkäiden ja vauhdikkaiden kuntoklubien jäsenyydestä, mummoja tai ei).

Arawnin kanssa samoilla linjoilla olen kyllä siinä, että etenkään ruuhkaisempina aikoina uima-altaan kapeat radat eivät ole ensisijaisesti seurustelupaikkoja, vaikka monia houkutteleekin vesijuoksun tarjoama mahdollisuus tarinoida tuttujen kanssa. Sitä voi kuitenkin tehdä vaikkapa saunassa tai raittiissa ilmassa lenkkipolulla. Jokainen saa toki edetä omaan tahtiinsa, mutta hitaasti kelluva, kuulumisten vaihtoon keskittynyt ja ulkomaailman unohtanut kolmen vesihölkkääjän rintama torpedoi helposti kaikkien muiden menon. Niin se vain on.

Muttei tämä niin kuolemanvakavaa touhua ole, ja huomaavaisuus puolin ja toisin auttaa pitkälle ahtaissakin oloissa. Metsä tunnetusti vastaa, niin kuin sinne huudetaan (ei tosin aina, joskus kaikkein kohteliainkin päänavaus johtaa vihaiseen mulkoiluun tai avoimeen hyökkäykseen, mutta sille ei mitään mahtane). Jossain vaiheessa tietysti tulee vastaan se raja, jolloin omat liikunta-aktiviteettinsa siirtää suosiolla väljemmille vesille. Kirjaimellisesti. Onhan noita vaihtoehtoja, ilmaisiakin.

Vielä tuokio

Tampere sunnuntaiaamuna: vielä tuokio talvea, tyyntä räntäsateen edellä.

Khiloun sanailu kommentteineen hymyilytti vinosti; Pagistaanissakin avasimme maanantaina verhot pohtien, joko vastassa on kolean sininen hohde. Viedäänkö Suomen lapsilta suklaamurot suusta, potkitaanko prekariaatti pakkotyöleireille, hyökyvätkö riistoporvarit kansan mandaatilla imemään työläisen verta (ja onko koira kapitalisti, jos sillä on uudenkarhea kumikana, silmätön pingviini, pari vetolelua ja monta puoliksi syötyä puruluuta)?

Heiluriliikettä se on, politiikka siinä missä itse elämäkin. Vasta aika asettaa liikkeen laajempaan yhteyteensä, paljastaa pöljyydet ja viisaat vedot. Ja typeryyksiä teemme kaikki aatteesta, puoluekannasta ja päätäntävallasta riippumatta; toivoa vain voi, etteivät niiden vaikutukset jäisi liian raskaina myöhempien polvien maksettaviksi.

Semminkään, kun maapalloja ei ole kuin tämä yksi. Rahallakaan ei taida uutta saada.

"Ja aivan kuten konkarit
kiikkuvat kiikkutuoleissaan
ovat kiinnostuneita
tuumoreistaan...
Tuumoreistaan, proteeseistaan,
virtsanpidätysvaikeuksistaan
niin samoin tuntee vedon
typeryyksien tekoon homo sapiens.
Homo sapiens
nälänhädän isä ollut on, on ja oleva on.
Kuka tietämättömyyttään, kuka typeryyttään,
kuka hyvyyttään, kuka työnä...
Herra olkoon teidän kanssanne
tänä yönä."

YUP: Homo sapiens

Omituista

Hervannan ilmanalassa täytyy olla jotakin omituista, koska nuhteeton ja kohtuullisuutta kaikessa kannattava kansalainenkin saa siellä aina päänsä kipeäksi tai vähintään hieman huteran sunnuntaiolon.

Liekö asiaa koskaan tutkittu?

Lauantai-iltana mainitussa kaupunginosassa vietettiin seitsenkymppisiä herkullisen ja turmiollisen tapastarjoilun merkeissä. Lankomiehen vuosikertymäksi tuli 38, allekirjoittaneelle loput. Tunnelmaa lisäsi ikiteekkariksi leimatun langon valmistuminen, jota - näin meille on alustavasti lupailtu - juhlitaan keväämmällä hieman perusteellisemmin.

Messumaterialismia

Muuan työläähkö, väitöskirjan väkertämiseen liittyvä urakka on nyt sysätty maailmalle; on suljettu silmät, osoitettu äänetön rukous määrittelemättömille jumalille ja klikattu lähetä-nappia. Perästä kuuluu maaliskuun viimeisellä viikolla, jolloin luvassa ovat seuraavat seminaarikinkerit.

Huh.

- - -

En juurikaan välitä messuista, etenkään sellaisista, jotka edistävät ulkoilun ja liikunnan kaltaisten, kaikkien ulottuvilla olevien ja käytännössä ilmaisten aktiviteettien tuotteistamista ja jonkinasteista materialistista mystifiointia. Joku voisi tietysti vihjata jotakin vähävaraisesta humanistista, ketusta ja pihlajanmarjoista, mutta olipa omassa lompakossani löysää rahaa tai ei, en pidä hienoisen elitismin ja jonkinlaisesta kuvitellun kaikkivoipuuden ilmapiiristä, joka toisinaan liittyy esimerkiksi retkeilyvälineiden markkinointiin. Joskus tuntuu, että terve nöyryys ja kunnioitus luontoa kohtaan karisevat sitä mukaa, kun varusteiden hinta ja teknisten hienouksien määrä nousevat (esimerkiksi eräällä retkiaiheisella keskustelupalstalla väiteltiin vakavissaan siitä, tarvitaanko perinteistä suunnistustaitoa lainkaan, jos mukana on GPS-laite).

Eipäs kuitenkaan yleistetä. Ja myönnetään samaan hengenvetoon, että esimerkiksi kevyet, sateenpitävät ja hengittävät - tämä kuulostaa jo hämmentävästi mainostekstiltä - ulkoiluvaatteet ovat lisänneet myös allekirjoittaneen viihtymismukavuutta erinäisissä pusikoissa. Ne ovat kyllä olleet joka ainoan suolaisen euronsa väärti.

Rahasta on toki kyse siinä mielessä, että ilmainen siipeilysisäänpääsy viekoittelee markkinatalousskeptikonkin harjoittelemaan ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta huomenna Retkimessuilla. Pagistaanin urosvahvistus - se, jolla on sitkeä kyty kiivetä katsomaan, mitä seuraavan kukkulan takana näkyy - on tovereineen värvätty "Suomen suurimpaan telttakylään" esittelemään viimekesäistä vuoristoreissuaan.

- Lusikallinen risiiniöljyä suuhun, muovipussi päähän ja telttaan makaamaan, visioi mies tapoja, joilla aiheeseen tutustumisesta saataisiin mahdollisimman todenmukainen ja elämyksellinen. Loppujen lopuksi hän tyytyi kuitenkin kanavoimaan luovuutensa kymmenminuuttisen videokertomuksen väsäämiseen. Dokumenttielokuvien helmeä (lempeää ironiaa tässä on vain mausteeksi, pätkä on oikeasti hieno) ja muuta harrastelijoiden vuoristokönyämiseen liittyvää voi käydä kurkkimassa huomenissa, jos messuille sattuu eksymään ja asia kiinnostaa.

Risiiniöljyä ei jaossa ole.

Irrallaan

Minulla on jo jonkin aikaa ollut alavireinen, jotenkin irrallaan kaikesta kelluva olo ilman mitään selvää syytä. Toisinaan unenomainen, surumielinen kuplassa kulkemisen tunne ennakoi migreenikohtausta, mutta sitäkään ei ole kuulunut.

Lienevätkö kuorimattomien (joskin pestyjen) puolalaisten omenien torjunta-ainejäämät kerääntyneet aivojeni apeuskeskukseen saaden aikaan melankoliapiikin?

Eilen lähijunassa parikymmenvuotias nuorimies hupatti itsekseen koko matkan Leppävaarasta Helsinkiin. Välillä hän nauraa rätkätti omille jutuilleen niin, että oli pudota penkiltä. Millaisena mahtoi maailma hänelle näyttäytyä? Tai toisella puolen käytävää istunut allekirjoittanut, joka tuijotti tiukasti ulos ikkunasta välttäen katsekontaktia - ja samalla hieman häveten välttelyään?

Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestanne kannattaa muuten lukea, jos kohdalle sattuu.

Hajoamisesta ja tiivistymisestä

Helsingin Sanomissa käsiteltiin taas kysymystä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta versus tiivistymisestä. EU:han nosti taannoin Suomen pääkaupunkiseudun varoittavaksi esimerkiksi ensin mainitusta. Asutuksen leviäminen laajalle alueelle lisää energiankulutusta ja pirstoo arvokkaita luonto- ja kulttuurimiljöitä.

Niinhän se on. Talo maalla ei ole luonnonläheisyydestään huolimatta se ympäristöystävällisin asumismuoto, jos 300 neliön hirsilinnaa lämmitetään kivihiilisähköllä ja töissä käydään omalla autolla sadan kilometrin päässä.

Tämänpäiväisen artikkelin kirjoittaneet Ympäristökeskuksen tutkijat toteavat kuitenkin, että itse asiassa pääkaupunkiseutu on vuosien myötä tiivistynyt. Keskieurooppalaisesta näkökulmasta se toki on keskimääräistä väljempi. Täällä kun on aikanaan ollut lääniä, johon kaavoittaa ja rakentaa.

Olen itse tuumaillut kysymystä kolutessani lähiseutuja koiran kanssa ja ilman. Tonttimaan tarve ja sen seurauksena vanhojen omakotialueiden pispaloituminen näkyvät kaikkialla. Toisin sanoen vanhojen talojen suuret puutarhatontit lohkotaan tilkuiksi, joille nousee mitä kirjavin valikoima uusia asumuksia.

Järki puhuu toki alueiden tiivistämisen puolesta. Kun kerran suuri osa suomalaisista haluaa pakkautua pääkaupunkiseudulle ja hankkia omakotitalon, on ekologisempaa sulloutua vanhoille asuinalueille, joilta on hyvät kulkuyhteydet työpaikoille ja palveluiden ääreen. Mutta sisäinen esteetikkoni ja historioitsijani huokaavat syvään vanhojen omenapuiden ja syreenipensaiden jäädessä modernien kivitalojen alle. Ei voi kieltää, että vanhan puutaloalueen henki häipyy vääjäämättä asutuksen tiivistyessä.

Paradoksaalista kyllä, historiallinen miljöö ja kulttuurimaisema ovat nousemassa yhä tärkeämmiksi asuntojen myyntivalteiksi luonnonläheisyyden rinnalle, kuten Kansatieteilijäkin kirjoittaa. Markkinamiesten onneksi kyseessä ovat varsin venyvät ja monitulkintaiset käsitteet. Kuten Kansatieteilijän kommenttilaatikossa totesin, Leppävaaran Mäkkylään nousevaa uutta asuinaluetta maalaillaan paikallislehdessä mainoslausein, jotka saavat täällä kauppakeskus Sellon ja kehäykkösen kupeessa jo asuvan hihittämään ääneen:

"Modernia asumista perinteikkäässä kulttuurimaisemassa. Vanha kulttuurimaisema ja luonto ovat Mäkkylässä kouriintuntuvasti läsnä."

Mutta kaikki on suhteellista. Etelä-Leppävaaran puuttomaan kerrostalolabyrinttiin verrattuna junaradan pohjoispuolta voi ehkä pitääkin "perinteikkäänä kulttuurimaisemana". Onhan täällä ollut kuuluisa kummituskin, jota mainostoimistot eivät tosin ole vielä hoksanneet hyödyntää.

Tekee jo tuloaan

Aamukahvipöydässä murisen sulavalle lumelle ja katoaville keväthangille, vaikka auringonpaiste makealta maistuukin. Jotenkin sitä piti itsestään selvänä, että talven myöhäinen alkaminen kompensoituisi vastaavalla pidennyksellä loppupäästä.

Ihan kuin joku olisi sellaista luvannut.

Mutta illansuussa - kirkkauden sammuessa sinisen ja vihreän kuultaviin sävyihin - kuulen mustarastaan viheltävän. Ensin yhden, jonkin matkan päässä toisen, vielä kolmannenkin. Hyvä etten naura ääneen silkasta ilosta. Keväthulluus tekee jo tuloaan; tuo merkillisen maaninen olotila ja aika, jolloin ei malttaisi käydä sisällä kuin kääntymässä ulkoilman ollessa täynnä elämän ääniä ja tuoksuja.

Kura, loska ja märkyys on niin paljon helpompaa antaa anteeksi keväälle.

Suomen Latu-järjestön kanta Espoon hiihtoputkihankkeeseen on muuten ilahduttavan tervejärkinen huolimatta esitetyistä kutsuista "hiihtoputkitalkoisiin".

"- Järjestömme on 'luonnollisen liikunnan' asialla, onhan Suomen Latu ulkoilujärjestö. Maastohiihdon edistäminen on toki yksi tärkeimmistä tehtävistämme, mutta ei hinnalla millä tahansa, järjestöstä todetaan."
- Latu ja Polku 2/2007

Niin paljon kuin hiihtämisestä pidänkin, ajatus koneellisesti jäähdytetystä hiihtoputkesta - keinotekoisista laskettelurinteistä puhumattakaan - on minusta täysin älytön. Jos ilmastonmuutos todella vie mennessään pakkastalvet, kuulostaa hölmöläisten peitonjatkamiselta käyttää suuret määrät energiaa lumikelien simulointiin ja vauhdittaa siten osaltaan ongelmien alkulähdettä. Ennemmin niellään tosiasiat ja siirrytään vaikka sauvakävelyyn.

"- Jokainen sää on ulkoilusää. Eikä ulkoilusta ole syytä tehdä sisäliikuntaa, Suomen Ladusta muistutetaan."

- - -

Kiipeilyssä ja ratsastuksessa on hyvin paljon samaa, vaikka edellisestä puuttuukin lajienvälisen viestinnän viehätys (ellei sellaiseksi lasketa allekirjoittaneen ja urosvahvistuksen kommunikointia köyden eri päissä). Yhteistä on ennen muuta se, että vasta putoamisen pelon väistyessä keho ja mieli rentoutuvat ja alkavat omaksua uutta. Siihen saakka kaikki voimat kuluvat itsesäilytysvaiston sanelemaan, jännittyneeseen tarrautumiseen.

Mikä taitaa päteä moniin muihinkin asioihin.

Kilparummutusta

Eläinten urbanisoituminen käy selväksi, kun asuu puolensadan metrin päässä kehäykkösestä. Vuokralukaalimme keittiöstä pääsee käytännössä aina ulos vilkaistessaan seuraamaan oravien, rusakoiden, tiaisten ja varislintujen edesottamuksia.

Maaseudulla moista vilinää näkee korkeintaan erityisen hyvin varustetun ruokintapaikan liepeillä. Hiljaista on.

Kiintoisaa on sekin, miten eläimet oppivat hyödyntämään ihmisten tekeleitä. Tänään koiraa lenkittäessäni kuuntelin kahden käpytikan kilparummutusta. Yksi oli asettunut takomaan sähkölinjan metallitolppaa, toinen kymmenen metrin päässä sijaitsevan katulampun metallista suojakuorta. Toisen tikan päräyttäessä rummutussarjan toinen mietti hetken päätään kallistellen ja vastasi sitten yhtä vimmaisella sarjatulella.

Luulisi nokan halkeavan, vaikka äänenvahvistin tehtävänsä täyttääkin (voisikohan tikasta tulla sälönokkainen, ja jos voisi, sorsisivatko muut tikat sitä - ei, tämä ei oikeasti naurata minuakaan).

- - -

Mikä viisaus siinä on, että lapselle opettamalla opetetaan koiran olevan hauva? Sehän on silkkaa viattoman sielun harhaanjohtamista. Entä jos aikuinen opettelisi uutta kieltä, vaikka tongosaarten swangoloa, ja hänelle kerrottaisiin, että taloa merkitsevä sana on basatungtung. Opiskelija painaisi tämän suurella vaivalla päähänsä, jossa muodostuisi yhteys talo=basatungtung.

Jossain vaiheessa hänelle sitten valkenisi, että oikeasti talosta käytetäänkin sanaa itsikagong. Keljuttaisi aivan varmasti moinen petos.

Toisaalta on aina ilahduttavaa, jos karvainen assistentti tunnistetaan koiraeläimeksi, vaikka sitten hauvaksi. Yleensä lapset ehdottavat lammasta (eräs mieleenjäänyt versio oli "lammasen poikanen"), mikä sekin on toki mukavaa sikäli, että se kertoo kaupunkilaisnatiaistenkin tietävän yhä, miltä lammas noin suurin piirtein, hyvin väljästi tulkittuna näyttää.

Ilmastointikanavassa

Kylpyhuoneessamme kuuluu usein jumalien tai vähäisempien henkien puhetta. Osa mörisee miesäänillä, osa kimittää. Usein ne myös parkuvat kuin uhmaikäiset lapset tai torailevat keskenään.

Luulen niiden pesivän ilmastointikanavassa. Voiko manaajan käynnistä hakea kotitalousvähennystä? Rinnastetaanko se siivoustyöhön (oikeuttaa vähennykseen) vai likakaivon tyhjennykseen (ei oikeuta)? Vai tuholaistorjuntaan (oikeutus epäselvä)?

Jonossa

Pagistaanin sohvalla hohotettiin taannoin uutispätkälle talibansissien koulutusleiriltä. Hurjat taistelijat mennä vippasivat jonossa merkillistä juoksuhyppelyä polviaan korkealle nostellen, rynnäkkökiväärit rytkyen. Vain jumppatossut ja tamburiini puuttuivat (lienevätkö sotilaat nähneet Tabun omintakeisen näkemyksen Pyhän Luukkaan luostarista? Dippa dippa dippa! Gabrielin kujanjuoksu!).

Vuosikymmenten takainen

- Yli kaksikymmentä vuotta, laskemme yllätyskylään tulleen itäsuomalaisen ystävän kanssa.

Nimittäin siitä, kun ystävä toi suomenhevosensa tallille, jossa kävin hoitamassa vanhaa ravuritammaa. Sen jälkeen olimme erottamattomat muutaman hevosenhieltä tuoksuvan, heinäpölyisen vuoden ajan.

Sekä tyttö että suomenhevonen olivat tuolloin 13-vuotiaita. Nyt molemmilla liinaharjoilla on ikää 34 vuotta. Hevoselle paljon, ihmiselle verrattain vähän, vaikka laskutoimitus kahdestakymmenestä vuodesta herättää tuntemuksen vääjäämättömästä keski-ikäistymisestä (yleensä ajatus tuntuu joltisenkin etäiseltä ja huvittavalta, etenkin aknevoidetta levittäessä; "ihon nuorekkuuden säilyminen" kun ei ole aivan yksiselitteinen ilmiö).

Saateltuani vieraani kotimatkalle kohti Rääkkylän lumisia peltoja ihmettelin jälleen kerran, miten vuosikin välimatkaa riittää tekemään joistakin ystävyyksistä - vaikkapa opiskeluaikana muodostuneista - kohteliaisuuden kohmettamia tuttavuuksia, kun toisten kanssa vuosikymmenten takainen nauru löytyy aina uudestaan ilman yrittämistä tai virallisia verryttelyseremonioita. Mikä salainen kaava sen määrää, mistä ja keiden?

Onkohan kyse siitä, että aikuisena sitä lämpenee hitaammin (halusi tai ei), tunnustelee uusia ihmisiä varautuneemmin ja pidempään, kun nuorempana on avoimempi; vaistotessaan toisessa mahdollisen ystävän varovaisempikin lapsi menee ja kysyy, haluatko harjata hevostani tai tuletko meille leikkimään. Kenties jotakin tuosta aseistariisuvasta suoruudesta jää jäljelle, säilyy ja kantaa vuosien yli, kun taas mukakiireisessä aikuisiässä uudet tuttavuudet harvemmin saavat luonnollisen tilaisuuden kasvaa vaiheeseen, jossa opittujen käytöskoodistojen ja täysien kalentereiden ryteiköstä on päästy avoimen taivaan alle? Lapsuuden tiedostamattoman rajattomuuden tilalle on pesiytynyt aikuisen jäykempi sosiaalinen maailma mitähänseminustaajattelee- olenkotungettelevajosotanyhteyttä- ja antaaollaenjaksanytollaseurallinenitsekään-pohdiskeluineen.

Elämä opettaa. Hyvässä ja pahassa.

Alkaa olla

Alkaa olla taas auringonlämpöisten sohjopäivien ja jäätävien, rapeiden pakkasöiden aika, vastakohtaisuuksien ja pastellinkuulaiden iltojen lyhyttäkin lyhyempi valtakausi. Lauantain pilvinen suojasää vaihtui vaivihkaa viidentoista pakkasasteen kuutamoyöksi. Suksille kutsuva sunnuntaiaamun kirkkaus oli kuin yllätyslahja säätiedotuksen uhkailtua harmaudella ja räntäsateella.

Siirtyminen metsien hiljaisuudesta pääkaupungin kohkeeseen tuntui jälleen viittäsataa kilometriään pidemmältä. Veloenan ikkunapuutarhastaan jakama tuoksuva vihreys juurruttaa kuitenkin kevättä myös espoolaisasumukseen, jo kodiksi käyneeseen.

Vaan multaa kynsien alle haluaisin minäkin. Varomaton kasvitarinointi kahvikupin ääressä herätteli kroonistuneen talikkotaudin, kompostointikuumeen ja maatiaismanian kiusallisen sitkeitä oireita.

Tapahtui

Ja tapahtui näinä päivinä, että kotiyliopiston kirjastolta kävi käsky, että kaikki lainakirjat oli näytille tuotava. Tämä näytilletuonti ei ollut ensimmäinen, vaan tapahtuu joka vuosi.

Lähes puolensataa kirjaa on nyt pakattu kassiin ja kassi nostettu eteiseen. Pagistaanin kansalaiset suuntaavat viikonlopuksi Uudeltamaalta, Espoon kaupungista, ylös Pohjois-Karjalaan, Joen kaupunkiin ja sieltä vielä ylemmäs Pielisen kaupunkiin, jonka nimi on Nurmes, he kun ovat pohjoiskarjalaista huonetta ja sukua (eivät toisilleen kuitenkaan, tiettävästi).

Takaisin tullaan, kun kirjat on näytetty, omaiset tavattu ja syntymäpäiväkahvit juotu. Siiheksi!

Rehellisyyden nimissä

Joskus siskon kanssa naureskelimme, miten tahattoman lannistavia vanhempien sanavalinnat voivat olla. Esimerkiksi äidillä on ollut tapana tulla iloisesti kyselemään, "mitä sie täällä töterrät". Tötertäminen on saanut puuhan kuin puuhan - yleensä askarteluun tai käsillä tekemiseen liittyvän - tuntumaan toivottomalta, suttuiselta turaamiselta.

Leikatessani ja liimatessani alumiinifoliokuhia kalamiehen syntymäpäiväkorttiin tuumin, että rehellisyyden nimissä juuri sitä tekemiseni tapaavat olla; tötertämistä. En kerta kaikkiaan osaa askarrella, maalata tai tehdä ylipäänsä mitään potentiaalisesti tuhruista ilman sivutuotteena syntyvää eeppistä sotkua. Ongelmana on, että innostuessani en malta kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin sekä se, etten inspiraation iskiessä malttaisi myöskään raivata tekemisilleni tilaa, levittää sanomalehtiä ja vaihtaa pois edustuskelpoisia vaatteita (puhdistin juuri liimatahroja hiirimatoltani ja parilta kirjalta, joita en siirtänyt foliokalaurakan tieltä pois).

Niinpä esimerkiksi öljyvärimaalauksen kokeileminen takavuosina oli pienimuotoinen ympäristökatastrofi, jonka jälkien korjaamiseen vaadittiin huomattavia määriä tärpättiä. Vahabatiikkia tehdessäni onnistuin sulattamaan vahaa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Metalligrafiikka on jättänyt keltaisia rautakloriditahroja erinäisiin vaatekappaleisiin, eikä äiti ole vieläkään tainnut antaa anteeksi lennokkaita silkkimaaliroiskeita olohuoneen verhoissa.

Keramiikanteosta emme edes puhu.

Tarkoituksenkaan ei ole voinut sanoa pyhittävän keinoja. Lopputuloksen taiteellinen taso harvemmin on suhteessa kaikkeen sotkemiseen ja touhuun. Vanhempien taholta onkin kerran jos toisenkin kuulunut toinen, kannustavaksi tarkoitettu lausahdus.

- Mutta siinähän on käsityön leima.