keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Kristalloitumisesta ja kaksipäisestä kotkasta

Palattuani perjantaina Pietarista pidin viikonlopun mittaisen pyykkäys- ja huilitauon. Sitten jatkoin kierrostani parin päivän pikavisiitillä Heinäveden Valamon arkistoon, joka on vuosien mittaan ehtinyt tulla varsin tutuksi.

Tutkimusurakan vähittäinen tiivistyminen - vai pitäisikö sanoa kapulaisesti kristalloituminen - heijastuu hauskasti perustyöskentelyyn lähteiden parissa. Alussa hamusin sitä sun tätä ja turasin hartaasti sittemmin toissijaiseksi osoittautuneiden aineistojen parissa. Nyt kokoonkirjoitus- ja viimeistelyvaiheessa tiedän enemmän tai vähemmän tarkasti, mitä haen, ja pystyn tekemään suunnitelmallisia täsmäiskuja (on syytäkin, mieli saada opus tarkastuskuntoon vuoden loppuun mennessä). Mielenkiintoisia yllätyksiä löytyy silti edelleen, kuten nytkin.

En malta olla palaamatta viime viikkoon, joka, kuten todettua, kului pitkälti tilattuja asiakirjoja odotellessa. Venäjällä käydessä - jos aikaa on vähänkin enemmän katsella ympärilleen - tulee tehtyä kosolti pieniä arkihuomioita katukuvasta ja käytännöistä. Kaikki tuntuu elävän ja muuttuvan nopeammin kuin täällä kotomaassa. Muutoksen havainnointi ja tunnistaminen on tietysti kovin subjektiivista. Ehkä samankaltaisia muutoksia näkisi joku säännöllisesti, kuitenkin riittävän harvakseltaan Suomessa käyvä? Kaikkihan muuttuu. Koko ajan. Kaikkialla.

Yhtä kaikki, tällä reissulla huomasin muun muassa sen, että lastenvaunut ovat vyöryneet ruuhkaiseen katukuvaan aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin. Itse asiassa en edes muista kiinnittäneeni huomiota siihen, miten venäläisvanhemmat ovat natiaisiaan aiemmin kuljettaneet - kainalossa ja käsipuolessa kai? Leveät ja raskaat vaunut näyttävät aiheuttavan ongelmia muun muassa metrossa, jonka kapeat ja jyrkät liukuportaat soveltuvat mahdollisimman huonosti ylimääräisten kuormien kuljettamiseen.

Ehkä vaunuilmiö korreloikin suoraan automäärän lisääntymisen kanssa? En tiedä, miten paljon Pietarin kokoiseen kaupunkiin voi autoja mahtua, mutta aina niitä tuntuu olevan enemmän kuin edellisellä visiitillä. Katku, melu ja autoilijoiden anarkistinen asenne ovat jotain sanoinkuvaamatonta. Autot tosiaan tappavat kaupungin.

Ja varomattomat, liikennevaloihin lapsellisesti luottavat jalankulkijat siinä sivussa.

Ei liene sattumaa, että turisteille myytävissä, idyllisissä akvarelleissa ja grafiikanlehdissä esitellään aina seesteistä mielikuvien Pietaria, jossa kiireettömät ihmiset käyskentelevät autioilla prospekteilla ja ulitsoilla. Ehkä joskus parinkymmenen vuoden päästä - pahimman autohuuman toivon mukaan laannuttua - havahdutaan ajatukseen autottomasta keskustasta ja muistetaan taas arvostaa paitsi Pietarin omaleimaista ilmapiiriä ja rakennuskantaa, myös sen upeaa joukkoliikenneverkostoa?

Turkiksia näkyy myös paljon enemmän kuin kymmenkunta vuotta sitten. Hyvään kaupunkipukeutumiseen näyttää naisilla kuuluvan vähintään pörheä turkiskaulus. Turkkeihin ja nahkavaatteisiin keskittyneitä kauppoja riittää.

Mitä politiikkaan tulee, kirjakauppojen hyllyt kertovat joskus enemmän kuin uutiset. Menemättä nyt itse kirjoihin - niistäkin voisi muutaman päivän nuuskimisen perusteella sanoa yhtä sun toista - mainittakoon toisenlaiset painotuotteet. Juliste- ja karttaosastollahan on perinteisesti ollut tarjolla poliittisten johtohahmojen kuvia kehyksiin ja seinälle pantaviksi. Entä nyt? Dmitrij Medvedevin kuvaa löytyy kyllä, mutta näkyvämmällä sijalla useimmissa kaupoissa on toinen versio. Siinä presidentti poseeraa yhdessä pääministeri Vladimir Putinin kanssa.

Yhteispotretti saa median taannoisen irvistelyn kaksipäisestä kotkasta tuntumaan sekä huvittavan että karmivan osuvalta.

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Ymmärtämisen vaikeus

Pushkinin ja D'Anthesin kaksintaistelua esittävä kuva (1800-luvun lopulta) on lainattu täältä.

Kuten lienen maininnut, olen jo hyvän aikaa sitten ajautunut auttamattomasti historiallisen mielikuvatutkimuksen pariin. Sen kiinnostavuus nousee osaltaan haasteesta yrittää ymmärtää kulloisenkin aikakauden maailmankäsityksiä, mentaliteetteja ja arvoja. Yritykseksihän se aina jää, mutta historiallisia totuuksia ei kuvatutkijan tarvitse onneksi julistaakaan.

Semminkään, kun niitä - siis totuuksia - löytyisi joka tapauksessa joka lähtöön.

Joskus ymmärtämisen vaikeus konkretisoituu merkillisiin asioihin. Koluttuani eilen venäläisen taiteen museota sekä työn että huvin merkeissä istuin teekupin äärelle miettimään seuraavaa siirtoani. Jostain mieleeni juolahti Aleksandr Pushkinin (1799-1837) kotimuseo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Pushkinhan on Venäjällä lähes pyhänä pidetty runoilija ja kirjailija, johon kukaan täkäläisen kulttuurin kanssa tekemisissä oleva ei voi olla törmäämättä (venäläisopettajani pistivät aikoinaan minutkin lukemaan ääneen Pushkinin runoja ääntämisen harjoittelemiseksi, vaikken niiden korkealentoisesta kielestä mitään tajunnutkaan - ja ääntämiseni on edelleen korkeintaan välttävää). Kirjallisuuden kieltä uudistaneen kirjoittajan ura oli tuottelias, mutta lyhyt: hän kuoli vain 38-vuotiaana haavoituttuaan kaksintaistelussa. Museossa esiteltiin sentimentaalisesti ja lähes vaivaannuttavan tarkasti kuolevan Pushkinin viimeiset vaiheet - kesken jäänyt kirje, ovi, josta haavoittunut runoilija kannettiin sisään, kuolinsohva, tuttavien huolestuneet viestit ja niin edelleen.

Kaikki tuo sopii tietysti runoilijan romanttiseen kuvaan ja lyö löylyä kulttikiukaalle. Mutta seistessäni Pushkinin työpöydän ääressä ihmettelin lähinnä, miten niin luova ja ilmeisen älykäs mies saattoi mennä päättämään päivänsä niin typerällä tavalla. Minusta on ollut aina käsittämätöntä, että terveet ja elämänsä kukoistuksessa olevat ihmisurokset ovat ryhtyneet moiseen pelleilyyn. Pushkinhan oli saanut nimettömän kirjeen, jossa vihjattiin hänen vaimollaan olevan salainen suhde. Siinäpä oiva syy haastaa huhujen toinen osapuoli, tarttua pistooliin ja jättää jälkeensä nuori leski ja lauma puoliorpoja.

En ymmärrä - mutta minä en elänytkään 1800-luvun alussa, en kokenut tuon ajan seurapiirien sosiaalisia ympyröitä, pelejä ja paineita. Kysehän on joistakin nykyihmiselle vaikeasti avautuvista, aikasidonnaisista kunnian ja häpeän käsityksistä. Sellaisista, jotka saavat "turhan" hengenmenon tuntumaan järjelliseltä ja loogiselta vaihtoehdolta siinä ajassa ja todellisuudessa.

Aihe voi tuntua hassulta ja triviaalilta, mutta ainakin allekirjoittaneelle siinä riittää ihmettelemistä paitsi ihmisyyden, myös viran puolesta. Väikkärissäni olen sotkeutunut samaiseen aikakauteen ja joutunut pohtimaan muun muassa samoissa piireissä liikkuneen pietarilaiskeräilijän ja väärentäjän Aleksandr Sulakadzevin (1771-1839) sielunelämää ja toiminnan motiiveja. Ne taas osaltaan limittyvät niihin kunniakäsityksiin ja mentaliteetteihin, jotka veivät Pushkinin ja monen hänen aikalaisensa hengen.

Moika-joen rannalla sijaitsevassa huoneistossa kulkiessani mietin sitäkin, miten runoilijan vaimo Natalia - ja muut vastaavissa olosuhteissa leskeytyneet naiset - asian itselleen selvitti. Oliko aviomiehen kuolema kaksintaistelussa kunniakas asia myös vaimolle, ja missä määrin siihen sekoittui syyllisyyttä ja häpeää? Aiheutuiko kuuluisan runoilijan leskelle tapahtumasta jonkinlaisia sosiaalisia seurauksia; ei välttämättä näkyviä, mutta aikakauden atmosfäärin ja kuviot tunteneiden aistittavia? Pidettiinkö häntä syyllisenä ja miten se annettiin ymmärtää (mainittakoon, että rouva synnytti kuuden avioliittovuoden aikana neljä lasta, mikä jo itsessään saa epäilemään salasuhteen mahdollisuutta)?

tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Zen-harjoitus

Siinä näette! Vieläkö joku ilkeää väittää, etteivät arkistot olisi vaarallisia paikkoja? Liukuhyllyjen väliin litistyminen on pientä, jos koko pytinki voi romahtaa niskaan.

Arkistojen piileviin vaaroihin taas kuuluvat erinäiset terveysriskit, mukaan lukien verenpaineen nousu haitallisen korkeaksi. Kärsivällisyyshän ei, toisin kuin monet puolitutut tuntuvat luulevan, kuulu allekirjoittaneen hyveisiin. Venäjän arkistomatkoihin voisi kenties suhtautua jonkinlaisena zen-harjoituksena, jollei jo oleskelu suurkaupungissa - sijaitsipa se idässä tai lännessä - nostaisi stressimittarini viisaria punaiselle ja tekisi harjoituksesta ylivoimaista (olen yrittänyt urheasti siedättyä muun muassa kaupunkilomailemalla aika ajoin, mutta jos lomalta palatessaan on väsyneempi ja kireämpi kuin lähtiessään, ei touhu ole kovin mielekästä).

Kokemukseni suomalaisarkistoista on vielä vähäisempi kuin venäläisistä, mutta pääsääntöisesti asiat näyttävät sujuvan niissä tehokkaasti ja ilman ylimääräisiä mutkia. Toisin on ollut niissä pietarilaisarkistoissa, joissa minulla on ollut ilo asioida. Palvelu on ollut verrattain ystävällistä, mutta byrokratian betonimuuria ei hymyllä murreta. Asiat etenevät omaan tahtiinsa, mihin on vain nöyrryttävä.

Esimerkiksi otettakoon tämä viikko. Saavuin Pietariin maanantain aamujunalla, minkä tiesin olevan jonkinlainen riski ehtimisen kannalta. En kuitenkaan halunnut käyttää sunnuntaita reissaamiseen. Juna-asemalta painelin rinkka rytkyen metrolla majapaikkaani ja sieltä edelleen arkistoon. Tuolloin sen sulkeutumiseen oli tunnin verran aikaa. Selitettyäni asiani, näytettyäni hakemuksen ja henkilötodistuksen ja täytettyäni pari lomaketta sain mukaani kulkuluvan leimoineen. Ensimmäinen vaihe menestyksekkäästi suoritettu!

Tiistaiaamuna säntäsin arkistoon heti sen auettua. Kokonaan uudistetussa systeemissä arkistoluettelot on digikuvattu elektroniseen muotoon, mutta suuri osa sivuista on suttuisia ja vaikeasti luettavia. Luetteloita tihrustaessa vierähtikin useampi tunti, vaikka suurin piirtein tiesin, mitä hain.

Seuraavaksi suuntasin lukusaliin jättämään asiakirjatilaukset. Uskalsin toivoa tarvitsemani aineiston olevan käytössäni jo torstaina, mutta turhaan: sen kerrottiin olevan lukusalissa perjantaina puolenpäivän jälkeen. Juna Suomeen lähtee perjantaina iltapäivällä puoli viideltä, mutta ehtinen käydä asiakirjat läpi.

Toivottavasti.

Koska olin jo saanut tarvitsemani tilaukset sisään, eikä ajatus luetteloiden umpimähkäisestä selailusta sen enempää kuin kahdesta turismipäivästäkään oikein innostanut, katsoin kelloa ja lähdin painelemaan toiseen arkistoon kaupungin vastakkaiselle laidalle. Siellä kävin jo marraskuussa, mutta aika loppui kesken, joten pari asiakirjayksikköä jäi odottamaan seuraavia reissuja. Laskin, että oikein hyvällä onnella ja arkistoväen ymmärtäväisyydellä ehtisin saada tarvitsemani kirjeet tutkittavakseni sopivasti torstaiksi (yleensä toimittamiseen tarvitaan kolme arkipäivää, ja keskiviikkoisin kyseinen arkisto on suljettu).

Mutta kuinka ollakaan, kulkulupia myönnetään tätä nykyä vain maanantaisin aamupäivällä ja torstaisin iltapäivällä kahden tunnin ajan kerrallaan, eikä ketään siihen valtuutettua ollut nyt arkistossa paikalla. Marraskuisella kulkuluvalla ei tietenkään ollut mitään virkaa, minkä tietäen olin varannut mukaan uuden, ohjaajan allekirjoituksella ja laitoksen leimalla varustetun hakemuksen myös tähän arkistoon. Mutta siitähän ei nyt ollut apua. Intin hieman vastaan muodon vuoksi ja nielin sitten tappioni. Toisen visiitin onnistuminen olisikin ollut yhdelle reissulle silkkaa bonusta ja liian hyvää tuuria. Sitä paitsi olin jo suunnitellut käyväni Pietarissa vielä kerran kevään mittaan, joten vahinko ei ollut suuri.

Edellä kerrottu tarkoittaa, että kahden asiakirjayksikön odotteluun ja tutkimiseen joutuu käytännössä varaamaan koko viikon. Sen pidempään en ehdi enkä viitsi täällä kerrallaan kökkiä. Jos tutkittavaa olisi enemmän, useamman viikon kertarutistus voisi olla järkevämpi ratkaisu, vaikka luppoaikaa kertyisi silloinkin enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittaa voi tietysti missä vain – kiitos Sputnikin – mutta oman työhuoneen kirjahyllyä tulee nopeasti ikävä. Museoitakaan ei jaksa määräänsä enempää koluta, yksi päivässä riittää hyvin.

Loppuajan voi vaikkapa ajatella tekevänsä sitä zen-harjoitusta. Ja kirjoittaa blogia.

maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Jaetulla ykkössijalla

Pagistaanin kansa vietti mitä viihtyisimmän viikonlopun Turussa siipan velipojan kestitettävänä. Lauantaipäivä vierähti Turun linnassa, jossa urosvahvistuksemme (se kaksijalkainen siis, joskaan ei nelijalkainenkaan) ei koskaan ollut käynyt. Oli siis aikakin!

Museoissa tulee aina hirmuinen nälkä, joten noheva ja kaukonäköinen lankomies oli varannut illaksi pöydän Ravintola Teinistä. Kelpo atrian ja pitkäksi venähtäneen istuskelun kruunasi tuopponen Koulun tummaa vehnäolutta. Sunnuntaiaamun pakkaskävely Ruissalossa viimeisteli viikonlopun ja lepytti lauantaina keskenään tylsistyneen karvaisen kansanosan.

Kutsuimme itsemme - no, kyllä meidätkin kutsuttiin - uudestaan kylään kesällä, jolloin Luostarinmäki ja Kakolan vankila (kiitos Veeralle jälkimmäisestä vinkistä) avaavat taas porttinsa uteliaille turisteille.

Turku on jo pitkään ollut Tampereen kanssa jaetulla ykkössijalla allekirjoittaneen suosikkikaupunkilistalla. Sitä enemmän harmitti, kun huomasimme keskustan vanhojen puutaloasuntojen olevan Pagistaanin asuntoministeriön budjetin sisällä. On kovin kieroa, että elannon hankkiminen sitoo ihmisrievut niille ankeimmille ja kalleimmille asuinseuduille, jotka ovat tietysti ankeita ja kalliita juuri siksi, että ihmisrievut joutuvat keskittymään sinne.

Tänä aamuna junailin itseni vielä mittavampaan ihmiskeskittymään itärajan taakse arkistoloppukirin merkeissä. Tiedossa on viikon tongintasessio vasta uudelleen avatussa historiallisessa valtionarkistossa, jonne kävin jo puhumassa itseni sisään ja hankkimassa hienon lupaproopuskan leimalla ja valokuvalla.

Ja mikä parasta, ensimmäinen rasiallinen merikaalia on nautiskeltu. Välimatka ja harvat tapaamiset pitävät kulinaarisen lemmensuhteen kiihkeänä.

perjantaina, helmikuuta 27, 2009

Piirtely auttaa keskittymään

Historiantutkijoiden työllistymistä käsitellyt seminaari tammikuussa oli mitä kiinnostavin, vaikkei ehkä jäljestä uskoisi.

Nuo aina puuhakkaat ja ihmiselämän ilmiöitä väsymättä luotaavat tutkijat ovat nyt todenneet saman, minkä allekirjoittanut jo lapsena huomasi: piirtely auttaa keskittymään tylsiin töihin.

Esimerkiksi palaverissa tai luennolla - jossa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja - pystyn keskittymään monin verroin paremmin käsillä olevaan asiaan, jos samalla piirrän. Usein olen kyllä miettinyt, vaikutanko raapustellessani välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta puhujaa kohtaan, vaikka asia on aivan päinvastainen.

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Tahallaanko

Lienen aiemminkin avautunut koirien fleksi-kelataluttimista, joista huolimattomasti käytettyinä koituu riesaa kanssaihmisille ja vaaranpaikkoja koirille itselleen. Se hihnan uloskelautumisen pysäyttävä jarrunappula kun tuntuu monille koiranulkoiluttajille olevan joko liian vaikeakäyttöinen tai tyystin tuntematon kapine.

Ilmiössä ei ole sinällään mitään uutta. Pyöräillessä on jo tottunut varomaan väylän poikki sinkoilevia eläimiä, eikä omien koirien kanssa kulkiessaan enää ylläty siitä, että ihmiset päästävät fleksin päässä olevat sessensä esteettä hyökkimään päin (tee siinä nyt sitten hallittu ja hyväkäytöksinen ohitus kahden tulisieluisen terrierin kanssa).

Silti ihmisten tollous - anteeksi vain, mutten jaksa nyt asiaa tämän kauniimmin muotoilla - ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Otan toisinaan koiranpojan mukaan juoksulenkille, jolloin hölkkäämme hyvässä järjestyksessä ja lyhythihnaisessa muodostelmassa kevyen liikenteen väylän oikeaa laitaa. Usein - liian usein - käy niin, että fleksikoirakkoa ohittaessamme omistaja antaa juoksevasta lajitoverista intoutuneen lemmikkinsä singahtaa suoraan meitä päin.

Voin vakuuttaa, että omista ja vieraista koirista ja näiden hihnoista koostuva vyyhti on jotakin, jota ei jalkoihinsa reippaassa juoksuvauhdissa halua. Vielä en ole lentänyt päistikkaa naamalleni tai rämähtänyt rähmälleni koirien päälle, mutta hyvin lähellä se on ollut.

Ymmärrän toki asian, jos lähestymisemme on jäänyt koiranomistajalta huomaamatta. Lähes kaikissa tapauksissa se on kuitenkin pantu merkille jo pitkän matkan päästä. Monesti meitä pysähdytään oikein odottamaan.

Tahallaanko ne siis sen tekevät? Joskus sekin vaihtoehto on käynyt mielessä.

sunnuntaina, helmikuuta 22, 2009

Dilemmoja

Pagistaanin päivitystahti on näemmä harventunut kovasti, mutta kirjoituskiintiö - päivän tunneista puhumattakaan - tuntuu täyttyvän ilmankin, eikä päässä liiku pääsääntöisesti yhtään elämää suurempaa ajatusta. Ja niitä pienempiäkin vain harvakseltaan. Mutta kyllä tämä taas tästä.

Laumamme on alkanut pikku hiljaa katsella ympärilleen uuden kotikolon toivossa (kehätyömaan sietämisestä näinkin pitkään pitäisi saada jonkinlainen mitali). Pääkaupunkiseudulla mainitusta aktiviteetista syntyy heti kättelyssä erinäisiä dilemmoja. Ruuhka-Suomessa pysyminen taas on toistaiseksi reunaehto, koska toisella meistä on täällä kiinteäsijaintinen, vakituinen ja - mikä tärkeintä - jatkossakin melko vakituiselta näyttävä työ.

Niinpä ei kannata ollenkaan katsella ja vertailla, mitä esimerkiksi Itä-Suomesta meidän budjetillamme saisi. Tulee vain paha mieli.

Mutta niihin dilemmoihin. En todellakaan käsitä, miten tavalliset ihmiset kodinhankintansa täällä päin rahoittavat; valtaosa asuntotarjonnasta on autuaasti kaltaisemme, yhteensä noin keskituloisen pariskunnan ulottumattomissa. Tietysti kaikki riippuu siitä, mitä hakee. Jos urbaanista ympäristöstä puhutaan, Helsingin keskustan liepeissä olisi tietysti oma hohtonsa - mutta ensinnäkään meistä ei kumpikaan ole kovin keskikaupunkiorientoitunut eläin ja toisekseen keskusta-asuntojen hinnat kirvoittavat lähinnä epäuskoista naurua. Kerrostaloasuminen muutenkin... no, tähän ikään mennessä itse kullekin on osapuilleen hahmottunut, mitä asioita pitää tärkeinä arkielämässään. Jos niitä ovat esimerkiksi hiljaisuus, mahdollisuus nikkaroida ja kaivella multaa - vaikka pientäkin länttiä - sekä päästä nopeasti metsään, ei lähiökerrostalo ole välttämättä se houkuttelevin vaihtoehto.

Neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin kun ei enää haluaisi elää sitku-elämää, jossa toiveet - kohtuullisetkin - toteutetaan sitten joskus ja sinnitellään siihen asti miten kuten. Esimerkiksi meillä "sitten joskus" tuskin tuo taloustilanteeseen oleellisia muutoksia. Elämässä ylipäänsä voi muuttua monikin asia. Myös huonompaan suuntaan.

Realistisesti laadittu, kohtuulliseen laina-aikaan tähtäävä budjettimme puhuu kuitenkin karua kieltään. Jos lähiökerrostalo ei kiinnosta, on katse suunnattava huolestuttavan kauas vanhaslaisen puutarhakaupunki-idyllin maisemiin. Niistä maisemista leivänhankintaan päästäkseen on - näillä joukkoliikenteen kuvioilla - varauduttava käyttämään harmillisen paljon omaa autoa, jos mieli pitää päivittäinen työmatka-aika tolkullisena.

Mitä siis tehdä? Jos haluaa elämäänsä tärkeinä pitämiään asioita, on hyväksyttävä ekologisen selkäreppunsa painon kasvu. Onko oikein tavoitella itselleen elämänlaatua ja maksattaa hinta ympäristöllä? Vai pitäisikö valita se lähiökerrostalo ja tyytyä hyvään mieleen, joka tulee ekologisemmasta valinnasta?

Päätynemme jonkinlaiseen kompromissiin: pyrimme etsimään asumusta hyvien joukkoliikenneyhteyksien, mielellään rautatieaseman läheltä. Toimeen olisi tultava yhdellä autolla.

sunnuntaina, helmikuuta 15, 2009

Joulutorttumuseo

Toisinaan sitä miettii, tuleeko väitöksen jälkeen vielä pelaamaan täydellä pakalla, vai onko jokunen kortti pudonnut matkan varrelle hintana akateemisesta meritoitumisesta.

Perjantaina Järvenpäähän sukulointireissulle mennessämme siippa selitti jotakin ilmatorjuntamuseosta. Sumeassa päässäni luulin hänen puhuvan joulutorttumuseosta. Ei siinä vielä mitään, mutta tuokion ajan ajatus tuntui aivan loogiselta. Etenkin, kun tiedän elämäni valon olevan erityisen perso joulutortuille; miksei hän siis olisi innoissaan niihin keskittyneestä museostakin.

Tänä aamuna puhetta tuli Aku Ankasta ja mies mainitsi Carl Barksin piirtämät tarinat. Minä hahmotin nimen Karl Marxiksi ja ehdin kiitävän hetken hämmästellä, että kaikkeen viimeksi mainittu ehtikin sekaantua. Vuosisata sinne tai tänne, mitäpä pienistä (mentaalinen lapsukseni johtui ehkä nurinkurisesti siitä, että olimme juuri naureskelleet Ankkalinnan menoa kapitalismin alkeiskurssina).

Unenikin ovat mitä hämmentävimpiä - tai allegorisia, miten sen nyt ottaa. Esimerkiksi toissa yönä olin Barack Obaman kanssa sirkuksessa. Omituista kyllä, kaikki ohjelmanumerot menivät surkuhupaisasti pieleen - trapetsitaiteilijat putoilivat verkkoon tai jäivät jalastaan roikkumaan, taikurin välineet levisivät käsiin ja niin edelleen. Aikamme katseltuamme Yhdysvaltain tuore presidentti tarkisti Mekan suunnan, kaivoi rukousmaton esiin ja totesi, että oli hänen rukoushetkensä aika.

perjantaina, helmikuuta 13, 2009

Mielekäs ja stressitön

Eläintenkouluttaja Tuire Kaimion oppien mukaan koulutusta - tai opettamista - suunniteltaessa pitää ensin selvittää, mitä eläin haluaa.

Tänään koiria lenkittäessäni mietin, mitä koiran koulutus oikeastaan on. Nimenomaan kotikoiran, jota ei opeteta mihinkään koiramaiseen ammattiin, kuten opas- tai poliisikoiraksi. Huomasin, että sana on oikeastaan aika harhaanjohtava. Opettaminen tai kasvattaminen ovat paljon parempia. Kysehän ei ole niinkään "kurista ja tavoista", vaan eläimen johdonmukaisesta ohjaamisesta ja ehdollistamisesta niin, että ihmisen luoma ympäristö sääntöineen olisi sille mahdollisimman mielekäs ja stressitön. Käytännössä tähän kuuluu myös toimiminen ihmisen toiveiden mukaan.

Koulutus kuulostaa myös tapahtumalta, jolla on alku ja loppu. Se taas voi olla ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa. Jos - kuten vaikkapa meillä - nuori ja malttamaton koira halutaan opettaa kulkemaan hihnassa kiskomatta, ei ihminen remmin toisessa päässä voi päättää, että vetäköön tänään, koulutetaan sitten taas huomenna.

Kouluttaminen kuulostaa niin ikään siltä, että ihmisen pitäisi koko ajan komentaa ja touhuta koiraa opettaessaan, vaikka usein juuri tekemättömyys on paras keino ehdollistamiseen. Koirahan vetää (tai hevonen niin sanotusti "painaa kädelle" ratsastettaessa), koska se haluaa mennä nopeammin eteenpäin. Se, että ihminen nyppii hihnasta ja kieltelee, mutta kulkee koko ajan koiran perässä, ei ole yhtä tehokasta kuin koko karavaanin pysäyttäminen kuin seinään aina, kun remmi kiristyy. Myös suunnan vaihtaminen on hyvä keino.

Koira ei myöskään saisi tulla vahingossa palkituksi vetämisestä - esimerkiksi tienpientareen haistelun olisi oltava välitön palkkio löysästä remmistä, ei kieli pitkällä kiskomisesta hajujen perään.

Kärsivällisyyttä ehdollistaminen kyllä kysyy johdonmukaisuuden lisäksi. Sitä ei allekirjoittaneella ole likimainkaan riittävästi, vaikka ikäni olen eläinten kanssa puljannut. Niinpä vastoin parempaa tietoani olen aika ajoin sortunut äsähtämään "Ei vedä!" mitä koira ei tietenkään ymmärrä. Tai ymmärtäähän se, että kaksijalkaista ottaa jokin kupoliin - se kääntyy katsomaan minua hämmästyneenä ja hieman varuillaan - mutta asiayhteys ei sille välttämättä aukea.

Mitä koiran ympäristön stressittömyyteen tulee, voi näennäinen hyvän tekeminen olla koiralle rasite. Jos - kuten meillä - ihmisten ruoka-aikaan koirat on säännönmukaisesti lähetetty pois keittiöstä norkoilemasta ja elättelemästä turhia toiveita*, on ajoittainen makupalojen antaminen pöydästä karhunpalvelus, vaikka koira siinä saakin, mitä haluaa (tietyt lukijatahot tuntekoot tässä kohden aiheellisen piston omassatunnossaan).

Oletetaan, että koira on oppinut pöydässä istuvien ja ruokailuvälineitä heiluttavien ihmisten tarkoittavan sitä, että sen on siirryttävä pois keittiöstä muihin puuhiin. Jos nyt livetäänkin johdonmukaisuudesta ja ryhdytään satunnaisesti palkitsemaan koiraa keittiössä pyörimisestä antamalla sille pöydästä syötävää - juuri satunnaisen palkitsemisen sanotaan muuten olevan kaikkein tehokkainta - viestintä käy ristiriitaiseksi. Enää eläin ei tiedäkään, mitä pöydässä istuvista ihmisistä pitäisi ajatella. Koiranpäässä muodostunut yhtälö ihmiset + ruokapöytä = pois keittiöstä on saanut rinnalleen vaihtoehdon: ihmiset + ruokapöytä = mahdollisuus makupaloihin. Kun herkuille perso koira seuraavan kerran passitetaan pois ruoka-aikaan, se ahdistuu ja hämmentyy. Pöydässä istuvilta ihmisiltähän olisi saattanut saada jotakin, ja nyt tuo mahdollisuus on siltä evätty.

Näin ainakin kuvittelisin koiran ajatusmaailman toimivan. Me ihmiset vain helposti odotamme eläimiltä samanlaista mukautumiskykyä kuin itseltämme ja ajattelemme, että tänään on tällainen tilanne ja huomenna toisenlainen, kyllähän koirakin sen tajuaa. Uskoisin kuitenkin, että juuri selkeät säännönmukaisuudet ja rutiinit tekevät koiran olon turvalliseksi ihmisten ehdoilla toimivassa laumassa; se tietää, mitä siltä vaaditaan ja miten maailma makaa. Ihmisolennon oikkujen ja mielivaltaisuuden armoilla oleva koira taas joutuu olemaan koko ajan varuillaan.

En kirjoita tätä paasatakseni - siihen ei ole tosiaankaan varaa! - vaan hahmottaakseni asian paremmin myös itse. Mielessä pyörineiden pohdintojen kirjoittaminen "auki" on ainakin allekirjoittaneelle tehokkain tapa saada ne selkeämpään muotoon omassakin pääkopassa.

*Pöydän alla pyörivistä koiristahan ei sinällään ole haittaa kenellekään, omalle väelle kaikkein vähiten, mutta vieraiden ja vierailuiden varalta on huomattu toimivaksi käytännöksi opettaa koirille kyseinen asia. Ja silloin siitä on tietysti mielellään pidettävä kiinni kotiväenkin kesken.

sunnuntaina, helmikuuta 08, 2009

Taikahuilun viittaukset

Kävimme lauantai-illan ratoksi kuluttamassa kulttuuria ja katsomassa Taikahuilun. Fantasiaa ja myyttejä yhdistelevää Mozartin oopperaa ei kumpikaan ollut aiemmin nähnyt, mitä nyt allekirjoittanut joskus lapsena katsoi sen televisiosta ja luki oopperan juonta mukailevan Marion Zimmer Bradleyn romaanin Yön tytär.

Käsiohjelma* tiesi kertoa, että vuonna 1791 valmistuneen oopperan todennäköisinä pidetyt viittaukset vapaamuurariuteen - jota siis Mozartkin edusti - hoksattiin vasta 1900-luvun loppupuolella. Se tuntuu hurjalta; sen verran ilmeisiltä nuo viittaukset vaikuttivat, kun niitä tiesi katsoessaan vasiten hakea. Esimerkiksi vapaamuurareille tärkeä kolmen symboliikka toistuu niin näyttämöllä kuin musiikissakin: kolmiosainen "koputus", jolla vapaamuurariksi pyrkivän initiointi aloitetaan, avaa koko oopperan (kuva lainattu ja lisätietoa haettu täältä).

Tuumiskelin, että kepeän farssin piirteitä saavan oopperan viittauksia voisi lukea myös jonkinlaisena salaseuroihin kohdistuvana parodiana, jolleivät tekijän - tai pikemminkin tekijöiden - omat vapaamuurariyhteydet olisi yleisesti tiedossa.

Aiheeseen liittyi kannaltani hauska sattuma: juuri viime päivinä olen kirjoittanut väikkäriini lukua, jota joudun taustoittamaan 1700- ja 1800-luvun vaihteen aatevirtauksilla Venäjällä. Erilaiset mystiset suuntaukset ja vapaamuurarius olivat siellä kovassa kurssissa (Tolstoinsa lukeneet tämän varmaan muistavatkin). Suuri osa aatteellis-uskonnollisen sekametelisopan aineksista saapui läntisemmästä Euroopasta, ja samaa ilmapiiriähän wieniläisooppera Taikahuilukin osaltaan heijastelee runsaine allegorioineen ja viittauksineen. On aina yhtä riemastuttavaa löytää historiallisia yhtymäkohtia ja yhteisiä konteksteja asioille, joilla ei ensi silmäyksellä luulisi olevan paljoakaan tekemistä keskenään.

*Kansallisoopperan käsiohjelmista kannattaa pulittaa se kuusi euroa; ne ovat hyvin laadittuja ja antavat tiiviin, mutta hyvän taustoituksen esityksille. Ainakin allekirjoittaneelle tutustuminen oopperan syntyvaiheisiin ja historialliseen taustaan on puolet huvia.

tiistaina, helmikuuta 03, 2009

Run, you fools

Palatessamme viikonloppureissusta meitä vastassa oli sakea savu- tai höyrypilvi. Työmaamontusta - tuosta Leppävaaran Isengardista - välkkyi valoa ja sen reunamilla juoksenteli outoja hahmoja. Päättelimme, että pahin oli tapahtunut ja balrog herännyt. Run, you fools!

- - -

Tarpeeseen tullut viikonloppuirrottautuminen - annos hiljaisuutta, nasakkaa pakkassäätä, kaminan lämpöä, rantasaunaa ja mäenlaskua - huipentui maanantaina siipan merkkipäivään. Sitä juhlistivat mojova flunssa, kertausharjoituskutsu ja lahjakortti valinnaisena ajankohtana toteutettavalle islanninhevosretkelle.

Mitä jälkimmäiseen tulee, päivänsankari ainakin yritti näyttää kiitolliselta.

torstaina, tammikuuta 29, 2009

Väsynyt

Kapusin taas kerran tuttuja kiviportaita slaavilaiseen kirjastoon. Menin tutulle hyllylle, jossa lukusalilainani ties kuinka monen vuoden ajalta kiltisti odottivat.

Siinä kirjanselkiä katsoessani iski sellainen väsymys, ettei mitään rajaa. Tajusin olevani väsynyt kimpuroimaan saman aiheen ja vaivalla haalitun aineiston parissa, etsimään lisää palasia idästä ja lännestä, selvittämään, jäljittämään, päättelemään, yhdistelemään, kääntämään ja taustoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan kolmella kielellä vuorotellen. Väsynyt pyörittämään samoja kysymyksiä, järjestämään palikoita uudelleen ja uudelleen. Väsynyt edes takaisin reissaamiseen, kirjojen ja papereiden kuljettamiseen, työpöydän alati uudelleensyntyvään kaaokseen, jota ei pääse pakoon edes iltaisin ja viikonloppuisin.

Vähemmälläkin olisi voinut ehkä päästä. Mutten aihettani vaihtaisikaan. Enkä toisiin askareisiin aikaa, jonka olen jatko-opintoihini käyttänyt. Huomaan tehneeni sitä, mitä olen halunnut, oppineeni enemmän kuin osasin odottaa, saaneeni eväitä eteenpäin, mitä eteenpäin sitten tarkoittaakin.

Vielä vuoden kun jaksaisi rutistaa, niin eiköhän se olisi siinä. Tältä erää.

maanantaina, tammikuuta 26, 2009

Hirveä lauantai(na)

En tänä talvena tohtinut toivoa lunta etelään, mutta palatessani perjantaina idänreissulta maa oli paksulti valkoinen. Niinpä lauantaina hiihdimme Nuuksiossa valosta hämärään. Sujutellessamme saman rantakallion ohi kuin kolme vuotta sitten pysähdyimme katselemaan kampakeraamiseksi arveltua punamultaista hirveä. Mietimme, oliko kivessä ollut aikoinaan muitakin maalauksia, sittemmin pois kuluneita.

Kotona jatkoimme hirvittävää teemaa pyörittelemällä lihapullia Pastanjauhajien ohjeen mukaan. Ne maistuivat samalta kuin lapsena, jolloin meillä taidettiin tehdä kaikki jauheliharuoat(kin) hirvenlihasta. Tällä kertaa vapaana juossut liha oli tosin kaupan tiskiltä, kun perheen metsästäjillä ovat aseet niin sanotusti telakalla (ja ystävältä saatu hirvisäilykepurkkikin - kiitos vielä kerran! - pisteltiin jo joulunpyhinä parempiin suihin).

- - -

Viikonloppuna mietiskelin taas kerran unirytmiasioita ja niiden yksilöllisyyttä. Mitä allekirjoittaneeseen tulee, unentarpeeni näyttää olevan seitsemän ja puoli tuntia arkena ja pyhänä. Sen pidempään en juuri pysty terveenä nukkumaan, ellei pohjalla ole massiivista univelkaa tai huomattavaa fyysistä rasitusta. En myöskään osaa siirtää rytmiäni: vaikka olisin valvonut aamuneljään, herään viimeistään yhdeksältä (minä olen se, joka kemaraisten jälkeisenä aamuna nousee ulkoiluttamaan koiria ja tiskaamaan illan tiskejä muiden vetäessä sikeitä). Iltaisin alan haukotella jo ennen kymmentä.

Joskus viikonloppuisin harmittaa, kun haluaisin koisia pitkään ja hartaasti - nukkua ikään kuin varastoon - sen sijaan, että herään virkeänä seitsemältä autuaasti kuorsaavan siipan vierestä.

Sairaanhoitajana työuransa tehnyt anoppini kertoi, ettei vuorotyö tuottanut hänelle koskaan vaikeuksia. Kuulemma oli niitäkin, jotka eivät yövuoroja pystyneet tekemään. Kyse ei ollut halusta, vaan silkasta fysiikasta. Kaikki eivät kykene siirtämään vuorokausirytmiään, vaikka kuinka opettelisivat ja yrittäisivät.

Erityisen terveellistähän ei vuorotyö ole kenellekään. Sitä korkeammalle nostan hattua niille, jotka sitä tekevät.

Luulen, että oma vuorotyöurani olisi tuskainen ja lyhyt. Opiskeluaikana jaoin kesätyönä sanomalehteä, mikä teki minusta parissa viikossa elävän ruumiin. En saanut unta ennen työvuoron alkamista aamukolmelta, ja kun seitsemän jälkeen aamulla pääsin kotiin, en pystynyt nukkumaan kuin nelisen tuntia. Lankoni sen sijaan saattaisi olla mitä parhain vuorotyöläinen: hän voi viikonloppuna valvoa yöt läpeensä, nukkua tuntikaupalla päivällä ja mennä silti sunnuntai-iltana normaaliaikaan nukkumaan. Maanantaiaamuna hän herää ja lähtee töihin ymmärtääkseni aivan virkeänä - tai niin virkeänä, kuin ylipäänsä maanantaiaamuisin ollaan.

torstaina, tammikuuta 22, 2009

Hitauttamista ja fleksitarianismia

Rocky havainnollistaa hitauttamisen käsitystä syyskuun marjareissulla. Saa ne talven puolukat kerättyä vähemmälläkin kiireellä. Vai onko kyseessä sittenkin leppoistaminen? Kenties me hitautimme keräämällä itse omat marjamme ja Rocky leppoisti loikomalla varvikossa?

Uusiosanat ovat usein väkinäisiä virityksiä, jotka hämmentävät enemmän kuin selkiyttävät. Joskus ne kuitenkin kertovat jonkinlaisesta muutoksesta, jonka hahmottamiseen tarvitaan uusia käsitteitä. Itse ilmiönhän ei tarvitse olla uusi, mutta jostain on noussut tarve nimetä ja määritellä se uudelleen.

Mitä tulee vieraskielisten käsitteiden kääntämiseen käytetylle kielelle, se on minusta aina kannatettavaa, jos sen vain voi tehdä informatiivisuuden suuresti kärsimättä. En esimerkiksi käsitä, miksei television lifestyle-ohjelmia voi kääntää elämäntyyliohjelmiksi (tai miksi ihmisille pitää myydä "dance pants"-housuja tanssihousujen sijaan, tai... esimerkkien määrä on lohduton). Ehkä siksi, että "elämäntyyliohjelma" paljastaisi koko konseptin onttouden, kun englanninkielisyys tarjoaa sille edes jonkinlaisen fiiniyden ja näennäisen merkityksellisyyden verhon?

Asiasta varsinaiseen: Esinetarinoissa ehdotetaan slow life-käsitteelle käännöstä hitauttaminen. Aiemmin se on käännetty leppoistamiseksi, jossa kirjoittajan mukaan on hieman harhaanjohtava sävy. Leppoistaminen kun viittaa enemmän yksilön elämänhallintaan kuin alkuperäisen käsitteen esittämään kulutuskritiikkiin, vaikka molemmat voivatkin olla - ja usein ovat - saman asian eri puolia.

Hitauttaminen siis vastustaa "sellaisia tuotanto- ja kulutusmuotoja, jotka nopeuttavat ja pinnallistavat elämää". Esimerkiksi elämysten tuotteistaminen ja teollistaminen ovat ristiriidassa hetkeen tarttumisen ja pienistä, arkisista asioista nauttimisen kanssa. Elämää hitautettaessa uutta tavaraa - vaatteita siinä missä ruokatarpeitakin - hankitaan niin ikään harkitusti ja laatua painottaen, mikä liittyy suoraan muun muassa esineiden arvostamiseen ja vaalimiseen.

Pagistaan kannattaa lämpimästi sekä suomennosta että itse aatetta, vaikka jälkimmäisessä riittääkin opeteltavaa - lopuksi ikää, luulen.

Näkymättömän tytön kautta löysin puolestaan sanakummajaisen fleksitarianismi, joka luonnehtii myös allekirjoittaneen henkilökohtaista ravintopolitiikkaa. Kyse on "joustavasta kasvissyönnistä", jossa lihaakin syödään, mutta vähemmän, harvemmin ja harkiten. On mukavaa huomata kasvispainotteisen sekasyönnin yleistyneen jo siinä määrin, että sille on katsottu tarpeelliseksi värkätä oma sana. Seuraava vaihe on toivon mukaan se, ettei sitä tarvitse enää erikseen nimetä ja otsikoida.

maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Yö puolessa, nälkä suolessa

Vietän viikkoa vanhempien luona koiravahtina, mikä tarkoittaa huolehtimista kolmesta nelijalkaisesta sekä lähitöitä yliopistolla. Iltaisin on tullut silmäiltyä seniorien kirjahyllyä, josta löytyi muun muassa vanha kunnon Vuotuinen ajantieto. Kustaa Vilkunan kansanperinneklassikko oli yksi lempiselailtavistani lapsena.

Katsotaanpa. Tänään 19.1. on Heikin eli Pyhän Henrikin päivä. Alun perin Suomen suojeluspyhimyksen muistopäivää vietettiin 20. päivänä tammikuuta, mutta 1600-luvulla kalenteria yhtenäistettiin tältä osin Ruotsin kanssa (Henrikin legendasta allekirjoittaneella olisi paljonkin sanottavaa, mutta eipä mennä nyt siihen). Heikin päivä on muutenkin tärkeä merkkipäivä, joka katkaisee talven selän ja antaa kontiolle hieman talvista liikuntaa:

"Karhu kääntää silloin kylkeään ja sanoo: 'Yö puolessa, nälkä suolessa' tai kysyy: 'Joko päivä on?' tai huokaa: 'Yö puolessa, pikipalli peräsuolessa', minkä jälkeen se uudelleen alkaa imeä käpäläänsä ja nukahtaa."

Nykyään apetta saa marketista yli tarpeen ja herkkusesonki seuraa toistaan - kuten Pro Mustarouskussa todettiin, askeettisten härkäviikkojen sijaan nykypäivän jouluherkuttelu päättyykin bliniviikkojen alkamiseen - mutta ennen oli toisin. Heikin päivänä eläinten rehuista tuli olla jäljellä vielä puolet ja ihmisten talvieväistä kaksi kolmasosaa: "Heikkinä eläimen elo kahtia, ihmisen kolmia". Muuten keväällä kävi huonosti.

Heikin päivä kertoi myös tulevista säistä: jos oli pakkasta, tuli hyvä hernevuosi, kun taas suojakeli lupaili tuottoisaa viljavuotta ja poutakesää. Ainakin täällä Itä-Suomessa arpa näyttää suosineen tällä kertaa herneitä.

perjantaina, tammikuuta 16, 2009

Sua lähde kaunis katselen

Sorruttuani pistämään lusikkani kalapuikkosoppaan jäin vielä viran puolesta miettimään lähteiden käyttöä ylipäänsä ja nettilähteiden käyttöä erityisesti.

En siis enää ota kantaa kalapuikkoihin tai rapeisiin kalapaloihin, luoja paratkoon, jotka mielestäni olivat koko jupakassa muutenkin sivuseikka.

Olen usein linkittänyt blogissani mielenkiintoisiin uutisiin. Toissapäivänä kävi kuitenkin niin, että linkin takaa löytynyttä uutista korjattiin, koska siinä mitä ilmeisimmin oli ollut väärää tietoa, tai asia oli ilmaistu siten, että se voitiin tulkita väärin. Itsekin toimittajana työskennelleenä tiedän hyvin, miten helposti väärinkäsityksiä syntyy. Haastateltava on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi toimittajalle, toimittaja on voinut ymmärtää asian väärin tai kertoa sen epäselvästi lukijoilleen, jolloin nämä puolestaan ymmärtävät asian väärin (asiavirheiden välttämiseksi annankin itse tekstin mielelläni haastateltavalle tarkistettavaksi ennen painoon menoa; uutisten osalta tämä ei tietenkään aina ole mahdollista tai järkevääkään).

Yksi historianopiskelijan tärkeimmistä läksyistä ensimmäisestä seminaarityöstä lähtien on alkuperäislähteen tarkistaminen aina, kun se on mahdollista. Siihen on erittäin hyvä syy. Aloittelevana tutkijana olen jo useita kertoja törmännyt virheelliseen viittaukseen käyttämässäni tutkimuskirjallisuudessa. Alkuperäislähde - arkistodokumentti tai painettu teksti - on saattanut osoittaa viitteessä olleen väärän sivunumeron, laskuvirheen tai jotakin vielä ongelmallisempaa. Yhtä lailla olen itse viitannut huolimattomasti, minkä onneksi joku muu on ajoissa hoksannut (en tietenkään edes tiedä niistä munauksistani, joita kukaan ei ole huomannut).

Oma lukunsa ovat lähteet, joissa on numeroiden ja nimien lisäksi myös tulkinnanvaraa.

Ihmisethän näitä tekevät, niin tutkimuksia kuin uutisiakin. Lähteiden tahallista vääristelyä esiintynee nykyisellään varsin harvoin, mutta edes se, että tutkija on arvostettu ja nimekäs, ei takaa vapautta inhimillisistä lapsuksista. Helposti käykin niin, että yhden tutkijan pieni erehdys kertautuu ja alkaa elää omaa elämäänsä historian sivuilla, jollei kukaan vaivaudu tarkistamaan, mitä lähteessä alunperin sanottiin.

Historiallisissa arkisto- ja tekstilähteissä on onneksi se hyvä puoli, että ne harvemmin muuttuvat (jos niin käy, kyseessä on jo isompi ongelma). Painettujen lähteiden osalta saa toki olla tarkkana, jos painoksia on useita. Mutta entä nykyaikaiset virtuaalilähteet? Voiko luottavainen linkittäjä tai viittaaja olla varma, ettei linkin takaa löytyvää tekstiä muuteta?

Ei voi. Pagistaanin kalapalaepisodi osoittaa, miten helposti pieni asiavirhe alkaa toistua. Joku olisi voinut suoraan viitata välittämiini tietoihin tarkistamatta korjattua alkuperäisuutista, jolloin tästä tärkeästä kysymyksestä - Vantaankosken koulun tammikuisen kalaruoka-annoksen grammakoosta - olisi levinnyt väärää tietoa maailman tappiin.

Tai ehkei sentään. Netissä kun toimii tiettyyn rajaan asti eräänlainen itsekorjaavuus: tietoa liikkuu niin monissa ketjuissa niin paljon, että joku yleensä huomaa ristiriidan ennemmin tai myöhemmin. Se ei kuitenkaan päde silloin, jos esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessa viitataan verkkolähteisiin.

Tämä osoittaakin sen, miksi tieteellisessä tutkimuksessa kannattaa olla erityisen varovainen viitatessaan virtuaaliseen tietolähteeseen - sen lisäksi, että virtuaalitiedon alkuperää voi olla vaikea selvittää. Tietoverkoissa ikänsä keinuneille nykyopiskelijoille se ei aina ole kovin selvää. Tämän olen itsekin huomannut esseetehtäviä tarkastaessani: aika ajoin joudun selittämään ja perustelemaan, miksei Wikipediaa kannata lähdeluetteloonsa laittaa.

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009

Kuohuttavat kalapuikot

Niin kutsuttu kalapuikkokohu näyttää kiehuvan kiivaana nettikeskusteluissa. Lyhyestihän kyse oli siitä, että vantaalainen teinipoika otti kiellosta huolimatta kouluruokaa enemmän kuin oli ohjeistettu, mistä seurasi poliisin kutsumiseen kärjistynyt tapahtumakulku. Pojan äiti kertoi tapauksesta iltapäivälehdelle, josta - näin ainakin ymmärsin - asia levisi muuhun mediaan.

Kannanotoissa näkyy, miten ihmiset kiinnittävät huomionsa aivan eri asioihin. Lopputuloksena on virtuaalinen kakofonia, jossa kaikki huutavat toistensa suuhun - ja ohi.

Osa säälii nälkäiseksi jäänyttä lapsiparkaa ja kauhistelee kolmen kalapuikon rajoitusta. Jotkut ylistävät pojan siviilirohkeutta ja kapinamieltä: on hienoa, että nuoret osaavat kyseenalaistaa typeriä sääntöjä! Pääasiaksi näissä puheenvuoroissa nousee vaatimus kouluruokailun resurssien lisäämisestä.

Mainittakoon tässä, että itse asiassa kyse näyttää olleen 150 gramman kalapaloista, mikä on tietysti hieman eri asia kuin perinteinen kalapuikko. 450 grammaa kalaa lisukkeineen riittää varmasti lounaaksi kasvavalle teinillekin, vaikka kyseessä olisi aktiiviurheilija. Tätä keskustelijat eivät kuitenkaan ole tienneet, koska puhe on ollut nimenomaan kalapuikoista. Väärinkäsitys ja sen syyt ovat toki sinällään mielenkiintoisia.

Huom! Lisäys myöhemmin: kuten arvoisa anonyymi huomautti, kyse oli ilmeisesti sittenkin tavallisista kalapuikoista. Kuten keskustelusta käy ilmi, tiedotetta oli korjattu/tarkennettu päivän mittaan - aiemmin siitä sai edellä olevan käsityksen.

Toiset muistuttavat sääntöjen olevan sääntöjä. Jos yksi saa ottaa enemmän kuin muut, seuraavakin haluaa saman vapauden, samoin sitä seuraava, jolloin viimeiset jäävät kokonaan ilman. Jos yhteispelin periaatteita ja käytöstapoja ei ole opittu kotona, on ne opittava viimeistään koulussa, koska muuten seuraa ongelmia. Mikäli annokset todella ovat liian pieniä, ongelmaan puututtakoon muualla kuin ruokajonossa.

Kolmas keskustelijajoukko kauhistelee opettajien pätemättömyyttä ja ylireagointia, kun moista tapausta selvittämään on pitänyt kutsua poliisi. Vasta-argumenttina muistutetaan, että opettajien keinot puuttua kärjistyneisiin tilanteisiin on karsittu minimiin, eikä kukaan halua pahoinpitelysyytteitä puhetta kuuntelemattoman oppilaan taltuttamisesta fyysisin keinoin.

On tietysti hyvä, että yksittäistapauksen kauhistelusta päästään periaatetason pohdintaan ja yrityksiin löytää ongelman ydin. Kommenteista moni on järkevä ja hyvin perusteltu. Mutta useimmille puheenvuoroille (kuten niin monille uutisten inspiroimille virtuaalikeskusteluille ylipäänsä) on yhteistä se, että syyllisiä leimataan ja tuomioita julistetaan kiivaastikin tietämättä, mitä todella tapahtui. Aikuiset ihmiset - joista monet ovat itsekin lasten vanhempia - heittelevät kiviä ja räkyttävät kuin kuusivuotiaat.

Minusta se on oikeastaan koko jupakan huolestuttavin piirre*, ei kalapuikkojen määrä tai se, kuka teki väärin ja missä. Kollektiivinen kuohuksissaolo taitaa kuitenkin kuulua tunnetiloihin, joista ihmislaji nauttii ja tulee aina nauttimaan, olivatpa torit virtuaalisia tai todellisia. Kertoohan siitä jo nettikeskustelujen suosio: kantaa otetaan suuremmalla innolla kuin tietämyksellä asiaan kuin asiaan (tämä ei tietenkään koske allekirjoittanutta, koska tiedän kaiken kaikesta, myös virtuaaliyhteisöjen sosiaalipsykologisista ulottuvuuksista).

*Toinen omituisuus on nykyihmisten into raportoida kaikki kärsityt vääryydet tai sellaisina pidetyt tapaukset iltapäivälehdille, onhan kiinankaalista löytynyt toukkakin jo etusivun uutinen.

maanantaina, tammikuuta 12, 2009

Kriisivalo

Pagistaanin arkiaamut alkavat herätyskellon säälimättömällä rääkynällä kaksikymmentä minuuttia yli kuusi. Talvisaikaan kokemus saa tuntemaan sympatiaa Lasarusta ja Frankensteinin hirviötä kohtaan - mahtaa olla kauheaa tulla noin vain herätetyksi eloon - joten pohdinnat sarastusvalon toimivuudesta ovat alkaneet kyteä kaamosaamuisin pöpperöisissä päissämme (näin ne markkinavoimat toimivat - alkujaan pilkkasimme moista hullutusta ja mietimme, kuka tuollaiseenkin höynähtää rahansa pistämään).

Tosin, näin mietimme, synteettinen auringonnousu puron solinalla tai linnunlaululla säestettynä antaisi petollisen lenseän kuvan edessä olevasta harmaasta päivästä, jota tuottavuuspaineet ja kroonisen riittämättömyyden tunteet tahdittavat. Ehkä paremmin toimisikin kriisivalo? Adrenaliinia heti aamusta! Täysi toimintavalmius alle viidessä sekunnissa! Lisää työtehoasi viidelläkymmenellä prosentilla!

Vaihtoehtoja voisi olla useita. Vaikkapa tähän tapaan:

Saksalainen sukellusvene. Punainen valo vilkkuu, koneet jytisevät, saksankielistä huutoa "Alaaaaarm! Schnell, schnell!" Lisäosana voisi hankkia laitteen, joka sihisee ja päästää höyryä makuuhuoneeseen.

Venäläinen ydinvoimala. Sininen vilkkuvalo, hälytyssireeni, venäläinen koneääni messuaa "Trevoga, trevoga! Smertelnaja opasnost!"

Sotatila. Kaukaisia jyrähdyksiä, sireenin ujellusta ja makuuhuonetta pyyhkiviä valokeiloja, joita seuraavat vinkuna ja korviahuumaava jysähdys. Lisäosina sängyntäristin ja betoninpaloja pudotteleva, kattoon sijoitettava laite.

Herkemmille suosittelisimme vaikkapa rakennustyömaata. Oranssi vilkkuvalo, vironkielisiä huutoja, rekkojen jyrinää, naulapyssyn pauketta ja ääntä, joka syntyy nosteltaessa kauhakuormaajalla kiviä kuorma-auton lavalle. Hieman sotatilaa lempeämpi, yhtä kaikki erittäin tehokas herätys. M.O.T.

Militaarinostalgikoille tarjolla olisi armeija, jossa huoneeseen läväytetään täysi loisteputkivalaistus ja karjutaan "Komppaniassa herätys! Aikaa aamutoimiin kaksi minuuttia!" Hipit, humanistit ja muut telttaretkistä uneksivat luonnonystävät voisivat puolestaan valita sarastusvaloonsa karhunpalvelus-lisälaitteen, joka linnunlaulun ja puronsolinan jälkeen päästää raivostuneen emokarhun ärjäisyn ja tempaisee peiton pois nukkujan päältä.

lauantaina, tammikuuta 10, 2009

Vuohista ja punajuurista

Pagistaanin urosvahvistus on kiitettävän kaikkiruokainen, mutta kahta ruoka-ainetta hän on kavahtanut säännönmukaisesti kuin vampyyri valkosipulia.

Toinen on punajuuri, toinen vuohenjuusto.

Allekirjoittanut uskoo pelkojen kohtaamisen terapeuttiseen vaikutukseen, itsensä voittamiseen, siedätyshoitoon ja niin edelleen (henkinen perheväkivalta tai sadismi eivät liity tähän). Niinpä tänään maistelimme rohkeasti vuohenjuustoista punajuuripiirasta. Koska lausunto oli varovaisen kiittävä, ohjetta uskaltaa suositella muillekin - tästä vahvemmaksi eivät suositukset juuri tule.

Ohje on sovellus Kotilieden reseptipankin ohjeesta.

"Voita pelkosi"-piirakka Pagistaanin tapaan

100 g pehmeää voita tai margariinia
2,5 dl spelttijauhoja (tai mitä jauhoja kaapista löytyykin)
1/2 dl parmesaaniraastetta
2 rkl vettä

4 punajuurta
2 punasipulia
3 valkosipulinkynttä
tilkka öljyä
3 tl kuivattua timjamia (tai reilummin tuoretta, jos on)
1 tl yrttisuolaa
rouhittua mustapippuria
200 g pehmeää vuohenjuustoa
2 dl ruokakermaa
2 munaa

Mittaa vehnäjauhot ja parmesaani kulhoon. Nypi tai sekoita joukkoon rasva. Lisää neste ja sekoita tasaiseksi. Levitä piirasvuokaan ja esipaista 200 asteessa noin 10 minuuttia.

Kuori ja raasta punajuuret. Kuori ja hienonna sipulit. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota kasvikset. Lisää mausteet. Levitä täyte esipaistetulle piiraspohjalle. Leikkaa vuohenjuusto ohuiksi viipaleiksi. Sekoita kerma ja munat ja kaada kasvistäytteen päälle. Asettele pinnalle vuohenjuustoviipaleet. Paista 200 asteessa vielä 20-30 minuuttia.


- - -

Apropos vuohenjuusto, vuohet kuuluvat Pagistaanin ehdottomiin suosikkieläimiin. Kuvassa on Kili, joka Fili-veljensä kanssa rikastutti allekirjoittaneen maaseutuelämää vuosia sitten. Meille aikuisina tulleet vuohet olivat leikattuja pukkeja (lue: hajuttomia, sarvettomia ja säyseitä), jotka osallistuivat pihapiirin elämään ilahduttavalla intensiteetillä. Vähemmän ilahduttavaa oli, että vaihtelua hakiessaan joviaalit veljekset olivat valmiita lähtemään jokaisen ohikulkijan matkaan. Niinpä niitä ei juuri pystynyt pitämään valvomatta vapaana.

Pukit eivät muuten koskaan käsittäneet, miksi ne eivät saaneet tulla taloon sisälle. Kun ulko-ovi suljettiin niiden nenän edestä, kuistin sivuikkunasta jäi kurkistamaan kaksi syyttävää vuohennaamaa.

Vuoristossa patikoidessa vuohien näkeminen saa aina hyvälle tuulelle. Siinä, missä lampaat ovat arkoja ja varovaisia, vuohet suhtautuvat kulkijoihin peittelemättömän uteliaasti.

Siippa on kertonut, että kesänä muutamana Alpeilla hänen hännilleen liimautui monikymmenpäinen vuohilauma. Ne kulkivat mukana hyvän tovin, ja kun hän pysähtyi tauolle, vuohetkin pysähtyivät pää kallellaan odottamaan, mitä tuleman pitää. Kun mitään ei tapahtunut, yksi toisensa jälkeen asettui laiduntamaan. Tuolloin mies arveli pääsevänsä livahtamaan polulle eläinten huomaamatta. Vielä mitä: joku nosti päänsä ja hoksasi vastavalitun johtajan yrittävän luikkia matkaan ilman laumaansa, jolloin kaikki ryntäsivät hurjina perään kellot kilkattaen.

Miehen kummastellessa jälkikäteen vuohien käytöstä arvelin, että helteessä höyryävät miehiset feromonit olivat tuoneet kuttujen mieleen salskean pukin tuhdin hajun.

keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Oravan luokkaa

Veloena pohti metakognitiota ja sai minutkin innostumaan aiheesta. Siitä ehkä myöhemmin lisää. Ehkä. Jos ehdin, jaksan ja muistan. Kirjoituksessa mainittiin nimittäin jotakin, joka sai silmäni aukeamaan mitä kiusallisimmalla tavalla:

"Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan."

Vaikka Veloena itse listaakin moisen intensiteetin varjopuolia, en voi kuin huokaista kaihoisasti ja ihaillen. Minun keskittymiskykyni on oravan luokkaa. Tai kenties päästäisen. Töitä tehdessänikin tarkistan vähän väliä sähköpostit, luen uutisia, hyppään katsomaan ikkunasta ulos, juttelen koirille, tuijotan tylsänä seinää, päivitän Facebook-statustani, haen omenan tai lisää kahvia.

Ja kirjoitan blogia.

Näinä kaikenkattavan medikalisaation aikoina olen joskus miettinyt, mahdanko kärsiä lievästä tarkkaavaisuushäiriöstä.

Toisinaan pystyn kyllä suuntaamaan huomioni täysin johonkin tekemiseen jopa tunneiksi, mutta se on harvinaista. Valitettavan harvinaista. Sitä hämmentävämpää on, että onnistun kaiken epäolennaisen touhuamisen ja nuokkumisen lomassa saamaan asioita aikaan. Vaikkei uskoisi, suoriudun tehtävistäni ajoissa ja pääsääntöisesti kunnialla (mikä saa joskus miettimään, olisinko vielä tehokkaampi jos keskittymiskykyni olisi parempi, vai onko tämä minulle kenties ainoa mahdollinen tapa tehdä asioita).

Joskus tosin epäilen - tunne on mitä aavemaisin - että tuotokseni on tehnyt joku muu minun ollessani pelkkä välikappale. Jokin henki kenties? Esimerkiksi lisensiaatintyöni tarkastuslausunnoissa kiiteltiin allekirjoittaneen "loogista ja selkeää ajatuksenjuoksua", mikä sai minut pärskähtelemään epäuskoisena. Eiväthän oravat ajattele loogisesti ja selkeästi. Kai.

Niin, ne työt. Mutta ensin lisää kahvia, sähköpostit, postiluukkukin taisi kolahtaa ja...

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Löysät pois

Juutuimme oikeiden uutisten jälkeen katsomaan Urheiluruutua, jossa muun muassa kauhisteltiin suomalaisnuorten huonoa menestystä jääkiekkokaukaloissa. Pätkään haastateltu valmentaja esitti varman näkemyksen siitä, mitä asialle tulisi tehdä: tarvitaan määrätietoisempi ote ja lisää harjoituksia yhä nuoremmille.
- Jos tähän mennessä kymmenvuotiaat ovat harjoitelleet kolmesti viikossa kaukalossa, kertoja on lisättävä viiteen.

Juuri näin. Löysät pois, ei mitään turhaa lorvimista enää. Eikä jäälle mennä leikkimään, jos pärjätä aiotaan. Urheilu ei ole mitään huvia, vaan raakaa työtä ja treeniä!

Esimerkiksi oikeasta asenteesta sopii vaikkapa tuttavaperheemme kymmenkesäisen tytön kertomus luokkatoveristaan. Tällä on kuulemma kaunoluisteluharjoitukset kahdeksan kertaa viikossa. Siinä perheessä on ymmärretty, ettei menestys tule ilmaiseksi.

Ei varmasti tulekaan. Hintansa sillä on. Ja korkoja saatetaan joutua maksamaan vielä paljon myöhemmin.

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Liekö Elrondilla Mersu...

...vai onko kyse riihi- ja saunatonttujen moderneista sukulaisista?

Antoisaa alkanutta vuotta itse kullekin! Pagistaanissa pidättäydytään tuttuun tapaan kaikenlaisista uudenvuodenlupauksista, yritetäänpähän vain ylipäänsä elää ihmisiksi
- ja koiriksi tietysti.

keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Ennennäkemätöntä

Pagistaanin ja lähipiirin lehtienkierrätyskäytännön mukaisesti sisko toi käydessään läjän akk... naistenlehtiä. Lienen hieman syrjässä lehtigenren kohderyhmästä - täsmätä taitavat vain ikä ja sukupuoli - mutta selailen kyllä kasan läpi, luen kiinnostavat jutut ja poimin talteen hyvät ruokaohjeet.

Tällä kertaa tosin putosin kelkasta (tai ainakin kuvaannollisesti tuolilta) jo ensimmäisellä aukeamalla, jossa kollotti kahden sivun mainos kauriinsilmäisine supermalleineen:

"Ennennäkemätöntä: Värähtelyn voimalla täydellinen ripsien muodonmuutos. Pidentää. Erottelee. Moninkertaistaa. Ensimmäinen värähtelevä maskara: 7000 värähdystä minuutissa. Oscillation Powermascara."

Edelleen luvattiin, että vain napin painalluksella "koet täysin uuden tavan levittää ripsiväriä", kun "automaattisesti värähtelevä harja kietoo ihanan tasaisen koostumuksen jokaisen ripsesi ympärille 360 astetta".

Tämä, hyvät sisaret, päihittää jopa kaunistavat kuituputket. Ihmiskunnalla ei ole hätäpäivää, kun sitä kannattelevat näin käänteentekevät innovaatiot. Ekologisuuskin on hoidossa, totta kai: ihmemaskarassa on kierrätettävä paristo.

tiistaina, joulukuuta 30, 2008

Järvi elää

Olen viettänyt melko suuren osan elämästäni veden äärellä (ja viettäisin siellä mielelläni vieläkin suuremman). Nautin suunnattomasti siitä, miten järvi elää vuodenaikojen ja säiden mukaan. Yhtenä päivänä se on kirkkaansininen, toisena synkän harmaa, kolmantena rantoja myötäilee ohut jääreunus. Syysmyrsky voi viritellä rantaoksistoon kirkkaat urkupillistöt, jotka seuraavana päivänä ovat peittyneet lumeen.

Ja jää osaa laulaa: riite sirisee aallokossa ja pakkasjää kumahtelee.

- - -

Isä esitteli jouluna Pelimanni-lehden tilaajalahjana tullutta kokoomalevyä. Sen helmiä oli Puhti-duon Suomalais-ugrilainen psyykelaulu, jossa kerrotaan suomalaisparkoja suorittamiseen piiskaavasta yliminästä. Perfektionistinen vimmaisuus tiivistetään komeasti:

"Tahdon euroviisut voittaa, hoippatiloikkaa,
olympialaiset ja viulua soittaa;
verkostoitua kaikkien kanssa
ja lasiesineitä muotoilla!"


Kaksikon livekeikka voisi olla varsin antoisa kokemus, joten pidetäänpä silmät auki.

sunnuntaina, joulukuuta 28, 2008

Entä jos

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi väliin, ellei sellaiseksi lasketa tuota. Viikko oli odotetusti hieman hektinen - joulunpyhät kun vietettiin Itä-Suomessa useammassa paikassa - mutta onneksi mukaan mahtui rauhallisia suvantoja ja monia mukavia hetkiä. Toivottavasti teilläkin!

- - -

Muistan joskus lapsena pähkäilleeni itseni teologis-eksistentiaalisen paniikin partaalle tajutessani olemassaoloni sattumanvaraisuuden. Mietin, olisinko olemassa jossain muodossa, vaikken olisikaan sattunut syntymään juuri sellaisena kuin synnyin. Mikä minä pohjimmiltani olen? Näkyvä olemukseni vai jotain muuta?

Niitä klassisia kysymyksiä siis. Samoja, joita itse kukin - näin oletan - edelleen aika ajoin pysähtyy miettimään, vaikka lapsen luontainen ja vilpitön itsekeskeisyys onkin vaihtunut aikuisen epäilykseen siitä, ettei oma olemus ehkä sittenkään ole universumin napa (sinänsä realistisella epäilyksellä on tosin taipumus väistyä elämää suuremmiksi draamakohtauksiksi manifestoituvina kriisihetkinä).

Samaten tuo todellisuuden perimmäinen - siis ainakin näennäinen - sattumanvaraisuus ja kaoottisuus iskeytyy toisinaan tajuntaan konkretisoituen johonkin kuultuun tai nähtyyn. Esimerkiksi jouluna hautausmaalla äiti mainitsi, miten hänen isomummonsa suntioisä oli aluksi kieltäytynyt hyväksymästä tyttärensä kihlausta, koska sulhanen oli ortodoksi. Nuoripari erosi ensin paineen edessä, mutta palasi lopulta yhteen.

Entä jos he olisivat antaneet periksi?

Tai jos isäni synnyinpaikkakunnalle ei olisikaan 30-luvulla palkattu sitä tiettyä rakennusmestaria kouluja rakentamaan? Tai jos äitini isä olisi päättänyt rakentaa perheen kesäpaikan muualle kuin mainitulle kylälle, jossa vanhempani maidonhakureissuilla tapasivat ja tutustuivat?

Tapaninpäivänä kävimme Nurmeksessa siipan isosetää tervehtimässä. Tuli puhetta sota-ajoista, ja isosetä mainitsi veljensä - puolisoni ukin - olleen viisi vuotta rintamalla, lähes koko ajan etulinjassa. Kiperistä paikoista huolimatta mies oli palannut ehjänä pikkutilalleen sodan päätyttyä, mitä isosetä jaksoi useaan kertaan hämmästellä.

Siippani äiti on sisarussarjan vanhin, ja pikainen laskutoimitus kertoi, että jos jonkin luodin tai sirpaleen lentorata olisi ollut toinen - kukaties vain muutamia senttejä sivumpana - melkoinen joukko ihmisiä olisi jäänyt syntymättä. Mukaan lukien Pagistaanin urosvahvistus.

Vai olisiko?

Eikä tässä vaiheessa ole edes päästy solutason todennäköisyyksiin.

Mutta - ympäri käydään ja yhteen tullaan - mitä on tämän oletetun sattumanvaraisuuden seurauksena maailmaan ilmaantunut tietoisuus, joka tällaisia ylipäänsä äityy pohdiskelemaan kerta toisensa jälkeen? Evoluution tuloksena tietynlaiseksi muotoutunutta aivokemiaa ja sähköimpulsseja, epäilemättä. Mutta onko siinä kaikki?

Argumentit agnostikolle voi halutessaan jättää kommenttilaatikkoon ilman paasaamista. Pagistaanin käännytystutka on tarkka ja armoton, vaikka valtiosäännössä todetaankin, että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

tiistaina, joulukuuta 23, 2008

Junkersin palasia näytteillä

Paikallislehtiaikoinani minäkin kirjoitin jutuntynkää Liperin Rauvanlahteen heinäkuussa 1944 pudonneesta Junkers-pommikoneesta. Täydessä lastissa ollut kone joutui edellään nousseiden potkurivirtaan ja putosi järveen vain puoli tuntia sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Onttolan kentältä kohti Karjalan kannasta. Kone meni säpäleiksi ja nelihenkinen miehistö kuoli.

Junkersin jäännökset - mukaan lukien räjähtämättömät lentopommit - kaivettiin ja nostettiin järven pohjamudista kuluvan vuoden lokakuussa. Hämmästyttävän hyvin säilynyt moottori, renkaita, rungonosia ja muita palasia on vielä muutaman viikon ajan nähtävillä Pilvenveikot ja lentävät lyijykynät - ilmasotaa Joensuun seudulla 1939-1944-näyttelyssä Pohjois-Karjalan museossa.

Näyttely on muutenkin hienosti koottu kokonaisuus, jota kynnelle kykenevien kannattaa käydä vilkaisemassa. Erityiskiitoksena mainittakoon, että paikallinen näkökulma on varsin onnistuneesti liitetty laajempaan yhteyteensä. Ei-niin-kovin-teknisesti suuntautunut humanistikin sai pilvenveikoista paljon irti, pienperheemme ilmailuharrastajasta puhumattakaan.

perjantaina, joulukuuta 19, 2008

When you come out of the bathroom

Sisko päätti kohentaa jouluänkyrän mielialaa lähettämällä tämän. Ja onnistui.

torstaina, joulukuuta 18, 2008

Laumaeläimiä

Jotenkin sitä aina luulee, että seuraavalla viikolla hoppu helpottaa. Ei se helpota. Sitä kutsutaan kai aikuiselämäksi.

Tai huonoksi organisointikyvyksi.

Järkevän sanomisen puutteessa poimittakoon YLE:n tiedeuutisista jokunen laumaeläinten käyttäytymistä koskeva uutislinkki. Koirien kyky kadehtia ei kyllä ole uutinen kellekään, jolla on ollut kaksi tai useampi koira kerrallaan. Kyllä meillä ainakin koirat ovat tarkkoja oikeuksistaan myös suhteessa toisiin lauman jäseniin.

Sen sijaan se, että hevoset tuntevat toisensa äänestä oli allekirjoittaneelle uutta, joskaan ei yllättävää. Hevosten suhteet voivat olla varsin läheisiä, ja kuten ihmisilläkin, joidenkin kanssa kemiat kohtaavat ja toisten kanssa eivät. Esimerkiksi ensimmäinen hevoseni Picasso ja ystäväni suomenhevonen Rike (joka muuten tänä vuonna täytti 35 vuotta) olivat ensi tapaamisesta lähtien melkein erottamattomat. Molemmat olivat ruunia, ja pomottamiseen taipuvainen Rike yleensä varsin tarkka seurastaan. Kun Picasso jouduttiin lopettamaan, Rike ilmiselvästi ikävöi sitä. Ja kun monia vuosia myöhemmin vein Picasson entisen loimen Riken vanhenevia luita lämmittämään, sitä nuuhkittiin hyvin pitkään, hartaasti ja mietteliään näköisenä.

Picasso ja Rike keväällä 1989 (juuri kurassa piehtaroineina ja huonosti skannattuina).

Kerrottakoon vielä se, että parvikalat valitsevat johtajansa konsensuksella ja että Homo Sapiens pääsee Mount Everestillä hengestään yleensä onnettomuuden vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin veikannut listaykköseksi vuoristotautia, mutta eipäs vain. Toki alkava aivoödeema heikentää kykyä tehdä järkeviä päätöksiä, mikä puolestaan edesauttaa vaikeuksiin joutumista.

Joku voisi tietysti kysyä, eikö mainitun kyvyn heikentyminen ole ollut havaittavissa jo aiemmin, jos henkilö ylipäänsä päättää päivänsä jäärailossa Mount Everestillä.

maanantaina, joulukuuta 15, 2008

Jouluänkyrä

"- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
- Mitä sinä tarkoitat, kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva."


- Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.

Mitä vuoden juhliin tulee, koko aikuisikäni olen antanut ääneni joulun sijaan juhannukselle ja pääsiäiselle. Ne ovat leppoisia, paineettomia suvantoja, jotka katkaisevat mukavasti arjen. Sen sijaan ostamisen ja (ylen)syömisen ympärillä pyörivä jouluhäsääminen herättää minussa vuosi vuodelta äreämmän ja kyynisemmän jouluänkyrän. Koetankin selvitä koko touhusta mahdollisimman matalalla profiililla ja karttaa kauppakeskuksia viimeiseen asti. Silti taulutelevisiomainokset, valokuitukylät ja lanttulaatikkoreseptit tunkevat tajuntaan joka tuutista.

Psykologin mukaan joulu on vahvasti tunnejuhla, jonka yhtenä kääntöpuolena on yksinäisyyden kokemusten ja niihin liittyvän alakulon tiivistyminen. Jouluun ladatut sosiaaliset odotukset tuntuvat niin ikään kiristävän monen hermoja pisteeseen, jossa suuri jouluräjähdys on tuntien kysymys. Ruutina toimii stressi, joka paukauttaa komeasti pintaan perhepiirin jännitteet, väärinkäsitykset ja vanhat kaunat. Läheisten kanssa on mukava viettää aikaa, mutta miksi juuri joulu on se juhla, jolloin pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa samaan aikaan? Tai ainakin pitäisi olla jossakin ja tehdä jotakin. Niinpä väsyneet lapsiperheet suhaavat joulunpyhinä ympäri Suomea ehtiäkseen olla tasapuolisesti molemmissa mummoloissa, vaikka kaikki saattaisivat kaivata vain pitkiä yöunia ja kotona huilaamista.

Joltisenkin kuvaavia ovat lehtien otsikot, jotka julistavat, miten "selviät joulusta stressittä" ja kuinka "tehdään unelmajoulu". On suorastaan edesvastuutonta, että kaamoksen keskellä kärvistelevä kansa joutuu vajaine akkuineen selviämään yhtään muusta kuin normaaleista askareistaan. Ajatus unelmajoulun tekemisestä taas kuulostaa vaikeuksien manaamiselta.

Milloin se tällaiseksi meni?

Joulun sanomasta hymistely ja perinteiden ylistäminen tuntuu sitä paitsi sitä falskimmalta, mitä enemmän ihmisiä usutetaan ostamaan turhaa roinaa ihmisrakkauden - toiselta nimeltään talouskasvun - yleismaailmallisen sanoman nimissä. En nyt puhu harkituista, vastaanottajaa ajatellen hankituista lahjoista, joita toki kiitollisena arvostan* ja itsekin yritän antaa. Tarkoitan halpakauppojen joulukrääsää ja paniikkiostoksia, jotka on hankittu vain, koska jotain kuuluu jouluna antaa. En suurin surminkaan toivoisi kenenkään kokevan moista ahdistusta ja huolta minun takiani.

No niin. Toivottavasti en loukannut kenenkään tunteita. Saatuani kitkerimmän sapen ulos voin myöntää, että kyllä minäkin joulusta jollain tapaa pidän. Pidän siitä silloin, kun siihen liittyy aito rauhoittumisen tunne, perinteitä tai ei. Joulusauna - mieluiten puusaunassa - on aina juhlava hetki. Hautausmaalla on hienoa käydä varsinkin, jos on lunta eikä pakkasta ole liikaa. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen läheisten seurassa on mukavaa, kun kenelläkään ei ole odotuksia siitä, miten joulun kuuluisi mennä, saati paineita vaikeasti määriteltävän joulutunnelman luomisesta. Höysteeksi hieman hehkuviiniä ja hiljaisuutta. Siinäpä ne tärkeimmät ovatkin.

Voisin kuvitella nauttivani myös yksinolosta jouluna. Ehkä siksi, että nautin siitä - luullakseni - keskimääräistä enemmän myös muulloin.

Jouluruuhkassakin voi kokea virkistäviä hetkiä. Menin tänään täpötäyteen postiin ostamaan merkkejä. Vuoronumerolappu näytti, että edelläni oli kuusikymmentä asiakasta. Kyllä, luitte oikein. Vieressäni oli vanhempi herra, joka oli ottanut edellisen lapun. Kun huomasimme tuijottavamme lappujamme aivan yhtä epäuskoisesti, aloimme nauraa.
- Saakohan joulumerkkejä jostain muualta, mies kysyi. Vastasin, että kioskeista taitaa saada. Käännyimme molemmat kannoillamme ja painuimme ulos.

Tuttujen tai tuntemattomien kanssa spontaanisti jaetut absurdiuden kokemukset ovat elämän suola. Jouluna, juhannuksena tai lokakuisena keskiviikkoaamuna.

*Esimerkiksi viikonloppuna vastaan otetut Taika-lasipallot ovat kaikessa turhuudessaan vastustamattoman hurmaavat, mistä asianosaisia täten julkisesti kiitetään.

keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008

Lapaset takaisin

Kulutusjuhlassa pohdittiin jokin aika sitten kevytmielistä suhtautumistamme esineisiin. Asia nousi mieleen äskettäin, kun kiireessä hösätessäni unohdin lapaseni lähijunaan.

Kyseessä olivat äidin neulomat, variskuvioiset kirjoneulelapaset, joten halusin ne ehdottomasti takaisin. Erinäisten puhelinsoittojen jälkeen selvisi, että voisin kysellä omaisuuttani löytötavarapalvelusta. Soittaessani sinne minua kehotettiin tulemaan paikan päälle, koska kukaan ei ehtisi etsimään lapasiani käsinepaljouden keskeltä.

He eivät liioitelleet. Yksinomaan lähijunista viikon aikana löytyneitä käsineitä oli laatikkotolkulla. Toinen mokoma oli muista joukkoliikennevälineistä talteen poimittuja hanskoja ja lapasia.

Mietin, kuinka moni lähtee vasiten hakemaan muutaman euron ostokäsineitään Itä-Pasilan perukoilta ja maksaa niistä vielä kahden euron lunastusmaksun? Lähes samalla hinnallahan saa jo uudet. En minäkään olisi vaivautunut, jolleivät lapaseni - jotka onneksi löytyivät - olisi olleet minulle erityisen arvokkaat. Muuten kuin rahallisesti.

Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta ajatella, että mitä enemmän arvostaisimme olemassaolevaa omaisuuttamme, sitä vähemmän jätettä ja hylättyä roinaa kylväisimme ympärillemme. Sitähän luulisi, että kaikenlainen kiintyminen elottomiin esineisiin olisi jotenkin moraalisesti arveluttavaa ja ekologisen elämäntavan vastaista. Mutta kun miettii, miten helppoa tehdastekoiseen, hataralaatuiseen tavaraan - vaikkapa vinosaumaisiin, ensimmäisessä pesussa löpsähtäviin trendivaatteisiin - on kyllästyä ja hamuta uutta tilalle, ei kerran hankitun omaisuutensa arvostaminen ja siitä huolehtiminen tunnukaan enää niin materialistiselta.

sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008

Piparigeneraattori

Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus toteutti viikonloppuna monivuotisen aikeensa ja rakensi piparkakkutaikinasta tahtigeneraattorin* pienoismallin lakritsikäämeineen kaikkineen. Insinöörimme aikoo viedä sen töihin joulutervehdykseksi ja leipoa viereen kahvin kanssa syötäväksi joukon ukkoja, akkoja ja possuja (mahdolliset rinnastukset henkilökuntaan ja asiakkaisiin jäävät kuulemma kunkin omalle kontolle).

Minä tosin epäilin, että johtoporras saattaa päätellä miehellä olevan liikaa vapaa-aikaa ja ylimääräistä tarmoa, jonka voisi mieluummin käyttää firman tuloksen kasvattamiseen.

Allekirjoittaneen perinteiset piparilyhdyt tuntuivat hieman kesyiltä jämerän ja miehisen piparkakkugeneraattorin rinnalla. Ehkä ensi jouluna on tormistauduttava ja pistettävä paremmaksi. Pipariluostari (kenties aitoine munkkeineen) tai keskiaikainen taistelutanner voisivat olla sopivan kunnianhimoisia tavoitteita. Joku kun ehätti takavuosina taiteilemaan taikinasta sen kuuluisan surmakohtauksenkin Köyliönjärven jäällä.

Joutavilla jottain, sano.

*Kaltaisilleni humanisteille ja muille asiaan perehtymättömille tiedoksi, että tahtigeneraattoreita käytetään sähkön tuottamiseen, ja ne ovat kuulemma luonnossa pienen kantakaupunkilaisyksiön kokoisia.

lauantaina, joulukuuta 06, 2008

Isänmaan lauluja

Hyvää itsenäisyyspäivää! Kuuntelimme aamukahvilla Isänmaan lauluja-kuorolevyä ja pohdiskelimme sinänsä komeiden kappaleiden uhrimieltä ja kansakunnan jaloutta korostavia sanoituksia. Monet niistä olivat tuttuja jo koulun musiikkitunneilta. Muistan, miten verisimmät kohdat - "vainolaisen hurmehella peittää maan" ja "isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan" tuntuivat yhtä aikaa hämmentäviltä ja jännittäviltä.

Hämmennys ei ole kadonnut vuosien myötä minnekään. Päin vastoin. Metahistorialliseen lähestymistapaan mieltyneenä tutkijanalkuna olen joutunut pohdiskelemaan kansallisia myyttejä sekä isänmaallisuuden juuria ja ilmentymiä näkökulmista, jotka jatkuvasti pakottavat myös eräänlaiseen itsereflektioon ja opitun kyseenalaistamiseen. Tieto lisää tuskaa; puhdasotsaiseen koti, uskonto ja isänmaa-ajatteluun ei ole enää paluuta. En silti pidä itseäni epäisänmaallisena saati suhtaudu vähättelevästi itsenäisyyteen tai sodan läpikäyneiden ihmisten kokemuksiin, vaikka joskus tuntuu, että osoittaakseen asianmukaista kunnioitusta synnyinmaataan ja sotaveteraaneja kohtaan koko paketti pitäisi ottaa vastaan sen kummempia kyselemättä tai kyseenalaistamatta.

Mustavalkoisuus on kuitenkin näistä(kin) asioista kaukana.

Osallistuin kuukausi sitten Nation, Myth and Science-seminaariin, jossa vierailevana puhujana oli professori Patrick J. Geary (UCLA). Hän pohti puheenvuorossaan nationalismia ja historian hyväksikäyttöä nostaen esiin noita minuakin askarruttaneita kysymyksiä.

Professori Geary muistutti, että historiantutkijat ovat jo usean vuosikymmenen ajan tuoneet esille kansallisen historiankirjoituksen poliittista ja ideologista tarkoitushakuisuutta; historiantutkimushan vakiintui tieteenalaksi 1800-luvulla osana kansallisvaltioiden rakennusta. Tuolloin kokoon kehrätyt, vasta luotujen kansakuntien "suuret kertomukset" muodostivat tärkeän peruskiven kansallistunnon luomiselle ja ylläpitämiselle.

Eikä siinä mitään, jollei näennäisen viattomasta kansallisylpeydestä olisi niin petollisen lyhyt matka niiden toisten pitämiseen vähempiarvoisina, mikä puolestaan äärimmillään johtaa vainoamiseen, verisiin sotiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen. Esimerkkejä nationalismin synkistä puolista tuskin tarvitsee tässä esittää.

Noita kansallisia, väkivallan siemenen sisältäviä myyttejä tutkijat ovatkin koettaneet osaltaan purkaa - mutta millaisin tuloksin? Ovatko esimerkiksi alan konkareiden Benedict Andersonin ja Eric Hobsbawmin nimet laajalti tuttuja muille kuin akateemiselle yleisölle? Eivät. Sen sijaan myytit ja kertomukset pitävät sitkeästi pintansa nykypäivänäkin. Tunteisiin vetoavissa, kansallista yhteenkuuluvuutta luovissa ja ylläpitävissä sankaritarinoissa on universaalia viehätystä, jota ei kuivalla rationalisoinnilla hevin häivytetä.

Toisaalta, Geary pohti, mitä siitä seuraisi, jos ihmisiltä otettaisiin pois nuo kansallista itsetuntoa pönkittävät tarinat? Mikä on vaihtoehto? Euroopassa patriotismin vaihtoehdoksi on tarjoteltu eurooppalaista identiteettiä, mutta kuten professori totesi, siihen on sisäänrakennettu samat potentiaaliset ongelmat kuin kansallismielisyyteenkin: me vastaan muut, rajojen taakse jäävät toiset ja suhtautuminen heihin.

Kovin houkutteleva ei ole Gearyn mcdonaldisaatioksi kutsuma vaihtoehtokaan, joka häivyttäisi kansalliset ja kulttuuriset erot - vaikka osin keinotekoisesti rakennetut ja ylläpidetyt - markkinatalouden pyörittämän massakulttuurin alle. Siitäkin on saatu jo riittävästi esimakua.

Oliko professorilla vastauksia kuvailemaansa dilemmaan? Ei tietenkään. Mutta on hyvä, että kysymyksiä esitetään ja pohditaan kerta toisensa jälkeen. Ideaalimaailmassa joka ikinen lapsi ja nuori saisikin kotoa ja koulusta eväät samaan kyselemiseen, kyseenalaistamiseen ja oman maailmankäsityksensä tietoiseen rakentamiseen. Omilla aivoilla ajattelu on - niin uskon - jokaisen kynnelle kykenevän ihmisyksilön oikeus ja velvollisuus. Ehkä siitä löytyisi ratkaisu terveeseen kansallistuntoonkin, johon ei liity tarvetta vähätellä tai polkea muita.

perjantaina, joulukuuta 05, 2008

Talven valkohiutaleet

Kävin eilen kaupassa kaupunkiasioilta palatessani. Astuttuani ovesta ulos alkoi sataa. Kovasti. Koska en halunnut laskea painavia kangaskasseja märkään maahan, en saanut vedettyä huppua päähäni. Tarpoessani ylämäkeen kotia kohti nenä alkoi vuotaa - tietysti - joten päädyin niiskuttamaan tauotta. Märästä tukasta tippui vettä silmiin, mutta kolmatta kättä vailla en voinut sillekään mitään. Viime keväänä ostamani kengät ratkeilevat jo saumoista, mikä aiheutti hilpeää litskahtelua varpaanväleissä. Se säesti korvissa soivaa, kaupassa kuultua joululaulua riemuin helkkäilevistä kulkusista ja talven valkohiutaleista.

Tuntia aiemmin olin istunut Oulusta Helsinkiin muuttaneen vanhemman kollegan kanssa lounaalla. Etelärannikon märkää pimeyttä päivitellessämme hän katsahti ulos ja ilahtui aidosti:
- Hei, siellähän sataa räntää!
Se, että minäkin suorastaan riemastuin, kertoo paljon ihmiseläimen sopeutumiskyvystä. Samoin kuin se, että kolmantena espoolaissyksynäni huomasin odottavani suoraan kevättä, en talvea, kuten ennen. Eipähän pety.

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Taistelu

Kroonisen kaamospöhnän keskeltä havahduin hetkeksi, kun uutisissa mainittiin taas kerran terrorisminvastainen taistelu. Jupisin miehelle, mikseivät ne voi puhua vaikka terrorismin torjunnasta.
- Taistelu kuulostaa niin hyökkäävältä. Ihan kuin ajatuksena olisi tappaa ne, ennen kuin ne ehtivät tappaa meidät. Ja samalla hysteeriseltä - siltä kuin pyörittäisiin ympyrää, hosuttaisiin vähän minne sattuu ja huitaistaisiin siinä hosuessa henki pois niin syyllisiltä kuin syyttömiltäkin.
- Niiiiin?
- No niin... just.

maanantaina, joulukuuta 01, 2008

Hartiavoimin

Pagistaanissa harrastettiin viikonloppuna hartiavoimin kulttuuria. Osasyynä pimeyttä piristäneeseen taidesumaan oli se, että seniorijaosto tuli Joensuusta atimaan muutamaksi päiväksi.

Niinpä vyötimme kulturellit kupeemme ja kävimme perjantaina Kansallisoopperassa katsomassa ja kuuntelemassa, kuinka koppava keikari Jevgeni Onegin joutui maistamaan omaa lääkettään. Lauantaina seurasimme, miten Heidi Herala tulkitsi Sinikka Nopolan kertomusta kumikanan ostamisesta hilpeässä esityksessä Nainen ja anjovis.

Ja kun EMMA tuossa hollilla sattuu olemaan, poikkesimme sielläkin. Tarjolla oli tuttuun tapaan jos jotakin - Ole Kandelinia, teekannuja ja perusnäyttelyn valokuvat, veistokset ja väkkärät. Paikkahan on erikoismuseoineen niin iso, ettei kertakäynnillä kannata yrittää ahmia likimainkaan kaikkea.

Tänään suuri osa päivästä mennyt sulatellessa hämmästyttävää seikkaa: vuoden viimeinen kuukausi alkoi. Kun tuntuu siltä, ettei kai se mitenkään vielä. Vastahan sitä. Ja tätä ja tuota.

perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Melnica

Törmäsin taannoin pietarilaisessa levykaupassa Melnica-yhtyeen tuotantoon. Sitä voinee luonnehtia melodiseksi, joltisenkin romanttiseksi ja hivenen mahtipontiseksi folk-rockiksi, jossa innoitusta on haettu muun muassa keskiajalta. Allekirjoittaneeseenhan sellainen uppoaa kuin häkä huiluineen ja jousisoittimineen kaikkineen.

Tarjoaisin mielelläni asialliset maistiaiset, mutta virtuaalisesti tarjolla on vain puolivillaisia (ja laittomia) livetaltiointeja ja muita YouTube-kyhäelmiä. Kannattaa kuitenkin käydä kuulostelemassa, jos musiikkigenre kiinnostaa:

Nocnaja kobyla (Yön tamma)
Gospodin gornyh dorog (Vuoriteiden herra)
Oboroten (Ihmissusi)
Dveri Tamerlana (Timur Lenkin ovet)

tiistaina, marraskuuta 25, 2008

Kotoutuvat kuoriaiset

Luulen tehneeni tarpeeksi toimittajan töitä ymmärtääkseni, mitä paineen alla kirjoittaminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kuten arvata saattaa, olen myös tunnollisesti kantanut omat korteni journalististen verbaalimokien kekoon. Kaiken päälle nykypäivän byrokratia tuottaa loputtomasti uudissanoja, joihin säkeytyy sukkelakin sanankäyttäjä.

Jos siis kirjoittajakollegoiden sanankäyttöön puutunkin - kiusaus käy usein liian suureksi - teen sen ehdottoman empaattisessa ja solidaarisessa hengessä, en ivaten, pilkaten tahi ylemmyydentuntoisesti irvistellen. Ei ole varaa.

Muttei sille mitään voi, että maakuntalehden tämänaamuinen otsikko Koloradonkuoriaiset voivat kotoutua Suomeen nosti mieleen hämmentäviä kuvia pulpeteissa istuvista, raidallisista kuoriaisista opettelemassa suomen kielen sijapäätteitä ja maamme lainsäädäntöä.

torstaina, marraskuuta 20, 2008

Tuhti kerros

Yle kertoo talotehtaiden kritisoivan uusia energiamääräyksiä, etenkin vaatimuksia seinien paksuntamisesta:

"Teollisuus esittää, että alkuvaiheessa riittäisi tuhti eritekerroksen lisäys lattioihin ja kattoihin."

keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Oma taikansa

Päivä ei valjennut Joensuussa tänään, mutta maa valkeni siitäkin edestä. Huomisiltana nähdään, mikä on tilanne Ylä-Karjalassa. Jo eilen mökille mennyt anoppikokelas on lämmittänyt tuvan valmiiksi ja luvannut virittää saunan tulille tulemiksemme, joten mikäpä on valmiille mennessä.

Kun olin pieni, vietimme äidin kanssa myöhäissyksyn viikonloput kahdestaan mökillä isän ollessa hirvimetsällä. Luimme ja kokosimme palapelejä, minä piirtelin. Mies taas kertoi, että näihin aikoihin ukki ja muut sukulaismiehet tapasivat lähteä muikunkudulle. Harmaassa, jääkantta odottavassa järvenselässä ja koko touhussa oli pikkupojan mielestä erityistä hohtoa. ´

Tuumasimme, että kaamosajassa ennen lumen tuloa on oma taikansa varsinkin siellä, missä pimeällä on lupa olla sitä mitä se on.

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Muutakin kuin tuuli

Jostain muistan lukeneeni luonnehdinnan, että "bedlingtoninterrierissä on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Kaikkihan omiaan kehuvat, mutta tänään karvaiset einsteinimme antoivat selviä viitteitä siitä, että korvien välissä liikkuu muutakin kuin tuuli (ystäväni kuolematon teoria läppäkorvien tarkoituksesta on, että ne estävät läpivedon).

Malttamattoman koiranpojan kanssa olemme opetelleet pitkään ja hartaasti asiallista remmikäytöstä, johon ei kuulu vetäminen. Tänään aamulenkillä kaksikko alkoi kohkata edellä kulkevan koiran perään, jolloin pysäytin koko karavaanin pieneen kärsivällisyysharjoitukseen. Unohduin siinä seistessämme miettimään omia asioitani, kun tunsin napakan tuuppauksen polvitaipeissani. Rocky - joka siis tietää, että kiskominen on hyödytöntä, vaikka miten olisi kiire eteenpäin - oli kiertänyt taakseni ja hypännyt minua vasten takaapäin kuin sanoakseen, että olisi aika lopettaa seisoskelu ja lähteä jatkamaan matkaa.

Illansuussa istuimme siipan kanssa keittiössä nauttimassa syksyn ensimmäisistä glögimukillisista. Sandy tuli keittiöön ja alkoi tuijottaa meitä tiiviisti. Kun kysyimme, mitä asiaa sillä oli, se meni ja tökkäsi ruokakuppia kuonollaan. Yleensä olemme koirien ruoka-aikaan jossain toisessa huoneessa, jolloin Sandy asiaa kysyttäessä juoksee keittiöön. Koska olimme valmiiksi keittiössä, se ratkaisi ongelman omalla tavallaan.

Tehdessämme jatkokysymyksen, missä ruoka on, Sandy meni koskettamaan jääkaapin ovea. Ei siinä muuten mitään, mutta kysymykseen "missä ruoka" Sandy on jo nuorena oppinut vastaamaan tökkäämällä sen kaapin ovea, jossa koiranraksuja säilytetään. Viime aikoina olemme kuitenkin antaneet raksuja vain aamuisin, kun taas iltaruoka otetaan yleensä jääkaapista.

Koirat tosiaan osaavat soveltaa oppimaansa, eivätkä vain toistele mekaanisesti kerran omaksumiaan eleitä ja liikkeitä.

Joskus on myös suorastaan aavemaista, miten paljon koirat kuuntelevat ihmisten puheita ja oppivat omia aikojaan yhdistämään sanoja ja asioita. Äitini sanoi, että joskus häntä hermostutti, kun vanhat uroskoiramme kuuntelivat intensiivisesti jopa hänen puhelinkeskustelunsa.

torstaina, marraskuuta 13, 2008

Menshikovin kaakeleita katsomassa

Edelliseen tekstiin ja sen kommentteihin viitaten: kyllä täkäläinen merikaali taitaa sittenkin olla ehtaa merilevää - salaattipurkin pohjasta löytyi kuin löytyikin pikkuisella printillä Okean Treidin Kompanin osoite, josta asia vahvistui.

Vietin eilen vähän löysemmän päivän, koska arkisto on keskiviikkoisin kiinni. En ole mikään kokenut Pietarin-kävijä, mutta sen verran olen kaupungissa ehtinyt aikaani viettää, että tärkeimmät nähtävyydet (nähtävyyden käsite on muuten mahdottoman mielenkiintoinen; mistä muodostuvat ne normit, mitkä missäkin paikassa ovat virallisia nähtävyyksiä) on ehditty katsastaa jo muutamaan kertaan. Olen myös ehtinyt oppia, että Eremitaasiin pitää tehdä täsmäiskuja sen mukaan, mitä kulloinkin haluaa nähdä, jos ylipäänsä haluaa. Sinne ei oikein kannata mennä haahuamaan pariksi tunniksi, koska lopputuloksena on totaalinen uupumus ja pöllähtäneisyys paikan koon ja ylettömyyden myötä.

Mielenkiintoisia ja vielä koluamattomia museoita kaupungissa on valtavasti, mutta aina ei ole museotuulella. Nytkin halusin olla ulkona, joten lähdin joutessani kuljeksimaan Vasilin saarelle, kauemmas keskustan hälinästä ja luksusliikkeiden reunustamasta pääkadusta. Pistäydyin yliopiston kirjakaupassa, kauppahallissa ja pyrkiydyin kirkkoon, joka oli remontin takia kiinni. Palatessani takaisin pitkin rantakatua osuin Menshikovin palatsille, joka tuntui juuri sopivalta kulttuurisuupalalta laiskalle iltapäivälle. Palatsiksi tuo 1700-luvun rakennus oli suorastaan sympaattinen. Sinivalkoisilla koristekaakeleilla kauttaaltaan vuoratut huoneet toivat oudosti mieleen jättiläiskylpyhuoneet.

Mukavaa oli myös se, että jatko-opiskelijakorttia vilauttamalla sisään pääsi ilmaiseksi ja sadalla ruplalla saattoi lunastaa valokuvausoikeuden. Kannattaa pistäytyä!

Pagistaanin muita suosikkeja luiden päälle rakennetussa kaupungissa ovat eläintieteellinen museo - jonka topattu mammutti (oppaan mainio käännös) teki aikoinaan kahdeksanvuotiaaseen valtavan vaikutuksen - ja Pietari Suuren moniaita ja outoja kiinnostuksenkohteita esittelevä Kunstkamera, joka on yksi maailman vanhimmista museoista. Venäläisen taiteen museo on upea paikka, joka ei vyöry hengästyttävästi päälle Eremitaasin tavoin. Jos palatsien loistoa ja kultauksia haluaa nähdä, Moika-joen rannalla sijaitseva Jusupovin palatsi - se, jossa Rasputin pääsi hengestään - on sopivan kokoinen kermaleivos, jolla visuaalinen makeannälkä lähtee loppupäiväksi.

Mutta huomenna iltajunalla kotiin ja tammikuussa taas takaisin.