Töllin huolenharmaan

Kellon näyttäessä aamukymmentä suuntasin Hervannasta kohti Taivalpirttiä. Parinkymmenen kilometrin lähiseutulenkki oli ollut jo parin viikonlopun suunnitelmissa, mutta sika söi eväät jakaen ne ensin absinttikeijun ja sitten säiden herran kanssa. Retkikumppanin hiihdellessä isiensä mailla Ylä-Karjalassa päätin tehdä lauantairetken itsekseni, kun ei kevään tulotahdista koskaan tiedä.

Vain muutaman kilometrin hiihdettyäni edessä aukeni suo. Ja samassa se alkoi.

Joka ainoa kerta nähdessäni metsäretkellä suon - ja sulan maan aikaan pitkospuut - napsauttaa havainto päälle päänsisäisen grammarin, joka alkaa veivata hidasta mollisävelmää.

"On suo, pitkospuut, tienä on vain pitkospuut."

Tiaiset lauloivat ja suksi luisti, eikä kevätpäivä olisi voinut olla kauniimpi. Mutta minun mietteeni laahustivat jonossa luokse töllin harmaan, töllin huolenharmaan.

Mitä maailmassa Reino Helismaa oikein ajatteli sanoittaessaan Peltoniemen Hintriikan surumarssin? Missä mielentilassa hän loi maailmankaikkeuden masentavimman marssintekeleen, joka kerran alun saatuaan laahaa ihmisrievun päässä raskaana, itsepintaisena, vailla loppua?

"Hän sai köyhyyden. Osakseen sai köyhyyden.
Vierahaks' joskus hallan varmaan, joskus hallan varmaan.
Nyt on huoli pois. Lopun saivat puute ja huolet, maiset vaivat.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan."

Mietin, vieläkö nykylapsilla laulatetaan Hintriikkaa koulussa, ja voisiko käytännön lopettaminen terveysministeriön määräyksestä kääntää maamme masennustilastot laskuun. Mutta asialla on toinenkin puoli: kukaties koulukkaat oppivat sietämään väärän muromerkin tai Playstationin rikkoutumisen aiheuttamia pettymyksiä pakkolaulamalla Hintriikka-parasta, joka sai kohtalokseen suon ja töllin harmaan, suon ja töllin harmaan, eikä takuulla ensimmäistäkään lautasellista suklaamuroja? Ehkä Peltoniemen pedagoginen synkkämielisyys suojelee suomalaisia tyhjännauramisen kiroilta ja joutavan ilonpidon haittavaikutuksilta?

Älköön siis evättäkö tulevilta sukupolvilta suonhajuista muistutusta siitä, että elämä on pohjimmiltaan kamppailua hallaa vastaan, ja että vasta viikatemiehen myötä lopun saavat puute ja huolet, maiset vaivat!

"Pois on asukas. Autioituu pirtti ja seinät sammaloituu.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan."

Yritin piinassani vakuutella itselleni, että aina se on pois viety, ennemmin tai myöhemmin. Sitä paitsi asiat voisivat olla huonomminkin. Eräs kouluaikainen ystäväni kertoi äitinsä laulaneen usein Peltoniemen Hintriikan surumarssia häntä odottaessaan. Laulu oli ollut äidille niin mieluinen, että tytär oli synnyttyään kastettu Riikaksi, joka toki sinällään on kaunis nimi.

Mutta että Hintriikan mukaan.

- - -

Vaan uskoni pelastukseen ei ollut turha. Hätiin loikkasi yllättäen Georg Malmsténin jänöjussi, joka vaihtoi levyn ja sävellajin kesken vauhdikkaan alamäen.

"Kun pikkupojat suksillaan laski mäestään, niin jänöjussi pensaastaan katsoi ihmeissään..."

Ja on katsonut aina siitä asti, koska en muista laulun sanoja loppuun saakka. Mutta en valita. Otan mieluummin kontolleni kymmenen tyhmänrohkeaa jänistä kuin yhden jalat edellä pitkospuita pitkin kannettavan Hintriikan.

"Niin huoleton tuo leikki on, ja aivan verraton!"

- - -

Lisäys: Myöhemmin illalla Pagistaaniin tuli sähköpostia. Huomaavainen joensuulaisystävä lähetti viisisäkeistöisen "Jänöjussin mäenlaskun" sanat kokonaisuudessaan seuraavaa hiihtoretkeä varten, ja mieleni sai rauhan. Lämmin kiitos!

"Mutt' orava hän hymyili,
se oli miehen työ,
ja mulla säilyi häntäni,
en sitä vielä syö.
Kas muista, Jussi ystäväin,
ei pilvet ole maata päin,
sä usko vaan, kun neuvotaan
tai koeta uudestaan."

Bloody hell

Pistäydyin kulkiessani vaihtamassa pussillisen punaista mukilliseen mustaa ja täysjyväsämpylään, kun kerrankin oli mahdollista käydä kyseisellä asialla keskustassa, ja koska varastot ovat kuulemma epätavallisen vähissä flunssa-aallon takia*. Olen aina ollut naurettavan olevinani hyvästä hemoglobiinistani - ennen joulua se oli komeat 152 - ja ikään kuin odottelin kehuja tälläkin kertaa imarrellun vaatimaton ilme viriteltynä valmiiksi naamalleni.

Vaan ei tullut kehuja. Tuli kaksi pakettia rautatabletteja ja käsky syödä kuuri kiltisti loppuun.
- Ei tämä nyt kovin paljoa ole laskenut, mutta nykyisin rautalisä tarjotaan kaikille säännöllisemmin luovuttaville.

Kaikkea sitä. Mutta hyvä, kun pitävät huolta lypsikeistään.

*Itse asiassa motiivini käydä kupattavana ovat iloisen itsekkäitä. Tykkään veripalvelun leppoisasta ilmapiiristä ja jutustelusta ihmisten kanssa, mistä joku voisi jopa päätellä etätyöläishumanistin sosiaalisen elämän olevan harvinaisen säälittävissä kantimissa (mitä se ei suinkaan ole, tänäänkin minun piti lähteä salsaamaan lähes vuoden tauon jälkeen, mutta mukaan pyydellyt perulaisystävä sairastuikin flunssaan, no, ehkä ensi vuonna). Ja kahvi on aina tuoretta, hyvää ja ilmaista - noin käytännöllisesti katsoen.

Meteliä

Talipallon kimpussa askaroiva vesilahtelainen käpytikka on kuvattu loppusyksystä 2004.

Yhä ehtii hiihdellä itsensä hengästyksiin viiltävänvalkoisella järvenjäällä, aivan vielä ei aurinko jaksa pehmittää latuja raskaaksi sohjoksi.

Kevättä on rinnassa itse kullakin. Eilen seurasin käpytikkojen kolmiodraamaa rantapajukossa - kimakkaa riitelyä ja raivoisaa jahtaamista, mustavalkoisten siipien kirkkaita välähdyksiä auringonpaisteessa.

Merkillistä väkeä on tikkain terävänokkainen suku; vaiteliaita puun takaa kurkkijoita, kaarnanrapistelijoita ja tarkkailijoita, jotka kuitenkin pitävät hirmuista meteliä itsestään sille päälle sattuessaan. Naputtavat, kiljahtelevat ja rähisevät.

Niin kuin kai useimmat meistä.

Ilskottaa

Miten voikin olla niin sitkaassa tietokoneen näyttöön tirskahtanut appelsiinin mehu, vaikkei se olisi ehtinyt edes kuivua (kaikenlaista anarkiaa ja hengen velttoutta vierovassa Pagistaanissahan ei syödä tai juoda koneen ääressä, siis yleensä, tai kovin usein, tai ainakaan joka kerta, appelsiinimehukin lienee lennähtänyt näyttöön toiselta puolen huonetta, jossa mainittua hedelmää on syöty siististi ruokapöydän ääressä lautaselta veitsellä ja haarukalla pellavainen ruokaliina syliin levitettynä).

Sitä paitsi näppäimistön uumenissa häämöttää kuvottava määrä ryönää. Jonain kauniina päivänä siellä kehittyy jotakin, joka tarttuu pienillä pedonhampaillaan sormeeni kiinni, ja se on minulle ihan oikein. Mutta en kerta kaikkiaan ole keksinyt, mikä olisi mielekkäin tapa poistaa koostumukseltaan epämääräinen materia kampeamatta näppäimiä kokonaan irti.

Vakituista viikonloppuseuralaistani näppäimistöni* alennustila tuntui vilpittömästi ilahduttavan.
- Onpa lohdullista, että naisellakin on likainen näppis. Meillä töissä sellaisia näyttää olevan vain miehillä.

Vähällä sitä voi tuottaa toiselle iloa.

*Onpa siinä järjetön sana, kun sitä oikein toistelee. Ajatelkaa nyt. Näppäimistö. Näppäimistö. Näppä-imistö. Näppä-imi-stö. Hoh!

Hivelevää hispaaniangstia

Antonio Porcuna. Kuva lainattu täältä.

Eilen illalla päätin kuin päätinkin tarjota itselleni leivoksen, sävelikkään sellaisen, kun cordobalainen laulaja Antonio "El Veneno" Porcuna ja Suomen merkittävin flamencokitaristi Raul Mannola esiintyivät Klubilla. Konsertissa kuultiin sekä perinteistä flamencoa että Mannolan uuden kvartetin fuusioidumpaa menoa.

Jo vain tekivät Mannolan konstikas kitarointi ja Porcunan tunnetta ja hispaaniangstia tulviva laulu hyvää, hivelivät sielua suorastaan. Menkää ihmeessä kuuntelemaan, jos tilaisuus tulee. Ainakin Mannolan yhtyettä kuullaan varmasti monessa paikassa lähiaikoina ilmestyvän levyn myötä.

Kilpalaulantaakin käytiin, kun joku kuulijoista oli jättänyt vauvansa nukkumaan Klubin eteiseen (!). Tottahan se havahtui vaunuistaan kesken tuskaisimman tulkinnan yhtyen lauluun, ennen kuin nolostunut holhooja ehti rynnätä hätiin.
- ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! huusi herännäinen.
- EEEEEIEEIEEEIEEEEEE! päästeli El Veneno.
Muistan lukeneeni, että klassisen laulun opiskelija joutuu opettelemaan uudelleen äänen tuottamisen parkuvan vauvan tavoin, pallealihaksiaan käyttäen. Ehkä sama pätee flamencolaulajiinkin.

- - -

Eivätkä huvit tähän lopu, Tampereella kun ollaan. Vielä maaliskuun aikana tarjolla olisi niin Pohjannaulan kuin Ismo Alanko Säätiönkin elävää musisointia. Huhtikuun alkajaisiksi häämöttävät puolestaan Kauran ehdottamat aprillipikkujoulut. Oma silli mukaan, kuravettä saanee jo mistä vain. Tulkaahan paikalle sankoin joukoin sekä Hämeestä että muualtakin, juna hiljaista bloggaajaa kuljettaa ja tie Tampereelle lienee kaikille tuttu.

Kohtalainen kiinnostuksen puute

A Herill or Schweynwal, a boar-like whale sighted north of the Orkneys in 1537 according to Olaus Magnus. From Konrad Gesner's Nomenclator Aquatilium Animantium, published by Christoph Froschoverus, Zurich, 1560. Medieval Macabre.

Viime päivinä olen ollut tavallista tympääntyneempi omaan seuraani ja pääkoppani sisältöön muutamasta toisistaan riippumattomasta syystä. Onneksi tällainen olotila on nykyisin enemmän poikkeus kuin sääntö. Viime aikoina olenkin viihtynyt nahoissani häpeämättömän hyvin viitsimättä uhrata ajatustakaan moisen hybriksen mahdollisille seurauksille, joten taantumuksellisten voimien epäluottamuslause hallitukselle on ollut vain ajan kysymys.

Arvatkaa siis kahdesti, onko Pagistaanin sisäpolitiikassa jaettu alkaneella viikolla ruoskaa vai leivoksia?

- - -

Ja miksi mahdan jakaa tämän(kin) oleellisen tiedon teidän kanssanne? Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Merete Mazzarella - jonka kirjoitukset ovat omiaan palauttamaan kyvyn nauraa itselleen - pohtii muille kertomisen terapeuttista merkitystä kirjassaan Keskustelu (Kirjayhtymä 1990, ruotsinkielinen alkuteos Samtal):

"Kun itse uskoudun kriisitilanteessa jollekulle, haluan useimmiten vain kertoa tarinani, jotta voin itse kuulla miltä se kuulostaa. Mahdollisesti haluan myös hivenen myötätuntoa - mutta en liikaa, sillä juuri muiden kohtalainen kiinnostuksen puute palauttaa suhteellisuudentajuni ja saa minut ymmärtämään, että se mitä kerron ei ole ainutlaatuista.

Luulen että sama koskee ihmisiä jotka kirjoittavat lehtien kysymysosastoihin: todennäköisesti he voivat paremmin heti kun ovat saaneet kertoa ongelmistaan, ja juuri sillä on merkitystä - ei niillä latteilla neuvoilla, joita lehden viisas täti tai setä voi heille antaa, kuten esimerkiksi että heidän on käveltävä enemmän tai otettava koira tai ryhdyttävä maalaamaan posliinia."

Hyvä puoli

Se hyvä puoli kotona tehtävässä etätyössä on, että sermin takana ei ihmetellä naapurin työpisteestä kuuluvia kummallisia ääniä. Eikä pomo hiivi selän taakse katsomaan, mihin työläinen virka-aikaansa oikein kuluttaa.

Monty Python's Silly Walks Generator

Akrobatiaa

"Kun tapaa katkeroituneen vanhuksen
joka näykkii kaikkia eikä hyväksy mitään
tuntuu kuin elämälle olisi käynyt erehdys.
Miettii: mitä tuolle on tehty tai tekemättä jätetty,
olisi itkenyt enemmän, edes salaa,
ollut vähemmän sisukas, ainakin itsensä edessä,
helppohintainen resepti,
se se vasta akrobatiaa kysyy että hauras lujittuu
vaan ei kovetu,
herkkyys käännetään voimaksi."
- Helena Anhava

Taas vuosi lisää eilen. Mutta vielä on aikaa oppia. Toivottavasti.

Akrobatiaa. Apean osuvasti sanottu ainakin sellaisen mielestä, joka koulussa kammosi telinevoimistelua jopa enemmän kuin algebraa.

Kaupanpäällisiksi

Pohdittuani aikani kihlajaislahjaa kollegalleni ja hänen sympaattiselle morsiamelleen päädyin elokuvateatteri Niagaran sarjalippuun. Täsmätavaraa kun on niin hankala hankkia, eikä toisten nurkkiin halua kasata turhakkeita.

Mutta kuinka ollakaan, sarjalipussa oli viisi elokuvalippua. Pariton määrä. Eihän se käynyt laatuun. Kaksi sarjalippua olisi ollut humanistin kukkarolle hieman suolainen kertaostos - sitä paitsi yhteensä kymmenessä lipussa on jo kuluttamista, jos ei ole aivan kaikkiruokainen katsomansa suhteen.
- No, liitetään tähän kaupanpäällisiksi yksi vapaalippu. Välitähän onnittelut kihlaparille, tuumasi Tampereen elokuvakeskuksen työntekijä.

Kaupanpäällisiksi tuli myös hyvä mieli.

Kylmää ja kuumaa

Aamulla Pagistaanissa oli merkillisen viileää. Nenää paleli, eikä täkin alta ryömiminen houkutellut senkään vertaa kuin yleensä. Ihmekös tuo, kun patterit olivat jääkylmät.

Kuten arvata saattaa, hanoistakin tuli vain kylmää vettä. Kävin kurkkaamassa talon ilmoitustaulua ja soitin sitten huoltomiehen päivystysnumeroon arvaten, etten ollut ensimmäinen.
- Juu, tiedetään. Mutta sitä me ei tiedetä, missä vika on.

Hyistä on vesi edelleenkin. Samoin patterit. Mutta onneksi tämä sattui nyt, eikä muutama viikko sitten kolmenkymmenen asteen pakkasten aikaan.

- - -

Sen sijaan taannoin raportoimani saunavuoromysteeri selvisi, kiitos avuliaan naapurin (asiasta vastaava taho pysyi itsepintaisesti hiljaa viikkokaudet, eikä vastannut edes varovaisiin tiedusteluviesteihini tai puheluihini). Olin vienyt pukuhuoneen oveen lapun, jossa pyysin saunavuoroista jotain tietäviä ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen. Seinän takana asuva opiskelijapoika lähettikin tekstiviestin, jossa kertoi, ettei saunavuoroja ole olemassakaan.
- Saunan saa jokainen lämmittää silloin, kun haluaa.

No, mikäpä siinä sitten. Viime sunnuntaina ennen hiihtolenkkiä kävimme pistämässä saunan päälle. Hyvin lämpeni ja antoi kelpoisat löylyt.

Siivousvastuu näyttää tosin olevan yhtä lailla iloisen anarkistisella pohjalla ("Täällä on puolikas mummo", vinkaisi saunaseurani kurkatessaan pesuhuoneen pulleaan roskapussiin, josta tursui hiuksia). Yleisiä saunatiloja työksenikin jynssänneenä päätin tarttua toimeen ja siivota saunan ennen seuraavaa lämmitystä. Uudet elämänmuodot ovat toki kiinnostavia, paitsi lauteiden alla, vessanpöntön takana, kahvinkeittimen suodattimessa ja jääkaapin vihanneslokerossa.

Varjossa

Etävirkahenkilö sonnustautuukin tällä viikolla tavallista useammin sivutoimiseen sopulinnahkaan. Kiirettä siis pitää. Tämänpäiväinen haastattelureissu vei Valkeakoskelle, tehtaan varjoon.

Tai oikeastaan koiran varjoon. On mielenkiintoinen kokemus yrittää valokuvata jututettavaa alaviistosta, kun karhunkokoinen ja -näköinen newfoundlandinkoira pitää vieraan konttailua joviaalina leikkiinkutsuna. Koettakaapa pitää tasapaino kyykkyasennossa, kun itseä viisitoista kiloa massavampi koiranjärkäle loikkii riehakkaasti niskaan kuola roiskuen.

Sympaattinen otus se oli silti. Ja pitää kuulemma kutsumattomat vieraat loitolla vain istumalla ulkoportailla.

Palanderin pöllöt

Eilisellä juttukeikalla pääsin kurkkaamaan Tampereen keskustassa sijaitsevan Palanderin talon sisuksiin korkeine huoneineen ja valtavine ruutuikkunoineen. Uljaan jugendtalon suunnitteli Birger Federley ja se valmistui vuonna 1901.

Kun kamera kerran matkassa oli, nappasin palatessani pari kuvaa kauniista rappukäytävästä. Pöllökolmikko on hauska yksityiskohta ja hyvä esimerkki jugend- eli art nouveau-tyylin höystämisestä kansallisromanttisilla eläin- ja kasviaiheilla.

Amos Andersonin taidemuseossahan esitellään parhaillaan julisteiden ja muun käyttötaiteen parissa ahkeroineen art nouveau-taiteilijan Alphonse Muchan (1860-1939) tuotantoa. Toukokuun loppuun kestävä näyttely pitäisikin käydä katsomassa, kunhan ilmat tästä lämpenevät. Kiemuraisenkepeään tunnelmaan lienee helpompaa samaistua kevyissä kevätvaatteissa kuin paksussa, mustassa talvipompassa hikoillen.

Hyvään kotiin

Kysäisenpä muistaessani, löytyykö hyviä koteja apostolinmiekan eli viuhkaiiriksen (Neomarica northiana) poikasille? Kaksi reipasta sivuversoa olisi tarjolla. Apostolinmiekkahan on melko harvinainen, vanha huonekasvi, jota ei taida juuri kukkakaupoista löytyä. Ennen aikaan se oli suosittu komistus varsinkin maalaistalojen ikkunoilla.

Omani on kukkinut vuosien myötä pari kertaa; iirismäinen, kirjava kukka kestää yhden päivän. Parempi olla silloin kotosalla! Ensisijaisesti apostolinmiekka onkin helppohoitoinen viherkasvi, joka viihtyy saadessaan levennellä aurinkoisella ikkunalla.

Myös anopinhammas (Sansevieria trifasciata) näyttää taas lykänneen sivuversoja, joten niitäkin annan mielelläni eteenpäin, samoin varsipistokkaita isoposliinikukasta (Hoya carnosa). Tuikitavallista rönsyliljaa (Clorophytum comosum) sekä murattia (Hedera helix) löytyy myös. Kaikki viihtyvät valoisassa paikassa - muratti ei pidä suorasta auringonpaisteesta - eivätkä vaadi hoitajaltaan yli-inhimillisiä ponnistuksia elävien kirjoissa pysyäkseen.

Jos jollakin on ylitarjontaa vaikkapa keskivahvan chilin pistokkaista, sellainen liitettäisiin puolestaan mielellään Pagistaanin kasvistoon. Myös muita vaihdokkaita voi tarjotella, etenkin vanhoja kantoja perinteisistä huonekasveista.

Kasvit voin luovuttaa naamakkain Tampereen seudulla - aina mukavampi, jos samalla tarjoutuu tilaisuus tavata joku arvon kanssabloggareista. Liikun kevään mittaan myös pääkaupunkiseudulla ja Joensuussa. Postikin toki kuljettanee kasvipaketin perille.

Allekirjoittaneen yhteystiedot löytyvät profiilista.

Merkillisen laimealta

- Pyyhitkö Veikostakin pölyjä, kysäisi mies viimesyksyisen työpaikkani, suuren tamperelaisteatterin lämpiössä perjantaina.

Kas, enpä ollut ennen hoksannutkaan Veikko Sinisalon suurta, pronssista rintakuvaa pylvään päässä lämpiön nurkassa. Noloa! Olin kai ollut niin keskittynyt pyydystämään pasteijanmuruja pöytien alta ja jynssäämään lattiasta tahmeita likööritahroja.

No, ehkä joku muu oli muistanut pölyrätteineen häntäkin. Ei Veikon kiillottomuudesta ainakaan sanomista ehtinyt tulla.

- - -

Keskiaikainen ilveilijä. Kuva lainattu täältä.

Itse esitys veti ainakin kaksi katsojaa hieman mietteliäiksi. Siinäkö se nyt oli? Odotukset paljon huomiota ja julkista kiitosta saanutta nykykomediaa kohtaan olivat olleet ehkä liiankin korkealla. Ihmekös tuo, kun hiemankin suositumpaan teatteriesitykseen mielivä saa varata lippunsa viikkoja, joskus kuukausia etukäteen ja maksaa niistä itsensä kipeäksi. Jotenkin sitä helposti odottaa, että kaiken sen soittelun, kalenterinselaamisen ja odottamisen takana oleva kokemus olisi erityisen mieleenpainuva.

Valjuuden tunne on tuttu useimpien viime vuosina nähtyjen, mediassa kovasti rummutettujen näytelmien ja musikaalien jälkimainingeista. Katsoja pääsee toki ihailemaan rutiinilla ja ammattitaidolla tehtyä, näyttävää teatteria, mutta jokin viimeinen särmä tuntuu jäävän uupumaan nimenomaan tarinankerronnan tasolla. Maukkaita sattumia löytyy joka sopasta, mutta kokonaisuus maistuu merkillisen laimealta, jotenkin yllätyksettömältä kuin lihatiskin valmismarinadit.

Teatterit joutuvat liikeyrityksinä taistelemaan euroista ja katsojamääristä, mikä selittänee aika ajoin tuntuvan, hienoisen kosiskelun sivumaun. On toki niin, että vaikkapa EU:n maatalousbyrokratiasta on vaikea keksiä enää mitään aidosti uutta sanottavaa edes teatterin lavalla. Lohkaisut päälle kaatuvista kaavakepinoista ja p...an laatuarvioinneista tuntuvat kuitenkin jo kovin moneen kertaan kuulluilta. Kun näennäiseen yhteiskuntakriittisyyteen yhdistetään takuuvarmasti naurattavaa navanalushuumoria ja muita hassuja juttuja, lopputuloksena on helposti sekametelisoppa, joka vaikuttaa lähinnä sisätiloihin tuodulta kesäteatterifarssilta.

Jossa ei toki sinällään ole mitään vikaa. Sitä vain katselisi mieluummin anorakki päällä puupenkillä hyttysten inistessä ja kesäauringon laskiessa takavasemmalle. Pääsylippu viitosella, väliajalla mehua ja makkaraa.

Älkääkä nyt pitäkö minua snobina. Korkeaotsainen taiteellisuus on allekirjoittaneesta surullisen kaukana (siltä se tuntui ainakin lauantaina katsoessamme nousevan ohjaajapolven lyhytelokuvia - taisimme olla koko näytöksessä ainoat, jotka papiljoteista rakennettu kaupunki, painivat pakastebroilerit ja naamalla varustettua ilmapalloa sinnikkäästi tökkivä hammastikku saivat hihittämään hämmentyneinä analyyttisen ihailun sijaan).

Itse asiassa harrastajien tai puoliammattilaisten teatteri tuntuu monesti antavan katsojalleen enemmän kuin vakaiden ammattiteatterien kalliit suurproduktiot. Johtuneeko se juuri erilaisista odotuksista? Esimerkiksi taannoin näkemämme, hervoton Shakespeare-tulkinta lämmitti mieltä vielä päiviä jälkeenpäin. Mutta vapaan teatteriryhmän esitystä paikallisella seurojentalolla mentiinkin katsomaan vailla ennakkokäsityksiä, myönteisen uteliaalla mielellä. Nuorten näyttelijöiden teeskentelemätön tekemisen riemu tarttui pieneen yleisöön tavalla, joka hymyilytti pitkään.

"Ainoa, mikä teatteriesityksestä jää, on muutos katsojassa. Ellei sitä, ei mitään."
- Jussi Helminen, teatterinjohtaja

Vihreä nainen

Voi, koskahan sitä oppii, että absinttiin kajoaminen on silkkaa hulluutta. No, Tampereen elokuvajuhlat ovat vain kerran vuodessa. Ja Gastropub Prahassa vierähtää helposti useampikin tunti.

Eläköön taide.

Vaahteralipun viehätys

Pakkasperjantain piristykseksi löytyi sympaattisen mullantuoksuinen, komeasti kuvitettu blogi: kanadansuomalaisen kaimani kirjoittama realmud garden (hieman noloa tunnustaa, mutta päädyin sinne Pagistaniin linkittäneitä jäljittäessäni; joskus turhamaisuuskin palkitaan). Olen tuntenut hiljaista viehtymystä Kanadaa kohtaan aina luettuani L.M. Montgomeryn niin sanotut tyttökirjat (siinäpä oiva esimerkki tarpeettoman lokeroivasta sanasta) luontokuvauksineen.

Ensimmäisen kerran pistäydyin maassa puolivahingossa seitsemän vuotta sitten. Kiertelin tuolloin entisen mieheni ja hänen vanhempiensa kanssa Yhdysvalloissa sukulaisia tapaamassa. Vietimme joutilasta välipäivää Montanassa, alla vuokra-auto.
- Mitäs tehdään?
- Käydäänkö Kanadassa?
- Mikä ettei.

Huvittavaa oli, että menomatkalla kanadalainen tullimies naureskeli hyväntuulisesti kuullessaan spontaanin suunnitelmamme, neuvoi mukavan maisemareitin parin tunnin visiittiä varten ja toivotti tervetulleeksi toistekin paremmalla ajalla. Palatessamme tuikea amerikkalainen rajavartija taas laittoi meidät ristikuulusteluun. Hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mitä järkeä on pistäytyä toisessa maassa noin vain ilman syytä. Hän syynäsi automme tarkkaan ja oli varma, että salaamme jotakin. Päätellen peräämme luoduista katseista hän oli varma siitä vielä silloinkin, kun lopulta pääsimme jatkamaan matkaa.

No, eipäs kuitenkaan tehdä turhia yleistyksiä.

Tuon seitsemän vuoden takaisen visiitin jälkeen pääsin viettämään Vancouverin saarella pari päivää syksyllä 2004 Luoteis-Amerikan reissun yhteydessä. Tykästyin kovasti Victorian eurooppalaiseen ilmapiiriin, joka tuntui kovin erilaiselta - kaikessa viktoriaanisuudessaankin jotenkin kotoisammalta - kuin amerikkalaiskaupunkien atmosfäärit.

Kanadaan olisi joskus mukava mennä ajan kanssa, jalkautua metsiin, rannoille ja vuorille.

- - -

Päivän hyvä uutinen löytyi Aamulehdestä. Pieni otsikko kertoi, että Joonas Lepistö haluaa lopettaa kiusaamisen koulussa ja töissä.

Onhan hienoa, että kaupunginvaltuutettu lupaa näyttää hyvää esimerkkiä tärkeässä asiassa.

Hyvä renki, huono isäntä

"Nykyinen maailma on sairas. Paperiyhtiöiden osakekurssit lähtivät ennätysmäiseen nousuun, kun julkisuuteen tuli tieto irtisanomisista. Yhteiskunnallinen vastuu on täydellisesti hukattu."
- Aamulehden toimittaja Matti Pitko

Luulen, että pikku hiljaa aletaan lähestyä sitä pistettä, heiluriliikkeen äärilaitaa, jolloin illuusio rajattomasta talouskasvusta alkaa vähitellen kääntyä laskuun. Yhä järjettömämmät irtisanomiset ja ennen muuta päättäjienkin havahtuminen niiden järjettömyyteen tuntuvat lopun alulta.

Miten hyvinvointia lisäämään syntyneestä yritystoiminnasta paisuikin sen tunteeton tuhoaja, irvokas itsetarkoitus, jonka ainoa, sokea päämäärä on keskittää aina vain enemmän aina vain harvemmille? Voiko tässä menossa enää kukaan hyvin, edes ne, jotka eivät tiedä, minne summattoman omaisuutensa laittaisivat (Arto Halosen Pavlovin koirat taitaa osua puudelin ytimeen). Onko enää paluuta aikaan, jolloin alussa siteeratun kolumnin mukaan "patruunat tiesivät, että jos heidän väkensä voi hyvin, tehtaat tuottavat voittoa"? Vai onko peli jo tyystin menetetty?

Sitä ei tiedä ainakaan pieni humanisti, joka silti jaksaa taivastella ja hiiltyä asiasta kerta toisensa perään.

(Allekirjoittanutta syvällisemmin kysymyksen kipeydestä kirjoittaa Yhden kakkupalan mies. Käykääpä lukemassa. "Välillä tuntuu että ympyrä on sulkeutunut ja ihmiskunta on reteästi palannut metsästys- ja keräilykaudelle jossa heimo näennäisen yhtenäisesti metsästää puhvelia, mutta vain yksi voi saada parhaat lihat.")

Tanssikaveri laihanlainen

The Angel of Death, taking the soul, in the form of a child, from a dying man. From Reiter's Mortilogus, printed by Oegelin and Nadler, Augsburg, 1508. Medieval Macabre. Vältin kerrankin kiusauksen käyttää kuvituksena erilaisia kuolemantanssi-variaatioita, joita löytyy runsain mitoin vaikkapa ensimmäisestä linkistä. Niissä on makaaberiudestaan huolimatta jotakin aseistariisuvan riehakasta, jota allekirjoittaneen on vaikea vastustaa. Pitempiaikaiset Pagistaanin-kävijät lienevät sen huomanneetkin. Mutta miksi enkeli näyttää olevan tikun nenässä?

Sunnuntaina YLE näytti mielenkiintoisen dokumentin Suomalainen kuolema (uusinta on näemmä luvassa ensi lauantaina). Elokuva kertoi, mitä ihmisruumiille kuoleman jälkeen tehdään ja keitä sinänsä arkinen tapahtuma työllistää sekä pohdiskeli nykyajalle tyypillistä kuoleman etäännyttämistä. Kuvaava oli esimerkiksi papin kertomus siitä, miten kauhistuneita ja torjuvia reaktioita rippikoululaisissa herättää kysymys, onko kukaan koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Rippikoululaisissa, joista useimmat lienevät jo nähneet satoja tekoruumiita ja keinokuolemia televisiossa ja valkokankaalla.

- Mutta eiväthän ne ole totta.

Ortodoksisukuni myötä luulisin itse kasvaneeni melko kiihkottomaan suhtautumiseen kuolleeseen ihmiseen, siihen elottomaan kuoreen, joka jää elämän paettua kuka tietää minne. Ortodoksihautajaisissahan arkku pidetään auki toimituksen ajan, jos vainajan tila sen suinkin sallii. Jostain syystä muistan erityisen selvästi, kuinka parikymmentä vuotta sitten äidinäitini hautajaissa pienet serkkuni kävivät luvan saatuaan koskettamassa mummon kylmää poskea, uteliaasti ja varovasti. Luulen, että hekään eivät ole sittemmin kauhistuneet ajatusta rauhallisesti ja hyvällä tavalla kuolleen ihmisen näkemisestä sinänsä*. Väkivallan ja onnettomuuksien uhreissa taitaa olla tekemistä ammattilaisillakin.

Ei muuten ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun hautajaisissa tavattiin valokuvata juhlallisesti paitsi saattoväkeä, myös itse päähenkilöä. Haalistuneita mustavalkokuvia kuolleista - lapsista ja aikuisista - löytyy varmasti lähes joka suvun vanhoista albumeista. Ei ruumiissa sellaisenaan nähty mitään pelottavaa, omin käsinhän ne oli arkkuun valmisteltu (toki on sitten näitä kansantarinoita uskalikoista, jotka viettivät yön hautausta odottavan ruumiin kanssa riihessä; kyllä kuolema tuolloinkin pelotti, vaikka arkisempi olikin).

Sitä, mitä kuollut edustaa pelännemme kuitenkin jokaikinen, kukin omalla tavallamme. Kammo katoavaisuutta kohtaan taitaa olla universaali osa ihmisenä olemista. Sunnuntain dokumenttia syvemmin ja omakohtaisemmin aihetta on käsitellyt suosikkiohjaajani Kiti Luostarinen hämmentävän lempeässä dokumenttielokuvassaan Kuoleman kasvot (2003). Suosittelen lämpimästi.

Ja ajatelkaa, miten paljon elämästä puuttuisi ilman kuolemaa.

"kukaan ei ole yksin
jokaisen luo on saapumassa
kutsumatonna aivan hiljaa
tanssikaveri laihanlainen
sanat vaan jäävät kynnykselle taas"
- CMX: Veden ääri

*Toisaalta kukapa tietää, ehkä sitkeä viehtymykseni ihmisten kuolemakäsityksiin ja makaabereihin kuva-aihelmiin onkin jonkin varhaisen hautajaistrauman syytä. Osaisikohan Freud ottaa moiseen kantaa, vai liikkuivatko hänen teoriansa vain elävien ihmisruumiiden ja -mielten kiehtovissa yhteyksissä? Tai ehkä tämä on vain minun tapani etäännyttää kuolema, ottaa se käsivarren mitan päähän tarkasteltavaksi tutkijan turvallisen naamion takaa. Pahoin pelkään, että se tunnistaa minut silti, kun sen aika tulee.

Naistenpäivää osa II

Nyt se sitten tapahtui. Se, mitä on odotettavissa, kun vanhassa autossa on rikkinäinen bensamittari ja humanistin tili sen verran tyhjillään, että tankkia ei ole voinut tai raaskinut tankata joka kerran täyteen. Trippimittarin ja muistin varassa taiteilu on ongelmien kerjäämistä semminkin, kun huoltoasemien pumppuihin ei voi aina luottaa. Joskus bensantulo katkeaa itsepintaisesti, vaikka tankki ei olisi vielä lähimainkaan täynnä.

Näin taisi käydä viime perjantaina.

Kerjätty ongelma tuli nimittäin vastaan tänään teatterilippujen hakureissulla, jonne lähdin autolla käydäkseni samalla suurtäydennyksellä edullisessa ruokakaupassa. Trippimittari näytti vielä sangen siedettävää lukua, joten huolta vailla ajelin Ratinansillan yli. Mutta juuri käännyttyäni eräästä risteyksestä - en onneksi kovin vilkkaasta - moottori vaikeni kevyesti kuin kesätuulen henkäys. Epäusko, kiukku ja nolostus eivät käy polttoaineesta, joten parin ystävällisen kulkijan avustuksella tuuppasin auton kadun sivuun. Saman tien paikalle ehätti kaksi lappuliisaa, jotka neuvoivat laittamaan auton taakse varoituskolmion sakkojen välttämiseksi.

Ja sitten käveltiin lähimmälle bensa-asemalle, jonne keskusta-alueella tulikin mukavasti matkaa. Ostettiin pänikkä ja pänikkään viisi litraa ysiviitosta.
- Hyvää naistenpäivää, toivotti huoltoaseman kassatyttö iloisesti.

Käveltiin takaisin, juotettiin janoinen kulkupeli ja onnistuttiin siinä sivussa kastelemaan lapaset bensassa. Käynnistettiin auto, huokaistiin helpotuksesta ja mietittiin, miten hilkulla oli, ettei uusiutumaton luonnonvara loppunut eilen Hämeenlinnan moottoritiellä.

Hiljennyttiin hetkeksi tämän tosiasian edessä, haisteltiin vesissä silmin lapasista kihoavaa bensankatkua ja otettiin opiksi. Ja mietittiin taas kerran, olisiko ilman autoa eläminen sittenkin järkevintä.

Ihmisen puolella

"Älä mene sukupuolten välisiin sotiin,
ole ihmisen puolella,
rakkauteen kuuluu ystävyys,
ystävyyteen rakkaus,
eikä kukaan ole niin vahva astia kuin luullaan,
ei lapsi, ei mies, ei nainen.
Meille annettiin tunto mielen sormenpäihin,
se on annettava eteenpäin:
ainoa silta toiseen ihmiseen
on virittyminen toisen mukaan."
- Helena Anhava

YK:n kansainvälinen naistenpäivä tuntuu jakavan mielipiteitä kahtia. Jotkut näkevät sen Yhdistyneiden Kansakuntien tapaan kertomuksena "tavallisista naisista, jotka ovat luoneet historiaa. Päivä liittyy naisten vuosisatoja kestäneeseen taisteluun oikeudesta osallistua yhteiskuntaelämään tasavertaisesti miesten kanssa." Toiset taas ovat sitä mieltä, että moisen päivän viettäminen vain alleviivaa sukupuolten eriarvoisuutta nostaen jälleen kerran naiseuden tai mieheyden tärkeämmäksi ominaisuudeksi kuin se onkaan - tai pitäisi olla.

Epäkohtia totta vieköön löytyy edelleen tasa-arvorintamalta jopa Suomen kaltaisessa maassa, jossa kysymys on nostettu pöydälle suhteellisen varhain. Maailmanlaajuisesti sukupuolten niin sanottu tasavertaisuus tuntuu yhä, surullista kyllä, vähintään yhtä kaukaiselta päämäärältä kuin pysyvän siirtokunnan perustaminen Marsiin (ja hämmästyttävän usein myös vähemmän tärkeältä). Ongelmat ovat niin syvällä kietoutuneina kulttuurisiin rakenteisiin ja ennen muuta asenteisiin, että niiden muuttaminen tuntuu välillä täysin toivottomalta urakalta. Kysymyksen naisten asemasta tekee kiireelliseksi myös se, että tavalla tai toisella siihen liittyvät kaikki muut ihmiskunnan aikaansaamat umpisolmut nälänhädästä ympäristökysymyksiin.

Kaikki liittyy kaikkeen - ja muutokset tapahtuvat kovin hitaasti, liian hitaasti, vaikka niiden aikaansaaminen olisi joka ikisen elävän olennon etu sukupuoleen ja edes lajiin katsomatta. Ei tämä ole mikään kilpajuoksu mitään muuta kuin aikaa vastaan.

Mutta kun kääntyy ja silmäilee taaksepäin satakin vuotta näkee, mistä on lähdetty ja mihin tultu. Naistenpäivän näkeminen yhtenä patriarkaalisen alistamisen välineistä onkin allekirjoittaneen mielestä hieman liioiteltua kokonaiskuvan huomioiden. On syytä muistaa sekin, että suuressa osassa maailmaa meidän itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat ovat vielä uusia ja radikaaleja, ja että YK on halunnut nostaa naistenpäivää esiin nimenomaan kansainvälisenä muistuttajana naisten oikeuksista.

Niinpä naarasvaltaisessa Pagistaanissa yhdytään mieluummin maltillisesti ensinmainittuun käsitykseen ja nähdään kiistelty päivä historiallisessa yhteydessään: kunnioituksenosoituksena kaikille niille tienraivaajanaisille, jotka eivät elämänsä ratkaisuissa tyytyneet sukupuolen mukaan määräytyneeseen valmispakettiin.

Malja heille. Ja ihmisarvolle ylipäänsä.

Actually a vegetable

Via Juontaja.

Ten Top Trivia Tips about Pagisija!

1. The pharoahs of ancient Egypt wore garments made with thin threads of beaten Pagisija!
2. Pagisija is 984 feet tall.
3. Pagisija has often been found swimming miles from shore in the Indian Ocean.
4. There are six towns named Pagisija in the United States!
5. Pagisija can't sweat.
6. Ancient Chinese artists would never paint pictures of Pagisija!
7. Pagisija is actually a vegetable, not a fruit!
8. If Pagisija was life size, she would stand 7 ft 2 inches tall and have a neck twice the size of a human!
9. Baskin Robbins once made Pagisija flavoured ice cream.
10. There are more than two hundred different kinds of Pagisija.

I am interested in - do tell me aboutherhimitthem

Ihmisten ilmoilla

Janoinen kahvipensas nuupotti syyttävän näköisenä ikkunalaudalla, kun palasin kotiin lähes viiden päivän poissaolon jälkeen. Kevätaurinko lämmittää jo lasin läpi niin, että kasveja olisi juotettava useammin. Ja mullatkin pitäisi vaihtaa.

Se on täällä jo, kevät. Ei huomenna tai ensi viikolla, vaan nyt.

Terveisiä siis syvästä etelästä yhdistetyltä työ- ja huvireissulta. Slaavilainen kirjasto piti huolen ensinmainitusta, jälkimmäisestä paras mahdollinen viikonloppuseura sekä muut lounastusten ja kahvitteluiden merkeissä tavatut ystävät. Pagistaanista kiitetään ja kumarretaan! Erakkoetätyöläisen olo on kuin pidemmänkin lomareissun jälkeen, sikäli virkistävää on ryömiä aika ajoin ihmisten ilmoille yhdistetystä asuin- ja työluolastaan.

- - -

Vielä hieman syvemmässä etelässä pistäydyimme maanantai-iltana valkokankaan kautta. Countrylaulaja Johnny Cashin elämästä kertova Walk the Line osoittautui varovaisia ennakko-odotuksia mukaansatempaavammaksi tuotokseksi. Joskushan kunnianhimoiset elämäkertaelokuvat toimivat, joskus eivät. Tämä kuului ensimmäiseen kastiin, kiitos juonta komeasti kantaneen musiikin ja sujuvien näyttelijäsuoritusten.

The Lion, the Witch and the Wardrobe ei sen sijaan nostattanut kovin suuria tunteita, vaikka koetinkin sinnitellä parhaani mukaan eroon disneyskeptisyydestäni ja lapsuuden lempikirjallisuuden filmatisointiin liittyvistä ennakkoluuloista. Näyttävää katsottavaahan elokuva oli, eikä siinä häirinnyt juuri mikään* - mutta aivan kuten katsottuani Taru Sormusten Herrasta-elokuvat tunsin nytkin epämääräistä kiitollisuutta kuulumisestani ikäpolveen, joka on saanut luoda omat fantasiamaailmansa kirjojen pohjalta ilman ohjaajan, tehostetiimin ja mittavan markkinoinnin johdattelua.

Ei toki sillä, että se olisi mikään edellytys niin kirjoista kuin elokuvistakaan nauttimiselle. Onneksi ei.

Ai niin, lisäyksenä mainittakoon, että sähkökantelevelho Timo Väänänen esiintyy vierailevana solistina Narnia-filmin musiikkiraidalla. Vaikka kansanmusiikkimaailman menoa jossain määrin seurailenkin, löytyi suomalaismuusikon nimi täytenä yllätyksenä elokuvan lopputeksteistä.

*Lukuunottamatta sitä, että sivuille sojottavat hevosenkorvat kentaurin ihmispäässä näyttävät typeriltä, etten sanoisi kerettiläisiltä. Eihän kentaurien sovi näyttää naurettavilta; luulen, että ne loukkaantuisivat moisesta syvästi. Sitä paitsi korvat näyttivät huovasta tehdyiltä, ja niistä puuttuivat oikeiden hevosenkorvien elävyys ja liike.

Muinainen hirvi

Sunnuntain hiihtoretkellä Nuuksiossa evästauko pidettiin kunnianarvoisassa seurassa. Pitkäjärven rantakallioon maalattu yksinäinen hirvi lienee kampakeraamiselta ajalta, eli ikää sillä voi olla kuutisentuhatta vuotta. Sitä ei pääse katsomaan kuin talvisaikaan jäätä pitkin, ellei sitten kesällä meloen tai soutaen.

Kalliomaalauksia voi käydä ihmettelemässä ympäri Suomen. Yllättävää on, että Pitkäjärven hirven tapaan monet on löydetty vasta 70-luvulla (joskin "virallinen" löytyminen taitaa usein olla eri asia kuin suusta suuhun kulkenut paikallistieto kallioon maalatuista kuvista).

Kardemummaa

Ihmettelinpä tässä illan mittaan, mistä kumpusi yllättävä ja hyvin voimakas mieliteko viipurinrinkeliin. Jossain vaiheessa äkkäsin, että näytön vieressä työpöydällä on tyhjä kahvimuki, ja että olin päivällä maustanut kahvini pitkästä aikaa kardemummalla. Kardemumman aromihan se mukista nousi hiljalleen nenään ja nostatti mieleen markkinapullan, vaikken tietoisesti tuoksua pannutkaan merkille.

On se ihme systeemi tuo ihmisen pääkoppa aistikytköksineen.

Kävelevät hampaat

Voi Tinka, minkä teit. Haasteisiin ei toki ole pakko vastata, mutta menköön taas. Alkuperäinen tehtävänanto oli siis tällainen:

"Top5 oudot koristeet
Onko sinulla outoja koristeita tai roinaa, jotka ovat aikojen saatossa lojumaan jäätyään muuttuneet koristeiksi? Kerro niistä koko Blogistanialle! Jos esineeseen liittyy tarina, kerro sekin. Foto ois kiva, mutta ei pakollinen. Rääkkää kanssablogaajiasi, ja pane vahinko eteenpäin haastamalla muita."

Kyllä, minulla on outoja koristeita ja roinaa. Laatikkokaupalla. Olen vain kiikuttanut ne muutto muutolta, laatikko laatikolta vanhempieni mökin aittoihin ja ullakolle. Sieltä osa on siirtynyt edelleen kirpputoreille tai kiertäviksi mathomeiksi.

Jos nyt käyn muistelemaan merkillisyyksiä, jotka noissa Pandoran lippaissa vielä asuvat, niin mieleen tulevat vaikkapa kävelevät hampaat; sellainen pieni, muovinen, tekohampaiden näköinen kapine, joka vedettynä kävelee kahdella jalalla eteenpäin leukojaan loksuttaen (tämä vaatisi kyllä kuvitusta). Sain sen aikoja sitten siskoltani, ja kaipa siihen sisältyi jokin syvällinen merkitys. Olisiko liittynyt silloisiin hammasrautoihini?

Ja Jesaja (tämä se vasta kuvaa kaipaisikin)! Joskus yläasteella vetäisin tussilla pikapiirroksen huolestuneen näköisestä, harvahaivenisesta olennosta, joka alkoi yllättäen elää omaa elämäänsä. Tapasimme siskon kanssa kehitellä Jesajan hahmoa saunassa istuessamme. Se muun muassa puhui ohuella nenä-äänellä ja piti merimiesviisuista.

Siskon kehystämä, aito ja alkuperäinen Jesaja taitaa sekin olla nyt mökillä, voi synti ja häpeä.

En ole viime vuosina oikein ehtinyt pesiytyä aloilleni minnekään, mikä on rajoittanut kummallisuuksien kertymistä ja aiheuttanut lievän tavara-allergian. Oikeastaan kaikki, mitä tästäkin asunnosta löytyy, on täällä tarkoituksella*. Esimerkkinä olkoot vaikkapa nuo kuvan hiirenmuotoiset juustoveitset, joille äidin kanssa nauroimme katketaksemme nähdessämme ne lahjatavaraliikkeen ikkunassa. Seuraavana merkkipäivänäni löysin ne sitten lahjapaketista.

Ei sitä koskaan tiedä, milloin tulee pidettyä juustokestit.

Onhan täälläkin toki tavaraa. On vaikkapa strutsinmuna, joka on köllöttänyt koboltinsinisessä mariskoolissaan mykkänä ja mietteliään näköisenä pian parikymmentä vuotta. Ja metallinen piru, joka asuu tietokoneen näytön päällä ja kolisee siitä säännöllisin väliajoin lattialle johtovyyhtien sekaan.

Siinäpä niitä tulikin pyydetyt viisi. En yleensä nimeä haastettavia, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Millaisia omituisuuksia löytynee vaikkapa Impivaaran, Marleenan ja Dyron kotipesistä?

*Sitä en kyllä ymmärrä, mikä sai minut kiikuttamaan poron puolikkaan leukaluun kotiini syksyn patikkareissulta. Varmaankin tottumus; ennen aikaan tapasin keräillä erilaisia kalloja. Älkää peljästykö, tarkoitan luonnosta löytyneitä, pieneliöiden jo puhdistamia kalloja; piisamin, jänisten ja sen sellaisten. Sekin riivaus hellitti muuttojen myötä.

Juoksemaan luotu

Lähijärven jäällä on iltapäivällä tyhjää, vain toisessa päässä näkyy pari hiihtäjää. Kun Sandy tajuaa olevansa irti remmistä ja saaneensa luvan mennä, se loikkaa vauhtiin ja juoksee lumi pöllyten kymmenkunta metriä. Kuullessaan kutsuni se pysähtyy ja pyörähtää ympäri. Suu riemunvirneessä se kiitää takaisin ja katsoo, kaivanko jotakin taskustani. Sitten se menee taas, tekee rodulleen tyypillisen äkkikäännöksen ja jatkaa samaa vauhtia toiseen suuntaan. En voi kuin ihmetellä jälleen kerran, millainen voima pienen koiran pitkissä takajaloissa asuu, ja miten juoksemaan luodun eläimen keho kaarevine selkineen ja syvine rintakehineen liikkuu ja toimii.

Täydellistä.

Ei ihme, että kerran olen kiukuspäissäni kutsunut kutsumistani pihan laidalla kiitävää rusakkoa. Luulin sitä kuuroksi heittäytyneeksi Sandyksi. Saman värisiäkin olivat.

Erilaiselta

"Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämässään olisi makua."
- Pentti Haanpää

Tämä kevättalvi tuntuu erilaiselta. En nyt tarkoita lintuinfluenssahysterian mahdollisia lieveilmiöitä, puolin ja toisin käsistä karannutta sananvapauskiistaa tai muita ikäviä asioita, joista ei tunnu olevan puutetta maailmalla.

Koskapa olisi.

Ei, nyt puhun omasta, pienestä elämästäni. Samalla, kun huomaan kyllästyneeni talven jälkeen mustaan ja harmaaseen, alkaa sisuksistani puskea sitkeästi pintaan jonkinlainen kupliva hyväntuulisuus ja perushilpeys, joka ei jää satunnaisiin hetkiin. Pitkästä aikaa. En edes muista, miten pitkä aika tällaisesta olotilasta on. Vuosia, kukaties, monia vuosia.

Vierasta, ja samalla etäisesti tuttua. Jotakin, jonka kyllä tunnistaa ja muistaa omakseen, vaikkei osaakaan sanoa, että milloin ja missä.

Siispä puen ylleni farkkuhameen ja ne punaiset raitasukat, hymyilen vieraille ihmisille ja löydän itseni hohottamasta sydämeni pohjasta asioille, joista vielä viime vuonna olisin lähinnä pidättyväisesti huvittunut, ehkä naurahtanut velvollisuudentuntoisesti. En viitsi enää tarkkailla itseäni ulkopuolelta joka tilanteessa, en kantaa tauotonta, epämääräistä huolta menneistä tai tulevista, ostaa oikeutta olemassaolooni jatkuvalla suorittamisella tai potea syyllisyyttä, kun en pysty, ehdi enkä jaksa.

Nautin uudella tavalla paitsi läheisteni seurasta, myös sosiaalisesta virtuaalirapsutuksesta muiden huopahattuhumanistien, kuten Hurinan ja Veloenan kanssa. Huomaan pohtivani, miten mukavaa olisi taas tavata uusia ihmisiä oikeasti.

Missä olen oikein ollut? Onko tämä jotakin ohimenevää vai varovaista paluuta päivänvaloon pitkän hämärän jälkeen? Saa nähdä.

Jos olen lopullisesti hassahtamassa, niin taidan pitää siitä.

Akateeminen onni

Mielin, hullu, maisteriksi,
titteliä tavoittelin,
sepä toisi toimen oivan
pöytääni leveän leivän.

Vuosikaudet kipittelin
kirjastojen käytävillä
laahustelin luennoilla,
tentit tupeksin tusinat.

Vihdoin koitti suuri päivä:
kurssit käyty, tentit tehty
tutkielmakin kyhätty.
Kouraani sain todistuksen,
osoituksen opeistani.

Kuinkas kävi kirjaviisaan,
maisterin makean elämän?
Kortistossa kyyristellään,
pätkätöiden painehessa!

Ylenpalttisen nöyrällä kiitollisuudella ja onnekkuutta tähdentäen myönnettäköön, että allekirjoittaneen tilanne on tällä hetkellä hieman kuvattua valoisampi. Valtion leipä on kapea ja nykyisellään myös valmiiksi viipaloitu, mutta leipää yhtä kaikki.

Pagistaanista toivotetaan tasapuolisen aurinkoista Kalevalan päivää kaikille koulutukseen, työtilanteeseen, siviilisäätyyn, vakaumukseen tai kengännumeroon katsomatta.

- - -

Paremman tekemisen puutteessa voi käydä vaikkapa lukemassa laskiaistarinaa havinoista. Ollapa edessä nyt mukillinen kahvia ja tuore, mantelitäytteinen pulla, oi!

Parhaimmillaan

Mikä sää! Viikonloppu vilahti suksien päällä mäessä ja ladulla, eikä tietokoneeseen päin tullut juuri vilkuiltua. Hemulimaisen tervehenkinen tauko oli taas kerran enemmän kuin paikallaan.

Kevättalvi alkaa olla juuri parhaimmillaan. Päivisin auringon lämpö tuntuu vaatteiden läpi, vaikka illan pimetessä talvi ottaa omansa takaisin, ottaa vielä pitkään. Järven etelänpuoleisilla rantatöyräillä näkyy jo sulia kohtia, kirkkaanleuto sää villiinnyttää tiaiset ja pensasaitojen varpuskansan.

Ja minut. Taidan karata taas toviksi ulos kolostani, kunhan aurinko kunnolla nousee.

- - -

A fisherman encounters a large fish; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

Taikinapojan esimerkin rohkaisemana Pagistaanissakin uskaltauduttiin kokeilemaan Valion kolmen juuston ruokakermaa. Perjantai-illan piirakkatestailut jatkuivat muutamasta reseptistä sovelletulla savukalapiiraalla. Lopputulos oli sen verran herkullinen - ja syöjät sikäli nälissään - että koko paistos syötiin kahteen pekkaan kertaistumalta.

Tässäpä ohje, jos joku haluaa kokeilla. Kasviksia voi täytteeseen laittaa lisääkin tai vaihtaa kalan vaikkapa palvikinkkuun. Kymmenprosenttinen juustokerma keventää kokonaisuutta mukavasti ja tuo miedot maut hyvin esille.

Sipulinen savukalapiiras

Pohja:
1,5 dl spelttijauhoja (hiivaleipä- tai grahamjauhotkin käyvät)
1 dl kaurahiutaleita
ripaus vehnäleseitä
1/4 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
50 g margariinia
1 dl rasvatonta maitoa

Täyte:
1-2 sipulia
puolikas purjo
200 g ruodotonta savusiikaa tai muuta savukalaa
2,5 dl kolmen juuston ruokakermaa (TAI 50 g juustoraastetta ja 2 dl kevytkermaa)
3 munaa
pippuria
(tilliä)

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Lisää sulatettu rasva ja maito. Sekoita tasaiseksi ja levitä piirasvuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja reunoille.

Silppua sipuli ja purjo ja hauduta ne rasvatilkassa pehmeiksi. Paloittele kala. Sekoita keskenään munat ja ruokakerma, mausta. Levitä pohjalle sipuliseos sekä kala ja kaada päälle kermaseos. Paista 200 asteessa puolisen tuntia. Tarjoa salaatin kanssa.

Sää pystyt siihen

Uimahallissa on perjantaiaamuna ruuhkaa. Sivusilmällä seuraan, kuinka nuori naisopettaja luotsaa kymmenvuotiaita tyttöjä ja poikia hyppytorniin. Yksi kerrallaan oppilaat ponkaisevat alas kuka pää edellä, kuka jalat suorina nenästään kiinni pitäen. Mieleen tulevat pöntöstä hyppäävät telkänpojat. Halli kaikuu kimeistä kiljahduksista ja loiskeesta.

Sitten jono pysähtyy. Yksi tytöistä ei uskalla hypätä, vaan seisoo viluisen ja surkean näköisenä alas veteen kurkkien. Perääntyy pari askelta, kurkistaa taas. Hänen takaansa alkaa kuulua kärsimätöntä meteliä.
- Mee nyt jo!
- Kuka siellä oikein jumittaa?

Ahdistun nurkkaan ajetun tytön puolesta. Juuri tuollaisista, sivustakatsojan silmin vähäpätöisistä hetkistä sikiävät ne kuuluisat liikuntatuntitraumat, jotka saavat vihaamaan kloorinhajua tai jumppasalien lautalattioita vielä kymmeniä vuosia jälkeenpäin. Mielen pohjalla häivähtää tunne jostakin ennen koetusta. Muistikuvaksi asti se ei selkeydy; parempi ehkä niin.

Yht'äkkiä oppilasjoukon sävel muuttuu. Joku pojista huutaa, ettei hyppääminen ole oikeesti yhtään vaikeaa.
- Katto nyt, määkin uskalsin, vaikka pelotti ihan sikana.
Toiset säestävät omilla kokemuksillaan. Pian alkaa rytmikäs kannustus:
- Noora, Noora, Noora! Sää pystyt siihen!

Lopulta tyttö hyppää. Oppilaat ratkeavat hurraahuutoihin.
- HYVÄ NOORAAAAAA!
Kun tyttö nousee altaasta, hänen hymynsä hehkuu hallin toiselle reunalle saakka.

Omaa elämää

Tänään YTHS:llä vuoroa odotellessani selailin vanhoja akkainlehtiä, joita odotushuoneisiin tapaa kertyä sekalainen kokoelma. Jostakin niistä jäi mieleen mielenkiintoinen kommentti. Toimittaja kertoi kahvipöytäkeskustelusta, jossa pohdittiin, kuinka perheelliset naiset (ja toki miehetkin) usein ilmoittavat jossain vaiheessa kaipaavansa omaa elämää. Joskus tämä virinnyt kaipuu johtaa suuriinkin, monia ihmisiä koskettaviin elämänmuutoksiin, joskus ei.

Pöydässä oli pohdittu, miten - ja ennen muuta miksi - vapaaehtoisesti valittu aviopuoliso ja useimmiten tarkoituksella maailmaan saatetut lapset voivat lakata edustamasta ihmisen omaa elämää? Kenen elämää ne sitten ovat? Onko omaa elämää koskaan osannut elääkään, jos siitä tuntee perheen (tai minkä tahansa muun elämänvalintansa, oman elämänvalintansa) myötä jääneensä paitsi? Millaisena se puuttuvaksi koettu "oma elämä" nähdään; millaisia toiveita ja kuvitelmia siihen liitetään?

Hiusten halkomista ja sanojen pyörittelyä, ehkä, mutta ajatuksia herättävä näkökohta yhtä kaikki. Siihen sisältyy paljon enemmän ja syvempiä kysymyksiä kuin ensi vilkaisulta ymmärtääkään.

- - -

Apropos vilkaisu. Samaisessa odotushuoneessa tulin vilkaisseeksi ohimennen peiliin, sellaiseen seinänkokoiseen ja loisteputkien valaisemaan. Mustat farkut, mustanharmaa villapaita, talvenharmaa naama.

Meninpä sitten ja ostin sukat. Ja tuoreen ananaksen aka. ananaan (jota en kuitenkaan ylleni pukene).

Illuusio

Eräs jaarituksiani lukeva, toisella paikkakunnalla asuva ystävä hämmästeli taannoin, miten saan aikaan niin paljon.
- Tunnut harrastavan vaikka mitä ja kokeilevan kaikkea uutta.

Hämmennyin. Minusta nimittäin tuntuu, etten saa tehdyksi yhtään mitään töiden lisäksi, en sitäkään vähää kuin ennen (lenkkeilyä en osaa enää pitää harrastuksena, ei, sen paikka elämässäni on jossakin syömisen, hampaiden harjaamisen ja suihkussa käymisen tuntumassa; pääni sisältö luultavasti räjähtäisi pitkin seiniä ilman päivittäistä ulkoiluttamista). Otaksuinkin aikaansaapuuden imartelevan illuusion syntyvän siitä, että pidän keskimääräistä kovempaa meteliä asioista, jotka saan jopa toteutettua satojen aikeiden joukosta. Niin, ja kuinka moni ylipäänsä raportoi tekemisistään kasvottomalle yleisölle?

Mutta ei nyt mennä siihen.

Talvi on ollut merkillinen yhdistelmä nautinnollista erakkoutta ja kasvavaa levottomuutta, hiljaista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista latautunutta pysähtyneisyyttä. Huomaan suunnittelevani taukoamatta jotakin; jonkin vanhan, rakkaan harrastuksen jatkamista tai uuden aloittamista, maailman vääryyksiä oikovaa järjestötoimintaa tai jälleen yhden tarpeettoman taidon opettelua keskittyneenä, flown meditatiivisessa virrassa kelluen. Tanssiminen, ratsastus, metalligrafiikka, kuorolaulu, vapaaehtoistyö, pölyyntyneen mandoliinin kaivaminen sängyn alta, metalliketjutöiden jatkaminen - kaikki ovat nousseet vuorollaan kirjojen väliin kiilautuneen arkeni elvyttäjäehdokkaiksi vain siirtyäkseen kaikessa hiljaisuudessa hyvien aikomusten kasvavaan kekoon. Viikot valuvat käsistäni, enkä osaa kuin ihmetellä sormien välistä soljuvaa aikaa. Kaipaan jotakin - muutosta, ihmisiä - mutten saa tartuttua mihinkään suurista suunnitelmistani.

Päivät ovat hiljaisia, työntäyteisiä. Illat ovat pitkiä, uneliaita ja yksinäisiä. Sellaisia, joihin turtuu ja tavallaan kiintyykin niin, ettei muuta osaa pian tavoitellakaan. Elävien kirjoihin havahdun hyvillä mielin viikonloppuisin; perjantaisin ravistelen pölyn yltäni ja muistelen taas, miten puhutaan ja ollaan osapuilleen ihmisiksi.

Mistä oikein tietää, milloin tarvitsee niskasta ravistelua ja kunnon potkaisua takalistoon, milloin taas rauhaa, rehellistä lomaa vuosia jatkuneesta suorittamisesta, itsensä kehittämisestä ja paikasta toiseen poukkoilusta? Miksi on joskus niin vaikeaa lukea oman mielensä viestejä?

Terve teille

"Terve teille, lintuset,
kotiin palaamahan!
Mikä laulu, liverrys,
viserrys ja piipitys -
terve teille, lintuset,
kotiin palaamahan!"
- Trad.

Aamulehti tiesi kertoa, että vasta avatun lintuinfluenssapuhelimen linjoilla on riittänyt kiirettä. Sieltä on ehditty kysyä muun muassa sitä, pitääkö pihapiirin lokit ja fasaanit hävittää, ja voiko lintutauti tarttua ihmiseen kalasta. Jälkimmäinen kysyjä muisti joskus nähneensä hauen vatsassa sorsanpoikasen ja oli nyt huolissaan.

Kuu kiurusta kuoloon, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään?

Maa- ja metsätalousministeriön viestintäpäällikön Pekka Väisäsen mukaan media (taas tuo mystinen, kasvoton mutta vallaltaan ilmeisen rajaton entiteetti) on lietsonut jo tilanteeseen nähden liikaakin hysteriaa ja huolta. Mutta luontohan on arvaamaton ja julma. Jos ei joudu ihmisriepu pihamaallaan suden ruoaksi, saattaa kohtaloksi koitua mökkilaiturin nokasta tarttunut eläintauti. Tai häirikköorava ampua varastetulla pistoolilla selkään roskapussia viedessä.

Paljonko liikenne viime vuonna suomalaisia tappoikaan? Entä alkoholi? Järki ja suhteellisuudentaju käteen, ihmiset hyvät.

Mikä tökkii

A female demon. Unidentified source. Medieval Macabre.

Pagistaanissa ei ole juuri harrastettu ihmissuhteiden julkipuimista, eikä sitä aiota tämän enempää harrastaa jatkossakaan. Kahden kauppa! Sen kuitenkin totean, että sitkeinkin pääparkansa seinään takoja ja kantapäihinsä kompastelija oppii joskus jotakin. Hitaasti mutta varmasti.

Jos joskus nuorempana olin harmistunut jostakin toisen tekemisestä, sanomisesta tai tekemättä tai sanomatta jättämisestä, onneton harmistuttaja sai sen tuta nahoissaan pitkään ja hyisesti. Melko pian tajusin opetella eroon tuhoisista maratonmurjotuksista, mutten siltikään kyennyt tinkaamatta kertomaan, mikä mieleni oli pahoittanut. Jos toinen ei älynnyt tai viitsinyt tingata, saati käyttäytyi kuin mikään ei olisi vialla, suivaannuin tietysti kahta pahemmin.

Olen osannut loukkaantuessani olla piru naiseksi myrkyllisellä ja sarkastisella tavalla, joka tekee paljon pahempaa jälkeä kuin suora huuto ja muutaman lautasen seinään paiskaaminen. Lepyttyäni olen sitten itkenyt ilkeyttäni ja ripotellut ylleni katumuksen tuhkaa, kun en olisi halunnut toista oikeasti loukata.

Mutta se menneistä. Vuodet ja kompuroinnit ovat paitsi jättäneet omat arpensa, myös taittaneet kielestäni terävimmän kärjen ja opettaneet hieman luovempia tapoja purkaa satunnaiset hiiltymiset. Nykyisin tuntiessani itseni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi* saatan hönkiä hetken verran jäisiä höyryjä, mutta sisäinen paine kasvaa nopeasti yli sietorajan. Kiertelen, mutisen ja lopulta saan yhteen purtujen hampaiden välistä sihautettua ulos sen, mikä tökkii (ja sehän ei useimmiten ole mikään kummoinen kysymys, mutta sellainen, ettei sitä kannata jättää muhimaan ja kasvamaankaan). Avaukseni ei välttämättä ole erityisen tyylikäs saati objektiivinen, mutta siitä voi yhtä kaikki käynnistää jos ei aina kovin rakentavan, niin ainakin asioita ja näkökantoja selkiyttävän ajatustenvaihdon.

Ei ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jo tähän, ystävät, on ollut pitkä ja mutkainen matka.

*Yhä useammin sitä muuten huomaa näennäisestä pikkuasiasta suuttumisensa syyksi sen, että onkin itse loukannut itseään toimimalla omien toiveidensa ja periaatteidensa vastaisesti (esimerkiksi taantunut pyytelemään miellyttämistarpeessaan anteeksi jotakin, jossa ei ole mitään anteeksi pyydeltävää). Toista on kuitenkin helpompi syyttää, vaikka hänkin on vain reagoinut tilanteeseen omista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan käsin. Lieneekö tämäkin havainto vähittäistä kasvamista aikuiseksi; sen tajuamista, että ihmiset eivät ole - eikä heidän tarvitse olla - toisilleen ajatuksenlukijoita, saati kaikki toiveet ja odotukset täyttäviä hyviä haltiattaria? Ei minun muille, eikä muiden minulle.

Pilkeitsi piän ja pehmone

Entinen työkaveri piristi talvista tiistaita, ja päätin tamperelaistuneisuuttani laittaa vahingon julkiseen kiertoon. Jos joku tietää, mistä tämäkin kulttuuriteko on alunperin lähtöisin, niin kertokoon - kunnia sille, jolle ja niin edelleen.

- - -

Nii pal aina kärssii saa, varsinki ku jouttuu turkulaiste kans tekemissii. Täs teil vähä appuu ens alkkuu, et eres kiält ymmärtäisitte. ATK-sanakirja on täsä:

Computer Tiatokone
Hardware Rautapual
Software Se toine pual ku ei toimis
Operating system Käyttis
UNIX Simmone käyttis mistei kukka ymmär mittä
VAX/VMS Iakaike vanha käyttis
DOS Pilkeitsi puulaaki käyttis
Windows Erelise pääl akkunoi
Floppy disk Lärppy
Hard disk Vinkku
Hard disk failure Vinkku kaatus
Microsoft Pilkeitsi piän ja pehmone
Backup Muistik kukka otta?
Format Vormaati
Menu Onk nakei?
International settings Säärö ulkomaaelävi vartte
Hardware failure Rautapual kaatus
Software failure Taitta ol Pilkeitsi puulaaki tuate?
Linux Yhe hesalaise sälli avuto kyhäelm
Computer professional Joku nörtti ketä luule olevas kai jotai
Systems administrator Mei mikrotue sälli mik ei mittä ossa
E-Mail Emmä saa tätä viälkä aukke
Attachment Tää o tiätty vääräs vormaatis
Modem Piippari
File Tiarosto
CD-ROM Drive Kaffeteline
Bus Linkkari
Logon Miksemä pääse sissä?
Logout No ny se piru pukkas mu poiees
Device driver Jonku vehkke suhari
Plug and Play Lyä sissä ja lue Isämeirä
Display Telkkari
Windows compatible Taas hommi mei mikrotuel
Network Äl ny kompastu siihe piuha
Network failure No ny sää potkasisi se piuha irti

Jos olisi viisas

Juhlallisesti ilmoitettakoon, että Pagistaanissa on tänään avattu talven hiihtokausi lähijärven jäällä lykkien. Hyvin luisti ja mukavaa oli. Sitä löysi itsensä ihmettelemästä jälleen kerran, että miksei jo joulukuussa. Miksi vasta nyt, kun kevät kopistelee jo ovella?

Siksi.

Marraskuussa alan puhua kaihoisasti hiihtämisestä. Sukset saan kaivettua varastosta joskus tammikuun alussa. Seuraava kuukausi menee miettiessä, minne olen haudannut voidearsenaalin (jonka nykyisin korvaa pitoteippi). Sitten aiotaan vielä jokunen viikko. Kynnys suksien laittamiseen on korkea paitsi yleisen laiskuuden vuoksi, myös siksi, että se on keljua puuhaa. Sitä paitsi se on tehtävä sisällä lämpimässä asunnossa, jossa sitten lemuaa voiteenpoistoaineelle seuraavan vuorokauden.

Nyt lemuaa varmaan pidempäänkin, koska onnistuin tönäisemään avonaisen pullon nurin turatessani siiklin ja rättien kanssa viimevuotisten teippien kimpussa. Oma askartelunsa oli saada sitkeä, rullaantunut tahma irti paitsi suksista, myös muun muassa siiklistä, talouspaperitelineestä, ovenpielestä sekä omista sormista. Etenkin, kun viimeinen tilkka voiteenpoistoainetta oli juuri imeytynyt sanomalehteen ja siitä edelleen eteisen mattoon.

Pitoteippi on harvinaisen osuva sana.

Jos olisi viisas, sitä poistaisi tänä keväänä teipit jo ennen suksien viemistä varastoon. Vaan kun ei ole. Näiden liuotinhöyryjen haistelun jälkeen tuskin sitäkään vähää kuin ennen.

Instant-Hamlet

William Shakespearen (1564-1616) kuva on lainattu täältä.

Eilen humanisti sonnustautui vaihteeksi kulttuuritoimittajan vetimiin ja suuntasi armaan avecin kanssa Vesilahdelle katsomaan, miten Shakespearen koko tuotanto - 36 näytelmää ja 154 sonettia - näytellään kahdessa tunnissa. Tampereen seudulla vaikuttavan Teatteri Trilobiitin kolmen miehen esitys oli täysin päätöntä katsottavaa. Siis myönteisessä mielessä. Bonuksena Hamlet, Hamlet nopeasti, vielä nopeammin ja Hamlet takaperin! Ainakin Monty Pythonin ystävät löytänevät klassikoiden luovasta käsittelystä paljon tuttua.

Lauantaina laskettiin pitkästä aikaa suksilla rinteitä alas koko iltapäivä. Ilmeisesti runsas ulkoilma yhdistettynä kulttuurielämyksiin sai aikaan sen, että sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna allekirjoittanutta nukutti kuin pientä siiliä syksyllä.

Ja nukuttaisi yhä, vaikka uusi työviikko valkenee jo. Haukotus.

Tunkiojournalismia

Kaivelinpa tuossa työnteon lomassa viime syksyn kuvatiedostoja. Eräältä metsäretkeltä oli tarttunut mukaan tällainen maanläheinen dokumentaatio. Kuka tietää tai arvaa, mitä kuvassa on (koska se ei liene kovin vaikeaa, esitettäköön tarkentava kysymys, minkä aikaansaannos on kyseessä)?

Viideltä saunaan

Pagistaanissa ovat nyt vähissä niin sanailtavat sattumukset kuin aprikoittavat ajatuksetkin. Laarin pohjalta löytyy pelkkiä arkisia akanoita, kuten vaikkapa tapaus saunavuoro.

Vuosi sitten kävin läpi jonkinmoisen puhelinfarssin yrittäessäni saada avainta laissez faire-oppien mukaan hoidetun, pienen ja mummoutuneen taloyhtiömme yleisiin tiloihin (isännöitsijä mainitsi joskus, että yhteisistä asioista voidaan harvoin päättää, koska taloyhtiön hallituksen kokouksiin tulee korkeintaan kaksi ihmistä). Avaimen sain, mutta talon kosteahko ja niljaisen oloinen sauna ei ole juuri houkutellut leppoisia löylyhetkiä viettämään. Siispä en ole tullut selvitelleeksi saunavuorojakaan.

Eilen kuitenkin innostuin yrittämään.

Ensi töikseni soitin tutulle isännöitsijälle, joka kertoi talon isännöinnin siirtyneen toiselle yritykselle. Soitin sen toimistoon, josta minua kehotettiin soittamaan huoltoyhtiöön. Sieltä ilmoitettiin tiukasti asian kuuluvan isännöitsijälle. Isännöitsijä kuitenkin vakuutti huoltoyhtiön olevan oikea taho, ja antoipa tällä kertaa sauna-asiasta vastaavan huoltomiehen nimenkin.

Siispä soitin vielä kerran huoltoyhtiöön. Sieltä puhelu ohjattiin miehelle, jolla kuulosti olevan sitruunaviipale suussa.
- Jaa. Vai että saunavuoroja. Eikö siellä ole listaa ovessa? Vai ei. No sitten mun kai pitäis yrittää selvittää asia. Helppoo se ei kyllä oo. Kun olis tässä kaikkee muutakin. Mutta kai se on vaan tehtävä.

Huoltomies otti ylös puhelinnumeroni, mutta jotenkin minulle jäi tunne, etten tule kuulemaan hänestä mitään soittamatta itse.

Onneksi kyseessä ei ole tämän tärkeämpi asia, joten naurattaa enemmän kuin harmittaa.

Sattuuko löytymään

Illansuussa soi puhelin. Vieras naisääni esittäytyi ja kertoi tekevänsä radionkuuntelututkimusta.
- Meillä on kyllä naiskiintiö täynnä, joten kysyisin, sattuuko taloudestanne löytymään 25-30-vuotiasta mieshenkilöä? Vaikka myöhemminkin illalla?

Mieleni teki vastata, että odottakaahan vähän. Pitää tarkistaa, onko sellainen sattunut pesiytymään jonnekin päin yksiötäni sitten viime siivouksen. Tylsä sovinnaisuus kuitenkin voitti ja vastasin kieltävästi, jolloin nainen pahoitteli häiriötä ja toivotteli hyvät illanjatkot.

Jäin ihmettelemään, soittelevatko he täysin sattumanvaraisiin numeroihin, ja miten tehokasta tuollainen puuha lopulta on.

Vakava asia

Tänään Aamulehden tekstiviestipalstalla nimimerkkiä "Illalla bileisiin ja mäkkäriin" riepoi lumilautailijapoikien huoleton asenne:

"Lähetettiinkö lumilautailijat olympialaisiin hampurilaisten syöntikilpailuihin vai pitämään hauskaa? Jätkät unohtivat, ettei näistä lajeista jaeta mitaleja. Ylelle terveisiä, että siirtävät moiset lajit digikanavalle ja hiihdot koko kansan nähtäväksi."

Näinhän se on. Nuorisolta on näemmä päässyt unohtumaan, että urheilu on vakava ja harras asia, ja että kilpaurheilijan verellä, hiellä ja kyyneleillä treenatuilla harteilla lepää raskaana koko katajaisen kansan kunnia tai häpeä.

Vai vielä hauskanpitoa.

Ottoite

Tässä päivänä muutamana selailin kahden opiskelijan leikkimielellä tekemää Liperi-sanakirjaa; pientä omakustannevihkosta, joka ilmestyi reilu vuosi sitten. Herkuttelin ääneen juurevilla sanoilla, joista monet ovat tuttuja niin kotoa* kuin lukuisten jututtamieni liperiläisisäntien ja -emäntien puheenparrestakin.

Liperihän on pohjoiskarjalainen maalaiskunta Joensuun kupeessa. Siellä puhutaan rehevää itämurretta, jossa kuuluvat jo savolaisvaikutteet (Liperi on kuitenkin selkeästi sie- ja mie-aluetta toisin kuin Savo, jossa sanotaan sinä ja minä).

Tässäpä maistiaisia.

ETTÄÄN PERILÄ - matkoloihe takana
KAJELLUS - oisko se valitusta tahi tavallista sanomista
KEHTUUTTOO - laiskottoo
KELEKKEREHTEE, PYLYKKEREHTEE - männäk, kuhan häntä jottain puuhastelloo
LIÄSÖ - rapakko
OTTOITE - olokkee hyvä
RIÄHNIKKÄ - jonniillainen piirakka
RYVETELÄ - röplyyttee
TIHNEHTTII - ehtimistä tahi mitä, eikö tuo käyne mihi vuan
TÖLLYVVÄÄ - tolokku männöö tahi kuolo korjovvaa
ÄKÖTTÄÄ EISSÄ - olla tielä
ÄRVENTÖ - kova tuuliainen

(Kati Kinnunen ja Kaisa Rekinen: Liperi-Liperi-Liperi-sanakirja. Joensuu 2005.)

*Isäni on paitsi Liperistä kotoisin, myös erinomaisen viehtynyt murteisiin ja murresanontoihin. Rakkauteni sanoihin lienee osaltaan niitä peruja.

Ahneus

Ajattelin kirjoittaa taas kerran kaukokaipuun muodon ottavasta eksistentiaalisesta ahneudesta; kyltymättömän lapsen pelosta, että elämä on liian lyhyt kaiken sen näkemiseen ja kokemiseen, mitä vielä haluaisi nähdä ja kokea, vaikkei osaakaan laatia haluistaan toivelistoja tai edes nimetä niitä.

Aioin kirjoittaa absurdista tunteesta, kun iltayöstä omassa sängyssä mieleen nousee ilman mitään syytä muisto sormien uittamisesta savenvärisessä, hitaasti virtaavassa Rio Grandessa. Sitä seuraavat Skyen saaren omituinen, läpikuultava valo, Virginia Woolfin sanoin "hardly embodied; semi-transparent; like living in a jelly fish lit up with green light", marraskuinen Volga ja nizhninovgorodilaisen mummon lämmin keittiö, pimeään telttaan kantautuva Tyynenmeren nousuveden jyminä. Lukemattomat pienet tuokiot, joita eräänä helmikuisena yönä havahtuu laskemaan ja lajittelemaan, kääntelemään yksi kerrallaan kuin kauniita kiviä (minkähän vuoksi muistojani hallitsee juuri vesi; joet, järvet ja meret?)

Miten kuvailla sitä epäuskoista kiitollisuutta, kun ymmärtää, miten paljon on saanut jo nähdä? Lähes pyörryttävää voimattomuutta, kun jälleen kerran luulee tajuavansa, miten paljon maailma on, koko ajan ja kaikkialla? Levotonta ihmetystä - mitä tehdä, mistä aloittaa? Mitä odotan? On mentävä, nyt. Haluan lisää!

Mutta pilvinen aamu vie mahtipontiset mietteet mennessään, tuo tilalle lautasellisen kaurapuuroa, pukee päälle hikiset lenkkivaatteet, näyttää tutut rantakoivut ikkunan takana. Aloittaa jälleen yhden tekstin täyttämän hiljaisen päivän, joka venyy ensin viikoksi, sitten toiseksi, viikot kuukausiksi. Annan periksi. Hengitän syvään, yritän opetella tyytymään, malttamaan, keskittymään, luottamaan siihen, ettei maailma katoa sillä aikaa minnekään.

On aika mennä ja aika jäädä.

Kerrankin

Laatikoita. Laatikoita. Kirjoja. Kirjalaatikoita. Kansioita, paperia, astioita, pyyhkeitä, sähköjohtoja. Loputtomasti kaikkea pientä, jota asuminen kerryttää, mutta jonka olemassaoloa ei normaalisti huomaa.

Muutto; onneksi kerrankin jonkun muun. Sisko ja lanko vaihtavat asumustaan hervantalaisesta kerrostalokolmiosta hervantalaiseen rivitalokolmioon.

Yli kymmenessä vuodessa ehtii kertyä paljon tavaraa. Ihmettelen kanssani laatikoita kantavalle miehelle muuttobluesia, joka iskee, vaikken minä ole edes se, joka muuttaa. Mutta ruskeissa pahvilaatikoissa asuvat aina muutos ja muistot, entisestä luopuminen ja arvaamaton tulevaisuus.

Toki myös toivo.

- - -

Pagistaanissa tehtiin eilen arkinen, mutta kiintoisa ruokakokeilu. Yleensähän vuokaruokiin lasagnea lukuun ottamatta pasta keitetään valmiiksi, mutta tässä varsin maukkaassa versiossa kaikki ainekset sekoitetaan sellaisenaan yhteen ja heitetään uuniin. Pasta ottaa liemestä mukavasti makua kypsyessään. Kätevää on sekin, että kaikkia tarvikkeita voi pitää valmiiksi kaapissa.

Merellinen pastavuoka

500 g valinnaista kuivapastaa raakana
1 purkillinen tonnikalapaloja vedessä
1 purkillinen säilykesimpukoita
400-500 g tomaattimurskaa
4 dl vettä
2 dl ruokakermaa (5 % toimii hyvin)
2 tl suolaa
2 tl sokeria
2-3 valkosipulinkynttä
rouhittua pippuria
reilusti tilliä (täällä uhrattiin pakastimen perukoilta viimeiset itse kasvatetut tillit)
timjamia, jos halutaan

Sekoita kaikki ainekset yhteen ja kaada voideltuun uunivuokaan. Kypsennä 200 asteessa noin 50 minuuttia tai pastan kypsymiseen saakka. Lisää tarvittaessa pinnalle vettä.

- - -

Ai niin, Rita Maestra kysäisi, mistä blogini nimi on peräisin. Aloitin kirjoittamisen reilu vuosi sitten omalla nimelläni, mutta mukavuussyistä päätin sittemmin muuttaa blogini "puolianonyymiksi". Pagistaan yhdistää puujalkaisesti karjalaisperinteen (pagiseminen tarkoittaa karjalan kielessä puhumista tai jutustelua) ja leikkimielisen valtioajattelun.

Jäljittelemätön

Marc Chagall. I and the Village, 1911. Lainattu täältä. Muistan kiikuttaneeni yhdestä lempimaalauksestani tehdyn jättijulisteen riemusaatossa kotiin joskus opiskeluaikojen alussa. Silloisen mieheni vastalauseista huolimatta laitoin sen monessa asunnossa makuuhuoneen seinälle, paikkaan, jossa näin sen ensimmäisenä herätessäni. Mies meni sittemmin menojaan (ihmekös tuo), mutta juliste on yhä matkassa maailmaa nähneenä; ei tosin seinällä juuri nyt.

YLE näytti eilen dokumentin Marc Chagallista. Kiitos ja kumarrus Pasilaan! Verrattain epäkultivoituneena ja harvakseltaan hurmioituvanakin olen aina tuntenut syvää kiintymystä Chagallin absurdiin, surullisenhilpeään maailmaan jäljittelemättömine väreineen. Rakkaus alkoi jo silloin, kun alle kouluikäisenä näin lasten taidekirjan kannessa Seitsensormisen omakuvan. Kuka voi oikeasti vastustaa lempeästi hymyileviä lehmiä ja vuohia (ehkä Chagall vetoaakin juuri primitiiviseen ja luovaan lapsekkuuteen; siihen villiin, mutta perspektiivivaatimusten ja perfektionismin syrjäyttämään mielen osaan, jonka mielestä lehmä voi hyvin olla vihreä ja ylösalaisin taivaalla)?

Paitsi itse taide, myös Chagallin asenne omia tekemisiään ja koko elämää kohtaan oli jotenkin sympaattinen. Ei hän erityisen vaatimaton ollut, muttei myöskään suhtautunut itseensä ja teoksiinsa turhan vakavasti. Luulen, että juuri humaani itseironia oli yksi niistä ominaisuuksista, jotka vapauttivat hänet tekemään kankaalla ja väreillä saman, minkä klezmer-musiikki on tehnyt sävelillä.

Kriisihetkinä

"Bedlingtoninterrieri ei koskaan, parhaimmillaankaan, ole mikään valloittava rotu, mutta kriisihetkinä se osaa näyttää pahoinpidellymmältä kuin mikään muu tuntemani koira."
- Gerald Durrell: Eläimellistä menoa Korfussa

Viallinen viiksi

Naapurin autoreiska soitti ja kertoi, että autossani on viiksivika. Ongelma pesii siis vipstaakissa, jolla suuntavilkkuja käytetään. Kuulemma selvittelevät, mistä löytyisi uusi viiksi joko käytettynä tai edullisesti uutena.
- Kyllä me yritetään saada tää huomisen aikana kuntoon. Meillon nääs periaatteena, että asiakas saa autonsa takas viimestään viikonlopuks.

Pikkukorjaamon pääasiallisesta asiakaskunnasta päätellen kelpo periaate lienee syntynyt käytännön vaatimuksista. Pääsee humanistikin hyvässä lykyssä ajamaan torinympärysrallia jo huomisiltana. Bassonuppi kaakkoon! (Tiesittekö muuten, että iästä riippumatta BMW:n vakuutusmaksu saattaa olla moninkertainen muihin merkkeihin verrattuna? Minä en tiennyt, ennen kuin kiikutin ensimmäisen, virheelliseksi luulemani maksulapun vakuutusyhtiöön. Siellä kertoivat pahoitellen, että maksu on merkkikohtainen ja määräytyy vahinkotilastojen mukaan. Ihmeellistä on elämä.)

- - -

Pagistaanissa kärsitään alkavan mökkihöperöitymisen oireista työteliään viikon lähestyessä loppuaan. Tekstit hyppivät silmissä, päässä jyskyttää ja seinät tuntuvat olevan tavallista lähempänä toisiaan. Ulos on päästävä. Heti.

God of Used Cars

Huomisaamuna vien autoni naapuritalon korjaamolle lakkoilevan suuntavilkun vuoksi. Aiemmat karvaat kokemukset saavat puremaan kynsiä ja pohtimaan hermostuneena, löytyisikö jostain päin universumia käytettyjen autojen suojeluspyhimystä tai peräti jumalolentoa, jolle uhrata kipollinen moottoriöljyä tai pari karvanoppaa inhimillisen loppulaskun varmistamiseksi.

- - -

Milloin solmittiinkaan Pähkinäsaaren rauha? Tarinaa lukemattomiin suomalaispäihin päntätystä ajankohdasta ja rajanvedosta ylipäänsä voi pistäytyä lukemassa havinoista.

Etäonnellinen

Tajusinpa tässä istuskellessani olevani enemmän tai vähemmän oppikirjaesimerkki postmodernista etäelämävisiosta. Tiedättehän, sellaisesta, jossa kukin elää ja työskentelee omassa solussaan pitäen yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä bittien välityksellä.

Miksikö? No, vuoden alusta olen tehnyt virallisesti etätyötä tutkijana. Puhtaasti etätöiksi luettaneen myös sivutoimiset toimittajan- ja opettajanhommani. Elän etäsuhteessa, jos eri paikkakunnilla asuminen sellaiseksi lasketaan. Suurin osa muistakin ystävistäni on tällä haavaa etäystäviä. Päivittäiset yhteyteni ihmisiin ovat enimmäkseen virtuaalisia (mikä antanee aihetta vilkaista myös peiliin ja kysyä itseltään, missä määrin syynä on silkka sosiaalinen laiskuus, ja antaisiko se kenties aihetta muuttaa asiaintilaa).

Mutta minulla sentään on työtä, arjen välimatkasta huolimatta läheinen ihmissuhde sekä omaisia ja ystäviä, joten kaiken kaikkiaan pidän itseäni sekä onnekkaana että melko onnellisena.

Enemmänkin kuin etäisesti.

Mutta kun

Malus sylvestris. All medicinal plants.

Pagistaanissa on meneillään pienimuotoinen energia- ja elintarvikekriisi. Eteisen lamppu paloi loppuun iloisesti paukahtaen, ja sopivaa hehkulamppua ei löydy koko talosta. Omenat loppuivat eilen. Porkkanapussi on melkein tyhjä, ja jääkaapissa on muutenkin tavallista väljempää.

Ei auta itku, eivätkä muutu itäneet sipulit omenoiksi. Pitäisi ottaa reppu selkään ja lähteä parin kilometrin päähän kauppaan (merkillistä kyllä, näinkin tiheään asutulta alueelta puuttuu niin sanottu lähikauppa, ellei pizzeria-kioskia lasketa). Mutta eihän sitä kesken työpäivän voi, ja sitten onkin jo ikävän pimeää. Ja kassoilla on kilometrien jonot. Ja kasvikset paleltuvat pakkasessa. Sitä paitsi koira pitäisi kuitenkin lenkittää erikseen, ettei se jäädy kaupan eteen takapuolestaan kiinni.

(Mikä siinä onkin, että tyhjän perässä sitä juosta hölköttää vaikka joka päivä, mutta kaikenlainen pakkoasiointi on aina pitkän jahkailun ja arpomisen takana, niin pitkän, että samassa ajassa olisi jo kipaissut kauppaan ja takaisin?)

Tavallisesti olen kasvattanut ekologista syntisäkkiäni käymällä kerran viikossa autolla kaupassa. Viikon ruokatarpeet mahtuvat hyvin rottinkikoppaan ja kangaskassiin, ja niin mielelläni kuin pienyrittäjiä suosinkin, suurissa kaupoissa kuitin loppusumma tapaa jäädä humanistin kukkarolle käypäisemmäksi. Mutta nyt autosta on oikea vilkku rikki, enkä keksi yhtään reittiä, jossa käännyttäisiin vain vasemmalle. Vilkkua taas en tohdi korjauttaa ennen palkkapäivää, jos edessä onkin odotettua suurempi remontti (yleensä on).

Ei voi edes tehdä pullamössöä (tamp. pullasuttua) lohdukkeekseen, kun kahvimaitokin on lopussa. Voi surkeutta.

Unta

Maanantai. Ajatukset kateissa. Varpaita paleltaa ja silmissä hiertää uni aikaisen heräämisen jäljiltä. Yksi lehtijuttu kirjoitettu ja kuvat käsitelty. Lisää kahvia, pian.

Näin viime yönä unta, että revin vuosisatoja vanhoista kirjoista hapertuneita kansinahkoja irti. Niiden alla oli käsin kirjoitettuja tekstejä, joita kukaan ei ollut löytänyt aiemmin.

Mitä niissä luki, en muista. Harmittaa.

Konstit

Vuorikiipeilijältä löytyvät konstit pakkaspäivän juoksulenkille. Nenä pysyy lämpimänä, ja lisäbonuksena venäläissponsorin fleeceburkha piristää vastaantulijoiden päivää.

Viis kylmyydestä, aurinko paistoi koko päivän - ja kyllä, se lämmittikin jo.

Parsakaali paras kaali

Viistolassa laulettiin taannoin ylistystä parsakaalille, joka on näemmä valittu myös vuoden vihannekseksi. Herkkuahan se onkin jos jollain tavalla valmistettuna. Jopa pikaisesti popsittu kuppikeitto jalostuu välipalasta pieneksi ateriaksi, kun siihen lisää reilun kourallisen pakasteparsakaalia.

Parsakaali on piilossa muun täytteen alla, mutta siellä sitä onkin runsain mitoin.

Äiti oli tehnyt viime viikolla tulemikseni runollisen hyvää parsakaalipaistosta. Resepti oli kuulemma peräisin vanhasta kunnon Kotiliedestä. Herkkuhetkestä jäi päälle sellainen kyty, että tänään Pagistaanissakin näperreltiin tummanvihreän terveyspommin parissa.

Paistos vaatii hieman värkkäämistä, mutta on sen arvoista. Sitä paitsi eväs ei ole edes tuhdeimmasta päästä, vaikka siihen tulee kaikenlaista hyvää.

Kevyt juusto-parsakaalipaistos

Pohja:
75 g margariinia
2 dl sämpyläjauhoja (itse käytin tapani mukaan spelttiä)
100 g parsakaalisosetta varsista

Täyte:
1 sipuli
1 paprika
100 g keitto- tai palvikinkkua
100 g kevyttä pippuri-tuorejuustoa
1 rkl pestokastiketta (jätin väliin, kun en saa koskaan käytettyä avattua purkkia ajoissa)
2 valkosipulinkynttä
1 tlk kevytkermaviiliä
2 munaa
1 nippu parsakaalinnuppuja
2 dl raejuustoa

Irrota parsakaalin nuput varsista. Pilko varret paloiksi kattilaan ja lisää vettä sen verran, että ne juuri peittyvät. Keitä pehmeiksi (noin 15 minuuttia), jäähdytä ja soseuta. Nypi rasva ja jauhot keskenään, lisää sose ja levitä taikina piirasvuokaan. Esipaista 200 asteessa viitisen minuuttia.

Keitä parsakaalinnuput mieluiten kattilan höyryosassa, aikaa menee 2-3 minuuttia. Pilko sipuli, paprika ja kinkku. Hauduta niitä teflonpannulla miedolla lämmöllä pari minuuttia. Siirrä levyltä ja lisää mukaan puristetut valkosipulit, tuorejuusto, kermaviili ja kananmunat (sekä pesto).

Asettele parsakaalit esikypsennetylle pohjalle ja kaada täyte niiden päälle. Ripottele pinnalle vielä raejuusto. Kypsennä 200 asteessa noin 40 minuuttia.

Helmiä ja härkiä

Warming feet by the fire; the month of February. Canterbury Calendar, a manuscript of around 1280, possibly from Canterbury.

Helmikuu on minusta aina ollut jotenkin hahmoton välikuukausi. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa lokakuu. Tammikuussa alkaa uusi vuodenkierto, maaliskuussa ollaan jo kevään puolella - mutta helmikuu? Päivät loppuvat vielä kesken, aurinko ei lämmitä, talvea tuntuu olevan jäljellä silmänkantamattomiin.

Aikaisemmin puhuttiin härkäviikoista, pyhättömästä ajasta joulun päättävän loppiaisen ja paastoon valmistavan laskiaisen välissä. Niin ennen kuin nykyisinkin helmikuussa on eletty rauhallista arkea ja kiristelty vyötä joulunpyhien jälkeen (tosin siinä, missä entisajan eläjä kantoi huolta talvivarastojen riittävyydestä, nykyihminen kiroilee luottokorttilaskuja ja kemujen kerryttämiä kiloja).

Aika hienoa aikaa tämäkin, omalla tavallaan. Siksipä mulkaisen suomalaisugrilaisen synkästi markkinavoimia, jotka ovat juurruttanneet keskelle arktisen sydäntalven sinistä rauhaa jenkkipinkillä sävytetyn, teennäisen ystävänpäivän. Mutta halpakaupoillehan entiset härkäviikot olisivat kirous: ei yhtään krääsäjuhlaa uudenvuoden ja pääsiäisen välissä!

Laskiainen on kai turhan kinkkinen kaupallistettava, paitsi kahviloille ja leipomoille, joiden härkäviikkoja toki helpottaa myös tulevana sunnuntaina vietettävä Runebergin päivä. Suomalaisten vyönkiristysprojekteille niillä taitaa olla päinvastainen vaikutus.

Iloiset

Katse tavoittaa ohimennen kellosepän liikkeen edestä kyltin, jossa lukee Meiltä lasten iloiset kallot.

Tämän siitä saa, kun tarpeeksi lukee kertomuksia silkkaa hurskauttaan muumioituneista askeeteista, pyhistä sorminivelistä ja muista vastaavista.

Hey ho, let's go

Päätettyäni jatkaa viime kesän puolikasta ensi kesän kokonaisella (mikäli paikat pysyvät ehjinä), tuli ajankohtaiseksi myös pitkään hauduteltu mp3-soittimen hankinta. Kyllähän sitä kesällä kuuntelee tuulen huminaa ja linnunlaulua, mutta harmaiden talvipäivien peruslenkit teollisuusalueiden liepeitä lipsutellen alkoivat vaatia vaihtelua.

On toki niin, että kirjoitushommien ja muun kotona puuhailun taustasoitanto ei välttämättä sovi lainkaan liikkumiseen. Klassinen, progressiivinen tai tunnelmoiva musisointi valuu hikoillessa hukkaan. Ensimmäiset empiiriset kokeilut ovat osoittaneet, että esimerkiksi nuoruusaikojen lehdenjakoseurani Ramonesin kolme sointua sopivat parahultaisesti vauhdikkaampia lenkkejä rytmittämään.

"I can't make it on time
I can't make it on time
I keep tryin' and tryin'
I can't make it on time"

(Ah nostalgiaa! Missähän vanhat Converseni ja pillifarkkuni ovat?)

Hieman pidemmille perushölköttelyille passelia taustamusiikkia löytyy vaikkapa latino-osastolta. Suosittelen lämpimästi. Jo alkaa aurinko paistaa, vaikka taivaalta rätkisi räntää ja varpaanväleissä tirsuisi hyinen vesi! Vanha kunnon salsa toimii aina, mutta vielä lennokkaammin töppönen nousee merenguen tai uudemman reggaetonin tahtiin (tanssinopettaja valisti viime talvena, että eurooppalaisittain trendikästä salsaa pidetään Väli-Amerikassa nykyisin keski-ikäisten humppana; nuoremmat veivaavat mieluummin energistä ja estottoman vihjailevaa reggaetonia).

Lattarialtistus saa tosin kaipaamaan tanssitunteja lähes vuoden tauon jälkeen. Hyvää ne taas tekisivätkin kaltaiselleni jäykälle pökkelölle juoksemisen vastapainona.