Loppusuoralla

Yli kuukauden kestänyt, loppua kohti kierroksiaan kasvattanut vesiaiheinen lehtiurakka alkaa olla loppusuoralla. Tein tänään viimeiset haastattelut, käsittelin viimeiset kuvat ja lähetin viimeiset tekstit tarkistettaviksi. Huomenna kaiken pitäisi olla minun osaltani selvää.

Katselin juttulistaa yliviivauksineen epäuskoisena. Olenko tosiaan tehnyt kaiken tarvittavan? Enkö varmasti ole unohtanut mitään?

En.

Kuin luvan saaneena iski holtiton väsymys. Tolkku pois. Hyvää yötä.

Kuva on lainattu - rakastan uutta skanneriani! - D. S. Lihacevin kirjasta "Poetika drevnerusskoj literatury" (1967). Keskiajan kirjallisuuden teoriaa perkaavassa klassikossa on vastustamattoman viisto kuvitus.

Yksi kirja

Tähän hilpeään meemiin haastoi Virkanainen, jonka kirjallisuusmaku on osoittautunut hämmentävän samankaltaiseksi allekirjoittaneen kanssa (muun muassa Mihail Bulgakov, Daniil Harms, Väinö Linna, Tuula-Liina Varis ja J.K. Rowling ovat tuttuja ja rakkaita vieraita Pagistaanissakin).

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni. Se istutti noin kymmenvuotiaaseen lukijaansa ehdottoman varmuuden luonnontieteilijän urasta lumoten niin huumorillaan kuin luonnonkuvauksillaankin.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Näitä on paljon. Vanhoja ystäviä kun on mukava tavata aina uudestaan (kirjaimellisesti). Mainittakoon tällä kertaa vaikkapa L. M. Montgomeryn herkullinen Sininen linna.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Yksikö vain? Hyvänen aika. Tove Janssonin Muumipappa ja meri voisi tietysti olla mitä luontevin valinta, mutta saattaisin sittenkin kallistua Merete Mazzarellan jonkin esseekokoelman puoleen. Niissä kun on se mukava puoli, että ne saavat lukijan nauramaan itselleen ja näennäisille ahdingoilleen.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Leo Tolstoin Sota ja rauha. Parikymppinen lukija odotti tylsää, hampaat irvessä kahlattavaa klassikonjärkälettä, ei kaiken huomion imaisevaa, hypnoottisen viihdyttävää lukukokemusta. Natasha Rostovin hupakkouteen, päättämättömyyteen ja lapsellisuuteen ei voinut olla jossain määrin samaistumatta.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Sesse Koiviston Mäyräkoiran päiväkirja. Kertojakoiran kuolema kirjan päätteeksi mursi nuoren ja herkän lukijan.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Pietari Suuren omaelämäkerta. Olisi ollut hauska tietää, mitä kaverin päässä oikein liikkui hänen harppoessaan ympäri Eurooppaa haastamassa riitaa, iskemässä naisia, opiskelemassa laivanrakennusta ja kiskomassa hampaita.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Tim Krabbén Jäljettömiin. Kammottavin lukemani kirja. Ainakin toivon, etten olisi koskaan lukenut sitä. Suotta kirjaa ei kuvailla "tutkielmaksi pahuudesta".

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Anita Brooknerin Hyvää seuraa.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Thomas Mannin Tohtori Faustus. Se odottaa kirjahyllyssäni vuosisadan flunssaa, jolloin sängyn pohjalta ei ole nousemista ainakaan kolmeen päivään.

- - -

Tähän taitaa olla vastannut jo yksi jos toinenkin, joten antaapa nimettyjen haasteiden nyt olla. Vastatkoon se, ken aiheesta inspiroituu.

Kaivo

Siinä se on! Jarrutan ja ajan soratien sivuun. Kävelen talon pihaan, koputan avoimen oven karmiin ja kurkistelen varovasti sisään. Keski-ikäinen nainen puhdistaa marjoja tuvan pöydän ääressä.

Tervehdin, esittäydyn ja selitän asiani. Tarvitsen lehtijuttuun kuvan pumppukaivosta, ja pihalla näyttäisi olevan juuri sopiva. Emäntää naurattaa.
- Tokihan siitä kuvan voi ottaa.
- Saisikohan kuvaan myös kaivon omistajan? Voisitte vaikka pumpata vettä.
- Voi kamala, tukkakin kampaamatta! Filmitähdeksi tässä vielä, nainen kursailee, mutta lähtee mukaani pihalle.

Otan kuvat ja jään hetkeksi juttelemaan. Nainen kertoo rintamamiestalon olevan hänen isänsä rakentama. Pihassa on kaivon lisäksi vanhoja omenapuita. Syysleimut ja asterit kukkivat.
- Onhan tämä yksin asuvalle työläs pitää. Saa nähdä, miten kauan jaksan.

Lähtiessäni kiittelen ja pyydän anteeksi yllättävää ilmaantumistani.
- Ei kestä, tämähän oli vain hauskaa. Vähän piristystä arkeen!

Sitä nämä satunnaiset, absurdihkot ja sopuisat tuntemattomien kohtaamiset ovat itse kullekin.

Valonsäde silmässäsi

Vanhoissa, käsinommelluissa huoneentauluissa on jotakin liikuttavaa. En tosin ole varma, haluaisinko sellaista omalle seinälleni. Jokapäiväinen altistuminen jollekin kirkasotsaiselle elämänviisaudelle voisi marraskuisena aamuna ylittää ärsytyskynnyksen, jolloin teräaseiden olisi parempi olla poissa ulottuvilta.

Kuvan työ oli lauantaina näytteillä Äijälä-talossa eli Kangasalan karjalaisessa kulttuurikeskuksessa. Karjalaisaktiivinen siskoni järjesti erääseen siellä pidettyyn tapahtumaan feresi-pukunäytöksen, johon värvättiin myös allekirjoittanut kaappiin hautautunutta kolttuaan tuulettamaan. Helteessä tuli hiki, mutta käsintehdyt piirakat olivat herkkua. Niitä kun täälläpäin harvemmin saa muuten kuin leipomalla itse, mihin taas ei tule ryhdyttyä kuin kerran, pari vuodessa.

Pyhisin

Pohditaanpa taas elämän pieniä kysymyksiä. Niitä suuria ei nyt jaksa, ei tällä helteellä.

Muutettuani Hämeeseen silmiini pisti, että monen liikkeen ovessa aukioloajan kohdalla oli sana pyhisin. Ei se kai kieliopillisesti väärin ole, joskin minun kielikorvani ehdottaisi mieluummin pyhinä - jota olen useimmiten nähnytkin käytettävän - tai korkeintaan pyhäisin. Jälkimmäinen kuulostaa tosin pyhäinen-sanan superlatiivilta ja sellaisena hieman oudolta.

Lieneekö kyse murrealueiden eroista, vai miksi juuri Tampereella kaupat ovat kiinni - tai auki - pyhisin? Onko se pipan ja reutorantin (eli rörön) kaltainen paikallinen erikoisuus? Vai kaipaako kielikorvani virittämistä?

Vatustelua

Rubus idaeus. Carl Axel Magnus Lindman: Bilder ur Nordens Flora (1901-1905). Lainattu täältä.

Auringonlaskun aikaan kertoi kokeneensa keruuahdistusta vatukossa. Sympatiani!

Allekirjoittanut kuuluu niihin, joita on viety lempeästi, mutta päättäväisesti marjametsään heti, kun jalat ovat kantaneet. Mustikankeruusta pidin, mutta vihasin vattujen keräämistä paahteisessa rääseikössä paarmojen kupattavana. Astia täyttyi toivottoman hitaasti. Joka toinen marja oli toukkainen. Piikit raapivat ja nokkoset polttivat hikistä ihoa. Päätin pyhästi, etten aikuisena katso vattupensaisiin päinkään.

Kesän saalis on tähän mennessä kuusi litraa.

Saavutuksen taustalla on Pagistaanin terveysministeriön kehittämä vatustelu-toimintaterapiamuoto. Se on luotu hoitamaan keskivaikeaa tai vaikeaa vatukkotraumaa, jonka juuret ovat usein jo varhaislapsuudessa. Vatustelu vastustaa pakkopoimintaa ja kodinkuvalehtien yltiöpuuhakasta "nyt talteen talven marjat"-ajattelua, mutta tarjoaa parhaimmillaan ainekset muutamaan kaamosajan marjaherkkuun paljon puhutusta hyötyliikunnasta puhumattakaan.

Ja näin se käy.

1. Otetaan polkupyörä ja/tai kaksi toimintakuntoista jalkaa (autoilu luo jo itsessään suorituspaineita ja vesittää koko vatustelun idean). Varataan mukaan reppu, pyörälaukku tai pyöränkori ja nakataan siihen muina miehinä muutama pakastusrasia. Sangot ja muut suuremmat keruuastiat ovat kiellettyjä.

2. Lähdetään valinnaisen pituiselle pyörä- tai kävelylenkille. Kaupungin keskustasta poistuminen on kuitenkin välttämätöntä.

3. Jos kohdalle osuu vattuisan näköistä pusikkoa, pistäydytään ohimennen katsomaan, löytyisikö sieltä kourallinen maistiaismarjoja. Jos löytyy, hyvä. Jos löytyy enemmän, muistetaan ilahtuneena tölkkien olemassaolo: "jopas sattui, minullahan on mukanani pakastusrasioita".

4. Poimitaan vattuja rasiaan. Kun koossa on puoli purkillista, todetaan siinä olevan jo marjarahkan ainekset. Iloitaan saavutuksesta estoitta. Kun tölkki on täynnä, ollaan kahta riemukkaampia puolesta vadelmalitrasta, joka tuli kerättyä noin vain lenkin ohessa. Kiitellään itseä vuolaasti.

5. Toistetaan niin monta kertaa kuin intoa, marjoja tai pakastusrasioita riittää. Jos puuhaan alkaa tulla suorittamisen maku tai paarmoja alkaa olla enemmän kuin marjoja, lopetetaan heti.

6. Jos vattuja ei löydy, unohdetaan tölkit ja ollaan häpeämättömän tyytyväisiä siitä, että on noustu sohvalta ja tehty leppoisa lenkki ulkoilmassa.

- - -

Toinen - joskin hintavampi - vaihtoehto vaapukkatrauman hoitoon on vierailu itsepoimintatilalla. Minä ja äitini teimme sen eräänä vuonna tuttavan perustettua lähiseudulle vadelmatilan. Emme olleet uskoa näkemäämme. Loputtomasti retiisin kokoisia, puhtaita, täydellisiä vadelmia suorissa riveissä! Keräsimme vimmaisesti tuntien, miten sukupolvien takaa kantautuva pakkovatukkoahdistus alkoi hiljalleen hellittää.

Kalliiksihan se tuli, mutta oli joka euron arvoista.

Äitini on sittemmin suonut itselleen käynnin tilalla joka kesä, mutta allekirjoittanut on humanistin laihan lompakon ja metsävadelmien aromin vuoksi suosinut vatustelua. Jos on sattunut huvittamaan, nimittäin.

- - -

Lisäys: mikä parasta, vadelmathan ovat varsin monikäyttöisiä.

Kesämuisto

Pagistaaniin ei ole taidettu ostaa omin varoin uusia kodinkoneita tai laitteita sitten puolentoista vuoden takaisen kahvinkeittimen. Ja sitä ennen - en edes muista. Vähävaraisessa valtakunnassa on elelty vuosikaudet erilaisten lahjoitusten, hyyryjen ja kierrätyslaitteiden varassa. Viimeisin - ja erittäin tervetullut - tulokas oli omaisilta joululahjaksi saatu kannettava tietokone.

Uudesta koneesta riehaantuneena etätyöläinen laittoi elämän risaiseksi ja osti alkuviikolla tarjouksesta tulostin-kopiokone-skanneriyhdistelmän. Skannaustoiminto tosin vaati muutaman päivän ylimääräisen säätämisen asiakastuen avulla.

Onnistumisen kunniaksi ja taannoisen järviaiheisen postauksen jälkimainingeissa: tässäpä kesämuisto Kuoringalta vuodelta 1976. Vai olisiko vuosi sittenkin 1977? Mökkiranta näyttää yhä jotakuinkin samalta, toisin kuin minä ja isosiskoni. Rakas peltisankonikin on kadonnut jonnekin kaiken maallisen tietä.

Älkää peljästykö, tämä ei ole alku lapsuuskuvien puuduttavalle sarjaesitykselle. Uudesta skannerista huolimatta.

Aamut

Helteisen elokuun aamut ovat ihmeen tuoreita ja raikkaita, vaikka kahdeksan jälkeen viileys jo vaihtuu uuvuttavaksi paahteeksi. Yö nostaa ruohikkoon ja kasvien lehdille kastetta, mutta se haihtuu heti auringon noustessa tarpeeksi ylös.

Loppukesän aamuhetket tuntuvat olevan täynnä siipiä, säksätystä ja rasahtelua. Kesän horjuvat lapset opettelevat linnuntavoille tietämättä vielä, mitä on syytä pelätä ja mitä ei. Pitääkö ihmistä väistää, entä koiraa, autoa? Hidasoppisimmilta ja huono-onnisimmilta jää syksy näkemättä.

Laiskistuneet kaupunkirusakot eivät kyllä pelkää mitään. Tämäkin hyvinsyönyt kaveri seurasi sivusilmällä tekemisiäni, muttei vaivautunut keskeyttämään aamiaistaan rantapuiston apilikossa.

Mitäpä sitä suotta.

(Ylemmässä kuvassa muuten havainnollistuu hyvin jäniseläinten laaja näkökenttä; pään sivuilla sijaitsevat silmät näkevät edustavan otoksen myös siitä, mitä takana tapahtuu.)

Rangaistusihmeet

Piispa Henrik ja Lalli. Julkaisussa Missale Aboense - Lübeck, 1488. Lainattu täältä.

"Ihmeet on helppo jakaa kahteen pääryhmään: rangaistus- ja suojeluihmeisiin. Tuolloin ensimmäiseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi pyhimysten pilkkaajilleen aiheuttamat vaivat, taudit, kuolema ja muut rangaistukset."

- Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda.

Sain valmiiksi pitkään työn alla roikkuneen nettiarvioinnin Tuomas Heikkilän kiitetystä kirjasta Pyhän Henrikin legenda, jossa perataan Henrikin myytti perusteellisemmin kuin koskaan ennen. Kuten kirjoittajakin, suhtaudun aatehistorioitsijan varovaisuudella kaikkeen, mitä kyseisestä pyhimyksestä on keskiajasta nykypäivään kirjoitettu. Onhan lähteiden valossa jopa mahdollista - joskin ehkä epätodennäköistä - että koko Henrik olisi Turun nuoren hiippakunnan arvovaltaa pönkittämään keksitty hahmo.

Ja kuinkas kävi. Heti lähetettyäni tekstin maailmalle tuo kirjanjärkäle putosi pöydältä kulma edellä suoraan jalalleni. Teki muuten kipeää ja sai ähkäisemään jonkun aivan muun kuin arvon pyhimyksen nimen.

Anteeksi nyt sitten. Ollaanko tällä sujut?

Taipaleen alussa

Vaaleanpunaisista koirista puheen ollen, tällaisista niitä kasvaa.

Kuva on koirankasvattajamme Eila Nuutisen* ottama ja hänen luvallaan lainattu. Bedlingtoninterrierin pentu on yksi Tanzara-kennelin viimeisimmistä tulokkaista.

*Kaikkiaan kuudesta perheellämme olleesta koirasta neljä on saanut elämälleen hyvät eväät Eilalta. Neljännen - Sandyn nuoremman sisaren Selman - tullessa puolivahingossa taloon vuonna 1999 hän kysyikin, joko klaanillemme pitäisi antaa tukkualennus.

On ilo viihdyttää

Pagistaanin puolustusvoimien lakisääteisellä iltamarssilla takaamme kuuluu vilpittömän ilahtunutta naurunröhötystä. Ohitse hölkkää kaksi miestä.
- Kato, pinkki koira!
- Ihan kuin Vaaleanpunainen Pantteri.

Vasta keritty ja siksi - myönnettäköön - tavallistakin vaaleanpunertavampi puolustusministeri osoittaa luonteensa jalouden heiluttamalla naurajille häntäänsä. Mehän emme pienistä pahastu.

Parannus

Lankomies oli kuin olikin saanut kaivettua pöytäkoneeni kovalevyltä esiin kaiken elämälle välttämättömän. Ylistystä ja riemulauluja harpuin, huiluin, psalttarein! Tosin tiedostojeni sekamelska saattoi allekirjoittaneen syvään häpeään. Vanha koneeni oli kuin verkkoseinistään pullisteleva kellarikomero, jonne on kiireessä sullottu tavaraa sen kummemmin järjestelemättä. On noloa, kun joku muu joutuu tonkimaan kaaosta.

Mutta puhtaalta pöydältä on syntisen porsaankin hyvä tehdä parannus. Koko eilisillan siirsin vanhan koneen sisältöä kannettavalleni järjestäen ja siivoten kaiken samalla uuteen uskoon. Olo oli kuin uutta kotia sisustaessa. Ihmettelin, miksi olen lykännyt toimitusta jo puoli vuotta. Uusi koneeni on vanhaa nopeampi ja paremmalla muistilla varustettu, ja se vie työpöydällä puolet vähemmän kallisarvoista tilaa. Ja mikä parasta, sitä voi kuljettaa mukana tarvitsematta siirrellä tietoa jatkuvasti koneelta toiselle. Ylellistä!

Sitä on vain niin paljon helpompaa pitäytyä vanhassa, tutussa ja turvallisessa kuin nähdä muutoksen vaiva ja kohdata siihen mahdollisesti liittyvät riskit. Sehän tiedetään.

Heinäkuun lopussa mökillä kukki muun muassa rusopäivänlilja (Hemerocallis fulva), vanha ja kestävä maatiaiskasvi.

Ehtiihän sitä

"With an anxiety that almost amounted to agony, I collected the instruments of life around me, that I might infuse a spark of being into the lifeless thing that lay at my feet. It was already one in the morning; the rain pattered dismally against the panes, and my candle was nearly burnt out, when, by the glimmer of the half-extinguished light, I saw the dull yellow eye of the creature open; it breathed hard, and a convulsive motion agitated it's limbs."

- Mary Shelley: Frankenstein

Palasin eilen mökiltä kotiin jotakuinkin tyytyväisenä, vaikkei sää lämmennytkään ennen kuin aamulla autoa pakatessani, kun säätiedotuksen lupaama uusi helleaalto alkoi tehdä tuloaan Itä-Suomeen. Viikon mittaan tuli yhtä kaikki pestyä mattoja, saunottua, kerättyä kylmälaukullinen mustikoita ja metsävadelmia, tavattua ystäviä (mikä oli jälleen kerran erityisen virkistävää, kiitos asianosaisille) ja tehtyä maaseudun rauhassa palkkatöitäkin asiallinen määrä.

Palasin siis kotiin, asetuin taloksi ja käynnistin tietokoneen päästäkseni lukemaan kasautuneet sähköpostit. Kone käynnistyi, mutta nihkeästi. Käynnistin uudestaan. Tai yritin. Ja yritin uudestaan.

- Jos tuot sen tänne, niin voin katsoa sitä, lupasi hätäpuhelun vastaanottanut lankoni tapansa mukaan (en osaa edes laskea, montako kertaa olen kuullut tuon avuttomien humanistien suojelusnörtin sanovan nuo sanat, joilla on jo itsessään ihmeen tyynnyttävä vaikutus).

Niin jäi tajuton potilas yöksi tarkkailuun Hervannan terveysasemalle. Minä palasin kynsiäni purren kotiin ja päätin pyhästi, että vaikka siirtoelimistä koottu, muistiongelmista kärsivä Frankensteinin hirviöni heräjäisikin vielä henkiin, päästän sen sairauseläkkeelle. Toisin sanoen siirrän koko Pagistaanin hallinnon viestintä-, työ- ja kulttuuriministeriöineen uudenkarhealle kannettavalle koneelleni, joka on tähän asti ollut suorastaan nolottavassa vajaakäytössä.

Minulla ei ole ollut mitään syytä olla tekemättä sitä jo aiemmin. Mutta tiedättehän. Aina tulee huominen, tai ensi viikko. Ehtiihän sitä. Kunnes jonakin kauniina päivänä vanhan koneen kovalevy hajoaa tai tapahtuu jokin muu kamaluus.

Silloin itketään ja parutaan katumusta surkeaan ääneen.

Tuuli kääntyi

Assistentin kanssa odotimme koko helteisen heinäkuun, että pääsisimme pakenemaan kaupungista mökille ja uimaan maailman kirkkaimpaan järveen (sillä erotuksella, että assistentille pitää heittää palloa haettavaksi, minulle ei tarvitse). Mutta mitä tapahtuikaan samana päivänä, kun Pagistaanin vaeltava kansa saapui kotiseudulle Pohjois-Karjalaan,tididam?

Tapahtui sitä, että tuuli kääntyi puhkumaan pohjoisesta jäähdyttäen järviveden ja nostattaen paljaana olevat ihonosat kananlihalle. Repusta on pitänyt kaivella alimmaiseksi pakatut farkut ja villapaidat hellevaatteiden jäädessä virattomiksi.

Kosmista kiusantekoa! Onneksi saunominen on mukavaa sellaisenaankin, ja mökki on aina mökki.

Sorcerer selling a bag of wind (tied up in three knots of a rope). From Olaus Magnus' Historia de gentibus Septentrionalibus, Rome, 1555. Medieval Macabre.

Läähätyspuhelu

Eilen ollessani silppuamassa sipuleita mangoldikeittoon puhelin soi. Kellonaika ja outo numero saivat epäilemään lehtimyyjää, mutta toisessa päässä olikin Pagistaanin urosvahvistus ja tervehdys Pik Leninin aurinkoisilta rinteiltä. Lähes viiden kilometrin korkeus kuului äänessä lievänä hengästymisenä ja satelliittipuhelu oli lyhyt ja pätkivä, mutta yllätys sai yhtä kaikki sitkeän virnistyksen naamalle lopuksi päivää.

Keittokin tuntui maistuvan tavallista paremmalta.

Yhteistyöhalua

Tiistain kunniaksi esiteltäköön kaksi apostolinmiekan (Neomarica northiana) kukkaa, sen saman, jonka lapsia lähetin keväällä maailmalle. Aamulla auenneet kukat kestävät vain vajaan päivän, joten kasvi osoitti huomattavaa yhteistyöhalua. Pagistaanin siirrettävä työpiste nimittäin suuntaa tänään kohti itää humanisteineen ja nelijalkaisine assistentteineen.

Seurattuani viikkokaudet kukkavanan verkkaista pitenemistä olin synkeän varma, että kukinta osuu jonkin reissuni kohdalle. Mutta eipäs sittenkään.

- - -

Jenni toteaa olevansa "oman elämänsä koomikko ja yhden naisen maaninen show".

Tiedän tunteen. Voi, miten hyvin sen tiedänkään.

Kokonaisen tomaatin syöminen siististi on haastava toimitus, vaikka siihen suuntaisi jakamattoman huomionsa. Jos yrittää samaan aikaan tehdä jotakin muuta - vaikkapa käsitellä kuvia tietokoneella - kerjää hankaluuksia (muistutettakoon vielä, että koneen ääressä syöminen ja juominen on Pagistaanissa toki ankarasti kielletty, noin periaatteessa, yleensä). Niinpä päädyin sullomaan kädessä pitelemäni tomaatin parin haukkauksen jälkeen kokonaisena suuhuni (älkää kertoko äidilleni).

Se ei ollut kovin suuri tomaatti. Mutta kun puraisin sitä, äkillinen paine suhteessa tomaatin ja suuni kokoon oli liikaa. Seurauksena oli yllättävä, voimakas ja irstas purskahdus tomaatin sisälmyksiä päin tietokoneen näyttöä, vastapäistä seinää (!) ja tietenkin näppistä.

Oli elämys kaivella liukkaita tomaatinsiemeniä näppäinten välistä lyijykynän terällä.

Ja oli ilo jakaa tämä elämys kanssanne.

Itkeä vai nauraa

Itänaapurimme ovat aina osanneet nauraa sekä itselleen että vallanpitäjien järjettömyyksille Siperian menolipun uhallakin. Moskova.info-sivustolta löytyy hilpeänkyyninen kokoelma neuvostoaikaisia vitsejä.

"Mielenilmaus Punaisella torilla 1937. Joukko hyvin iäkkäitä vanhuksia kantaa käsissään kylttejä: 'Toveri Stalinille lämmin kiitos onnellisesta lapsuudestamme!'. Vanhusten luokse juoksee mies:
- Oletteko järjiltänne? Kun te olitte lapsia, toveri Stalin ei ollut vielä syntynytkään!
- Juuri siitä me häntä kiitämmekin."

Rantakäärme

Tässäpä vielä yksi kohtaaminen saaristossa. Sympaattinen rantakäärme (Natrix natrix) keltaisine niskalaikkuineen paistatteli päivää keskellä asfalttitietä. Kun kuvanoton jälkeen neuvoin sitä siirtymään tien sivuun - litteä käärme tiellä on kovin surullinen näky - se sähähti ja kiemurteli harmistuneen näköisenä piennarpusikkoon.

Käärmeen liikkuminen on kaunista katsottavaa.

Kehykset pienille asioille

Saaristoretkellä bongattua: lounaanangervokiitäjä (Anthrocera filipendulae).

Samaistuin kovasti Veloenan mietteisiin yksinkertaisesta elämästä. Ajattelin omaa päivääni aamulenkkeineen, kaurapuuroineen ja kymmenen tunnin työrupeamineen. Linssikeiton lämmitystä ja ruisleipää. Kahvia pari mukillista päivässä. Omenoita ja porkkanoita. Illalla kasvimaalle ja kävelemään koiran kanssa, katsomaan kaupunkia alaviistoon harjun päältä.

Aloitettuani virallisesti etätyöt meni jonkin aikaa, että löysin uuden tavan järjestää elämiseni ja olemiseni. Vähitellen arki haki oman, hämmästyksekseni varsin kurinalaisen ja jopa askeettisen uomansa. Kaltaiselleni haahuilijalle se kai onkin ainoa vaihtoehto, jos mieli saada mitään aikaiseksi ilman työyhteisöä ja ylhäältä päin annettuja aikatauluja.

Toki nautin hiljaisesta, omaehtoisesta päivärytmistäni. Veloenan tapaan olen huomannut sen luovan kehykset pienille asioille, kuten rosmariinisilpulle tomaattileivällä, tuoreille nauriille, mesiangervojen tuoksulle hämärän aikaan, kesän loppua enteileville, viileille aamuille. Asioille, jotka jäävät helposti jalkoihin, jos elämää elää kovin suurin pensselinvedoin, toisten sanelun mukaan tai kellon, kalenterin ja kvartaalitalouden pyhässä kolminaisuudessa.

Etäelämässä on kuitenkin kääntöpuolensa. Sitä jää kovin helposti kiinni arkiaskeesiinsa etenkin tällaisina aikoina, kun vakituinen viikonloppuseurakin on omilla reissuillaan. On petollisen keveää ajautua omien rutiiniensa varassa syrjään elämän virrasta, unohtua kellumaan tyyneen poukamaan tai juuttua pyörimään itse luomassaan akanvirrassa. Ihmisten pariin hakeutuminen jää vähiin, koska päivät ovat muutenkin täysiä. Ne liukuvat ohi järjestäytyen viikoiksi toistensa perään.

Jossain vaiheessa alan tuntea oloni vieraaksi seurassa kuin seurassa. Järkeilen, ettei läsnäoloni antaisi kuitenkaan kenellekään mitään (aivan kuin minä sen osaisin päättää), pelkään muuttuneeni yhtä itseäni toistavaksi ja ennalta-arvattavaksi kuin elämänrytmini. On helpompaa ja turvallisempaa puuhata asioita itsekseen kuin markkinoida muille omia mielenkiinnon kohteitaan ja miettiä sitten, pettyvätkö he niihin (kuinka sujuvasti osaankaan ajatella toisten puolesta).

Sitäkin pohdin, käyvätkö puhutut sanani yhä kömpelömmiksi, kun aamusta iltaan ajattelen vain kirjoittamalla.

Lopputuloksena on omituinen sekoitus sosiaalista varpaillaanoloa ja erakon itseriittoisuutta; samanaikaista puheen, katseiden ja eleiden kaipuuta ja nautintoa siitä, ettei niitä tarvita. Tasapainoilen terveellisen, tarpeellisen yksinäisyyden ja liiallisen eristäytymisen välillä tietäen, että ristiriita on osa valitsemaani työtä.

Ja tiedän myös, että toisenlaisiakin aikoja tulee.

Pikkuteitä ja perunapeltoja

Pari päivää poissa työpöydän äärestä tuntui ihan oikealta lomalta. Turun saaristo näyttäytyi sisäsuomalaiselle punaisina tupina, perunamaina ja vehnäpeltoina, ruovikkoisina merenlahtina, tammilehtoina ja mäntykankaina, pyörän vaihteiden kanssa kilpaa sirittävinä heinäsirkkoina sekä keltamataran, metsämansikan ja sateenkostean metsän tuoksuna.



Alun perin mietin saariston rengastien tai sen lyhyemmän version polkemista. Ahvenanmaakin kiinnosti. Ajanpuutteen takia päätin kuitenkin siirtää suunnitelmat tuonnemmaksi ja pistäytyä katselemassa saaristomaisemia parilla päiväretkellä. Lyhimmilläänkin rengasreitteihin olisi pitänyt varata kolme päivää.

Ratkaisu oli hyvä, koska näin ennätin kierrellä kiinnostavia sivuteitä, jalkautua luontopoluille, tutkailla keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalauksia ja pysähdellä kuvaamaan tarvitsematta tuijottaa kelloa ja lautta-aikatauluja.


Lauantaiaamuna sytkyttelin reilun kolmenkymmenen kilometrin matkan Paraisista Nauvoon, jossa kiertelin saaren mukavia pikkuteitä. Kylällä kurkistin Pyhän Olavin kirkkoon ja nautiskelin kalaisasta lounaasta saaristolaisleipineen. Harkitsin hieman Korppoossa pistäytymistä, mutta paluumatkan varrella odottava Lenholman luonnonsuojelualue tammi- ja lehmuslehtoineen ja laidunnettuine hakamaineen houkutti polkemaan takaisin ennen hämäräntuloa. Sitä paitsi päivämatka alkoi olla sunnuntaipyöräilijälle aivan riittävä ilman ylimääräistä neljääkymmentä kilometriäkin.



Kun nyt reissusuunnitelmani olivat muutenkin typistyneet, päätin hemmotella itseäni hostelmajoituksella teltan sijaan. Hyvä niin, koska yöllä satoi niin rankasti, että olisin luultavasti huuhtoutunut telttoineni mereen ja kellunut makuualustallani Tukholmaan. Hyvin nukkuneena kelpasi sotkea vielä muutama tunti ympäri Paraisia ennen suuntaamista kiltisti takaisin kotisorvin ääreen.

Summa summarum, kaikin puolin onnistunut kesäretki! Pilvipoutasää oli mitä parhain pyöräilyyn, eikä vettäkään tullut niskaan kuin parin rymäkän, mutta lyhyen kuuron verran. Mukava olisi ollut jatkaa matkaa edemmäskin kohti karumpaa ulkosaaristoa, mutta ehkä ensi kesänä.

Voitehista vanhin

Olen viime aikoina koonnut siviilitöiden lomassa juttuja erään paikallislehden vesiaiheiseen teemanumeroon. Niiden tiimoilta olen muun muassa kokeillut 20-luvun vesihoitoja, eli istunut synnyinasussani metallipaljussa hoitajan kääriessä kinttuihini vuoroin kylmiä ja vuoroin kuumia pellavakääreitä. En oikein tiennyt, mitä moisesta odottaa, mutta kokemus osoittautui mitä rentouttavimmaksi pistäytymiseksi kylmien kylpyjen ja tervehenkisen joukkovoimistelun aikaan. Mens sana in corpore sano!

Erityisesti tykkäsin hoidon päätteeksi tehdystä kapaloinnista kosteisiin pellava- ja villakääreisiin. Kahdenkymmenen minuutin pötköttely muumiona teki niin painottoman olon, ettei sitä kokeilematta usko.

Työt eivät tekemällä lopu, mutta nyt on parin taukopäivän paikka. Polkupyörän ketjut on rasvattu, karvainen assistentti viety siskolle hoitoon ja Turun saariston keskiaikaiset kivikirkot kartoitettu. Vettä taitaa olla luvassa yhtä kaikki, kuten naistenviikolla kuuluukin.

Tikutiku

Auton vasen vilkku sanoi aamun juttukeikalle ajaessa tikutikutikutiku, vaikka sen olisi pitänyt sanoa tik tak tik tak. Kirosin kohtaloani, joka oli ilmeisesti äkännyt hätävara- ja reissutililleni kertyneen hieman pohjanpeittoa. Eihän sellainen vetele. Löysät pois!

Ennen korjaamoon soittamista älysin kuitenkin vilkaista, olisiko käyttöoppaalla kommenttia asiaan. Ja katso: tikutikutikun kerrottiin tarkoittavan, että vilkun lamppu on palanut. Kuten olikin. Selvisin 90 sentin lampun ostamisella 90 euron remontin sijaan, ja nyt vilkku sanoo taas tik tak.

Joskus näinkin päin.

Ei se tee mitään

Huoltomies kävi katsomassa vessan tiputtavaa vesihanaa ja ilmoitti tulevansa huomenissa vaihtamaan koko hanan. Mainitsin olevani aamupäivän poissa, mutta sen tuskin haittaavan hänen menemisiään.
- Entäs tuo koira, mies kysyi katsellen sivusilmällä karvaista assistenttiani.
- Se vain ilahtuu, kun joku tulee käymään, vakuutin ja kerroin, että ventovieraita on käynyt talossa ennenkin oman väen olematta paikalla.

Kävi ilmi, että miehellä oli hyvä syy huoleensa. Hän kertoi menneensä joskus sovituilla huoltoasioilla asuntoon, jossa oli pikkuinen villakoira. Sen(kin) omistaja oli vannonut, ettei koira tee mitään.
- Kyllähän se sisään päästi. Mutta kun olin lähdössä pois, piski iskeytyi pohjelihakseen kiinni, eikä suostunut irrottamaan otettaan, hän kertoi.
- Jouduin potkaisemaan sen irti. Olin vähällä saada syytteen, kun koira oli kuulemma alkanut ontua tapauksen jälkeen.

Entisenä lehdenjakajana tunsin syvää sympatiaa ja kihelmöintiä omissa pohkeissani. Jostain syystä virkaintoisimmat pihavahdit olivat juuri pieniä villakoiria. Muuan niistä - aprikoosinvärinen uros, jonka juoksulanka oli nerokkaasti kiinnitetty ovesta postilaatikkoon - kantoi minulle ikuista ja katkeraa kaunaa. Jos se tuli omistajansa kanssa kadulla vastaan, vaihdoin suosiolla puolta.

Erään pikkuterrierin omistaja taas seisoi hihitellen vieressä yrittäessäni väistellä pieniä, mutta teräviä hampaita satuttamatta niiden rotankokoista haltijaa ja pudottamatta sylillistä ilmaisjakelulehtiä kuraan.
- Noin se joskus tekköö, pappa hekotti ylpeyttä äänessään.

- - -

Eilen katselin yhtä amerikkalaisista kalmosarjoista, joissa ratkotaan vuosikymmenten takaisia tappoarvoituksia angstisissa film noir-tunnelmissa (minusta vanhoissa ruumiissa on jotenkin enemmän hohtoa kuin vasta-ammutuissa). Jaksossa soi ohimennen Johnny Mercerin ja Henry Mancinin ikivihreä Moon River, joka on sittemmin taukoamatta myllynnyt pääkoppaani sentimentaalisen haikeaa tunnelmaa.

On se kyllä kaikessa sokerisuudessaankin kaunis.

"Moon River, wider than a mile,
I'm crossing you in style some day.
Oh, dream maker, you heart breaker,
wherever you're going I'm going your way.
Two drifters off to see the world.
There's such a lot of world to see.
We're after the same rainbow's end--
waiting 'round the bend,
my huckleberry friend,
Moon River and me."

Pojat

Tämä nauratti tänään.

Katselin aamulla, kuinka varis opetti jälkikasvuaan syömään tuomipihlajasta marjoja. Tai yritti opettaa, kun aikuisen kokoiset ja näköiset poikaset vain paarustivat nokka auki emon perässä ruokaa parkuen. Peräkammarin pojat, yli-ikäiset teinit äidin jääkaapilla.

Mikä piti tulla

Osallistutaanpa kerrankin kuuluisaan viikkovitoseen, jossa tällä kertaa vertaillaan lapsuuden ammattihaaveita ja karua todellisuutta.

1. Mikä sinusta piti tulla pienenä?

Luonnontutkija, biologi, eläinten käyttäytymistutkija. Ehdottomasti (tosin hyvin pienenä olin juhlallisesti ilmoittanut, että "isona minä maalaan ikoneita ja leikkaan leipää"). Lapsuuden idolejani oli Gerald Durrell, jonka kirjat luin lähes puhki muiden luontoa, eläimiä ja kasveja käsittelevien opusten ohella. Keräsin jos jonkinlaisia "näytteitä" ja vietin mökkikesäni nenä maassa pusikoissa rymyten.

2. Mikä sinusta sitten tuli (jos opiskelet: on tulossa)?

Tuli filosofian maisteri, historiantutkija (tällä hetkellä virallisesti tutkijakoulutettava), toimittaja, etäopettaja ja etätyöläinen. Tarvittaessa myös trendikäs "paskaduunari". Toisin sanoen tyypillinen joka paikan humanisti, jonka kapea leipä irtoaa lähinnä peräkkäin laitetuista sanoista ja on joko valmiiksi viipaloitu tai murusina maailmalla.

3. Miksi juuri se? Mikä vaikutti?

Senpä kun tietäisi. Ehkä haluni löytää seurauksille syitä. Tai laiskuuteni päntätä päähäni solu- ja molekyylibiologiaa. Tai se, että tajusin ihmisten käyttäytymisessä olevan ihmeteltävää vähintään yhtä paljon kuin muiden eläinten.

Laajemman meriselityksen voi halutessaan lukea täältä.

4. Oletko samalla alalla kuin (jompikumpi/molemmat) vanhempasi?

En. Paitsi siltä osin, että tarkistan avoimen yliopiston tenttejä ja esseitä äitini tehtyä oman uransa ala-asteen opettajana.

5. Onko sinulla alan koulutusta (jos opiskelet: luuletko saavasi opintojasi vastaavaa työtä)?

On. Ja ikuinen opiskelija hankkii tietysti jatkuvasti lisää. Toimittajan muodollinen pätevyys rajoittuu tiedotusopin perusopintoihin, mutta siinä työ onkin neuvonut tekijäänsä tenttikirjoja paremmin.

Kattara

Viitaten viime kesän Elimäki-henkiseen kasvipostaukseen:

Kattara: levottoman ahdistunut olotila, joka syntyy, kun kukaan ei päivitä blogiaan, keskustelupalstat ovat vaienneet, eikä näin ollen ole mitään syytä olla keskittymättä työntekoon.

Pitäisi hankkia elimäki. Liff.

(Apropos kasvit. Äsken päivääni piristi kohtelias vanha herra, innokas kasviharrastaja, joka soitti ja halusi keskustella Aamulehdessä olleesta puutarhahistoriajutustani sekä kertoa omista kasvilöydöistään. Meillä oli oikein rattoisa juttutuokio, jonka jälkeen tunsin itseni taas vähän vähemmän hiljaisessa etätyöavaruudessa kelluvaksi satelliitiksi.)

Mieluummin

Sitkeä vastarintani murtui. Annoin periksi vuosien taistelun jälkeen. Luovutin. Nostin valkoisen lipun.

Ostin pyöräilykypärän. Mieluummin kuitenkin vastarinta kuin kallo.

Stubbornly and irrationally

Mikä sopisikaan heinäkuiseen sunnuntaihin paremmin kuin luottamuksellinen juttutuokio setä Freudin kanssa? Via Sedis.

Taidanpa toteuttaa tasapainoani itsekontrollin ja spontaanisuuden välillä ja käydä ostamassa jäätelötuutin. Psykoanalyyttisesti suuntautuneet pitäkööt tulkintansa asiasta omana tietonaan.

Freudian Inventory Results

Oral (36%) you appear to be stubbornly and irrationally against receiving help even when it might be the more intelligent option. Anal (43%) you appear to have a good balance of self control and spontaneity, order and chaos, variety and selectivity. Phallic (46%) you appear to have a good balance of sexual awareness and sexual composure. Latency (50%) you appear to have a good balance of abstract knowledge seeking and practicality, dealing with real world responsibilities while still cultivating your abstract and creative faculties and interests. Genital (63%) you appear to have a progressive and openminded outlook on life unbeholden to regressive forces like traditional authority and convention.

Take Free Freudian Inventory Test
personality tests by similarminds.com

Kovin moni

Mies soitti junasta ja kertoi sen lähestyvän hyvää vauhtia itärajaa. Arvailimme, aiheuttaako Pietarin huippukokous tavallista tarkempaa syynäystä. Enpä ihmettelisi. Kavereiden sadat matkatavarakilot pakattuina epämääräisiin säkkeihin ja reppuihin saisivat tullimiehen nenän vipattamaan jo tavanomaisempanakin ajankohtana.

Tuntuu siltä, että myös kovin moni arvon bloggaajakollegoista on kaikonnut tai kaikkoamassa kesälaitumille. Kaverit! Hei! Älkää jättäkö! Olen sulanut kiinni työtuoliini!

Käsivarsi vierailulla

Niin kutsuttu Donin Jumalanäiti, yksi lukuisista Mariaa kuvaavista ikonityypeistä, jotka nimettiin usein paikkakunnan tai luostarin mukaan.

YLE uutisoi Konevitsan Jumalanäidin ikonin tekevän kiertueen Venäjällä. Kyseessähän on niin sanottu ihmeitätekevä ikoni, jonka perimätieto kertoo olevan peräisin 1300-luvulta. Se lienee kuitenkin nuorempi, mahdollisesti 1500-luvulla maalattu. Yhtä kaikki Heinäveden Valamon luostarissa säilytettävä ikoni on tiettävästi Suomen vanhin ja ortodoksisen kirkon huolella vaalima aarre. Se saapui Suomeen sodan aikana Konevitsan luostarin munkkien evakkokuormassa.

"Ortodoksisessa maailmassa ikonien ja pyhäinjäännösten matkailu onkin viime aikoina lisääntynyt.
- Erityisesti Venäjälle pyydetään eri puolilta ortodoksista maailmaa näitä pyhäinjäännöksiä, ikoneja*, vierailulle. Äskettäin juuri Pietarissa oli vierailulla Johannes Kastajan käsivarsi, arkkimandriitta kertoo."

- YLE 13.7.2006

Ajatuksessa pyhäinjäännösten matkailusta noin yleensä on jotakin perin sympaattista, joka vetoaa allekirjoittaneen mustanpuhuvaan huumorintajuun. Kukapa ei välillä haluaisi päästä liikkeelle ja oikomaan luitaan (tai sitä ainoaa luuta)? Aatehistorioitsijan kalsein silmin katsottuna mukana on kuitenkin myös kovia arvoja ja puhdasta politiikkaa. Uskonto ja politiikka kietoutuivat tiiviisti yhteen jo keskiajalla, jolloin enemmän tai vähemmän aitojen pyhäinjäännösten eli reliikkien kauppaaminen oli tiukkaa bisnestä. Kirkon ja valtion intressit eivät edelleenkään eroa aina toisistaan, mistä nykyinen Venäjä on hyvä esimerkki.

Tämä vähättelemättä lainkaan sitä, millainen hengellinen merkitys pyhäinjäännöksen näkemisellä saattaa yksittäiselle ihmiselle olla. Siihen ei pitäisi olla kenelläkään mitään puuttumista, saati aihetta ylenkatseeseen tai ivaan.

Lisätietoa Konevitsan Jumalanäidin ikonista voi lukea professori Aune Jääskisen artikkelista. Pari sanaa pyhäinjäännösten merkityksestä keskiajalla löytyy Historian havinoista.

*Toimittajalle lienee tässä tullut lapsus: yksittäinen ikoni voi olla pyhäinjäännös liittyessään esineenä jonkin pyhäksi julistetun ihmisen elämään, mutta pyhäinjäännöksen ei tarvitse olla ikoni - itse asiassa se harvemmin onkin. Ortodoksisessa kirkossa ikoniksi sanotaan tiettyjen sääntöjen mukaan maalattua kuvaa, joka esittää esimerkiksi Kristusta, pyhiä henkilöitä tai tapahtumia. Syytä lienee mainita vielä sekin, että ortodoksit eivät palvo itse kuvaa, vaan sitä pidetään rukouksen apuvälineenä, "ikkunana" toiseen todellisuuteen.

Kostautuu

Jo ennen aamukahdeksaa olin ehtinyt juosta järven ympäri, pakastaa toisen erän tilliä ja pestä kolme mattoa. Yhdeksältä olin koneen ääressä kirjoittamassa täyttä päätä. Ja tässä istun edelleen ahkerana, aikaansaapana ja tikahtumaisillani itsetyytyväisyyteen erään kuuluisan rupikonnan tavoin.

"'O, Ratty!' he cried. 'I've been through such times since I saw you last, you can't think! Such trials, such sufferings, and all so nobly borne! Then such escapes, such disguises such subterfuges, and all so cleverly planned and carried out! Been in prison... got out of it, of course! Been thrown into a canal... swam ashore! Stole a horse... sold him for a large sum of money! Humbugged everybody... made 'em all do exactly what I wanted! Oh, I am a smart Toad, and no mistake! What do you think my last exploit was? Just hold on till I tell you...'"

- Kenneth Grahame: The Wind in the Willows

Tämä kostautuu vielä. Hybriksen valtaan joutuneita kuolevaisia - niin rupikonnia kuin humanistejakin - kohtaa jumalten viha. Kosmista koivunvitsaa ei tulla säästämään. Näädät ovat jo tulossa.

(Kuva on lainattu täältä.)

Seesteistä

Päätimme karvaisen assistentin kanssa palkita itsemme työteliäästä päivästä. Meiltähän huvittelu sujuu: teimme tuttuun iltalenkkiin lisämutkan ja pistäydyimme Sorsapuistoon lintuja katselemaan. Olihan siellä siivekästä jos jonkinlaista, oli puluja, naakkoja ja sorsia, riikinkukkoja, hanhia ja kanalintuja karvaisilla jaloilla ja ilman (ei siis ilman jalkoja, vaan jalkakarvoja, tai paremminkin -höyheniä).

Lieneekö maailmassa montakaan yhtä seesteistä ja mieltä ilahduttavaa näkyä kuin maata nokkiva kana? Ei liene.

(Paitsi joitakin on.)

Hupenevat

"Minulla ei ole mitään sielua.
On kesä vain.
Kun olen ollut syventyneenä johonkin kukkaseen
olen katsonut peiliin
ja siellä ei ole ollut mitään.
Ulos näen.
On sydänkesä.
Horsmat ovat jo aloittaneet pitkän kukintonsa.
Korkeat keltakukintoiset pietaryrtit
puutarhakukkien vertaiset
ovat nupussa vasta.
Takiaiset ovat seittipiikkisessä nupussa.
En poimi niitä vielä."

- Maila Pylkkönen

On taas lainattava taitavampien sanoja, kun omat vaatimattomat ovat vähissä. Ne hupenevat töihin, joita on heinäkuuksi paljon ja monella rintamalla. Varastot eivät ennätä täyttyä, mieli ei ehdi kuljeskella omia teitään, eikä ajatus tarttua ohimeneviin hetkiin.

On kesä vain.

Pimeni

Minun ja kesäkurpitsojen hiljaiseen pyyntöön vastattiin runsaskätisesti juuri, kun olin luopumassa toivosta ainakin kuluvan päivän osalta.

Maailma pimeni samalla, kun raju tuulenpuuska taivutti rantakoivut vaakatasoon. Ensimmäiset pisarat löivät ikkunalautaan kuin varkain. Sitten kuului jyrinää ja taivas repesi. Ehdin juuri ja juuri sulkea ikkunan; vain päällimmäiset paperit pöydällä kastuivat.

Ulkona on niin hämärää, että valot piti sytyttää keskellä päivää. Pöytätuulettimen hurinaan sekoittuu tasaisen rauhoittava ropina.

Sameanvihreää

Viikonloppuna Espoossa on vähän viileämpää, vähän, muttei paljon. Luen lämmöstä laiskana dekkaria ja katselen vierestä, kun mies pakkaa lähes oman painonsa verran tavaraa kesäreissuaan varten. Lähtö kohti lunta ja jäätiköitä on perjantaina.

Bodominjärvellä kierrämme väkeä kihisevän uimarannan ja kuljemme varjoista polkua kallioille, joilta koirankin voi päästää uimaan. Vesi on lämmintä ja sameanvihreää. Rannalla lojuvat pullonsirpaleet saavat harkitsemaan jokaista kahluuaskelta tarkkaan, hakemaan varovasti varpaansijaa leväisten kivien välistä. Myös Sandy laskeutuu outoon veteen aluksi epäröiden, mutta rohkaistuu pian tekemään tuttuja loikkiaan kepin perässä.

Iltapäivä taittuu kohti iltaa, aurinko kuivattaa koiran turkin kiharaan ja tekee kalliolla istujat velton unisiksi. Paluumatkalla huomaamme, kuinka kuivilla paikoilla kasvavat koivut alkavat kellastua ja pensaiden lehdet roikkua. Tienpientareiden rehevyys on vaihtumassa ruskeaan liian varhain. Maisema läähättää kuumuudessa, joka ei tunnu hellittävän edes illalla.

Kunpa jo sataisi.

Ressu ja B-kuppi

Kuva lainattu täältä.

Sitä unohtuu joskus miettimään asioita. Kaikenlaisia asioita. Varsinkin kuumana kesäpäivänä.

Kuten sitä, miksi niin monissa naisten alusasuissa ja yövaatteissa on nykyisin sarjakuvahahmojen ja muiden killiäisten kuvia. On pinkkejä Ressu-rintaliivejä, suurisilmäisillä kissanpennuilla ja imelillä lauseilla somistettuja paituleita* ja läpikuultavia pikkupöksyjä, joista tuijottaa isopäisiä, japanilaisia animaatiohahmoja. Kokonsa ja malliensa puolesta kyse on selvästi aikuisten pukineista, vaikka ne muuten näyttäisivät kuuluvan lastenvaateosastolle.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Elämässä pitää toki olla lapsekkuutta ja leikkimieltä (lienenkö ainoa, jonka mielestä pitkää ikää toivottavat jogurttimainokset ovat oikeasti hauskoja). Ja ilmiöhän on sinänsä sangen viaton ja hilpeä, hellyttävä suorastaan. Alusvaatehyllyjen äärellä tulee silti pohtineeksi, onko kyseessä jonkinlainen vastareaktio lyhenevälle lapsuudelle. Kun tyttölapselle hankitaan ensimmäiset topatut rintaliivit ja napapaidat jo kymmenkesäisenä, yrittääkö hän seitsentoistavuotiaana ottaa vahinkoa takaisin pukeutumalla Ressu-stringeihin, ostaa jollain ikäryhmänsä hyväksymällä tavalla aikaa olla vielä lapsi?

Vai iskeekö hänelle vasta keski-iän kynnyksellä selittämätön tarve ostaa vaaleanpunaiset rintaliivit, joissa keikistelee Iines Ankka? Kuvastaako ilmiö ikuista teini-ikää, jota nykyajan aikuisten väitetään elävän tai ainakin havittelevan?

Kuka niitä ylipäänsä ostaa (tunnustukset voi toimittaa kommenttilaatikkoon)? Ostavatko niitä kaikki, paitsi minä?

Sitä voisi kyllä työpäivänsä ratoksi miettiä tärkeämpiäkin asioita, jos niikseen tulee. Sellaisia, joista työnantajakin olisi mielissään. Mutta ymmärrättehän, arvon professorit, kolmenkymmenen asteen helle istuu huonosti yhteen bysanttilaisten kirkkoisien edesottamusten kanssa.

*Sana, jonka käyttö tulisi kielitoimiston mahtikäskyllä ja jalkapuurangaistuksen uhalla kieltää. Jalkapuussa istujan olisi luonnollisesti pukeuduttava ko. vaatekappaleeseen.

Kelvotonta

Lehden puolihuolimaton silmäily tuotti taas ilmaista hupia, kun muuan arvostettu elintarvikeliike näytti mainostavan pihvihärän kelvotonta ulkofileetä. Hinta ei oikein kuvaukseen täsmännyt, joten vilkaisin mainosta toisenkin kerran.

Fileen sijasta Pagistaaniin ostettiin mansikoita - varsin kelvollisia - ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Rastaiden violetit terveiset asvaltilla kertovat, että myös mustikat ovat vähitellen kypsymässä. Pian siis painutaan sangot kolisten metsään, vaikka sadosta povataankin vain keskinkertaista.

Asioita kuntoon

"Ihmisten ongelma on se, että he koko ajan korjailevat kuntoon asioita, joita eivät edes ymmärrä. Ainahan me laitamme asioita kuntoon. Mieleemme ei koskaan juolahda, että asioita ei tarvitse muuttaa. Ei todellakaan tarvitse. Tämä on suuri valaistuminen. Asiat kuuluu ymmärtää. Jos ymmärrätte ne, ne muuttuvat."

- Anthony de Mello

Ymmärtäminen vaatisi kuitenkin sekä aikaa että hiljaisuutta, mielenrauhan kahta peruselementtiä, joita ylen puuhakkaalta ja korvaamattomana itseään pitävältä nykyihmiseltä ei koskaan tunnu löytyvän. Niinpä me jatkamme touhuamista, korjailua ja järjestämistä rytmittäen elämämme jos jonkinlaisten projektien mukaan.

Taidankin jättää illalla paperit pöydälle, ohdakkeet sipulipenkkiin, lenkkitossut naulakon alle ja mennä istumaan järvenrantaan ongen kanssa tai ilman. Kaikki löytyvät muuttumattomina paikoiltaan vielä huomennakin (paitsi ohdakkeet ovat kasvaneet hieman lisää), mutta kukaties olen ymmärtänyt jotakin. Muuttunut itse.

Kopsahtaa

Viikonloppuna pohdittua: voiko visiirittömältä moottoripyöräilijältä mennä taju, jos otsikkoon kopsahtaa vauhdissa riittävän suuri ja kovakuorinen sittikoppiainen?

Seurasin ikkunasta, kun harakka puhdisti maasta käsin autoni keulaa. Katseli, kurkotteli ja nyppi, kallisti päätään ja syynäsi tarkkaan, vieläkö ritilästä löytyisi jokin kuusijalkainen makupala. Yli sadan kilometrin vauhti on julma niille, jotka liikkuvat hitaammin. Polkupyörä on tasapuolisempi; kirvat kyllä lentävät suuhun ja silmiin, mutta aina niistä osa selviytyy törmäyksestä.

Enkä ole kuullut kenenkään ajaneen pyörällä ketun tai jäniksen yli.

Ain't no cure

Kesän käännekohdaksi sopiva Puistoblues ei pettänyt odotuksia. Sitä ei tehnyt myöskään dogsitterpalvelu, joka viimevuotiseen tapaan huolehti Pagistaanin nelijalkaisen, Espooseen asemoidun kansanosan tarpeista kaksijalkaisten kadottua reppuineen Järvenpäähän koko päiväksi. Seitsemän ja puoli euroa ei ole huimaava hinta tunnin reippaasta iltapäivälenkistä, vesikupin täyttämisestä ja mielenrauhasta.

Huolettoman viikonlopun jälkeen etätyöläisen arkeen palaaminen on takkuista. Asunnossa seisoo kuuma ilma, joka saa niin humanistin kuin karvaisen tutkimusassistentinkin veltoiksi ja haukottelevaisiksi. Kukkapenkin pionit ovat lakastuneet helteessä ja ikijanoinen kahvipensas näyttää apealta roikkuvine lehtineen. Ilta-auringon valaisema rantasauna, kuikkien huudot ja kirkkaanviileä järvivesi ovat neljänsadan kilometrin päässä. Rakas urosvahvistuksemme matkaa pian Kirgisian vuorille palaten vasta elokuun puolivälissä, pimentyvien öiden ja sieniretkien aikaan.

Kesä tuntuu taas samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä, tyhjältä ja täydeltä, hiljaiselta ja eläväiseltä. Kellun helleaallon mukana yrittäen kiinnittää itseni aikaan ja paikkaan, koetan saada nihkeillä sormillani otteen heinäkuun päivistä, jotka valuvat ohi liian hitaasti ja liian nopeasti. Kirkas valo pakottaa esiin sekä ilot että surut tehden näkyväksi mielen ullakkokomeroissa leijuvan pölyn. Keskikesän kypsä tuoksu muistuttaa jo syksystä ja hajoamisesta, vaikka vielä on aikaa. Elämä on samaan aikaan itkettävän kaunista ja ruman proosallista, hervottoman hauskaa ja vakavaksi vetävää.

Diagnoosi taitaa olla selvä. Blues jäi päälle.

"Sometimes I wonder
What I'm gonna do
But there ain't no cure
For the summertime blues"

-Eddie Cochran

Tien päällä taas

Viime kesän helteisiä bluesmuistoja: lavalla Robert Cray.

Johan tässä on kotona ja työpöydän ääressä vietetty peräti kolme päivää, kun veri vetää Pagistaanin vaeltajakansan taas tien päälle. Suuntana on vaihteeksi etelä yhdistetyn työ- ja huvimatkan merkeissä. Lauantaina kutsuu nimittäin Järvenpään Puistoblues - ja näillä näkymin sääkin taitaa suosia nurmikolla venymistä ja siiderin nautiskelua hyvän musiikin säestyksellä. Kesä!

Mutta, muisti muurahainen

" - Mutta, muisti muurahainen
maalajit luettuansa,
- ei elämä ennen lopu
kuin on kuolema koettu! -
nosti viikset, nousi itse,
astui pitkän pilven alle
etsimään mätäseväitä.
Uunilintu, unilintu,
puupilliä viritti."

- Lauri Viita

Kekomuurahainen (Formica rufa) on elintavoiltaan mahdottoman mielenkiintoinen otus. Ja itsepäinen, kuten juhannusreissulla tuli todettua.

Urosvahvistuksen perheen yläkarjalaisen kesäpaikan pihassa on varastolato. Oven eteen, juuri kulkuväylälle, olivat kekomuurahaiset päättäneet perustaa uuden kolonisaation. Parissa viikossa paikalle oli kohonnut komea keonalku, ja kauempana sijaitsevasta pääpesästä kulki rakennustyömaalle vilkas valtaväylä.

Eihän sellainen käynyt päinsä, niin eläinrakasta kuin talonväki onkin. Niinpä urosvahvistus velipoikineen tarttui lapioihin ja kantoi pesänalun asukkaineen kauemmas metsään huolimatta pakkosiirtolaisten puolustautumisesta terävin leuoin ja happosuihkuin. Vaan kuten arvata saattaa, linnoitustyöt jatkuivat kahta suuremmalla innolla. Poteroita kaivettiin ja häiritsijöille puitiin vimmaisesti nyrkkiä. Saattoi oikein kuulla pienten sotarumpujen paukkeen.

Seuraavien parin päivän aikana veljekset jatkoivat sitkeästi etnisiä puhdistuksia katuharjalla ja lumilapiolla. Ja yhtä sitkeästi muurahaiset palasivat jatkamaan urakkaansa. Järeämmät konstit päätettiin kuitenkin jättää viimeiseksi keinoksi, vaikka allekirjoittanut kommentoikin touhua skeptiseen sävyyn muistaen hyvin Pagistaanin keväisen miehityksen.

Ja kuinka ollakaan: palatessamme sunnuntaina poimimaan lankoehdokkaan paluukyytiin kohti etelää meille näytettiin voitonriemuisena ladonedustaa. Valtaväylä oli siirtynyt puolitoista metriä sivummalle, ja uusi pesä oli rakenteilla paikkaan, jossa siitä ei ollut kenellekään haittaa.

Helpolla ei viesti kyllä perille mennyt.

(Tarkkaillessamme jonkin aikaa pesienvälistä liikennettä huomasimme, että meneillään oli merkillinen kuljetus. Osa muurahaisista oli käpertynyt palloiksi, joita muut kantoivat uuteen pesään. Lieneekö kyse ollut kekomuurahaisyhteisön sisäisestä työnjaosta, joka määräytyy kuulemma iän mukaan: nuoret työläiset tekevät toukkienhoidon kaltaisia sisätöitä siirtyen pesän ulkopuolelle vasta myöhemmin? Olivatko vapaakyydin saaneet näitä noviiseja, joiden ei voinut odottaa osaavan mennä omin nokin uuteen pesään?)

Poppeleita ja jäätelöä

Harmaapoppeli (Populus canescens), lainattu täältä.

Tänään sataa vettä, mutta eilisiltana satoi lunta; vanhojen poppelien siemenhöytyvät lensivät pyrynä vastavalossa luoden rantapuistikkoon surrealistisen tunnelman. Muistin oitis, kuinka ollessani kahdeksanvuotias kävimme automatkalla silloisessa Leningradissa, ja kuinka suurkaupungin kadunvarsille oli kinostunut pehmeää poppelinuntuvaa. Olisin halunnut kauhoa sitä käsiini, mutta vanhemmat kielsivät, sanoivat sen olevan likaista.

Lapsena reissatessaan sitä painaa mieleensä yksityiskohtia, jotka aikuinen sivuuttaa pohtiessaan tärkeämpinä pitämiään kysymyksiä ja kantaessaan huolta jos jostakin käytännön asiasta. Poppeleiden lisäksi muistan, kuinka leirintäalueen puomi oli tehty kirahvin muotoiseksi; kirahvi laski ja nosti päätään ja pitkää kaulaansa. Muistan ihmetelleeni muovipusseja, jotka piti tiukasti ohjatuilla palatsivierailuilla laittaa kenkien päälle, mutta keisarillisten palatsien loistosta mieleen jäi tuskin mitään. Venäläinen jäätelö oli hyvää, joskin erilaista kuin suomalainen, ja sitä myytiin kaduilla matalissa, tasapohjaisissa vohvelitötteröissä. Maitokaupoissa tuntui omituinen, makea tuoksu, sama, jonka tunnistin kymmenen vuotta myöhemmin käydessäni maassa seuraavan kerran.

Muistan tullin katoksessa olleen monta pääskysenpesää, ja muistan kuluttaneeni jonotusaikaa katselemalla lintuja ja listaamalla kasvikirjasta pieneen vihkoon kasveja, joiden nimessä oli jokin eläin. Harakankello, sianpuolukka, käenkaali. Tullimies kyseli isän puukosta ja tahmasi matkavaunun vahakankaisen pöytäliinan pysyvästi violetinkirjavaksi sormillaan, joihin oli tarttunut leimaväriä. Ne tahrat naurattivat meitä pitkään.

Aikuisena olen ihaillut vanhempieni ennakkoluulottomuutta, kun he venäjää osaamatta ja vailla poliittisia itäsympatioita suuntasivat Pohjoismaiden kiertelyn lisäksi omatoimimatkalle Neuvostoliittoon. Ei kai se byrokratian puolesta erityisen vaikeaa ollut, ja molemmat olivat matkailleet maassa aiemminkin. Mutta silti.

Kiitos heidän, olen nyt noitakin poppelinhöytyviä rikkaampi.

Seljankasoppaa

A fisherman holds his catch; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

Sorsanpaistaja kyseli kevyiden kalareseptien perään. Tässäpä varsin maukas ja helppotekoinen seljanka, eli venäläinen kalasoppa. Perinteisesti se tarjoillaan runsaan smetanan kanssa - jolloin keveys jää tietenkin haaveeksi - mutta keitto maistuu mainiolta ilmankin. Jonkinlainen kompromissi arkiherkuttelijalle voisi olla nokare kevytranskankermaa.

Kuten keittoja yleensä, reseptiä voi muunnella vapaalla kädellä. Kalana voi käyttää lohta, kuhaa tai mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Itse tein tätä viimeksi eilen pakastimesta löytämästäni seistä ja lisäsin mukaan suikaloitua varhaiskaalia, purjoa ja tuoretta timjamia. Lopuksi ruikkasin sekaan hieman sitruunamehua, mikä antoi mukavan säväyksen.

Kalaseljanka

300-600 g kalafileitä
1 l kalalientä (2 kalaliemikuutiota/1 rkl kalafondia)
2 laakerinlehteä
1 rkl maustepippureita
3 rkl tomaattisosetta
2 porkkanaa
(palsternakkaa)
3-4 perunaa
2 sipulia
1-2 valkosipulinkynttä
1-2 maustekurkkua
10 oliivia
2 rkl kapriksia
tilliä, timjamia tms.
(ranskankermaa tai smetanaa)

Kuullota sipulia ja valkosipulia kattilan pohjalla öljytilkassa. Lisää mukaan viipaloidut juurekset perunoita lukuun ottamatta ja pyörittele vielä hetki. Lisää kalaliemi tai vesi ja liemikuutiot sekä mausteet. Keitä kotvanen, lisää sitten perunat ja paloiteltu kala. Kun keitto alkaa olla kypsää, heitä sekaan maustekurkkukuutiot, viipaloidut oliivit, kaprikset ja yrttimausteet. Tarkista maku ja hienosäädä tarpeen mukaan.

Paljon elettävää

Juhannukseen mahtui niin paljon elettävää, että kamerakin unohtui rinkan uumeniin. Oli saunomista, uimista kahdessa järvessä, ongella istumista, ahvenenperkuuta, vastantekoa, nauttimista hyvästä seurasta ja ruoasta, keskikesäksi kypsyvien tuoksujen haistelua ja hölköttelyä pitkin rastaanpoikasten kansoittamia metsäteitä asfalttipolkujen sijasta.

Kotiin palatessa tuntuu, kuin lähdöstä olisi kulunut kolmea päivää paljon pidempi aika.

Mutta maanantaiaamuna herätys on jo puoli kuudelta. Taivas on pilvessä, yöllä näyttää sataneen. Napsautetaan puolinukuksissa kahvinkeitin ja tietokone päälle, saatellaan aamupalan jälkeen mies matkaan ja kaivetaan lehti postilaatikosta. Haukotellaan hartaasti, venytellään vähän ja kaadetaan toinen mukillinen kahvia. Mietitään, mistä aloitettaisiin arjen rakentaminen tervetulleen tauon jälkeen.

Jussinjälkeistä uudelleenjärjestäytymistä tosin helpottaa se, että karvainen assistentti on palannut kesälomalta. Tai palautettu kyydittämällä, miten sen nyt ottaa.

Ehyt ja tyyni

"Kun ranta ja heijastus ovat aivan samat
ja ehyt ja tyyni on taivaan ja veden avioliitto,

kun syvä ja kirkas on peilin kuvitelma,
ja eläimet vaeltavat, ja pilvet, ja tumma metsä
humisee syvyydessä ilman tuulta,

tarvitaan vain veteen kastuvan linnun siipi
särkemään harha:
valon ja veden ihastunut tunnustus maailmalle,
ohut kuin silkki, mutta se solmii liiton.

Ja maailma, tuore ja kaunis kuin sateen tai luomisen
jälkeen,
tai mielenmuutoksen tai pitkän sairauden,
on ainoa, raskas, jäsen jäseneltä yksin."

- Eeva-Liisa Manner

Viime aikoina olen pakannut ja purkanut rinkkaani lähes viikoittain. Nyt se on tehtävä taas päästäkseen pois kaupungista, ruuhkaisista marketeista ja kuumasta eteläseinustan pikkuasunnosta. Tie vie tänään itäsuomalaisen järven rannalle, ja lauantaina toisen, sen lapsuudesta tutun.

Nauttikaa juhannuksesta!

Tuppautumatta

Tänään Aamulehdessä kerrottiin kansainvälisestä käytöstutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisten kohteliaisuus jää reippaasti alle keskitason. Tutkimus oli tehty 35 maassa, ja siinä testattiin kansalaisten käyttäytymistä kolmella tavalla. Ensimmäinen oli valmius pitää toiselle ovea auki, toinen myyjän ja asiakkaan kohtaaminen ja kolmas lavastettu tilanne, jossa kokeiltiin, millainen on ihmisten alttius auttaa pudonneiden papereiden kokoamisessa.

Amerikkalaisten kohteliaisuus punnittiin kaikkein korkeimmaksi. Perää pitivät intialaiset.

Mitenkään tulosta puolustelematta jutusta tuli oitis mieleen kohteliaisuus-käsitteen kulttuurisidonnaisuus ja moniselitteisyys. Miten kohteliaisuus tutkimuksessa määriteltiin? Voiko kymmenien maiden asukkaiden käyttäytymistä todella verrata keskenään edes noin yksinkertaisissa tilanteissa? Mikä oli tutkimuksen tekijöiden oma kulttuuritausta?

Esimerkiksi voi nostaa vaikkapa sen, miten myyjä kohtelee asiakasta. Yhdysvalloissa käydessä huomio kiinnittyy aurinkoisiin asiakaspalvelijoihin, jotka heti asiakkaan tullessa sisään väläyttävät valloittavan hymyn ja kysyvät iloisesti "how are you today"? Suomalaista moinen iholle tulo saattaa hämmentää semminkin, kun kysymykseen ei tietenkään edes odoteta vastausta (miksi ihmeessä myyjää kiinnostaisi, särkeekö vieraalla ihmisellä päätä, tai onko tällä töissä murheita). Monesti palveluhenkisyys voi myös olla näennäistä, ulkoa opittuja kulttuurikoodeja, jolloin oikeasti kiperissä tilanteissa kohteliaisuus rapisee nopeasti.

Keskivertosuomalainen on oppinut, että on kohteliasta olla tuppautumatta ja puuttumatta muiden asioihin. Esimerkiksi hyökkääminen keräämään ventovieraan pudonneita papereita voi suomalaisesta tuntua tungettelulta.
- Sehän saattaa ajatella, että haluan urkkia hänen papereitaan. Tiedä miten salaisia ne ovat. Parempi, kun ei puutu koko asiaan.
Niinpä kuvatunlaiseen tilanteeseen joutunut suomalainen mutisee "hupsis" tai "oho", haroo muutaman avuttoman liikkeen papereiden suuntaan ja jatkaa sitten hämillään matkaansa miettien, olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotakin toisin.

Kävin taannoisella idänreissulla mielenkiintoisen keskustelun matkanjohtajamme kanssa, joka on oman taustansa myötä saanut sisäistää sekä venäläisen että suomalaisen kulttuurinormiston. Hän kertoi venäläisten oppaiden olevan usein hämmennyksissään siitä, että suomalaiset kuuntelevat heitä hiirenhiljaa.
- Eikö heitä lainkaan kiinnosta, mitä kerron? Teenkö jotakin väärin, he kyselevät.
Kysehän ei suinkaan ole siitä. Päin vastoin. Suomalaiset osoittavat kiinnostuksensa nimenomaan kuuntelemalla keskeyttämättä. Kysymykset, jos niitä ilmaantuu, esitetään vasta myöhemmin, ja silloinkin mieluiten oppaalle kahden kesken (kysymyshän voi olla niin sanotusti tyhmä, jolloin on olemassa julkisen nolatuksi tulemisen vaara). Väärinymmärrys syntyy, koska monissa muissa kulttuureissa kiinnostus kerrottuun ilmaistaan kyselemällä, elehtimällä ja ääntelemällä. Suomalaisesta moinen eläytyminen tuntuisi omituiselta ja - epäkohteliaalta.

Samaa vaiteliaisuutta ovat muuten ihmetelleet monet ulkomaalaiset luennoitsijat, kunnes ovat oppineet suomalaiselle kulttuurille ominaisen kuuntelukäyttäytymisen salat. Hiljaisuudella osoitetaan paitsi kiinnostusta, myös kunnioitusta puhujan tietämystä ja auktoriteettia kohtaan.

Mitä tutkimuksessa ilmenneeseen epäkohteliaisuuteen tulee, se voi usein olla pikemminkin kömpelöä käytöstä, jossa henkilö on saattanut muutamassa sekunnissa käydä neuroottisen sisäisen painin pohtien, onko epäkohteliaampaa tehdä jotakin kuin jättää tekemättä. Oma lukunsa on aito itsekkyys ja kyvyttömyys tai haluttomuus ottaa muita huomioon. Sitä löytyy jokaisen kulttuurin edustajista. Sitä on myös huomattavasti vaikeampi tutkia, koska se voi yhdistyä ulkoisesti moitteettomaan ja silkoiseen käytökseen.

Ei malttaisi

Pohjoiskarjalaisen paikallislehden leivissä vietetyt hikiset kesät ovat jättäneet sekatyöläishumanistiin jälkensä. Sitä ei malttaisi edelleenkään istua kesäpäiviään koneen ja kirjojen ääressä, vaan pitäisi päästä maaseudulle jututtamaan ja kuvaamaan kylänmiehiä ja -naisia ja joskus kylähullujakin, hämmästelemään suomalaisten loputonta kekseliäisyyttä kesätapahtumien järjestämisessä ja tutustumaan jos jonkinlaisiin tapoihin, joilla ihmiset tienaavat elantonsa tai viettävät vapaa-aikaansa.

Niinpä kaikenlaiset juttukeikkatarjoukset otetaan kesällä vastaan kahta innokkaammin. Tänään kului aurinkoinen tunti jos toinenkin seuratessa YLE2:n maalaiskomedian jatko-osien kuvaamista Vesilahdella. Mukavaa oli, tosin kaipailin hieman entistä työkaveria ja nykyistä ystävää, jonka kanssa tapasimme hoitaa mielenkiintoisimmat keikat yhteisvoimin; toinen kuvasi ja toinen jututti. Tämä olisi ollut juuri sitä lajia.

Illansuussa oli vuorossa valokuvausreissu Valkeakoskelle. Väitöskirja ei näillä eväillä etene, mutta tällaisiakin päiviä tarvitaan. Sitä paitsi allekirjoittanut kuuluu niihin, joiden energiakäyrään ilmaantuu kesällä virtapiikki kaamosajan kustannuksella.

Nukkuahan ehtii talvellakin.

Verenluovutusta helteessä

- Porottaa niin, että hirvittää.
- Hellepäivän jälkeen ongellakin tekee mieli pilkkiä.
- Käki jaksoi kukkua koko yön.

Helle kai pehmentää aivoparkoja niin, että tietoisuuteen putkahtaa toinen toistaan väsähtäneempiä sanaleikkejä. Evolla riitti aurinkoa ja lämpimän jakson herättämiä, nälkäisiä hyttysiä. Pulleat sammakonpojat vilistivät parvina mutaisen järven rantavedessä ja linnut lauloivat vielä innokkaasti, vaikka alkukesä onkin kääntymässä keskikesän puolelle ja poikaset kokeilevat jo omia siipiään. Hyvän mielen havaintoja olivat myös hiekkatiellä päivää paistattanut vaskitsa (Anguis fragilis) ja kulotetusta kuusikosta lentoon noussut hiirihaukka (Buteo buteo).

Retkeilyllisesti Evon alue oli hieman tasapaksu: suurin osa reiteistä on sekametsäpöheikköä halkovia metsäautoteitä, vaikka mukaan mahtuu mukavia harjupolkujakin. Evoon mielivän on hyvä tietää myös se, että alueen kartat uusitaan lähiaikoina. Tämänhetkiset retkeilykartat eivät näytä läheskään kaikkia teitä ja polkuja. Me emme sitä arvanneet, mikä sai aikaan muutaman kilometrin hikisen harharetken ja jonkin verran rämpimistä tiheässä rääseikössä.

- - -

Allekirjoittanut kuuluu niihin sosiaalisiin arkajalkoihin, jotka välttävät muille ihmisille huomauttelua viimeiseen asti (ja purkavat sitten katkeraa mieltään virtuaalisesti). Lauantai-iltana en kuitenkaan malttanut olla pistämättä nokkaani naapurin asioihin, lähinnä siksi, että kyseessä ei ollut yksinomaan naapurin asia.

Istuessamme laavulla iltaa alkoi vähän matkan päässä olevalta tulipaikalta kuulua halkojen hakkaamisen ääntä. Pian se muuttui ritinäksi ja paukkeeksi, joka kuulosti epäilyttävästi kosteiden puiden polttamiselta. Ei siinä muuten mitään, mutta kun metsäpalovaroitus on ollut voimassa jo pidemmän aikaa, ja auringossa päiväkausia paahtunut kangasmetsä on rutikuiva.

Erinäisten maastopalojen sammutusurakoita sivusta seuranneena en malttanut istua aloillani, vaan pistäydyin paikalla, jossa nelihenkinen perhe oli kuin olikin kasannut nuotiopaikalle kipinöivän roihun. Pyysin anteeksi häiriötä ja toivoin, etten pilaa heidän iltaansa muistuttamalla metsäpalovaroituksesta. Vastaukseksi sain ystävällisen tervehdyksen ja kysyviä katseita.
- Sitä vain, että avotulen teko on kielletty. Metsä on nyt todella kuiva, selvensin.
- Siis tarkoittaako se, ettei me saataisi sytyttää notskia?
- Juu, sitähän se tarkoittaa.

Pitäisiköhän säätiedotuksissa muistuttaa useammin siitä, mitä metsäpalovaroitus käytännössä merkitsee? Ei niinkään sitä, että metsässä liikkuessaan on varottava mahdollisen tulipalon tielle joutumista, vaan sitä, että avotulta ei saa sytyttää. Ei edes merkityillä nuotiopaikoilla.

Keksitään muuta

Kun ei saa istua eikä kitkeä, keksitään työntäyteisen viikon päätteeksi jotakin muuta. Pakataan vaikkapa rinkka, otetaan mukaan uikkarit ja onkikamppeet, tehdään urosvahvistuksen kanssa treffit Hämeenlinnan rautatieasemalle ja suunnataan metsään. Evon retkeilyalue onkin vielä katsastamatta.

Harmillista suunnitelmassa on se, että jäätelötreffit jäävät Pagistaanin edustajistolta väliin. Syökäähän pallo tai pari minunkin puolestani! Mitä tahansa muuta, paitsi suklaata. Suklaa kun on parasta suklaana ja jäätelö jäätelönä, aivan kuten salmiakki salmiakkina ja lakritsi lakritsina. (Olen aina pitänyt itseäni suorastaan hävettävän kaikkiruokaisena, mutta löytyypä sellaisiakin syötäviä, joita mieluiten kartan. Suklaajäätelön ja salmiakkilakritsin lisäksi mieleen tulevat raaka varsiselleri ja tippaleivät, jos asia nyt ketään vähimmässäkään määrin kiinnostaa.)

Ja nauttikaa muutenkin kesäisestä viikonlopusta! Älkää tehkö samoja virheitä kuin allekirjoittanut, joka liian innokkaan kasvimaalla kyykkimisen lisäksi levitti hartioihinsa aurinkovoidetta turhan huolettomasti jättäen parin kämmenen kokoisen lämpäreen kokonaan käsittelemättä...

Ei saa istua

Tuskin on polvi saatu kutakuinkin kuntoon, kun kone yskähtelee taas. Ikäkö jo alkaa painaa, vai ovatko humanistin vaatimattomat harrasteet liian vaarallisia?

Tiistaina kasvimaalla ihmettelen, kun pari kertaa pystyyn noustessa oikea jalka ei tahdo ottaa painoa päälleen. Sama toistuu myöhemmin. Koipi tuntuu muutenkin oudon heiveröiseltä. Kun aamulenkillä saan pelätä tuuskahtavani vauhdissa nenälleni jalan pettäessä alta, päätän hypokondrikon maineen uhallakin kysyä taas kerran neuvoa YTHS:n kilteiltä terveydenhoitajatädeiltä. Ihmettelen kiusan alkaneen yht'äkkiä kasvimaalla kykkimisen myötä.

Käsky käy marssia vielä samana päivänä fysioterapeutille. Taas. Nolottaa hiukan.

- Tyypillinen iskiasvaiva, kuuluu tuomio ja selitys, kuinka kumartelu ja kyykistely voi painaa alaselässä iskiashermoa. Se taas tuntuu jalan halvausmaisena heikkoutena.
- Viikossa sen pitäisi palautua ennalleen, kunhan venyttelet ahkerasti. Kitkeä et saa, etkä istua pitkiä aikoja kerrallaan.

Onpa tämäkin. Ensin lenkkeilevältä istumatyöläiseltä kielletään liikkuminen, muttei istumista. Sitten istuminen, muttei liikkumista. Onneksi ei sentään yhtä aikaa. Ja onneksi kyse on varsin pienistä vaivoista.

Mutta kasvimaa on kitkettävä loppuun, hermopaineita tai ei, joskaan sitä en katsonut aiheelliseksi sanoa ääneen. Sisko pistäytyi sopivasti talkooapuna, mutta vielä on musta- ja punajuuret pelastettava juolavehnän ja ohdakkeiden hirmuvallalta.

Hyvä alku

Kasvimaalle levitettävä hallaharso on mainio keksintö. Sen suojissa taimet saavat hyvän alun kasvuun.

Valitettavasti se koskee kaikkia taimia.

Kun palstaviljelijä siemenet kylvettyään ja harson levitettyään lähtee viikoksi reissuun, ja kun tuon viikon ajalle osuu kylmien öiden sijaan sekä kesäsateita että helleaalto, odotettavissa on jännittäviä hetkiä. Etenkin, kun vuosia viljelemättä olleelle savipellolle on kehittynyt vankkajuurinen perusasujaimisto, jonka elämänhalua edelliskesän kitkemiset - lannoittamisesta puhumattakaan - näyttävät lähinnä voimistaneen.

Silloin toimitaan näin.

1. Nostetaan harsoa varovasti.
2. Vedetään henkeä ja koetetaan voittaa halu karata paikalta. Myös ääneen parkuminen herättäisi kiusallista huomiota.
3. Mietitään, voisiko ohdakkeita syödä (aasi Ihaa ainakin söi).
4. Kun ensipaniikki on mennyt ohi, tarkistetaan ruutupaperille väsätystä kartasta, mitä kyseiseen penkkiin on tullut kylvettyä.
6. Laskeudutaan epäergonomiseen ja epäesteettiseen asentoon, jossa silmät ovat viisitoistasenttisen, turkkimaisen rikkakasvuston* tasalla.
5. Aletaan etsiä merkkejä porkkanantaimista. Tässä on syytä olla sitkeä ja periksiantamaton.
6. Kun hennot, parisenttiset taimet on paikallistettu, unohdetaan kello, lisätään aurinkovoidetta ja käydään työhön aloittaen suurten linjojen raivaamisesta hartiavoimin ja edeten kirurgin tarkkuutta vaativaan sormenpäätyöskentelyyn.

Toistetaan yhtä monta kertaa kuin kasvimaalla on penkkejä. Hoetaan voimasanojen sijaan vanhaa kiinalaista sanontaa, jonka mukaan puutarhanhoito antaa elämälle tarkoituksen.

*Reiluuden nimissä on huomautettava, että rikkakasvi on täysin subjektiivinen, etten sanoisi syrjivä määritelmä. Poliittisesti korrektimpaa voisi olla puhua "kasvista, joka on väärässä paikassa ihmisen suunnitteleman maan hyötykäytön kannalta".

Kaupunkihanhet

Kovin ovat somia kanadanhanhen (Branta canadensis) lapset, vaikka itse lintu kuuluukin tuontilajeihin, joiden soveltuvuudesta suomalaiseen luontoon on monia mielipiteitä. Kookkaat hanhet kun parturoivat tehokkaasti niin viljanorasta kuin nurmikoitakin jättäen jälkeensä melkoisen määrän guanoa. Ensimmäiset istutukset tehtiin jo 60-luvulla, mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin laji sai ilmaa siipiensä alle aloittaen tehokkaan leviämisen niin meren kuin järvienkin rannoille.

Poikasten kanssa liikkuvien kanadanhanhien sanotaan puolustavan jälkikasvuaan kovaotteisesti, mutta ainakaan Helsingin Seurasaaren hyvinvoiva hanhikanta ei suuremmista kaksijalkaisista juuri piittaa. Tämäkin urbaani perhe torkkui kävelytiellä, jossa ihmiset kulkivat metrin päästä poikasista.

- - -

Seurasaaren kupeesta löytyy pikkuinen "rautakautinen kauppakylä", joka on rakennettu lähinnä harrastajavoimin. Sunnuntaina paikalla oli taitavasti tehtyihin muinaisasuihin pukeutunut pariskunta, joka takoi ja myi koruja ja muita pikkuesineitä.

Heidän puuhiaan pysähtyi katsomaan japanilaisen näköinen perhe. Eräs naisista innostui juttelemaan ahjon parissa askaroivan sepän kanssa.
- So, you are from Lapland, hän päätteli. Mies valisti hieman huvittuneena olevansa aivan tavallinen eteläsuomalainen.

Lapin matkailullinen vetovoima taitaa osaksi selittyä varsin erikoisilla mielikuvilla.

Oiva tilaisuus

Kuva-arkistojen pölyisistä uumenista: Mylläreiden Leo Sevets soolokeikalla Rääkkylän Kihauksessa vuonna 2000. Sittemmin imago on hieman muuttunut, kuten yhtyeen kotisivuilta näkyy.

Pagistaanissahan ei mainostamista harrasteta, mutta muistutettakoon nyt kuitenkin, että tänään Tampereen Klubilla on tarjolla Mylläreiden rouhakkaa folkrockia (folk-sanan viitatessa tässä tapauksessa kansanmusiikkiin, ei protestilauluihin). Karjalan-, suomen- ja venäjänkieltä suvereenisti yhdistelevän petroskoilaisyhtyeen keikka on nimittäin oiva tilaisuus päivittää käsitystään siitä, mitä kansanmusiikki nykypäivänä on.

Mylläreiden visiitti on osa monipäiväistä Pispalan Sottiisi-kansantanssitapahtumaa. Tosin hieman harmittaa, että jälleen kerran kiinnostava keikka osuu juuri arki-illaksi ja vieläpä myöhäiseksi sellaiseksi.

Tuulessa

Viime viikkoa kuvannee hyvin se, että ennätin sisäänajaa uusia juoksutossujani viidellä eri paikkakunnalla: Tampereella, Liperissä, Sortavalassa, Viipurissa ja Espoossa. Väliin mahtui tuntitolkulla junassa, bussissa ja laivassa istumista, yksi tiivis tutkijakoulutapaaminen, kaksi luostarivisiittiä, sekä uusia että ennestään tuttuja paikkoja, runsain mitoin tummaa suklaata, smetanaa ja borschkeittoa, kymmeniä ennen tapaamattomia ihmisiä, paljon yksinpuhelua sekä - onneksi! - myös muiden tarinoiden kuuntelemista ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Ja oppimista. Yksi omaisteni ahkerasti viljelemistä, kieltämättä varsin osuvista sananlaskuista on "opissa se on variksenpoika tuulessa". Ehkä sitä vähitellen alkaa uskoa, että niin karmaisevia kuin uudet haasteet joskus ovatkin, niiden vastaanottamisesta on yleensä ottaen enemmän hyötyä kuin haittaa. Ja toisinaan jopa hupia.

Vaikkei juuri puhurin kourissa räpistellessä siltä tuntuisikaan.

Kuvassa on Laatokka, Karjalan meri.

Soitetut puhelut

Mitähän pitäisi päätellä siitä, että puhelimeni soitetut puhelut-valikkoon on ensimmäiseksi ilmestynyt numero 666? Toisinaan näppäinlukko kyllä aukeaa itsestään, mutta...

Reissu on onnellisesti ohi; huomisaamuna vielä kerran rinkka selkään ja Espoon etapilta kotiin Tampereelle.

Kansallisromantiikkaa ja kallioita

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen lähtö 1893-1894. Maalaus on vertauskuva muinaisuskon väistymisestä kristinuskon tieltä. Lainattu täältä.

Vietimme sateisen lauantai-iltapäivän Tampereen taidemuseon Akseli ja nuori Suomi-näyttelyssä, joka yllätti monipuolisuudellaan ja laajuudellaan. Ilahduttavaa oli myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) taiteilijanuran liittäminen historialliseen ja aatteelliseen yhteyteensä, kansallisromantiikkaan ja Suomen itsenäistymispyrkimyksiin. Hyvä taustoittaminen tuo elämänkertanäyttelyihin ihmeesti lisäsyvyyttä.

Sokerina pohjalla olivat taiteilijan kymmenvuotiaan Jorma-pojan piirustukset ja maalaukset perheen Afrikan-matkalta. Eipä pudonnut omena kauas puusta.

Näyttely on Tampereella lokakuun alkuun saakka. Kannattaa käydä katsomassa, jos taide- tai aatehistoria kiinnostaa - tai jos haluaa vain nauttia monipuolisen taitajan kädenjäljestä.

- - -

Tänään Pagistaanin edustajat jalkautuivat kansallisromanttisiin kalliomaisemiin viime kesänä aloitetun, epävirallisen kiipeilykoulutuksen merkeissä. Urosvahvistus opasti ja varmisti ja allekirjoittanut kipusi. Sitten urosvahvistus kipusi ja allekirjoittanut oli köyden toisessa päässä ottamassa alkutuntumaa varmistamiseen. Varmistaja on se, joka pitää huolen siitä, ettei kiipeäjän mahdollinen putoaminen pääty maankamaralle.

Jälkimmäinen puuha oli pelottavampaa, vaikkei tekniikka antanut juuri mahdollisuutta tolloilemiseen.

Huomisaamuna suuntaamme Sandyn kanssa lemmikkivaunussa itään. Sandy jää kesälomanviettoon allekirjoittaneen jatkaessa keskiviikkoaamuna Helsingin kautta vielä idemmäksi. Nauttikaahan alkukesän vihreydestä!

Nimitys

Pagistaanin nelijalkainen puolustusministeri on omavaltaisesti nimittänyt itsensä myös maa- ja metsätalousministeriksi.

Olin nostanut päivällä ulkona karaisemani kurkuntaimet yöksi eteiskäytävän lattialle, jonne ne jäivät aamulla asioille lähtiessäni. Virkaintoinen ministeri oli käynyt poissaollessani tarkistamassa tilanteen ja päätellyt taimien kaipaavan latvomista.

Siistiä jälkeä, ei voi kieltää.

Tähän saakka olen luullut, että hortonomisia taipumuksia on ollut vain kansalainen Selmalla, joka sai taannoin poliittisen turvapaikan Joensuusta. Sen erikoisalaa on kukannuppujen katkominen sekä pihalla että ikkunalaudalla, jos se vain jälkimmäiselle ylettyy.

Paviaanit puvuissa

Muuan yrittäjä ilmaisi Aamulehden yleisönosastossa tuohtumuksensa SAK:n televisiomainoksesta, jossa yrityksen työntekijät rinnastetaan hysteerisesti raatavaan apinalaumaan ja yritysjohtaja despoottiseen laumanjohtajaan. Kirjoittajan mielestä mainos pelottelee ihmisiä ja luo ikäviä mielleyhtymiä.

Ymmärrän hyvin yrittäjän harmistuksen, mutta minusta mainos on kärjistyksineen aika hauska. Ihmisapinoita ja laumaeläimiähän tässä ollaan, mitä nyt olemme vuosituhansien myötä vaatettaneet itsemme pikkutakeilla, jakkupuvuilla ja kulttuurisella normistolla. Sitä paitsi mainoksen lauman käyttäytyminen ei ole juuri kummempaa kuin tosielämän ihmislaumankaan, jos jälkimmäisestä kuoritaan pois muutama kerros kirjoittamattomia käytöskoodeja.

Juuri se tekee rinnastuksesta huvittavan - ja se, etteivät apinat harrasta kvartaalitalouden kaltaisia älyttömyyksiä. Gorilla- tai paviaanilauman johtaja on pomo, selvä se, mutta ei se usuta alaisiaan säntäilemään paikasta toiseen pörssikäppyröiden perässä. Toisin kuin yleisönosaston yrittäjä, en näe mainosta syyttävänä sormena yritysjohtajien suuntaan, vaan koko nykyisen maailmanmenon karnevalisointina, naurettavaksi tekemisenä.

Tulkinta onkin aina katsojan silmässä.

Muissa eläimissä näemme itsemme, halusimme tai emme, me luomakunnan kruunu-kompleksista kärsivät karvattomat kädelliset. Itävaltalainen etologi Konrad Lorenz (1903-1989) - jonka teokset luin lapsena melkein kirjaimellisesti puhki - osuu minusta asian ytimeen:

"Oikeastaan nauran hyvin harvoin millekään eläimelle, ja jos nauran, huomaan yleensä jälkeenpäin, että olenkin nauranut itselleni, ihmisolennolle, jonka eläin enemmän tai vähemmän säälimättömänä karikatyyrinä on asettanut katseltavakseni. Me seisomme apinahäkin edessä ja nauramme, mutta emme naura nähdessämme perhostoukan tai etanan, ja kun merihanhikoiraan prameilevat soidinmenot näyttävät meistä suorastaan uskomattoman koomillisilta, johtuu tämä vain siitä, että nuoret ihmiset käyttäytyvät hyvin samalla tavalla."

-Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1975.