Kalkkikiveä ja keltavuokkoja

Pagistaanin perinteiksi on muodostumassa vappupatikka joissakin lähiseudun pienistä kansallispuistoista tai retkeilyalueista, joiden katsastamiseen yhden yön retki riittää hyvin. Tällä kertaa jätimme kuitenkin teltan kotiin ja kävimme päiväselti kurkistamassa Torholan luolaa ja sitä ympäröiviä lehtoja.

Kalkkikiveen kovertunut onkalohan on Suomen suurin luola ja jo sellaisenaan varsin eksoottinen käyntikohde (otsa- tai taskulamppu on syytä olla mukana, muuten ei ole juuri asiaa suuaukkoa pidemmälle), mutta mielenkiintoisen lisän visiittiin tuo kalkkipitoisessa maassa viihtyvä lehtokasvillisuus. Kevätkukkijoista parastaan antoivat sini-, valko- ja keltavuokot ja violetti pystykiurunkannus.

Vielä pari viikkoa, ja maisemaan vaivihkaa tihkuva vihreä on ottanut vallan harmaasta ja ruskeasta. Metsä elää ja hengittää, se laulaa, rapisee ja lehahtelee, näkökentän laitamilla on jatkuvaa liikettä, joka katoaa katseen tieltä.

Karvainen assistentti ei keltavuokoista piitannut, mutta ojanvarresta löytyneet peuran tai kauriin luut saivat jakamattoman huomion. Mukaankin niitä olisi pitänyt saada ottaa.

Tekoja

Sitä törmää usein keittiöpsykologiseen väitteeseen, että keskivertomiehelle rakkaus on tekoja enemmän kuin sanoja.

Pistäytyessäni sunnuntai-iltana kotona reissujen välillä naarasvaltaisen Pagistaanin urosvahvistus - jonka kanssa meillä on ollut yhteinen postiluukku puolen vuoden ajan - tuumasi ohimennen, että "paluuta ei sitten ole".
- Siis mihin?
- Nyt ei enää voida erota.
- Täh?

Mies selitti laittaneensa lauantaipuhteenaan kaikki cd-levymme yhteen (ja niitä on paljon, kiitos tuon minua innokkaamman musiikkiharrastajan), järjestäneensä ne aakkosjärjestykseen ja poimineensa erilleen levyt, joita löytyi kaksin kappalein.

Lutherin herkkupostillat

Tukholman keskiaikaisen museon "luostaripuutarhassa" kukkivat jouluruusut.

Palasin eilen karvaisen assistentin kanssa junakyydillä kotiin. Yleensä vierastan hän-pronominin käyttämistä eläimistä, mutta olimme varsin otettuja nuoren konduktöörin kohteliaasti ilmoittaessa, että "hänen lippunsa maksaa viisi euroa" ja kysyessä varmemmaksi vakuudeksi, että "matkustaako hänkin koko matkan Helsinkiin".

Nelijalkainenkin matkustaja on toki asiakas, eikä jotakin oletusarvoisen likaista ja junaan oikeastaan kuulumatonta, jonka läsnäolo saa konduktöörin vasiten muistuttamaan, ettei penkille sitten ole asiaa.

- - -

Aikoinaan paikallislehtitöissä naureskelimme työkavereiden kanssa, miten lounasaikaan juttua kirjoittaessa Kalaniemi tahtoo vääntyä kanaliemeksi ja sitä paitsi sisäpaistiksi.

Eilen Valamon luostarin kirjastossa ilmiö nousi uusiin ulottuvuuksiin. Silmiin osui kirja nimeltä Lutherin herkkupostillat, ja lounasta halajava mieleni kehitti oitis kuvan jonkinlaisista saksalaishenkisistä tortilloista, kenties öylättiin käärityistä.

Visio oli niin elävä, että toinen vilkaisu opuksen nimeen tuotti vääjäämättömän pettymyksen.

Koetukselle

Jopa allekirjoittaneen viehtymys makaaberiin joutuu koetukselle naapureiden asetettua näytteille taistelussa kaatuneiden ja salamurhattujen kuninkaidensa verisiä vaatteita sekä Kustaa II Aadolfin (1594-1632) täytetyn sotaratsun.

Vaikuttavaa.

Reppu on pikaisesti purettu ja pakattu uudelleen; suunta käy ensin luennoille ja sitten kohti lentokenttää ja Rovaniemeä. Ekologinen selkäreppu painaa kyllä kiusallisen paljon enemmän. Sitä kun luulisi, ettei historiantutkijalla - varsinkaan aloittelevalla - voi olla minnekään niin kiire, että lentäminen olisi ainoa vaihtoehto. Vaan joskus on.

Onneksi ensi viikolla helpottaa taas.

Vientiä

Seuraavan puolentoista viikon ajan allekirjoittaneella on vientiä kuin sammakonpojalla äkeen alla (sisko muistutti mieleen tuon perin kuvaavan sanonnan, jota isä on mielellään viljellyt). Yleensä työperäiset liikekannallepanot ovat suuntautuneet itänaapuriin, mutta huomisaamuna nokka on käännettävä kohti Tukholmaa ja vähän suurempia kinkereitä, jotka kestävät sunnuntaihin saakka.

Nyt on koeteltava siipiään yksin, kun aiemmissa kansainvälisissä koettelemuksissa me tutkijanalut olemme uiskennelleet kuin telkänpojat viisaampiemme vanavedessä. Toisaalta neljänsadan ventovieraan joukossa on turvallista tumpeloida.

Palataan, kunhan ehditään.

Näkisittepä

Helsinki City Run-juoksutapahtuman järjestäjiltä tuli sähköpostitse viime hetken joukkomaanittelu. Kiitos, mutta ei kiitos; samalle päivälle on jo muuta ohjelmaa (tervetuloa mukaan), eikä tungoksessa tanssahtelun kokemusta ole muutenkaan kiirettä uusia. Etenkään, kun ilosta saisi maksaa puolensataa euroa.

Mutta postin mukana tarjottiin mahdollisuutta ostaa kuva itsestään viime vuoden maalisuoralla. Rätkänaurua! Päivän pelastus! Olen kaukana kaunottaresta ja alistunut näyttämään valokuvissa juopolta, vipsahtaneelta tai muuten vain elähtäneeltä - mutta voi pojat, näkisittepä tuon otoksen.

Ehei, ette kyllä näe.

Kyse ei ole niinkään turhamaisuudesta. Ajatus siitä, että joku virtuaalituttu tunnistaisi minut kadulla tuon kuvan perusteella on liian pelottava.

Harkitsin tosin tilaamista; kuvalla voisi säikäyttää vieraisille tulevat lapset hiljaisiksi, jos tarvetta on ("tulkaapa katsomaan, mitä tädillä on piirongin laatikossa"). Tai sen voisi pudottaa yläkerran postiluukusta varoituksena siitä, mitä alakerrassa asuu.

Lauta

- Jumalauta tänne!
Kovasti hämmästyin uimahallissa ronskia tapaa, jolla opettaja kutsui alle kymmenvuotiaan katraansa altaan reunalle.

Kun natiaiset sitten alkoivat kuuliaisesti palauttaa kelluntalautojaan opettajalle, syttyi oivalluksen lamppu:
- Ja lauta tänne!

Pitäisiköhän käydä taas huuhteluttamassa korvansa.

Kastelupulma

Kevään ensimmäinen juoksulenkki shortseissa tuntuu aina yhtä juhlavalta. Polunvarren männyt tuoksuivat jo kesäpäivältä ja kuivien lehtien seasta kurkkivat vuokkojen virkeät naamat.

- - -

Ikkunoiden pesun aloittaminen tapaa olla joltisenkin nihkeää, mutta lopputulos on palkitseva, eikä itse puuhakaan erityisen vastenmielistä. Parin seuraavan päivän ajan lasien kirkkaudesta iloitsee aina ulos katsoessaan. Samalla, kun siihen tottuu, alkaa harmaa pölykerroskin taas laskeutua ruuduille.

Myös parveke tuli viikonloppuna rymyttyä viimeistelyä ja kasveja vaille kesäkuntoon. Vaikka ensi kesä vietettäneenkin ilman viljelypalstaa, voi isolla länsiparvekkeella onneksi kasvattaa yhtä sun toista. Kesän reissujen myötä eteen tulee kuitenkin nousemaan pulma: mistä löytyy sijaiskastelija kasvikansalle? Aiempina kesinä samalla paikkakunnalla on asunut omaisia, joiden kanssa kastelukysymys on hoitunut vaivatta ja vastavuoroisesti. Pääkaupunkiseudulla välimatkat ovat niin pitkät, että kaverin tai tuttavan pyytäminen käymään pari kertaa viikossa tuntuu kovin kohtuuttomalta (heistä kukaan ei asu aivan lähitienoilla).

Naapureihin Pagistaanin kansalaiset ovat perusystävällisissä tervehtimisväleissä, jotka eivät nykyajan jähmeässä kaupunkikulttuurissa oikein riitä kasvinhoidollisiin vetoomuksiin. Ei sitä vain kehtaa soittaa naapurin ovikelloa ja pyytää tätä kastelemaan tomaatintaimiaan tai kirjovehkojaan. Voi tietysti kysyä, miksei kehtaa - samallahan voisi tarjota vastavuoroista apua. Mutta.

Plantsittereille olisi sosiaalisesti sirpaloituneessa kaupunkikulttuurissa varmasti tilausta, jos vaikkapa 4H-liitto sellaisia ryhtyisi välittämään. Järjestö toiminnan takana lisäisi ihmisten uskallusta päästää vieras tyhjään kotiinsa, ja hyvästä palvelusta maksaa mielellään. Esimerkiksi dogsittereista olemme parin asiointikerran perusteella saaneet yksinomaan hyviä kokemuksia.

Ikivanha

Kivi tuntui käden alla kylmältä ja torjuvalta - kokemattomalla ensin pelon häivähdys, tarrautuminen, takova sydän - mutta suostui sitten yhteistyöhön, näytti sijat sormille ja varpaille, salli kömpelöiden kädellisten leikin. Ehkä hieman huvittuikin hetken lapsista, kohta jo mullaksi muuttuvista, tuo ikivanha ja paljon nähnyt.

Kallion juurella tuulensuoja ja iltapäivän unettava lämpö, kekomuurahaiset ahkerina jo.

Keväisin

Keväisin sitä kaipaa pihaa, jota haravoida hiljakseen. Pihaa, jossa voisi ruoputtaa varovasti esiin sipulikasvien piipat ja pionien punaiset nyrkit; tarkkailla, mitä nousee ja mistä, hämmästyä kerta toisensa jälkeen, kun vihreää on aina enemmän kuin eilen.

Onneksi ihmetellä voi ilman pihaakin.

- - -

Monien muiden tavoin allekirjoittanut ihmettelee myös sitä, voiko huippuyliopiston todella noin vain perustaa. Silläkö se on hyvä?

Rahalla toki saa ja hevoisella pääsee, mutta silti.

Tulevat ja menevät

Tämä sanoja rakastavalle sopiva meemi on poimittu Veloenalta. Kaikkiin löytyisi kosolti enemmänkin vaihtoehtoja; sanat tulevat ja menevät, joskus jotakin käyttää enemmän, joskus vähemmän, uusia lempisanoja ja inhokkeja ilmestyy, entiset suosikit unohtuvat, kuulee meheviä murreilmaisuja, joita sitten itsekin ryhtyy huomaamattaan viljelemään (olen huomannut olevani varsin perso uusille, makoisille sanoille). Mutta tehdään nyt jonkinlainen katsaus.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:

Suosikkilistalta löytyvät esimerkiksi supiainen, kärsä, toukka, pesiä ja kuhjottaa.

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:

Kaunein? Niitäkin on paljon, ja on vaikea erottaa äänneasun estetiikka sanan herättämistä mielikuvista. Esimerkiksi kaljoitella on äänteellisesti herkkä sana, mutta silti mieleen ehättävät ennemmin suolammen tai viljahalmeen kaltaiset, topeliaaniset klisheet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Mie, sie, mitähän, jumpe, jaahas.

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Kyllä elämä kantaa. Koska se on totta - kantaa se, vaikka retuuttaakin toisinaan jalasta kuin lapsi räsynukkea.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Luultavasti en edes muista pahimpia tähän hätään, mutta rieha, ilakoida, elämys ja vavahduttava ovat aika hyytäviä. Samaten puistattavat kaikki tahtotilan ja innovatiivisen kaltaiset, merkitykseltään hämärät muotisanahattarat, tuo verbaalinen katinkulta, jota konsultit tapaavat tarjoilla päättäjille koreilla käppyröillä ja taulukoilla höystettynä.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Kyllä elämä kantaa. Vaikka se onkin totta.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:

Hienoa - tai jokin vastaava kehu. Olen kiitokselle kovin kipeä, vaikken mielelläni sitä myönnäkään, ja intän helposti vastaan, jos joku kiittelemään äityy.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:

Yhtään vastaopittua nykykielen sanaa ei nyt tule mieleen. Sen sijaan pääsiäisen aikaan opin, että yläkarjalaisittain halkoliiteri voi olla lastuva.

Vielä tuokioksi

Vaikka Pagistaanissa on jo palattu kutakuinkin päiväjärjestykseen, pistäydytään vielä tuokioksi pohjoisiin maisemiin. Järeämmän kuvauskaluston jätin tällä kertaa kotiin (mikä osoittautui rinteiden jäisyyden huomioon ottaen varsin viisaaksi ratkaisuksi), mutta taskukokoinen pikkukamera kesti kantajansa lennokkaat mukit ja tallensi kiltisti tuokion jos toisenkin.

Tällä 60 kilometrin hiihtoretkellä Hetasta Pallakselle säätila vaihteli sen verran tiuhaan tahtiin, että oli helppoa ottaa todesta vanha varoitus tuntureiden arvaamattomuudesta. Esimerkiksi iltapäivällä kahden aikaan aurinko saattoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta...


...mutta jo seuraavan kukkulan takana maisema näytti tältä (kuvat on otettu noin puolen tunnin välein). Tuntureiden takaa nousi oikukkaita pilviä, ja vaakasuora lumipyry alkoi hetkessä peittäen pian näkyvyyden lähes kokonaan. Kovin heppoisin vermein ei siis kannata lähteä edes päiväretkelle, joita suurin osa Pallaksella hiihtelevistä näkyy tekevän.


Kaikenlainen lumessa kuppurointihan on mitä mukavin ja joltisenkin nostalginen tapa viettää aikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos joskus joutuu kaivautumaan lumeen henkensä pitimiksi; parempi harjoitella jo etukäteen. Tässä urakoidaankin viimeiseksi yöksi Pagistaanin tilapäistä siirtomaata kurun paksulumiseen kupeeseen.


Aikaa meni kaikkinensa vajaat kolme tuntia kahden kaivajan vuorotellessa lapion varressa. Varusteina olivat lapion lisäksi teleskooppisauvoista yhdistetty sondi, lumisaha ja kevytpressu, jolla oli hyvä vetää lunta pois työmaalta.

Ja kuivat vaihtolapaset.

Oikeaoppinen lämpölukko - lumilohkareilla katettu, nouseva eteiskäytävä - takasi koko yöksi tasaisen nollalämpötilan, vaikka ulkona pakkanen laski kymmenen paremmalle puolelle. Valmiissa lumipesässä mahtui kaksi kansalaista istumaan, nukkumaan ja jopa keittelemään spaghetti bolognesen ja aamupuuron suhteellisen mukavasti. Yhden yön majoitteessa edes kosteus ei ehtinyt suuremmin häiritä.

Allekirjoittanutta - ensimmäistä kertaa lumiluolassa nukkunutta - hieman arvelutti hapen riittävyys, mutta oviaukko ja katon tuuletusaukot pitivät huolen ilman kierrosta. Lisävaloksi ja hiilidioksidihälyttimeksi sytytetty kynttilä paloi tasaisesti vielä aamulla, jolloin ilmaräppänöistä sojona satava, makuupussien väliin kauniisti kinostuva lumi antoi aavistaa, mitä ulkona odotti. Kamppeiden kasaaminen ja lumiluolan romahduttaminen (kuuluu etikettiin, ettei koperosta muodostu ansaa kaksi- tai nelijalkaisille kulkijoille) kävivät tolkuttomassa tuprakassa ja viimassa armeijatahtiin - ja jo kymmenen kilometrin päässä odottivat päätepiste Pallas ja sauna.

Pagistaan suosittelee lämpimästi. Menkää ja kaivautukaa lumeen. Vaikka ensi talvena, jos lunta vielä silloin sataa.

Miten sitä

No niin. Miten sitä taas elettiinkään?

Arkea nimittäin.

Puolitoista viikkoa irti vakioympyröistä tuntuu puolta pidemmältä ajalta. Tuntureita, aurinkoa ja tuulta, räntää ja lumituiskua, punoittavia poskipäitä ja mustelmia (kaatumiset slapstick-hengessä jäisessä alamäessä rinkan ja suksien kanssa pakottavat henkilön - etenkin kyseiseen yhtälöön vähemmän tottuneen - samaistumaan vaihtelevasti joko selälleen käännettyyn sittikoppiaiseen tai pakkasen kohmettamaan kilpikonnaan). Yöpymisiä niin tuvissa kuin lumiluolassakin, hikeä ja hienoista hytinää, retkigurmeeta ja hornatotia. Kuukkelikuusikoita, kurun takaa kumottava kuu, metrisiä hankia, valkoisia riekkoja ja metsäjäniksiä, mäenlaskua ja -nousua. Lopuksi suunta kohti kaakkoa, rantasaunaa ja järveä, joka pakkasöinä huokaili ja kumahteli kevättä enteillen (vain pari viikkoa sitten sain kuunnella toisen järven aamuöistä juttelua tulevasta jäidenlähtöstä).

Osapuilleen täydellistä. Retkikumppania myöten.

Mutta nyt alkaa olla aika pyyhkiä autuaantyperä virne naamalta, järkevöityä, harjata hiuksensa, pestä kasa pyykkiä, uskoa hiihtokausi vihdoin päättyneeksi ja palata levänneenä, tuotteliaana ja voimaantuneena sorvin ääreen*. Hilpeissä tunnelmissa nautittu pohjoiskarjalainen pääsiäislammas tarjosi onneksi pehmeän laskun sivistyksen pariin. Huomenna tiedossa on vielä tutkijakoulukinkerit ja idästä etelään vievä iltajuna.

Talvesta takaisin kevääseen. Vai kesäänkö jo?

*Tarkkanäköinen lukija ymmärtää, että kyseessä on hurskas toiveajattelu. Todennäköisemmin palaaja kulkee ensimmäiset päivät työhuoneessaan ympyrää, kurkkii levottomana ikkunasta ulos ja suunnittelee karkaamista metsään, jonne keskittymiskyky näyttää joka tapauksessa unohtuneen.

Aseistariisuvaa

On jokseenkin aseistariisuvaa, että virkahenkilön lähin esimies aloittaa kahdenkeskisen UPJ-neuvottelun kysymällä huolestuneena, onko hänellä linnunkakkaa päässä. Neuvottelun tarve tuli molemmille puskan takaa; olimme autuaassa luulossa, ettei tuo byrokratian vastapuhjennut kukkanen koske tutkijakoululaisia.

Ei siitä sen enempää. Ainakaan tällä kertaa. Nyt on yhtä kaikki kartoitettu tehtäväni vaativuustaso ja henkilökohtainen suoriutumiseni sekä istuttu parin viikon tarpeiksi seminaareissa ja muilla kinkereillä. Mikä vielä mukavampaa, rinkat on pakattu, saappaat rasvattu, sukset huollettu ja seurailtu syrjäsilmällä säätiedotuksia, jotka lupaavat lähipäiviksi Luoteis-Lappiin leppoisaa räntä-, lumi- ja vesisadetta.

Juna lähtee illansuussa kohti Rovaniemeä, joten Pagistaan toivottaa virkistävää pääsiäisviikkoa ja vaikenee toviksi.

Kolkkoja paikkoja

Olenko maininnut, että kollegojen ja muiden kanssaihmisten kummastukseksi kammoan arkistoja ja välttelen niitä viimeiseen asti?

Luultavasti olen, mutta toistanhan itseäni muutenkin. Sitä paitsi nyt tulevat perustelut.

Ensimmäinen syy on vasemmalla*. Kuvan nimi voisi olla "miksi minusta tuli painettuja lähteitä käyttävä aatehistorioitsija".

Toisekseen olen laiska, epäjärjestelmällinen, mukavuudenhaluinen ja vieroksun virallisia asiakirjoja, liittyivätpä ne 1500-luvun rajakysymyksiin tai omiin verotusasioihini.

Kolmanneksi arkistot ovat kaikkinensa kolkkoja paikkoja. Niiden painavat liukuhyllyt voivat - aivan varmasti voivat! - lähteä itsestään liikkeelle ja rusentaa varomattoman vieraan väliinsä kuin hyönteisen. En halua päätyä selittämättömien katoamistapausten tilastoihin (tutkimusaiheeni huomioon ottaen ei ole sanottua, että kukaan eksyisi samojen hyllyjen väliin seuraavaan kymmeneen vuoteen).

Neljäs syy on neuroottinen pelko, että onnistun tollouksissani tärvelemään kallisarvoista aineistoa. Jos vaikka nokastani alkaa valua solkenaan verta ollessani kumartuneena ainoalaatuisen dokumentin puoleen?

Viidenneksi, mistä sitä tietää, mitä muinaisia ruttoitiöitä tai tuperkkeleja vanhojen sivujen välistä pölähtää ilmoille. Ainakin paperit haisevat ja niissä on läiskiä. Miettikää nyt! Langenneen igumenin kirous sille, joka erehtyy tutkimaan, minne ikonostaasin kultaamiseen tarkoitetut varat oikein katosivat! Sitä paitsi yksikin päivä arkistojen kuivassa ilmassa saa aivastelemaan ja ärryttää kurkun, mikä lisää hypokondrisia epäilyksiä.

Niinpä. Huh.

Syvä kumarrukseni kaikille arkistoalan ammattilaisille. Saatte varauksettoman kunnioitukseni.

*Kuriositeettina mainittakoon, että kuvan teksti on osa Valamon luostarin saapuneiden kirjeiden diaaria joltakin 1800-luvun alkuvuodelta.

Kaikkea muuta

Pagistaanin puolustusministeri on keksinyt, että työhuoneen vierassohvalta on hyvä seurata pihan kulkijoita oravista naapureihin. Meillä muilla on asiaankuuluvan turvallinen olo.

- - -

Viikonlopun aikana on avattu pyöräilykausi, harjoitettu hallittua eksymistä - vuoden 1996 pyöräilykartta voisi kelvata jo historiallisten karttojen näyttelyyn - sekä kaivettu silmistä katuhiekkaa ja ensimmäiset epäonniset kärpäset. Lisäksi on luovuttu aikeesta avata kalliokiipeilykausi (kiipeilypaikkaa kansoitti kunnioitettavan kokoinen kurssiryhmä), nähty sitruunaperhosia, haisteltu kevääntuloa juosten ja kävellen, syöty hapankaalipataa, juotu vuohiviiniä ja uskallettu vihdoin katsoa Manaaja (1973), joka vastoin odotuksia - viistomielisen seuran ja mainitun vuohiviinin yhteisvaikutuksesta, otaksun - aiheutti hihitystä ennemmin kuin kauhua (on mielenkiintoista, miten monissa kauhuelokuvissa hyödynnetään lapsen oletusarvoisen viattomuuden ja jonkinlaisen absoluuttisen pahuuden vastakohtaisuutta).

Tehty on siis kaikkea muuta kuin istuttu nokka kiinni kirjassa tai tietokoneen näytössä.

Huomisaamuna allekirjoittanut suuntaa kohti Pohjois-Karjalaa karvaisen assistentin kanssa. Paluumatkalle on lähdettävä jo keskiviikkona. Jonkinlaisena hyvityksenä edestakaisin retuamiselle voi kuitenkin pitää hiljaisuutta, rantasaunaa ja - jos onnea on - teerien soidinta.

Ei enää pitkään

Ei mene enää pitkään, ennen kuin vihreys leviää ikkunalaudoilta ulos. Kiuru laulaa jo kevättä, pian myös peipot.

Pagistaanin kansa aikoo taantua vielä toviksi talveen; ellei ihmeitä tapahdu, näihin aikoihin ensi viikolla suuntaamme metsäsukset jalassa ja rinkka selässä Hetasta kohti Pallasta. Ajatus tuntuu epätodelliselta, kun katsoo lumetonta kevätmaisemaa ikkunasta, siitä, jolla kasvit puskevat kilpaa uutta hennonvihreää.

- - -

Tavaroiden taikamaailma tarjoaa loputtomasti kummastelun aiheita, joista viimeisimpien joukossa on käsite lifestylejalkineet. Mainosten mukaan ne ovat niitä lenkkitossujen näköisiä töppösiä, jotka eivät kuitenkaan ole lenkkitossuja. Muistaakseni niitä myytiin viime vuonna retrolenkkareina, mikä olikin hieman loogisempi nimi.

Lifestylejalkineet. Kaikkea sitä.

Kirottu banaanimestari

Eilisaamuna heti herättyäni kerroin nähneeni unta, jossa työskentelin banaaniplantaasilla.

Olisi kannattanut olla hiljaa.

Siitä juttu nimittäin eteni Banaanimestarin lauluun, jota mies muisteli laulaneensa ala-asteella. Muistin oitis, että huimasta seitsemän vuoden ikäerostamme huolimatta älyvapaa viisu oli ohjelmassa myös meidän musiikkitunneillamme.

Ja tietenkin riivattu lallatus on soinut päässäni eilisestä asti. Ei tauotta - sentään! - mutta uskollisesti kuin viimevuotinen hittibiisi kaupallisen radioaseman soittolistalla.

Tyypillistä on, etten muista sanoja kuin pätkittäin parin säkeen verran.

"Banaanimestarilla kaikki on, kaikki on
banaanimestarilla kaikki banaanit on.
Ei näy siellä makkaraa (trallalaa, jotakin), juustoja,
mestarilta ostetaan vain banaaniherkkuja!"

Jos joku osaa koko laulun sanat, jakakoon tietonsa. Ehkä sillä saisin manattua demonisen mestarin pois päästäni.

Ainakin vahinko on täten pantu kiertämään. Hauskaa viikonloppua! Buahahahahaa!

Lakosta

Vanha ystävä ja kollega pistäytyi arkistoreissullaan kylässä. Ilta vierähti vertaistuen ja muun tarinoinnin merkeissä.

Nauroimme monille asioille, kuten liikuttavan absurdille ajatukselle historiantutkijoiden lakosta. Kansallinen hätätila! YLE seuraa tilannetta reaaliaikaisesti!

Ei se nyt niin hauska juttu ollut. Mutta vieläkin huvittaa.

Hyvä tuuri

Arawn ja Obeesia ovat tahoillaan ottaneet kantaa liikuntapaikkojen ruuhkaisuuteen ja sen lieveilmiöihin. Aihe on kiintoisa sikäli, että tämäkin istumatyöläinen on urautunut käyttämään ainakin yhtenä aamuna viikossa Leppävaaran uimahallin palveluja. Pistäydyn ensin kuntosalilla ja menen sitten vesijuoksemaan.

Onnekas toki olen voidessani rytmittää päivän työt niin, että aamukäynnit hallilla ovat ylipäänsä mahdollisia. Aamupäivä kun tapaa koululais- ja vesijumpparyhmistä huolimatta olla rauhallisinta aikaa.

Maksujen poistuminen yli 70-vuotiailta espoolaisilta tuntuu selvästi lisänneen kävijämääriä niin kuntosalin vapaaharjoitteluvuoroilla kuin altaassakin. Minusta ilmiö on kuitenkin niin myönteinen, että lievän henkilökohtaisen epämukavuuden sietää. Ilmeisesti myös paikan suhteen allekirjoittaneella on ollut sikäli hyvä tuuri, että esimerkiksi kuntosalin laitteissa vuorottelu sujuu. Kyräilyn sijasta kysytään ja neuvotellaan, ja ilmapiiri on pysynyt ystävällisenä. Eri-ikäiset ja -kuntoiset kävijät ovat sitä paitsi mukava lisä liikuntatuokioon: vanhemman väen turinoita on hauska kuunnella ja osallistua jutusteluun välillä itsekin (puhumattakaan siitä, ettei allekirjoittaneella olisi varaa sen enempää kuin intoakaan maksaa itseään kipeäksi imagoltaan trendikkäiden ja vauhdikkaiden kuntoklubien jäsenyydestä, mummoja tai ei).

Arawnin kanssa samoilla linjoilla olen kyllä siinä, että etenkään ruuhkaisempina aikoina uima-altaan kapeat radat eivät ole ensisijaisesti seurustelupaikkoja, vaikka monia houkutteleekin vesijuoksun tarjoama mahdollisuus tarinoida tuttujen kanssa. Sitä voi kuitenkin tehdä vaikkapa saunassa tai raittiissa ilmassa lenkkipolulla. Jokainen saa toki edetä omaan tahtiinsa, mutta hitaasti kelluva, kuulumisten vaihtoon keskittynyt ja ulkomaailman unohtanut kolmen vesihölkkääjän rintama torpedoi helposti kaikkien muiden menon. Niin se vain on.

Muttei tämä niin kuolemanvakavaa touhua ole, ja huomaavaisuus puolin ja toisin auttaa pitkälle ahtaissakin oloissa. Metsä tunnetusti vastaa, niin kuin sinne huudetaan (ei tosin aina, joskus kaikkein kohteliainkin päänavaus johtaa vihaiseen mulkoiluun tai avoimeen hyökkäykseen, mutta sille ei mitään mahtane). Jossain vaiheessa tietysti tulee vastaan se raja, jolloin omat liikunta-aktiviteettinsa siirtää suosiolla väljemmille vesille. Kirjaimellisesti. Onhan noita vaihtoehtoja, ilmaisiakin.

Vielä tuokio

Tampere sunnuntaiaamuna: vielä tuokio talvea, tyyntä räntäsateen edellä.

Khiloun sanailu kommentteineen hymyilytti vinosti; Pagistaanissakin avasimme maanantaina verhot pohtien, joko vastassa on kolean sininen hohde. Viedäänkö Suomen lapsilta suklaamurot suusta, potkitaanko prekariaatti pakkotyöleireille, hyökyvätkö riistoporvarit kansan mandaatilla imemään työläisen verta (ja onko koira kapitalisti, jos sillä on uudenkarhea kumikana, silmätön pingviini, pari vetolelua ja monta puoliksi syötyä puruluuta)?

Heiluriliikettä se on, politiikka siinä missä itse elämäkin. Vasta aika asettaa liikkeen laajempaan yhteyteensä, paljastaa pöljyydet ja viisaat vedot. Ja typeryyksiä teemme kaikki aatteesta, puoluekannasta ja päätäntävallasta riippumatta; toivoa vain voi, etteivät niiden vaikutukset jäisi liian raskaina myöhempien polvien maksettaviksi.

Semminkään, kun maapalloja ei ole kuin tämä yksi. Rahallakaan ei taida uutta saada.

"Ja aivan kuten konkarit
kiikkuvat kiikkutuoleissaan
ovat kiinnostuneita
tuumoreistaan...
Tuumoreistaan, proteeseistaan,
virtsanpidätysvaikeuksistaan
niin samoin tuntee vedon
typeryyksien tekoon homo sapiens.
Homo sapiens
nälänhädän isä ollut on, on ja oleva on.
Kuka tietämättömyyttään, kuka typeryyttään,
kuka hyvyyttään, kuka työnä...
Herra olkoon teidän kanssanne
tänä yönä."

YUP: Homo sapiens

Omituista

Hervannan ilmanalassa täytyy olla jotakin omituista, koska nuhteeton ja kohtuullisuutta kaikessa kannattava kansalainenkin saa siellä aina päänsä kipeäksi tai vähintään hieman huteran sunnuntaiolon.

Liekö asiaa koskaan tutkittu?

Lauantai-iltana mainitussa kaupunginosassa vietettiin seitsenkymppisiä herkullisen ja turmiollisen tapastarjoilun merkeissä. Lankomiehen vuosikertymäksi tuli 38, allekirjoittaneelle loput. Tunnelmaa lisäsi ikiteekkariksi leimatun langon valmistuminen, jota - näin meille on alustavasti lupailtu - juhlitaan keväämmällä hieman perusteellisemmin.

Messumaterialismia

Muuan työläähkö, väitöskirjan väkertämiseen liittyvä urakka on nyt sysätty maailmalle; on suljettu silmät, osoitettu äänetön rukous määrittelemättömille jumalille ja klikattu lähetä-nappia. Perästä kuuluu maaliskuun viimeisellä viikolla, jolloin luvassa ovat seuraavat seminaarikinkerit.

Huh.

- - -

En juurikaan välitä messuista, etenkään sellaisista, jotka edistävät ulkoilun ja liikunnan kaltaisten, kaikkien ulottuvilla olevien ja käytännössä ilmaisten aktiviteettien tuotteistamista ja jonkinasteista materialistista mystifiointia. Joku voisi tietysti vihjata jotakin vähävaraisesta humanistista, ketusta ja pihlajanmarjoista, mutta olipa omassa lompakossani löysää rahaa tai ei, en pidä hienoisen elitismin ja jonkinlaisesta kuvitellun kaikkivoipuuden ilmapiiristä, joka toisinaan liittyy esimerkiksi retkeilyvälineiden markkinointiin. Joskus tuntuu, että terve nöyryys ja kunnioitus luontoa kohtaan karisevat sitä mukaa, kun varusteiden hinta ja teknisten hienouksien määrä nousevat (esimerkiksi eräällä retkiaiheisella keskustelupalstalla väiteltiin vakavissaan siitä, tarvitaanko perinteistä suunnistustaitoa lainkaan, jos mukana on GPS-laite).

Eipäs kuitenkaan yleistetä. Ja myönnetään samaan hengenvetoon, että esimerkiksi kevyet, sateenpitävät ja hengittävät - tämä kuulostaa jo hämmentävästi mainostekstiltä - ulkoiluvaatteet ovat lisänneet myös allekirjoittaneen viihtymismukavuutta erinäisissä pusikoissa. Ne ovat kyllä olleet joka ainoan suolaisen euronsa väärti.

Rahasta on toki kyse siinä mielessä, että ilmainen siipeilysisäänpääsy viekoittelee markkinatalousskeptikonkin harjoittelemaan ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta huomenna Retkimessuilla. Pagistaanin urosvahvistus - se, jolla on sitkeä kyty kiivetä katsomaan, mitä seuraavan kukkulan takana näkyy - on tovereineen värvätty "Suomen suurimpaan telttakylään" esittelemään viimekesäistä vuoristoreissuaan.

- Lusikallinen risiiniöljyä suuhun, muovipussi päähän ja telttaan makaamaan, visioi mies tapoja, joilla aiheeseen tutustumisesta saataisiin mahdollisimman todenmukainen ja elämyksellinen. Loppujen lopuksi hän tyytyi kuitenkin kanavoimaan luovuutensa kymmenminuuttisen videokertomuksen väsäämiseen. Dokumenttielokuvien helmeä (lempeää ironiaa tässä on vain mausteeksi, pätkä on oikeasti hieno) ja muuta harrastelijoiden vuoristokönyämiseen liittyvää voi käydä kurkkimassa huomenissa, jos messuille sattuu eksymään ja asia kiinnostaa.

Risiiniöljyä ei jaossa ole.

Irrallaan

Minulla on jo jonkin aikaa ollut alavireinen, jotenkin irrallaan kaikesta kelluva olo ilman mitään selvää syytä. Toisinaan unenomainen, surumielinen kuplassa kulkemisen tunne ennakoi migreenikohtausta, mutta sitäkään ei ole kuulunut.

Lienevätkö kuorimattomien (joskin pestyjen) puolalaisten omenien torjunta-ainejäämät kerääntyneet aivojeni apeuskeskukseen saaden aikaan melankoliapiikin?

Eilen lähijunassa parikymmenvuotias nuorimies hupatti itsekseen koko matkan Leppävaarasta Helsinkiin. Välillä hän nauraa rätkätti omille jutuilleen niin, että oli pudota penkiltä. Millaisena mahtoi maailma hänelle näyttäytyä? Tai toisella puolen käytävää istunut allekirjoittanut, joka tuijotti tiukasti ulos ikkunasta välttäen katsekontaktia - ja samalla hieman häveten välttelyään?

Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestanne kannattaa muuten lukea, jos kohdalle sattuu.

Hajoamisesta ja tiivistymisestä

Helsingin Sanomissa käsiteltiin taas kysymystä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta versus tiivistymisestä. EU:han nosti taannoin Suomen pääkaupunkiseudun varoittavaksi esimerkiksi ensin mainitusta. Asutuksen leviäminen laajalle alueelle lisää energiankulutusta ja pirstoo arvokkaita luonto- ja kulttuurimiljöitä.

Niinhän se on. Talo maalla ei ole luonnonläheisyydestään huolimatta se ympäristöystävällisin asumismuoto, jos 300 neliön hirsilinnaa lämmitetään kivihiilisähköllä ja töissä käydään omalla autolla sadan kilometrin päässä.

Tämänpäiväisen artikkelin kirjoittaneet Ympäristökeskuksen tutkijat toteavat kuitenkin, että itse asiassa pääkaupunkiseutu on vuosien myötä tiivistynyt. Keskieurooppalaisesta näkökulmasta se toki on keskimääräistä väljempi. Täällä kun on aikanaan ollut lääniä, johon kaavoittaa ja rakentaa.

Olen itse tuumaillut kysymystä kolutessani lähiseutuja koiran kanssa ja ilman. Tonttimaan tarve ja sen seurauksena vanhojen omakotialueiden pispaloituminen näkyvät kaikkialla. Toisin sanoen vanhojen talojen suuret puutarhatontit lohkotaan tilkuiksi, joille nousee mitä kirjavin valikoima uusia asumuksia.

Järki puhuu toki alueiden tiivistämisen puolesta. Kun kerran suuri osa suomalaisista haluaa pakkautua pääkaupunkiseudulle ja hankkia omakotitalon, on ekologisempaa sulloutua vanhoille asuinalueille, joilta on hyvät kulkuyhteydet työpaikoille ja palveluiden ääreen. Mutta sisäinen esteetikkoni ja historioitsijani huokaavat syvään vanhojen omenapuiden ja syreenipensaiden jäädessä modernien kivitalojen alle. Ei voi kieltää, että vanhan puutaloalueen henki häipyy vääjäämättä asutuksen tiivistyessä.

Paradoksaalista kyllä, historiallinen miljöö ja kulttuurimaisema ovat nousemassa yhä tärkeämmiksi asuntojen myyntivalteiksi luonnonläheisyyden rinnalle, kuten Kansatieteilijäkin kirjoittaa. Markkinamiesten onneksi kyseessä ovat varsin venyvät ja monitulkintaiset käsitteet. Kuten Kansatieteilijän kommenttilaatikossa totesin, Leppävaaran Mäkkylään nousevaa uutta asuinaluetta maalaillaan paikallislehdessä mainoslausein, jotka saavat täällä kauppakeskus Sellon ja kehäykkösen kupeessa jo asuvan hihittämään ääneen:

"Modernia asumista perinteikkäässä kulttuurimaisemassa. Vanha kulttuurimaisema ja luonto ovat Mäkkylässä kouriintuntuvasti läsnä."

Mutta kaikki on suhteellista. Etelä-Leppävaaran puuttomaan kerrostalolabyrinttiin verrattuna junaradan pohjoispuolta voi ehkä pitääkin "perinteikkäänä kulttuurimaisemana". Onhan täällä ollut kuuluisa kummituskin, jota mainostoimistot eivät tosin ole vielä hoksanneet hyödyntää.

Tekee jo tuloaan

Aamukahvipöydässä murisen sulavalle lumelle ja katoaville keväthangille, vaikka auringonpaiste makealta maistuukin. Jotenkin sitä piti itsestään selvänä, että talven myöhäinen alkaminen kompensoituisi vastaavalla pidennyksellä loppupäästä.

Ihan kuin joku olisi sellaista luvannut.

Mutta illansuussa - kirkkauden sammuessa sinisen ja vihreän kuultaviin sävyihin - kuulen mustarastaan viheltävän. Ensin yhden, jonkin matkan päässä toisen, vielä kolmannenkin. Hyvä etten naura ääneen silkasta ilosta. Keväthulluus tekee jo tuloaan; tuo merkillisen maaninen olotila ja aika, jolloin ei malttaisi käydä sisällä kuin kääntymässä ulkoilman ollessa täynnä elämän ääniä ja tuoksuja.

Kura, loska ja märkyys on niin paljon helpompaa antaa anteeksi keväälle.

Suomen Latu-järjestön kanta Espoon hiihtoputkihankkeeseen on muuten ilahduttavan tervejärkinen huolimatta esitetyistä kutsuista "hiihtoputkitalkoisiin".

"- Järjestömme on 'luonnollisen liikunnan' asialla, onhan Suomen Latu ulkoilujärjestö. Maastohiihdon edistäminen on toki yksi tärkeimmistä tehtävistämme, mutta ei hinnalla millä tahansa, järjestöstä todetaan."
- Latu ja Polku 2/2007

Niin paljon kuin hiihtämisestä pidänkin, ajatus koneellisesti jäähdytetystä hiihtoputkesta - keinotekoisista laskettelurinteistä puhumattakaan - on minusta täysin älytön. Jos ilmastonmuutos todella vie mennessään pakkastalvet, kuulostaa hölmöläisten peitonjatkamiselta käyttää suuret määrät energiaa lumikelien simulointiin ja vauhdittaa siten osaltaan ongelmien alkulähdettä. Ennemmin niellään tosiasiat ja siirrytään vaikka sauvakävelyyn.

"- Jokainen sää on ulkoilusää. Eikä ulkoilusta ole syytä tehdä sisäliikuntaa, Suomen Ladusta muistutetaan."

- - -

Kiipeilyssä ja ratsastuksessa on hyvin paljon samaa, vaikka edellisestä puuttuukin lajienvälisen viestinnän viehätys (ellei sellaiseksi lasketa allekirjoittaneen ja urosvahvistuksen kommunikointia köyden eri päissä). Yhteistä on ennen muuta se, että vasta putoamisen pelon väistyessä keho ja mieli rentoutuvat ja alkavat omaksua uutta. Siihen saakka kaikki voimat kuluvat itsesäilytysvaiston sanelemaan, jännittyneeseen tarrautumiseen.

Mikä taitaa päteä moniin muihinkin asioihin.

Kilparummutusta

Eläinten urbanisoituminen käy selväksi, kun asuu puolensadan metrin päässä kehäykkösestä. Vuokralukaalimme keittiöstä pääsee käytännössä aina ulos vilkaistessaan seuraamaan oravien, rusakoiden, tiaisten ja varislintujen edesottamuksia.

Maaseudulla moista vilinää näkee korkeintaan erityisen hyvin varustetun ruokintapaikan liepeillä. Hiljaista on.

Kiintoisaa on sekin, miten eläimet oppivat hyödyntämään ihmisten tekeleitä. Tänään koiraa lenkittäessäni kuuntelin kahden käpytikan kilparummutusta. Yksi oli asettunut takomaan sähkölinjan metallitolppaa, toinen kymmenen metrin päässä sijaitsevan katulampun metallista suojakuorta. Toisen tikan päräyttäessä rummutussarjan toinen mietti hetken päätään kallistellen ja vastasi sitten yhtä vimmaisella sarjatulella.

Luulisi nokan halkeavan, vaikka äänenvahvistin tehtävänsä täyttääkin (voisikohan tikasta tulla sälönokkainen, ja jos voisi, sorsisivatko muut tikat sitä - ei, tämä ei oikeasti naurata minuakaan).

- - -

Mikä viisaus siinä on, että lapselle opettamalla opetetaan koiran olevan hauva? Sehän on silkkaa viattoman sielun harhaanjohtamista. Entä jos aikuinen opettelisi uutta kieltä, vaikka tongosaarten swangoloa, ja hänelle kerrottaisiin, että taloa merkitsevä sana on basatungtung. Opiskelija painaisi tämän suurella vaivalla päähänsä, jossa muodostuisi yhteys talo=basatungtung.

Jossain vaiheessa hänelle sitten valkenisi, että oikeasti talosta käytetäänkin sanaa itsikagong. Keljuttaisi aivan varmasti moinen petos.

Toisaalta on aina ilahduttavaa, jos karvainen assistentti tunnistetaan koiraeläimeksi, vaikka sitten hauvaksi. Yleensä lapset ehdottavat lammasta (eräs mieleenjäänyt versio oli "lammasen poikanen"), mikä sekin on toki mukavaa sikäli, että se kertoo kaupunkilaisnatiaistenkin tietävän yhä, miltä lammas noin suurin piirtein, hyvin väljästi tulkittuna näyttää.

Ilmastointikanavassa

Kylpyhuoneessamme kuuluu usein jumalien tai vähäisempien henkien puhetta. Osa mörisee miesäänillä, osa kimittää. Usein ne myös parkuvat kuin uhmaikäiset lapset tai torailevat keskenään.

Luulen niiden pesivän ilmastointikanavassa. Voiko manaajan käynnistä hakea kotitalousvähennystä? Rinnastetaanko se siivoustyöhön (oikeuttaa vähennykseen) vai likakaivon tyhjennykseen (ei oikeuta)? Vai tuholaistorjuntaan (oikeutus epäselvä)?

Jonossa

Pagistaanin sohvalla hohotettiin taannoin uutispätkälle talibansissien koulutusleiriltä. Hurjat taistelijat mennä vippasivat jonossa merkillistä juoksuhyppelyä polviaan korkealle nostellen, rynnäkkökiväärit rytkyen. Vain jumppatossut ja tamburiini puuttuivat (lienevätkö sotilaat nähneet Tabun omintakeisen näkemyksen Pyhän Luukkaan luostarista? Dippa dippa dippa! Gabrielin kujanjuoksu!).

Vuosikymmenten takainen

- Yli kaksikymmentä vuotta, laskemme yllätyskylään tulleen itäsuomalaisen ystävän kanssa.

Nimittäin siitä, kun ystävä toi suomenhevosensa tallille, jossa kävin hoitamassa vanhaa ravuritammaa. Sen jälkeen olimme erottamattomat muutaman hevosenhieltä tuoksuvan, heinäpölyisen vuoden ajan.

Sekä tyttö että suomenhevonen olivat tuolloin 13-vuotiaita. Nyt molemmilla liinaharjoilla on ikää 34 vuotta. Hevoselle paljon, ihmiselle verrattain vähän, vaikka laskutoimitus kahdestakymmenestä vuodesta herättää tuntemuksen vääjäämättömästä keski-ikäistymisestä (yleensä ajatus tuntuu joltisenkin etäiseltä ja huvittavalta, etenkin aknevoidetta levittäessä; "ihon nuorekkuuden säilyminen" kun ei ole aivan yksiselitteinen ilmiö).

Saateltuani vieraani kotimatkalle kohti Rääkkylän lumisia peltoja ihmettelin jälleen kerran, miten vuosikin välimatkaa riittää tekemään joistakin ystävyyksistä - vaikkapa opiskeluaikana muodostuneista - kohteliaisuuden kohmettamia tuttavuuksia, kun toisten kanssa vuosikymmenten takainen nauru löytyy aina uudestaan ilman yrittämistä tai virallisia verryttelyseremonioita. Mikä salainen kaava sen määrää, mistä ja keiden?

Onkohan kyse siitä, että aikuisena sitä lämpenee hitaammin (halusi tai ei), tunnustelee uusia ihmisiä varautuneemmin ja pidempään, kun nuorempana on avoimempi; vaistotessaan toisessa mahdollisen ystävän varovaisempikin lapsi menee ja kysyy, haluatko harjata hevostani tai tuletko meille leikkimään. Kenties jotakin tuosta aseistariisuvasta suoruudesta jää jäljelle, säilyy ja kantaa vuosien yli, kun taas mukakiireisessä aikuisiässä uudet tuttavuudet harvemmin saavat luonnollisen tilaisuuden kasvaa vaiheeseen, jossa opittujen käytöskoodistojen ja täysien kalentereiden ryteiköstä on päästy avoimen taivaan alle? Lapsuuden tiedostamattoman rajattomuuden tilalle on pesiytynyt aikuisen jäykempi sosiaalinen maailma mitähänseminustaajattelee- olenkotungettelevajosotanyhteyttä- ja antaaollaenjaksanytollaseurallinenitsekään-pohdiskeluineen.

Elämä opettaa. Hyvässä ja pahassa.

Alkaa olla

Alkaa olla taas auringonlämpöisten sohjopäivien ja jäätävien, rapeiden pakkasöiden aika, vastakohtaisuuksien ja pastellinkuulaiden iltojen lyhyttäkin lyhyempi valtakausi. Lauantain pilvinen suojasää vaihtui vaivihkaa viidentoista pakkasasteen kuutamoyöksi. Suksille kutsuva sunnuntaiaamun kirkkaus oli kuin yllätyslahja säätiedotuksen uhkailtua harmaudella ja räntäsateella.

Siirtyminen metsien hiljaisuudesta pääkaupungin kohkeeseen tuntui jälleen viittäsataa kilometriään pidemmältä. Veloenan ikkunapuutarhastaan jakama tuoksuva vihreys juurruttaa kuitenkin kevättä myös espoolaisasumukseen, jo kodiksi käyneeseen.

Vaan multaa kynsien alle haluaisin minäkin. Varomaton kasvitarinointi kahvikupin ääressä herätteli kroonistuneen talikkotaudin, kompostointikuumeen ja maatiaismanian kiusallisen sitkeitä oireita.

Tapahtui

Ja tapahtui näinä päivinä, että kotiyliopiston kirjastolta kävi käsky, että kaikki lainakirjat oli näytille tuotava. Tämä näytilletuonti ei ollut ensimmäinen, vaan tapahtuu joka vuosi.

Lähes puolensataa kirjaa on nyt pakattu kassiin ja kassi nostettu eteiseen. Pagistaanin kansalaiset suuntaavat viikonlopuksi Uudeltamaalta, Espoon kaupungista, ylös Pohjois-Karjalaan, Joen kaupunkiin ja sieltä vielä ylemmäs Pielisen kaupunkiin, jonka nimi on Nurmes, he kun ovat pohjoiskarjalaista huonetta ja sukua (eivät toisilleen kuitenkaan, tiettävästi).

Takaisin tullaan, kun kirjat on näytetty, omaiset tavattu ja syntymäpäiväkahvit juotu. Siiheksi!

Rehellisyyden nimissä

Joskus siskon kanssa naureskelimme, miten tahattoman lannistavia vanhempien sanavalinnat voivat olla. Esimerkiksi äidillä on ollut tapana tulla iloisesti kyselemään, "mitä sie täällä töterrät". Tötertäminen on saanut puuhan kuin puuhan - yleensä askarteluun tai käsillä tekemiseen liittyvän - tuntumaan toivottomalta, suttuiselta turaamiselta.

Leikatessani ja liimatessani alumiinifoliokuhia kalamiehen syntymäpäiväkorttiin tuumin, että rehellisyyden nimissä juuri sitä tekemiseni tapaavat olla; tötertämistä. En kerta kaikkiaan osaa askarrella, maalata tai tehdä ylipäänsä mitään potentiaalisesti tuhruista ilman sivutuotteena syntyvää eeppistä sotkua. Ongelmana on, että innostuessani en malta kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin sekä se, etten inspiraation iskiessä malttaisi myöskään raivata tekemisilleni tilaa, levittää sanomalehtiä ja vaihtaa pois edustuskelpoisia vaatteita (puhdistin juuri liimatahroja hiirimatoltani ja parilta kirjalta, joita en siirtänyt foliokalaurakan tieltä pois).

Niinpä esimerkiksi öljyvärimaalauksen kokeileminen takavuosina oli pienimuotoinen ympäristökatastrofi, jonka jälkien korjaamiseen vaadittiin huomattavia määriä tärpättiä. Vahabatiikkia tehdessäni onnistuin sulattamaan vahaa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Metalligrafiikka on jättänyt keltaisia rautakloriditahroja erinäisiin vaatekappaleisiin, eikä äiti ole vieläkään tainnut antaa anteeksi lennokkaita silkkimaaliroiskeita olohuoneen verhoissa.

Keramiikanteosta emme edes puhu.

Tarkoituksenkaan ei ole voinut sanoa pyhittävän keinoja. Lopputuloksen taiteellinen taso harvemmin on suhteessa kaikkeen sotkemiseen ja touhuun. Vanhempien taholta onkin kerran jos toisenkin kuulunut toinen, kannustavaksi tarkoitettu lausahdus.

- Mutta siinähän on käsityön leima.

Jäkälä narisee

Karvaisen assistentin mielestä aamuhetki ei ole kullan kallis, eikä madoillakaan mitään tee, jollei satu olemaan lintu (meitä muita taas ilahduttaa kovasti se, että aamuseitsemältä alkaa olla valoisaa, ja että päivänvaloa riittää jo pitkälle illansuuhun).

- - -

Ja sitten vanha jäkälä vyöttää kupeensa ja harjoittaa hieman tyhjännarinaa.

Tuohtunut kahden tytön äiti avautui taannoin partioleirin oloista Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Perjantai-illan tarkistussoitto (!) viikonloppuleirille oli paljastanut, että "paikka, jossa lapseni olivat, oli tasoltaan huono". Kaminalla lämmitettävä mökki oli sähköistämätön, eikä siellä ollut jääkaappia. Vesikin oli kannettava avannosta. "Tietä ei ollut mökille saakka, vaan auratulta yksityistieltä piti kävellä 500 metriä hankeen tallautuneella polulla metsässä."

Voi kauhistus! Partioleirillä! Käveltävä metsässä jääkaapittomalle mökille! Äiti oli päätynyt hakemaan lapsensa pois ensimmäisen yön jälkeen. "Tytöt olivat väsyneitä ja valittivat päänsärkyä. Kengät, vaatteet ja jopa makuupussit olivat märät ja haisivat voimakkaasti kamiinan savulle. Mitenhän olisi puolitoista vuorokautta vielä selvitty?"

Ei, ei varmasti mitenkään.

Vanhemman huolta vähättelemättä tekee mieli kysyä, mitä partioleiriltä oikein on odotettu (semminkin, kun äiti itse ilmoittaa olevansa entinen partiolainen)? Kuten kirjoituksen kirvoittamissa vastineissa todettiin, partion perusajatuksena on lasten ja nuorten omaehtoinen toimiminen luonnossa. Jääkaappi, keskuslämmitys, mikroaaltouuni ja vesihana eivät ole elinehtoja. Puolen kilometrin kävelyn metsäpolulla ei pitäisi olla ylivoimaista yhdellekään terveelle kymmenvuotiaalle. Jos vaatteet kastuvat, arvostaa kuivaa päällepantavaa kahta enemmän. Samoin muihin mukavan elämän itsestäänselvyyksiin on terveellistä ottaa toisinaan hieman etäisyyttä ikään, siviilisäätyyn ja sukupuoleen katsomatta.

Muistan (hohhoo, jaajaa) omilta sudenpentuajoiltani innokkaasti odotetut ja jälkikäteen haikeudella muistellut leirit, joilla nukuttiin syksypimeällä sateisessa metsässä puolijoukkueteltoissa. Tikkupullaa nuotiolla kärventäessä ei jääkaappi käynyt mielessäkään, ja vaatteet haisivat takuuvarmasti savulle kotiin palatessa. Lienevät olleet märkiäkin. Sehän oli osa huvia.

Erona huolestuneen äidin kuvailemaan tilanteeseen oli tosin se, että retkillämme oli - muistaakseni - mukana aikuisia, kun taas kyseisellä mökkileirillä vanhimmat osallistujat olivat olleet 14-vuotiaat vartionjohtajat. Toisaalta 80-luvun alkupuolella ei ollut kännyköitä, joilla olisi saanut hälytettyä apua, jos joku meistä ipanoista olisi kajauttanut kirveellä koipeensa tai saanut yllättäen 40 asteen kuumeen. Uskon kyllä nelitoistavuotiaiden olleen täysin tehtäviensä tasalla.

No, niin moraalisesti hekumallista kuin kanssaeläjien kannanottojen kauhisteleminen onkin, lienee hyvä muistaa, että kyse on vain yhden vanhemman näkemys asiasta. Emme tiedä sitäkään, mikä asioiden todellinen laita oli.

Luulen kuitenkin, että suurin osa partiolaisista ja heidän vanhemmistaan pitää itsestään selvänä, että talvileirillä vesi kannetaan avannosta.

Ellei sitä sitten sulateta lumesta.

Poikkitieteellinen

Niin se kai on, että hullu paljon työtä tekee.

Helsingin Sanomat

Syrjähyppyjä

Ruumiinliikunnon ja ulkoilman vajaukseen tympiintynyt, vielä puolikuntoinen toipilas päätti suoda itselleen lounaanjälkeiset nokoset. Ensin mukillinen kahvia; varma keino taata luonnollinen herätys varttitunnin päästä.

Ryömiessäni pökerryksissä ja tukka pystyssä raskaan, romanialaisen villapeiton alta (sen kotikutoisen, johon olen aina epäillyt kudotun valeriaanasäikeitä) katsoin kelloa harittavin silmin. Melkein kolme. Täydellistä tiedottomuutta oli kestänyt lähes kaksi tuntia.

Ehkä se oli sitten tarpeen.

- - -

Mennyttä maailmaa työkseen tonkivan päiviä ovat viime aikoina piristäneet syrjähypyt kulttuuriantropologian ja uskontotieteen puolelle. Historiantutkimus - semminkin uudentyyppinen, positivistiseen tapahtumien luettelointiin etäisyyttä ottava tutkimus - on siinä mielessä erikoinen ala, että käsitteellinen työkalupakki pitää täyttää pitkälti lainavasaroin ja -taltoin. Täyttää se silti pitää, ja huolellisesti. Vaikkapa viime aikoina pyörittelemäni myytti (myth) ja pyhä (holy, sacred) ovat käsitteitä, joiden kehnosta määrittelystä tulee narahtamaan ennemmin tai myöhemmin.

Kuten László Vörös tiivistää, tässä on kollektiivisen tukistuksen paikka meille historiantutkijoille:

"In much professional historiography it was and still is usual that the 'nature' of the concepts and terms used in the work of analysis is ignored. Many key words, such as 'identity', 'nation', 'nationality', 'nationalism', 'patriotism', 'ethnic group', 'ethnicity', 'people (folk)', 'society', 'class', 'state', 'modernisation', 'modernity', are often used without any specification, instead relying on their common understanding, as they were and are used in everyday language. The confusion of the categories of practise with categories of analysis is in my opinion one of the most intricate problems and one of the biggest challenges for professional historiography as a discipline. In his or her research a historian works with the written sources which have survived, which have to be, in all respects, perceived as a part of the discourse of the period. As the basic rule of historical source critisism teaches us, in our scrutinising and interpreting these we have to abstain to the greatest extent possible from imposing anachronistic meanings onto historical realities."

- László Vörös: "Methodological and Theoretical Aspects of 'Social Identities' Research in Historiography". Kirjassa Frontiers and Identities: Exploring the Research Area. CLIOHRES (Creating Links and Innovative Overviews for a New History Research Agenda for the Citizens of a Growing Europe), 2006.

Taittumassa

Kämmekkädiiva vaati päästä toiseenkin lähikuvaan. Menköön nyt sitten.

Myös muu sisäkasvikansa on herännyt uuteen kasvuun valon ja mullanvaihdon myötä. Multaan tökätyt valkosipulinkynnet puskivat muutamassa päivässä ilmoille yli kymmensenttiset versot.

Huomio aamukahvipöydässä: pihan oravien harmaat selät alkavat ruskettua. Luontokappaleet - ihminen mukaan lukien - ovat tuskin ehtineet virittyä viivästyneeseen talveen, kun se on jo taittumassa kevääksi.

Hämmentävää.

Elävien kirjoihin

Vuosikaudet kammoksuin pöyhkeänkoreita, jalostettuja hybridiorkideoja, enkä suurin surminkaan olisi hankkinut moisia omalle ikkunalleni. Muutenkaan orkideat eivät juuri kiinnostaneet. Kuluvana talvena allekirjoittaneeseen iski kuitenkin odottamaton kämmekkäkuume, jonka ensimmäisenä - muttei ehkä viimeisenä - seurauksena kotiin kulkeutui erikoisuudesta markettikasviksi muuttunut Phalaenopsis.

Siellä se istuu makuuhuoneen ikkunalaudalla itseensä tyytyväisen näköisenä.

Kuumeesta puheenollen, Pagistaanissa on aloitettu paluu elävien kirjoihin neljän horkkaisen päivän jälkeen. Miten hienoa onkaan, kun ei palella eikä hikoiluta, jaksaa istua ja seisoa, mitään paikkaa ei särje ja hapenotto alkaa onnistua ilman kouristuksenomaisia yskänpuuskia. Jo syvään hengittäminen on silkkaa juhlaa muutaman päivän kivuliaan läähättämisen jälkeen.

Miltähän toipuminen tuntuu, jos on ollut sairaana oikeasti ja pitkään?

Vihreää

Kun ruumiinlämpö kipuaa 38 asteen paremmalle puolelle alkaa olo tuntua hieman epätodelliselta. Etenkin, kun on tottunut pitämään lentsunsa kuumeettomina.

Pidot sen kun paranevat, kun silmissä alkavat välkkyä tutut sahalaitakuviot.

Väitän, että migreenin ja kuumeen yhteisvaikutus voi hyvinkin päihittää vaikkapa psykoaktiivisten sienten aikaansaaman olotilan. Jälkimmäisestä on tosin vain välillistä kokemusta kulttuuriantropologian luennoilta, joilla opettajamme sangen vapautuneesti kertoi omista sieniretkistään. Kaikki oli kuulemma vihreää ja hän tunsi jonkin jumaluuden läsnäolon.

Sitä odotellessa.

- - -

Apropos kulttuuriantropologia: Pagistaaniin ystävällismielisissä diplomaattisuhteissa oleva Impivaara on parhaillaan tutustumassa ikebanan, teeseremonioiden ja teknovessojen maahan ja, mikä mukavinta, näyttää raportoivan retkestään kohtalaisen säännöllisesti.

Liikkeellä

Sitä harhautuu kerta toisensa jälkeen luulemaan liikoja omasta vastustuskyvystään, kun on - silkalla onnella - selättänyt pari talvista flunssanalkua heti kättelyssä.

Niinpä sitä jättää huomiotta oudon kutinan syvällä keuhkoputkien uumenissa ja tarpoo tiistaiseen tapaan uimahallille pakkasaamun viimassa. Käy kuntosalilla, vesijuoksee tovin ja nauttii lopuksi kunnon löylyistä. Tarpoo sitten takaisin ihmetellen, mikä jalkoja oikein painaa.

Iltapäivällä työpöydän ääressä viluttaa. Lisävillapaitakaan ei asiaa auta. Päässä jyskyttää, kutina voimistuu joka hengenvedolla muuttuen pian kivuliaaksi, raudanmakuiseksi yskäksi. Vastahakoisesti esiin kaivettu kuumemittari vahvistaa epäilykset.

Sitähän on nyt liikkeellä. Ja typeryydestään joutuu maksamaan (vaikka kai se olisi iskenyt joka tapauksessa).

Pelottavan pienestä

Joskus asiat ovat pelottavan pienestä kiinni. Kyytön eli itäsuomenkarjan* tärkein reservaatti ja geenipankki on ollut Sukevan vankilan avo-osaston maatila, jossa on hoidettu viittäkymmentä kyyttöä vuodesta 1985. Kaikkiaan kyyttöjä on jäljellä noin 400, ja niiden ainutlaatuisella geeniperimällä on tärkeä merkitys pohjoisten alkuperäisrotujen suojelussa.

Nyt oikeusministeriö on sulkemassa Sonkajärvellä sijaitsevaa avo-osastoa sellaisella vauhdilla, ettei naudoille ehditä etsiä uutta paikkaa, vaan niitä uhkaa teurastus. Käytännössä näin suuren eläinmäärän menetys merkitsisi koko rodun kuolemista sukupuuttoon.

Luulen kyllä, että asia järjestyy jollain muulla tavoin. Ei kai tällaista voi tapahtua Suomessa 2000-luvulla? Eihän?

*Kuva on lainattu ko. sivulta.

Pullalla tai ilman

Pagistaanissa vietettiin eilen laskiaisen sijaan kiipiäistä.

On aina yhtä hämmästyttävää katsella kiipeileviä, ratsastavia tai mäkeä laskevia lapsia; he ovat luonnostaan rentoja ja pelottomia, kun taas jäykkä, kömpelö ja elämän varovaiseksi höykyttämä aikuinen joutuu etsimällä etsimään tuntuman omaan kehoonsa opetellessaan uusia tapoja käyttää sitä (tai pikemminkin kerratessaan unohtuneita tapoja; useimmat lienevät lapsena kiipeilleet puissa, kielletyillä tikapuilla ja ties missä).

Kaikkea muuta kuin esteettinen pyllistely, pungertaminen ja kurkottelu nivusistaan valjaisiin kiinnitettynä on syntymäsuorittajalle jälleen yksi hilpeä muistutus siitä, ettei itseään tarvitse ottaa kovin tosissaan.

Totisuus on kaukana myös hetkestä, jolloin köydellä varmistamani* urosvahvistus - jonka eteneminen on varsin varmaa ja kaunista katsottavaa - hyppää seinältä köyden varaan tavallista lennokkaammin. Viisitoista kiloa painavampi mies saa aikaan kellonpunnusilmiön: allekirjoittanut kohoaa vuorostaan valjaiden varassa keveästi ilmaan. Ei onneksi niin ylös, että köyden toisessa päässä keikkuva elämäni valo tärähtäisi kanveesiin.

Perinteisempää laskiaisenviettoa edustaa tänä vuonna runollisen muhkea setsuuripulla säärystimenneulonnan lomassa. Ihmisten - mukavien ja elävien ihmisten - seura on etätyöläiserakolle silkkaa ylellisyyttä pullalla tai ilman. Ja hyvin tarpeen, mistä todistaa hämmennykseni Hurinan kysäistessä iloisesti, mitä kuuluu.

Hyvää kuuluu, oikein hyvää, muttei paljoa puutu, etten hätäpäissäni sorvaa vastaustani muinaisvenäjäksi. Pian sentään vertyvät sekä kieli että mieli.

Kiitos.

*Turvallinen varmistaminen opetellaan pareittain heti alkeiskurssilla: toinen kiipeää ja toinen pitää huolen, ettei köysi pääse missään vaiheessa - varsinkaan mahdollisen putoamisen myötä - löystymään ja kaveri putoamaan.

Ei pidä

Pagistaanin teesien joukkoon lyötäköön muistutus hatarakalloiselle kansalle: herkkävatsaisen henkilön ei pidä ksylitolilla makeutettuja pastilleja nauttiman. Ei ainakaan kolmea enempää iltapäivän aikana (näköjään pysyvää muistijälkeä ei tehnyt edes vuosien takainen, ikimuistoinen episodi "junamatka ja sadan gramman pussi sokerittomia lakritsikissoja" ).

Päänsäryssä tai vatsakouristuksissa - myös typeryyttään itseaiheutetuissa - on se hyvä puoli, että kun ne vihdoin loppuvat, elämä tuntuu hetken aikaa ekstaattisen hienolta.

Turvallisuus ennen kaikkea

Ilmoitus kaupunkilehdessä:

MÄYRÄKOIRANAARAS ruskea, 6 kk vanha. Rokotettu, passi, maadoitettu.

The Historian

Valakialaisruhtinas Vlad Tepesin alias Seivästäjän alias Drakulyan (1431-1476) kuva on lainattu täältä.

Historiantutkija sai joululahjaksi Elizabeth Kostovan historiallisen kauhujännärin The Historian. Sen verran kiirettä on alkuvuodesta pitänyt, että luin kirjan loppuun vasta viikonloppuna. Mukaansatempaamattomuudesta ei suinkaan ollut kyse, päin vastoin.

Moderni vampyyrikertomus on laatutyötä alusta loppuun. Tarina on samanaikaisesti sekä hyvin kirjoitettu dekkari (allekirjoittaneen mielestä esimerkiksi Da Vinci-koodi on tähän verrattuna sangen hentoista tavaraa) että kunnioitettavan määrän taustatyötä vaatinut, pohdiskeleva puheenvuoro menneisyydestä ja sen historiaksi kirjoittamisesta.

Joskus hybriksen vallassa olen haaveillut kirjoittavani historiallisen romaanin. Jos taitoa löytyisi huomattavasti enemmän kuin löytyy, haluaisin kutoa kokoon jotakin tällaista. Suosittelen.

Kirjan tapahtumapaikkoja ovat muun muassa Romanian alueen keskiaikaiset luostarit, joista tässä Sucevita (tasan neljä vuotta sitten ilmestynyt jutuntekeleeni luostareiden maailmankuuluista freskomaalauksista löytyy täältä, jos aihe jotakuta kiinnostaa).

Vain olennaiseen

Postiluukusta ilmestyi korea, lakanankokoinen mainos uudesta naistenlehdestä "Sinulle, jolla on aikaa vain olennaiseen". Päätoimittajan ensimmäinen virke kertoo lehden olevan "kuin lahja kauniissa kääreessä, jossa tärkeintä on kuitenkin ajatus".

Koska minulla on aikaa vain olennaiseen, jätän väliin "huippuunsa hiotun naistenlehden", joka tarjoilee mahdolliselle lukijalleen ensimaistiaisiksi kömpelöä kieltä.

Ellei sitten ajatus ole juuri kauniissa kääreessä, jolloin kyse on suorastaan ihailtavasta rehellisyydestä.

Kohoaa

Jos työ tuntuu tervassa tarpomiselta ja kyynisyyden kirous kurkkii nurkan takana, jätäpä uutissivuston silmäily ja kolmas kahvimukillinen väliin. Sulje sen sijaan silmät ja oikaise istumatyöläisen käpristynyt kehoparka toviksi Ennio Morriconen kutomalle sävelpatjalle*. Jos vielä riepoo ja ahistaa, lisää pään alle Deep Forestin pehmeäksi pöyhimä tyyny.

Jo kohoaa iloton ihmismieli korkeampiin sfääreihin ja Markus Kajon sanoin selkäpiissä soipi hyy.

Sitten voi taas hakea sitä kahviakin ja vilkaista, missä nyt paukkuu.

*Mitä kyynistymiseen tulee, kannattaa ehkä unohtaa ko. kappaleen nimi.

Shakkia seinällä

Vaikka lihaskoordinaationi on kuin kumiankalla ja varteni notkea kuin kelopuu, olen itsepintaisesti ängennyt harrastamaan asioita, jotka kysyvät juuri koordinaatiota ja notkeutta. Ratsastusta ja tanssia esimerkiksi.

Kai siitä saa jotain masokistista iloa.

Säännöllinen hevostelu pääkaupunkiseudulla ei kuitenkaan ole pienipalkkaisia humanisteja varten. Tanssitunneille taas pitäisi kyöräytyä Helsinkiin tai Espoon keskustaan, mikä saa sisäisen laiskurini kapinaan. Niinpä nuo huvitukset ovat, harmittavaa kyllä, jääneet toistaiseksi telakalle.

Vaan eipä hätiä mitiä. Mahdollisuudet ansaita päähänsä atleetin aasinhattu ovat rajattomat. Pari kalliokiipeilykokeilua jättivät jälkeensä kydyn, joka materialisoitui eilen seinäkiipeilykurssille osallistumisena.

Eikä kyty siitä ainakaan laantunut. Semminkään, kun jatko-opastusta ja kiipeilyseuraa löytyy samasta taloudesta. Puuhassa on samankaltaista viehätystä kuin shakissa tai suunnistuksessa: seuraavien siirtojen miettiminen työllistää pääkopan perusteellisesti saaden muut myllyämiset unohtumaan.

Eivätkä haasteet lopu kovin pian kesken. Näillä eväillä.

Pysyvät pinnassa

Pakkasimme lauantaiaamuna evästä reppuihin ja lähdimme päivännäöllä katsomaan, miltä sydäntalvi näyttää Nurmeksen suunnalla.

Tyynessä pakkasilmassa tuntui jo aavistus auringon lämpöä. Metsä oli vielä linnuista hiljainen - tiaisten tiiskahduksia, käpytikan koputus, kaksi kiireistä tilheä pihakatajaa pöllyttämässä, siinä kaikki.

Karvainen puolustusministeri hyppi hangessa kolmella käpälällä, kunnes sai siirron sisäministeriksi saunamökkiin, kaminan kupeeseen. Etelän leuto alkutalvi ei juuri kylmään karaissut.

Jostakin niitä aina putkahtaa, urosvahvistuksemme Pielisestä nousseita, rantalouhikossa kasvaneita sukulaisia. Tällä kertaa liikettä oli jäällä: täti ja tädin mies. Talviverkot olivat antaneet kaksi haukea, mateen, kuhan ja siian.
- Ottakaa nyt jotakin, jää meille vähemmän perattavaa, sitten kolmen viikon päästä syntymäpäiväkahville, tulettehan?

Lauantai-iltana takaisin pieneen kaupunkiin, sunnuntaina suureen, toiselle planeetalle, kiirettä kohisevaan keinosuonistoon.

Elää täälläkin, elää toki. Mutta juuret pysyvät pinnassa, idän väljään maahan tottuneet, eivät osaa kaivautua asfaltin halkeamiin.

- - -

Matilta löytyi asiaa sivuava miete: "Elämä Savossa on samanlaista kuin elämä Kalevassa, Kalliossa tai New Yorkissa. Kulttuurierot ovat vain luksusta, josta voi lätistä blogissa kun elämän rakenneosat ovat kunnossa."

Asuttuani maaseuduilla, pienissä kaupungeissa, keskikokoisissa kaupungeissa, suuressa kaupungissa ja miljoonakaupungissa olen samaa mieltä. Ihminen on ihminen, tekee pesän melkein minne vain, elää sytkyttelee lajinmukaista elämäänsä päivä kerrallaan, rapsuttelee ja torailee, syö, nukkuu, kukaties lisääntyy, kuolee pois. Mutta elämisen kehykset voivat olla puusta, kivestä, hiekasta tai betonista.

Ja joku valitsee raaminsa itse, joku joutuu ottamaan annettua, joku luulee joutuvansa, vaikkei olisi pakko.

Yhteistä kaikille on kai se, että omista poikkeavia elämänpuitteita on helppoa romantisoida ja kuvitella niissä elämistä jotenkin oleellisesti toisenlaiseksi, vaikkei se sitä itse koettuna lopulta olisikaan. Kenties kyseessä on myös toiveikas - ja kovin inhimillinen - harha siitä, että itse muuttuisi toisenlaiseksi olemisensa kehyksiä vaihtamalla? Onnellisuus ja tasapainoisuus voivat tuntua odottavan aina toisaalla, siellä metsämökissä järven rannalla tai metropolin kalliissa kattohuoneistossa.

En malta olla siteeraamatta mainittua lastua vielä pätkän verran, kun samoja asioita olen tuumaillut taas tahollani minäkin: "Onnellisuus itse ei ole mikään valinnan objekti, eikä sitä ole olemassa erillään rakenneosistaan. Siksi inhimillisen toiminnan päämäärä ei ole onnellisuus, vaan päämääriä ovat osat joista onnellisuus koostuu. Kun osat saa jotenkin paikalleen, onnellisuus ei ole jokin erillinen asia joka tulisi niiden lisäksi, vaan ainoastaan sitä että palikat ovat kutakuinkin kohdallaan."

Hmm. Tätä pitää mietiskellä lisää.

Parempi

Parempi pakkaset kuin puolen vuoden lokakuu.

Tuonnemmaksi

Vietettyäni mietteliään aamuhetken pakkasmittarin ääressä päätin siirtää ei niin kovin välttämättömän arkistoreissun tuonnemmaksi. Visio lainatun dieselauton väsähtämisestä keskelle pohjoissavokarjalaista maaseutua oli kirjaimellisesti hyytävä.

Sitä paitsi arkisto sijaitsee Uudessa Valamossa, jossa kuulemma oli juuri tänään vierailulla 150 italialaista (älkää kysykö, en tiedä). Ei siinä mitään, mutta kaikki sähkötolpat tarvittiin italialaisten autoille.

Etätyöläinen päätti siis nauttia kerrankin lähityöläisen elämästä oikealla työpaikalla omassa työhuoneessaan, jonka ovenpielessä lukee nimi tärkeän näköisillä kirjasimilla ja jonka ovi avataan eilen haltuun saadulla työhuoneen avaimella.

Irtolaisen ego pöhöttyi moisesta niin, että mainittu työhuone oli käydä ahtaaksi jo kättelyssä.

- - -

Jos ulkona pakkanen kiristyikin yötä kohden, oli ystävien luona sitä lämpimämpää. Iltahetki kynttilöiden, piirakan ja teemukin ääressä venyi useamman tunnin mittaiseksi. Kun seura on hyvää, aika loppuu aina kesken. Kiitos, olette tärkeämpiä kuin tiedättekään.

Sama pätee eiliseen, aina yhtä virkistävään lounasseuraani, jolle päädyin muun muassa vilauttamaan maanmainioita villakalsareitani* yliopiston ruokalassa. Sitäpä en kenelle tahansa tekisikään.

*Itse asiassa pöksyt ovat lainassa mieheltä, mikä antaa aihetta pohtia, tekeekö parisuhteen sisäiselle dynamiikalle hyvää lainata toistuvasti toisen villahousuja. Toisaalta se voi olla parempi vaihtoehto kuin pitää isänsä vanhoja, lököttäviä säämiskäkalsareita, kuten tein nuoruudenavioliittoni aikana (ne olivat verrattomat talvipakkasella ratsastushousujen alla). Liitto päättyi kyllä eroon, mutta keltaisten nahkakalsonkien osuus tapahtuneeseen jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Pakkasraja

- Mikä pakkasraja, ihmetteli kollega kysäistessäni, mikä on hänen pakkasrajansa juoksulenkin väliin jättämiselle.

Mutta hän onkin kotoisin Siperiasta ja kilpailee aktiivisesti kestävyysjuoksun veteraanisarjoissa.

Allekirjoittaneen kaltainen sunnuntaihölkkääjä jättää suosiolla töppöset reppuun, kun mittari laskee 25 pakkasasteen alapuolelle. Ikääntyviä, ohutturkkisia koiraparkojakaan ei raaski houkutella lenkkiseuraksi edes loimitettuina.

Ulkoilmaan teki yhtä kaikki mieli kahden päivän sisällä istumisen jälkeen.

Sitten muistin, että äidillähän on kävelysauvat.

Miksipä ei?

Niin siinä sitten kävi. Tunnustan. En osaa selittää mikä siinä viehätti, mutta hieman vinoon katsomani puuha olikin odottamattoman hauskaa. Niin hauskaa, että puolitoista tuntia meni kuin iltamissa. Sauvojen kanssa suksitta viuhottamisessa oli jotain samanlaista, hieman nolostuttavaa touhukkuutta kuin vaikkapa letkajenkan tanssimisessa. Nirsk nirsk nirsk.

Huomenna hauskuus saattaa loppua lyhyeen säätiedotuksen povatessa aamuksi 38 pakkasastetta. Arkistoreissu olisi kuitenkin tehtävä. Sadan kilometrin päähän. Vanhempien vanhalla dieselautolla.

Ja takaisinkin olisi mukava päästä.

Lievän jakomielinen

Junassa oli rauhallista, perillä kylmää ja kaunista. Joki höyrysi pakkaspäivän auringossa, rantakoivuja peitti paksu kuurakuori.

Kävin tänään työpaikallani ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se muutti majaa idyllisestä linnasta punatiiliselle kampukselle. Akateeminen irtolainen koki liikutuksensekaisen yllätyksen, kun erään työhuoneen ovessa lukikin oma nimi tutkijan tittelillä varustettuna. Ilmeisesti uudessa rakennuksessa on lääniä niin paljon, että jopa etätyöläiselle on nimetty huone.

Havaintoa seurannut epätodellinen, lievän jakomielinen olo lienee sukua tuntemukselle, jonka oman kuolinilmoituksen näkeminen saisi aikaan.

Eivät aina kohtaa

Kuinkahan tämän esittäisi kauniisti ja poliittisesti korrektilla tavalla? No, vaikkapa näin: säästeliäästi äänieristetyn kerrostalon yläkerrassa asuvan lapsiperheen ja alakerran kotitoimistossa uutta tietoa tuottavan etätyöläisen intressit eivät aina kohtaa.

Mies itse asiassa epäilee, että lapsukaisilla on jonkinlaiset sorkat tai kaviot (siihen viittaa myös se, ettei perhettä koskaan näy pihan hyvin varustetulla leikkialueella). Luulen, että jälkikasvun ruokavalio on lisäksi verrattain sokeripitoinen.

Tänään yläkerrassa on liikuntaharrastusten lomassa leikitty uudella lelulla. Se sanoo taratattattarataratattattara-tiluliitiluliitilulii-PIUUPIUUPIUU.

Taratattattarataratattattara-tiluliitiluliitilulii-PIUUPIUUPIUU.

Taratattattarataratattattara-tiluliitiluliitilulii-PIUUPIUUPIUU.

Arvaan mystisen räikän olevan niitä leikkikalusuunnittelun helmiä, joita lapsiperheisiin ilmaantuu hyvää tarkoittavien isovanhempien ja kummien tuliaisina.

Tai keskimääräistä sadistisempien.

Piuupiuupiuu.

Carpe vu

Talvipäiviin on tarrauduttava vimmaisessa carpe diem-hengessä, ennen kuin lumi muuttuu taas loiskuvaksi loskaksi. Niinpä hiihtokausi on vihdoin avattu raivoisalla rutistuksella umpijäisillä laduilla (mikä mahtoi olla se eilen puoleltapäivin Leppävaaran kuntoladun ylämäissä räpiköinyt, juopunutta sammakkoa muistuttanut mustanvihreä olento?).

Seuraavaa päivää vietetään perinteisesti kankeassa deja vu-hengessä edellistalvia ja niiden ensimmäisiä hiihtolenkkejä muistellen. Olisi ehkä, kukaties, kannattanut venytellä vähän paremmin kotiin palattua.

Ensi vuonna sitten.

Lauantaina Pagistaanin alppihiihto- ja telemarkmaajoukkue kävi puolestaan hiomassa tyylipuhtaita suorituksiaan Solvallan möykkyisessä mäessä. Hauskaa ainakin oli, ja luonnonvaloa riitti pitkälle iltaan ennen kaunista auringonlaskua.

- - -

Aikaisin huomisaamuna hyppäämme karvaisen assistentin kanssa idän pikajunaan. Jännitystä päivään tarjonnee jälleen kerran rautatieliikenteestä vastaavan kuljetuskonsernin lemmikkipolitiikka. Viime kerralla - se taisi olla perjantai tai jonkin pyhäpäivän aatto - vietimme laatuaikaa tupakkakopin kokoisessa pöksässä kuuden ihmisen, yhden vasikankokoisen koiran, kahden keskikokoisen koiran, yhden pienen koiran ja kahden kissan voimin. Tunnelma oli leppoisa kuin Länsirannalla.

No, tiistaiaamuna junassa lienee vähän väljempää.

Suhteellista

Yhdysvaltain energiaministerin kerrotaan muistuttaneen, että maan kasvihuonepäästöt ovat vain pieni tekijä maailmanlaajuisessa päästötilanteessa.

Kaikki on kovin suhteellista. Myös se, onko neljäsosa paljon vai vähän.

Ei mitään suurellista

Rakas urosvahvistuksemme täyttää tänään vuosia. Koska Pagistaanissa harrastetaan makeita leivonnaisia melko harvakseltaan, päätin tehdä juhlan kunniaksi pitkästä aikaa täytekakun. Ei mitään suurellista, vaan vaivattoman, nopean ja hedelmäisen kahden hengen viikonloppuherkun. Vieraitakin kun on tulossa vasta sunnuntaina.

Niinpä väsäsin töiden, koiranlenkityksen ja kaupassa pistäytymisen lomassa kolmen munan kakkupohjan.
- Kah, välähti mieleen, nythän voisin kokeilla kakun täyttämistä paistovuokaan hyydytettävällä täytteellä. Jos vaikka joskus sitäkin taitoa tarvitsee.

Tuumasta toimeen. Kevytvispikermaa, rahkaa, hedelmäsosetta, liivatetta... Täytteen määrä yllätti, joten tein kahden sijaan kolme kerrosta. Väliin vielä banaania ja köyhän miehen lakkahilloa, kun niitäkin talosta löytyi.

Parin tunnin päästä kumosin kakun vuoastaan. Se näytti sangen kunnioitettavan kokoiselta. Miten siitä noin korkea tulikin?
- Samapa tuo, tuumin, nähdään sitten hieman lisävaivaa ja tehdään kunnollinen hedelmäkoristelu kiilteineen. Jos ei muuta, niin huvin ja harjoituksen vuoksi.

Senhän tein. Viipaloin säilykemangoja ja viinirypäleitä hartaan flown vallassa ajankulun unohtaen. Kakku kasvoi kasvamistaan toisin kuin tietokoneen näytöllä paluutani odottava teksti.

No. Kun projekti nyt oli selvästi levinnyt käsistä (onneksi vain kuvaannollisesti), oli sama kaivaa keittiön laatikosta pursotusvälineet* ja viimeistellä komeus kermatöräyksin.

Ja katso. Lopputulos - se pikkuinen kahden hengen kakku - painaa kuin entinen myllynkivi ja täyttää jääkaapissa lähes kokonaisen hyllyn. Mielenkiinnolla jään odottamaan, huutaako päivänsankari ilosta vai kauhusta luomukseni nähdessään. Pitäisiköhän naapurusto kutsua kakkukahveille?

*Kuriositeettina mainittakoon, että pursotuspussi tottelee Pagistaanissa nimeä Iku-Turso.