Actually a vegetable

Via Juontaja.

Ten Top Trivia Tips about Pagisija!

1. The pharoahs of ancient Egypt wore garments made with thin threads of beaten Pagisija!
2. Pagisija is 984 feet tall.
3. Pagisija has often been found swimming miles from shore in the Indian Ocean.
4. There are six towns named Pagisija in the United States!
5. Pagisija can't sweat.
6. Ancient Chinese artists would never paint pictures of Pagisija!
7. Pagisija is actually a vegetable, not a fruit!
8. If Pagisija was life size, she would stand 7 ft 2 inches tall and have a neck twice the size of a human!
9. Baskin Robbins once made Pagisija flavoured ice cream.
10. There are more than two hundred different kinds of Pagisija.

I am interested in - do tell me aboutherhimitthem

Ihmisten ilmoilla

Janoinen kahvipensas nuupotti syyttävän näköisenä ikkunalaudalla, kun palasin kotiin lähes viiden päivän poissaolon jälkeen. Kevätaurinko lämmittää jo lasin läpi niin, että kasveja olisi juotettava useammin. Ja mullatkin pitäisi vaihtaa.

Se on täällä jo, kevät. Ei huomenna tai ensi viikolla, vaan nyt.

Terveisiä siis syvästä etelästä yhdistetyltä työ- ja huvireissulta. Slaavilainen kirjasto piti huolen ensinmainitusta, jälkimmäisestä paras mahdollinen viikonloppuseura sekä muut lounastusten ja kahvitteluiden merkeissä tavatut ystävät. Pagistaanista kiitetään ja kumarretaan! Erakkoetätyöläisen olo on kuin pidemmänkin lomareissun jälkeen, sikäli virkistävää on ryömiä aika ajoin ihmisten ilmoille yhdistetystä asuin- ja työluolastaan.

- - -

Vielä hieman syvemmässä etelässä pistäydyimme maanantai-iltana valkokankaan kautta. Countrylaulaja Johnny Cashin elämästä kertova Walk the Line osoittautui varovaisia ennakko-odotuksia mukaansatempaavammaksi tuotokseksi. Joskushan kunnianhimoiset elämäkertaelokuvat toimivat, joskus eivät. Tämä kuului ensimmäiseen kastiin, kiitos juonta komeasti kantaneen musiikin ja sujuvien näyttelijäsuoritusten.

The Lion, the Witch and the Wardrobe ei sen sijaan nostattanut kovin suuria tunteita, vaikka koetinkin sinnitellä parhaani mukaan eroon disneyskeptisyydestäni ja lapsuuden lempikirjallisuuden filmatisointiin liittyvistä ennakkoluuloista. Näyttävää katsottavaahan elokuva oli, eikä siinä häirinnyt juuri mikään* - mutta aivan kuten katsottuani Taru Sormusten Herrasta-elokuvat tunsin nytkin epämääräistä kiitollisuutta kuulumisestani ikäpolveen, joka on saanut luoda omat fantasiamaailmansa kirjojen pohjalta ilman ohjaajan, tehostetiimin ja mittavan markkinoinnin johdattelua.

Ei toki sillä, että se olisi mikään edellytys niin kirjoista kuin elokuvistakaan nauttimiselle. Onneksi ei.

Ai niin, lisäyksenä mainittakoon, että sähkökantelevelho Timo Väänänen esiintyy vierailevana solistina Narnia-filmin musiikkiraidalla. Vaikka kansanmusiikkimaailman menoa jossain määrin seurailenkin, löytyi suomalaismuusikon nimi täytenä yllätyksenä elokuvan lopputeksteistä.

*Lukuunottamatta sitä, että sivuille sojottavat hevosenkorvat kentaurin ihmispäässä näyttävät typeriltä, etten sanoisi kerettiläisiltä. Eihän kentaurien sovi näyttää naurettavilta; luulen, että ne loukkaantuisivat moisesta syvästi. Sitä paitsi korvat näyttivät huovasta tehdyiltä, ja niistä puuttuivat oikeiden hevosenkorvien elävyys ja liike.

Muinainen hirvi

Sunnuntain hiihtoretkellä Nuuksiossa evästauko pidettiin kunnianarvoisassa seurassa. Pitkäjärven rantakallioon maalattu yksinäinen hirvi lienee kampakeraamiselta ajalta, eli ikää sillä voi olla kuutisentuhatta vuotta. Sitä ei pääse katsomaan kuin talvisaikaan jäätä pitkin, ellei sitten kesällä meloen tai soutaen.

Kalliomaalauksia voi käydä ihmettelemässä ympäri Suomen. Yllättävää on, että Pitkäjärven hirven tapaan monet on löydetty vasta 70-luvulla (joskin "virallinen" löytyminen taitaa usein olla eri asia kuin suusta suuhun kulkenut paikallistieto kallioon maalatuista kuvista).

Kardemummaa

Ihmettelinpä tässä illan mittaan, mistä kumpusi yllättävä ja hyvin voimakas mieliteko viipurinrinkeliin. Jossain vaiheessa äkkäsin, että näytön vieressä työpöydällä on tyhjä kahvimuki, ja että olin päivällä maustanut kahvini pitkästä aikaa kardemummalla. Kardemumman aromihan se mukista nousi hiljalleen nenään ja nostatti mieleen markkinapullan, vaikken tietoisesti tuoksua pannutkaan merkille.

On se ihme systeemi tuo ihmisen pääkoppa aistikytköksineen.

Kävelevät hampaat

Voi Tinka, minkä teit. Haasteisiin ei toki ole pakko vastata, mutta menköön taas. Alkuperäinen tehtävänanto oli siis tällainen:

"Top5 oudot koristeet
Onko sinulla outoja koristeita tai roinaa, jotka ovat aikojen saatossa lojumaan jäätyään muuttuneet koristeiksi? Kerro niistä koko Blogistanialle! Jos esineeseen liittyy tarina, kerro sekin. Foto ois kiva, mutta ei pakollinen. Rääkkää kanssablogaajiasi, ja pane vahinko eteenpäin haastamalla muita."

Kyllä, minulla on outoja koristeita ja roinaa. Laatikkokaupalla. Olen vain kiikuttanut ne muutto muutolta, laatikko laatikolta vanhempieni mökin aittoihin ja ullakolle. Sieltä osa on siirtynyt edelleen kirpputoreille tai kiertäviksi mathomeiksi.

Jos nyt käyn muistelemaan merkillisyyksiä, jotka noissa Pandoran lippaissa vielä asuvat, niin mieleen tulevat vaikkapa kävelevät hampaat; sellainen pieni, muovinen, tekohampaiden näköinen kapine, joka vedettynä kävelee kahdella jalalla eteenpäin leukojaan loksuttaen (tämä vaatisi kyllä kuvitusta). Sain sen aikoja sitten siskoltani, ja kaipa siihen sisältyi jokin syvällinen merkitys. Olisiko liittynyt silloisiin hammasrautoihini?

Ja Jesaja (tämä se vasta kuvaa kaipaisikin)! Joskus yläasteella vetäisin tussilla pikapiirroksen huolestuneen näköisestä, harvahaivenisesta olennosta, joka alkoi yllättäen elää omaa elämäänsä. Tapasimme siskon kanssa kehitellä Jesajan hahmoa saunassa istuessamme. Se muun muassa puhui ohuella nenä-äänellä ja piti merimiesviisuista.

Siskon kehystämä, aito ja alkuperäinen Jesaja taitaa sekin olla nyt mökillä, voi synti ja häpeä.

En ole viime vuosina oikein ehtinyt pesiytyä aloilleni minnekään, mikä on rajoittanut kummallisuuksien kertymistä ja aiheuttanut lievän tavara-allergian. Oikeastaan kaikki, mitä tästäkin asunnosta löytyy, on täällä tarkoituksella*. Esimerkkinä olkoot vaikkapa nuo kuvan hiirenmuotoiset juustoveitset, joille äidin kanssa nauroimme katketaksemme nähdessämme ne lahjatavaraliikkeen ikkunassa. Seuraavana merkkipäivänäni löysin ne sitten lahjapaketista.

Ei sitä koskaan tiedä, milloin tulee pidettyä juustokestit.

Onhan täälläkin toki tavaraa. On vaikkapa strutsinmuna, joka on köllöttänyt koboltinsinisessä mariskoolissaan mykkänä ja mietteliään näköisenä pian parikymmentä vuotta. Ja metallinen piru, joka asuu tietokoneen näytön päällä ja kolisee siitä säännöllisin väliajoin lattialle johtovyyhtien sekaan.

Siinäpä niitä tulikin pyydetyt viisi. En yleensä nimeä haastettavia, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Millaisia omituisuuksia löytynee vaikkapa Impivaaran, Marleenan ja Dyron kotipesistä?

*Sitä en kyllä ymmärrä, mikä sai minut kiikuttamaan poron puolikkaan leukaluun kotiini syksyn patikkareissulta. Varmaankin tottumus; ennen aikaan tapasin keräillä erilaisia kalloja. Älkää peljästykö, tarkoitan luonnosta löytyneitä, pieneliöiden jo puhdistamia kalloja; piisamin, jänisten ja sen sellaisten. Sekin riivaus hellitti muuttojen myötä.

Juoksemaan luotu

Lähijärven jäällä on iltapäivällä tyhjää, vain toisessa päässä näkyy pari hiihtäjää. Kun Sandy tajuaa olevansa irti remmistä ja saaneensa luvan mennä, se loikkaa vauhtiin ja juoksee lumi pöllyten kymmenkunta metriä. Kuullessaan kutsuni se pysähtyy ja pyörähtää ympäri. Suu riemunvirneessä se kiitää takaisin ja katsoo, kaivanko jotakin taskustani. Sitten se menee taas, tekee rodulleen tyypillisen äkkikäännöksen ja jatkaa samaa vauhtia toiseen suuntaan. En voi kuin ihmetellä jälleen kerran, millainen voima pienen koiran pitkissä takajaloissa asuu, ja miten juoksemaan luodun eläimen keho kaarevine selkineen ja syvine rintakehineen liikkuu ja toimii.

Täydellistä.

Ei ihme, että kerran olen kiukuspäissäni kutsunut kutsumistani pihan laidalla kiitävää rusakkoa. Luulin sitä kuuroksi heittäytyneeksi Sandyksi. Saman värisiäkin olivat.

Erilaiselta

"Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämässään olisi makua."
- Pentti Haanpää

Tämä kevättalvi tuntuu erilaiselta. En nyt tarkoita lintuinfluenssahysterian mahdollisia lieveilmiöitä, puolin ja toisin käsistä karannutta sananvapauskiistaa tai muita ikäviä asioita, joista ei tunnu olevan puutetta maailmalla.

Koskapa olisi.

Ei, nyt puhun omasta, pienestä elämästäni. Samalla, kun huomaan kyllästyneeni talven jälkeen mustaan ja harmaaseen, alkaa sisuksistani puskea sitkeästi pintaan jonkinlainen kupliva hyväntuulisuus ja perushilpeys, joka ei jää satunnaisiin hetkiin. Pitkästä aikaa. En edes muista, miten pitkä aika tällaisesta olotilasta on. Vuosia, kukaties, monia vuosia.

Vierasta, ja samalla etäisesti tuttua. Jotakin, jonka kyllä tunnistaa ja muistaa omakseen, vaikkei osaakaan sanoa, että milloin ja missä.

Siispä puen ylleni farkkuhameen ja ne punaiset raitasukat, hymyilen vieraille ihmisille ja löydän itseni hohottamasta sydämeni pohjasta asioille, joista vielä viime vuonna olisin lähinnä pidättyväisesti huvittunut, ehkä naurahtanut velvollisuudentuntoisesti. En viitsi enää tarkkailla itseäni ulkopuolelta joka tilanteessa, en kantaa tauotonta, epämääräistä huolta menneistä tai tulevista, ostaa oikeutta olemassaolooni jatkuvalla suorittamisella tai potea syyllisyyttä, kun en pysty, ehdi enkä jaksa.

Nautin uudella tavalla paitsi läheisteni seurasta, myös sosiaalisesta virtuaalirapsutuksesta muiden huopahattuhumanistien, kuten Hurinan ja Veloenan kanssa. Huomaan pohtivani, miten mukavaa olisi taas tavata uusia ihmisiä oikeasti.

Missä olen oikein ollut? Onko tämä jotakin ohimenevää vai varovaista paluuta päivänvaloon pitkän hämärän jälkeen? Saa nähdä.

Jos olen lopullisesti hassahtamassa, niin taidan pitää siitä.

Akateeminen onni

Mielin, hullu, maisteriksi,
titteliä tavoittelin,
sepä toisi toimen oivan
pöytääni leveän leivän.

Vuosikaudet kipittelin
kirjastojen käytävillä
laahustelin luennoilla,
tentit tupeksin tusinat.

Vihdoin koitti suuri päivä:
kurssit käyty, tentit tehty
tutkielmakin kyhätty.
Kouraani sain todistuksen,
osoituksen opeistani.

Kuinkas kävi kirjaviisaan,
maisterin makean elämän?
Kortistossa kyyristellään,
pätkätöiden painehessa!

Ylenpalttisen nöyrällä kiitollisuudella ja onnekkuutta tähdentäen myönnettäköön, että allekirjoittaneen tilanne on tällä hetkellä hieman kuvattua valoisampi. Valtion leipä on kapea ja nykyisellään myös valmiiksi viipaloitu, mutta leipää yhtä kaikki.

Pagistaanista toivotetaan tasapuolisen aurinkoista Kalevalan päivää kaikille koulutukseen, työtilanteeseen, siviilisäätyyn, vakaumukseen tai kengännumeroon katsomatta.

- - -

Paremman tekemisen puutteessa voi käydä vaikkapa lukemassa laskiaistarinaa havinoista. Ollapa edessä nyt mukillinen kahvia ja tuore, mantelitäytteinen pulla, oi!

Parhaimmillaan

Mikä sää! Viikonloppu vilahti suksien päällä mäessä ja ladulla, eikä tietokoneeseen päin tullut juuri vilkuiltua. Hemulimaisen tervehenkinen tauko oli taas kerran enemmän kuin paikallaan.

Kevättalvi alkaa olla juuri parhaimmillaan. Päivisin auringon lämpö tuntuu vaatteiden läpi, vaikka illan pimetessä talvi ottaa omansa takaisin, ottaa vielä pitkään. Järven etelänpuoleisilla rantatöyräillä näkyy jo sulia kohtia, kirkkaanleuto sää villiinnyttää tiaiset ja pensasaitojen varpuskansan.

Ja minut. Taidan karata taas toviksi ulos kolostani, kunhan aurinko kunnolla nousee.

- - -

A fisherman encounters a large fish; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

Taikinapojan esimerkin rohkaisemana Pagistaanissakin uskaltauduttiin kokeilemaan Valion kolmen juuston ruokakermaa. Perjantai-illan piirakkatestailut jatkuivat muutamasta reseptistä sovelletulla savukalapiiraalla. Lopputulos oli sen verran herkullinen - ja syöjät sikäli nälissään - että koko paistos syötiin kahteen pekkaan kertaistumalta.

Tässäpä ohje, jos joku haluaa kokeilla. Kasviksia voi täytteeseen laittaa lisääkin tai vaihtaa kalan vaikkapa palvikinkkuun. Kymmenprosenttinen juustokerma keventää kokonaisuutta mukavasti ja tuo miedot maut hyvin esille.

Sipulinen savukalapiiras

Pohja:
1,5 dl spelttijauhoja (hiivaleipä- tai grahamjauhotkin käyvät)
1 dl kaurahiutaleita
ripaus vehnäleseitä
1/4 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
50 g margariinia
1 dl rasvatonta maitoa

Täyte:
1-2 sipulia
puolikas purjo
200 g ruodotonta savusiikaa tai muuta savukalaa
2,5 dl kolmen juuston ruokakermaa (TAI 50 g juustoraastetta ja 2 dl kevytkermaa)
3 munaa
pippuria
(tilliä)

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Lisää sulatettu rasva ja maito. Sekoita tasaiseksi ja levitä piirasvuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja reunoille.

Silppua sipuli ja purjo ja hauduta ne rasvatilkassa pehmeiksi. Paloittele kala. Sekoita keskenään munat ja ruokakerma, mausta. Levitä pohjalle sipuliseos sekä kala ja kaada päälle kermaseos. Paista 200 asteessa puolisen tuntia. Tarjoa salaatin kanssa.

Sää pystyt siihen

Uimahallissa on perjantaiaamuna ruuhkaa. Sivusilmällä seuraan, kuinka nuori naisopettaja luotsaa kymmenvuotiaita tyttöjä ja poikia hyppytorniin. Yksi kerrallaan oppilaat ponkaisevat alas kuka pää edellä, kuka jalat suorina nenästään kiinni pitäen. Mieleen tulevat pöntöstä hyppäävät telkänpojat. Halli kaikuu kimeistä kiljahduksista ja loiskeesta.

Sitten jono pysähtyy. Yksi tytöistä ei uskalla hypätä, vaan seisoo viluisen ja surkean näköisenä alas veteen kurkkien. Perääntyy pari askelta, kurkistaa taas. Hänen takaansa alkaa kuulua kärsimätöntä meteliä.
- Mee nyt jo!
- Kuka siellä oikein jumittaa?

Ahdistun nurkkaan ajetun tytön puolesta. Juuri tuollaisista, sivustakatsojan silmin vähäpätöisistä hetkistä sikiävät ne kuuluisat liikuntatuntitraumat, jotka saavat vihaamaan kloorinhajua tai jumppasalien lautalattioita vielä kymmeniä vuosia jälkeenpäin. Mielen pohjalla häivähtää tunne jostakin ennen koetusta. Muistikuvaksi asti se ei selkeydy; parempi ehkä niin.

Yht'äkkiä oppilasjoukon sävel muuttuu. Joku pojista huutaa, ettei hyppääminen ole oikeesti yhtään vaikeaa.
- Katto nyt, määkin uskalsin, vaikka pelotti ihan sikana.
Toiset säestävät omilla kokemuksillaan. Pian alkaa rytmikäs kannustus:
- Noora, Noora, Noora! Sää pystyt siihen!

Lopulta tyttö hyppää. Oppilaat ratkeavat hurraahuutoihin.
- HYVÄ NOORAAAAAA!
Kun tyttö nousee altaasta, hänen hymynsä hehkuu hallin toiselle reunalle saakka.

Omaa elämää

Tänään YTHS:llä vuoroa odotellessani selailin vanhoja akkainlehtiä, joita odotushuoneisiin tapaa kertyä sekalainen kokoelma. Jostakin niistä jäi mieleen mielenkiintoinen kommentti. Toimittaja kertoi kahvipöytäkeskustelusta, jossa pohdittiin, kuinka perheelliset naiset (ja toki miehetkin) usein ilmoittavat jossain vaiheessa kaipaavansa omaa elämää. Joskus tämä virinnyt kaipuu johtaa suuriinkin, monia ihmisiä koskettaviin elämänmuutoksiin, joskus ei.

Pöydässä oli pohdittu, miten - ja ennen muuta miksi - vapaaehtoisesti valittu aviopuoliso ja useimmiten tarkoituksella maailmaan saatetut lapset voivat lakata edustamasta ihmisen omaa elämää? Kenen elämää ne sitten ovat? Onko omaa elämää koskaan osannut elääkään, jos siitä tuntee perheen (tai minkä tahansa muun elämänvalintansa, oman elämänvalintansa) myötä jääneensä paitsi? Millaisena se puuttuvaksi koettu "oma elämä" nähdään; millaisia toiveita ja kuvitelmia siihen liitetään?

Hiusten halkomista ja sanojen pyörittelyä, ehkä, mutta ajatuksia herättävä näkökohta yhtä kaikki. Siihen sisältyy paljon enemmän ja syvempiä kysymyksiä kuin ensi vilkaisulta ymmärtääkään.

- - -

Apropos vilkaisu. Samaisessa odotushuoneessa tulin vilkaisseeksi ohimennen peiliin, sellaiseen seinänkokoiseen ja loisteputkien valaisemaan. Mustat farkut, mustanharmaa villapaita, talvenharmaa naama.

Meninpä sitten ja ostin sukat. Ja tuoreen ananaksen aka. ananaan (jota en kuitenkaan ylleni pukene).

Illuusio

Eräs jaarituksiani lukeva, toisella paikkakunnalla asuva ystävä hämmästeli taannoin, miten saan aikaan niin paljon.
- Tunnut harrastavan vaikka mitä ja kokeilevan kaikkea uutta.

Hämmennyin. Minusta nimittäin tuntuu, etten saa tehdyksi yhtään mitään töiden lisäksi, en sitäkään vähää kuin ennen (lenkkeilyä en osaa enää pitää harrastuksena, ei, sen paikka elämässäni on jossakin syömisen, hampaiden harjaamisen ja suihkussa käymisen tuntumassa; pääni sisältö luultavasti räjähtäisi pitkin seiniä ilman päivittäistä ulkoiluttamista). Otaksuinkin aikaansaapuuden imartelevan illuusion syntyvän siitä, että pidän keskimääräistä kovempaa meteliä asioista, jotka saan jopa toteutettua satojen aikeiden joukosta. Niin, ja kuinka moni ylipäänsä raportoi tekemisistään kasvottomalle yleisölle?

Mutta ei nyt mennä siihen.

Talvi on ollut merkillinen yhdistelmä nautinnollista erakkoutta ja kasvavaa levottomuutta, hiljaista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista latautunutta pysähtyneisyyttä. Huomaan suunnittelevani taukoamatta jotakin; jonkin vanhan, rakkaan harrastuksen jatkamista tai uuden aloittamista, maailman vääryyksiä oikovaa järjestötoimintaa tai jälleen yhden tarpeettoman taidon opettelua keskittyneenä, flown meditatiivisessa virrassa kelluen. Tanssiminen, ratsastus, metalligrafiikka, kuorolaulu, vapaaehtoistyö, pölyyntyneen mandoliinin kaivaminen sängyn alta, metalliketjutöiden jatkaminen - kaikki ovat nousseet vuorollaan kirjojen väliin kiilautuneen arkeni elvyttäjäehdokkaiksi vain siirtyäkseen kaikessa hiljaisuudessa hyvien aikomusten kasvavaan kekoon. Viikot valuvat käsistäni, enkä osaa kuin ihmetellä sormien välistä soljuvaa aikaa. Kaipaan jotakin - muutosta, ihmisiä - mutten saa tartuttua mihinkään suurista suunnitelmistani.

Päivät ovat hiljaisia, työntäyteisiä. Illat ovat pitkiä, uneliaita ja yksinäisiä. Sellaisia, joihin turtuu ja tavallaan kiintyykin niin, ettei muuta osaa pian tavoitellakaan. Elävien kirjoihin havahdun hyvillä mielin viikonloppuisin; perjantaisin ravistelen pölyn yltäni ja muistelen taas, miten puhutaan ja ollaan osapuilleen ihmisiksi.

Mistä oikein tietää, milloin tarvitsee niskasta ravistelua ja kunnon potkaisua takalistoon, milloin taas rauhaa, rehellistä lomaa vuosia jatkuneesta suorittamisesta, itsensä kehittämisestä ja paikasta toiseen poukkoilusta? Miksi on joskus niin vaikeaa lukea oman mielensä viestejä?

Terve teille

"Terve teille, lintuset,
kotiin palaamahan!
Mikä laulu, liverrys,
viserrys ja piipitys -
terve teille, lintuset,
kotiin palaamahan!"
- Trad.

Aamulehti tiesi kertoa, että vasta avatun lintuinfluenssapuhelimen linjoilla on riittänyt kiirettä. Sieltä on ehditty kysyä muun muassa sitä, pitääkö pihapiirin lokit ja fasaanit hävittää, ja voiko lintutauti tarttua ihmiseen kalasta. Jälkimmäinen kysyjä muisti joskus nähneensä hauen vatsassa sorsanpoikasen ja oli nyt huolissaan.

Kuu kiurusta kuoloon, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään?

Maa- ja metsätalousministeriön viestintäpäällikön Pekka Väisäsen mukaan media (taas tuo mystinen, kasvoton mutta vallaltaan ilmeisen rajaton entiteetti) on lietsonut jo tilanteeseen nähden liikaakin hysteriaa ja huolta. Mutta luontohan on arvaamaton ja julma. Jos ei joudu ihmisriepu pihamaallaan suden ruoaksi, saattaa kohtaloksi koitua mökkilaiturin nokasta tarttunut eläintauti. Tai häirikköorava ampua varastetulla pistoolilla selkään roskapussia viedessä.

Paljonko liikenne viime vuonna suomalaisia tappoikaan? Entä alkoholi? Järki ja suhteellisuudentaju käteen, ihmiset hyvät.

Mikä tökkii

A female demon. Unidentified source. Medieval Macabre.

Pagistaanissa ei ole juuri harrastettu ihmissuhteiden julkipuimista, eikä sitä aiota tämän enempää harrastaa jatkossakaan. Kahden kauppa! Sen kuitenkin totean, että sitkeinkin pääparkansa seinään takoja ja kantapäihinsä kompastelija oppii joskus jotakin. Hitaasti mutta varmasti.

Jos joskus nuorempana olin harmistunut jostakin toisen tekemisestä, sanomisesta tai tekemättä tai sanomatta jättämisestä, onneton harmistuttaja sai sen tuta nahoissaan pitkään ja hyisesti. Melko pian tajusin opetella eroon tuhoisista maratonmurjotuksista, mutten siltikään kyennyt tinkaamatta kertomaan, mikä mieleni oli pahoittanut. Jos toinen ei älynnyt tai viitsinyt tingata, saati käyttäytyi kuin mikään ei olisi vialla, suivaannuin tietysti kahta pahemmin.

Olen osannut loukkaantuessani olla piru naiseksi myrkyllisellä ja sarkastisella tavalla, joka tekee paljon pahempaa jälkeä kuin suora huuto ja muutaman lautasen seinään paiskaaminen. Lepyttyäni olen sitten itkenyt ilkeyttäni ja ripotellut ylleni katumuksen tuhkaa, kun en olisi halunnut toista oikeasti loukata.

Mutta se menneistä. Vuodet ja kompuroinnit ovat paitsi jättäneet omat arpensa, myös taittaneet kielestäni terävimmän kärjen ja opettaneet hieman luovempia tapoja purkaa satunnaiset hiiltymiset. Nykyisin tuntiessani itseni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi* saatan hönkiä hetken verran jäisiä höyryjä, mutta sisäinen paine kasvaa nopeasti yli sietorajan. Kiertelen, mutisen ja lopulta saan yhteen purtujen hampaiden välistä sihautettua ulos sen, mikä tökkii (ja sehän ei useimmiten ole mikään kummoinen kysymys, mutta sellainen, ettei sitä kannata jättää muhimaan ja kasvamaankaan). Avaukseni ei välttämättä ole erityisen tyylikäs saati objektiivinen, mutta siitä voi yhtä kaikki käynnistää jos ei aina kovin rakentavan, niin ainakin asioita ja näkökantoja selkiyttävän ajatustenvaihdon.

Ei ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jo tähän, ystävät, on ollut pitkä ja mutkainen matka.

*Yhä useammin sitä muuten huomaa näennäisestä pikkuasiasta suuttumisensa syyksi sen, että onkin itse loukannut itseään toimimalla omien toiveidensa ja periaatteidensa vastaisesti (esimerkiksi taantunut pyytelemään miellyttämistarpeessaan anteeksi jotakin, jossa ei ole mitään anteeksi pyydeltävää). Toista on kuitenkin helpompi syyttää, vaikka hänkin on vain reagoinut tilanteeseen omista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan käsin. Lieneekö tämäkin havainto vähittäistä kasvamista aikuiseksi; sen tajuamista, että ihmiset eivät ole - eikä heidän tarvitse olla - toisilleen ajatuksenlukijoita, saati kaikki toiveet ja odotukset täyttäviä hyviä haltiattaria? Ei minun muille, eikä muiden minulle.

Pilkeitsi piän ja pehmone

Entinen työkaveri piristi talvista tiistaita, ja päätin tamperelaistuneisuuttani laittaa vahingon julkiseen kiertoon. Jos joku tietää, mistä tämäkin kulttuuriteko on alunperin lähtöisin, niin kertokoon - kunnia sille, jolle ja niin edelleen.

- - -

Nii pal aina kärssii saa, varsinki ku jouttuu turkulaiste kans tekemissii. Täs teil vähä appuu ens alkkuu, et eres kiält ymmärtäisitte. ATK-sanakirja on täsä:

Computer Tiatokone
Hardware Rautapual
Software Se toine pual ku ei toimis
Operating system Käyttis
UNIX Simmone käyttis mistei kukka ymmär mittä
VAX/VMS Iakaike vanha käyttis
DOS Pilkeitsi puulaaki käyttis
Windows Erelise pääl akkunoi
Floppy disk Lärppy
Hard disk Vinkku
Hard disk failure Vinkku kaatus
Microsoft Pilkeitsi piän ja pehmone
Backup Muistik kukka otta?
Format Vormaati
Menu Onk nakei?
International settings Säärö ulkomaaelävi vartte
Hardware failure Rautapual kaatus
Software failure Taitta ol Pilkeitsi puulaaki tuate?
Linux Yhe hesalaise sälli avuto kyhäelm
Computer professional Joku nörtti ketä luule olevas kai jotai
Systems administrator Mei mikrotue sälli mik ei mittä ossa
E-Mail Emmä saa tätä viälkä aukke
Attachment Tää o tiätty vääräs vormaatis
Modem Piippari
File Tiarosto
CD-ROM Drive Kaffeteline
Bus Linkkari
Logon Miksemä pääse sissä?
Logout No ny se piru pukkas mu poiees
Device driver Jonku vehkke suhari
Plug and Play Lyä sissä ja lue Isämeirä
Display Telkkari
Windows compatible Taas hommi mei mikrotuel
Network Äl ny kompastu siihe piuha
Network failure No ny sää potkasisi se piuha irti

Jos olisi viisas

Juhlallisesti ilmoitettakoon, että Pagistaanissa on tänään avattu talven hiihtokausi lähijärven jäällä lykkien. Hyvin luisti ja mukavaa oli. Sitä löysi itsensä ihmettelemästä jälleen kerran, että miksei jo joulukuussa. Miksi vasta nyt, kun kevät kopistelee jo ovella?

Siksi.

Marraskuussa alan puhua kaihoisasti hiihtämisestä. Sukset saan kaivettua varastosta joskus tammikuun alussa. Seuraava kuukausi menee miettiessä, minne olen haudannut voidearsenaalin (jonka nykyisin korvaa pitoteippi). Sitten aiotaan vielä jokunen viikko. Kynnys suksien laittamiseen on korkea paitsi yleisen laiskuuden vuoksi, myös siksi, että se on keljua puuhaa. Sitä paitsi se on tehtävä sisällä lämpimässä asunnossa, jossa sitten lemuaa voiteenpoistoaineelle seuraavan vuorokauden.

Nyt lemuaa varmaan pidempäänkin, koska onnistuin tönäisemään avonaisen pullon nurin turatessani siiklin ja rättien kanssa viimevuotisten teippien kimpussa. Oma askartelunsa oli saada sitkeä, rullaantunut tahma irti paitsi suksista, myös muun muassa siiklistä, talouspaperitelineestä, ovenpielestä sekä omista sormista. Etenkin, kun viimeinen tilkka voiteenpoistoainetta oli juuri imeytynyt sanomalehteen ja siitä edelleen eteisen mattoon.

Pitoteippi on harvinaisen osuva sana.

Jos olisi viisas, sitä poistaisi tänä keväänä teipit jo ennen suksien viemistä varastoon. Vaan kun ei ole. Näiden liuotinhöyryjen haistelun jälkeen tuskin sitäkään vähää kuin ennen.

Instant-Hamlet

William Shakespearen (1564-1616) kuva on lainattu täältä.

Eilen humanisti sonnustautui vaihteeksi kulttuuritoimittajan vetimiin ja suuntasi armaan avecin kanssa Vesilahdelle katsomaan, miten Shakespearen koko tuotanto - 36 näytelmää ja 154 sonettia - näytellään kahdessa tunnissa. Tampereen seudulla vaikuttavan Teatteri Trilobiitin kolmen miehen esitys oli täysin päätöntä katsottavaa. Siis myönteisessä mielessä. Bonuksena Hamlet, Hamlet nopeasti, vielä nopeammin ja Hamlet takaperin! Ainakin Monty Pythonin ystävät löytänevät klassikoiden luovasta käsittelystä paljon tuttua.

Lauantaina laskettiin pitkästä aikaa suksilla rinteitä alas koko iltapäivä. Ilmeisesti runsas ulkoilma yhdistettynä kulttuurielämyksiin sai aikaan sen, että sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna allekirjoittanutta nukutti kuin pientä siiliä syksyllä.

Ja nukuttaisi yhä, vaikka uusi työviikko valkenee jo. Haukotus.

Tunkiojournalismia

Kaivelinpa tuossa työnteon lomassa viime syksyn kuvatiedostoja. Eräältä metsäretkeltä oli tarttunut mukaan tällainen maanläheinen dokumentaatio. Kuka tietää tai arvaa, mitä kuvassa on (koska se ei liene kovin vaikeaa, esitettäköön tarkentava kysymys, minkä aikaansaannos on kyseessä)?

Viideltä saunaan

Pagistaanissa ovat nyt vähissä niin sanailtavat sattumukset kuin aprikoittavat ajatuksetkin. Laarin pohjalta löytyy pelkkiä arkisia akanoita, kuten vaikkapa tapaus saunavuoro.

Vuosi sitten kävin läpi jonkinmoisen puhelinfarssin yrittäessäni saada avainta laissez faire-oppien mukaan hoidetun, pienen ja mummoutuneen taloyhtiömme yleisiin tiloihin (isännöitsijä mainitsi joskus, että yhteisistä asioista voidaan harvoin päättää, koska taloyhtiön hallituksen kokouksiin tulee korkeintaan kaksi ihmistä). Avaimen sain, mutta talon kosteahko ja niljaisen oloinen sauna ei ole juuri houkutellut leppoisia löylyhetkiä viettämään. Siispä en ole tullut selvitelleeksi saunavuorojakaan.

Eilen kuitenkin innostuin yrittämään.

Ensi töikseni soitin tutulle isännöitsijälle, joka kertoi talon isännöinnin siirtyneen toiselle yritykselle. Soitin sen toimistoon, josta minua kehotettiin soittamaan huoltoyhtiöön. Sieltä ilmoitettiin tiukasti asian kuuluvan isännöitsijälle. Isännöitsijä kuitenkin vakuutti huoltoyhtiön olevan oikea taho, ja antoipa tällä kertaa sauna-asiasta vastaavan huoltomiehen nimenkin.

Siispä soitin vielä kerran huoltoyhtiöön. Sieltä puhelu ohjattiin miehelle, jolla kuulosti olevan sitruunaviipale suussa.
- Jaa. Vai että saunavuoroja. Eikö siellä ole listaa ovessa? Vai ei. No sitten mun kai pitäis yrittää selvittää asia. Helppoo se ei kyllä oo. Kun olis tässä kaikkee muutakin. Mutta kai se on vaan tehtävä.

Huoltomies otti ylös puhelinnumeroni, mutta jotenkin minulle jäi tunne, etten tule kuulemaan hänestä mitään soittamatta itse.

Onneksi kyseessä ei ole tämän tärkeämpi asia, joten naurattaa enemmän kuin harmittaa.

Sattuuko löytymään

Illansuussa soi puhelin. Vieras naisääni esittäytyi ja kertoi tekevänsä radionkuuntelututkimusta.
- Meillä on kyllä naiskiintiö täynnä, joten kysyisin, sattuuko taloudestanne löytymään 25-30-vuotiasta mieshenkilöä? Vaikka myöhemminkin illalla?

Mieleni teki vastata, että odottakaahan vähän. Pitää tarkistaa, onko sellainen sattunut pesiytymään jonnekin päin yksiötäni sitten viime siivouksen. Tylsä sovinnaisuus kuitenkin voitti ja vastasin kieltävästi, jolloin nainen pahoitteli häiriötä ja toivotteli hyvät illanjatkot.

Jäin ihmettelemään, soittelevatko he täysin sattumanvaraisiin numeroihin, ja miten tehokasta tuollainen puuha lopulta on.

Vakava asia

Tänään Aamulehden tekstiviestipalstalla nimimerkkiä "Illalla bileisiin ja mäkkäriin" riepoi lumilautailijapoikien huoleton asenne:

"Lähetettiinkö lumilautailijat olympialaisiin hampurilaisten syöntikilpailuihin vai pitämään hauskaa? Jätkät unohtivat, ettei näistä lajeista jaeta mitaleja. Ylelle terveisiä, että siirtävät moiset lajit digikanavalle ja hiihdot koko kansan nähtäväksi."

Näinhän se on. Nuorisolta on näemmä päässyt unohtumaan, että urheilu on vakava ja harras asia, ja että kilpaurheilijan verellä, hiellä ja kyyneleillä treenatuilla harteilla lepää raskaana koko katajaisen kansan kunnia tai häpeä.

Vai vielä hauskanpitoa.

Ottoite

Tässä päivänä muutamana selailin kahden opiskelijan leikkimielellä tekemää Liperi-sanakirjaa; pientä omakustannevihkosta, joka ilmestyi reilu vuosi sitten. Herkuttelin ääneen juurevilla sanoilla, joista monet ovat tuttuja niin kotoa* kuin lukuisten jututtamieni liperiläisisäntien ja -emäntien puheenparrestakin.

Liperihän on pohjoiskarjalainen maalaiskunta Joensuun kupeessa. Siellä puhutaan rehevää itämurretta, jossa kuuluvat jo savolaisvaikutteet (Liperi on kuitenkin selkeästi sie- ja mie-aluetta toisin kuin Savo, jossa sanotaan sinä ja minä).

Tässäpä maistiaisia.

ETTÄÄN PERILÄ - matkoloihe takana
KAJELLUS - oisko se valitusta tahi tavallista sanomista
KEHTUUTTOO - laiskottoo
KELEKKEREHTEE, PYLYKKEREHTEE - männäk, kuhan häntä jottain puuhastelloo
LIÄSÖ - rapakko
OTTOITE - olokkee hyvä
RIÄHNIKKÄ - jonniillainen piirakka
RYVETELÄ - röplyyttee
TIHNEHTTII - ehtimistä tahi mitä, eikö tuo käyne mihi vuan
TÖLLYVVÄÄ - tolokku männöö tahi kuolo korjovvaa
ÄKÖTTÄÄ EISSÄ - olla tielä
ÄRVENTÖ - kova tuuliainen

(Kati Kinnunen ja Kaisa Rekinen: Liperi-Liperi-Liperi-sanakirja. Joensuu 2005.)

*Isäni on paitsi Liperistä kotoisin, myös erinomaisen viehtynyt murteisiin ja murresanontoihin. Rakkauteni sanoihin lienee osaltaan niitä peruja.

Ahneus

Ajattelin kirjoittaa taas kerran kaukokaipuun muodon ottavasta eksistentiaalisesta ahneudesta; kyltymättömän lapsen pelosta, että elämä on liian lyhyt kaiken sen näkemiseen ja kokemiseen, mitä vielä haluaisi nähdä ja kokea, vaikkei osaakaan laatia haluistaan toivelistoja tai edes nimetä niitä.

Aioin kirjoittaa absurdista tunteesta, kun iltayöstä omassa sängyssä mieleen nousee ilman mitään syytä muisto sormien uittamisesta savenvärisessä, hitaasti virtaavassa Rio Grandessa. Sitä seuraavat Skyen saaren omituinen, läpikuultava valo, Virginia Woolfin sanoin "hardly embodied; semi-transparent; like living in a jelly fish lit up with green light", marraskuinen Volga ja nizhninovgorodilaisen mummon lämmin keittiö, pimeään telttaan kantautuva Tyynenmeren nousuveden jyminä. Lukemattomat pienet tuokiot, joita eräänä helmikuisena yönä havahtuu laskemaan ja lajittelemaan, kääntelemään yksi kerrallaan kuin kauniita kiviä (minkähän vuoksi muistojani hallitsee juuri vesi; joet, järvet ja meret?)

Miten kuvailla sitä epäuskoista kiitollisuutta, kun ymmärtää, miten paljon on saanut jo nähdä? Lähes pyörryttävää voimattomuutta, kun jälleen kerran luulee tajuavansa, miten paljon maailma on, koko ajan ja kaikkialla? Levotonta ihmetystä - mitä tehdä, mistä aloittaa? Mitä odotan? On mentävä, nyt. Haluan lisää!

Mutta pilvinen aamu vie mahtipontiset mietteet mennessään, tuo tilalle lautasellisen kaurapuuroa, pukee päälle hikiset lenkkivaatteet, näyttää tutut rantakoivut ikkunan takana. Aloittaa jälleen yhden tekstin täyttämän hiljaisen päivän, joka venyy ensin viikoksi, sitten toiseksi, viikot kuukausiksi. Annan periksi. Hengitän syvään, yritän opetella tyytymään, malttamaan, keskittymään, luottamaan siihen, ettei maailma katoa sillä aikaa minnekään.

On aika mennä ja aika jäädä.

Kerrankin

Laatikoita. Laatikoita. Kirjoja. Kirjalaatikoita. Kansioita, paperia, astioita, pyyhkeitä, sähköjohtoja. Loputtomasti kaikkea pientä, jota asuminen kerryttää, mutta jonka olemassaoloa ei normaalisti huomaa.

Muutto; onneksi kerrankin jonkun muun. Sisko ja lanko vaihtavat asumustaan hervantalaisesta kerrostalokolmiosta hervantalaiseen rivitalokolmioon.

Yli kymmenessä vuodessa ehtii kertyä paljon tavaraa. Ihmettelen kanssani laatikoita kantavalle miehelle muuttobluesia, joka iskee, vaikken minä ole edes se, joka muuttaa. Mutta ruskeissa pahvilaatikoissa asuvat aina muutos ja muistot, entisestä luopuminen ja arvaamaton tulevaisuus.

Toki myös toivo.

- - -

Pagistaanissa tehtiin eilen arkinen, mutta kiintoisa ruokakokeilu. Yleensähän vuokaruokiin lasagnea lukuun ottamatta pasta keitetään valmiiksi, mutta tässä varsin maukkaassa versiossa kaikki ainekset sekoitetaan sellaisenaan yhteen ja heitetään uuniin. Pasta ottaa liemestä mukavasti makua kypsyessään. Kätevää on sekin, että kaikkia tarvikkeita voi pitää valmiiksi kaapissa.

Merellinen pastavuoka

500 g valinnaista kuivapastaa raakana
1 purkillinen tonnikalapaloja vedessä
1 purkillinen säilykesimpukoita
400-500 g tomaattimurskaa
4 dl vettä
2 dl ruokakermaa (5 % toimii hyvin)
2 tl suolaa
2 tl sokeria
2-3 valkosipulinkynttä
rouhittua pippuria
reilusti tilliä (täällä uhrattiin pakastimen perukoilta viimeiset itse kasvatetut tillit)
timjamia, jos halutaan

Sekoita kaikki ainekset yhteen ja kaada voideltuun uunivuokaan. Kypsennä 200 asteessa noin 50 minuuttia tai pastan kypsymiseen saakka. Lisää tarvittaessa pinnalle vettä.

- - -

Ai niin, Rita Maestra kysäisi, mistä blogini nimi on peräisin. Aloitin kirjoittamisen reilu vuosi sitten omalla nimelläni, mutta mukavuussyistä päätin sittemmin muuttaa blogini "puolianonyymiksi". Pagistaan yhdistää puujalkaisesti karjalaisperinteen (pagiseminen tarkoittaa karjalan kielessä puhumista tai jutustelua) ja leikkimielisen valtioajattelun.

Jäljittelemätön

Marc Chagall. I and the Village, 1911. Lainattu täältä. Muistan kiikuttaneeni yhdestä lempimaalauksestani tehdyn jättijulisteen riemusaatossa kotiin joskus opiskeluaikojen alussa. Silloisen mieheni vastalauseista huolimatta laitoin sen monessa asunnossa makuuhuoneen seinälle, paikkaan, jossa näin sen ensimmäisenä herätessäni. Mies meni sittemmin menojaan (ihmekös tuo), mutta juliste on yhä matkassa maailmaa nähneenä; ei tosin seinällä juuri nyt.

YLE näytti eilen dokumentin Marc Chagallista. Kiitos ja kumarrus Pasilaan! Verrattain epäkultivoituneena ja harvakseltaan hurmioituvanakin olen aina tuntenut syvää kiintymystä Chagallin absurdiin, surullisenhilpeään maailmaan jäljittelemättömine väreineen. Rakkaus alkoi jo silloin, kun alle kouluikäisenä näin lasten taidekirjan kannessa Seitsensormisen omakuvan. Kuka voi oikeasti vastustaa lempeästi hymyileviä lehmiä ja vuohia (ehkä Chagall vetoaakin juuri primitiiviseen ja luovaan lapsekkuuteen; siihen villiin, mutta perspektiivivaatimusten ja perfektionismin syrjäyttämään mielen osaan, jonka mielestä lehmä voi hyvin olla vihreä ja ylösalaisin taivaalla)?

Paitsi itse taide, myös Chagallin asenne omia tekemisiään ja koko elämää kohtaan oli jotenkin sympaattinen. Ei hän erityisen vaatimaton ollut, muttei myöskään suhtautunut itseensä ja teoksiinsa turhan vakavasti. Luulen, että juuri humaani itseironia oli yksi niistä ominaisuuksista, jotka vapauttivat hänet tekemään kankaalla ja väreillä saman, minkä klezmer-musiikki on tehnyt sävelillä.

Kriisihetkinä

"Bedlingtoninterrieri ei koskaan, parhaimmillaankaan, ole mikään valloittava rotu, mutta kriisihetkinä se osaa näyttää pahoinpidellymmältä kuin mikään muu tuntemani koira."
- Gerald Durrell: Eläimellistä menoa Korfussa

Viallinen viiksi

Naapurin autoreiska soitti ja kertoi, että autossani on viiksivika. Ongelma pesii siis vipstaakissa, jolla suuntavilkkuja käytetään. Kuulemma selvittelevät, mistä löytyisi uusi viiksi joko käytettynä tai edullisesti uutena.
- Kyllä me yritetään saada tää huomisen aikana kuntoon. Meillon nääs periaatteena, että asiakas saa autonsa takas viimestään viikonlopuks.

Pikkukorjaamon pääasiallisesta asiakaskunnasta päätellen kelpo periaate lienee syntynyt käytännön vaatimuksista. Pääsee humanistikin hyvässä lykyssä ajamaan torinympärysrallia jo huomisiltana. Bassonuppi kaakkoon! (Tiesittekö muuten, että iästä riippumatta BMW:n vakuutusmaksu saattaa olla moninkertainen muihin merkkeihin verrattuna? Minä en tiennyt, ennen kuin kiikutin ensimmäisen, virheelliseksi luulemani maksulapun vakuutusyhtiöön. Siellä kertoivat pahoitellen, että maksu on merkkikohtainen ja määräytyy vahinkotilastojen mukaan. Ihmeellistä on elämä.)

- - -

Pagistaanissa kärsitään alkavan mökkihöperöitymisen oireista työteliään viikon lähestyessä loppuaan. Tekstit hyppivät silmissä, päässä jyskyttää ja seinät tuntuvat olevan tavallista lähempänä toisiaan. Ulos on päästävä. Heti.

God of Used Cars

Huomisaamuna vien autoni naapuritalon korjaamolle lakkoilevan suuntavilkun vuoksi. Aiemmat karvaat kokemukset saavat puremaan kynsiä ja pohtimaan hermostuneena, löytyisikö jostain päin universumia käytettyjen autojen suojeluspyhimystä tai peräti jumalolentoa, jolle uhrata kipollinen moottoriöljyä tai pari karvanoppaa inhimillisen loppulaskun varmistamiseksi.

- - -

Milloin solmittiinkaan Pähkinäsaaren rauha? Tarinaa lukemattomiin suomalaispäihin päntätystä ajankohdasta ja rajanvedosta ylipäänsä voi pistäytyä lukemassa havinoista.

Etäonnellinen

Tajusinpa tässä istuskellessani olevani enemmän tai vähemmän oppikirjaesimerkki postmodernista etäelämävisiosta. Tiedättehän, sellaisesta, jossa kukin elää ja työskentelee omassa solussaan pitäen yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä bittien välityksellä.

Miksikö? No, vuoden alusta olen tehnyt virallisesti etätyötä tutkijana. Puhtaasti etätöiksi luettaneen myös sivutoimiset toimittajan- ja opettajanhommani. Elän etäsuhteessa, jos eri paikkakunnilla asuminen sellaiseksi lasketaan. Suurin osa muistakin ystävistäni on tällä haavaa etäystäviä. Päivittäiset yhteyteni ihmisiin ovat enimmäkseen virtuaalisia (mikä antanee aihetta vilkaista myös peiliin ja kysyä itseltään, missä määrin syynä on silkka sosiaalinen laiskuus, ja antaisiko se kenties aihetta muuttaa asiaintilaa).

Mutta minulla sentään on työtä, arjen välimatkasta huolimatta läheinen ihmissuhde sekä omaisia ja ystäviä, joten kaiken kaikkiaan pidän itseäni sekä onnekkaana että melko onnellisena.

Enemmänkin kuin etäisesti.

Mutta kun

Malus sylvestris. All medicinal plants.

Pagistaanissa on meneillään pienimuotoinen energia- ja elintarvikekriisi. Eteisen lamppu paloi loppuun iloisesti paukahtaen, ja sopivaa hehkulamppua ei löydy koko talosta. Omenat loppuivat eilen. Porkkanapussi on melkein tyhjä, ja jääkaapissa on muutenkin tavallista väljempää.

Ei auta itku, eivätkä muutu itäneet sipulit omenoiksi. Pitäisi ottaa reppu selkään ja lähteä parin kilometrin päähän kauppaan (merkillistä kyllä, näinkin tiheään asutulta alueelta puuttuu niin sanottu lähikauppa, ellei pizzeria-kioskia lasketa). Mutta eihän sitä kesken työpäivän voi, ja sitten onkin jo ikävän pimeää. Ja kassoilla on kilometrien jonot. Ja kasvikset paleltuvat pakkasessa. Sitä paitsi koira pitäisi kuitenkin lenkittää erikseen, ettei se jäädy kaupan eteen takapuolestaan kiinni.

(Mikä siinä onkin, että tyhjän perässä sitä juosta hölköttää vaikka joka päivä, mutta kaikenlainen pakkoasiointi on aina pitkän jahkailun ja arpomisen takana, niin pitkän, että samassa ajassa olisi jo kipaissut kauppaan ja takaisin?)

Tavallisesti olen kasvattanut ekologista syntisäkkiäni käymällä kerran viikossa autolla kaupassa. Viikon ruokatarpeet mahtuvat hyvin rottinkikoppaan ja kangaskassiin, ja niin mielelläni kuin pienyrittäjiä suosinkin, suurissa kaupoissa kuitin loppusumma tapaa jäädä humanistin kukkarolle käypäisemmäksi. Mutta nyt autosta on oikea vilkku rikki, enkä keksi yhtään reittiä, jossa käännyttäisiin vain vasemmalle. Vilkkua taas en tohdi korjauttaa ennen palkkapäivää, jos edessä onkin odotettua suurempi remontti (yleensä on).

Ei voi edes tehdä pullamössöä (tamp. pullasuttua) lohdukkeekseen, kun kahvimaitokin on lopussa. Voi surkeutta.

Unta

Maanantai. Ajatukset kateissa. Varpaita paleltaa ja silmissä hiertää uni aikaisen heräämisen jäljiltä. Yksi lehtijuttu kirjoitettu ja kuvat käsitelty. Lisää kahvia, pian.

Näin viime yönä unta, että revin vuosisatoja vanhoista kirjoista hapertuneita kansinahkoja irti. Niiden alla oli käsin kirjoitettuja tekstejä, joita kukaan ei ollut löytänyt aiemmin.

Mitä niissä luki, en muista. Harmittaa.

Konstit

Vuorikiipeilijältä löytyvät konstit pakkaspäivän juoksulenkille. Nenä pysyy lämpimänä, ja lisäbonuksena venäläissponsorin fleeceburkha piristää vastaantulijoiden päivää.

Viis kylmyydestä, aurinko paistoi koko päivän - ja kyllä, se lämmittikin jo.

Parsakaali paras kaali

Viistolassa laulettiin taannoin ylistystä parsakaalille, joka on näemmä valittu myös vuoden vihannekseksi. Herkkuahan se onkin jos jollain tavalla valmistettuna. Jopa pikaisesti popsittu kuppikeitto jalostuu välipalasta pieneksi ateriaksi, kun siihen lisää reilun kourallisen pakasteparsakaalia.

Parsakaali on piilossa muun täytteen alla, mutta siellä sitä onkin runsain mitoin.

Äiti oli tehnyt viime viikolla tulemikseni runollisen hyvää parsakaalipaistosta. Resepti oli kuulemma peräisin vanhasta kunnon Kotiliedestä. Herkkuhetkestä jäi päälle sellainen kyty, että tänään Pagistaanissakin näperreltiin tummanvihreän terveyspommin parissa.

Paistos vaatii hieman värkkäämistä, mutta on sen arvoista. Sitä paitsi eväs ei ole edes tuhdeimmasta päästä, vaikka siihen tulee kaikenlaista hyvää.

Kevyt juusto-parsakaalipaistos

Pohja:
75 g margariinia
2 dl sämpyläjauhoja (itse käytin tapani mukaan spelttiä)
100 g parsakaalisosetta varsista

Täyte:
1 sipuli
1 paprika
100 g keitto- tai palvikinkkua
100 g kevyttä pippuri-tuorejuustoa
1 rkl pestokastiketta (jätin väliin, kun en saa koskaan käytettyä avattua purkkia ajoissa)
2 valkosipulinkynttä
1 tlk kevytkermaviiliä
2 munaa
1 nippu parsakaalinnuppuja
2 dl raejuustoa

Irrota parsakaalin nuput varsista. Pilko varret paloiksi kattilaan ja lisää vettä sen verran, että ne juuri peittyvät. Keitä pehmeiksi (noin 15 minuuttia), jäähdytä ja soseuta. Nypi rasva ja jauhot keskenään, lisää sose ja levitä taikina piirasvuokaan. Esipaista 200 asteessa viitisen minuuttia.

Keitä parsakaalinnuput mieluiten kattilan höyryosassa, aikaa menee 2-3 minuuttia. Pilko sipuli, paprika ja kinkku. Hauduta niitä teflonpannulla miedolla lämmöllä pari minuuttia. Siirrä levyltä ja lisää mukaan puristetut valkosipulit, tuorejuusto, kermaviili ja kananmunat (sekä pesto).

Asettele parsakaalit esikypsennetylle pohjalle ja kaada täyte niiden päälle. Ripottele pinnalle vielä raejuusto. Kypsennä 200 asteessa noin 40 minuuttia.

Helmiä ja härkiä

Warming feet by the fire; the month of February. Canterbury Calendar, a manuscript of around 1280, possibly from Canterbury.

Helmikuu on minusta aina ollut jotenkin hahmoton välikuukausi. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa lokakuu. Tammikuussa alkaa uusi vuodenkierto, maaliskuussa ollaan jo kevään puolella - mutta helmikuu? Päivät loppuvat vielä kesken, aurinko ei lämmitä, talvea tuntuu olevan jäljellä silmänkantamattomiin.

Aikaisemmin puhuttiin härkäviikoista, pyhättömästä ajasta joulun päättävän loppiaisen ja paastoon valmistavan laskiaisen välissä. Niin ennen kuin nykyisinkin helmikuussa on eletty rauhallista arkea ja kiristelty vyötä joulunpyhien jälkeen (tosin siinä, missä entisajan eläjä kantoi huolta talvivarastojen riittävyydestä, nykyihminen kiroilee luottokorttilaskuja ja kemujen kerryttämiä kiloja).

Aika hienoa aikaa tämäkin, omalla tavallaan. Siksipä mulkaisen suomalaisugrilaisen synkästi markkinavoimia, jotka ovat juurruttanneet keskelle arktisen sydäntalven sinistä rauhaa jenkkipinkillä sävytetyn, teennäisen ystävänpäivän. Mutta halpakaupoillehan entiset härkäviikot olisivat kirous: ei yhtään krääsäjuhlaa uudenvuoden ja pääsiäisen välissä!

Laskiainen on kai turhan kinkkinen kaupallistettava, paitsi kahviloille ja leipomoille, joiden härkäviikkoja toki helpottaa myös tulevana sunnuntaina vietettävä Runebergin päivä. Suomalaisten vyönkiristysprojekteille niillä taitaa olla päinvastainen vaikutus.

Iloiset

Katse tavoittaa ohimennen kellosepän liikkeen edestä kyltin, jossa lukee Meiltä lasten iloiset kallot.

Tämän siitä saa, kun tarpeeksi lukee kertomuksia silkkaa hurskauttaan muumioituneista askeeteista, pyhistä sorminivelistä ja muista vastaavista.

Hey ho, let's go

Päätettyäni jatkaa viime kesän puolikasta ensi kesän kokonaisella (mikäli paikat pysyvät ehjinä), tuli ajankohtaiseksi myös pitkään hauduteltu mp3-soittimen hankinta. Kyllähän sitä kesällä kuuntelee tuulen huminaa ja linnunlaulua, mutta harmaiden talvipäivien peruslenkit teollisuusalueiden liepeitä lipsutellen alkoivat vaatia vaihtelua.

On toki niin, että kirjoitushommien ja muun kotona puuhailun taustasoitanto ei välttämättä sovi lainkaan liikkumiseen. Klassinen, progressiivinen tai tunnelmoiva musisointi valuu hikoillessa hukkaan. Ensimmäiset empiiriset kokeilut ovat osoittaneet, että esimerkiksi nuoruusaikojen lehdenjakoseurani Ramonesin kolme sointua sopivat parahultaisesti vauhdikkaampia lenkkejä rytmittämään.

"I can't make it on time
I can't make it on time
I keep tryin' and tryin'
I can't make it on time"

(Ah nostalgiaa! Missähän vanhat Converseni ja pillifarkkuni ovat?)

Hieman pidemmille perushölköttelyille passelia taustamusiikkia löytyy vaikkapa latino-osastolta. Suosittelen lämpimästi. Jo alkaa aurinko paistaa, vaikka taivaalta rätkisi räntää ja varpaanväleissä tirsuisi hyinen vesi! Vanha kunnon salsa toimii aina, mutta vielä lennokkaammin töppönen nousee merenguen tai uudemman reggaetonin tahtiin (tanssinopettaja valisti viime talvena, että eurooppalaisittain trendikästä salsaa pidetään Väli-Amerikassa nykyisin keski-ikäisten humppana; nuoremmat veivaavat mieluummin energistä ja estottoman vihjailevaa reggaetonia).

Lattarialtistus saa tosin kaipaamaan tanssitunteja lähes vuoden tauon jälkeen. Hyvää ne taas tekisivätkin kaltaiselleni jäykälle pökkelölle juoksemisen vastapainona.

Lohipateeta lapsille

Ajellessani Suomen poikki satuin vaihtamaan radiotaajuutta eräälle kansalliselle asemalle. Siellä joku nainen kertoi koettaneensa tarjota lapsilleen keitettyä kalaa au naturel.
- Ne katsoivat mua, että äiti, tässä ei oo kastiketta, ei me voida tätä syödä!

Arvelin kyseessä olevan jonkinlaisen vanhemmille suunnatun terveysvalistusohjelman (näin vieroitat jälkikasvusi ketsupista ja hampurilaismajoneesista) kunnes mainittu äiti ja radiotoimittaja ilmoittivat kokeilevansa seuraavaksi, miten Fredolle ja Vidolle maistuu hyytelöity Whiskas-lohipatee.

Kukin tavallaan, mutta itse en ole koskaan oppinut olemaan koirien tai kissojen - saati hevosten, rottien tai vuohien - äiti. En pidä eläimiäni karvaisina lapsina, eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että rakastaisin niitä yhtään vähemmän kuin lukuisat itseään mammattelevat ja papattelevat koiranomistajat. Pikemminkin osoitan arvostustani toisen lajin edustajia kohtaan sillä, etten kytke niitä edes kuvitteelliseen sukulaisuussuhteeseen kanssani. Samaa laumaa olemme toki silti.

Olen kyllä erään leikkiporsaan* täti, mutta se onkin toinen juttu.

*Kuvassa Aimolla on poikkeuksellisesti paitsi rusetti, myös ortodoksidiakonin hattu, jonka pappisenomme sille lainasi jossain vaiheessa iltaa.

Jaksaa taas

Pitipä vielä toteamani idänreissuni tiimoilta, miten ylelliseltä tuntui tavata muutaman lyhyen päivän sisään niinkin monia ystäviä, tuttavia ja kylänmiehiä. Olipa kyseessä pikainen teehetki, kuulumisten vaihto tai illanvietto pidemmän kaavan mukaan, noiden tapaamisten voimalla erakkohumanisti ja etätyöläinen jaksaa taas harjoittaa arkiaskeesiaan. Kiitos ja kumarrus!

"I count myself in nothing else so happy
As in a soul rememb'ring my good friends."
- William Shakespeare

Workers taking a lunch break; detail from the Maciejowski Bible, 13th century. A Feast for the Eyes.

Wherever I lay my hat

Ikkunaiines oli listannut kotinsa kautta aikojen ja saanut seuraajikseen muita muistelijoita. En tiedä, kiinnostaako allekirjoittaneen lista ketään muita kuin itseäni, mutta retrospektion tekeminen kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Onhan näitä.

1. Kerrostaloasunto Kuopion keskustassa. Valoisassa olohuoneessa oli vihreät tapetit ja laatoitettu, leveä ikkunalauta. Keittiö oli pitkä ja kapea. Juuri muuta en asunnosta muistakaan.

2. Rivitaloasunto kuopiolaisessa lähiössä. Sain oman huoneen ja uusia kavereita. Matkaa esikouluun ja ekaluokalle oli kilometrin verran metsäistä pururataa pitkin.

3. Vanha kerrostaloasunto kuopiolaisessa jugendtalossa. Asuimme jonkin aikaa keskellä remonttia ja tiiliseinän purkupölyä. Parasta asunnossa olivat suuret ruutuikkunat ja kauniit, joskin toimimattomat kaakeliuunit; minullakin oli huoneessani merenvihreä, lehtikuvioinen uuni.

4. Kerrostaloasunto uudehkossa joensuulaistalossa. Muutimme kaupunkia, kun isän työpaikka vaihtui taas Joensuuhun. Asunto oli vuoden mittainen tilapäisratkaisu, kun vanhempani etsivät remontoitavaa taloa.

5. Rintamamiestalo Joensuun Kanervalassa. Keltainen, idyllinen nuoruudenkoti kymmenen vuoden ajalta. Sinne palaan usein unissani.

6. Kerrostaloasunto Petroskoin keskustassa. Asuinpaikkani yhden sateisen syksyn ajan. Kulmakunnan kaikenmuotoiset koirat kokoontuivat joka aamu keittiönikkunani alle lähteäkseen joukolla koirantoimiinsa. Join enemmän teetä kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

7. Vanha kerrostalokaksio Joensuun Kalevankadulla. Ensimmäinen yhteinen koti entisen mieheni kanssa. Olohuoneen ikkunoista näkyi joki ja vanhoja pihavaahteroita, leveillä ikkunalaudoilla oli tilaa kasveille.

8. Moskovalainen opiskelijasolu. Kuukauden mittaista asuinpaikkaa ei kyllä lasketa kodiksi. Mutta yhdeksännestä kerroksesta näki yli kaupungin ja monta kullattua kirkonkupolia. Lattialla pyöri kuivattuja herneitä, joita puhelias siivoojamummo kävi siirtelemässä viikoittain nurkasta toiseen. Hän loukkaantui kovasti, kun ehdotimme, että voisimme vähentää hänen työtaakkaansa ja siivota reippaina tyttöinä itsekin.

9. Kerrostalokolmio Joensuun Kirkkokadulla. Ostimme ja remontoimme ylimmän kerroksen asunnon, kun elämäntilanne kannusti oman hankkimiseen. Pidin sinisiksi maalaamistamme keittiönkaapeista ja ilta-auringon valosta olohuoneessa.

10. Perienglantilainen rivitaloasunto Newcastlessa. Pienivuokrainen tilapäiskoti yhden syksyn ajan. Pakkasella kylpyhuoneessakin oli kuuraa. Sadesäällä keittiön oven alta ryömi sisään kymmensenttisiä etanoita, jotka jättivät kokolattiamatolle limavanoja. Ikkunoista veti niin, että nukuin täkin alla untuvamakuupussissa (suomalainen sai makeat naurut ikkunafirmojen mainoksista, joissa esiteltiin kaksinkertaisia ikkunalaseja uutena ja käänteentekevänä keksintönä).

11. Pikkutila Liperin Roukalahdella. Muutimme 40-luvulla rakennettuun pieneen hirsitaloon. Pihapiirissä oli luhtiaitta, vanhan navetan kivijalka, pihasauna ja riihi, josta teimme tallin. Jäin kaipaamaan tuolta ajalta monia pieniä asioita, kuten leivinuunin huminaa, hiljaisuutta ja pihaa maatiaiskasveineen ja omenapuineen.

12. Kerrostalokaksio Joensuun Merimiehenkadulla. Ensimmäinen laskeutumispaikkani eron jälkeen. Vuokra oli liian korkea, mutta suhteilla sain asunnon nopeasti. Kulutin lattiaan uraa ja valvoin öitä.

13. Ullakkoyksiö liperiläisellä kyläkoululla. Palasin vajaan vuoden kaupunkiasumisen jälkeen maalle, tutulle kylälle. Vanhasta koulusta muotoutui mukava kolmen asunnon kommuuni, ikkunasta saattoi seurailla tiellä kulkevia naapureita (juorupeiliä minulla ei sentään ollut). Tein lehtitöitä, pitkiä metsälenkkejä ja viihdyin.

14. Vesilahtelainen omakotitalo. Muutin Hämeeseen, saman katon alle hiljaisen miehen kanssa. Toisen koti pysyi toisen kotina, mutta Vesilahden pitäjä oli kaunista seutua.

15. Kerrostaloyksiö Tampereen Iidesrannassa. Pieni, mutta viihtyisä kolo sopivan matkan päässä kaikesta. Vuokra on siivo, eikä satunnainen kummittelukaan ole elämistä haitannut.

Merkittävä tiedonjyvä

Blogimaailmaa kiertävät meemit muuttuvat aina vain villimmiksi. Viime päivien blogipimennostani huolimatta ehdin kyllä huomata kiertävän vaatetuskyselyn ja huvittua lievästi. Ja eiköpä vain Dyro haastanut allekirjoittaneenkin kertomaan, millä olen varteni verhonnut.

Siispä jaan kanssanne tämän(kin) universaalissa mittakaavassa mitä merkittävimmän tiedonjyvän.

Kostyymini perustana ovat - kuten tavallista - vanhat, muotoonasettuneet farkut höystettynä nahkaisella perusvyöllä. Mustat sukat (ei kuvaannollisesti). Ylävartaloa peittää UFF:n kirpputorilta löytynyt, korkeakauluksinen villapusero. Sitä olen pitänyt viime aikoina ahkerasti, koska se on täysvillaisuudestaan ja lämpimyydestään huolimatta mukavan ohut. Tummanharmaata villapaitaa piristää Euran sydän-hopeariipus.

Olen patalaiska ja pihi ostamaan uusia vaatteita, enkä juurikaan viitsi arkena ajatella, mitä päälleni kiskon. Mutta olen tarkkaakin tarkempi väreistä. Vaikka olisin koko päivän yksikseni kotosalla, pidän huolen siitä, että kokonaisuus ei riitele. Vihreitä villasukkia ei pidetä viininpunaisen villapuseron kanssa*!

*Todettakoon, että värineuroottisuuteni koskee vain omaa vaatetustani. En siis tapaa vilkuilla lähimmäisteni värivalintoja hyväksyen tai paheksuen.

Kahdestaan

Palasimme Sandy-koiran kanssa kotiin Tampereelle auringonpaisteessa, joka vei ajatukset keväthangille ja maaliskuun vettä tippuviin räystäisiin. Selma jäi pitämään yksin jääneelle Otolle seuraa ainakin toistaiseksi. Samalla se pitää äitini liikkeellä, kun koirapappa ei enää jaksa lenkkeillä entiseen tapaan.

Ratkaisu jättää koiransa toisten hoiviin ei ollut helppo, vaikka sitä on alustavasti pohdittu jo pitkään, ja vaikka kahden talouden koirat ovat tavallaan yhtä laumaa olleetkin. Järjestely voi kuitenkin olla kaikille parempi. Koirasiskoksilla on niin pieni ikäero, että niiden keskinäinen arvojärjestys ei ole oikein koskaan ratkennut kunnolla. Varsinkin nykyisessä, pienessä asunnossa koirien jatkuva kilpailu huomiostani kiristyy usein riidanpoikasiksi, jolloin saan karjua vääpelinä järjestystä tupaan.

Katsotaan siis, miten Selma viihtyy Joensuussa seniorijaoston hemmoteltavana ja Sandy Pagistaanin ainoana nelijalkaisena. Ainakin Selman ollessa muutama vuosi sitten pennunteossa kasvattajansa luona Sandy tuntui nauttivan ainokaisen asemastaan koko olemuksellaan. Rohkaisevaa on sekin, ettei se edes pentuna hyppinyt seinille jäädessään yksin kotiin.

Matalalentoa

Kaksi päivää matalalentoa: omien tekemisten referointia ja muiden kuuntelua, kahvia, ohjaajan neuvoja, kauan kaivattuja oivalluksia, jutustelua uusien ja vanhojen tuttujen kanssa, kirjaston varastohyllyjen penkomista, käsiin hajoavien opusten varovaista kopiointia.

Illansuussa palaan kirjastosta vanhempien residenssiin. Pudotan painavan repun nojatuoliin, tervehdin koirat ja vaihdan lenkkivermeet päälle. Palattuani käyn kuumassa suihkussa ja lämmitän äidin tekemiä sultsinoita (harvinainen herkku ja liian suureksi kasvatettu nälkä ovat yhdistelmä, joka lienee poikinut sanonnan "syödä itsensä tylsäksi").

Kun kaivaudun hyvin ruokittuna villashaalin alle lukemaan Helena Sinervon kirjaa Runoilijan talossa, tapahtuu jotakin ennalta arvattavaa. Nukahdan saman tien. Herään vasta parin tunnin päästä iltauutisille pöhnäisenä ja tukka pystyssä.

Ensi yönä valvotaan taas.

Neloset

Aioin jo sujuvasti jättää tämän välistä, mutta Kuusenkerkkä ehätti haastamaan. Annetaan siis mennä.

1. Neljä työtä, jotka minulla on ollut elämäni aikana:
- lehdenjakaja
- siivooja
- toimittaja
- tutkija

2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
- Kala nimeltä Wanda
- Diktaattori
- Uhrilampaat
- Punaisen Lokakuun metsästys

3. Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
- Petroskoi
- Newcastle-upon-Tyne
- Liperi
- Joensuu

4. Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän/olen pitänyt:
Aika vähän tulee nykytarjontaa katsottua; lähinnä uutisia ja elokuvia, joista niistäkin parhaat tulevat turhan myöhään.
- hyvät historia- ja luontodokumentit
- Punainen lanka
- Ylämaan kettu
- kauan sitten Kettunen (jonka saisivat näyttää vihdoin uusintana)

5. Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:
- Oregon
- Korfu
- Skotlanti
- Saariselkä

6. Neljä suosikkiruokaani:
Taidan tyytyä hieman väljempään ryhmittelyyn.
- kala- ja äyriäisruoat
- riista
- sienet
- salaatit

7. Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (ainakin lähes):
Enpä viitsi linkittää, kun en ole kotikoneella.
- sähköpostini
- BBC News
- Vaellus.net
- Blogilista

8. Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
- matkalla jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan (niitä on niin paljon!)
- jossakin mielenkiintoisessa paikassa hyvässä seurassa
- villapeiton alla lukemassa hyvää kirjaa
- mökin saunassa

9. Neljä blogia, joita mainostaa:
- oikealla on lista, josta niitä löytyy enemmänkin

Turkulainen

Tampereen Kalevassa on hämmentävä määrä kukkakauppoja pienellä alueella. Niiden vaihtuva tarjonta tulee syynättyä tarkkaan siellä päin liikkuessa (ehkä ikkunalaudalle mahtuisi vielä yksi ruukku).

Tänään eräässä näyteikkunassa istui itseriittoisen näköisenä turkulainen saintpaulia. Saako Tampereella myytävä saintpaulia todella lisäarvoa turkulaisuudestaan? Jutteleeko se mukavia turuksi, kun sille antaa vettä?

Olisi kai pitänyt käydä kysymässä.

- - -

Huomisaamuna allekirjoittanut pakkaa koirat kyytiin ja suuntaa taas kerran nokkansa kohti itää. Luvassa on tutkijakoulun ensimmäinen yhteistapaaminen ja kauan kaivattua palaverointia ohjaajan kanssa.

Tuntuu oudolta ajatella, että yksi uskollinen tervehtijä on poissa.

Pitkät

Vähästä sitä joskus henkilö huvittuu.

Joku oli etsinyt netistä mitä lie etsinytkin hakusanoilla pitkät munat. Ja minne hän oli päätynyt? Suoraan Pagistaanin paheelliseen piparireseptiin. Siellähän todetaan, että piparilla on pitkät juuret ja neuvotaan vatkaamaan munat.

Ähäpiti.

Ei aivan vilpitön

Seinällä raksuttava kelloni näyttää yhtä yöllä, eikä allekirjoittaneella pitäisi olla mitään tekemistä koneen ääressä.

Kaksi tuntia sitten olin juuri vajonnut täkkini alla autuaan tiedottomaan tilaan. Sitten tuore, kerrankin hyvissä ajoin tullut uni katkesi raapivaan ääneen, joka tuntui kuuluvan sängyn välittömästä läheisyydestä. Hetken hämmennyksen jälkeen äkkäsin sen tulevan yläkerrasta, jossa pöytää tai sohvaa tuupittiin tarmokkaasti pitkin lattiaa. Kolinaa kesti kotvasen, minkä jälkeen se vaihtui imurin monotoniseen vonguntaan (miten yö voimistaakaan ääniä; en ole koskaan aiemmin pannut yläkerran imurointihetkiä merkille, tai sitten siellä ei juuri siivota). Tavaroita siirreltiin taas, johto pieksi lattiaa ja imuri huusi. Välillä se vaikeni, kuului lisää kolahteluja ja hiissausta, sitten hurina jatkui.

Hiukan puolenyön jälkeen helvetinkone vaikeni ja huonekalujen inspiroitunut uudelleenjärjestely loppui. Ja minä olin erittäin hereillä.

Nyt olen pyörinyt sängyssä, sytyttänyt valon, sammuttanut sen ja sytyttänyt taas, lukenut kirjan loppuun ja aloittanut toista, keittänyt teetä, venytellyt, yrittänyt olla ajattelematta yhtään mitään, laskenut tuhannesta alaspäin parillisin luvuin. Ja mulkoillut synkästi kattoon toivoen, että edes yläpuolellani nukutaan hurskaan unta siistissä kodissa.

Toiveeni ei ole aivan vilpitön.

Avautumisia

Kiba Lumberg: Kotkan tytär 1996, guassi ja akryyli, 98x69 cm. Suomen kuvataiteilijat-verkkomatrikkeli.

Eilen koirankeritsemisen lomassa luin Kiba Lumbergin esikoisromaanin Musta perhonen. Kyseessähän on Suomen ensimmäinen kaunokirjallinen teos, joka kuvaa romaniyhteisön* elämää sisältä päin tytön ja naisen näkökulmasta. Vuonna 2004 ilmestynyt, 70-luvun alkuun sijoittuva kirja ei ole mitään herkkää ja romantisoivaa luettavaa, vaan paikoin varsin julmaa ja raakaa tekstiä. Mutta päänavauksena ja tabujen päivänvaloon nostajana Musta perhonen on epäilemättä omaa luokkaansa.

Lumberg itse karkasi perheensä parista lastenkotiin 13-vuotiaana. Sittemmin hän on purkanut omaa taustaansa ja puhunut naisten aseman puolesta niin kuvataiteessa kuin kirjoittaenkin. Tulee väistämättä mieleen, että Lumberg on tehnyt romanikulttuurille hieman samaa kuin taiteilija Merja-Aletta Ranttila saamelaisuudelle. On kuvaavaa, että molemmissa tapauksissa osa vähemmistön edustajista on kokenut taiteen kautta avautujan enemmän tai vähemmän luopioksi ja uhkaksi yhteisölle, onhan kumpikin kuvannut myös kulttuuritaustansa peitellympiä puolia, kuten väkivaltaa tai uskonnollista kiihkoilua.

Uskoisin kuitenkin, että kuohunnasta huolimatta noiden avautumisten vaikutus on ollut jollain tapaa tervehdyttävä. Minkä tahansa yhteisön eristäytyminen ja sisäänpäinkääntyneisyys vahvistavat ennakkoluuloja, kun taas kipeidenkin asioiden nostaminen päivänvaloon voi laukaista vanhoja lukkoja ja vastakkainasetteluita (tuo nostaminen voi tuskin tapahtua muuten kuin yhteisön sisältä päin; esimerkiksi sosiologien yritykset tutkia romaneja ovat käsittääkseni jääneet aika vajaiksi juuri siksi, ettei yhteisön asioita haluta jakaa ulkopuolisille, varsinkaan valtaväestön edustajille).

Romanien ja valtaväestön kahtiajako tuntui kirjaa lukiessa tiivistyvän hyvinkin klassisiksi - ellei peräti kliseisiksi - määreiksi, jotka eivät toki ole tuulesta temmattuja. Romaneille "kaajeet" ovat edustaneet ilmeetöntä byrokratiaa, sanelupolitiikkaa, rangaistuksia ja valvontaa - sekä halveksuntaa poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Valtaväestö on puolestaan yhdistänyt mustalaisiin kaaoksen (jopa anarkian), väkivallan, rikollisuuden ja epämääräisen uhkan. Molemmin puolin on löytynyt syvää epäluuloa ja toisten tapojen vieroksuntaa. Kuilu tuntuu välillä ylittämättömältä. Ennakkoluulot ja ikävät kokemukset toisintavat itseään sitkeästi puolin ja toisin**.

Ehkä vähitellen ollaan kuitenkin taipumassa kompromisseihin? Mitä arvoihin tulee, yhteistä pohjaa olisi pystyttävä löytämään tavalla tai toisella, samoissa ympyröissä kun joka tapauksessa eletään. Kulttuurirelativistinen kaikki käy-ajattelu ajaa karille alta aikayksikön, kun esiin nostetaan yksilön ihmisoikeudet suhteessa kulttuurisiin seikkoihin. Näkyvimpiä kompastuskohtia ovat vaikkapa naisten alistaminen, muu väkivalta tai rasismi. Kaikkea ei voi eikä tarvitse suvaita. Toisaalta tarvitaan aitoa neuvottelutahtoa kaikilta osapuolilta.

Lumbergin tekstiä lukiessani muistin olleeni joitakin vuosia sitten jutunteossa romaniasiain neuvottelukunnan valtakunnallisilla talvipäivillä. Siellä avaimena muutokseen korostettiin juuri naisten aseman kohentamista. Samalla todettiin, että asenteet esimerkiksi koulutusta kohtaan ovat nuoremman romanipolven keskuudessa menossa hyvään suuntaan. Tavoitteena olisi nostaa ennen muuta tyttöjen itsetuntoa niin, että he rohkaistuisivat hakeutumaan peruskoulun jälkeen jatkokoulutukseen alalle kuin alalle.

Ylioppilaslehdestä löytyy Kiba Lumbergin haastattelu.

*Käytän tässä sanaa virallisesti suositeltua sanaa romani, vaikka mustalaistakaan ei pidetä poliittisesti epäkorrektina, toisin kuin usein luullaan.

**Muuan tuttu pariskunta osti taannoin omakotitalon halutulta alueelta polkuhintaan. Talo oli uudehko, viimeisen päälle hyvin rakennettu ensiluokkaisista materiaaleista. Asiantuntijoilla ei ollut sen kunnosta mitään huomauttamista. Taloa ei kuitenkaan oltu saatu kaupaksi ilman roimaa hinnanalennusta. Syy? Taloa oli myymässä romaniperhe.

Maailman parhaat

Kirjailija-Kirsti pohtii mielenkiintoista asiaa: ovatko suomalaiset keskimäärin maailman synkin, kateellisin ja pessimistisin kansa, kuten eräs maailmanlaajuinen tunne-elämän tutkimus osoittaa (jos näin todella on, eikö se ole vain hienoa - meillä suomalaisillahan on hirmuinen hinku olla maailman parhaita edes jossakin)?

Kuten Kirstikin toteaa, ovat yksilöiden väliset erot niin suuria, että kulttuurisista piirteistä puhuttaessa luiskahdetaan nopeasti heikoille jäille. Mutta kiinnostava kysymys yhtä kaikki. Kertovathan suomalaiset kansanviisaudetkin omaa kieltään:

Itku pitkästä ilosta. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Ei suuret sanat suuta halkase. Joka pian uskoo, se pian petetään. Arvonsa mies ansaitseepi vaan ei liikaa ylistystä.

En osaa sanoa suomalaisista yleensä, mutta itse olen pienen ikäni käynyt jaakobinpainia jonkinlaisen perussynkkyyden ja melankolian kanssa. Kateellinenkin osaan olla varsinkin huonon itsetunnon puuskatuulten puhaltaessa (uskon pessimismin ja huonon itsetunnon olevan vankasti naimisissa keskenään, miten ne sitten suomalaisessa mielenmaisemassa toisiinsa limittyvätkin). Toisaalta tunnistan itsessäni sisäsyntyisen hilpeyden, tarpeen nauraa makeasti sekä elämälle että omille omituisuuksilleni ja olla ottamatta kumpiakaan turhan vakavasti.

Missä määrin molemmat lienevät perittyjä, missä opittuja näkökulmia, mene ja tiedä. Mutta yksi suurista tavoitteistani elämässä on saada jälkimmäinen vinkkeli pysyvästi niskan päälle. En haluaisi olla jonain päivänä kärttyinen, loputtomia vaivojaan valitteleva vanha ihminen, joka sohii ihmisiä kepillään ja näkee ympärillään pelkkää pahaa. Luulen, että tietty myönteisyys onkin vuosi vuodelta valtaamassa enemmän elintilaa päässäni. Ehkä meitä räntäsateen, pakkasen ja lyhyen kesän lapsiakaan ei ole syntymässämme tuomittu ikuiseen synkkyyteen, pessimismiin ja kateuteen?

(Tai sitten on, eikä maksa vaivaa edes yrittää olla muuta. Turhaa kekkulointia ja tyhjänrätkätystä, josta ei hyvä seuraa. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.)

Naisten kesken

On ihmeen hiljaista, vaikka radiosta soi vaimea jazz. Joudun istumaan vähintään toinen jalka työtuolilla, koska vanhan kivitalon nurkasta vetää villasukkienkin läpi.

Pagistaanissa vietetään pitkästä aikaa naisten viikonloppua ilman eteläsuomalaista urosvahvistusta. Aika kuluu siis tutuksi tulleeseen tapaan lukien, kirjoittaen, nukkuen, puruluuta järsien ja narttumaisista asioista jutellen (kyllä, meilläkin tavataan käydään vilkkaita lajienvälisiä keskusteluja). Kylmään ulkomaailmaan uskaltaudumme myös. Petollinen auringonpaiste houkuttelisi lähtemään pidemmällekin retkelle katsomaan tammikuista luontoa, mutta pakkanen ja viima saavat ihailemaan sitä lähinnä ikkunalasin takaa.

Huomisen ajattelimme yksissä tuumin (koska Pagistaan on diktatuuri, yksituumaisuuteen riittää yksi puoltava ääni) pyhittää kauneudenhoidolle, vaikka trimmaussakset jäivätkin taas kerran teroituttamatta.

Mutta nyt haen lisää kahvia ja vedän jalkaan toisetkin villasukat. Haukotuttaa.

Four female musicians; detail of a page from Officium B. V. Mariae, Venice, 1493. Medieval Woodcuts Clipart.

Talvikuu

Nyt päästiin asiaan nuhruisen alkutalven jälkeen. Hyiset illat, paukahtelevat puut, Orion talven vahtina etelätaivaalla. Pakkanen hankaloittaa arkista olemista, mutta saa myös ihmisen tuntemaan itsensä sisältä lämpimäksi ja hyvin eläväksi (johtuukohan se tasalämpöisen sisäänrakennetusta tiedosta, että kylmyys voi tappaa; oman kuolevaisuuden kokemuksesta yhdistettynä turvan ja helpotuksen tunteeseen, kun voi luottaa lämpöä riittävän hengissä pysymiseen?).

Ja kevät tuntuu keväältä vasta, kun se seuraa oikeaa talvea. Lunta tosin kaipaan, enemmän lunta suksien alle.

"Rakastan talvikuuta,
korkealla keskellä taivasta valkoinen suuri talvikuu
leimahtelee pakkasessa kuin ukkonen
ja lainehtii hangilla.
Hankia rakastan, joissa syttyy sininen tuli,
lumisalamia, hankien valkeita pakkas-salamia rakastan,
harmaata taivasta koko suomalaisella
lumenrakastaja-sydämelläni,
pakkasenrakastaja-järjelläni,
pimeän yön ja valkean kuun sydämelläni.

Rakastan lumimaisemia, joissa kaikki askeleet ovat sinisiä,
sinisiä ketun, harakan ja kansani jalanjäljet."

- Helvi Hämäläinen

Minkkilupaus

Tutkimuksentekoon saa kauan kaivattua, uutta näkökulmaa yllättävän helposti. Se käy vaikkapa vaihtamalla jokaisen munkki-sanan tilalle minkki (sama toimii englanniksi, muttei ikävä kyllä venäjäksi).

Muinaisvenäläisen yhteiskunnan esikuva oli luostarissa hartautta harjoittava minkki. Minkit tekivät ahkeraa lähetystyötä pohjoisissa metsissä. Erakkominkki. A mink of unusual learning. Virtually all of the early Russian writers and artists were minks.

Ei, ei tämä minuakaan oikeasti huvita. No, ehkä vähän.

Edit: Kehnohkon sanaleikkini hauskempi käänteisversio on kuulemma nähty jo maanmainion Studio Julmahuvin aikaansaannoksena. Plagiointi ei ole tahallista, vaan liittyy luvattoman huonoon yleissivistykseen.

You've given your heart

Viiltävän itätuulen mukana tulee surullinen uutinen.

Juuri kun olemme valmistautumassa jättämään vanhalle Otto-koiralle hyvästejä, äiti soittaa ja kertoo hieman nuoremman Aatun sairastuneen. Hän lupaa kertoa enemmän, kunhan ovat käyneet eläinlääkärillä. En osaa huolestua, koska ainahan nuo pienet vaivat ovat ohi menneet.

Mutta tänä aamuna otettu röntgenkuva paljastaa kipujen syyksi suuren kasvaimen, jota ei kannata enää leikata. Aatu on mennyt nopeasti huonoon kuntoon; se ei jaksa tehdä muuta kuin nukkua. Aurinkoinen, jäätävä pakkaspäivä saa jäädä sen viimeiseksi. Eläimelle voi onneksi tehdä tuon armahtavan, mutta niin raskaalta tuntuvan palveluksen.

Kipling kysyy, mikä saa meidät hankkimaan ehdoin tahdoin lisää surua elämäämme. Koiran tai muun lemmikin omistaneet tietävät kyllä.

"There is sorrow enough in the natural way
From men and women to fill our day;
And when we are certain of sorrow in store,
Why do we always arrange for more?
Brothers and Sisters, I bid you beware
Of giving your heart to a dog to tear.

Buy a pup and your money will buy
Love unflinching that cannot lie--
Perfect passion and worship fed
By a kick in the ribs or a pat on the head.
Nevertheless it is hardly fair
To risk your heart for a dog to tear.

When the fourteen years which Nature permits
Are closing in asthma, or tumour, or fits,
And the vet's unspoken prescription runs
To lethal chambers or loaded guns,
Then you will find--it's your own affair--
But...you've given your heart for a dog to tear.

When the body that lived at your single will,
With its whimper of welcome, is stilled (how still!);
When the spirit that answered your every mood
Is gone--wherever it goes--for good,
You will discover how much you care,
And will give your heart for the dog to tear.

We've sorrow enough in the natural way,
When it comes to burying Christian clay.
Our loves are not given, but only lent,
At compound interest of cent per cent.
Though it is not always the case, I believe,
That the longer we've kept 'em, the more do we grieve:
For, when debts are payable, right or wrong,
A short-time loan is as bad as a long--
So why in Heaven (before we are there)
Should we give our hearts to a dog to tear?"

- Rudyard Kipling

Lankasokea

Paikallisessa karjalaisyhdistyksessä vaikuttava siskoni pyysi allekirjoittaneen mukaan opettelemaan neulakintaiden tekoa.

En ole eläessäni saanut neulepuikoilla tai virkkuukoukulla aikaiseksi mitään, mitä ilkeäisi julkisesti esitellä, jollei muutamia äidin valmiiksi neulomia villasukanaloituksia lasketa. Viimeistään neuleeseen livahtanut virhe, ylimääräinen tai vääränlainen silmukka saa minut lamaantumaan, enkä osaa muuta kuin huutaa surkeasti apua. Niinpä lupauduin mukaan hiukan pitkin hampain, semminkin kun sanotaan, että neulakintaiden teko - ennen muuta aloitus - on vaikeaa.

Epäilys vain kasvoi, kun paikalle tullessani näin vanhojen neulojakonkareidenkin olevan kintaan aloituksen edessä ihmeissään.
- Oletko yhtä näppärä käsitöissä kuin sisaresi? Osaatko tehdä käpypitsiä, kyselivät karjalaismummot. (Buahahahaa!)

Kahden tunnin tuskaisen turaamisen jälkeen en ollut saanut tehtyä ensimmäistäkään silmukkaa. En edes kädestä pitäen neuvottuna.
- Tämä käy jo minunkin luonnolleni, jos et opi, huokasi siskoni.
Noin viideskymmenes yritys riitti. Pakkasin Seitsemän veljestä-vyyhdin takaisin reppuuni ja luikin kotiin häpeämään. Tunsin selässäni niin kintaantekijöiden kuin omien esiäitienikin* syyttävät katseet.

Olen lankasokea.

*Tiesitkö tämän neulakintaasta-sivu kertoo, millainen kohtalo allekirjoittanutta olisi sata vuotta sitten odottanut:
"Ennen vanhaan tytöt opetettiin tekemään neulakintaita noin 10 - 14 vuoden ikäisinä. Taito tuli oppia viimeistään ennen naimisiin menoa, koska käsineiden ja sukkien valmistus oli perinteisesti perheen naisten tehtävä. Lisäksi ainakin Etelä-Karjalassa tytön kuului antaa sopivalle kosijalle itse tehdyt kirjotut neulakintaat, niin sanotut sulhaskintaat. Sulhanen saattoi sitten päätellä, kuinka taitava käsityöihminen tyttö oli."

Mallikelpoisesti

Joskus sitä saa kiitosta merkillisistä asioista. Lainasin kirjastossa kirjoja lainausautomaatilla, kun viimeisen kirjan kulunut viivakoodi vaati pistäytymistä tiskillä.
- Käytit muuten tuota automaattia mallikelpoisesti, huomautti virkailija.
- Anteeksi?
- Niin, seurasin täältä, miten teit kaiken juuri niin kuin pitääkin.

Kiitin kiitoksesta, vaikka ihmettelinkin itsekseni, voisiko lainausautomaattia käyttää jotenkin toisin. Ehkä minulla ei ole tarpeeksi mielikuvitusta.

Kosminen rauha

Pieniä jyrsijöitä Leopold Joseph Franz Johann Fitzingerin (1802-84) luonnonhistoriallisista kuvituksista. Classic Nature Prints.

Lauantaiaamuna minut valtasi voimakas tarve saada katsella peseytyvää eläintä. Tiedättehän, kissaa tai vielä mieluummin jyrsijää, joka meditatiivisella hartaudella sukii, nuolee ja rapsuttaa itsensä puhtaaksi nenästä varpaisiin kostuttaen välillä tarmokkaasti käsimäisiä etukäpäliään, joilla se sitten käy näppärästi läpi koko pienen olemuksensa.

Entä oletteko koskaan tarkkailleet, miten huolellisesti hiiri tai kesyrotta puhdistaa häntänsä, tuon jostain syystä niin inhottavana pidetyn ulokkeen? Toimitusta seuratessa verenpaine ja pulssi laskevat kuin itsestään ja henkilön mielen valtaa ihmeellinen, kosminen rauha.

Vaan ei ollut eläintä katseltavaksi*. Kumppani tarjoutui ystävällisesti menemään nähteni aamupesulle, mutta ymmärsi kyllä selittäessäni, ettei se ole aivan sama asia (kasvojaan rassaava mies ei kaikessa miellyttävyydessäänkään saa aikaan kosmista rauhantunnetta).

Myöhemmin kaupungilla käväisin lemmikkieläinkaupassa kokeilemassa onneani, mutta rottahäkki oli tyhjä, hamsterit nukkumassa ja kauppa täynnä ihmisiä kaniini- ja koiranruokaostoksilla.

Niin jäi sekin mielihalu toteutumatta.

*Koirat eivät pese itseään.

Omituisia tapoja

Herkku haastoi muun muassa allekirjoittaneen listaamaan viisi omituista tapaansa. Tätä piti miettiä jonkin aikaa. Omat kummallisuudet tuntuvat tietysti itsestä normaalilta käytökseltä, joten ensin pitää pohtia, mitä voisi olla se niin sanottu yleinen normaalius, johon ne pitäisi suhteuttaa. Sitä joutuu muistelemaan, millaisista asioista on saanut kuulla outouskommentteja muilta - joiden käsitykset eivät tietenkään ole sen oikeampia tai objektiivisempia kuin minunkaan.

Ei kovinkaan yksiselitteistä siis. Mutta olkaapa hyvät.

Borderpiece from A Book of Christian Prayers, printed by Richard Yardly and Peter Short for Richard Day, London, 1590. Medieval Macabre.

Hämähäkit kylpyhuoneessa. Niissä ei kai ole sinänsä mitään omituista. Mutta kuulemma outona voidaan pitää sitä, etten pistä alivuokralaisiani pahakseni, vaan suorastaan huolestun niiden satunnaisista poissaoloista. Sama pätee sokeritoukkiin, jotka vastoin yleistä luuloa ovat harmittomia. (Tämä lienee kotoa opittua. Vanhemmistani kumpikaan ei ole erityisen ötökkäkammoinen, vaan laillani he ovat kiinnostuneita kaikenlaisista elävistä. Erään kesän käytimme mökillä sulassa sovussa samaa ulkohuussia kokonaisen kattoon asettuneen ampiaisyhteiskunnan kanssa. Joku olisi saattanut pitää sitäkin omituisena.)

Kuolinilmoitusten lukeminen. Olen miettinyt, valikoituuko keskiaikatutkijoiksi tavallista morbidimpaa väkeä, vai muuttuuko sellaiseksi vähitellen kahlatessaan lähteitä, joissa kuolema ja kuolemanjälkeinen ovat jatkuvasti esillä? Joka tapauksessa olen huomannut olevani kenties keskimääräistä viehtyneempi jos en kuolemaan sinänsä, niin ihmisten käsityksiin siitä (samaan kategoriaan menee dualistinen hyvä ja paha-jaottelu pyhimyksineen ja paholaisineen, joka on minusta äärimmäisen kiinnostava).

Viheltely. Viheltelen paljon, jos olen hyvällä tuulella. Jostain merkillisestä, täysin epäpoliittisesta syystä sävel on usein Kansainvälinen eli Internationaali.

Säkkipillimusiikista pitäminen. Minusta säkkipilli on hieno soitin. Vielä hienompaa olisi osata soittaa sitä itse.

Kuusenkerkät. Joskus olen kuullut ihmettelyä tavastani nyppiä metsässä kulkiessani pureskeltavakseni kuusenkerkkiä, hiirenkorvia ja muuta alkukesän vihreää. Saatan myös näpertää männynkävystä siemeniä tai tonkia maasta kallioimarteen juurta ja imeskellä sitä. En osaa sanoa, mistä ja milloin olen oppinut noille tavoille.

- - -

Haasteeseen kuului myös viiden seuraavan haastaminen. Kerettiläiseen tapaani varaan kuitenkin oikeuden olla nimeämättä ketään erityistä. Olkoon haaste siis avoin joka suuntaan.

Nuuttipukin sarvet

Tänään 13. tammikuuta* on paitsi pahamaineinen perjantai, myös nuutinpäivä, joka on nimetty tanskalaisherttua Knut Lavardin mukaan. Hänet murhattiin heti joulurauhan päätyttyä v. 1311. Ovelaa, koska joulurauhan aikana tehdystä henkirikoksesta olisi tullut ankarampi rangaistus. Postuumia hyvitystä herttua tosin sai, kun hänet julistettiin pyhimykseksi nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Suomalaiseen kansanperinteeseen ovat kuuluneet karnevaalihenkiset nuuttipukit, jotka kiertelivät taloissa kerjäämässä ruokaa ja olutta usein sarvekkaiksi olennoiksi pukeutuneina. "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi", tuumasi kansa.

- - -

Koska nuutinpäivä lopettaa joulun, kaivoin jääkaapista viimeiset tortuntäytteet ja jalostin ne ajankohtaan sopivasti helppotekoisiksi hillosarviksi. Luumutäytteiset sarvet sopivat joulutortunystävien pehmeäksi laskuksi arkeen (muun muassa Pagistaanin vakituisen viikonloppuvahvistuksen mielestä torttuja voisi hyvin syödä ympäri vuoden).

Hillosarvet

25 g tuoretta hiivaa tai pussi kuivahiivaa
100 g margariinia tai voita
1 dl maitoa
1 1/2 rkl sokeria
ripaus suolaa
noin 4 dl vehnäjauhoja

Täytteeksi paistonkestävää hilloa tai marmeladia (itse käytin luumu- ja aprikoosimarmeladin sekoitusta).

Sulata rasva. Lisää maito ja liuota hiiva kädenlämpöiseen seokseen. Kuivahiiva sekoitetaan ensin pieneen määrään jauhoja; sitä käytettäessä neste saa olla hiukan lämpimämpää. Lisää sokeri, suola ja suurin osa jauhoista. Vaivaa tasaiseksi ja kohota peitettynä kolmisen varttia.

Vaivaa taikinaan loput jauhot. Jaa se kahteen osaan ja kaulitse pyöreiksi levyiksi (läpimitta n. 25 cm). Leikkaa ne kahdeksaksi sektoriksi. Laita teelusikallinen täytettä kunkin kolmion leveään päähän ja rullaa kolmiot sarviksi leveästä päästä alkaen. Pellille siirrettäessä kärjen tulee jäädä sarven alle.

Kohota sarvia n. 30-40 minuuttia, voitele munalla, ripota päälle raesokeria ja paista n. 5-7 minuuttia 250 asteessa. Hyvää tulee.

*Aikaisemmin nuutinpäivää vietettiin 7.1.

Varhainen

Tapojeni vastaisesti olin altaassa jo ennen seitsemää. Kirnuamiset oli kirnuttu* kahdeksalta. Epätavallisen aikaansaapuuteni voimaannuttamana päätin suunnata suoraan uimahallilta hoitamaan pari asiaa, joiden lykkäyskiintiö alkoi olla täynnä.

Ruokakauppa oli kyllä auki, mutta entäpä muut kohteet? Yksi ilmoitti avaavansa ovensa kymmeneltä, toinen vasta yhdeltätoista. Kaupungilla norkoileminen aamutuimaan ei kiinnostanut, joten oijustin kotiin.

Opetus: varhainen lintu löytää ma(i)don, muttei imurin pölypusseja.

*Aina vesijuostessani muistan tarinan sammakosta, joka putosi kirnuun, mutta pääsi pälkähästä sätkittyään kerman voiksi.