En totu

Kevät etenee, mutta sen päällä on asfaltinpölyinen kalvo ja lintujen laulua säestää koneiden kolkko ääni. Vaikka miten tolkuttaisin itselleni, että kyseessä on asennekysymys (onko todella; en kai usko siihen itsekään), en taida tottua pellinvälkkeiseen, kovaan puuttomuuteen, työmaa-aitoihin ja möyriviin kaivureihin. Pala, joka juuttui kurkkuun palatessani muutama viikko sitten kotiin ja nähdessäni hävityksen, ei katoa minnekään. En enää halua katsoa ulos ikkunoista. En edes tahdo pestä niistä armeliasta pölykerrosta pois. En halua käydä parvekkeella, saati siivota sitä tai laittaa sinne kasveja. Olen väsynyt - ne möyrivät välillä öisinkin - kireä ja alakuloinen.

Ei uskoisi, mitä pieni pihametsikkö ja taloa ympäröivä viherkaistale voivat asumisviihtyvyydelle tehdä. Niiden ansiosta kehän vieressä asuminen oli siedettävää, varsinkin kesällä, kun puissa oli lehdet.

Mies myönsi tuntevansa samoin ja epäilevänsä, ettemme jaksa katsella ja kuunnella tätä karnevaalia kovin pitkään. Ja tämä on sentään vasta alkua. Emme tiedä, mitä tuleman pitää, ja sekin kiristää hermoja.

Yksissä tuumin totesimme, että taitaa olla aika ryhtyä harkitsemaan jurtan siirtämistä inhimillisempiin maisemiin, vaikka ajatus uuden kodin etsimisestä ja muuttolaatikoista on uuvuttava, sekin. Mutta työmaa kestää neljä vuotta!

Onneksi asumme vuokralla. Kukahan tämänkin asunnon ostaisi, ja millä hinnalla?

- - -

Pidin tänään Aleksanteri-instituutin maisterikoululaisille elämäni ensimmäisen täysimittaisen luennon. En ole mikään hyvä puhuja, mutta on mukavaa kertoa asiasta, jota pitää tärkeänä ja innostavana. En myöskään jännitä enää yleisön edessä puhumista, kiitos kaiken maailman kinkereiden antaman siedätyshoidon. Mutta jos saan valita, mieluummin kirjoitan. Aina. Onkohan ihmisiä, joille puhuminen ja kirjoittaminen on luonnostaan aivan yhtä helppoa, vai tapaavatko kaikki olla kallellaan jompaan kumpaan suuntaan?

Kaikessa järjettömyydessään

Niin, ne nuket. Mikä niissä nyt niin kammottavaa on?

Kun olin kahdeksanvuotias, muutimme Kuopion keskustaan vanhaan jugendkerrostaloon. Siinä oli valtavan suuri, hämärä ja rähjäinen ullakko. Sieltä siskoni jossain vaiheessa löysi vanhan, hylätyn ja huonokuntoisen nuken. Käsistään näppäränä hän kunnosti sen hienosti ja teki sille tyyliin sopivat, vanhanaikaiset vaatteet. Se laitettiin istumaan olohuoneen tuoliin koristeeksi.

Samoihin aikoihin minulla oli pari vuotta vanhempi, hyvällä mielikuvituksella ja erinomaisilla kertojankyvyillä varustettu kaveri, jonka suurinta huvia oli keksiä toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ja syöttää ne tosina minulle. Hyväuskoinen kun olin - ja olen yhä - kaikki osuivat ja upposivat (kerrankin kaveri oli pelotellut minut lähes hysteeriseksi seinälle ripustetulla isoäitinsä kuvalla; sitten hän napsautti valot sammuksiin ja telkesi minut pimeään huoneeseen kuvan kanssa - reaktiotani hän taisi kyllä pelästyä pahanpäiväisesti itsekin).

En pienempänäkään ollut leikkinyt nukeilla oikeastaan lainkaan, joten suhteeni siskoni "pelastamaan" nukkeen oli jo valmiiksi etäisen epäluuloinen. Mainittu kaverini onnistui muuttamaan epäluulon aidoksi kauhuksi kuvailemalla pahaenteisesti ja elävästi tapauksia, joissa hyväuskoiset ihmiset olivat ottaneet kotiinsa vanhoja nukkeja, jotka olivat osoittautuneet kirotuiksi ja ryhtyneet turhan liikkuvaisiksi ja omatoimisiksi.

Sen jälkeen pelkäsin nukkea kuin ruttoa. Yksin ollessani saatoin jähmettyä tuijottamaan sitä lamaantuneena, varmana siitä, että se alkaisi liikkua hetkenä minä hyvänsä. Asiaa pahensi se, että eteisessämme oli vanha peilipöytä kupruilevine hopeanitraattipeileineen. Kun nukkea katsoi oikeasta kulmasta peilin kautta, se todella näytti liikahtelevan. Jos olin illalla yksin kotona, en uskaltanut lähteä huoneestani pois, koska nukke olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä kävellyt minua vastaan pahoin aikein.

Muuten ymmärtäväinen perheeni ei tainnut koskaan tajuta, miten paljon nukkea oikeasti pelkäsin. Lähinnä kammoni taisi huvittaa heitä. Joskus isä kurillaan peitti nuken villashaalilla selittäen, että nyt se ei ainakaan pääse lähtemään liikkeelle. Minä olin tietysti varma siitä, että moinen temppu sinetöi tuomiomme suututtamalla kapineen kostamaan meille kaikille jollain karmealla tavalla.

Aikuisiällä sitten huomasin, että elokuvat, televisiosarjat tai kirjat, joissa viitataan kirottuihin tai muuten oudosti käyttäytyviin nukkeihin saivat minussa aikaan täysin suhteettoman paniikkireaktion. Jotakin elokuvaa katsoessani aloin jopa täristä ja itkeä (!) tajuamatta ollenkaan, mitä minulle oikein tapahtui. Näen myös aika ajoin painajaisia tuosta lapsuuteni kauhunukesta, joka ainakin jossain vaiheessa oli mökin ullakolla säilössä - vannotin tosin vanhempiani toimittamaan sen sieltä jonnekin, jossa en varmasti törmää siihen. Noissa painajaisissani olen yksin mökillä ja alan kuulla yläkerrasta pieniä, muovisia askeleita. Enkä pääse pakoon.

Naurakaa vain. Minuakin naurattaisi makeasti, jos nuo tuntemukset eivät olisi niin voimakkaita ja vastaansanomattomia kaikessa järjettömyydessään.

Jalli

- Onko tuossa siivouskomero, kysäisi anoppikokelas viime viikolla Pagistaanin eteisessä kenkiä jalkaansa laittaessaan. Naurahdin, avasin kaapin ja näytin, mitä "siivouskomerosta" löytyy.
- On se hyvä, että sinäkin harrastat retkeilyä. Ei kai normaali ihminen (sic!) tuollaista kotonaan sietäisi, päivitteli anoppi nähdessään komeron pullistelevan makuupusseista, kiipeilyvälineistä, jäähakuista, retkikeittimistä ja ties mistä muusta, mitä tarvitaan reissatessa paikoissa, joissa kolmekymmentä pakkasastetta on sääntö ennemmin kuin poikkeus.

Ja se oli vasta yksi kaappi.

Romppeen määrään olen jo tottunut - onhan siitä osa minun, ja urosvahvistuksen retkeilyarsenaalista hyödyn minäkin - mutta päivänä muutamana työhuoneen kaappia penkoessani olin saada sätkyn.

Ylähyllyn hämäristä katsoa killitti vastaan nukke. Minut tuntevat tietänevät, että pidän nukeista vielä vähemmän kuin klovneista (asiasta kiinnostuneille olen valmis antamaan tarkemman taustaselvityksen, kammollani on nimittäin syynsä). Lähempi tarkastelu turvallisen etäisyyden päästä osoitti, ettei silmälasipäisellä, luvalla sanoen vipsahtaneen näköisellä nukella ollut jalkoja. Muotopuoli hirvitys!

Ottaessani asian puheeksi miehen kanssa tämä ilmoitti tuohtuneena, ettei kyseessä ollut mikä tahansa nukke, vaan kunnianarvoisa Jalli Riivatsalo, joka oli joskus takavuosina askarreltu lennokin pilotiksi ja vietti nyt pitkää ja ansaittua sapattivapaata kaapissa.

Jalli Riivatsalo. Selvä. Siellä se nytkin istuu, kaapissa. Toivon, ettei nimi ole enne, ja se myös pysyy siellä (tosin, kuten urosvahvistus järkevästi totesi, jalaton nukke tuskin lähtee kovin helposti liikkeelle ja kummittelemaan).

Ja kai yksi pilotti ja muutama jäähakku ovat aina luurankoja parempi vaihtoehto.

Kirkhakkisia

Lomakauden ulkopuolella pidettävien lomapäivien hämärä kaksinkertaistumisperiaate (virkakoneistossa holtittomasti heittelehtivä, byrokratiarajoitteinen tumpelo törmää yllätyksiin harva se päivä) oli jättänyt allekirjoittaneelle tukun huhtikuun loppuun mennessä käytettäviä rokulipäiviä. Mikäpä siinä. Käytännössä lomailen urakoimalla luvattuja ja keskeneräisiä sivuhommia pois Suuren Loppusuoran alta. Vakaana aikomuksena olisi nimittäin saada syksyllä tekele tarkastukseen lisensiaatintyönä ja viilata se esitarkastuskelpoiseksi väikkäritarjokkaaksi seuraavan kevään aikana.

Sanasta naista.

Eilen kävin juttukeikalla aurinkoisessa Turun saaristossa. Samoissa maisemissahan pyöräilin toissa kesänä; nyt kallioinen ja ruovikkoinen seutu oli vasta heräämässä kevääseen. Paljon haahkoja näin, ja korkealla kaartelevan merikotkan.

Ja tietysti kirkhakkisia Nauvon keskiaikaisella kivikirkolla. Kiitos Konrad Lorenzin, olen kymmenkesäisestä asti pitänyt naakkoja, niiden sosiaalista elämää ja vivahteikasta kieltä lähes taianomaisen kiinnostavina. Eilenkin niitä seuraillessa vierähti lähes tunti, vaikka luulin seisseeni vanhalla hautausmaalla vain kymmenen minuuttia. Jos kameran jalusta olisi ollut mukana, tunti olisi helposti muuttunut kolmeksi.

Namuruuna

Sain koirankasvattajaltamme kasvattajakollegan hänelle lähettämän tosikertomuksen, joka olisi saanut aamukahvit rinnuksille, jos sen olisi kahvimuki kourassa lukenut. Koska tarina on peräisin julkiselta, hevosaiheiselta keskustelupalstalta, tohdin referoida sen tässä.

Erään hevosia omistavan pariskunnan naapuriin oli muuttanut uusi perhe, jonka kanssa pariskunta oli tervehtimisväleissä - tai ainakin oli, kunnes perheen äiti oli jättänyt postilaatikkoon kirjeen, jossa vaadittiin hevosaitausta poistettavaksi lasten koulumatkan varrelta. Syynä oli se, että toinen hevosista "esitteli elintään" perheen koululaisten nähden. Äitiä huolestutti, millaista vahinkoa moinen saattaisi saada aikaan lasten herkissä mielissä.

Mitä tuossa nyt voi tehdä? Kertoja oli huvittuneen hämmentyneenä pohtinut, pitäisikö asiasta käydä keskustelemassa naapurin kanssa. Vai olisiko pidettävä puhuttelu estottomalle ruunalle, joka paikkojaan tuuletellessaan teki vain samaa kuin hevoset kautta maailman sivu? Kumpaakaan hän ei ollut vielä tehnyt, kun kaksi päivää myöhemmin hänen palatessaan kotiin iltalenkiltä naapurin rouva tuli vastaan kameran kanssa. Närkästyneenä rouva tivasi, eikö kirje ollut tullut perille, ja miksi mitään ei ollut tapahtunut. Lapset olivat kuulemma esittäneet jo kiusallisia kysymyksiä, ja äiti oli joutunut selittämään, että hevosen vatsan alla roikkuva kapistus oli sen umpisuoli. Kuulemma hevosten omistaja olisi ymmärtänyt asian vakavuuden, jos hänellä olisi ollut omia lapsia. Sitä paitsi perhe oli muuttanut maalle nimenomaan turvallisen kasvuympäristön vuoksi. Asia vietäisiin poliisille, ellei hevosia siirrettäisi, ja kuviakin oli nyt todisteena, rouva oli tykittänyt.

No, kertoja - joka mainitsi harvoin jäävänsä sanattomaksi, mutta nyt kohdalle oli osunut sellainen tilanne - jäi mielenkiinnolla odottamaan mustanmaijan kurvaamista pihaan. Mitähän poliisit tekisivät? Pidättäisivätkö irstaan eläimen, vai lätkäisisivätkö siihen sakkolapun?

Ja poliisithan tulivat. Tosin hevosen sijaan he olivat kyselleet talon isännän perään. Perheenäidin selostus oli nimittäin käsitetty niin, että intiimejä paikkojaan olisikin lapsille esitellyt omistaja, ei hevonen. Kun kertoja oli selittänyt asian ja näyttänyt saamansa kirjeen, toinen poliiseista oli ratkennut nauruun toisen yrittäessä pysyä edes jotakuinkin vakavana. Käytyään naapurin rouvan pakeilla he olivat palanneet, todenneet asian olevan kunnossa ja pahoitelleet väärinkäsitystä.

Eivät olleet kuitenkaan suostuneet kertomaan, millainen keskustelu naapurissa oli käyty.

Lisäys: Saman helmen löytänyt Linko linkitti alkuperäiseen keskusteluun, se löytyy täältä.

Kuituputkiin

Paikallisessa ostoshel... paratiisissa näkökenttään osui korea kosmetiikkamainos, jossa kohtalokas seireeninainen katsoi ohikulkijoita utuisesti metristen ripsiensä takaa. Mutta mitä kehottikaan teksti?

Kiedo ripsesi kaunistaviin kuituputkiin!

Tämä on kyllä niin tyhjentävää, ettei sanottavaa jää.

Pitovaikeuksia

On petollisen helppoa osoitella ja paheksua muiden tekemisiä, etenkin tietämättä tapausten tarkempia taustoja. Talven viides flunssa on kuitenkin hyvä tekosyy olla tavallista äreämpi ja kärkkäämpi, onhan?

Niinpä tietoonne saatan, että allekirjoittanutta ottavat ankarasti kupoliin eläintenmyynti-ilmoitukset, joissa aikuista eläintä - yleensä koiraa - kaupataan uuteen kotiin pitovaikeuksien, ajanpuutteen tai perheenlisäyksen vuoksi. Niitä on nimittäin paljon, ja määrä tuntuu vuosien myötä vain kasvavan. Itse asiassa juuri tänään kaupunkilehden palstalta silmiin osui ilmoitus, jossa vuoden ikäistä rottweileria tarjottiin kiertoon kahden jälkimmäisen syyn perusteella.

Pahalle allergialle tai muulle yllättäen puhkeavalle sairaudelle ei tietenkään voi mitään, ja elämä voi tehdä muitakin arvaamattomia käännöksiä itse kunkin kohdalla. Mutta eivätkö ihmiset ota ajanpuutteen ja mahdollisen perheenlisäyksen kaltaisia asioita huomioon jo ennen kuin lähtevät kasvattajan luokse katsomaan vastustamattomia pentuja, joista vääjäämättä kasvaa aikuisia koiria, jotka puolestaan elävät parhaimmillaan pitkän, kenties viisitoistakin vuotta kestävän elämän?

Vai onko viisitoista vuotta liian pitkä aikajakso ajateltavaksi, kun eletään nykyhetkessä ja toteutetaan tämän päivän mielihaluja?

Käydessäni taannoin lemmikkikaupassa silmäilin koiratarvikkeiden nykytarjontaa. Vaatetuspuolella ei tarvitse enää tyytyä mustiin ja askeettisiin sadeloimiin, vaan pikkuhauvansa voi pukea juuri niin somaksi ja röyhelöiseksi kuin huvittaa. Pennuille tarkoitetut lelut ja pannat ovat vaaleanpunaisia ja -sinisiä imellyksiä, ja koirille on tarjolla jopa lastenrattaiden näköisiä työntörattaita.

Jos olisin oikein ilkeä ja vielä vähän nuhaisempi, voisin kysyä, olisiko lemmikkien inhimillistämisilmiön ja perheenlisäyksen vuoksi uuteen kotiin tarjoteltavien koirien väliltä löydettävissä jonkinlainen yhteys.

Voisin vaikka heittää ilmaan sanan harjoituskappale.

No, kyllähän äitinikin naureskelee, että allekirjoittanut saa kiittää omasta olemassaolostaan koiraa, joka hankittiin perheeseemme vuotta ennen syntymääni. Liekö kyse ollut jonkinlaisista hoivahormoneista, mutta kymmenen vuoden yrityksen jälkeen kuopuskin ilmoitti itsestään koiranpennun tultua taloon (ei tosin puhettakaan, että koirasta olisi takiani luovuttu; en usko ajatuksen edes etäisesti juolahtaneen vanhempieni mieleen).

Ja on malka myös omassa silmässäni. Olenhan itsekin antanut toisen koirani pois, tosin vanhemmilleni; vieraalle en olisi voinut kuvitella sitä luovuttavani ilman todella pakottavaa syytä, mitä ei tässä tapauksessa edes ollut. Tilapäisestä pysyväksi muuttuneeseen järjestelyyn ovat olleet tyytyväisiä kaikki, ennen muuta vanhempani sekä ainoan koiran lokoisaa ja huomiopitoista elämää viettävä Selma. Mutta silti.

Suomenhevosen kaltainen

Marinadin kirjoitus yhdistettynä viime aikojen sitkeään sairasteluun saivat minutkin miettimään suhdetta omaan kroppaani. Mitä se oli ennen ja mitä nyt?

Myös minä olin lapsena ja varhaisnuorena perusliikkuvainen ja laihansorttinen vipeltäjä: rymysin metsissä yksin ja kavereiden kanssa, vähän myöhemmin pyöräilin joka päivä tallille ja takaisin, keikuin tuntikausia hevosten selässä ja lapoin laulellen lantaa. Joskus alle parikymppisenä tuli vähän jähmeämpi kausi, mutta opiskeluaikana aloitin ratsastuksen uudestaan - sillä kertaa jo huomattavasti kehotietoisemmin; tajusin esimerkiksi olevani tolkuttoman jäykkä ja yritin kompensoida sitä venyttelemällä.

Näin jälkikäteen ihmettelen, miten vähän nuorempanakaan kiinnitin huomiota kroppani muotoon ja ulkonäköön - mitäpä moisesta, kun perusasuna olivat paksut villapaidat, ratsastushousut ja farkut? Itsekriittisyyden aika tuli kehon osalta vasta vähän alle kolmekymppisenä, kun elämä oli muutenkin yleiskriisissä ja itseluottamus miinuksella. Tiedä, minkä syömishäiriön olisin kehittänyt, ellen olisi puolisattumalta eksynyt latinotanssien pariin. Minä, jokseenkin androgyyni syntymäpökkelö, huomasin yht'äkkiä nauttivani aivan uudenlaisesta tavasta liikkua. Huono ryhtini parani, ja aloin tiedostaa oman olemukseni ja ulottuvuuteni selkeämmin. Jotenkin koin itseni myös feminiinisemmäksi kuin ennen, vaikken korkokenkiä kuunaan jalkaani pannutkaan, vaan tyydyin tanssilenkkareihin.

Samoihin aikoihin, joskus viisi vuotta sitten, aloitin myös säännöllisen juoksemisen ja muun liikunnan. Ensin se oli lähinnä mielenhoitoa ja ahdistuksenhallintaa, mutta kunnon kohentuessa liikkumisesta alkoi pitää yhä enemmän sen itsensä vuoksi. Siinäkin perfektionismiin taipuvaisen oli haettava omat rajansa: oli aikoja, jolloin touhu alkoi karata käsistä, ja vasta rasitusvammat ja alipaino pakottivat ottamaan rauhallisemmin. Nykyisin tiedän jo, että vimmainen lenkkeily ja pipon kiristyminen ovat kohdallani oireita jostakin muusta; ne ovat sijaistoimintaa ja hätääntyneitä pyrkimyksiä hallinnan tunteeseen tilanteissa, joissa elämä tuntuu syystä tai toisesta epävarmalta tai tarkoituksettomalta.

Tällä haavaa huomaan suhteeni omaan kroppaani olevan aika tasapainoinen ja jollain tapaa toimintakeskeinen. Niin kauan kuin saan olla vailla rajoittavia vammoja tai perussairauksia, haluan kehoni pystyvän viemään minut paikkoihin, jonne tahdon mennä. Saan hedonistisen nautintoni peiliin katselun tai tavoitteellisen suorittamisen sijaan jaksamisen tunteesta ja siitä, etten joudu jättämään väliin kiinnostavia asioita vain huonon peruskunnon vuoksi (mukavaa tietysti on, että painonhallinta ja lihaskunnon ylläpito sujuvat siinä sivussa).

Itse asiassa suhtaudun ruumiiseeni vähän kuin eläimeen, koiraan tai hevoseen. Koetan pitää sitä hyvänä, ruokkia oikein ja annostella sopivasti monensorttista liikuntaa, että se voisi hyvin ja olisi elinvoimainen. Jos sairastan, maltan jo levätä - ainakin vähän paremmin kuin ennen. Osaan jo ottaa rennommin, jättää lenkit väliin ja syödä suklaata, jos mieli tekee. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin niin mielen kuin kropankin puolesta.

Kehoni ei ole millään tavoin elämäni keskipiste, mutta on paljon helpompaa elää ja keskittyä muuhun, jos sekin on oloonsa tyytyväinen ja perushuollettu.

Liikunnallisesti lahjakas en ole millään saralla. Olen edelleen jäykänpuoleinen ja kinttuni ovat kierot. En tule juoksemaan maratonilla hyviä aikoja tai kiipeilemään apinan lailla vaikeita kallioreittejä, en tanssimaan sulavasti salsaa tai pärjäämään vaativassa kouluratsastuksessa. Jos jatkan hevosvertausta, kehoni on suomenhevosen kaltainen: se on oikein kohdeltuna hyvä, kestävä ja karaistunut kumppani, jonka kanssa voi tehdä vähän kaikkea pellon kynnöstä esteratsastukseen, kunhan ei odota huippusuorituksia tai vertaa sitä täysiverisiin kykyjen sen enempää kuin ulkonäönkään suhteen.

Sohvanreunalta toiselle

Pagistaanin viikonloppu kului tiiviisti sohvanreunalta toiselle siirtyessä ja kahvikuppia kallistellessa. Anoppikokelas oli kylässä ja halusi luonnollisesti kiertää tervehtimässä pääkaupunkiseudulla asuvat sukulaiset monen vuoden tauon jälkeen.

Entisen tavoin nykyinenkin anoppi pitää kovasti baletista, joten lauantaina harrastettiin kyläilyn lisäksi kulttuuria. Vaikka allekirjoittanut ei edelleenkään lukeudu klassisen balettitanssin ylimpiin ystäviin, kolme esitystä käsittänyt kokonaisuus oli hieno ja vaikuttava. Huomasin nauttivani ennen muuta puhtaaksiviljellystä liikkeestä, rytmistä ja jonkinlaisesta visuaalisesta symmetriasta ilman paimenromansseja, prinssejä, prinsessoja tai muita harsoisen eteerisiä juonenkulkuja (ne tutu-hameet ovat jostain syystä allekirjoittaneelle kuin punainen vaate härjälle).

Ilmeisesti tiheämmin toistuva altistus voi jossain määrin auttaa taiteelliseen rajoittuneisuuteen, ja aiemmin käsittämättömiltä tuntuneet ilmaisukeinot alkavat niin sanotusti avautua.

Nelihenkisen seurueemme miespuoliset jäsenet - urosvahvistus ja tämän velipoika - olivat ensimmäistä kertaa baletissa ja pitivät niin ikään kovasti näkemästään.

Suhteuttamista ja t(s)uumailua

Jos vielä piirakkaterapian jälkeenkin peilistä katsoa nuilottaa pitkä ja apea naama, eikä mitään varsinaista valituksen aihetta löydy, on otettava käyttöön kovemmat konstit.

Ensimmäisessä vaiheessa - tätä voidaan kutsua vaikkapa suhteuttamiseksi - annetaan periksi angstille ja melankolialle. Lopetetaan vastaan tappeleminen, irrotetaan jalat pohjasta ja heittäydytään hetkeksi maailmantuskaan kellumaan. Tämä käy kuuntelemalla vaikkapa CMX:ää ja lukemalla surullisia kirjoja, jopa sellaisia omaelämäkerrallisia tilityksiä, joihin ei juuri muulloin tule tarttuneeksi. Kirjaston palautushyllystä mukaan poimittu Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia oli karua kerrontaa varsinkin yhdeltä istumalta luettuna (Veikko Huovisen Pojan kuolema sai jäädä vielä yöpöydälle odottamaan, liika on liikaa). Olo viimeisen sivun jälkeen oli ontto ja oudon voimaton.

Tässä vaiheessa voidaan käydä päänsisäinen neuvottelu siitä, ovatko omat murheet kaikitenkaan ylitsepääsemättömiä.
- No, mietitäänpä. Olisko kiva tehdä varmaa kuolemaa jonkin kamalan taudin takia?
- Eiolis.
- Entä jos kumppani olisi heittämässä henkeään? Tai joku muu läheinen?
- Noeioliskiva sekään.
- Eläpä sitten vänötä joutavia! Eikös se nyt oo kaiken kaikkiaan mukavaa olla elossa ja terve?
- Joo. On.

Kun perusasioista on näin päästy yksimielisyyteen, aletaan uida määrätietoisesti kohti valoa. Mietitään, mitkä ovat omalla kohdalla ne asiat, jotka lähes poikkeuksetta nostavat ilon pintaan. Allekirjoittaneen itseterapoinnin kannalta Juurijuhla-kansanmusiikkitapahtuma osuikin täsmälleen oikeaan aikaan. Torstain konsertissa Sanna Kurki-Suonion karismaattiset kainuulaischansonit saivat jo suupielet kohoilemaan. Ne raivasivat pehmeästi tietä Tsuumi Sound System-ryhmän tarttuvalle riehakkuudelle ja elämänvoimalle, jolle ei ollut vastaan sanomista.

Vaikka olen pyrkinyt pysyttäytymään jotakuinkin jyvällä suomalaisen nykykansanmusiikin kehityksestä, mainittu poppoo oli jostain syystä jäänyt tsuumaamatta tarkemmin (tosin muistin oitis jututtaneeni yhtyeen harmonikansoittajan Hannu Kellan erään teatteriprojektin tiimoilta pari vuotta sitten). Se tarjoilee ekstaattisen energistä menoa, johon persoonallista lisämaustetta tuo pianon ja saksofonin kaltaisten, vähemmän "tyypillisten" instrumenttien käyttö.

Maistiaisia löytyy täältä, vaikka äänitteellä kuunneltuna kansanmusiikista jääkin aina uupumaan jotain olennaista. Välittömyys, into ja saumatta tunnelmasta toiseen siirtyilevä luova riemu pitää kokea livenä.

Kuva on lainattu yhtyeen kotisivuilta.

Reklamaatio

Kannamme silloin tällöin Pagistaanin karvaiselle kansanosalle purtavaksi naudan potkaluita, jotka tunnetusti ovat turvallista järsittävää, toisin kuin esimerkiksi sian tai lintujen luut (jälkimmäiset murtuvat teräviksi säleiksi, kun naudan luut murenevat pyöreiksi murusiksi). Eläinkaupasta niitä saa savustettuina, mikä onkin sisätiloissa mukavampi vaihtoehto kuin raakojen, rasvaisten luiden pyörittely pitkin sohvia ja mattoja.

Potkaluita oli pureksittu pitkin päivää myös eilen, kun yliassistentti osoitti merkillistä haluttomuutta ilta-atriaansa kohtaan. Hyvästä syystä, ilmeni, kun mainittu atria vartin päästä löytyi jaettuna laajalti matolle ja molempiin päihin sohvaa. Puolilta öin vuorossa olivat kertaalleen puhdistettu sohva, tyyny, matto sekä omat etukäpälät. Kahdelta yöllä - sohva ja matto. Neljän jälkeen aamulla - kaksi kohtaa matosta. Aamulla kävi ilmi, että myös työhuoneen sohva (miksi aina sohva?) oli saanut jossain vaiheessa osansa.

En huolestunut kovasti, koska arvasin jo asiainlaidan. Ja niinpä kävi, että viimeisissä tuotoksissa ylös tuli muutamia rouhakankokoisia luunpalasia, jotka olivat kieltäytyneet jatkamasta matkaansa ruoansulatuskanavassa. Hyvä niin, koska suolitukos olisi ollut huomattavasti vakavampi vaiva.

Aamulla kaikki oli ankaraa haukotteluamme lukuun ottamatta kunnossa, ja suunnittelimme reklamaatiota yliassistentin nimissä.

Eläinkauppa XXX

Kotiväkeni osti teiltä tiistaina savustettuja, keskikokoisia naudan potkaluita, jotka osoittautuivat laadultaan luokattomiksi. Siitä huolimatta, että bedlingtoninterrierien hyvinmuodostuneet leuat ja hampaat mainitaan asiantuntevissa lähteissä erityisen vahvoiksi, ei luista kuuluisi normaalikäytössä irrota polkuanturan kokoisia palasia. Allekirjoittanut on nähnyt elämää riittävästi osatakseen erottaa toisistaan hyvän ja huonon luun. Kunnianarvoisaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt koira haluaa niin ikään viettää jo yönsä nukkuen, ei voiden ankarasti ja toistuvasti pahoin ala-arvoisten potkaluiden vuoksi. Kotiväen valvottaminen on niin ikään riskialtista, koska jos he eivät jaksa päivällä tehdä töitään ja ansaita rahaa, kuten heidän toimenkuvaansa kuuluu, jäämme pian vaille niin luita kuin jokapäiväisiä koiranraksujamme ynnä Yrjölän puuroa.

Odotan taholtanne asianmukaista kompensaatiota virheellisen tuotteen vuoksi. Siankorvat tai kuivattu mahalaukku kelpaavat hyvin, samoin sonnin sudit.

Terveisin
Tanzara Sandy Girl
koira

Paljonko

Joskus maailmankuvien erot tiivistyvät pieniin, mutta kuvaaviin yksityiskohtiin. Urosvahvistus kertoi, kuinka he Intian-reissullaan koettivat työkaverinsa kanssa selvittää, paljonko väkeä vierailupaikkakunnilla asuu. Vastausta kysymyksiin ei tullut kollegoilta sen enempää kuin taksinkuljettajiltakaan, vain kummastuneita katseita ja hämmentyneitä ympäripyöreyksiä.
- Tuli sellainen vaikutelma, että intialaisten näkökulmasta kyselimme todella hölmöjä.

Ilmeisesti Suomen kaltaisessa maassa väkeä on niin vähän, että kaikista pidetään visusti lukua. Intiassa taas ihmisiä on yksinkertaisesti paljon. Kaupunki voi olla pieni tai suuri, mutta yksittäisten ihmisten määrä ei ole millään tavoin olennainen tieto, paitsi ehkä joillekin väestökysymysten parissa askaroiville virkamiehille. Ehkä tämänkaltaisten asioiden painotuserot kertovat myös ajattelun yksilö- tai yhteisökeskeisyydestä kussakin maailmankolkassa.

Kriisinhallintaa karjalaisittain

En ole oikein koskaan osannut innostua karjalaisuudestani samanlaisella antaumuksella kuin esimerkiksi rakas siskoni, joka tekee hienoa työtä karjalaista kulttuuria vaalivana seura-aktiivina. Hän osallistuu piirakkatalkoisiin, harrastaa perinnekäsitöitä ja on mukana järjestämässä tapahtumia jos jonkinlaisia. Osaltaan passiivisuus johtunee kroonisesta konstruktivismitartunnasta, jonka olen saanut erikoistuessani pohtimaan kysymyksiä, miten esimerkiksi historiankirjoituksen - etenkin niin sanottujen "suurten kertomusten" - avulla luodaan ja ylläpidetään kansallis- ja kulttuuri-identiteettejä.

Niinpä omasta kulttuuriperinnöstäni nauttimisen sijaan käyn kyselemään ja saivartelemaan, mitä karjalaisuus oikein on. Eihän sitä ollut käsitteenä olemassakaan ennen kuin viime sodat oli sodittu ja luovutetun alueen asukkaat asutettu ympäri Suomea. Sitä ennen oli suistamolaisia, suojärveläisiä, kirvulaisia, viipurilaisia... Entä ketkä ovat karjalaisia? Siirtolaiset? Olemmeko me evakkojen jälkeläiset enemmän karjalaisia kuin ikänsä vaikkapa Lieksassa, Joensuussa tai Lappeenrannassa asuneet? Ja karjalainen kulttuuri - onko sitä? Esimerkiksi luterilaisissa kannakselaispitäjissä tai Ylä-Karjalassa on eletty aikanaan aika lailla eri tapaan kuin Raja-Karjalan ortodoksipitäjissä.

Varsin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta kävin muuten kerran erään saamelaistaustaisen tutkijan kanssa. Hän kun pohti työkseen samoja kysymyksiä saamelaiskulttuuriin liittyen.

Mutta onhan se siellä, karjalaisuus, kaikkien kysymysten ja tinkaamisten alla. Mistä löytyykään ratkaisu eksistentiaaliahdistukseen, kun asuinympäristössä tapahtuu kamalia, olo on haikeanvaikea ja ikävä itäiseen väljyyteen ja luonnonrauhaan nostaa palan kurkkuun?

Surut sivuun ja piirakoita leipomaan!

Hinku piirakantekoon oli niin pakottava, että arvelin geenistössäni napsahtaneen päälle karjalaisen kriisinhallintaohjelman, joka aktivoituu elinympäristön muutosten myötä ja on saanut esiäidit sukupolvien takaa tarttumaan pualikkaan patenttiratkaisuna pulmaan jos toiseenkin - tai jos ei ratkaisuna, niin lievittäjänä ainakin. Englantilaisilla on teensä, karjalaisilla piirakat?

Niinpä väsäsin lauantain ratoksi kasan rukiisia karjalanpiirakoita, joista Intian-työreissulta sopivasti palannut urosvahvistuskin ilahtui kovin. Harmillista vain, että asuntomme uunin maksimilämpötila on 250 astetta, kun piirakat vaatisivat 300 asteen lämmön parahultaisiksi paistuakseen. Muuten maukkaista piirakoista jäi tällä kertaa puuttumaan se viimeisen silauksen antava rapsakkuus (uunin rajoitteisuus tiedoksi vastaisen varalle myös kanssakarjalaiselle Marille, jonka kanssa kaavailimme piirakkaleipojaisille jatko-osaa kenties Pagistaanin keittiössä). Toimenpiteen terapia-arvo oli kuitenkin kiistaton.

Aamu

"Parempi" kamerani on jäänyt muiden kiireiden takia harmittavan vähälle käytölle; lähinnä olen hoitanut sillä satunnaisia lehtikuvauksia. Eihän tässä kohta enää muista, miten päin sitä pidellään.

Tässä kuitenkin varhaisen aprilliaamun tunnelmapala Kuorinka-järven jäältä.

Myönteisesti ajateltuna

Sehän kävi nopeasti.

Kun tulin kotiin, puut ja pensaat olivat poissa.

Kaikki.

Myönteisesti ajateltuna ikkunoistamme avautuu nyt täysin esteetön, avaranilmava näkymä liikettä ja dynamiikkaa sykkivälle kehälle. Voimme kokea elävämme aivan talouskasvun valtasuonessa, kehityksen kuohuvassa ytimessä. Enää meidän ei tarvitse tyytyä rumaan ryteikköön ja järjettömien luontokappaleiden edesottamuksiin, vaan voimme ihailla edessämme soljuvaa, edustavaa otosta kotomaamme ajoneuvokannasta. Ah, sitä pellin välkettä ja metallivärien herkkää hohtoa! Jo ylevöityy ihmisrievun mieli pään painuessa nöyrään kumaraan mahtavan moottorivoiman edessä!

Mikä hienointa, myös liikenteen huumaavasta huminasta - tuosta jylhästä ja tauottomasta konsertosta moottoripyörä- ja ambulanssisooloineen - pääsemme nyt nauttimaan ilman häiritsevää vaimennusta. Tämä ylimääräinen ilonaihe kävi ilmeiseksi jo vartin kuluessa kotiinpaluusta, enkä ole pysyä nahoissani silkasta riemusta.

Kraa

On vaikeaa olla tulematta hyvälle tuulelle varislintuja katsellessaan. Äsken huomioni kiinnitti työhuoneen ikkunasta näkyvä liike. Varishan se siinä patsasteli vastapäätä olevan siiven katolla. Askel oli harkitsevan vakaa, suorastaan mietiskelevä. Silmän vilkkuluomi vilahteli linnun katsellessa ympärilleen ja vilkaistessa aika ajoin ylös taivaalle: haukkoja?

Saapuessaan katon reunalle varis pysähtyi hämmästyneen oloisena. Se kurkisti alas, katseli sivuilleen ja taas kerran ylös. Tuumaili hetken, kohensi sitten siipiään ja otti tukevan asennon.
- Kraa, kraa, kraa!
Kuin velvollisuutensa täyttäneenä lintu kyyristyi, ponkaisi siivilleen ja kohosi hieman keikkuen kohti kevättaivasta.

Allekirjoittanut ei kohoa kevättaivaalle, vaan lähtee kohta pakkaamaan koiria autoon, huokaa syvään ja kääntää nokan taas kerran kohti Ruuhka-Suomea.

Suapikohan

Eilen aurinko oli pehmentänyt lumen soseeksi ja jään päällä oli sohjoinen vesikerros. Vaikkei yöpakkasta juuri ollut, varhain aamulla jäällä pääsi hyvin kulkemaan lumikengillä. Onnellinen koiranpoika kaarteli laajoja kunniakierroksia nousevalle auringolle, iän myötä mukavuudenhaluisemmaksi käyvä yliassistentti meni mieluummin takaisin nukkumaan.

- - -

Aina Pohjois-Karjalassa käydessäni huomaan, että olemukseeni tulee tiettyä rentoutta ja lupsakkuutta, joka muualla tuppaa jäämään piiloon. Osaltaan kyse on murteesta: täällä tunnen voivani puhua vapaasti kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, miten asiat sanon. Kyse ei ole siitä, että millään tavalla häpeäisin itäistä puheenparttani, jonka olemassaolon oikeastaan tiedostin vasta muutama vuosi sitten muuttaessani muualle. Mutta olen ollut huomaavinani, että nopeasti puhuessani puheen rytmi saattaa kuulostaa toisilta murrealueilta kotoisin olevista jotenkin hankalasti seurattavalta. Siispä olen oppinut puhumaan hieman hitaammin ja huolellisemmin ja vääntämään vähemmän. Mie ja sie toki ovat ja pysyvät.

Eilen etsiskelin paikallisesta sekatavarahallista käsikäyttöistä avantopumppua, maanmainiota ja yksinkertaista vehjettä, jolla saa rumpsutettua vettä ämpäriin kairanreiästä. Niitä ei ollut näkösällä, mutta jääsahoja oli tarjolla puoleen hintaan. Vieressäni joku vanhempi mies silmäili samoja sahoja ja nappasi sitten yhden mukaansa suunnaten kohti nuorta, geelitukkaista miesmyyjää.
- Suapikohan tällä sahattua jiätä?
- Jaa, mikäs se on? Jääsaha? Kaipa sillä sitten jäätä sahataan. En tiiä miten, kun en oo ite käyttäny. Katotaanpa.

Kaksikko suuntasi takaisin myyntihyllylle tutkimaan paketista avattua näytekappaletta. Ilmoitin olevani samalla asialla ja lyöttäydyin seuraan. Myyjää nauratti kovasti:
- Mie oon koko ajan luullut, että nää on pyykkitelineitä. Vai että jääsahoja.
Tartuin tilaisuuteen ja kysyin avantopumppuja. Kanssa-asioitsijani innostui niin ikään asiasta. Myyjä raapi päätään.
- On meillä ollut jottain. Pittää miettiä. Ossaatko selittää, minkälainen se pumppu on.
Minä selitin, ja vanhempi mies osoitti jääsahojen vieressä olevia pakkauksia:
- Kah, tuossahan niitä on.
- Ei, kyllä nuo on jumppapalloja, korjasi myyjä.

Nuori mies teki kelpo asiakaspalvelijan tavoin parhaansa kulkien kanssani liikkeen läpi, mutta pumppuja ei löytynyt. Jääsahan sitten ostimme molemmat, minä ja pappa. Mökillä testasin sitä avantoa tehdessäni; hyvin toimi. Asioinnista jäi myös ylen hilpeä mieli, vaikka kyseistä liikettä usein suureen ääneen parjataankin.

Sitä paitsi viime keväänä he lähettivät postissa lapaseni, jotka olin unohtanut koiranruokahyllyyn.

Laajalle alueelle

Pagistaanin väki on hajaantunut viikoksi joltisenkin laajalle alueelle, tosin kaikki itään päin viiraten ja luonnonvaroja hävettävän paljon tuhlaten. Siippa hikoilee Mumbain helteessä allekirjoittaneen herätellessä lähityöpäivän jälkeen talvenkoleaa rantasaunaa.

Lunta on paljon viime viikon jäljiltä, huomasin pyörähtäessäni jo tullessani mökillä tavaroita jättämässä. Koirat eivät olisi millään halunneet palata autoon, vaikka vakuuttelin meidän tulevan huomenissa takaisin. Jos vaikka olisivat ymmärtäneet. Huomenna. Takaisin.

Pimeyttä ja hiljaisuutta. Kunpa niitä voisi tankata varastoon. En taida koskaan oppia täysiveriseksi kaupunkilaiseksi tai lähiöasujaksi, en osaa työntää juuriani kuraisen asfaltin rakoihin tai suhtautua tyynesti ihmispaljouksiin, autopaljouksista puhumattakaan. Toivottavasti ei tarvitsekaan, kokonaan tai lopullisesti.

Palapeli

Tiedättehän, miten palapeliä tehdessään paloista kokoaa ensin pieniä yhteenliittymiä: reunasuikaleen, osan jotakin kuviota. Myöhemmin noita saarekkeita voi jo liittää yhteen, reuna valmistuu, kuva alkaa hahmottua ja työ nopeutua kuin itsestään. Pian palapelin äärestä ei malttaisi nousta ollenkaan pois, vaan etsii ja laittaa paikoilleen vielä yhden palan, sitten vielä yhden...

Oikeastaan ensimmäistä kertaa alan uskoa, että tuo väitöskirjaksi kutsuttu Iisakin kirkko todella tulee valmistumaan. Tunne on aika hieno.

Tyypillinen

Muistan lukeneeni jostain, että lapsineroista kasvaa usein suorituksiltaan varsin keskinkertaisia aikuisia.

Taidamme kuulua niihin, jotka saavat unohtaa haaveet nobelistin kasvattamisesta.

Kun yliassistentti Sandylle piilottaa lelua, se tarkistaa - varsin loogisesti - aina ensin paikan, johon lelu oli edellisen kerran laitettu. Jollei se ole siellä, koira käy järjestelmällisesti läpi muut mahdolliset piilopaikat. Nuorempi assistentti Rocky taas... no, sitä leikittänyt kaksijalkainen urosvahvistus laski, ettei ylikierroksilla kohkannut koiranpoika hoksannut vielä kahdennellatoista kerrallakaan, että lelu piilotettiin aina samaan, hyvin näkyvään paikkaan.

Toisaalta, ottaen huomioon, että assistenttia kiinnostavat nykyisellään lähinnä ruoka, tytöt ja touhottaminen pallon perässä, se lienee älyllisessä alisuoriutumisessaan tyypillinen teini-ikäinen. Jollen henkilökohtaisesti vastustaisi sukupuoleen perustuvia, populistisia stereotyypittelyjä, saattaisin viattomasti ehdottaa myös miehistymistä.

Matalaksi

Paluu metsistä kaupunkiin näyttää tällä kertaa olevan tavallistakin tylympi.

Rappukäytävän seinälle on ilmestynyt uusia tiedotteita koskien Rautapihan kaivantohanketta eli tänä keväänä alkavia ykköskehän rakennustöitä. Kyllähän me olemme tienneet, että työmaa tulee ulottumaan lähestulkoon ikkunoidemme alle ja hyväksyneet tilanteen pitkin hampain. Koiraystävällisen, sopivan kokoisen ja edullisen vuokra-asunnon löytyminen kymmenen minuutin pyörämatkan päästä miehen työpaikasta oli kuitenkin onnenkantamoinen, kun asia puolitoista vuotta sitten tuli ajankohtaiseksi.

Mutta.

Tuoreessa tiedotteessa kerrotaan, että projekti alkaa puuston poistolla. Kartan tihrustelu ja maastoon lyödyt merkkikepit paljastivat karmean totuuden: koko pieni pihametsikkömme vedetään matalaksi. Kyllä. Juuri se rastaiden, oravien ja rusakoiden asuttama, kasvistoltaan yllättävän monipuolinen viherläiskä, jota olemme katselleet keittiön ikkunasta joka ainoa päivä huokaisten kerta toisensa jälkeen, miten paljon tuo pihanäkymä antaakaan.

Sitten alkavat räjäytys- ja louhintatyöt.

Entit taitavat olla ainoa toivomme.

Darwin Awards

Voi, kuinka joskus harmittaakaan, kun ei ehdi tai tohdi kaivaa kameraa esiin.

Sunnuntaina iltapäivällä ajelimme lumituprakassa Joensuusta kohti etelää. Pohjoissavolaisten metsien keskellä maantien laitaa käveli mies. Miehellä oli yllään hupullinen ulkoilupuku, jonka camo-henkinen kuviointi sulautui väreiltään ja kuosiltaan täsmälleen tienlaidan harmaan ja valkoisen sävyihin. Vain liike paljasti kulkijan.

Hätkähdyksen ja epäuskoisen tyrskähtelyn jälkeen teki mieli pysäyttää auto ja kysyä mieheltä... no, jotakin.

Keuhkotautisten keväthiihdot

Auringonpaiste ja pakkaslumi pehmensivät vääjäämätöntä paluuta todellisuudesta toiseen. Korppikin ronksutti kevättä kilpaa kehän kohinan kanssa, eikä tiaisia pitele enää mikään.

Nelipäiväinen hiihtoretki Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa (ajallisesti parahultaiseksi havaittu reitti oli jotakuinkin sama kuin viime vuonna) oli taas kaikkea, mitä toivoa saattaa, vaikka teemana olisi voinutkin olla Puolikuntoisena Pallaksella eli Tuperkkeli tunturissa. Miehen kurkkua kutitteli jo junassa virkeä flunssavirus, joka odotetusti perusti siirtokunnan myös allekirjoittaneen nokkaan. Kovin pahaksi ei tauti onneksi kummallakaan äitynyt, eli suunnitelmia ei tarvinnut muuttaa. Päätimme kuitenkin jättää tällä kertaa lumiluolien kaivelut ja muut möyrimiset väliin. Herääminen lumipoterossa neljänkymmenen asteen kuumeessa olisi ollut turhan intensiivinen elämys semminkin, kun edessä oli vielä kohtalainen sujuttelu tuntureiden yli reissun päätepisteeseen.

Sekä tällä että edellisellä kerralla huomasimme, että suosittu Hetta-Pallas-reitti on pääsiäistä edeltävällä viikolla hämmästyttävän vähäväkinen. Nytkin saimme tehdä pitkillä huikosilla omat latumme puhtaaseen hankeen. Kevätaurinko houkuttelee päiväretkeläisiä vasta myöhemmin, eikä kauempana sijaitsevilla autiotuvilla liene ruuhkaa silloinkaan. Hiljaisuus ja rauha on likimain täydellinen.

Riekkojen, kuukkeleiden ja lapintiaisten lisäksi meitä ilahdutti peräti kaksi näköhavaintoa tunturin rinnettä jolkottavista ketuista. Kevättä näytti olevan repolaisenkin karvaisessa rinnassa. Koipi nousi koiramaisesti tunturikoivun kylkeen siinä missä reittiopasteen juureenkin; jälkimmäiset oli merkitty keltaisilla ruikkauksilla kettujen hyödynnettyä moottorikelkan tekemää uraa omiin retkiinsä.

Keuhkotautisten keväthiihdot jatkuivat Ylä-Karjalassa, jossa köhimisen ja suksimisen lisäksi pilkittiin, tarvottiin lumikengillä pitkin metsiä, harjoiteltiin jäärailosta pelastautumista ladon katosta roikkuen (eihän sitä koskaan tiedä), syötiin rovekaupalla mämmiä ja tietysti saunottiin. Pagistaanin vuorikiipeilyjaosto testasi lisäksi omatekoisia ahkionaisojaan ja muita vermeitä tulevaa Alaskan-reissua varten. Viikko huipentui perinteikkäästi luomulampaan viuluun ja pashaan allekirjoittaneen vanhempien pääsiäispöydässä.

Suruttomasta riekkumisesta ja holtittomasta huvittelusta joutuu kai aina maksamaan. Niinpä paluu arkeen näyttää tapahtuvan Painetta poskionteloissa: miksi flunssassa suositellaan lepoa-kertauskurssin merkeissä. Onhan tässä jo kuukauden päivät terveen kirjoissa oltukin.

Mutta oli se taas sen arvoista. Oli, oli.

Hiljaista ja tyhjää

Miten hiljaista ja tyhjää kotona onkaan, kun koirat ovat poissa. Jätin nimittäin karvaiset assistentit Pohjois-Karjalaan vanhempieni hoiviin ensi viikkoon saakka.

Pagistaan kaikkineensa vaikenee joksikin aikaa, kun kaksijalkainen kansanosa karkaa suksineen tunturiin. Luvassa lienee viimevuotiseen tapaan kosmista kaatuilua rinkan kanssa, lumipesän kaivamista, arvaamattomia säitä ja kaikenlaista muuta, mikä ei liity väitöskirjoihin, arkistoihin, tietokoneisiin, palavereihin tai asiapapereihin. Takaisin palataan Itä-Suomen kautta pääsiäisen tienoilla. Siiheksi, nauttikaahan varhaiskeväästä!

Suosittelen

Pölyinen tervehdys Uuden Valamon kirjaston kellarista, jossa allekirjoittanut on viettänyt jälleen tiivistunnelmaista laatuaikaa hauraiden kirjojen ja kellastuneiden paperien parissa. Kohta pannaan kannettava ja muut pillit pussiin ja lähdetään matkaamaan sohjoista tietä pitkin etelään.

Jos muuten joku haluaa saada tehdyksi kunnon rupeaman kirjoitustöitä ilman minkään valtakunnan häiriötekijöitä, suosittelen lämpimästi luostarin vierasmajaa. Ainakin talvisaikaan sesonkien ulkopuolella siellä on aivan hiljaista. Ei ole televisiota tai radiota, eikä langaton yhteyskään ulotu majoitustiloihin (asia, josta ensin harmistuin ja sitten ilahduin). Havahduin eilen koneen äärestä kellon käydessä jo iltayhdeksää, vaikka aikomuksena oli vain lajitella hieman muistiinpanoja.

Kunhan joskus saan väikkärin viimeistelyvaiheeseen, taidan tosiaan sulkeutua luostariin muutamaksi päiväksi pilkkuja viilaamaan.

Näennäistä valinnanvapautta

Jo muutaman vuoden ajan on näyttänyt huolestuttavasti siltä, että Ekströmsin mainio, veteen sekoitettava mustikkakeittojauhe on katoamassa kauppojen hyllyiltä. Kyseinen tuotehan on ollut ennen muuta retkeilijöiden suosiossa: mustikkasopalla on ollut mukava höystää aamupuuro, ja varsinkin kylminä vuodenaikoina siitä on saanut termospulloon hyvän ja energiapitoisen taukojuoman.

Kootessamme muonitusta ensi viikon hiihtovaellukselle jouduimme toteamaan, ettei mustikkakeittojauhetta - eikä aina edes saman valmistajan kiisselijauheita - enää löydy. Tilalle on tullut tölkitettyjä valmiskiisseleitä joka lähtöön eri kokoisissa päniköissä, mutta niistä ei retkeilymielessä ole mitään iloa (kiisselin keittäminen on niin pieni vaiva, että kotiin ei kalliita ja lisäaineilla kyllästettyjä tuotteita tulisi mieleenkään ostella). Sitä paitsi mehukeittojahan on saanut kylmäkaapista tölkeissä jo vuosikaudet.

Sitä tulee taas ihmetelleeksi kuluttajan näennäistä valinnanvapautta: samoja tai samankaltaisia tuotteita myydään jättimarketeissa hyllykaupalla samalla, kun todellinen valikoima pienenee. Valmistajan verkkosivuilla jauheet on edelleen mainittu, mutta jossain vaiheessa ketju tuottajalta käyttäjälle katkeaa.

Edit: Löytyipäs, löytyipäs! Mutta silti - kovin satunnaista kyseisen tuotteen tarjonta on viime aikoina ollut.

Toimisikohan

Kuten olen tainnut mainita, tapasin pitkään vieroksua orkideoja niiden kekkavuuden ja koreuden vuoksi. Mokomia diivoja! Vuosi sitten hankin kuitenkin Phalaenopsis-hybridin eli perhoskämmekän ja ihastuin kovin. Vielä enemmän ihastuin, kun kasvi asettui tyytyväisenä taloksi, viihtyi silminnähden ja päätti talven pimeimpänä aikana kukkia uudestaan (oikealla).

Ei siis ihme, että alelaarista lähtikin äskettäin matkaan toinen Phalaenopsis, tosin erivärinen (vasemmalla). Kukkakaupan venuksenkenkää (Paphiopedilum) silmäilin niin ikään himoiten, mutta kolmenkymmenen euron hinta tuntui hurjalta.

Nyt haaveilen jo lasisesta kasvikaapista, johon voisi hankkia kosteuden suhteen vaativampiakin orkideoja - sekä Nepenthes-kannukasvin ja muita lihansyöjäkasveja ja...

Toimisikohan parisataalitrainen akvaarioni ensimmäisenä kaappiversiona, jos sen kääntäisi pystyyn? Toisaalta elättelen toivoa, että senkin saisi jossain vaiheessa alkuperäiseen käyttöönsä vaakatasossa. Vaikkapa Malawi- tai Tanganjika-järvien kirjoahvenia, tai Amazonas-biotooppiakvaario, tai...

Päivät taitavat tosiaan pidetä hyvää vauhtia. Kevätmania koputtelee jo ovella.

Keveämpää linjaa

Aika ajoin allekirjoittaneen musiikinkuuntelussa tulee tavallista intensiivisemmän kuulostelun kausia, vaikka keikoille olenkin hävettävän laiska lähtemään. Koska itse ilahdun kovasti uusista löydöistä ja suositteluista, eikä koskaan tiedä, mikä kellekin kolahtaa, taidan tarjota pari maistipalaa uutta kuunneltavaa kärkkyville.

Tänä näennäistalvena ei ole tehnyt mieli synkistellä yhtään enempää kuin on pakko, joten Pagistaanissa on pidetty ehkä tavallista keveämpää, melodisempaa ja duurivoittoisempaa kuuntelulinjaa. Viime aikoina on pyöritetty muun muassa Vilma Timonen Quartetin vinkeää kantelefuusiolevyä. Minäkin kävin yhden kevään Timosen kanteleopissa kymmenkielinen kainalossa sähkökanteleesta haaveillen, mutten muista, kumpi meistä vaihtoi ensin paikkakuntaa, jolloin tunnit jäivät. Ääninäytteitä uudelta levyltä löytyy täältä.

Uudelleenlämmityksessä on ollut puolestaan 90-luvun lopun pikaromanssini viistohkon valkovenäläisen Ljapis Trubetskoj-poppoon kanssa (venäjänkielinen kotisivu löytyy täältä). Luulin koko hippipoppipunkska-yhtyeen lakanneen olemasta aikapäiviä sitten, mutta eipäs vain. Viime vuosien tuotantoa on muun muassa Kapital (Pääoma). Kappaleessa ja videossa irvistellään kapitalismin taluttamille kommunistijohtajille ja lauletaan muun muassa, että "vasemmassa kädessä Snickers, oikeassa Mars - markkinointijohtajani on Karl Marx".

Niitä vanhoja, allekirjoittaneen puhkisoittamia kappaleita edustaa hittiklassikko V platje belom (Valkoisessa puvussa). Yhtyeen filosofian tuntien epäilen sen olevan enemmän tai vähemmän kieli poskessa tehty parodia vaaleanpunaisista, maailmaasyleilevistä rakkausrallatuksista. Ilmeisesti en ole kovasti kyynistynyt kymmenessä vuodessa, koska minusta se on yhä kaikkine klisheineenkin aika söpö luritus. Uudempi Sneznaja koroleva (Lumikuningatar) oli niin ikään tirauttaa sentimentaalisuudessaan tipan linssiin (Youtubessa kappaleeseen on näköjään ympätty pätkiä Moulin Rouge-elokuvasta, siinä missä Zolotom ogni- eli Kultaiset tulet-biisin maallikkovideossa on hyödynnetty venäläistä Päivävahti-elokuvaa).

Mitäs muuta? Juoksulenkeillä on kuulokkeissa soinut La Oreja de Van Gogh-porukan espanjalaispop (virallinen kotisivu on täällä, mutta ainakin allekirjoittaneesta se on varsin epäkäytettävä ja automainoksineen suorastaan ärsyttävä). Yleensä en ole tavannut kuunnella musiikkia juostessani, mutta nyt töppöstä siivittämään on kyllä tarvinnut jotakin auringonkeltaista ja kuulaankepeää harmaan tuhruisuuden vastapainoksi. Täältä löytyy muutama maistiainen. Keväällä siirrytäänkin taas lintujen ääniin.

Mainittakoon nyt vielä sekin, että allekirjoittaneen YUP-kokoelmaa on vihdoin täydennetty nettidivarissa runsaalla kädellä. Se olikin kärsinyt pahoja menetyksiä reilun puolen vuosikymmenen takaisen avioeron ja lainalevyiltä äänitettyjen kasettien hiipumisen myötä (maallinen omaisuushan on kaikkinensa sivuseikka, mutta kyllä lusikoiden jakamista traumaattisempi kokemus on kirjojen ja levyjen jakaminen; niinpä reagoinkin ensin vaistonvaraisella hätkähdyksellä, kun elämäni valo oli taannoin omatoimisesti yhdistänyt molempien levykokoelmat - teko, joka toki sai oitis hyväksyntäni).

Tofukatkarapu ja lapinharakka

"The Force is strong with him" (kuvasta kunnia urosvahvistukselle).

Alkoi maaliskuu ja tuli lunta. Tulivat myös Venäjän presidentinvaalit. Luin taannoin riemastuttavan sitaatin - en kuolemaksenikaan muista, kenen se oli - jossa kyseisiä vaaleja verrattiin tofusta valmistettuun katkarapuun: se näyttää katkaravulta ja maistuu katkaravulta, muttei ole katkarapu.

Pagistaanin keittiönpöydän ääressä arvottiin, mitä tapahtuisi, jos Venäjän kansa tekisi sittenkin kollektiivisen kepposen ja äänestäisi presidentiksi vaikkapa Zjuganovin. Vahingoniloinen naurunremakka vain kaikuisi läpi Venäjänmaan Pietarista Vladivostokiin.
- Vaalit vaadittaisiin tietysti uusittavaksi sillä perusteella, että tulos on väärä ja vaarantaa Venäjän demokratian kehityksen, päätteli mies.

Tänään muuten bongasimme Leppävaarasta isolepinkäisen eli lapinharakan. Eipä ole moista ennen täälläpäin silmiin sattunut, vaikka ne etelässä talvehtivatkin. Myös palokärjen olen ihmeekseni nähnyt parikin kertaa kerrostaloaluetta halkovassa puistometsänsuikaleessa perkaamassa kuivuneiden kuusten kaarnaa. Lintukirja tiesi kertoa, että ne tosiaan saattavat hakeutua talvisaikaan ihmisasutuksen tuntumaan.

Leppävaaran Lasarus

Kun lähdin aamulenkille koirien kanssa, pihassa nuupotti lippu puolitangossa. Mietin ohimennen, kenelle naapureista oli mahtanut tulla lähtö.

Kun tulimme puolentoista tunnin päästä takaisin, niin katso: lippu liehuikin iloisesti korkealla tangon päässä.

Se, että hämmästelen asiaa ja vieläpä kirjoitan siitä, kertoo ennen muuta sen, ettei mitään muuta hämmästeltävää tai kirjoitettavaa ole. Lukuunottamatta sitä, että epäilen kosmisten vieraiden vieneen aivoni ja korvanneen ne sammaleella.

Luulen niiden kyllä hävinneen vaihdossa.

Luunappi

Ottamatta aiheeseen tämän enempää kantaa: ehdottaisin, että ne, joiden mielestä Muhammedin esittäminen pommi päässä on täysin asiallista, mutta Mannerheimin näyttäminen korsetissa ei, menevät peilin eteen ja antavat itselleen napakan luunapin epäjohdonmukaisuudesta.

Toinen vaihtoehto on, että sallii muille saman, tunteenomaisen suhtautumisen tärkeiksi kokemiinsa asioihin kuin itselleenkin (tappouhkaukset ja muu väkivallalla kohkaaminen noiden asioiden nimissä ovat asia erikseen).

Hyiseksi jäähdytettynä

Jos pitää viiston tyylikkäistä, fantasiaa ja realismia yhdistelevistä kauhuelokuvista, pitää luultavasti myös Orpokodista (El Orfanato). Allekirjoittanuthan oli viime vuonna kovin vaikuttunut Orpokodin tuottajan Guillermo del Toron ohjaamasta Pan's Labyrinth-elokuvasta, joten hinku oli kova päästä näkemään tämäkin tuotos. Eikä sen suhteen tarvinnut pettyä. Genren klassisista aineksista oli keitetty kokoon maistuva soppa, joka tarjoiltiin asianmukaisen hyiseksi jäähdytettynä.

Eurooppalaisissa elokuvissahan on se vinkeä puoli, ettei katsojaa ja tämän tunteita oletusarvoisesti säästellä, toisin kuin useimmissa Hollywoodin keskivertokassamagneeteissa. Aito yllätyksellisyys säilyy, eikä loppuratkaisu ole välttämättä konventionaalisen onnellinen. Jo sen tiedostaminen tuo oman vipinänsä penkin reunalla kynsiään pureksivan katsojan selkäpiihin.

Pagistaanin koeyleisö tosin koki lieviä hytkähdyksiä aiheuttaneen comic reliefin, kun kollektiivista sätkyä seuranneen hiljaisuuden aikana takaa kuului miehen kuiskaus:
- Oliko ihan pakko huutaa?
- No anteeksi nyt, kuului naisen närkästynyt vastaus.

Nuori mies olisi kyllä voinut niellä kritiikkinsä. Eihän sille voi mitään, jos suusta karkaa kauhunrääkäisy. Karkasi se monilta muiltakin. Ja jos elokuvassa olisi näytetty eloon herääviä nukkeja, jotain olisi karannut koko salista (paljon siedän, mutta nukeissa menee raja).

Aurinkokakkuja

Kustodiev, B. M.: Maslenitsa, 1916.

- Porvari ehkä nukkuu huonosti, mutta syö sitä paremmin, virnisteli urosvahvistus kasatessaan kuuman blinin päälle dekadenttia mädin, smetanan ja sipulisilpun yhdistelmää.

Pagistaanin ruokamatkailua siis jatkettiin blinien merkeissä sushikokeilun kasvatettua sekä näpräysintoa että hybristä. Blinejä on toki tullut syötyä muun muassa lankomiehen taitavasti paistamina, mutta kotikeittiössä kerta oli ensimmäinen. Sushien tavoin myös blinien väsääminen osoittautui kaikkea muuta kuin salatieteeksi: ilman oikeaoppista valurautapannuakin toimitus arvioitiin yksimielisesti helpoksi ja lopputulos erinomaiseksi. Lisäksi keittelimme kala-sieniseljankaa seistä ja kuivatuista herkkutateista sekä sulatimme muutaman pakastepelmenin*.

Blinithän liittyvät venäläiseen laskiaisviikkoon eli maslenitsaan, jota on vietetty ennen pääsiäistä edeltävän paaston alkamista. Sillä on kuitenkin kristinuskon leviämistä vanhemmat juuret slaavien aurinkojuhlana, joka päättää talven. Pyöreitä, kullankeltaisia blinejä on niin ikään pidetty auringon symboleina. Niiden läntiset vastineet pannukakut ovat puolestaan kuuluneet katoliseen laskiaisperinteeseen; sekä niihin että blineihin on saatu upotettua maitoa, voita ja munia, joita paaston aikana ei sopinut syödä. Maslenitsan nimi onkin johdannainen voita merkitsevästä sanasta maslo.

Blinireseptejähän löytyy joka lähtöön. Jos olen oikein ymmärtänyt, tärkeimmät erot läntisiin lettuihin tai pannukakkuihin löytyvät kuitenkin tattarijauhoista ja hiivan käyttämisestä kohotusaineena.

Pagistaanin blinitaikina tehtiin sen mukaan, mitä kotoa lauantaiaamuna ennen kauppareissua löytyi. Aineksiin sopivan ohjeistuksen tarjosi Maku-lehden reseptiarkisto. Alla olevan ohjeen määrät puolitettiin, jolloin saatiin kahdelle hengelle yhteensä kaksikymmentä lettupannulla paistettua pikkubliniä. Pääruokanakin kymmenen pientä bliniä syöjää kohden on vähintään riittävästi. Lettupannulla paistaminen puolsi paikkaansa sikäli, että molemmat saivat kaksi bliniä kerrallaan kuumina lautasilleen.

2 munaa
5 dl maitoa
20 g hiivaa (tai vastaava määrä kuivahiivaa)
2 1/2 dl vehnäjauhoja
2 dl tattarijauhoja
1 rkl voisulaa
1 tl suolaa
voita paistamiseen

Erottele munista keltuaiset ja valkuaiset. Lämmitä puolet maidosta kädenlämpöiseksi. Liuota joukkoon hiiva. Sekoita taikinaan jauhot, keltuaiset ja voisula. Jätä taikina kohoamaan huoneenlämpöön yön yli tai vähintään kuudeksi tunniksi. Hyvissä ajoin ennen paistamista kiehauta loput maidosta ja lisää se lämpöisenä taikinajuureen. Vaahdota valkuaiset kovaksi ja lisää vaahto taikinaan juuri ennen paistamista.

Paista blinit runsaassa voissa. Käännä blini, kun sen pinta kuplii. Kannattaa olla tarkkana, kakkarat paistuvat yllättävän nopeasti. Tarjoa kuumana.

Kahdelle hengelle lisukkeina oli yksi silputtu punasipuli, 120 grammaa smetanaa (ei mitään kevyttavaraa, vaan täyttä ainetta) ja 100 grammaa kirjolohen mätiä. Osaan smetanasta oli sekoitettu sipulia ja purkillinen silputtua anjovista - ilman sitä mätiä olisi ollut syytä olla hieman enemmän.

*Jälkimmäisten tekeminenhän olisi niin ikään helppoa, mutta allekirjoittaneelta puuttuu touhua nopeuttava pelmenirauta. Toin tuon mainion vempeleen siskolleni Venäjältä vuonna 1994, mutten älynnyt ostaa samanlaista itselleni. Sen koommin niitä ei ole löytynytkään. Kuulemma ihmiset noutavat nykyisin pelmeninsä valmiina pakastealtaasta, joten rautoja ei kannata pitää enää valikoimissa.

Kiekuva

Ostetaan jääkaappi ja kiekuva kukko.

Joskus maakuntalehden sivuilla tiivistyy muutamaan sanaan se, miksi tämä maailmankolkka - hyvässä ja pahassa - taitaa aina pysyä henkisenä kotinani, asuinpa täällä tai en.

Narskuntaa

Miten olenkaan kaivannut lumen narskuntaa! Täällä Pohjois-Karjalassa senkin pääsi vielä kokemaan, äänen ja tuntuman jalan alla. Aurinkoinen pakkasaamu ja lumiset pientareet tuntuivat yllätyslahjalta kuukausia kestäneen kurassa kahlaamisen jälkeen.

Tähän aikaanhan kuuluisi jo odottaa kokopäiväisesti kevään tuloa ja iloita jokaisesta päivää pidentävästä minuutista. Ainakin Pagistaanin vuodenkierron mukaan. Nyt ei vain osaa, kun ei ole vielä lakannut odottamasta talveakaan. Huomasin sen taannoin kaupassa, jossa oli laitettu esille kukkamultia ja ruukkuja. Menin hämilleni: nytkö jo, ei kai sentään vielä? Mullanvaihto kun on tavannut olla toimitus, josta joudun pidättelemään itseäni, kun innoissani ja kevätkuumeissani tekisin sen aina liian aikaisin.

Nyt sitä katselee epävarmana taakseen ja ihmettelee, milloin se marraskuu muka loppui.

Pagistaanilainen karvahattusushi

Eilen Pagistaanin koekeittiössä käärittiin hihat, rohkaistiin mielet ja tehtiin urakalla sushia. Ohjeistusta ja osviittaa haettiin useammasta paikasta - kiitos ja kumarrus kaikille hanketta avustaneille!

Kahden hengen pöytään päätyi kahdenlaisia makisushirullia - surimilla ja lohella täytettyjä, molemmissa lisäksi kurkkua - sekä nigirisushia lohella. Alkupalana oli misokeittoa* ja sushin lisäkkeinä tamagoyaki-munakasta, garia (etikassa marinoitua inkivääriä), wasabia (japanilaista piparjuuritahnaa) ja soijakastiketta. Makisushista yli jääneet kurkkutikut, surimin ja lohen laitoimme niin ikään tarjolle suikaloiden mukaan myös porkkanaa - kerettiläistä ehkä, mutta mukavan raikas lisä yhtä kaikki. Juomana oli sakea ja kiinalaista olutta (Pagistaanissa kannatetaan käytännön rauhantyötä ja kulttuurien rauhanomaista rinnakkaiseloa).

Itsekehun uhallakin on todettava, että kokonaisuus toimi loistavasti ja sen kokoaminen oli helppoa, kiitos hyvien ohjeiden. Sushin - ainakaan pagistaanilaisen karvahattusushin - väsääminen ei ollut lainkaan niin työlästä ja aikaaviepää, kuin ennalta arvelimme. Kun toinen pyöritteli nigiripalloja ja toinen rullasi makisusheja, aikaa riisin jäähdyttelyineen meni noin tunti. Munakas syntyi kätevästi jo riisin kiehuessa, ja misokeittohan on mitä nopeatekoisin eväs.

Kokeiluille lienee luvassa jatkoa, kun pää on nyt niin sanotusti avattu.

Muutamia huomioita aloittelijoilta:
- bambumatto on ehdoton; makisushin rullausta ei tee mieli edes kokeilla ilman sitä
- makeahko tamagoyaki-munakas on kerrassaan mainio lisäke
- kupillinen kuumaa misokeittoa herättää makuhermot mukavasti
- jos haluaa meidän tapaamme pöytään myös vihanneksia, ne kannattaa kuutioida mieluummin kuin suikaloida, koska vihannestikkujen syöminen puikoilla on hieman hankalaa
- 250 g riisiä on kahdelle hengelle melko passeli määrä, mutta jos pöydässä on muutakin kuin sushia, siitä riittänee hyvin kolmellekin
- täytteitä voisi tässäkin määrässä vaihdella; lohen ja surimin/katkarapujen rinnalla esimerkiksi monien käyttämä graavisiika antaisi mukavan lisän


*Misotahnaa ei lähikaupoista löytynyt, mutta onneksi kilometrin päässä sijaitsevassa kauppakeskuksessa on mainio itämainen kauppa. Mison lisäksi olen löytänyt sieltä muun muassa Keski-Idän keittiöissä käytettävää sumak-maustetta, jonka makuun pääsin takavuosina, mutta johon en ole aiemmin kaupoissa törmännyt. Mainitusta puodista tulee kannettua kotiin myös kuivattuja linssejä ja papuja sekä tofua, jonka kilohinta on kolmen euron kieppeillä.

Hyvää päivää

Pagistaanissa ei ole tavattu juuri juhlistaa ystävänpäivää. Tänään se kävi sattumalta parhaalla mahdollisella tavalla: aurinkoinen kävelylenkki, teetä ja kasvispiirakkaa, jaettu leivos ja viisi tuntia ajatusvirtaa kouluaikaisen ystävän kanssa, sellaisen, jota näkee aivan liian harvoin.

Jälleen kerran harmittelimme, kun keskustelu jäi nauhoittamatta. Tallenteen kun olisi voinut lähettää päättäjille ohjeistuksena siitä, miten asiat tulisi oikeasti hoitaa terveydenhuollosta työttömyysturvaan ja yliopistouudistuksesta koulujärjestelmään ja lastenkasvatukseen (asiaan kuulunee, ettei kummallakaan ole lapsia).

Hyvää päivää ystäville lähellä ja kaukana!

Blackbird has spoken

Pihassamme on tammikuusta saakka laulellut mustarastas. Olen aina rakastanut mustarastaan liverrystä, mutta nyt sen kuuleminen aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia.

Ensinnäkään mustarastaan ei kuulu laulaa tammikuussa. Eikä vielä helmikuussakaan.

Toiseksi, viime aikoina rastaan aamukonsertti on pyöräyttänyt päänsisäisessä levysoittimessani käyntiin tämän. Aamu aamun jälkeen.

Saattohoitoa

On mielenkiintoista, miten sanat joskus leviävät alkuperäisen merkityksensä ulkopuolelle kuin lattialle pudonnut jauhopussi. Niiden saattaminen takaisin ruotuun lienee vastaavasti yhtä vaikeaa kuin jauhojen kokoaminen takaisin särkyneeseen pussiin.

Saattohoitohan on vakiintunut tarkoittamaan kuolevan ihmisen hoitoa, joka ei enää pyri parantamaan, vaan tekemään jäljellä olevasta elinajasta inhimillistä ja siedettävää. Minusta se on varsin kaunis ja kuvaava sana.

Kun laitoksemme professori joskus takavuosina mainitsi tiedekunnan voivan myöntää saattohoitorahoitusta, jonka turvin väitöskirjaansa viimeistelevä voi tehdä urakkansa loppuun, se lähinnä hyreksytti.

Tänään radiossa tuli juttua venemessuilta. Haastateltava kertoi tietopalvelusta, jolla aloitteleva veneilijä autetaan harrastuksessaan alkuun.
- Annamme ikään kuin saattohoitoa kertomalla asioista, jotka veneillessä on tiedettävä.

Kaikella ystävyydellä: jos suunnittelisin veneilyn aloittamista, ei saattohoito tuntuisi välttämättä tarpeista ensimmäiseltä.

Suolaa

Mysiini- ja kuumehöyryissäni jätän pidemmät horinat ja totean vain, että Mark Kurlanskyn kirja Suola - eräs maailmanhistoria (LIKE 2007) kannattaa hankkia käsiinsä, jos pitää hyvin kirjoitetuista ja koukuttavuuteen asti viihdyttävistä tietokirjoista. Kurlansky kuljettaa suolasuonta läpi ihmiskunnan menneisyyden ja onnistuu sen kautta valottamaan niin talous- ja ruokahistoriaa, politiikan vaiheita, muumiointitekniikkaa kuin ruotsalaisen hapansilakan oikeaoppista nautintatapaakin.

Tiesittekö, että puolalaisten suolakaivosten syvyyksiin rakennettiin 1600-luvulta alkaen kokonaisia tanssi- ja konserttisaleja? Tai että ranskalaiset väittävät oppineensa hapankaalin - ranskaksi choucroute, saksaksi sauerkraut - teon kiinalaisilta mieluummin kuin myöntävät sen yhteiset, eurooppalaiset juuret (ja niiden kautta mahdolliset saksalaisvaikutteet)?

Välähti

Allekirjoittaneen pitäisi olla parhaillaan matkaamassa kohti Joensuuta, jossa piti hoitaa yksi jos toinenkin asia ja viettää vaihteeksi aikaa oikealla työpaikalla.

Vaan enpä ole.

Tautidemoni päätti toisin nostamalla vielä kerran kuumeen höystettynä sellaisella pään ja poskien jomotuksella, että ajatus reissuun lähdöstä sai jäädä. Laskettuani, että olen pitänyt lentsua kaikkiaan kolme viikkoa, nöyrryin ja soitin YTHS:lle. Terveydenhoitaja kehotti varaamaan oitis lääkäriajan - muttei heiltä, koska heillä on lääkäreitä sairaana, ja näin ollen kaikki ajat täynnä hamaan tulevaisuuteen. Terveydenhoitajan vastaanotolle voisin kyllä tulla, mutta koska kuulosti siltä, ettei tästä lääkereseptittä selvitä, ei siitä olisi kummoista hyötyä.

Siispä soitin kaupungin terveysasemalle. Siellä neuvottiin yrittämään, josko seuraavana aamuna tärppäisi. Kuulemma ruuhkaa riittää, joten kovin suuria ei kannata toivoa. Kaikkein parasta olisi koettaa saada aika muualta.
- Kun ei meillä oikein ole resursseja, jollei kyse ole todella vakavasta ja kiireellisestä tapauksesta.

Mietin hetken, mitä tehdä. Sitten särkevässä päässäni välähti. Olen palvelusuhteessa yliopistoon. Yliopistoon palvelusuhteessa oleville on tarjolla työterveyspalveluja yksityisellä lääkäriasemalla. Lääkäriasemaketju on valtakunnallinen. Toivo virinneenä soitin kyseisen terveystalon Espoon toimipisteeseen, jossa vahvistettiin oikeuteni hoitoon ja annettiin aika viideksi iltapäivällä.

Kuinkahan tollo sitä pitää ihmisen olla? Ilmeisesti identiteettini viranhaltijana - vaikka määräaikaisenakin - on yhä hakusessa. Jatko-opiskelijanahan saan edelleen käyttää YTHS:n palveluja, ja niitä olen myös kuormittanut ajatellen, että työterveyspalvelut koskevat lähinnä lähityöläisiä.

Tajusin myös olevani varsin onnekas ja etuoikeutettu. Ilmeisesti lääkäriin pääsy pääkaupunkiseudulla ei ole aivan yksinkertainen juttu - asia, jota mediassa on kyllä puitu, mutta joka ei ole tätä ennen kolahtanut kunnolla omaan nilkkaan.

Lyrkitys, sämpytys ja äpykkä

Kuten olen tainnut mainita, olen pohjattoman perso uusille sanoille. Poimin mehukkaimmat ilmaukset omaan käyttööni alta aikayksikön - tapa, johon muutkin ovat kiinnittäneet huomiota.

Allekirjoittaneen pohjoiskarjalaiset juuret ovat tietysti tuottaneet arkikäyttöön jos jonkinlaista murresanaa, joita ei itse edes huomaa käyttävänsä, ellei joku asiasta huomauta. Urosvahvistuksen yläkarjalainen suku on niin ikään osoittautunut varsinaiseksi runsaudensarveksi, mitä sattuviin sanoihin tulee. Niinpä Pagistaanissakin koiraa lyrkitetään eli rapsutetaan. Koiran pehmeät lelut ovat äpyköitä. Jos uunia lämmitetään olan takaa, on se öyryyttämistä. Muutamia mainitakseni.

Mies on pikkuveljensä kanssa kehittänyt lisäksi oman alakielen, joka saa verbaalisesti suuntautuneen kuuntelijan tuntemaan itsensä uudeksi Lönnrotiksi tai Agricolaksi. Kieleen luonnollisesti kuuluvat edellä mainitut murreilmaisut, mutta lisäksi muita, joiden etymologia ei aukea kysymättä. Esimerkiksi eteisessä jalkaan voi vetää lantsarit (slangilaina), väänssit tai suipparit. Viimeksi mainitusta johdetaan luonnollisesti verbi suipparoida, joka tarkoittaa ymmärtääkseni ennen muuta karkuun luikkimista. Muita liikeverbejä ovat vipata (sopii sekä jalkaisin kulkemiseen että pyöräilyyn) tai vintata (nopeampitahtista liikkumista).

Hiki on rokkaa, jolloin deodorantti on luonnollisesti antirokkaa. Partavesi on loittoa (amatöörikansatieteilijä on ymmärtänyt tämän olevan yleistetty johdannainen Escape-merkkisestä tuotteesta). Saunaan tai nuotioon rikitellään tulta. Unissaan juokseva koira tai kissa sämpyttää jaloillaan. Kaikenlainen ajaltaan rajattu toiminta voi olla lörtti. Esimerkiksi avaruusaiheisen dokumenttielokuvan katsominen on näin ollen avaruuslörtti.

Todennäköisesti unohdan parhaat palat, mutta tässä yhtä kaikki muutama esimerkki, jotka olen häpeilemättä - ja suurelta osin tiedostamattani - sulauttanut omaan kielenkäyttööni. Ei mitään rotia! Tänne vain kaikki makoisat ja mehevät sanat, jotka mielestänne ansaitsevat päästä laajempaan levitykseen!

Mies skannaili äsken talteen vanhoja valokuvia, joiden joukosta löytyi visuaalisia helmiä. Tässä - luvalla lainatussa lempikuvassani - hän istuu puidulla ohrapellolla ukkinsa kanssa muutaman vuoden ikäisenä.

Hengittämistä

Olen tänään opetellut kaksi tuntia hengittämistä ja kokenut herätyksen. Arvioin aamulla oloni riittävän hyväksi uskaltautuakseni Pilateksen starttikurssille, jolle olin jo hyvän aikaa sitten ilmoittautunut selkääni rukanneen fysioterapeutin ja muiden viisaiden neuvosta.
- Pilates on parasta, mitä voitte selkänne hyvinvoinnin eteen tehdä, totesi kurssin ohjaaja Fatima Witick. Luulenpa, että rohkea väite pitää melko hyvin paikkansa.

Luulen myös tämän olevan jotain sellaista, jota istumatyötä tekevä syntymäpökkelö on koko aikuisikänsä kaivannut. Jooga on ollut mielessä jo pidempään, mutta Pilates taitaa sopia allekirjoittaneen tarpeisiin vielä paremmin. Antaapa ajan näyttää.

- - -

Kuinoma-palvelun ovat toivottaneet tervetulleeksi muun muassa Kulutusjuhlijat. Pagistaanin kansalaisten näkökulmastakin palvelu tuntuu oikein lupaavalta, kannatettavalta ja käyttökelpoiselta tietyin varauksin.

Kiipeily näytti olevan toivotuimpien uusien harrastusten listalla, eikä ihmekään, koska alkuinvestoinnit ovat varsin hintavia pelkkää kokeilua ajatellen. Köyden kaltaisia turvavälineitä ei kuitenkaan pitäisi lainailla edes tuttaville, koska tuon elämänlangan historia on tunnettava tarkkaan. Kiipeilyköyden päälle astuminen (etenkin jääraudat jalassa!) tai vääränlainen puhdistus saattavat vaurioittaa sitä ilman mitään näkyviä jälkiä - mutta kohtalokkain seurauksin. Tämän kaikki lajia harrastavat tietänevätkin, joten ongelmia tuskin tulee.

Urosvahvistus myönsi niin ikään, ettei niitä kaikkein parhaita vuoristotelttoja tai muita kalleimpia varusteitaan raaski kovin helpolla antaa tuntemattomien käyttöön. Niillä kun on taipumus rähjääntyä omissakin reissuissa harmittavan nopeasti. Esimerkkinä mainittakoon, että yksi ainoa kivisade Pik Leninin rinteillä riitti tekemään hyvästä teltasta muikkuverkon, josta tosin huolellisesti paikattuna sai vielä viikonloppuretkille riittävän suojan.

Mutta näiden äärilaitojen väliin jää paljon tavaraa, jota voisi hyvin antaa ja ottaa lainaksi, kunhan pelisäännöistä sovitaan. Muistan itse lämmöllä muun muassa pyörälaukkuja, jotka sain ystävältä käyttööni punaviinipullon hinnalla. Toivon mukaan toiminta laajenee myös ulkoiluharrastusten ulkopuolelle; esimerkiksi Kulutusjuhlan kommenttilaatikossa ehdotettujen työkalujen luulisi sopivan mitä parhaiten tämäntyyppiseen, koordinoituun ja kontrolloituun yhteiskäyttöön.

Arvaamattomia riskejä

Nuhassa ja kuumeessa yksinkertainenkin toimitus saattaa sisältää arvaamattomia riskejä. Sitä voi vaikkapa avata voidetuubin rasvatakseen niistämisestä kärsinyttä nokkaansa ja huomata viime hetkellä, että kyseessä onkin työpöydällä pyörinyt liimaputkilo.

Kuinkahan monen liimanhaistelijan päihteisä taival on saanut alkunsa vahingosta?

Broilereista ja etääntymisistä

Stuffing a hen. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.

Vähään aikaan en ole ruoka-asioista paasannutkaan, mutta viime viikolla ilmestynyt Luonnonsuojelija nosti taas aiheen mieleen. Pahoittelen mahdollista toistoa ja jankutusta! Lehden lukijapalstalla kestävän kulutuksen tutkija Satu Lähteenoja pohtii ruoan ympäristökuormitusta - sehän on ilmastonmuutoksessa varsin suuri tekijä - ja muistuttaa, että pienikin muutos on kotiin päin:

"Täysin kasvissyöjäksi ei myöskään tarvitse ryhtyä, jos haluaa pienentää syömisen kuormitustaan: jo yksi kasvisruokapäivä viikossa näkyy selkärepussa."

Saman totesi Worldwatch-instituutin raportti jo yhdeksän vuotta sitten:

"Vähentämällä lihankulutusta edes vähän tarjoustulvan keskellä tarjoaa moniin vakaviin maailmanlaajuisiin ongelmiin ratkaisuja, jotka ovat pelkästään positiivisia."

Tähän saakkahan suuntaus on ollut päinvastainen: suomalaistenkin lihankulutus on kasvanut jatkuvasti. Koko maailman tasolla lihan syöminen on puolessa vuosisadassa viisinkertaistunut.

Nostetaanpa taas vähän omaa häntää ja mainitaan, että kokeellinen siirtymiseni kasvispainotteisempaan sekasyömiseen tuntuu yhä toimivammalta ratkaisulta. Samankaltaiseen vaihtoehtoonhan on päätynyt muun muassa Mari Koo, jonka pohdintoja aiheesta ja kulutusasioista ylipäänsä kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa. Mikä mukavinta, ekologisen repun lisäksi keveämmältä tuntuu myös oma olo. Lompakolle taas tuntuu käyneen päin vastoin. Reissuilla ja vierailuilla en ruokiani - etenkään valmiina eteen tuotuja - syynää, mutta kotiuduttuani palaan tyytyväisenä arkiappeiden ääreen kaipaamatta muualla popsimiani filepihvejä tai bratwursteja.

Alkuperäisen ajatuksen mukaisesti viikonloppuisin Pagistaanin pöydästä on löytynyt myös lihaa ja kalaa. Pari viikkoa sitten ostin lauantaiateriaksi kokonaisen pakastekanan. Tai broilerihan se oli, valitettavasti, muuta kun ei näiltä leveysasteilta tahdo löytää (omaatuntoani tyynnytti hieman teksti "vapaana kasvanut", vaikka tiesinkin vapauden olevan broilerin osalta hyvin suhteellista). Kun täytin lintua yrteillä ja sitruunoilla Oliivian välittämän ohjeen mukaan, huomasin miettiväni taas kerran sitä, miten lyhyessä ajassa olemme etääntyneet ruoan alkuperästä. Lapsuudessani meillä syötiin kanaa lähinnä viikonlopun parempana ateriana (arkena syötiin sitä silloin iänikuiselta tuntunutta hirvenlihaa, jonka alkuperän kyllä muisti jouduttuaan jo pienenä nyppimään pitkiä, tankeita karvoja isän kotiin tuomista lihakönteistä), ja kyseessä oli aina kokonainen broileri - vai kanojako ne lienevät silloin olleet. Lihakin ostettiin vielä vähän aikaa sitten lihatiskiltä, jossa pohdittiin tarkkaan, mitä ruhon osaa hankitaan ja minkä verran, ennen kuin kauppias punnitsi ostoksen ja kääri sen paperiin. Ei jäänyt epäselväksi, että nyt syödään lihaa ja liha tulee eläimestä. Kärjistetysti.

Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus taas kuuluu viimeiseen ikäpolveen, joka on päässyt jo pienenä heinätöihin, ajanut sähköttömään mummolaan rekikyydillä ja katsellut vierestä, kun mummo teurastaa kanoja.

Valmiiksi pakatut, yhä prosessoidummat ja halvemmat lihatuotteet ovat tosiaan omiaan luomaan illuusion, jossa tuotantoeläimet käyskentelevät punamullattujen maatalojen vehreillä niityillä ja marinoidut tarjouslihasuikaleet tulevat... jostakin. Sitä kertoo myös viime talven videokohu, joka osoitti, ettei nykysuomalaisella tosiaan ole ollut käsitystä siitä, miten lihaa markkinatalouden paineissa tuotetaan. Kysehän oli tilojen normaalioloista, ei poikkeuksellisista eläinrääkkäystapauksista.

Miten tämä liittyy uunibroileriimme? Siten, että pestessäni, kuivatessani ja täyttäessäni lauantaiateriaamme tunsin koko ajan pitäväni käsissäni lintua. Eläintä, jonka aioimme syödä. Pieni surun ja myötätunnon pistos, jonka tunsin taivuttaessani hentoja siipiä ja sitoessani koipia yhteen ei saanut minua hylkimään lopputulosta (joka olikin erinomaisen herkullinen, reseptiä kannattaa kokeilla) vaan kunnioittamaan sitä elämää, jonka me, ihmiset, käytimme ravinnoksemme.

Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta tuo pistos on jotakin, jonka haluaisin tuntea aina lihaa ja kalaa syödessäni. Se saa paitsi muistamaan jotakin olennaista elämästä, myös arvostamaan lihaa niin, ettei siitä pääse enää muodostumaan merkityksetöntä "arkimättöä".

Jatkosota tai uusi hyökkääjä

Joltisenkin kelju on tilanne, jossa parin viikon sitkeän flunssan jälkeen ehtii iloita muutaman päivän normaaliolosta sekä palata juuri ja juuri päiväjärjestykseen töiden ja ruumiinliikunnon suhteen - ja sitten eräänä aamuna kurkku tuntuu epäilyttävältä. Saman päivän aikana onkin taas täysi sirkus päällä.

Siinä tulee jotenkin petetty olo. Ihan kuin joku olisi muka luvannut, että kun tämän kiltisti sairastat, ei sitten vähään aikaan tarvitse. Ja aivan kuin ei itse olisi saattanut olla tasoittamassa tietä uudelle virukselle säntäämällä lenkille ja rehkimään heti, kun kuvittelee valkosolujensa selättäneen vihollisjoukot - puhumattakaan siitä, ettei se neljän päivän huiskiminen kolmen kilometrin korkeudessa tuulessa ja pakkasessa ole mitenkään voinut vaikuttaa asiaan...

Voi tietysti olla, että joitakin sissiryhmiä on jäänyt henkiin, ja tämä onkin jatkosotaa. Oli miten oli, raskaiden tappioiden jälkeen ei puolustuksessa ole kehumista, olipa vastapuoli uusi tai entinen.

Äh. Nyt ei jaksa tämän kummempaa, eikä enempää.

Nostettu

Aika ajoin on hyvä harjoittaa ympäristöoppia, semminkin, jos on asunut pääkaupunkiseudulla reilun vuoden käymättä koskaan Keskuspuistossa. Kiitos viihdyttävän sauvakävelyseuran, nyt tuokin vihersuikale on niin sanotusti korkattu.

Mutta mitä ihmettä! Lähiliikenteen lippujen hintoja on sutkisti nostettu vuoden vaihteessa. Kertaseutulippu maksaa peräti 20 senttiä enemmän kuin ennen ollen nyt hulppeat 3,80 euroa. Matkakortissa korotus on laupiaasti jätetty kolmeen senttiin. Sentään. Allekirjoittaneelle vain käy usein niin, että matkakortti vaivihkaa tyhjenee, eikä sitä muista ladata ennen seuraavaa matkaa, jolloin on tietysti holtiton kiire ehtiä junaan. Sitten manaillaan ja kaivellaan kolikoita taskun pohjalta. Melkein neljä euroa varttitunnin matkasta Leppävaarasta Helsinkiin tuntuu aika suolaiselta.

Kertalipun ostajissa lienee ennen muuta satunnaisia matkalaisia, jotka noilla hinnoilla jäävätkin satunnaisiksi. Joukkoliikenteen tukeminen ja sen käyttöön kannustaminen taitavat edelleen pysyä kauniiden puheiden tasolla.

Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että maksujärjestelmän uudistamista mietitään kyllä, ja siihen näemmä toivotaan kannanottoja myös joukkoliikenteen käyttäjiltä.

- - -

Keskiviikkobonus: Päivi kirjoittaa varsin sattuvasti parisuhteesta, lukekaahan.

Tuuletti

Muutama tiivis päivä syntisen hauskaa sujuttelua pilvien päällä, alla ja sisällä, paisteessa ja pyryssä, puuterilumessa ja jäärinteillä tuuletti pääkopan tehokkaasti kuin pidempikin loma. Myös flunssa putosi vauhdissa kyydistä, ähäpiti (nöyränä toki tiedostan, että toisinkin olisi voinut käydä ja köhä kääntyä ensimmäisen päivän jälkeen neljänkymmenen asteen kuumeeksi, vaan eipä kääntynyt).

Puoli vuotta sisukkaita saksanopintoja kantaa jo hedelmää: osaan hoitaa asian jos toisenkin - zweimal nach Innsbruck, bitte - ja esittää yksinkertaisia kysymyksiä, joskin putoan kelkasta heti keskustelukumppanin tehdessä yllätysliikkeen, jota ei ollut oppikirjan dialogissa. Ich verstehe nicht. Nyökyttelen ja hymyilen kyllä sujuvasti vieressä, kun kielitaitoisempi kumppani hoitaa asian loppuun. Tai vaihdan englantiin, mikä ei ole aina helppoa vastapuolen pitäytyessä sitkeästi saksassa, olenhan osoittanut osaavani kieltä aloittaessa koko keskustelun sillä.

Ja jostain syystä suusta lipsahtaa helposti da, kun pitäisi sanoa ja. Muutenkin päänsisäinen sanakirja tapaa tarjota saksankielisen sanaston puuttuessa tilalle venäjää tai ruotsia, joista jälkimmäisessä onkin petollisia yhtymäkohtia saksaan.

- - -

Apropos opinnot, Jenni heitti haasteella: Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

1. Täytämme kaavakkeen. Kurssi aloitetaan helpoilla harjoituksilla alkaen oman nimen ja syntymäajan kirjoittamisesta. Kun itseluottamus kasvaa, edetään haasteellisempiin tehtäviin. Tavoitteena on, että opiskelija kykenee täyttämään itsenäisesti ja varmoin ottein veroilmoituksensa, yksinkertaisen hakemuksen tai matkalaskun.

2. Lisämuistia koneeseen. Unohtuuko oma nimi, muista puhumattakaan? Tuottavatko vuosiluvut vaikeuksia? Menetkö kauppaan ja unohdat, mitä sieltä olit hakemassa? Kurssilla tehdään pienryhmissä yksinkertaisia harjoituksia ja pelataan muistipelejä.

3. Kasaajasta mapittajaksi. Opettelemme laittamaan tärkeät paperit asianmukaiseen kansioon tai mappiin ilman välivarastointia ja läjien muodostamista. Kurssilla opiskellaan myös rei'ittäjän, nitojan ja paperiliitinten käyttöä.

4. Kohtaa itsesi ilman ruoskaa. Peruskurssi naiselle, joka haluaa kelvata itselleen (Jennin kurssiohjelmasta poimittu).

5. Perfektionismi on perkeleestä. Edellisen jatkokurssi. Opetellaan yhdessä iloista epäonnistumista. Mokaaminen on mukavaa!

6. Mielenrauhaa metsästämässä. Onko pinnasi kroonisesti kireällä? Lähteekö iso pyörä liian liukkaasti liikkeelle? Lietsotko itsesi hyödyttömään hysteriaan, kun pitäisi keskittyä käsillä olevaan tehtävään? Valvotko kolmelta yöllä miettien, mitä teet kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko jääkaapissa oleva piimätölkki menossa vanhaksi, tulehtuuko koiran korva ehkä ensi viikolla, miten pian jäätiköt sulavat tai montako eliölajia kuolee juuri nyt sukupuuttoon? Teemme helppoja rentoutus- ja keskittymisharjoituksia ja opettelemme tyhjentämään mielen turhasta kuonasta.

Stressiähän haasteesta ei tarvitse kenenkään ottaa, mutta jos inspiraatio iskee, olisi hauska lukea vaikkapa Marinadin, Veeran, Ritan, Lupiinin ja Meten kurssi-ideoista.