Muistan mummosi

Kun pääkopan sisällä tapahtuu lähinnä työasioita ja niidenkin osalta rattaat kaipaisivat öljyämistä, pitää keskittyä ulkopuoleen.

Tulipa taas aika tukanleikkuun.

Koska olen hiusteni suhteen ennemmin kustannus- kuin trenditietoinen (en totta vieköön suostu maksamaan pese ja pidä-kuontaloni rutiinilyhentämisestä puoltasataa euroa), tulee uudelle paikkakunnalle muutettaessa syynättyä tarkkaan kampaamoiden hinnastot. Läheltä Leppävaaran keskustaa löytyikin pikkuinen kivijalkakampaamo, jonka palveluiden edullisuus sai tarkistamaan luvut kerran ja toisenkin.

Sinne siis.

Sivuseikkana mainittakoon, että kampaaja - vanhempi rouvashenkilö - teki oikein siistiä jälkeä. Mutta käymämme keskustelu oli joltisenkin hauska.
- Mistäs tänne Espooseen muutit, kyseli rouva.
- Tampereelta, mutta kotoisin olen Joensuusta.
- Katsopas vain! Niin minäkin.

Kampaaja kertoi kotipaikkansa olleen Käpykankaalla, jolloin totesin äitini viettäneen lapsuutensa sen kupeessa olevalla Mutalan koululla. Mummoni kun sai sieltä opettajanviran perheen asetuttua Joensuuhun evakkotaipaleen jälkeen. Rouva alkoi nauraa ja kysyi äidinäitini nimeä.
- Tokihan minä mummosi muistan, kun kävin samaista koulua. En ollut hänen luokallaan, mutta veljeä ja siskoa hän opetti.

Olen usein ihmetellyt ääneen entisten joensuulaisten ja pohjoiskarjalaisten esiintymistiheyttä maailmalla. Kyseessä on tietysti sangen subjektiivinen havainto - en ole juuri laskenut kohtaamieni pohjoispohjanmaalaisten määrää - mutta joskus tuntuu, että näillä lähtijäluvuilla maakunnan olisi pitänyt aikaa sitten tyhjentyä.

Kohta meitä taitaa olla taas vähän enemmän.

Näyttää lumihangelta, mutta on ehtaa jäätä. Kuva on napattu aamulenkillä Vermosta, Mätäojan kupeesta.

Suoritetaan

Hämeenlinnassa juoksentelee loukkaantunut susi ties kuinka monetta päivää. YLE:n julkaisema tiedote ilmoittaa, että "poliisi suorittaa suden etsintää".

Pagistaanissa suoritetaan turhien kielikapuloiden vastustamista silläkin uhalla, että joku voi puolestaan suorittaa snobistisen kielestä nipottajan suorittaman sormella osoittelun paheksumista.

Mukavassa tunnelmassa

Kuten Marinadi ehti jo raportoida, piirakat sekä syntyivät että katosivat hyvässä järjestyksessä ja mukavassa tunnelmassa. Kiitokset emännälle leivontatarpeista ja keittiön lainasta! Perinneleivonnaisten pariin tullaan varmasti vielä palaamaan (ennätin tarjottelemaan vaihtoehtoiseksi paikaksi leppävaaralaiskeittiötä, mikäli kiinnostusta myös täällä päin kokoontumiseen löytyy). Miltä kuulostaisivat piirakoiden ohessa vaikkapa sultsinat, vatruskat tai lanttusupikkaat?

After bake-kapakkaan kävellessämme tuumasin Marinadille tuntevani toisinaan hentoisen kateudenpiston helsinkiläis- ja varsinkin kalliolaisbloggaajien* väljänboheemia yhteisöllisyyttä kohtaan, vaikka keskimääräistä erakompi luonteeltani lienenkin. Tosielämän verkostoituminen virtuaalisuuden jatkeena on tainnut tuoda monen arkeen - mukaan lukien myös allekirjoittanut - uutta sosiaalisuutta ja sisältöä. Yksin asuvien kohdalla se vielä korostuu: juttu- ja menoseuraa ei tarvitse kaukaa hakea. Usein kirjaimellisesti.

Hajanaisessa ja koleassa nykymaailmassa rennon lajitoveruuden arvoa ei rahassa mitata.

Lasagnen tuoksu ja lämmin lauantaisauna saivat tosin jälleen kerran toteamaan, ettei espoolaisen periferisessä parisuhde-elämässäkään ole valittamista. Onnekas sitä on itsekin, monen monituisella tavalla. Aika aikaa kutakin, elämäntilanteet muuttuvat ja ihmiset yhtä lailla. Erilaisten persoonien, näkökulmien ja maailmankuvien kohtaaminen on onneksi aina yhtä antoisaa.

*Pagistaanin kieliopin mukaan maailmassa on bloggaajia ja muffinsseja, ei blogaajia ja muffineja.

Hyvin kuoltu

Giuseppe Verdin La Traviatassa nähtiin, kuten miehelle pois lähtiessämme tyytyväisenä totesin, kymmenen pisteen keuhkotautikuolema kalvakkaine räytymisineen, hengellisine havahtumisineen ja "Tahdon elää!"-vaikerruksineen. Aivan viimeiseksi dramaattinen vaipuminen miehen käsivarsille. Niin sitä pitää!

Kohtsillään pakkaan piirakkapualikkani reppuun ja lähden leipomaan karjalanpiirakoita hyvässä seurassa.

Uhkaavat

"Munkit uhkaavat varusmiesten terveyttä", uutisoi YLE. Luostareiden parissa aikaansa viettävä, aamutokkurainen aatehistorioitsija hämmentyy kovin.

Sivuääniä

On vaikeaa pistellä hyvällä omallatunnolla soppalounastaan, kun keittiön ovella katsoa nuilottaa pitkä, karvainen ja syyttävä naama. Yritä siinä nyt selittää, että aamuruokaa ei ole annettu, koska kohta mennään eläinlääkäriin.

Ei karvaisella assistentilla mitään hätää ole; kyse on normaalista katsastuksesta ja vuosihuollosta. Rokotukset, hammashoitoa, korvatarkastus, kutiavan syylän poisto silmäkulmasta.

- Täältä taitaa kuulua sivuääniä, toteaa eläinlääkäri Sandyn sydäntä kuunnellessaan. Hän kyselee, onko koiralla ollut sydämen vajaatoiminnan oireita. Väsymistä, laihtumista, yskää? Onko se herännyt hyvin rauhoituksesta edelliskerroilla?

Vastaukseni kuultuaan lääkäri tuumii, ettei asiasta kannata vielä huolestua.
- Tilannetta on kuitenkin syytä seurata. Alkaahan Sandylle karttua jo ikääkin.

Niin. Koirakumppani tuottaa ihmiselle mittaamattoman määrän ansaitsematonta ja pyyteetöntä iloa - mutta myös huolta ja sen väistämättömän surun ennemmin tai myöhemmin.

Ja sitä aina sydämestään toivoo, että se olisi myöhemmin. Paljon myöhemmin.

Sandya itseään taitaa huolestuttaa vain se, että ruokaa on luvassa vasta huomisaamuna.

Vaikeampi tuotteistaa

Lapissa keskustellaan nyt siitä, missä määrin matkailuyrittäjien pitäisi saada hyödyntää suojeltuja alueita. Kyse on pitkälti moottorikelkka- ja mönkijäsafareiden järjestämisestä; perinteinen hiihto- ja patikkaretkeilyhän ei ole juurikaan ollut ristiriidassa suojelutavoitteiden kanssa.

Matkailun kannalta koetaan hankalana myös se, että "koskematon luonto" vaihtuu tuon tuostakin hakkuuaukeisiin ja muihin rytöksiin, joita luontoelämyksistä maksaneet turistit eivät halua menopeliensä selästä katsella.

Onpa ikävää!

Asiaa pohtii myös Veikko Vasama Outoa Taigaa-blogissaan.

"Luultavasti jo lähitulevaisuudessa ehdotetaan, että Lapin kansallispuistot on ainakin osittain avattava motorisoidun elämysmatkailun käyttöön."

Vasaman ja monien muiden tavoin allekirjoittanutkin on kovasti ihmetellyt, miksi metsiin ja tuntureille ylipäänsä halutaan ajaa päräyttää hirmuisella metelillä bensankäryä haistellen. Eikö paradoksi vesitä koko idean erämaassa liikkumisesta ja luonnon rauhasta? Mitä sellaista touhu antaa, että siitä ollaan valmiita maksamaan suuriakin summia (jotka, sitä en toki kiellä, tuovat monelle syrjäseudun nykyasukkaalle ainakin leivänpäällistä, jollei koko leipää - sehän kysymyksestä niin kiperän tekeekin)? Voisiko joku kertoa, jos osaa? En ole koskaan ajanut moottorikelkalla sen enempää kuin mönkijälläkään, joten kukaties olen vain säälittävän tietämätön elämysten kirjosta, joka avautuu kelkan kiitäessä pitkin kinkamia kymmenien kilometrien tuntivauhdilla edelläajavan selän peittyessä lumitupruun ja pakokauhuisten riekkojen pöllähdellessä ulos kiepeistään. Jos joku nipin napin väistämään ehtinyt gummisaapastalebaani heristääkin suksisauvaansa perään, kyse on vain kateudesta ja kiristävästä karvahatusta. Kyllähän luontoon ääntä mahtuu!

Sen kuitenkin tiedän, että jos tyytyy etenemään omin lihasvoimin verkkaisempaan tahtiin, erämaa ei kovin pian kesken lopu. Eikä aika käy taatusti pitkäksi. Katseltavaa, kuunneltavaa ja haisteltavaa kun riittää. Muutakin kuin niitä hakkuuaukeita.

Liikkumista omin jaloin rinkan ja teltan kanssa on tietysti vaikeampi tuotteistaa ja markkinoida kuin motorisoitua elämysmatkailua.

Jos muuten kansallispuistojen historia kiinnostaa, jutunjuurta aiheesta löytyy täältä.

Mitä pitäisi ajatella

Ne seitsemän joutsenta jouluaattona Ylä-Karjalassa vielä menivät. Samoin talitiaisten kilpalaulanta loppiaisena.

Mutta mitä pitäisi ajatella, kun hyttynen tai jokin muu pisteliäs lentäväinen tuikkaa kärsänsä lenkkeilijän kaulaan kalenterin näyttäessä tammikuun kahdeksatta päivää?

Voisi luulla

Sitä voisi luulla, että päivätöikseen sanoja pyörittelevä velloisi kielessä kuin kala vedessä. Osaisi valita oikeat sanat, taituroisi täsmällisin sanakääntein ja vireyttäisi vuorovaikutusta inspiroimalla muita samaan.

Vaan ei. Joskus sitä onnistuu manaamaan verbaalivenheensä ympärille sellaisen semanttisen myrskyn, ettei hukkumakuolo ole kaukana. Jos asiansa osaisikin kirjoittaa kutakuinkin selkeästi, voi suullinen esitys muistuttaa tulvivaa sadevesiviemäriä sujuvasti soljuvan purosen sijaan.

Niinpä kehittäväksi aiottu keskustelunavaus kotisohvalla voi yht'äkkiä omissakin korvissa kuulostaa joltakin aivan muulta. Sävy onkin suunniteltua syyttävämpi, kiitos muistuttaa moitetta, ajatuksen kulku viiraa väärälle polulle tai katkeaa kriittisellä hetkellä umpikujaan.

Sitten sitä yrittää hätäpäissään paikata puheitaan vajoten selityksissään yhä syvemmälle sanojen suohon. Väinämöinen laulaa ja Joukahainen uppoaa samassa persoonassa. Kasvava paniikki pyörittää puhemyllyä yhä kovemmalla kolkkeella, vaikkei viljasta ole enää tietoakaan. Se, että tajuaa toisen pudonneen kärryiltä jo kymmenen minuuttia sitten, ei hiukkaakaan helpota pajattajan piinaa.

Kun kone lopulta leikkaa kiinni, on se helpotus molemmille.

Perunattomat pidot

Tein jokin aika sitten kirja-arvostelun uudesta, keskiajan inspiroimasta ruokakirjasta. Koska keskiaikainen kokkaus haudutteluineen on varsin aikaaviepää, siirtyi ohjeiden kokeileminen hamaan tulevaisuuteen.

Eilen tuli sitten värkättyä keskiaikainen loppiaisateria pitkän kaavan mukaan pienelle vierasjoukolle. Mukavaa näpräämistä, jossa huomasi, miten suuri rooli "uuden maailman" koisokasveilla - perunalla, tomaatilla ja paprikalla - on nykyeurooppalaisen ruokavaliossa. Ne ovat pitkälti korvanneet palkokasvit, juurikkaat ja kaalit arkiruoan perustana.

Alkupaloista löytyi muun muassa linssisalaattia, täytettyjä herkkusieniä, savuporoa, savusärkeä, kylmäsavulohta ja spelttisämpylöitä yrttirahkalevitteellä. Pääruokana oli italialaista olutkanaa yrttikastikkeessa lisukkeinaan hunaja-rosmariinilanttuja, hapankaalihauduketta sekä spelttisuurimoita. Pienen tauon jälkeen nautiskelimme vielä punaviinisiirapissa haudutettuja päärynöitä.

Harmillista kyllä, visuaalinen kokonaisuus kärsi hieman saviastioiden ja tinatuoppien puutteesta. Kuviakaan ei tullut otettua; atrian valmistuttua nälkä oli jo sitä luokkaa, ettei dokumentointi tullut ensimmäiseksi mieleen.

Varsin kattava verkkolähde keskiaikaiseen ruoanlaittoon resepteineen on Gode Cookery-sivusto. Suomalaisten keskiaikaharrastajien kokeilemia ohjeita kommentteineen löytyy esimerkiksi täältä.

Feast scene from Gregory's Moralia. Paris, 12th century. A Feast for the Eyes.

May sometimes appear stubborn

Mikään ei voita oman egon peilailua ja pöyhöttämistä harmaana tammikuun päivänä. Tehdäänpä siis jälleen yksi persoonallisuustesti. Tässä onkin tavallista kiinnostavammat kysymykset.

Jotakin perää näissä kai on, koska saan aina samankaltaisen tuloksen. Idealistiksi haukkuvat kerta toisensa jälkeen.

"Your answers suggest you are an IDEALIST. The four aspects that make up this personality type are:
Spontaneous - Ideas - Hearts - Introvert

Summary of Idealists
Make sense of the world using inner values
Focus on personal growth and the growth of others
Think of themselves as bright, forgiving and curious
May sometimes appear stubborn

More about Idealists
Idealists put time and energy into developing personal values that they use as a guide through life. They may seek fulfilment by helping others improve themselves and often want to make the world a better place. Idealists only share their inner values with people they respect.

Idealists enjoy discussions about a wide range of topics, particularly those that deal with the future. They are typically easy-going and flexible, but if their values are challenged they may refuse to compromise.

In situations where they can’t use their talents or are unappreciated, Idealists may have trouble expressing themselves and withdraw. Under extreme stress, Idealists may become very critical of others, or lose confidence in their own ability to cope.

Recognition for their work is important to Idealists; however, they are also good at spotting false praise.

Idealist Careers
Idealists are often drawn to jobs where they can help people reach their potential. They are also attracted to careers that allow artistic creativity."

Ei vanhene

Sanotaan, ettei murha vanhene koskaan. Nyt nykytoksikologit näyttävät selvittäneen Francesco de Medicin (1541-1587) kuolinsyyn. Sekä Toscanan suurherttua että hänen toinen vaimonsa kuolivat ilmeisesti arsenikkimyrkytykseen, mitä on aikojen saatossa epäiltykin.

"The scientists have been testing the exhumed bodies of 21 members of the Medici family to determine how they lived, what they ate, what illnesses they suffered from and how exactly they died."

Uutisesta tuli mieleen Wienin Habsburgien tapa jakaa 1600-luvulta saakka suvun edustajien maalliset jäännökset niin, että sydän haudattiin yhteen, muut sisäelimet toiseen ja loput ruumiista kolmanteen kirkkoon. Pistäydyin Wienin reissullani Pyhän Stefanuksen katedraalin katakombissa, jonka hyllyillä töröttikin siisteissä riveissä kymmeniä pronssiuurnia sisältäen keisarillisia tai muuten vain korkea-arvoisia elimiä.

Tutkijoiden työtä käytäntö ainakin helpottaa, jos jälkipolvet keksivät ryhtyä epäilemään jonkun kyseisistä Habsburgeista saaneen kemiallisesti kiihdytetyn lopun.

Ihanaan tuoksuun

"Tule kukkakaupan eteen.
Anna kätesi ja mennään sisään
ihanaan tuoksuun.
Minä ostan sinulle kukkasen ja käsken menemään
pois minun luotani,
pois kuulemasta minun surujani."
-Pentti Saarikoski

Minunkin tekisi mieleni hankkia taas kukkakaupan ikkunassa petollisesti keimaileva gardenia, vaikka tiedän, että kuivassa, lämpimässä ja varjoisassa kerrostaloasunnossa todennäköinen lopputulos on kasa pudonneita lehtiä ja surkean näköinen risuranka ruukussa.

Vaan se tuoksu*! Ja lehtien kiilto, ja kukkien pehmeä kermanväri!

Pagistaanin flora - kahdesta huushollista yhdistetty - on selviytynyt hämmästyttävän mallikkaasti sekä muutosta että pitkittyneestä syyspimeästä. Ilmeisesti ikkunan yläpuolelle viritellyistä kasvilampuista on ollut hyötyä. Urosvahvistuksen komeat kirjovehkatkin lopettivat lehtiensä kellastamisen lisävaloa saatuaan.

Mutta gardenia... ei, parempi malttaa mielensä.

*Kun meillä vuosia sitten oli lemmikkirottia, äitini väitti naaraiden turkin tuoksuvan gardenialle, eikä kovin kauaksi totuudesta osunutkaan. Siistimpää eläintä saa muutenkin hakea (tarkoitan naarasrottaa, en äitiäni - tai miksipä en häntäkin; valitettavasti allekirjoittanut omena on siinä suhteessa pudonnut melkoisen etäälle emopuusta).

Luopua käsityksestään

Kehkeytyipä taannoin mielessä sanoiksi - ilman mitään välitöntä syytä - seuraavanlainen teesi:

Itseään hyvinä ihmistuntijoina pitävien olisi viisasta luopua käsityksestään arvioidessaan omaa jälkikasvuaan.

Kuinkahan paljon hallaa saadaan aikaan sillä, että vanhemmat pahaa tarkoittamattaan luovat lapsestaan tietynlaisen kuvan, jota tämä sitten ryhtyy kiltisti toteuttamaan? Mieleen tulee taas se aiemminkin kertomani anekdootti koululaisesta, joka matematiikan tunnilla katselee ulos ikkunasta tekemättä mitään. Opettajan kysyessä syytä lapsi vastaa, että "äidin mielestä kenelläkään meidän suvussamme ei ole matikkapäätä".

Lieneekö ihmiselle subjektiivisempaa arvioijaa kuin oma vanhempi? En väitä, etteivätkö vanhemmat toisaalta tuntisi lastaan parhaiten, mutta kaikenlaisten leimojen lyömistä edes rakkaudella olisi syytä välttää.

- - -

Samankaltaisten kysymysten parissa liikkui Jenni muistuttaessaan tulkintojen vaaroista parisuhteessa, tuosta pirullisesta kivenmukurasta, johon allekirjoittanutkin on kerta toisensa jälkeen varpaansa lyönyt. Ei pidä olettaa, vaan kysyä suoraan.

Puhukaa, ihmiset. Tutustukaa toistenne todellisuuksiin. Niin maailmasta voi tulla edes hieman tolkullisempi paikka elää. Ehkä.

Selkä edellä

Uudenvuodenpäivässä on minusta aina ollut jotakin apean haikeaa riippumatta siitä, missä merkeissä vuodenvaihdetta on vietetty. Merkillistä sinänsä. Uuden alunhan - vaikka vain kalenterissa näkyvän - pitäisi olla noin periaatteessa iloinen ja toiveita herättävä asia.

Ehkä minulla on taipumusta kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, ennemmin mennyttä hyvästellen kuin tulevaa tervehtien. Ehkä se on osaltaan historiaa työkseen tonkivien ammattivaiva, alanvalinnan syytäkö vai seurausta, mene ja tiedä.

Oli miten oli, antoisaa ja elämäntäyteistä uutta vuotta kaikille!

Kun vain selkänsä kääntää

Itäinen Joen kaupunki on viime vuosina kunnostautunut keskustan liikerakentamisessa. Vanha (puu)talo toisensa jälkeen on lanattu matalaksi lasi- ja betonikolossien tieltä, sikäli kun niitä on 70-luvun jäljiltä enää pystyssä ollut. Kaupunkikeskustasta on hyvää vauhtia tulossa kliininen, hajuton, mauton ja ehdottoman mieleenpainumaton.

Joulupäivän keskustakierros vanhassa kotikaupungissa paljasti jotain vielä karmeampaa. Vanhan teurastamon punatiiliset rakennukset Suvantosillan vieressä olivat vaihtuneet fallistiseen pytinkiin, johon tulee kuulemma arvokkaita näköala-asuntoja. Kaunis maisema Niinivaaralle peittyy lähes tyystin.

Asuntoja pitää toki rakentaa. Miksei myös joenrannan joutomaille. Mutta minkä vuoksi maisemallisesti herkän alueen uudisrakennukset eivät voi olla vaikkapa parikerroksisia, rantaa myötäileviä puutaloja? Mikä riivaa suunnittelijat ja päättäjät valitsemaan kaupungin keskeiselle paikalle kunnianosoituksen neuvostoliittolaiselle lähiörakentamiselle?

Mie vaan ihmettelen.

Jotakin aivan muuta

Guillermo del Toron viisto fantasiamaailma elokuvassa Pan's Labyrinth on jotakin aivan muuta kuin vaikkapa oxfordilaisherrojen J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin komeat, kirkasotsaiset ja hyvyyden voittoa rummuttavat luomukset. Fantasian synkän surrealistisuuden ylittää vain del Toron kuvaaman todellisuuden - Espanjan sisällissodan vuonna 1944* - raakuus ja julmuus.

Kaikessa verisyydessään elokuva on upea, maaginen rajankäynti kuvitellun ja todellisen välillä. Menkää ihmeessä katsomaan, mutta jättäkää Harry Potterista pitävät omat tai sukulaisten lapset kotiin. Viidentoista vuoden ikäraja ei ole yhtään liian vähän.

*Kuten arvoisa anonyymi ystävällisesti kommenteissa korjasi, kyse ei siis ollut enää virallisesta sisällisodasta, vaan sen jälkirettelöistä.

Rikolliset

Pagistaanin hallitus ilmaisee huolestumisensa Espoon kaupungin uudesta järjestyssäännöstä, joka - ymmärtääkseni - kieltää koirien kanssa liikkumisen kaupungin ylläpitämillä kuntoradoilla. Perusteena on muun muassa lenkkeilijöiden turvallisuus.

Itsekin kuntojuoksua harrastavana ymmärrän kyllä perusteet. Ja minua harmittaa, että ajattelemattomien koiranomistajien takia joutuvat kärsimään myös ne, jotka pitävät lemmikkinsä ihmisten ilmoilla hihnassa* ja siivoavat koirankääkäleet kiltisti pois kulkuväyliltä.

Emme ole karvaisen assistentin kanssa juurikaan kuntoratoja kuluttaneet, vaan pysyneet pikkupoluilla ja kevyen liikenteen väylillä. Mutta ongelmana vakioreitillämme on, että metsäsaarekkeelta toiselle sujuvasti siirtyäkseen on kuljettava parissa kohdassa pieni matka pururataa pitkin. Ilmeisesti meistä tulee paatuneita taparikollisia, koska metsäpoluistamme emme hevillä luovu.

Paitsi lumiseen aikaan (jos sellainen vielä tulee). Hoidetuille hiihtoladuille ei koirilla pitäisi olla asiaa. Eikä kyllä kaksijalkaisilla kävelijöilläkään, sen puoleen.

*Koirien irti pitäminen on kiperä juttu myös muiden nelijalkaisten kannalta. Pienikokoisen koiran omistajana saa aika ajoin kokea kauhunhetkiä, kun vastaan laukkaa pari poninkokoista irtokoiraa, jotka eivät ole edes väljästi tulkittuna omistajansa hallinnassa. Assistentti sitä paitsi edustaa jääräpäistä rotua, joka tarpeeksi ahtaalle joutuessaan unohtaa vaihtoehdon nimeltä antautuminen (kiitos vain teille, rakkaat pohjoisenglantilaiset kaivosmiehet, jotka halusitte kehittää myös koiratappeluihin sopivan yleisrodun). Dobermanni-bedlingtoninterrieri-ottelun väistämätöntä lopputulosta en halua edes ajatella.

Painoarvoa

Urosvahvistuksemme äiti teki lähes nelikymmenvuotisen työuran sairaanhoitajana - ilman ainoaakaan sairaslomapäivää.

Kun hän suosittelee lämpimästi Carmolis-yrttitippoja, alkaa sanoilla olla painoarvoa kaltaiseni luontaistuoteskeptikonkin korvissa. Ainakin liemessä on parempi tuoksu kuin Echinaforce-tipoissa, joita - myönnettäköön - löytyy myös Pagistaanin kaapista satunnaiskäytössä olevien magnesiumtablettien ja kalaöljykapselien vierestä.

Ei vara venettä kaada. Ja kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

- - -

Uskosta puheenollen, päivän pärskähdyksen tarjosi Timjamin lakoninen pohdiskelu pietarsaarelaisperheen ahdingosta.

Kirkasvalohoitoa

Suunnitelmissa oli käydä Pielisellä jouluongella, mutta kastemadot olivat maan roudattomuudesta huolimatta siirtyneet jo lapion ja rautakangen tavoittamattomiin, eikä pilkkitoukkia viitsitty lähteä vasiten kyliltä etsimään. Säilyipä joulurauha niin ahvenilla kuin madoillakin.

Ihmisille joulumieli löytyi hiljaisuudesta, pimeydestä, tähtitaivaasta, puusaunasta, hyvästä seurasta, glögistä ja kahden talouden herkkutarjoiluista. Juuri aatoksi ja joulupäiväksi maisemaan sateli pari senttiä uutta pakkaslunta, ja kaivattua kirkasvalohoitoa päästiin nauttimaan se muutama tunti, minkä kaamosaurinko taivaanrannan yläpuolella näyttäytyi. Tapaninpäivänä ilma lauhtui taas ja maailma muuttui tutun harmaaksi.

Mutta päivä se pitenee jo.

- - -

Joulupukki oli tuliaisissaan suorastaan holtiton, mikä ei, totuuden nimissä, ollut lainkaan oikeassa suhteessa allekirjoittaneen kiltteyteen. Mauri Kunnaksen Viikingit tulivat taloon peräti kahtena kappaleena, mikä kertoo läheisteni tuntevan minut ja mieltymykseni joltisenkin hyvin. Saimme siis urosvahvistuksen kanssa syventyä Berserkin Erkin, Torfinn Jollottajan ja muiden viikinkisotureiden saagoihin kumpikin omaan tahtiimme. Pagistaan suosittelee.

Valoisaa, lämmintä, rauhallista

Pagistaanin väki siirtynee huomenna joulunviettoon vapaana lainehtivan Pielisen rannalle. Lunta on Pohjois-Karjalassakin vain ohuen härmeen verran lämpötilan keikkuessa nollan kahta puolta.

Pimeydestä huolimatta valoisaa mieltä sekä lämmintä ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

"Adeste, fideles, laeti triumphantes;
Venite, venite in Bethlehem.
Natum videte Regem angelorum.

Venite adoremus, venite adoremus,
Venite adoremus, Dominum."

- Adeste Fideles (jostain syystä allekirjoittaneen ikisuosikki joululaulujen joukossa; englanniksi O Come, All Ye Faithful ja suomeksi Nyt riemuiten tänne).

Tuoksuva

Joulua tuoksuva hyasintti ehti aueta kokonaan ennen lähtöämme Itä-Suomeen. Sipuli puskee hiljakseen toista kukkavartta, joka hyvällä onnella tervehtii paluutamme tiistaina.

Myös joulutähti on tänä vuonna kaunis ja hyvätapainen. Viime jouluna ostamani yksilö diivaili pudottaen yksitellen lehtensä, vaikka hoidin sitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Pakkaan laiskasti, hajamielisenä ja aivan muita asioita ajatellen. Mitähän unohtaisin?

Arkihuolesi kaikki heitä

Eilen piti käydä hakemassa eräs kirja teologisen tiedekunnan kirjastosta Aleksanterinkadulta. Heti ulko-ovella nokkaan tulvahti tyrmäävän tanakka hehkuviinin aromi, joka tuntui täyttävän koko rakennuksen. Tuoksun sakeus sai arvailemaan, viettivätkö arvon jumaluusoppineet pikkujoulua vai Kaanaan häitä.

Pelkkään haisteluun ei tarvinnut tyytyä: glögiä tarjoili illemmalla myös Eufemia, jonka kotiin kokoontui kiitettävän kokoinen katras joululaulavaista väkeä. Joukossa oli jo monia tuttuja ja toisia, jotka paljastuivat vanhoiksi virtuaalitovereiksi. Tunnelma oli sanoinkuvaamattoman hieno, kiitos emännän, kaikkien osallistujien ja tietenkin maanmainion pianistimme.

Kotimatkalla hymyilytti ja hyräilytti yhä.

Samma på svenska

Aurinkoinen sää innosti eilen suuntaamaan päivälenkin uusiin maisemiin, jolloin ympäristöään tulee katseltua tavallista tarkemmin.

Tarkkuus on tosin suhteellista. Ainakin juostessa. Kun tolppaan kiinnitetyssä ilmoituksessa kerrottiin Ikäväen harrastustöiden näyttelystä, arvatkaa, mitä allekirjoittanut siinä luuli lukevan?

Lievää huvittuneisuutta aiheutti myös kadunnimikyltti pienen kujasen alussa. Se näytti samalta kuin muutkin, mutta siinä luki näin:

Hannelenheikintie
Samma på svenska

Pääkaupunkiseudun kaksikieliset kadunnimet ovat muutenkin mielenkiintoisia. Lintuvaarasta löytyy esimerkiksi Punatulkuntie-Domherrevägen ja naapurista Harakantie - Harakkavägen. Onko Skatavägen ollut jo käytössä muualla, vai miksei harakkaa ole katsottu tarpeelliseksi kääntää?

Vasara ja nauloja

Pagistaanin miespuolinen kansanosa edustaa sitä luovaa ja käsistään näppärää lajia, joka saattaisi hyvin tienata leipänsä puuseppänä (tosin kuvassa työn alla on muuton myötä tappioita kärsinyt ja telakalle joutunut Apollo 8, jos nyt muistan järjestysnumeron oikein). Kylpyhuoneemme muuttuu aika ajoin tilapäisverstaaksi, mikä ilmiön myönteisyydestä huolimatta aiheuttaa pieniä käytännön ongelmia.
- Öhöm.
- Mitä nyt?
- Pitäisi päästä vessaan. Niin että jos.
- Odota vähän, kerään nämä laudat pois. Varo, lattialla on purua. Ja metallilastuja.

Eilen mies teki taas tarveainelaskelmia ja pohti, mahtuuko hankittava puutavara ylipäänsä kylpyhuoneessa työstettäväksi. Tuumimmekin, miten hienoa olisi, jos kerrostaloyhtiöistä löytyisi yhteiset verstas- ja askartelutilat. Sellaiset, joita jokainen ikään, sukupuoleen ja taitoihin katsomatta saisi käyttää omiin värkkäilyihinsä jälkien siivoamisen ehdolla.

Itse asiassa kollektiiviverstaiden rakentamiseen voisi hyvin raottaa valtion kukkaroa. Vasaran, puukon ja puhdetöiden vaihtuminen kaukosäätimeen ja kanavasurffaukseen lienee jättänyt jälkeensä jonkinlaisen kulttuurimentaalisen toimintatyhjiön. Niinpä askartelutilojen myötä mielialalääke- ja terapiakulut saattaisivat lähteä tasaiseen laskuun. Töissä jaksaminen paranisi, kun virkahenkilö tietäisi pääsevänsä vapaa-ajalla rakentamaan kottaraisenpönttöjä kehityskaavioiden sijaan. Yhteisverstaat kohentaisivat myös kaupunkiasujien sosiaalista elämää. Naulaaminen ja poraaminen purkaisivat niin ikään aggressioita, jolloin kapakkanujakointi loppuisi ja perheiden elämä muuttuisi sopuisammaksi.

Pian Suomenniemellä asuisi onnellinen ja tasapainoinen kansa, joka pysyisi poissa pahanteosta käyttäen puukkojaan lajitovereiden sijasta puukauhojen vuoleskeluun. Sahausta ja vasaranpauketta säestäisivät iloinen rallatus ja riemunhihkaisut, joita silloin tällöin maustaisi terapeuttinen ärräpää jonkun surauttaessa sirkkelillä irti pari sormenpäätä. Mutta koska sairaanhoitajien ei tarvitsisi paikata tappeluvammoja, olisivat ensiapuklinikoiden jonot olemattomia ja sidetarvikevarasto* ehtymätön.

Ehkä käsi paketissa vuoroaan odottaville olisi jopa tarjolla kahvia ja tuoretta pullaa. Tarjoilu kustannettaisiin poliisille ja sosiaaliviranomaisille koituneista säästöistä.

*Sekä urosvahvistus että minä kävimme vuoden sisällä paikattavana Jorvissa pienten vapaa-ajan kolhujen vuoksi. Vuosi sitten marraskuussa minua parsittiin ja liimailtiin kokoon Tom ja Jerry-laastareilla valitellen, ettei muita ollut jäljellä. Kuluneena syksynä oli miehen vuoro saada sarjakuvalaastari nenänvarteensa.

Melkein talvinen

- Tityy, tityy, lauloi talitiainen aurinkoisen pakkasaamun kunniaksi. Muuten tunnelma olisikin ollut melkein talvinen.

Vajaateholla

Pikkujoulut houkuttelisivat kyllä kovasti. Jos ne olisivat kesäkuussa, poukkoilisin paikalle maanista puhtia täynnä tapaamaan vanhoja ja uusia verkkotuttuja. Mutta taitaa käydä niin, että tänä joulukuun lumettomana, pimeääkin pimeämpänä perjantaina jaksan korkeintaan hilautua saunaan ennen kaatumistani kotisohvalle torkkumaan.

Ja kun Kallio on niin kaukana. Galaksin toisella laidalla suorastaan.

Pagistaanin väki käy nyt kaikkinensa hieman vajaateholla. Kuvaavaa on, ettei nelijalkainen puolustusministerikään viitsi aamuisin nousta tervehtimään, mulkaisee vain synkästi sohvannurkastaan. Miehitystä miettivällä vihollisvaltiolla olisi nyt elämänsä tilaisuus, kun täällä vorritaan eteenpäin jähmeinä kuin kekomuurahaiset ensimmäisen hallayön jälkeen.

Mutta tonttulakit vinoon, te kynnelle kykenevät! Kyllä tämä tästä, kunhan vuosi vaihtuu, päivä alkaa pidetä ja toivon mukaan jossain vaiheessa satava lumi tuo tullessaan valoa ja hiihtoladut.

Apinain sukua

Kävin Wienissä ollessani vihdoin lyhennyttämässä hiuskuontaloani - toimi, jota silkkaa pihiyttäni lykkäsin viikkokaudet.

Maahanmuuttajakampaaja ei osannut englantia, enkä minä saksaa. Vimmatusti hymyillen ja elehtien pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen.
- Ja? kysyi nainen näyttäen suunnittelemaansa hiustenpituutta.
- Ja, vastasin minä.

Huomasin nauttivani toimituksesta enemmän kuin aikoihin. Apinain sukulaisena pidän kovasti hiusteni hipelöinnistä ja rapsutuksesta ja voin rentoutua sen myötä lähes unen partaalle. Useimmiten kohdalleni osuu kuitenkin se puhelias kampaaja, joka alkaa oitis pommittaa asiakastaan kysymyksillä säästä, lomasuunnitelmista, työnkuvasta ja elämän tarkoituksesta. Ihmisten kanssa jutteleminen on toki mukavaa, mutta välillä kampaajantuolissakin voi kokea hienoisia sosiaalisia paineita.

Tällä kertaa paineet ilmestyivät vasta lopuksi, kun en raaskinut kieltää innokasta kampaajaani föönaamasta, pöyhimästä ja lakkaamasta minua näyttelypuudelin näköiseksi. Se kun kuului hintaan. Ja!

Riemastukseni oli vilpitön, kun vertasin peilistä linnanjuhlakampaustani muuhun lomakostyymiini: vaelluskenkiin, farkkuihin ja säänkestävään kuoritakkiin.

- - -

Ääliömäisen käyttäytymisen asiantuntijana samaistuin kovin Veloenan toteamukseen: "Ääliöydessä on yksi hyvä puoli: se alkaa hihityttää. Mitä järkeä on itkeä puhelimenluuriin? Se tietysti, että piristyy tilanteen koomisuudesta."

Tosin harmillisen usein todellisten tai kuviteltujen kriisitilanteiden koomisuus valkenee vasta jälkikäteen, sitten, kun elämän melodraama on jo muutenkin vaihtunut tavanomaiseen B-luokan slapstick-kompurointiin.

Loputon uteliaisuus

Pistäydyin eilen urosvahvistuksen maallikkoseurana Suomen Alppikerhon kerhoillassa. Siellä kaksi suomalaiskaveria kertoi viime syksyn reissustaan Cho Oyulle, joka on 8201 metriä korkea vuori Himalajalla.

Koko vuorikiipeily on minusta mahdottoman mielenkiintoinen ilmiö sekä psykologian että historian näkökulmasta. Niin kauan, kun ihmisillä on tarpeeksi puuhaa ja vaivaa päivittäisessä elämisessään, toisarvoinen ja välitöntä hyötyä tuottamaton rehkintä saa olla. Mutta kun ruokaa, turvaa ja lämpöä riittää, osaa yksilöistä alkaa kovasti kiinnostaa, mitä naapurikukkulan takana on. Kun se on nähty, hakeudutaan kohti seuraavaa. Pian jo matkataan uusille mantereille, merenpohjaan, vuorenhuipuille, napajäätiköille ja avaruuteen. Haetaan uusia kokemuksia ja etsitään oman sietokyvyn rajoja, joita länsimainen, pulska nykyelämä harvemmin koettelee.

Lajimme loputtomassa uteliaisuudessa on jotakin aika liikuttavaa, vaikka jälki ei aina olekaan kovin kaunista katseltavaa.

Uteliaisuudessakin on monta alalajia. Kuulun itse niihin, jotka tutkivat maailmaa mielellään, mutta lähinnä horisontaalisesti liikkuen. Kumppanin silmissä puolestaan näkyy se pilke, jonka arvaan ennakoivan uusia, vertikaalisia reissusuunnitelmia. Saapa nähdä.

Here Today, Gone Tomorrow

Lomaltapaluun jälkeisiä käynnistymisyskähtelyjä hoitaa mitä parhaiten tämä Kriisipuurosta poimittu musikaalinen hömppämanteli.

Sukupuolesi?
New Girl In Town

Mikä on suurin unelmasi?
Today Your Love, Tomorrow The World

Mitä inhoat?
Sleeping Troubles

Millainen fiilis sinulla nyt on?
Teenage Lobotomy

Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
I'm Not Afraid Of Life

Mistä asioista pidät?
Howling At The Moon (Sha-La-La)

Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Every Time I Eat Vegetables It Makes Me Think Of You

Missä haluaisit olla?
Endless Vacation

Kuvaile elämää?
Here Today, Gone Tomorrow

Kuvaile itseäsi?
Outsider

Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
I Just Wanna Have Something To Do

Gabba Gabba Hey!

Unohtumaton

Mea sovitteli minunkin ajatukseni sanoiksi, mitä joulunaikaan tulee. Vuosi vuodelta vahvemmin näyttää siltä - vai kyynistynkö itse? - että oikeaa ja perinteistä joulun tunnelmaa kuuluisi havitella helmat korvissa ja luottokortti ojossa ostoksilla laukaten. Esimerkiksi aamun lehden etusivumainos julistaa, miten "unohtumaton joulupöytä" katetaan "kullalla paksulle hohtavalle satiinille painetulla" kankaalla, joka "tuo jouluun rehevää renessanssin henkeä". Kankaan metrihinta on 26,50 euroa. Siihen unohtumattomaan joulupöytään pitäisi tietenkin näprätä jos jonkinlaista lohisushia tuomaan unohtumatonta säväystä perinteisen herkkuvalikoiman rinnalle. Joulun unohtumattomat lahjat taas löytyvät toinen toistaan koreammista esitteistä ja naistenlehtien kavalkadeista.

Minkähän vuoksi juuri unohtumaton-sanaan törmää niin usein maalauksellisissa markkinointilauseissa? Ainakin minulle sanapari "unohtumaton joulu" tuo mieleen farssimaisen katastrofiketjun, jossa koira syö kinkun, kuusi ja pukki syttyvät palamaan ja joku perheenjäsenistä joutuu aattoillan päätteeksi umpilisäkkeen leikkaukseen. Kaaoksen, jolle vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua nauretaan makeasti.

Viikkokausien säntäilyn ja touhuamisen lopputuloksena voi myös unohtumaton jouluriita aattona, jolloin kaiken pitäisi olla täydellistä ja ihmisillä juhlamieli hyvä, lämmin, hellä. Ehkä odotusten kipinöistä syttynyt lanka palaa loppuun jo siitä, kun joku onneton pudottaa kinkunrasvaa sille sadan euron kultahohtoiselle pöytäliinalle (vaihtoehtoisesti riita seuraa jälkijättöisesti tammikuussa, kun unohtumattomat luottokorttilaskut lankeavat maksettaviksi).

Luulen kyllä, että kiiltokuvista ja nostalgian markkina-arvosta huolimatta aika harva lankeaa kuvittelemaan, että tavallisesta kerrostalojoulusta loihditaan hartiavoimin ostamalla se kolmenkymmenen hengen idyllinen kartanojuhla rekiretkineen ja metsästä haettuine kuusineen. Luulen, että useimmille meistä tämäkin joulunseutu on yhtä turvallisen unohtuvainen kuin ne aikaisemmatkin; kaamosarjen katkaiseva hengähdystuokio, jolloin katsotaan televisiosta joulurauhan julistus, palellaan hautausmaalla, syödään hiukan liikaa suolaista ja makeaa, luetaan lahjaksi saatu kirja, siivotaan neulasia ja siirrytään sitten helpotuksesta huokaisten kohti uutta vuotta.

No. Joskus se uusi juhlapöytäliinakin on toki paikallaan. Miksei sitten rehevän renessanssihenkinen, jos niikseen tulee. Eikä se lohisushikaan hullummalta kuulosta.

Jälkihiihtoa

Koska kulttuuriantropologian oppeja on aikanaan taottu kirjatolkulla humanistin kovaan päähän, katsoo hän asiakseen perehtyä ennakkoluulottomasti ihmiseläimen käyttäytymiseen mitä erilaisimmissa tilanteissa.

Otetaan esimerkiksi hiihtokeskuksissa tavattava ilmiö nimeltä afterski, jonka valveutunut humanisti luokittelee oitis kollektiiviseksi eloonjäämisriitiksi, eräänlaiseksi selviytymisjuhlaksi yksilöiden huomatessa olevansa vastoin odotuksiaan yhä hengissä. Kun laskettelurinteet hämärän tullen suljetaan, topattu lauma suuntaa monoissaan lähimpään baariin, jossa jyskyttää jo sanoinkuvaamaton, saksankielinen alppidiskohumppa. Tyhjään vatsaan nopeasti nautitun glühweinin, Jägermeisterin ja oluen vaikutus on välitön ja huomattava. Nauttimista seuraava hyppiminen ja mölinä muistuttavat joukkohypnoosia.

Yhtä nopea ja huomattava ilmiö on riittiä seuraava laskuhumala, jonka lieveilmiöiden seuraaminen on yhtä lailla antropologisesti antoisaa.

Paitsi jos on - selvittyään vastoin odotuksiaan hengissä kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsevista alppijäätikkörinteistä, lumidyyneistä, nollaa lähentelevästä näkyvyydestä ja vaakasuoraan pyryttävästä jäänsekaisesta lumesta - siirtynyt puolivahingossa tarkkailevasta osallistuvaan havainnointiin.

- - -

Koska pidän itseäni luonnonystävänä ja yritän kompastella eteenpäin edes satunnaisen ympäristötietoisesti, en ole voinut olla tuntematta hienoista syyllisyyttä sunnuntailasketteluharrastuksestani. Tuntureiden parturoidut kupeet etenkin sulan maan aikaan saavat miettimään, millaisen hinnan huvittelustaan maksattaa ja kenellä.

Alppimaisemissa rinteet näyttävät sen sijaan sulautuvan muihin maastonmuotoihin. Hiihtokeskusten, hissien ja lasketteluturismin ympäristörasitukset ovat tosiasia, mutta vuoriston valtavissa mittasuhteissa ihmisen elämyshakuisuuden jäljet jäävät vähäisemmiksi kuin avaranlaakeassa tunturimaisemassa.

Vai tuntuuko se vain siltä, kun ne eivät ole omalla takapihalla?

Hevoisillaan ja ratsuillaan

Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun naytoksiin on turha pyrkiytya ilman varausta kuukausia etukateen. Hevosharrastajalle - etenkin niille, jotka ovat joskus itse kouluttaneet hevosia - jopa mielenkiintoisempaa katsottavaa tarjoavat kuitenkin koulun aamuharjoitukset. Tosin niihinkin saa varautua jonottamaan tovin 12 euron paasymaksun lisaksi.

Caprioleja, levadeja ja muita kuuluisimpia suorituksia* treeneissa harvemmin nakee, mutta sitakin hartaampaa perusasioiden hiomista. Varsinkin nuorten, viela teraksenharmaiden hevosten (valkoiset lipizzanhevoset syntyvat mustina ja vaalenevat ian myota) opettamista oli kiintoisa seurata; ratsuttajien karsivallisyys varsojen kanssa nayttaa rajattomalta. Vaikka espanjalainen ratsastuskoulu edustaakin eurooppalaisen ratsastuksen jaykimpia perinteita kooten hevoset ratsastajan alle tiiviiksi paketeiksi, elaimet ovat tyoskennellessaan rennon ja tyytyvaisen oloisia. Ei touhusta muuten mitaan tulisikaan.

Kovin luonnonmukaista hevosenelamaa nelijalkaiset tahdet eivat kylla paase viettamaan - niin koulu kuin tallitkin ovat aivan Wienin sydamessa, jossa ei ulkoiluaitauksia nae.

*Osalla Espanjalaisen ratsastuskoulun naytosliikkeista on sotaisa historia: potkut ja hypyt ovat jaanteita ajalta, jolloin hevosia kaytettiin lahitaisteluissa. Tavallisessa nykykouluratsastuksessa niita ei harrasteta.

Lienee viisainta

Kelpo turisti on tehnyt, kuten kannattaakin tehda, jos aikaa kaupungissa on vain puolitoista paivaa: sulkenut korvansa museoiden ja muiden perusnahtavyyksien seireeninhuudoilta (nahtavyys kuulostaa jo sanana epailyttavan velvoittavalta) ja kuljeskellut paamaaratta pitkin poikin pistaen nenansa sinne, minne milloinkin mieli sattuu tekemaan.

Lisaksi mainittu matkailija on syonyt itsensa lapi parien perinteisten joulumarkkinoiden, joista toiset olivat suuret, laskelmoidut ja jokseenkin kalseat, toiset pienet, tunnelmaltaan tiiviit ja viihtyisat. Joulukraasa saa minun puolestani olla, mutta mita edustavimmalla suomalaisella tautiperimalla varustettuna lienee viisainta olla koskaan muuttamatta Itavaltaan. Nama uppopaistavat kaiken mahdollisen rasvassa ja mita eivat paista, kyllastavat sokerilla. Parhaassa tapauksessa molemmat yhdistetaan. Palan painikkeeksi olutta tai gluhweinia, jawohl!

Se olisi lyhyt, mutta sitakin irstaampi elama.

Mieluummin ei

Urosvahvistuksen serkkupoika yllätti niin itsensä, perheensä kuin sukunsakin antamalla kahden päivän varoitusajalla aiheen ylioppilasjuhliin. Niinpä lauantaina tuli pitkästä aikaa istuttua kuuntelemassa rehtorin puhetta sekä laulettua Gaudeamus igituria (taas kerran mietin, että ennen juhlat päättäviä yhteislauluja pitäisi ehdottomasti pitää kollektiivinen äänenavaus: tunnin hiljaa istumisen jälkeen yllätetyistä äänihuulista irtoaa vain hiiren vikinää, joka tuntuu kaikkea muuta kuin juhlavalta).

Vielä samaksi illaksi kävi kulku Tampereelle, jossa vieraanvarainen Hervannan klaani kestitsi Pagistaanin kansaa ylenpalttisesti niin ruoan, juoman kuin seuran laadunkin puolesta. Nukkumaan kaaduttiin joskus aamuneljältä kohtalaisen selväpäisinä; allekirjoittanut otti visusti opikseen edellisistä kemuista.

Tänään karvainen assistentti jäi kunnioittamaan mainittua residenssiä läsnäolollaan viikon ajan. Rinkka on pakattu ja ajatukset suunnattu kohti Virkahenkilön Virallista Vuosilomaa. Seuraava elonmerkki Pagistaaniin tipahtaa kukaties wieniläishostellin päätteeltä, jos on tipahtaakseen. Keskiviikkona suunta käy junalla Tiroliin, jonne toivon mukaan ehättävät omia teitään myös urosvahvistus kollegoineen sekä suksipussi.

Pöyristyttävän pinnalliselta kuulostaa allekirjoittaneen toivomus, ettei ilmastonmuutos ole ehtinyt viedä kaikkea lunta Alppien rinteiltä. Moisesta tekopyhyydestä sietäisi saada niskaansa pienehkö laviini.

Mutta mieluummin ei.

Ensimmäinen

Pablo Picasson näkemys Don Quijotesta on lainattu täältä.

Eilen istuimme kouluaikaisen ystävän kanssa keittiönpöydän ääressä alun neljättä tuntia laittamassa maailman asioita järjestykseen (ja ehdimme vasta päästä vauhtiin). Mainittu ystävä kuuluu siihen korvaamattomaan ja harvinaiseen lajiin, jonka kanssa voi aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, olipa aikaa kulunut viikko tai viisi vuotta.

Keitto- ja omenapiirakkaistuntomme taisi pöyhiä joitakin muistisedimenttejä, koska tänään uimahallissa mieleen nousi jos jonkinlaisia takaumia yläasteen ja lukion ajoilta. Noloja, huvittavia ja liikuttaviakin.

Mietin sitä, miten lapsena ja nuorena kuvittelee kaiken maailmassa olevan uutta siksi, että itse hoksaa sen ensimmäistä kertaa. Tiedostamattomalla, aseistariisuvan vilpittömällä itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa nuoren ihmisolennon tehdessä löytöretkiään. Sitä luulee olevansa ensimmäinen, joka keksii Ismo Alangon tekevän hyvää musiikkia, tai ensimmäinen, joka kituu alemmuudentunteiden tai sydänsurujen kourissa tai huokailee alakuloisena kaiken katoavaisuutta. Maailman lukuisia vääryyksiä ja epäkohtia ei varmasti kukaan ole nähnyt - tai ainakaan samalla tavoin syvällisesti tajunnut - aiemmin. Hei, nää on ihan oikeesti tärkeitä juttuja! Kuunnelkaa nyt!

Voi nuoria Werthereitä.

Suuri osa niin kutsutun elämänkokemuksen karttumisesta taitaakin olla oman egon vääjäämätöntä suhteutumista muuhun todellisuuteen. On sekä nolostuttavaa että rauhoittavaa tajuta oma ennalta-arvattavuutensa ihmislajin edustajana. On samaan aikaan lohdullista ja lannistavaa ymmärtää, että jokaisen kuohuttavan tunteen on joku kokenut jossain aiemminkin, ja ettei yksilöiden kiistämätön ainutlaatuisuus väistämättä takaa erityisen merkillepantavaa omaperäisyyttä ajatusten ja ideoiden tasolla (jos kaipaatte todisteita, lukekaa vaikkapa tämä kirjoitus uudestaan).

Silti sitä kaikessa hiljaisuudessa toivoo, että suhteellisuudentajun kasvamisesta - aikuistumisesta? - huolimatta välttyisi krooniselta kyynistymiseltä ja ihmettelemiseen väsymiseltä; että pystyisi hamaan hautaan saakka säilyttämään edes jotakin viisitoistavuotiaan kyvystä nähdä, innostua, välittää ja tuntea, vaikkei joka barrikadille enää nousisikaan näkemyksiään julistamaan.

Siihen ei väärinymmärrettyä neroutta tarvita. Keskinkertaisuus riittää mainiosti. Onneksi.

Tuplaturhakkeet

Vuoden turhakkeeksi on valittu tuplapuhelinluettelot, joita Pagistaanissakin on aika ajoin manailtu. Muita kärkisijoja pitivät suodatinpusseihin valmiiksi pakattu kahvi sekä täysin käsittämättömältä kuulostava pottaharjoitteluvaippa, joka märkänä pysyessään saa potalla istumisen tuntumaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Voi elämän kevät.

Tyhjä pesä

Syksyn mittaan hitaasti, mutta varmasti aikuistuneet jänisveljekset ovat lähteneet kotikolostaan maailmalle. Ensimmäisen ristiturpaerän kohdemaita ovat tiettävästi Nepal, Mongolia ja Palestiina.

Hyvää matkaa! Toivottavasti jänöistä on vastaanottajilleen ainakin yhtä paljon iloa kuin tekijälleen, joka alkoi varovaisesti uskoa kykenevänsä saamaan puikoilla ja langalla aikaan muutakin kuin villaisia kriisipesäkkeitä ja hiljaisuudessa haudattuja suurhankkeita, joiden mitoitus ei ole ollut missään suhteessa neulojan kärsivällisyyteen tai kokeneisuuteen.

Tyhjän pesän haikeutta lievittämään löytyi eilisen illanvieton myötä uusi viiraus. Kaikki kunnia perinteiselle huovutukselle; tuskin mikään on yhtä terapeuttista puuhaa. Mutta sisäsiisti neulahuovutus päihittää vesihuovutuksen ainakin kerrostaloasunnoissa, joiden pesu- tai keittotiloja ei ole suunniteltu mahdollisia lampaanvillavuoria ja suopavesitulvia silmällä pitäen.

Kokeilematta ei uskoisi, miten syvää tyydytystä tuottaa villatupon tökkiminen neulalla. Ihminen nauttii loppujen lopuksi aika pienistä asioista.

Erimielisyyttä

Angel & devil vying for the soul of a man. After a miniature in an English manuscript, 14th century. Medieval Macabre.

Psyykelläni ja fysiikallani on erimielisyyttä eräästä kiistattoman tärkeästä asiasta. Olen muistavinani, että näihin aikoihin vuodesta asiasta on väännetty peistä ennenkin. Joskus on jouduttu turvautumaan jopa kemialliseen sodankäyntiin, mitä kuitenkin yritän välttää viimeiseen asti.

Minä olen sitä mieltä, että yöt ovat nukkumista varten. Päivällä pysytään visusti hereillä ja tehdään virkeänä töitä. Käydään välillä oikeaoppisesti ulkoilemassa, syödään hyvin ja säännöllisesti, yritetään välttää liiallista kofeiininsaantia ja huolestuttavien tai mieltä muuten kiihdyttävien asioiden ajattelemista varsinkin illansuussa.

Ei pitäisi olla mitään valittamista.

Mutta itsepäinen kroppani väittää, että päivä olisi sopivampaa aikaa nukkumiseen. Yön voi mainiosti käyttää kattoon tuijotteluun, torkahteluun, heräilyyn ja tyynyn pelmuttamiseen mukavamman asennon löytämiseksi. Puhumattakaan sen pohtimisesta, miten seuraava(kin) päivä tulee menemään niin kutsutusti hyväntekeväisyyteen ja puolitehoiseen sanojen pyörittelyyn, jonka luonnollisena seurauksena tulee olemaan yleinen levottomuus ja tyytymättömyys omiin aikaansaannoksiin, mikä puolestaan johtaa ympyrän sulkeutumiseen ja kattoon tuijotteluun myös seuraavana yönä.

Kyse ei ole asenneongelmasta, ei minkään valtakunnan syysvastaisuudesta eikä myöskään kaamosmasennuksesta (jonka yleistymisen uskon johtuvan ennen muuta siitä, että hektinen nyky-yhteiskunta ei enää anna ihmiseläinten elää muun pohjoisen luonnon rytmissä). Minulla ei ole kerrassaan mitään henkilökohtaista marraskuuta tai pimeyttä vastaan. Sitä paitsi pidän työstäni. Ihmissuhteet ovat varsin mukavalla tolalla. Viihdyn elämässäni kaikkinensa hyvin.

Mutta vielä paremmin viihtyisin, jos saisin pidettyä silmäni auki päivällä ja kiinni yöllä.

Rauhankyyhkyt

Ritan havainnot kotikulmiensa lintuporukoista toivat mieleen muiston Moskovasta lähes yhdeksän vuoden takaa. Voi olla, että olen asiaa kummastellut täällä aiemminkin - jos, niin pahoittelen toistoa.

Opiskelija-asuntolamme vieressä oli toinen korkea kerrostalo. Sen katolla toistui joka päivä merkillinen näytelmä. Joku päästi ilmaan muutaman kymmenen valkoisen kyyhkyn parven, joka alkoi kiertää rakennusta. Välillä linnuille heilutettiin katolta kepin nenään kiinnitettyä kangaspalasta, jolloin ne joko vaihtoivat suuntaa tai palasivat heiluttajan luokse.

Joku siis piti kyyhkyslakkaa moskovalaisen tornitalon katolla. Ehkä hän ajatteli lyövänsä rahoiksi, jos Venäjä postilaitos mukaan lukien joskus suistuisi anarkiaan.

Mielenkiintoista oli lintujen ohjaileminen lippua heiluttamalla. Suomen Viestikyyhky-yhdistyksenkään sivuilta ei löydy lisävalaistusta asiaan. Siellä tosin kerrotaan, että viestikyyhkyjä käytetään yhä puolustusvoimien tiedustelutehtäviin eri maissa. Kukaties meidänkin siivekkäät naapurimme olivat armeijan palveluksessa.

Varsinaiset rauhankyyhkyt.

Kauniita ne kyllä olivat, valkoiset linnut sinistä taivasta vasten.

"There is meaning in the various colors of doves. The red dove rules over all the others and brings the other doves into the dovecot. The song of the dove is mournful. Doves fly in flocks and continually kiss; they have twin young. It sits on water so that it can see the reflection of the hawk, which it can then avoid. The dove lacks gall, and nests in holes in rocks. It does not eat corpses or live by plunder, but instead gathers the best seeds." Koninklijke Bibliotheek, KB, KA 16, Folio 81v. Medieval Bestiary.

Lumi on jo peittänyt

Leppävaaran asematunnelissa trumpetistimies soitti "Varpusta jouluaamuna".

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa

Ainakin huumorintaju taisi soittajalla olla kohdallaan.

Sangen sympaattista ja virkistävää lounasseuraa kosteaan maanantaiharmauteen tarjosi kulutusasiantuntijamme Marinadi alias Mari Koo. Ensimmäistä kertaa istuimme nokakkain, vaikka molempien juuret ovat samassa pitäjässä, ja muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy.

On muuten aina yhtä mukava kuulla muidenkin sanovan mie ja sie. Kai meissä kaikissa asuu pieni paikallispatriootti.

Piparkakkupiispa

Sisko lähetti linkin.

Karvalakkimalli

Ystävän tulemiksi ja vähän nimipäivääkin juhlistamaan väsäsin eilen köyhän naisen lähikauppaversion tiramisusta. Tässä ei ole mascarpone-juustoa sen enempää kuin savoyardi-keksejäkään. Manteliliköörin puuttuminen harmitti hiukan, mutta huh hah hei, pullon pohjalta löytyi rommitilkka.

Ohje on oma sovellukseni eri lähteistä. Jos haluaa vähän fiinimpää lusikoitavaa, voi tiramisun ohjetta käydä kurkkimassa vaikkapa Pastanjauhajilta.

Tiramisun karvalakkimalli

Pohja:
4 kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
1 dl perunajauhoa
1/2 dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Kostutukseen:
1 dl vahvaa kahvia
3 rkl rommia

Täyte:
2,5 dl Creme Vanillaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa (itse käytin 13-prosenttista Violaa)
0,5 dl tomusokeria

Tee kääretorttupohja ja paista sitä leivinpaperilla vuoratussa uunipannussa n. 10 minuuttia 200 asteessa. Vatkaa Creme Vanilla ja sekoita siihen tuorejuusto ja tomusokeri.

Irrota jäähtynyt pohja leivinpaperista ja leikkaa kahtia. Laita toinen puolisko tarjoiluastiaan - pitkänomainen, vuokamainen astia sopii hyvin - ja kostuta se kahvin ja rommin seoksella. Levitä sen päälle puolet täytteestä. Laita toinen pohjanpuolikas täytteen päälle ja toista sama. Anna vetäytyä ainakin muutama tunti jääkaapissa. Ennen tarjoilua sihtaa päälle kaakaojauhetta.

Koemaistajat tuntuivat tyytyväisiltä lopputulokseen, tosin ilta oli jälkiruokaan päästessä jo kohtalaisen pitkällä.

Vaarassa kuihtua

Tämän päivän Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla erikoislääkäri Pirjo Lindfors pohtii, pitäisikö Suomeen palkata niin sanotuista kehitysmaista asiantuntijoita, jotka auttaisivat meitä löytämään kadottamamme yhteisöllisyyden.

Pidän ajatuksesta. Se tuo uutta näkökulmaa ja sisältöä kehitysyhteistyöhön, joka perinteisesti - ja tässä hieman kärjistetysti - on mielletty yksisuuntaisiksi armopaloiksi meiltä rikkailta ja hyvinvoivilta (sic!) köyhille reppanoille.

"Kulttuurimme on vaarassa kuihtua yltiöyksilöllisyyteen ja yksinäisyyteen.
Yhteisöllisyyden puutteesta on tullut yksi aikamme suurimpia sairastuttajia. Perintötekijämme eivät ole muuttuneet kulttuurisen muutoksen tahdissa, eikä elimistömme ole sopeutunut yksinäisyyteen", Lindfors kirjoittaa.

Kartoista toisaalla

"Miehet ja jotkut naiset metsästävät lumessa kuten tässä näkyy." (Carta Marina ja sen selitys 1539. Karttakeskus, Helsinki 1993).

Kartoista, maantieteestä ja menneen maailman kuvista kiinnostuneille tiedoksi, että Historian siivet havisevat tarinaa Pohjolan ensimmäisestä seikkaperäisestä kartasta sekä Sederholmin talon hienosta karttanäyttelystä.

Pagistaanin edustajisto pistäytyi viimeksi mainitussa pari viikkoa sitten huomaten varautuneensa paljon suppeampaan tarjontaan ja lyhyempään näyttelyvisiittiin. Nälkä alkoi kirjaimellisesti haitata näköä saaden merihirviötkin näyttämään paistetuilta kuhilta.

Menkää siis, mutta atrioikaa ensin.

Kuka siellä?

Ei sillä, että älyni loisto kirkkaimmillaankaan riittäisi häikäisemään edes kontiaista, mutta viime aikoina aivotoimintani on alkanut yhä enemmän muistuttaa posteljooni Petshkinin ja naakan kuuluisaa keskustelua.

"Ja nyt saapuu posteljooni Petshkin. Hän koputtaa oveen ja sisältä kuuluu:
- Kuka siellä?
Hän sanoo:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Naakka kysyy toistamiseen:
- Kuka siellä?
Posteljooni sanoo toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Mutta kukaan ei tule avaamaan. Posteljooni koputtaa uudestaan, ja taas kuuluu:
- Kuka siellä? Kuka siellä on?
- No eipä juuri kukaan. Minä täällä olen, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Ja tätä jatkuu kaiken päivää.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Lopulta posteljoonia alkoi heikottaa. Hän oli ihan näännyksissä. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:
- Kuka siellä?
Johon naakka vastasi:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Petshkin kysyi toistamiseen:
- Kuka siellä?
Ja naakka vastasi toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen."

-Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, Pjos i Kot), 1974.

Tarvinneeko sanoa enempää. Paitsi että lakisääteinen kuuden päivän vuosilomani alkaa puolentoista viikon päästä (ja että se tulee kieltämättä tarpeeseen, vaikka jatko-opintojen vääntäminen ja kaikenkirjava sivutoiminen kirjoittelu eivät oikealta työltä aina tunnukaan). Ehkä posteljooni kestää siihen saakka.

Kop-kop.

Jokaisella on hetkensä

Joulutorttuja rakastava urosvahvistus haikailee aamukahvilla herkkujensa perään. Minä tuumailen, ettei torttuja kai joka päivä tarvitse olla. Vastahan niitä viikonloppuna syötiin.
- Mutta joulutorttu sijaitsee ravintoketjun huipulla, perustelee mies.
Tajuan toki rakkaan elämänkumppanini tarkoittavan jotakin ravintopyramidin tapaista. Räjähdän silti armottomaan nauruun kuvitellessani jättikokoista, meritähtimäisesti matavaa lihansyöjätorttua, joka vaanii lähimetsässä varomattomia lenkkeilijöitä.

Evakkokuormassa Karjalasta tuotuihin, äidin verhoilemiin nojatuoleihin pitää muuton jäljiltä kiinnittää käsinojat. Koska olen onnistunut hukkaamaan toisen tuolin ruuvit maailman turuille, mainitsen illalla pistäytyväni seuraavana päivänä rautakaupassa.
- Ruuvien pituus on kahdeksan senttiä, eli 80 millimetriä, muistuttaa mies.
Naurahdan ylemmyydentuntoisesti; ei humanistiakaan sentään mittayksiköissä tarvitse opastaa.
- Eli nolla pilkku kahdeksan metriä, jatkan hieman ivalliseen sävyyn.

Kyllä tappajatorttu silti 80-senttisen ruuvin päihittää, sano.

Sitä sumeammin

Hurina kirjoittaa eri tavoista, joilla toista ihmistä voi katsoa: kriittisesti ja arvioivasti tai välittäen ja avoimena sille, mitä toinen omimmillaan on.

"Arvioivat katseet ovat pelottavia. Niissä ihminen katsoo itse asiassa itseään ja omia toiveitaan ja pelkojaan heijastellen niitä toisen ihmisen kautta. Mitä tuo toinen on minulle? Mitä hän voisi antaa minulle? Onko hän sellainen kuin minä haluan, kuin minä vaadin."

Samankaltaisia asioita olen minäkin aika ajoin miettinyt, pohtinut muun muassa itsekriittisyyden vaikutusta siihen, millaisin silmin lähimmäistään katsoo. Aiemmin sitä kai ajatteli, että perfektionismin pirulliset vaatimukset kohdistuvat vain itseen, eivät muihin. Ajatteli siitäkin huolimatta, että aina sanotaan armollisuuden muita kohtaan edellyttävän armollisuutta itselleen.

Huomaan sen ehkä selvimmin, kun katson omaa elämääni taaksepäin. Joistakin elämänvaiheista alkaa olla jo niin kauan, että syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät kirkkaampina tunnekuonan kuluttua pois. Niitä voi tarkastella ja käännellä tyynesti, nostaa hetkeksi nykyisyyttä vasten, tehdä uusia oivalluksia.

Lieneekö se yksi iän karttumisen siunauksista?

Yhtä kaikki olen vähitellen tajunnut, että mitä enemmän itseltäni vaadin ja mitä tyytymättömämpi olen omaan elämänsuoritukseeni, sitä sumeammin todella näen ihmiset, tuntemattomat siinä missä kaikkein lähimpäni. Kanssakulkijoista tulee epämääräisen, kohdettaan hakevan ärtymykseni ja huolieni heijastuspintoja, enkä enää osaa katsoa heitä sillä inhimillisellä ymmärryksellä ja rakkaudella*, joka on kylmän kriittisyyden kääntöpuoli. Katson heitä oman, sisäänpäin kiertyneen ahdistukseni läpi, eikä sen kapeampaa katsantoa ole.

Tuskallista - mutta myös tervettä - on se, että nykyisin sen jo tiedostaa. Tuskallista siksi, että tajuaa itsekeskeisyydessään lastaavansa naurettavia odotuksia niiden niskoille, joista välittää eniten. Tervettä siksi, että tiedostamisen myötä voi tehdä välittömän korjausliikkeen, venyttää pipoaan väljemmäksi, syödä leivoksen, tehdä muutaman jenkkahypyn ja muistaa, että elämä on paitsi tragediaa ja draamaa, myös kerrassaan koominen ja hilpeä esitys, usein vieläpä kaikkia yhtä aikaa (siksipä Chaplin olikin nero).

Voi myös palauttaa pikaisesti mieleensä, mitä voi seurata, jos korjausliikkeen jättää tekemättä.

Sitten voi taas opetella katsomaan lähimmäisiään sellaisina kuin he ovat; itsenäisinä olentoina omine piirteineen, kolhuineen ja omituisuuksineen. Raivostuttavina ja rakastettavina, epätäydellisyydessään täydellisinä.

Ja itseään myös. Ehdottomasti myös itseään.

*Mitähän kertoo sekin, että rakkaus-sanan käyttäminen tuntuu minusta niin mahtipontiselta, inflaation syömältä klisheeltä, amerikkalaisten self help-oppaiden maailmojasyleilevältä hattaralta; kaipaus soi kauniimpana totta vieköön. Tätäkin olisi ehkä syytä tykönään mietiskellä.

Mikähän

Mikähän tekee linnun jäljistä sellaisia, että niitä ei voi katsoa tulematta paremmalle tuulelle lähtötilanteesta riippumatta?

Pienestä se ilo joskus irtoaa. Aimo Tukiaiselle olen naureskellut jo kolmatta päivää.

Nämä todettuina mitä syvimmällä kunnioituksella sekä harakkaa että kuvanveistäjäprofessoria kohtaan.

Ihmisen kokoiset

Ystävä ehdottaa viikonlopputreffejä Sinebrychoffin taidemuseoon. Ajatus kuulostaa mukavalta, juuri sopivalta sunnuntai-iltapäivän piristykseltä.

Paikka on niin pieni, ettei museoähky iske. Katsastamme muutaman huoneellisen maisemia Provencesta. Suuri osa on sitä, mitä odottaa saattaa: romanttisia esityksiä paimenista, kalastajista ja oliivilehdoista. Venäläiset tsarkat - hopeiset ryyppykupit - vilkaisemme kohteliaisuudesta läpi ja suuntaamme yläkertaan ihmettelemään Sinebrychoffin suvun kotimuseota pompööseine salonkeineen, juhlavine muotokuvineen ja kullattuine tuoleineen, joiden ei kai ole tarkoituskaan olla mukavia.

Komeaa on, mutta ajatus moisen ylenpalttisuuden keskellä asumisesta tuntuu epätodelliselta, suorastaan kaamealta. Ja silti täällä on eletty; huoneisto on palautettu mahdollisimman lähelle 1910-luvun asuaan.

Ainoat ihmisen kokoiset sopet löytyvät syrjäisistä ikkunaerkkereistä, joihin mahtuu pikkuinen pöytä ja pari tuolia. Niihin voisi kuvitella pesiytyvänsä hyvän kirjan kanssa, pakenevansa villapeiton alle uhkaavan raskaita kristallikruunuja, tammikaappien veistettyjä kerubinkasvoja ja kymmenien maalattujen peruukkipäiden arvioivia katseita.

Lieneekö kyseessä sama vähemmän on enemmän-ilmiö kuin kotikemuissa - vaikka tilaa olisi riittämiin, kaikki päätyvät loppujen lopuksi sulloutumaan pieneen keittiöön? Ja että jaettu korvapuusti maistuu paremmalta kuin yksin syöty kokonainen (mikä pätee etenkin Cafe Esplanadin leipomuksiin)?

Samaa väriä

Aamukahvilla nautimme Ennio Morriconen mahtipontisista sävelistä ja kaupunkioravan puuhailusta ikkunan takaisessa aroniapensaassa. Musta, kiiltävä marja toisensa jälkeen poimitaan etukäpälien väliin. Ohuilla oksilla tasapainottelu näyttää haastavalta. Marjastaja on pulska, mutta pieni, ja sen korvatupsut ovat lyhyet. Kuluneen kesän poikanen.

Päivä ei valjenne tänäänkään.

Kavutessani koiran kanssa Vallikalliolle koko maailma on samaa väriä kuin oravan talvikarva. Kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Vesipisarat leijuvat kahden vaiheilla: ollako sumua vai sadetta?

Sauhuava kosteus

"Sitten tulee taas sadekausi. Sinne sauhuavan kosteuden ja synkkien pilvien mukaan katoaa vähäinen lumi ja ensijäät. Taas on järven aalto raskasmielinen ja nurmikon kenttä raiskatun näköinen. Vesiränneistä kuuluu ainainen pompotus."
-Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957).

Tänään päivälenkillä tunnelma oli kuin pilvisenä päivänä huhtikuussa. Tuoksukin oli sama: sulavaa lunta, kosteaa ruohoa ja märkiä puunrunkoja. Jos olisin yht'äkkiä pudonnut keskelle maisemaa vailla paikan ja ajan tajua, olisin arvelematta veikannut vuodenajaksi kevättä.

Allakka näyttää olevan sekaisin myös poroilla, vaikkei syysvasominen taida suoraan säistä johtuakaan.

- - -

Viime aikoina on muistunut mieleen, miten hyvää on vanha kunnon Apteekin salmiakki. Maun lisäksi sen hyviä puolia ovat rasian nostalgisen pieni koko ja se, että sitä ei löydy joka kaupan hyllyltä. Molemmat kun estävät herkun lappamisen kaksin käsin suuhun.

Hankittu rasia kyllä hupenee hävettävän nopeasti. Salmiakkihimo tekee syyntakeettomaksi, tiedättehän. Ja verenpainetta voi nostaa moni muukin asia.

Enon historia

Työpaikan sähköpostilistalla joku kyseli kirjansa perään.

Hei! Olenko lainannut jollekin Enon historian?

Vastausta ei kuulunut, mutta kymmenen minuutin kuluttua ilmoittautui kohtalotoveri.

Minä olen kadottanut Salme-tätini historian, ainakin kirjeet.

Se, että tietokone oli vähällä saada päälleen suullisen haaleaa kahvia, kertonee enemmän etätyöläisen marrashorroksen asteesta kuin kommentin suoranaisesta riemastuttavuudesta.

(Selitykseksi - vaikka selittäminen tapaa vesittää paremmankin vitsin - kerrottakoon, että Eno on äidin veljen lisäksi pohjoiskarjalainen kunta.)

Hämärässä

Kalliolainen Arlan sauna osoittautuu lempeän hämyiseksi höyrypesäksi, jota ei ole kiillotettu ja korjailtu liian kliiniseksi. Se kohisee muistoja ajalta, jolloin saunominen oli vielä naapureiden, tuttavien ja tuntemattomien kesken jaettu kokemus, jolloin samaa kamaria mahtui asuttamaan useampi sukupolvi, jolloin perheelle ei vielä tarvittu viittä huonetta, kahta televisiota ja omaa sähkösaunaa. Ei osattu tarvita.

Ei siitä niin kovin kauan ole.

Teräksisiä saunasankoja, suuri kiuas, betoniportaat ja puiset laverit. Seinällä samanlainen lämpömittari kuin mökkisaunassa viidensadan kilometrin päässä. Mieleen tulee muuan hämäläinen vesihoitola kuhneammeineen ja pellavakääreineen. Senkin perinteet ulottuvat 20-luvulle.

Myös kuppauksen voisi Arlassa tilata, kuulemma.

Mekin tulemme osaksi jaetun kokemuksen perinnettä, neljä naista tutustumassa lauteiden hämärässä jutellen ja naurahdellen, välillä pesuhuoneen puupenkeillä suklaantuoksuista kuorintavoidetta kummastellen. Rennonpehmeä olo jatkuu pukuhuoneessa ja hibiskusteen ääressä naapurikorttelissa.

Ulkona marraskuun pimeä ilta, sekin vaihteeksi lämmin ja lempeä.

Täysin epäsuhdassa

Marraskuisen aamun nuhruinen harmaus ei juuri kirkastunut Helsingin Sanomien yleisönosaston kirjoituksesta, jossa muistutettiin Suomen alati kiihtyvän tohtorituotannon olevan täysin epäsuhdassa tarjolla oleviin virkoihin ja työpaikkoihin nähden.

Esimerkiksi Helsingin yliopistossa auki ollutta tutkijanpaikkaa haki taannoin 252 ehdot täyttänyttä tohtoria, joiden hakemuksista 91 arvioitiin erinomaisiksi. Hakijoista kaksitoista valittiin kolmevuotiseen työsuhteeseen.

Tulevaisuudessa tohtorintutkintoja halutaan lisätä edelleen parillasadalla vuodessa, jolloin väitösten vuosittainen kokonaismäärä olisi noin 1600.

"Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen - kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla", kirjoittaa Suomen Akatemian tutkijatohtori Minna Eväsoja.

Tuntuu kieltämättä hätävarjelun liioittelulta huolehtia tulevaisuudestaan tohtorina, kun edessä on kolme vuotta tutkijakoulutusta ja valtava urakka, ennenkuin työ on edes esitarkastusasteella. Ja sitähän on jo nyt lottovoittajan asemassa, kun ei vähään aikaan tarvitse kitistä katkonaisen rahoituksen perään, taistella työllisyysbyrokratian tuulimyllyjä vastaan tai turvautua pätkätöihin aivan muilla aloilla. Se on hienoa, oikeasti. Ja yhä useammin työ tuottaa niitä kallisarvoisia hetkiä, joiden vuoksi tuntee olevansa juuri oikealla alalla.

Koska allekirjoittanut sattuu kuitenkin olemaan perusnaukujan luonteella varustettu pessimisti, synkempinä hetkinään tulee miettineeksi sitäkin, sahaako väitöskirjaa väsäämällä todella omaa työllistymisoksaansa. Onko humanistitohtorilla toivoa esimerkiksi tulevaisuudesta toimittajana, jos tutkijanvirkoja ei tultaisi hopealautasella tarjoamaankaan? Vai lyödäänkö hakemuksiin armotta leima "ylikoulutettu"?

Eihän se niin yksioikoista ole. Kuten ohjaajani tapaa tähdentää, omaan työllistymiseensä voi ja pitää vaikuttaa jo jatko-opiskelijana. Tulee julkaista ahkerasti, luoda verkostoja, näyttää naamaansa kaikenlaisilla kinkereillä ja puuhata mahdollisimman monessa mukana. Yhtälö tosin vaatii jonkinmoista organisointikykyä ottaen huomioon, että samalla pitäisi pystyä tuottamaan kansainvälisesti vertailukelpoinen tutkimus omasta erikoisalastaan, ja että tehokkaita työskentelytunteja mahtuu vuorokauteen rajallinen määrä.

Mutta sitä kai se on kaikilla aloilla.

Hetkittäin - varsinkin kaamosajan verottaessa voimia - iskee pelko, etten pysty enkä jaksa. En ole tarpeeksi ahkera, järjestelmällinen, tehokas, kunnianhimoinen, sumeilematon, kilpailuhenkinen enkä briljantti. Tunnen itseni jähmeäksi kilpikonnaksi jänisten joukossa. Ihmettelen, miksi ylipäänsä änkesin mukaan koko pudotuspeliin. Olisi tähän kai lahjakkaampia ja kovapintaisempiakin löytynyt.

Vaan leikkiin on lähdetty. Vapaaehtoisesti. Taannoisen seminaarin illanvietossa vanhemmat ja viisaammat totesivat, että kukaan ei ole painanut pyssyjä ohimoillemme ja pakottanut valitsemaan tutkijanuraa alalla, joka inhimillisestä kiinnostavuudestaan huolimatta ei ole markkinatalouden kannalta kovin tuottava. Toisaalta he myönsivät, että maailma on muuttunut ja kilpailu kiristynyt ajoista, jolloin heidän ikäpolvensa tuli vastaleivottuina tohtoreina työmarkkinoille.
- Silti. Olisi vain jaksettava uskoa itseensä ja tekemisiinsä.

Niinhän se on.

Itäisiä kuvia

Idän suunnalla majaileville tai reissaaville täten mainostettakoon: meneillään on maakuntaliiton ja kumppaneiden järjestämä elokuvaviikko, mikä tarkoittaa Pohjois-Karjalassa tuotettujen tai siitä kertovien elokuvien ilmaiskavalkadia. Näytökset pidetään Joensuussa elokuvateatterikeskus Tapiossa, joka on tiemmä pantu tyystin uuteen uskoon parin viime vuoden aikana.

Torstaina voi pistäytyä katsomassa vaikkapa karjalaissiirtolaisten kokemuksista kertovan Ryssänkirkkolaiset-dokumentin, jonka parissa allekirjoittanut kollegoineen räpelsi lähes puolitoista vuotta. Työläs, mutta kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus.

Kutsua Cannesiin ei, ihme kyllä, ole kuulunut.

Ollaan eläimiä

Pagistaanissa tulee harvemmin osallistuttua ansiokkaisiin Viikkovitosiin, mutta poikkeushan vahvistaa säännön.

1. Oletko kissa- vai koiraihminen? Miksi?

Koirat ja niiden logiikka ovat allekirjoittaneelle tutumpia ryömintäiästä lähtien. Elämässäni on kyllä pistäytynyt muuan kissa, joka sai minut kyseenalaistamaan ehdottomaksi olettamani koiraihmisyyteni ja koko määritelmien mielekkyyden.

Toisaalta sekin oli kissaksi varsin koiramainen yksilö.

2. Mitä kivaa on akvaariokaloissa?

Jos on kiinnostunut eläinten käyttäytymisestä, niin paljonkin - sillä edellytyksellä, että niille voi tarjota tarpeeksi tilaa ja lajinomaiset elinolot. Se taas vaatii sekä paneutumista että tietoa. Hiillyn aina, jos akvaariosta puhutaan pelkkänä sisustuselementtinä.

3. Mitä pidät eksoottisista kotieläimistä kuten boakäärmeistä tai isoista karvaisista hämähäkeistä?

Tämäkin riippuu hankinnan motiiveista ja siitä, mitä ihmisellä on eläimelle tarjota. Moni niin kutsutuista eksoottisista eläimistä ei suomalaiskodissa pärjää ilman erikoisjärjestelyjä ja omistajan huomattavaa harrastuneisuutta. Erikoisuudentavoittelijat ja kavereiden hämmästelyä kaipaavat voisivat hankkia iguaanin sijaan vaikkapa riikinkukon muotoisen valokuituvalaisimen.

Minullakin on ollut kunnia jakaa elämäni muun muassa sukkanauhakäärmeen, kesyrottien, laulusirkkojen, vuohien ja lukemattomien trooppisten eväkkäiden kanssa; niiden eksoottisuudesta nyt tiedä. Ja toisaalta - eikö kotieläimen hankkiminen ole aina enemmän tai vähemmän itsekäs valinta?

4. Mikä on mielestäsi kaikkein oudoin/jännin/hassuin kotieläin?

Miespuolinen Homo sapiens.

5. Onko sinulla kotieläintä/-eläimiä? Miksi?

On aina ollut ja luultavasti - toivottavasti - tulee aina olemaan. Kovin ilotonta olisi ihmiselo ilman muiden eläinlajien kumppanuutta.

Viisitoista vuotta

Eilen Joensuun kotiväki pääsi juomaan kaksinkertaiset kakkukahvit. Isänpäivän lisäksi vanhempieni residenssissä juhlittiin Otto-koiran 15-vuotispäiviä. Leikkimielisesti ihmisten ikään suhteutettuna* koiravanhus täytti peräti 105 vuotta.

Ottohan on virallisesti minun koirani, joka tuli taloon vanhemman narttukoiran Essin ottopojaksi. Sittemmin laumaan liittyi Oton puoliveli Aatu, ja Essin kuoltua veljeksistä tuli erottamattomat aina viime tammikuuhun saakka. Lähes samanikäiset urokset eivät ottaneet kertaakaan yhteen, mitä moni jaksoi ihmetellä.

Otollakin alkaa ikä painaa niin, että lähtö voi tulla koska tahansa. Se näyttää kuitenkin nauttivan elämästään niin paljon, ettei viimeistä palvelusta ole tarvinnut vielä miettiä.

*Väitetään, että yksi koiran vuosi vastaa ihmisen seitsemää.

Otto (Tanzara Catcher) marraskuussa 1991. Se osasi pitää puolensa alusta lähtien ehtien syödä itsensä kylläiseksi ennen muita.

Valaistui

Pasilan asemalla joku toivotti huomenta. Meni pari sekuntia, ennen kuin aamutokkuraiset aivot tunnistivat toivottajan niin ikään reissun päällä olevaksi virkanaiseksi. Aamukahviseura olikin enemmän kuin tervetullutta.

Lauantaina paluumatkalla Pohojammaan lakeudet näyttivät hyisen viimaisilta peltoaukeineen ja vinossa kenottavine latoineen. Hämärä tuli aikaisin.
- Me jourutaan lähtemähän, jos joku tähän tuloo, totesi ilman paikkalippua Kokkolasta junaan noussut nuorimies kaverilleen.

Leppävaaran asemalta kotiinpäin talsiessa kosteanpimeä ilta valaistui, kun vastaan käveli kaksi tuttua hahmoa. Pitkä mies ja pieni koira.

Löytyi

Urosvahvistuksen lukuisten levyjen joukosta löytyi marraskuisen torstain nostalgiapotku: Cyndi Lauperin kokoelma. Uusi aalto kantaa yhä!

"I had a fool's confidence
That the world had no boundaries
But instincts and common sense
Come in different quantities..."

Lukioikäisenä kuuntelin Lauperia rutisevista korvalappustereoista tehdessäni lumitöitä. Ramones oli puolestaan ehdotonta lehdenjakomusiikkia (sittemmin sitä tuli kuunneltua juttukeikoilla autossa, lehtialalla yhtä kaikki).

Huomisaamuna aivan liian varhain allekirjoittanut kipuaa Oulun junaan. Luvassa on pari päivää sitkeää seminaarivääntöä pohjoisen valkeassa kaupungissa, lauantai-iltana seitsemän tunnin matkanteon jälkeen kotiin. Pääkaupunkiseudussa on se harmillinen puoli, että se on niin kaukana joka paikasta. Silkkaa periferiaa!

Helppoja ja vaikeita

- Omituista, naureskelen miehelle keskiviikkoiltana kotiin palattuani. - Moni kai taantuu vanhempiensa kanssa mieleltään murrosikäiseksi, mutta minulla taantuminen näkyy myös nahassa.

Näkyy kuin näkyykin. Ihoni äityy aina vanhassa kotikaupungissa kukkimaan kuin viisitoistakesäisellä.

Paluumatkalla tuumailin ihmisten välistä kanssakäymistä ja sen ääneen lausumattomia rivienvälejä. Monesti niitä tulee pohdittua juuri omien vanhempien tapaamisen jälkeen ja peilattua sitten ihmissuhteisiin yleisemminkin. Jotkut perusjännitteet kun ovat ja pysyvät, vaikka sukupolvien välit jollain tapaa seestyvät ja tasoittuvatkin vuosien (ja vuosikymmenten) myötä.

Ei, en päätynyt mihinkään elämää suurempiin oivalluksiin. Mutta mietin noin ylipäänsä, miten tärkeää olisi oppia eräänlaista hyväntahtoista irrottautuneisuutta. En tarkoita sillä etäisyyttä tai välinpitämättömyyttä, vaan jonkinlaista kykyä nousta pikkuasioiden yläpuolelle tarttumatta jokaiseen sanaan tai äänensävyyn; sen lempeää tiedostamista, että me ihmiset olemme kömpelöitä ja loukkaamme toisiamme sekä tahallamme että varsinkin tahattomasti, ja että noiden kömpelyyksien herättämiin tunnetiloihin ei pitäisi jäädä kiinni. Ei ole kovin terveellistä juuttua vaalimaan omaan herkkään itseen osuneita todellisia tai kuviteltuja tölväyksiä ja muhittamalla muhittaa niitä itsesäälin ravinteikkaaksi kasvualustaksi.

On toki silloin tällöin nautinnollista tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja kaltoin kohdelluksi, mutta liian ahkerasti nuolluilla haavoilla on taipumus tulehtua. Vaaransa on siinäkin, että oman elämän epäkohdille oppii aina etsimään ulkopuolisen syntipukin. Ruikuttaminen on rasittavaa kuulijoille, mutta myös ruikuttajalle itselleen.

Uskokaa pois, tiedän mistä puhun.

Hieman ilmavamman suhtautumisen oppiminen helpottaisi kovasti kaikenlaista kommunikaatiota ja estäisi mieltä myrkyttävän kaunakuonan kasaantumista. Kenen iloksi tai hyödyksi lopultakaan koituu menneiden sanomisten ja tekemisten hautominen*? Tekeekö se kenenkään elämästä parempaa, omasta tai lähimmäisten?

Helppoja asioita oivaltaa, vaikeampia sisäistää. Paljon vaikeampia.

*Eri asia on selvittää itselleen, miten nuo menneet ovat kenties omaan mieleen ja elämään vaikuttaneet; ei niitä maton alle pidä lakaista, muttei ehkä asettaa hopeamaljassa sohvapöydällekään.

Osansa valinnut

Jälleen tervehdys Suomen itäiseltä laidalta. Teleporttasin itseni tänne halki mustavalkoisen maiseman ja riisipuuromaisen räntäpyryn, joka pohjoisempana vaihtui pöllyäväksi lumeksi. Ilma näyttää vääjäämättä lauhtuvan hilliten haaveita hiihtämisestä marraskuun puolella (liekö Etelä-Suomessa ylipäänsä toivoa päästä suksille ennen uutta vuotta?).

Huomenna on tutkijakoulun yhteiskinkerit, keskiviikkoaamuna suunta otetaan takaisin kotiin. Yhtälö tekee yli kymmenen tuntia matkustusta seitsemää seminaarituntia kohden, mutta itsepä etätyöläinen on osansa valinnut. Eikä näitä pikareissuja onneksi kovin usein ole.

Koisojen yö

Munakoiso (Solanum melongena), lainattu täältä.

Tuli hankittua vihanneslokeroon köllöttämään pari kaunista tarjousmunakoisoa, joille piti keksiä virka ennen ensi viikon kiireitä. Ratatouillea? Paistosta? Kastiketta?

Entinen appiukkoni tapasi tehdä mainituista vihanneksista jos jonkinlaista iranilaista herkkua, mutta edes summittaisia reseptejä en tullut kirjoittaneeksi ylös. Hyvä vinkki löytyi kuitenkin Kreikan suunnalta Pastanjauhajien kautta. Lämmin kiitos maukkaasta moussakaohjeesta! Näpertämistähän siinä riitti, mutta lopputulos ei työmäärää kysellyt.

Kutsu liittyä joukon jatkoksi Laulutupaan ilahdutti ja houkutteli, mutta päätin tällä kertaa jäädä kotiin itkettämään koisoja ja vastaanottamaan valtameren takaa palaavaa kolmasosaa Pagistaanin väestöstä. Valtakunnan pääluku on jälleen täysi, mikä täten tyytyväisyydellä ilmoitetaan.

Puoli vuosisataa?

Several different fish; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

YLE uutisoi tutkijoiden varoittavan, että nykymeno voi tyhjentää meret niin kaloista, äyriäisistä kuin merinisäkkäistäkin seuraavien 50 vuoden aikana. Aika hurjalta kuulostaa. Yhtä kaikki, uutisen mukaan lähes kolmannes meressä elävistä lajeista on jo lähes kadonnut. BBC kertoo tutkimuksesta tarkemmin.

Karmean tulevaisuudenkuvan toteutumista ei onneksi vielä pidetä väistämättömänä. Tilanteen arvioidaan kohentuvan nopeasti, mikäli liikakalastus ja saastuminen saadaan kuriin.

WWF:n suosituslistaan on linkitetty kaloista sekä elävänä että lautasella pitävässä Pagistaanissa aiemminkin, mutta kertaus ei tehne pahaa tässäkään asiassa.

Hehkuviiniä

The wine merchant; from Tacuinum Sanitatis, 15th c., Paris. A Feast for the Eyes.

Marinadi on näemmä ehtinyt avata glögikauden. Pagistaanissa on viikon päivät tuumailtu samaa, joten lienee aika pistää toimeksi ja hehkuviini hellalle.

Nyt marraskuussa voisi jo tehdä joulutorttujakin. Muuten kyllä jurnutan itsepäisesti vastaan varhaista joulusäntäilyä, johon ihmisriepuja tunnutaan usuttavan vuosi vuodelta aiemmin. Kaksi kuukautta tonttulauluja kassajonossa on ehdottomasti liikaa. Ne ehtivät kärsiä inflaation hyvän aikaa ennen toista adventtisunnuntaita (toisin kuin em. joulutortut ja glögi).

Mutta ei kai niitä missään vielä soitetakaan?

Olen aina pitänyt joulusta, mutta haluan viettää marraskuuni rauhassa, vaalia kaamosta, tassutella hämärässä villasukissa ja hakea kaupasta jokapäiväisen leipäni ilman joka puolelta päälle hyökyviä sähkökynttelikköjä, sarviaan heiluttelevia paristoporoja ja juopuneen näköisiä joulupukkeja made in Whereveritischeap.

- - -

Luulin aiemmin, että tämä oli vitsi tai uutisankka. Kaikkea sitä oppii, vaikkei edes vanhaksi eläisi.

Lebensraum

Olenpa ollut huomaavinani merkillisen ilmiön: muuton myötä lisääntynyt elintila - yksiöstä peräti kolmioon - tuntuu käänteisesti korreloivan päänsisäisen toimeliaisuuteni kanssa. Lieneekö asiaankuuluvan maailmantuskaisesta humanistiboheemista hyvää vauhtia kuoriutumassa elämän epäkohdat kaukosäätimellä poistava espoolaisporvari (jostain syystä päässä alkoi juuri soida tämä kappale)?

Ei kai nyt sentään. Ei kai.

Mutta kun nykyisin haluan pitää tauon töiden lomassa, voin siirtyä viereisiin huoneisiin, kuljeskella tovin, katsella jonkin aikaa ulos toisesta ikkunasta. Tuijottaa vaahteran oksalla keikkuvaa harakkaa aivojen lyödessä tyhjää. Yksiössä jaloittelumahdollisuutta ei ulos lähtemättä ollut. Silloin sitä jollain tapaa teki korvaavan siirtymäliikkeen tilasta toiseen korviensa välissä alkaen ajatella jotakin aivan muuta. Oli pakko, jos mieli ottaa vähän etäisyyttä käsillä olevaan tehtävään.

Niinpä seinien ollessa lähempänä toisiaan sitä tunsi jotenkin olevansa älyllisesti aktiivisempi, vaikka allekirjoittaneen älylliseksi luettava toiminta onkin lähinnä hassun tontun päämäärätöntä touhuamista satunnaisten ajatusten ja mielleyhtymien viidakossa (mitä joululahjatoiveisiin tulee, ottaisin mielelläni vastaan paitsi lisää keskittymiskykyä, myös kyvyn jäsennellympään, analyyttisempaan ajatteluun, sellaiseen jossa lähdetään pisteestä a ja päädytään kurinalaisesti päätellen pisteeseen b - tai toisaalta, antaa olla).

Ehkä kyseessä on ohimenevä, muutonjälkeinen uudelleenohjelmoitumis- ja latautumistila, jossa päänsisäinen kovalevy käy vielä säästövaihteella. Toivottavasti. Luulisin niin. Muussa tapauksessa joku voi vapaasti ryhtyä kyhäämään maallikkohypoteesia reviirin koon ja henkisen laiskistumisen välisestä yhteydestä.

Tekisin sen itse, mutta pelkään, etten tällä menolla tule kykenemään siihenkään.

- - -

Melkeinpä unohdin mainostaa: sotahistoriaan erikoistuneet kollegat pukkasivat ulos kirjan. Aiheesta pari sanaa myös toisaalla.