Kun vain selkänsä kääntää

Itäinen Joen kaupunki on viime vuosina kunnostautunut keskustan liikerakentamisessa. Vanha (puu)talo toisensa jälkeen on lanattu matalaksi lasi- ja betonikolossien tieltä, sikäli kun niitä on 70-luvun jäljiltä enää pystyssä ollut. Kaupunkikeskustasta on hyvää vauhtia tulossa kliininen, hajuton, mauton ja ehdottoman mieleenpainumaton.

Joulupäivän keskustakierros vanhassa kotikaupungissa paljasti jotain vielä karmeampaa. Vanhan teurastamon punatiiliset rakennukset Suvantosillan vieressä olivat vaihtuneet fallistiseen pytinkiin, johon tulee kuulemma arvokkaita näköala-asuntoja. Kaunis maisema Niinivaaralle peittyy lähes tyystin.

Asuntoja pitää toki rakentaa. Miksei myös joenrannan joutomaille. Mutta minkä vuoksi maisemallisesti herkän alueen uudisrakennukset eivät voi olla vaikkapa parikerroksisia, rantaa myötäileviä puutaloja? Mikä riivaa suunnittelijat ja päättäjät valitsemaan kaupungin keskeiselle paikalle kunnianosoituksen neuvostoliittolaiselle lähiörakentamiselle?

Mie vaan ihmettelen.

Jotakin aivan muuta

Guillermo del Toron viisto fantasiamaailma elokuvassa Pan's Labyrinth on jotakin aivan muuta kuin vaikkapa oxfordilaisherrojen J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin komeat, kirkasotsaiset ja hyvyyden voittoa rummuttavat luomukset. Fantasian synkän surrealistisuuden ylittää vain del Toron kuvaaman todellisuuden - Espanjan sisällissodan vuonna 1944* - raakuus ja julmuus.

Kaikessa verisyydessään elokuva on upea, maaginen rajankäynti kuvitellun ja todellisen välillä. Menkää ihmeessä katsomaan, mutta jättäkää Harry Potterista pitävät omat tai sukulaisten lapset kotiin. Viidentoista vuoden ikäraja ei ole yhtään liian vähän.

*Kuten arvoisa anonyymi ystävällisesti kommenteissa korjasi, kyse ei siis ollut enää virallisesta sisällisodasta, vaan sen jälkirettelöistä.

Rikolliset

Pagistaanin hallitus ilmaisee huolestumisensa Espoon kaupungin uudesta järjestyssäännöstä, joka - ymmärtääkseni - kieltää koirien kanssa liikkumisen kaupungin ylläpitämillä kuntoradoilla. Perusteena on muun muassa lenkkeilijöiden turvallisuus.

Itsekin kuntojuoksua harrastavana ymmärrän kyllä perusteet. Ja minua harmittaa, että ajattelemattomien koiranomistajien takia joutuvat kärsimään myös ne, jotka pitävät lemmikkinsä ihmisten ilmoilla hihnassa* ja siivoavat koirankääkäleet kiltisti pois kulkuväyliltä.

Emme ole karvaisen assistentin kanssa juurikaan kuntoratoja kuluttaneet, vaan pysyneet pikkupoluilla ja kevyen liikenteen väylillä. Mutta ongelmana vakioreitillämme on, että metsäsaarekkeelta toiselle sujuvasti siirtyäkseen on kuljettava parissa kohdassa pieni matka pururataa pitkin. Ilmeisesti meistä tulee paatuneita taparikollisia, koska metsäpoluistamme emme hevillä luovu.

Paitsi lumiseen aikaan (jos sellainen vielä tulee). Hoidetuille hiihtoladuille ei koirilla pitäisi olla asiaa. Eikä kyllä kaksijalkaisilla kävelijöilläkään, sen puoleen.

*Koirien irti pitäminen on kiperä juttu myös muiden nelijalkaisten kannalta. Pienikokoisen koiran omistajana saa aika ajoin kokea kauhunhetkiä, kun vastaan laukkaa pari poninkokoista irtokoiraa, jotka eivät ole edes väljästi tulkittuna omistajansa hallinnassa. Assistentti sitä paitsi edustaa jääräpäistä rotua, joka tarpeeksi ahtaalle joutuessaan unohtaa vaihtoehdon nimeltä antautuminen (kiitos vain teille, rakkaat pohjoisenglantilaiset kaivosmiehet, jotka halusitte kehittää myös koiratappeluihin sopivan yleisrodun). Dobermanni-bedlingtoninterrieri-ottelun väistämätöntä lopputulosta en halua edes ajatella.

Painoarvoa

Urosvahvistuksemme äiti teki lähes nelikymmenvuotisen työuran sairaanhoitajana - ilman ainoaakaan sairaslomapäivää.

Kun hän suosittelee lämpimästi Carmolis-yrttitippoja, alkaa sanoilla olla painoarvoa kaltaiseni luontaistuoteskeptikonkin korvissa. Ainakin liemessä on parempi tuoksu kuin Echinaforce-tipoissa, joita - myönnettäköön - löytyy myös Pagistaanin kaapista satunnaiskäytössä olevien magnesiumtablettien ja kalaöljykapselien vierestä.

Ei vara venettä kaada. Ja kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

- - -

Uskosta puheenollen, päivän pärskähdyksen tarjosi Timjamin lakoninen pohdiskelu pietarsaarelaisperheen ahdingosta.

Kirkasvalohoitoa

Suunnitelmissa oli käydä Pielisellä jouluongella, mutta kastemadot olivat maan roudattomuudesta huolimatta siirtyneet jo lapion ja rautakangen tavoittamattomiin, eikä pilkkitoukkia viitsitty lähteä vasiten kyliltä etsimään. Säilyipä joulurauha niin ahvenilla kuin madoillakin.

Ihmisille joulumieli löytyi hiljaisuudesta, pimeydestä, tähtitaivaasta, puusaunasta, hyvästä seurasta, glögistä ja kahden talouden herkkutarjoiluista. Juuri aatoksi ja joulupäiväksi maisemaan sateli pari senttiä uutta pakkaslunta, ja kaivattua kirkasvalohoitoa päästiin nauttimaan se muutama tunti, minkä kaamosaurinko taivaanrannan yläpuolella näyttäytyi. Tapaninpäivänä ilma lauhtui taas ja maailma muuttui tutun harmaaksi.

Mutta päivä se pitenee jo.

- - -

Joulupukki oli tuliaisissaan suorastaan holtiton, mikä ei, totuuden nimissä, ollut lainkaan oikeassa suhteessa allekirjoittaneen kiltteyteen. Mauri Kunnaksen Viikingit tulivat taloon peräti kahtena kappaleena, mikä kertoo läheisteni tuntevan minut ja mieltymykseni joltisenkin hyvin. Saimme siis urosvahvistuksen kanssa syventyä Berserkin Erkin, Torfinn Jollottajan ja muiden viikinkisotureiden saagoihin kumpikin omaan tahtiimme. Pagistaan suosittelee.

Valoisaa, lämmintä, rauhallista

Pagistaanin väki siirtynee huomenna joulunviettoon vapaana lainehtivan Pielisen rannalle. Lunta on Pohjois-Karjalassakin vain ohuen härmeen verran lämpötilan keikkuessa nollan kahta puolta.

Pimeydestä huolimatta valoisaa mieltä sekä lämmintä ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

"Adeste, fideles, laeti triumphantes;
Venite, venite in Bethlehem.
Natum videte Regem angelorum.

Venite adoremus, venite adoremus,
Venite adoremus, Dominum."

- Adeste Fideles (jostain syystä allekirjoittaneen ikisuosikki joululaulujen joukossa; englanniksi O Come, All Ye Faithful ja suomeksi Nyt riemuiten tänne).

Tuoksuva

Joulua tuoksuva hyasintti ehti aueta kokonaan ennen lähtöämme Itä-Suomeen. Sipuli puskee hiljakseen toista kukkavartta, joka hyvällä onnella tervehtii paluutamme tiistaina.

Myös joulutähti on tänä vuonna kaunis ja hyvätapainen. Viime jouluna ostamani yksilö diivaili pudottaen yksitellen lehtensä, vaikka hoidin sitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Pakkaan laiskasti, hajamielisenä ja aivan muita asioita ajatellen. Mitähän unohtaisin?

Arkihuolesi kaikki heitä

Eilen piti käydä hakemassa eräs kirja teologisen tiedekunnan kirjastosta Aleksanterinkadulta. Heti ulko-ovella nokkaan tulvahti tyrmäävän tanakka hehkuviinin aromi, joka tuntui täyttävän koko rakennuksen. Tuoksun sakeus sai arvailemaan, viettivätkö arvon jumaluusoppineet pikkujoulua vai Kaanaan häitä.

Pelkkään haisteluun ei tarvinnut tyytyä: glögiä tarjoili illemmalla myös Eufemia, jonka kotiin kokoontui kiitettävän kokoinen katras joululaulavaista väkeä. Joukossa oli jo monia tuttuja ja toisia, jotka paljastuivat vanhoiksi virtuaalitovereiksi. Tunnelma oli sanoinkuvaamattoman hieno, kiitos emännän, kaikkien osallistujien ja tietenkin maanmainion pianistimme.

Kotimatkalla hymyilytti ja hyräilytti yhä.

Samma på svenska

Aurinkoinen sää innosti eilen suuntaamaan päivälenkin uusiin maisemiin, jolloin ympäristöään tulee katseltua tavallista tarkemmin.

Tarkkuus on tosin suhteellista. Ainakin juostessa. Kun tolppaan kiinnitetyssä ilmoituksessa kerrottiin Ikäväen harrastustöiden näyttelystä, arvatkaa, mitä allekirjoittanut siinä luuli lukevan?

Lievää huvittuneisuutta aiheutti myös kadunnimikyltti pienen kujasen alussa. Se näytti samalta kuin muutkin, mutta siinä luki näin:

Hannelenheikintie
Samma på svenska

Pääkaupunkiseudun kaksikieliset kadunnimet ovat muutenkin mielenkiintoisia. Lintuvaarasta löytyy esimerkiksi Punatulkuntie-Domherrevägen ja naapurista Harakantie - Harakkavägen. Onko Skatavägen ollut jo käytössä muualla, vai miksei harakkaa ole katsottu tarpeelliseksi kääntää?

Vasara ja nauloja

Pagistaanin miespuolinen kansanosa edustaa sitä luovaa ja käsistään näppärää lajia, joka saattaisi hyvin tienata leipänsä puuseppänä (tosin kuvassa työn alla on muuton myötä tappioita kärsinyt ja telakalle joutunut Apollo 8, jos nyt muistan järjestysnumeron oikein). Kylpyhuoneemme muuttuu aika ajoin tilapäisverstaaksi, mikä ilmiön myönteisyydestä huolimatta aiheuttaa pieniä käytännön ongelmia.
- Öhöm.
- Mitä nyt?
- Pitäisi päästä vessaan. Niin että jos.
- Odota vähän, kerään nämä laudat pois. Varo, lattialla on purua. Ja metallilastuja.

Eilen mies teki taas tarveainelaskelmia ja pohti, mahtuuko hankittava puutavara ylipäänsä kylpyhuoneessa työstettäväksi. Tuumimmekin, miten hienoa olisi, jos kerrostaloyhtiöistä löytyisi yhteiset verstas- ja askartelutilat. Sellaiset, joita jokainen ikään, sukupuoleen ja taitoihin katsomatta saisi käyttää omiin värkkäilyihinsä jälkien siivoamisen ehdolla.

Itse asiassa kollektiiviverstaiden rakentamiseen voisi hyvin raottaa valtion kukkaroa. Vasaran, puukon ja puhdetöiden vaihtuminen kaukosäätimeen ja kanavasurffaukseen lienee jättänyt jälkeensä jonkinlaisen kulttuurimentaalisen toimintatyhjiön. Niinpä askartelutilojen myötä mielialalääke- ja terapiakulut saattaisivat lähteä tasaiseen laskuun. Töissä jaksaminen paranisi, kun virkahenkilö tietäisi pääsevänsä vapaa-ajalla rakentamaan kottaraisenpönttöjä kehityskaavioiden sijaan. Yhteisverstaat kohentaisivat myös kaupunkiasujien sosiaalista elämää. Naulaaminen ja poraaminen purkaisivat niin ikään aggressioita, jolloin kapakkanujakointi loppuisi ja perheiden elämä muuttuisi sopuisammaksi.

Pian Suomenniemellä asuisi onnellinen ja tasapainoinen kansa, joka pysyisi poissa pahanteosta käyttäen puukkojaan lajitovereiden sijasta puukauhojen vuoleskeluun. Sahausta ja vasaranpauketta säestäisivät iloinen rallatus ja riemunhihkaisut, joita silloin tällöin maustaisi terapeuttinen ärräpää jonkun surauttaessa sirkkelillä irti pari sormenpäätä. Mutta koska sairaanhoitajien ei tarvitsisi paikata tappeluvammoja, olisivat ensiapuklinikoiden jonot olemattomia ja sidetarvikevarasto* ehtymätön.

Ehkä käsi paketissa vuoroaan odottaville olisi jopa tarjolla kahvia ja tuoretta pullaa. Tarjoilu kustannettaisiin poliisille ja sosiaaliviranomaisille koituneista säästöistä.

*Sekä urosvahvistus että minä kävimme vuoden sisällä paikattavana Jorvissa pienten vapaa-ajan kolhujen vuoksi. Vuosi sitten marraskuussa minua parsittiin ja liimailtiin kokoon Tom ja Jerry-laastareilla valitellen, ettei muita ollut jäljellä. Kuluneena syksynä oli miehen vuoro saada sarjakuvalaastari nenänvarteensa.

Melkein talvinen

- Tityy, tityy, lauloi talitiainen aurinkoisen pakkasaamun kunniaksi. Muuten tunnelma olisikin ollut melkein talvinen.

Vajaateholla

Pikkujoulut houkuttelisivat kyllä kovasti. Jos ne olisivat kesäkuussa, poukkoilisin paikalle maanista puhtia täynnä tapaamaan vanhoja ja uusia verkkotuttuja. Mutta taitaa käydä niin, että tänä joulukuun lumettomana, pimeääkin pimeämpänä perjantaina jaksan korkeintaan hilautua saunaan ennen kaatumistani kotisohvalle torkkumaan.

Ja kun Kallio on niin kaukana. Galaksin toisella laidalla suorastaan.

Pagistaanin väki käy nyt kaikkinensa hieman vajaateholla. Kuvaavaa on, ettei nelijalkainen puolustusministerikään viitsi aamuisin nousta tervehtimään, mulkaisee vain synkästi sohvannurkastaan. Miehitystä miettivällä vihollisvaltiolla olisi nyt elämänsä tilaisuus, kun täällä vorritaan eteenpäin jähmeinä kuin kekomuurahaiset ensimmäisen hallayön jälkeen.

Mutta tonttulakit vinoon, te kynnelle kykenevät! Kyllä tämä tästä, kunhan vuosi vaihtuu, päivä alkaa pidetä ja toivon mukaan jossain vaiheessa satava lumi tuo tullessaan valoa ja hiihtoladut.

Apinain sukua

Kävin Wienissä ollessani vihdoin lyhennyttämässä hiuskuontaloani - toimi, jota silkkaa pihiyttäni lykkäsin viikkokaudet.

Maahanmuuttajakampaaja ei osannut englantia, enkä minä saksaa. Vimmatusti hymyillen ja elehtien pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen.
- Ja? kysyi nainen näyttäen suunnittelemaansa hiustenpituutta.
- Ja, vastasin minä.

Huomasin nauttivani toimituksesta enemmän kuin aikoihin. Apinain sukulaisena pidän kovasti hiusteni hipelöinnistä ja rapsutuksesta ja voin rentoutua sen myötä lähes unen partaalle. Useimmiten kohdalleni osuu kuitenkin se puhelias kampaaja, joka alkaa oitis pommittaa asiakastaan kysymyksillä säästä, lomasuunnitelmista, työnkuvasta ja elämän tarkoituksesta. Ihmisten kanssa jutteleminen on toki mukavaa, mutta välillä kampaajantuolissakin voi kokea hienoisia sosiaalisia paineita.

Tällä kertaa paineet ilmestyivät vasta lopuksi, kun en raaskinut kieltää innokasta kampaajaani föönaamasta, pöyhimästä ja lakkaamasta minua näyttelypuudelin näköiseksi. Se kun kuului hintaan. Ja!

Riemastukseni oli vilpitön, kun vertasin peilistä linnanjuhlakampaustani muuhun lomakostyymiini: vaelluskenkiin, farkkuihin ja säänkestävään kuoritakkiin.

- - -

Ääliömäisen käyttäytymisen asiantuntijana samaistuin kovin Veloenan toteamukseen: "Ääliöydessä on yksi hyvä puoli: se alkaa hihityttää. Mitä järkeä on itkeä puhelimenluuriin? Se tietysti, että piristyy tilanteen koomisuudesta."

Tosin harmillisen usein todellisten tai kuviteltujen kriisitilanteiden koomisuus valkenee vasta jälkikäteen, sitten, kun elämän melodraama on jo muutenkin vaihtunut tavanomaiseen B-luokan slapstick-kompurointiin.

Loputon uteliaisuus

Pistäydyin eilen urosvahvistuksen maallikkoseurana Suomen Alppikerhon kerhoillassa. Siellä kaksi suomalaiskaveria kertoi viime syksyn reissustaan Cho Oyulle, joka on 8201 metriä korkea vuori Himalajalla.

Koko vuorikiipeily on minusta mahdottoman mielenkiintoinen ilmiö sekä psykologian että historian näkökulmasta. Niin kauan, kun ihmisillä on tarpeeksi puuhaa ja vaivaa päivittäisessä elämisessään, toisarvoinen ja välitöntä hyötyä tuottamaton rehkintä saa olla. Mutta kun ruokaa, turvaa ja lämpöä riittää, osaa yksilöistä alkaa kovasti kiinnostaa, mitä naapurikukkulan takana on. Kun se on nähty, hakeudutaan kohti seuraavaa. Pian jo matkataan uusille mantereille, merenpohjaan, vuorenhuipuille, napajäätiköille ja avaruuteen. Haetaan uusia kokemuksia ja etsitään oman sietokyvyn rajoja, joita länsimainen, pulska nykyelämä harvemmin koettelee.

Lajimme loputtomassa uteliaisuudessa on jotakin aika liikuttavaa, vaikka jälki ei aina olekaan kovin kaunista katseltavaa.

Uteliaisuudessakin on monta alalajia. Kuulun itse niihin, jotka tutkivat maailmaa mielellään, mutta lähinnä horisontaalisesti liikkuen. Kumppanin silmissä puolestaan näkyy se pilke, jonka arvaan ennakoivan uusia, vertikaalisia reissusuunnitelmia. Saapa nähdä.

Here Today, Gone Tomorrow

Lomaltapaluun jälkeisiä käynnistymisyskähtelyjä hoitaa mitä parhaiten tämä Kriisipuurosta poimittu musikaalinen hömppämanteli.

Sukupuolesi?
New Girl In Town

Mikä on suurin unelmasi?
Today Your Love, Tomorrow The World

Mitä inhoat?
Sleeping Troubles

Millainen fiilis sinulla nyt on?
Teenage Lobotomy

Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
I'm Not Afraid Of Life

Mistä asioista pidät?
Howling At The Moon (Sha-La-La)

Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Every Time I Eat Vegetables It Makes Me Think Of You

Missä haluaisit olla?
Endless Vacation

Kuvaile elämää?
Here Today, Gone Tomorrow

Kuvaile itseäsi?
Outsider

Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
I Just Wanna Have Something To Do

Gabba Gabba Hey!

Unohtumaton

Mea sovitteli minunkin ajatukseni sanoiksi, mitä joulunaikaan tulee. Vuosi vuodelta vahvemmin näyttää siltä - vai kyynistynkö itse? - että oikeaa ja perinteistä joulun tunnelmaa kuuluisi havitella helmat korvissa ja luottokortti ojossa ostoksilla laukaten. Esimerkiksi aamun lehden etusivumainos julistaa, miten "unohtumaton joulupöytä" katetaan "kullalla paksulle hohtavalle satiinille painetulla" kankaalla, joka "tuo jouluun rehevää renessanssin henkeä". Kankaan metrihinta on 26,50 euroa. Siihen unohtumattomaan joulupöytään pitäisi tietenkin näprätä jos jonkinlaista lohisushia tuomaan unohtumatonta säväystä perinteisen herkkuvalikoiman rinnalle. Joulun unohtumattomat lahjat taas löytyvät toinen toistaan koreammista esitteistä ja naistenlehtien kavalkadeista.

Minkähän vuoksi juuri unohtumaton-sanaan törmää niin usein maalauksellisissa markkinointilauseissa? Ainakin minulle sanapari "unohtumaton joulu" tuo mieleen farssimaisen katastrofiketjun, jossa koira syö kinkun, kuusi ja pukki syttyvät palamaan ja joku perheenjäsenistä joutuu aattoillan päätteeksi umpilisäkkeen leikkaukseen. Kaaoksen, jolle vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua nauretaan makeasti.

Viikkokausien säntäilyn ja touhuamisen lopputuloksena voi myös unohtumaton jouluriita aattona, jolloin kaiken pitäisi olla täydellistä ja ihmisillä juhlamieli hyvä, lämmin, hellä. Ehkä odotusten kipinöistä syttynyt lanka palaa loppuun jo siitä, kun joku onneton pudottaa kinkunrasvaa sille sadan euron kultahohtoiselle pöytäliinalle (vaihtoehtoisesti riita seuraa jälkijättöisesti tammikuussa, kun unohtumattomat luottokorttilaskut lankeavat maksettaviksi).

Luulen kyllä, että kiiltokuvista ja nostalgian markkina-arvosta huolimatta aika harva lankeaa kuvittelemaan, että tavallisesta kerrostalojoulusta loihditaan hartiavoimin ostamalla se kolmenkymmenen hengen idyllinen kartanojuhla rekiretkineen ja metsästä haettuine kuusineen. Luulen, että useimmille meistä tämäkin joulunseutu on yhtä turvallisen unohtuvainen kuin ne aikaisemmatkin; kaamosarjen katkaiseva hengähdystuokio, jolloin katsotaan televisiosta joulurauhan julistus, palellaan hautausmaalla, syödään hiukan liikaa suolaista ja makeaa, luetaan lahjaksi saatu kirja, siivotaan neulasia ja siirrytään sitten helpotuksesta huokaisten kohti uutta vuotta.

No. Joskus se uusi juhlapöytäliinakin on toki paikallaan. Miksei sitten rehevän renessanssihenkinen, jos niikseen tulee. Eikä se lohisushikaan hullummalta kuulosta.

Jälkihiihtoa

Koska kulttuuriantropologian oppeja on aikanaan taottu kirjatolkulla humanistin kovaan päähän, katsoo hän asiakseen perehtyä ennakkoluulottomasti ihmiseläimen käyttäytymiseen mitä erilaisimmissa tilanteissa.

Otetaan esimerkiksi hiihtokeskuksissa tavattava ilmiö nimeltä afterski, jonka valveutunut humanisti luokittelee oitis kollektiiviseksi eloonjäämisriitiksi, eräänlaiseksi selviytymisjuhlaksi yksilöiden huomatessa olevansa vastoin odotuksiaan yhä hengissä. Kun laskettelurinteet hämärän tullen suljetaan, topattu lauma suuntaa monoissaan lähimpään baariin, jossa jyskyttää jo sanoinkuvaamaton, saksankielinen alppidiskohumppa. Tyhjään vatsaan nopeasti nautitun glühweinin, Jägermeisterin ja oluen vaikutus on välitön ja huomattava. Nauttimista seuraava hyppiminen ja mölinä muistuttavat joukkohypnoosia.

Yhtä nopea ja huomattava ilmiö on riittiä seuraava laskuhumala, jonka lieveilmiöiden seuraaminen on yhtä lailla antropologisesti antoisaa.

Paitsi jos on - selvittyään vastoin odotuksiaan hengissä kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsevista alppijäätikkörinteistä, lumidyyneistä, nollaa lähentelevästä näkyvyydestä ja vaakasuoraan pyryttävästä jäänsekaisesta lumesta - siirtynyt puolivahingossa tarkkailevasta osallistuvaan havainnointiin.

- - -

Koska pidän itseäni luonnonystävänä ja yritän kompastella eteenpäin edes satunnaisen ympäristötietoisesti, en ole voinut olla tuntematta hienoista syyllisyyttä sunnuntailasketteluharrastuksestani. Tuntureiden parturoidut kupeet etenkin sulan maan aikaan saavat miettimään, millaisen hinnan huvittelustaan maksattaa ja kenellä.

Alppimaisemissa rinteet näyttävät sen sijaan sulautuvan muihin maastonmuotoihin. Hiihtokeskusten, hissien ja lasketteluturismin ympäristörasitukset ovat tosiasia, mutta vuoriston valtavissa mittasuhteissa ihmisen elämyshakuisuuden jäljet jäävät vähäisemmiksi kuin avaranlaakeassa tunturimaisemassa.

Vai tuntuuko se vain siltä, kun ne eivät ole omalla takapihalla?

Hevoisillaan ja ratsuillaan

Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun naytoksiin on turha pyrkiytya ilman varausta kuukausia etukateen. Hevosharrastajalle - etenkin niille, jotka ovat joskus itse kouluttaneet hevosia - jopa mielenkiintoisempaa katsottavaa tarjoavat kuitenkin koulun aamuharjoitukset. Tosin niihinkin saa varautua jonottamaan tovin 12 euron paasymaksun lisaksi.

Caprioleja, levadeja ja muita kuuluisimpia suorituksia* treeneissa harvemmin nakee, mutta sitakin hartaampaa perusasioiden hiomista. Varsinkin nuorten, viela teraksenharmaiden hevosten (valkoiset lipizzanhevoset syntyvat mustina ja vaalenevat ian myota) opettamista oli kiintoisa seurata; ratsuttajien karsivallisyys varsojen kanssa nayttaa rajattomalta. Vaikka espanjalainen ratsastuskoulu edustaakin eurooppalaisen ratsastuksen jaykimpia perinteita kooten hevoset ratsastajan alle tiiviiksi paketeiksi, elaimet ovat tyoskennellessaan rennon ja tyytyvaisen oloisia. Ei touhusta muuten mitaan tulisikaan.

Kovin luonnonmukaista hevosenelamaa nelijalkaiset tahdet eivat kylla paase viettamaan - niin koulu kuin tallitkin ovat aivan Wienin sydamessa, jossa ei ulkoiluaitauksia nae.

*Osalla Espanjalaisen ratsastuskoulun naytosliikkeista on sotaisa historia: potkut ja hypyt ovat jaanteita ajalta, jolloin hevosia kaytettiin lahitaisteluissa. Tavallisessa nykykouluratsastuksessa niita ei harrasteta.

Lienee viisainta

Kelpo turisti on tehnyt, kuten kannattaakin tehda, jos aikaa kaupungissa on vain puolitoista paivaa: sulkenut korvansa museoiden ja muiden perusnahtavyyksien seireeninhuudoilta (nahtavyys kuulostaa jo sanana epailyttavan velvoittavalta) ja kuljeskellut paamaaratta pitkin poikin pistaen nenansa sinne, minne milloinkin mieli sattuu tekemaan.

Lisaksi mainittu matkailija on syonyt itsensa lapi parien perinteisten joulumarkkinoiden, joista toiset olivat suuret, laskelmoidut ja jokseenkin kalseat, toiset pienet, tunnelmaltaan tiiviit ja viihtyisat. Joulukraasa saa minun puolestani olla, mutta mita edustavimmalla suomalaisella tautiperimalla varustettuna lienee viisainta olla koskaan muuttamatta Itavaltaan. Nama uppopaistavat kaiken mahdollisen rasvassa ja mita eivat paista, kyllastavat sokerilla. Parhaassa tapauksessa molemmat yhdistetaan. Palan painikkeeksi olutta tai gluhweinia, jawohl!

Se olisi lyhyt, mutta sitakin irstaampi elama.

Mieluummin ei

Urosvahvistuksen serkkupoika yllätti niin itsensä, perheensä kuin sukunsakin antamalla kahden päivän varoitusajalla aiheen ylioppilasjuhliin. Niinpä lauantaina tuli pitkästä aikaa istuttua kuuntelemassa rehtorin puhetta sekä laulettua Gaudeamus igituria (taas kerran mietin, että ennen juhlat päättäviä yhteislauluja pitäisi ehdottomasti pitää kollektiivinen äänenavaus: tunnin hiljaa istumisen jälkeen yllätetyistä äänihuulista irtoaa vain hiiren vikinää, joka tuntuu kaikkea muuta kuin juhlavalta).

Vielä samaksi illaksi kävi kulku Tampereelle, jossa vieraanvarainen Hervannan klaani kestitsi Pagistaanin kansaa ylenpalttisesti niin ruoan, juoman kuin seuran laadunkin puolesta. Nukkumaan kaaduttiin joskus aamuneljältä kohtalaisen selväpäisinä; allekirjoittanut otti visusti opikseen edellisistä kemuista.

Tänään karvainen assistentti jäi kunnioittamaan mainittua residenssiä läsnäolollaan viikon ajan. Rinkka on pakattu ja ajatukset suunnattu kohti Virkahenkilön Virallista Vuosilomaa. Seuraava elonmerkki Pagistaaniin tipahtaa kukaties wieniläishostellin päätteeltä, jos on tipahtaakseen. Keskiviikkona suunta käy junalla Tiroliin, jonne toivon mukaan ehättävät omia teitään myös urosvahvistus kollegoineen sekä suksipussi.

Pöyristyttävän pinnalliselta kuulostaa allekirjoittaneen toivomus, ettei ilmastonmuutos ole ehtinyt viedä kaikkea lunta Alppien rinteiltä. Moisesta tekopyhyydestä sietäisi saada niskaansa pienehkö laviini.

Mutta mieluummin ei.

Ensimmäinen

Pablo Picasson näkemys Don Quijotesta on lainattu täältä.

Eilen istuimme kouluaikaisen ystävän kanssa keittiönpöydän ääressä alun neljättä tuntia laittamassa maailman asioita järjestykseen (ja ehdimme vasta päästä vauhtiin). Mainittu ystävä kuuluu siihen korvaamattomaan ja harvinaiseen lajiin, jonka kanssa voi aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, olipa aikaa kulunut viikko tai viisi vuotta.

Keitto- ja omenapiirakkaistuntomme taisi pöyhiä joitakin muistisedimenttejä, koska tänään uimahallissa mieleen nousi jos jonkinlaisia takaumia yläasteen ja lukion ajoilta. Noloja, huvittavia ja liikuttaviakin.

Mietin sitä, miten lapsena ja nuorena kuvittelee kaiken maailmassa olevan uutta siksi, että itse hoksaa sen ensimmäistä kertaa. Tiedostamattomalla, aseistariisuvan vilpittömällä itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa nuoren ihmisolennon tehdessä löytöretkiään. Sitä luulee olevansa ensimmäinen, joka keksii Ismo Alangon tekevän hyvää musiikkia, tai ensimmäinen, joka kituu alemmuudentunteiden tai sydänsurujen kourissa tai huokailee alakuloisena kaiken katoavaisuutta. Maailman lukuisia vääryyksiä ja epäkohtia ei varmasti kukaan ole nähnyt - tai ainakaan samalla tavoin syvällisesti tajunnut - aiemmin. Hei, nää on ihan oikeesti tärkeitä juttuja! Kuunnelkaa nyt!

Voi nuoria Werthereitä.

Suuri osa niin kutsutun elämänkokemuksen karttumisesta taitaakin olla oman egon vääjäämätöntä suhteutumista muuhun todellisuuteen. On sekä nolostuttavaa että rauhoittavaa tajuta oma ennalta-arvattavuutensa ihmislajin edustajana. On samaan aikaan lohdullista ja lannistavaa ymmärtää, että jokaisen kuohuttavan tunteen on joku kokenut jossain aiemminkin, ja ettei yksilöiden kiistämätön ainutlaatuisuus väistämättä takaa erityisen merkillepantavaa omaperäisyyttä ajatusten ja ideoiden tasolla (jos kaipaatte todisteita, lukekaa vaikkapa tämä kirjoitus uudestaan).

Silti sitä kaikessa hiljaisuudessa toivoo, että suhteellisuudentajun kasvamisesta - aikuistumisesta? - huolimatta välttyisi krooniselta kyynistymiseltä ja ihmettelemiseen väsymiseltä; että pystyisi hamaan hautaan saakka säilyttämään edes jotakin viisitoistavuotiaan kyvystä nähdä, innostua, välittää ja tuntea, vaikkei joka barrikadille enää nousisikaan näkemyksiään julistamaan.

Siihen ei väärinymmärrettyä neroutta tarvita. Keskinkertaisuus riittää mainiosti. Onneksi.

Tuplaturhakkeet

Vuoden turhakkeeksi on valittu tuplapuhelinluettelot, joita Pagistaanissakin on aika ajoin manailtu. Muita kärkisijoja pitivät suodatinpusseihin valmiiksi pakattu kahvi sekä täysin käsittämättömältä kuulostava pottaharjoitteluvaippa, joka märkänä pysyessään saa potalla istumisen tuntumaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Voi elämän kevät.

Tyhjä pesä

Syksyn mittaan hitaasti, mutta varmasti aikuistuneet jänisveljekset ovat lähteneet kotikolostaan maailmalle. Ensimmäisen ristiturpaerän kohdemaita ovat tiettävästi Nepal, Mongolia ja Palestiina.

Hyvää matkaa! Toivottavasti jänöistä on vastaanottajilleen ainakin yhtä paljon iloa kuin tekijälleen, joka alkoi varovaisesti uskoa kykenevänsä saamaan puikoilla ja langalla aikaan muutakin kuin villaisia kriisipesäkkeitä ja hiljaisuudessa haudattuja suurhankkeita, joiden mitoitus ei ole ollut missään suhteessa neulojan kärsivällisyyteen tai kokeneisuuteen.

Tyhjän pesän haikeutta lievittämään löytyi eilisen illanvieton myötä uusi viiraus. Kaikki kunnia perinteiselle huovutukselle; tuskin mikään on yhtä terapeuttista puuhaa. Mutta sisäsiisti neulahuovutus päihittää vesihuovutuksen ainakin kerrostaloasunnoissa, joiden pesu- tai keittotiloja ei ole suunniteltu mahdollisia lampaanvillavuoria ja suopavesitulvia silmällä pitäen.

Kokeilematta ei uskoisi, miten syvää tyydytystä tuottaa villatupon tökkiminen neulalla. Ihminen nauttii loppujen lopuksi aika pienistä asioista.

Erimielisyyttä

Angel & devil vying for the soul of a man. After a miniature in an English manuscript, 14th century. Medieval Macabre.

Psyykelläni ja fysiikallani on erimielisyyttä eräästä kiistattoman tärkeästä asiasta. Olen muistavinani, että näihin aikoihin vuodesta asiasta on väännetty peistä ennenkin. Joskus on jouduttu turvautumaan jopa kemialliseen sodankäyntiin, mitä kuitenkin yritän välttää viimeiseen asti.

Minä olen sitä mieltä, että yöt ovat nukkumista varten. Päivällä pysytään visusti hereillä ja tehdään virkeänä töitä. Käydään välillä oikeaoppisesti ulkoilemassa, syödään hyvin ja säännöllisesti, yritetään välttää liiallista kofeiininsaantia ja huolestuttavien tai mieltä muuten kiihdyttävien asioiden ajattelemista varsinkin illansuussa.

Ei pitäisi olla mitään valittamista.

Mutta itsepäinen kroppani väittää, että päivä olisi sopivampaa aikaa nukkumiseen. Yön voi mainiosti käyttää kattoon tuijotteluun, torkahteluun, heräilyyn ja tyynyn pelmuttamiseen mukavamman asennon löytämiseksi. Puhumattakaan sen pohtimisesta, miten seuraava(kin) päivä tulee menemään niin kutsutusti hyväntekeväisyyteen ja puolitehoiseen sanojen pyörittelyyn, jonka luonnollisena seurauksena tulee olemaan yleinen levottomuus ja tyytymättömyys omiin aikaansaannoksiin, mikä puolestaan johtaa ympyrän sulkeutumiseen ja kattoon tuijotteluun myös seuraavana yönä.

Kyse ei ole asenneongelmasta, ei minkään valtakunnan syysvastaisuudesta eikä myöskään kaamosmasennuksesta (jonka yleistymisen uskon johtuvan ennen muuta siitä, että hektinen nyky-yhteiskunta ei enää anna ihmiseläinten elää muun pohjoisen luonnon rytmissä). Minulla ei ole kerrassaan mitään henkilökohtaista marraskuuta tai pimeyttä vastaan. Sitä paitsi pidän työstäni. Ihmissuhteet ovat varsin mukavalla tolalla. Viihdyn elämässäni kaikkinensa hyvin.

Mutta vielä paremmin viihtyisin, jos saisin pidettyä silmäni auki päivällä ja kiinni yöllä.

Rauhankyyhkyt

Ritan havainnot kotikulmiensa lintuporukoista toivat mieleen muiston Moskovasta lähes yhdeksän vuoden takaa. Voi olla, että olen asiaa kummastellut täällä aiemminkin - jos, niin pahoittelen toistoa.

Opiskelija-asuntolamme vieressä oli toinen korkea kerrostalo. Sen katolla toistui joka päivä merkillinen näytelmä. Joku päästi ilmaan muutaman kymmenen valkoisen kyyhkyn parven, joka alkoi kiertää rakennusta. Välillä linnuille heilutettiin katolta kepin nenään kiinnitettyä kangaspalasta, jolloin ne joko vaihtoivat suuntaa tai palasivat heiluttajan luokse.

Joku siis piti kyyhkyslakkaa moskovalaisen tornitalon katolla. Ehkä hän ajatteli lyövänsä rahoiksi, jos Venäjä postilaitos mukaan lukien joskus suistuisi anarkiaan.

Mielenkiintoista oli lintujen ohjaileminen lippua heiluttamalla. Suomen Viestikyyhky-yhdistyksenkään sivuilta ei löydy lisävalaistusta asiaan. Siellä tosin kerrotaan, että viestikyyhkyjä käytetään yhä puolustusvoimien tiedustelutehtäviin eri maissa. Kukaties meidänkin siivekkäät naapurimme olivat armeijan palveluksessa.

Varsinaiset rauhankyyhkyt.

Kauniita ne kyllä olivat, valkoiset linnut sinistä taivasta vasten.

"There is meaning in the various colors of doves. The red dove rules over all the others and brings the other doves into the dovecot. The song of the dove is mournful. Doves fly in flocks and continually kiss; they have twin young. It sits on water so that it can see the reflection of the hawk, which it can then avoid. The dove lacks gall, and nests in holes in rocks. It does not eat corpses or live by plunder, but instead gathers the best seeds." Koninklijke Bibliotheek, KB, KA 16, Folio 81v. Medieval Bestiary.

Lumi on jo peittänyt

Leppävaaran asematunnelissa trumpetistimies soitti "Varpusta jouluaamuna".

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa

Ainakin huumorintaju taisi soittajalla olla kohdallaan.

Sangen sympaattista ja virkistävää lounasseuraa kosteaan maanantaiharmauteen tarjosi kulutusasiantuntijamme Marinadi alias Mari Koo. Ensimmäistä kertaa istuimme nokakkain, vaikka molempien juuret ovat samassa pitäjässä, ja muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy.

On muuten aina yhtä mukava kuulla muidenkin sanovan mie ja sie. Kai meissä kaikissa asuu pieni paikallispatriootti.

Piparkakkupiispa

Sisko lähetti linkin.

Karvalakkimalli

Ystävän tulemiksi ja vähän nimipäivääkin juhlistamaan väsäsin eilen köyhän naisen lähikauppaversion tiramisusta. Tässä ei ole mascarpone-juustoa sen enempää kuin savoyardi-keksejäkään. Manteliliköörin puuttuminen harmitti hiukan, mutta huh hah hei, pullon pohjalta löytyi rommitilkka.

Ohje on oma sovellukseni eri lähteistä. Jos haluaa vähän fiinimpää lusikoitavaa, voi tiramisun ohjetta käydä kurkkimassa vaikkapa Pastanjauhajilta.

Tiramisun karvalakkimalli

Pohja:
4 kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
1 dl perunajauhoa
1/2 dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Kostutukseen:
1 dl vahvaa kahvia
3 rkl rommia

Täyte:
2,5 dl Creme Vanillaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa (itse käytin 13-prosenttista Violaa)
0,5 dl tomusokeria

Tee kääretorttupohja ja paista sitä leivinpaperilla vuoratussa uunipannussa n. 10 minuuttia 200 asteessa. Vatkaa Creme Vanilla ja sekoita siihen tuorejuusto ja tomusokeri.

Irrota jäähtynyt pohja leivinpaperista ja leikkaa kahtia. Laita toinen puolisko tarjoiluastiaan - pitkänomainen, vuokamainen astia sopii hyvin - ja kostuta se kahvin ja rommin seoksella. Levitä sen päälle puolet täytteestä. Laita toinen pohjanpuolikas täytteen päälle ja toista sama. Anna vetäytyä ainakin muutama tunti jääkaapissa. Ennen tarjoilua sihtaa päälle kaakaojauhetta.

Koemaistajat tuntuivat tyytyväisiltä lopputulokseen, tosin ilta oli jälkiruokaan päästessä jo kohtalaisen pitkällä.

Vaarassa kuihtua

Tämän päivän Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla erikoislääkäri Pirjo Lindfors pohtii, pitäisikö Suomeen palkata niin sanotuista kehitysmaista asiantuntijoita, jotka auttaisivat meitä löytämään kadottamamme yhteisöllisyyden.

Pidän ajatuksesta. Se tuo uutta näkökulmaa ja sisältöä kehitysyhteistyöhön, joka perinteisesti - ja tässä hieman kärjistetysti - on mielletty yksisuuntaisiksi armopaloiksi meiltä rikkailta ja hyvinvoivilta (sic!) köyhille reppanoille.

"Kulttuurimme on vaarassa kuihtua yltiöyksilöllisyyteen ja yksinäisyyteen.
Yhteisöllisyyden puutteesta on tullut yksi aikamme suurimpia sairastuttajia. Perintötekijämme eivät ole muuttuneet kulttuurisen muutoksen tahdissa, eikä elimistömme ole sopeutunut yksinäisyyteen", Lindfors kirjoittaa.

Kartoista toisaalla

"Miehet ja jotkut naiset metsästävät lumessa kuten tässä näkyy." (Carta Marina ja sen selitys 1539. Karttakeskus, Helsinki 1993).

Kartoista, maantieteestä ja menneen maailman kuvista kiinnostuneille tiedoksi, että Historian siivet havisevat tarinaa Pohjolan ensimmäisestä seikkaperäisestä kartasta sekä Sederholmin talon hienosta karttanäyttelystä.

Pagistaanin edustajisto pistäytyi viimeksi mainitussa pari viikkoa sitten huomaten varautuneensa paljon suppeampaan tarjontaan ja lyhyempään näyttelyvisiittiin. Nälkä alkoi kirjaimellisesti haitata näköä saaden merihirviötkin näyttämään paistetuilta kuhilta.

Menkää siis, mutta atrioikaa ensin.

Kuka siellä?

Ei sillä, että älyni loisto kirkkaimmillaankaan riittäisi häikäisemään edes kontiaista, mutta viime aikoina aivotoimintani on alkanut yhä enemmän muistuttaa posteljooni Petshkinin ja naakan kuuluisaa keskustelua.

"Ja nyt saapuu posteljooni Petshkin. Hän koputtaa oveen ja sisältä kuuluu:
- Kuka siellä?
Hän sanoo:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Naakka kysyy toistamiseen:
- Kuka siellä?
Posteljooni sanoo toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Mutta kukaan ei tule avaamaan. Posteljooni koputtaa uudestaan, ja taas kuuluu:
- Kuka siellä? Kuka siellä on?
- No eipä juuri kukaan. Minä täällä olen, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Ja tätä jatkuu kaiken päivää.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Lopulta posteljoonia alkoi heikottaa. Hän oli ihan näännyksissä. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:
- Kuka siellä?
Johon naakka vastasi:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Petshkin kysyi toistamiseen:
- Kuka siellä?
Ja naakka vastasi toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen."

-Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, Pjos i Kot), 1974.

Tarvinneeko sanoa enempää. Paitsi että lakisääteinen kuuden päivän vuosilomani alkaa puolentoista viikon päästä (ja että se tulee kieltämättä tarpeeseen, vaikka jatko-opintojen vääntäminen ja kaikenkirjava sivutoiminen kirjoittelu eivät oikealta työltä aina tunnukaan). Ehkä posteljooni kestää siihen saakka.

Kop-kop.

Jokaisella on hetkensä

Joulutorttuja rakastava urosvahvistus haikailee aamukahvilla herkkujensa perään. Minä tuumailen, ettei torttuja kai joka päivä tarvitse olla. Vastahan niitä viikonloppuna syötiin.
- Mutta joulutorttu sijaitsee ravintoketjun huipulla, perustelee mies.
Tajuan toki rakkaan elämänkumppanini tarkoittavan jotakin ravintopyramidin tapaista. Räjähdän silti armottomaan nauruun kuvitellessani jättikokoista, meritähtimäisesti matavaa lihansyöjätorttua, joka vaanii lähimetsässä varomattomia lenkkeilijöitä.

Evakkokuormassa Karjalasta tuotuihin, äidin verhoilemiin nojatuoleihin pitää muuton jäljiltä kiinnittää käsinojat. Koska olen onnistunut hukkaamaan toisen tuolin ruuvit maailman turuille, mainitsen illalla pistäytyväni seuraavana päivänä rautakaupassa.
- Ruuvien pituus on kahdeksan senttiä, eli 80 millimetriä, muistuttaa mies.
Naurahdan ylemmyydentuntoisesti; ei humanistiakaan sentään mittayksiköissä tarvitse opastaa.
- Eli nolla pilkku kahdeksan metriä, jatkan hieman ivalliseen sävyyn.

Kyllä tappajatorttu silti 80-senttisen ruuvin päihittää, sano.

Sitä sumeammin

Hurina kirjoittaa eri tavoista, joilla toista ihmistä voi katsoa: kriittisesti ja arvioivasti tai välittäen ja avoimena sille, mitä toinen omimmillaan on.

"Arvioivat katseet ovat pelottavia. Niissä ihminen katsoo itse asiassa itseään ja omia toiveitaan ja pelkojaan heijastellen niitä toisen ihmisen kautta. Mitä tuo toinen on minulle? Mitä hän voisi antaa minulle? Onko hän sellainen kuin minä haluan, kuin minä vaadin."

Samankaltaisia asioita olen minäkin aika ajoin miettinyt, pohtinut muun muassa itsekriittisyyden vaikutusta siihen, millaisin silmin lähimmäistään katsoo. Aiemmin sitä kai ajatteli, että perfektionismin pirulliset vaatimukset kohdistuvat vain itseen, eivät muihin. Ajatteli siitäkin huolimatta, että aina sanotaan armollisuuden muita kohtaan edellyttävän armollisuutta itselleen.

Huomaan sen ehkä selvimmin, kun katson omaa elämääni taaksepäin. Joistakin elämänvaiheista alkaa olla jo niin kauan, että syy- ja seuraussuhteet näyttäytyvät kirkkaampina tunnekuonan kuluttua pois. Niitä voi tarkastella ja käännellä tyynesti, nostaa hetkeksi nykyisyyttä vasten, tehdä uusia oivalluksia.

Lieneekö se yksi iän karttumisen siunauksista?

Yhtä kaikki olen vähitellen tajunnut, että mitä enemmän itseltäni vaadin ja mitä tyytymättömämpi olen omaan elämänsuoritukseeni, sitä sumeammin todella näen ihmiset, tuntemattomat siinä missä kaikkein lähimpäni. Kanssakulkijoista tulee epämääräisen, kohdettaan hakevan ärtymykseni ja huolieni heijastuspintoja, enkä enää osaa katsoa heitä sillä inhimillisellä ymmärryksellä ja rakkaudella*, joka on kylmän kriittisyyden kääntöpuoli. Katson heitä oman, sisäänpäin kiertyneen ahdistukseni läpi, eikä sen kapeampaa katsantoa ole.

Tuskallista - mutta myös tervettä - on se, että nykyisin sen jo tiedostaa. Tuskallista siksi, että tajuaa itsekeskeisyydessään lastaavansa naurettavia odotuksia niiden niskoille, joista välittää eniten. Tervettä siksi, että tiedostamisen myötä voi tehdä välittömän korjausliikkeen, venyttää pipoaan väljemmäksi, syödä leivoksen, tehdä muutaman jenkkahypyn ja muistaa, että elämä on paitsi tragediaa ja draamaa, myös kerrassaan koominen ja hilpeä esitys, usein vieläpä kaikkia yhtä aikaa (siksipä Chaplin olikin nero).

Voi myös palauttaa pikaisesti mieleensä, mitä voi seurata, jos korjausliikkeen jättää tekemättä.

Sitten voi taas opetella katsomaan lähimmäisiään sellaisina kuin he ovat; itsenäisinä olentoina omine piirteineen, kolhuineen ja omituisuuksineen. Raivostuttavina ja rakastettavina, epätäydellisyydessään täydellisinä.

Ja itseään myös. Ehdottomasti myös itseään.

*Mitähän kertoo sekin, että rakkaus-sanan käyttäminen tuntuu minusta niin mahtipontiselta, inflaation syömältä klisheeltä, amerikkalaisten self help-oppaiden maailmojasyleilevältä hattaralta; kaipaus soi kauniimpana totta vieköön. Tätäkin olisi ehkä syytä tykönään mietiskellä.

Mikähän

Mikähän tekee linnun jäljistä sellaisia, että niitä ei voi katsoa tulematta paremmalle tuulelle lähtötilanteesta riippumatta?

Pienestä se ilo joskus irtoaa. Aimo Tukiaiselle olen naureskellut jo kolmatta päivää.

Nämä todettuina mitä syvimmällä kunnioituksella sekä harakkaa että kuvanveistäjäprofessoria kohtaan.

Ihmisen kokoiset

Ystävä ehdottaa viikonlopputreffejä Sinebrychoffin taidemuseoon. Ajatus kuulostaa mukavalta, juuri sopivalta sunnuntai-iltapäivän piristykseltä.

Paikka on niin pieni, ettei museoähky iske. Katsastamme muutaman huoneellisen maisemia Provencesta. Suuri osa on sitä, mitä odottaa saattaa: romanttisia esityksiä paimenista, kalastajista ja oliivilehdoista. Venäläiset tsarkat - hopeiset ryyppykupit - vilkaisemme kohteliaisuudesta läpi ja suuntaamme yläkertaan ihmettelemään Sinebrychoffin suvun kotimuseota pompööseine salonkeineen, juhlavine muotokuvineen ja kullattuine tuoleineen, joiden ei kai ole tarkoituskaan olla mukavia.

Komeaa on, mutta ajatus moisen ylenpalttisuuden keskellä asumisesta tuntuu epätodelliselta, suorastaan kaamealta. Ja silti täällä on eletty; huoneisto on palautettu mahdollisimman lähelle 1910-luvun asuaan.

Ainoat ihmisen kokoiset sopet löytyvät syrjäisistä ikkunaerkkereistä, joihin mahtuu pikkuinen pöytä ja pari tuolia. Niihin voisi kuvitella pesiytyvänsä hyvän kirjan kanssa, pakenevansa villapeiton alle uhkaavan raskaita kristallikruunuja, tammikaappien veistettyjä kerubinkasvoja ja kymmenien maalattujen peruukkipäiden arvioivia katseita.

Lieneekö kyseessä sama vähemmän on enemmän-ilmiö kuin kotikemuissa - vaikka tilaa olisi riittämiin, kaikki päätyvät loppujen lopuksi sulloutumaan pieneen keittiöön? Ja että jaettu korvapuusti maistuu paremmalta kuin yksin syöty kokonainen (mikä pätee etenkin Cafe Esplanadin leipomuksiin)?

Samaa väriä

Aamukahvilla nautimme Ennio Morriconen mahtipontisista sävelistä ja kaupunkioravan puuhailusta ikkunan takaisessa aroniapensaassa. Musta, kiiltävä marja toisensa jälkeen poimitaan etukäpälien väliin. Ohuilla oksilla tasapainottelu näyttää haastavalta. Marjastaja on pulska, mutta pieni, ja sen korvatupsut ovat lyhyet. Kuluneen kesän poikanen.

Päivä ei valjenne tänäänkään.

Kavutessani koiran kanssa Vallikalliolle koko maailma on samaa väriä kuin oravan talvikarva. Kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Vesipisarat leijuvat kahden vaiheilla: ollako sumua vai sadetta?

Sauhuava kosteus

"Sitten tulee taas sadekausi. Sinne sauhuavan kosteuden ja synkkien pilvien mukaan katoaa vähäinen lumi ja ensijäät. Taas on järven aalto raskasmielinen ja nurmikon kenttä raiskatun näköinen. Vesiränneistä kuuluu ainainen pompotus."
-Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957).

Tänään päivälenkillä tunnelma oli kuin pilvisenä päivänä huhtikuussa. Tuoksukin oli sama: sulavaa lunta, kosteaa ruohoa ja märkiä puunrunkoja. Jos olisin yht'äkkiä pudonnut keskelle maisemaa vailla paikan ja ajan tajua, olisin arvelematta veikannut vuodenajaksi kevättä.

Allakka näyttää olevan sekaisin myös poroilla, vaikkei syysvasominen taida suoraan säistä johtuakaan.

- - -

Viime aikoina on muistunut mieleen, miten hyvää on vanha kunnon Apteekin salmiakki. Maun lisäksi sen hyviä puolia ovat rasian nostalgisen pieni koko ja se, että sitä ei löydy joka kaupan hyllyltä. Molemmat kun estävät herkun lappamisen kaksin käsin suuhun.

Hankittu rasia kyllä hupenee hävettävän nopeasti. Salmiakkihimo tekee syyntakeettomaksi, tiedättehän. Ja verenpainetta voi nostaa moni muukin asia.

Enon historia

Työpaikan sähköpostilistalla joku kyseli kirjansa perään.

Hei! Olenko lainannut jollekin Enon historian?

Vastausta ei kuulunut, mutta kymmenen minuutin kuluttua ilmoittautui kohtalotoveri.

Minä olen kadottanut Salme-tätini historian, ainakin kirjeet.

Se, että tietokone oli vähällä saada päälleen suullisen haaleaa kahvia, kertonee enemmän etätyöläisen marrashorroksen asteesta kuin kommentin suoranaisesta riemastuttavuudesta.

(Selitykseksi - vaikka selittäminen tapaa vesittää paremmankin vitsin - kerrottakoon, että Eno on äidin veljen lisäksi pohjoiskarjalainen kunta.)

Hämärässä

Kalliolainen Arlan sauna osoittautuu lempeän hämyiseksi höyrypesäksi, jota ei ole kiillotettu ja korjailtu liian kliiniseksi. Se kohisee muistoja ajalta, jolloin saunominen oli vielä naapureiden, tuttavien ja tuntemattomien kesken jaettu kokemus, jolloin samaa kamaria mahtui asuttamaan useampi sukupolvi, jolloin perheelle ei vielä tarvittu viittä huonetta, kahta televisiota ja omaa sähkösaunaa. Ei osattu tarvita.

Ei siitä niin kovin kauan ole.

Teräksisiä saunasankoja, suuri kiuas, betoniportaat ja puiset laverit. Seinällä samanlainen lämpömittari kuin mökkisaunassa viidensadan kilometrin päässä. Mieleen tulee muuan hämäläinen vesihoitola kuhneammeineen ja pellavakääreineen. Senkin perinteet ulottuvat 20-luvulle.

Myös kuppauksen voisi Arlassa tilata, kuulemma.

Mekin tulemme osaksi jaetun kokemuksen perinnettä, neljä naista tutustumassa lauteiden hämärässä jutellen ja naurahdellen, välillä pesuhuoneen puupenkeillä suklaantuoksuista kuorintavoidetta kummastellen. Rennonpehmeä olo jatkuu pukuhuoneessa ja hibiskusteen ääressä naapurikorttelissa.

Ulkona marraskuun pimeä ilta, sekin vaihteeksi lämmin ja lempeä.

Täysin epäsuhdassa

Marraskuisen aamun nuhruinen harmaus ei juuri kirkastunut Helsingin Sanomien yleisönosaston kirjoituksesta, jossa muistutettiin Suomen alati kiihtyvän tohtorituotannon olevan täysin epäsuhdassa tarjolla oleviin virkoihin ja työpaikkoihin nähden.

Esimerkiksi Helsingin yliopistossa auki ollutta tutkijanpaikkaa haki taannoin 252 ehdot täyttänyttä tohtoria, joiden hakemuksista 91 arvioitiin erinomaisiksi. Hakijoista kaksitoista valittiin kolmevuotiseen työsuhteeseen.

Tulevaisuudessa tohtorintutkintoja halutaan lisätä edelleen parillasadalla vuodessa, jolloin väitösten vuosittainen kokonaismäärä olisi noin 1600.

"Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen - kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla", kirjoittaa Suomen Akatemian tutkijatohtori Minna Eväsoja.

Tuntuu kieltämättä hätävarjelun liioittelulta huolehtia tulevaisuudestaan tohtorina, kun edessä on kolme vuotta tutkijakoulutusta ja valtava urakka, ennenkuin työ on edes esitarkastusasteella. Ja sitähän on jo nyt lottovoittajan asemassa, kun ei vähään aikaan tarvitse kitistä katkonaisen rahoituksen perään, taistella työllisyysbyrokratian tuulimyllyjä vastaan tai turvautua pätkätöihin aivan muilla aloilla. Se on hienoa, oikeasti. Ja yhä useammin työ tuottaa niitä kallisarvoisia hetkiä, joiden vuoksi tuntee olevansa juuri oikealla alalla.

Koska allekirjoittanut sattuu kuitenkin olemaan perusnaukujan luonteella varustettu pessimisti, synkempinä hetkinään tulee miettineeksi sitäkin, sahaako väitöskirjaa väsäämällä todella omaa työllistymisoksaansa. Onko humanistitohtorilla toivoa esimerkiksi tulevaisuudesta toimittajana, jos tutkijanvirkoja ei tultaisi hopealautasella tarjoamaankaan? Vai lyödäänkö hakemuksiin armotta leima "ylikoulutettu"?

Eihän se niin yksioikoista ole. Kuten ohjaajani tapaa tähdentää, omaan työllistymiseensä voi ja pitää vaikuttaa jo jatko-opiskelijana. Tulee julkaista ahkerasti, luoda verkostoja, näyttää naamaansa kaikenlaisilla kinkereillä ja puuhata mahdollisimman monessa mukana. Yhtälö tosin vaatii jonkinmoista organisointikykyä ottaen huomioon, että samalla pitäisi pystyä tuottamaan kansainvälisesti vertailukelpoinen tutkimus omasta erikoisalastaan, ja että tehokkaita työskentelytunteja mahtuu vuorokauteen rajallinen määrä.

Mutta sitä kai se on kaikilla aloilla.

Hetkittäin - varsinkin kaamosajan verottaessa voimia - iskee pelko, etten pysty enkä jaksa. En ole tarpeeksi ahkera, järjestelmällinen, tehokas, kunnianhimoinen, sumeilematon, kilpailuhenkinen enkä briljantti. Tunnen itseni jähmeäksi kilpikonnaksi jänisten joukossa. Ihmettelen, miksi ylipäänsä änkesin mukaan koko pudotuspeliin. Olisi tähän kai lahjakkaampia ja kovapintaisempiakin löytynyt.

Vaan leikkiin on lähdetty. Vapaaehtoisesti. Taannoisen seminaarin illanvietossa vanhemmat ja viisaammat totesivat, että kukaan ei ole painanut pyssyjä ohimoillemme ja pakottanut valitsemaan tutkijanuraa alalla, joka inhimillisestä kiinnostavuudestaan huolimatta ei ole markkinatalouden kannalta kovin tuottava. Toisaalta he myönsivät, että maailma on muuttunut ja kilpailu kiristynyt ajoista, jolloin heidän ikäpolvensa tuli vastaleivottuina tohtoreina työmarkkinoille.
- Silti. Olisi vain jaksettava uskoa itseensä ja tekemisiinsä.

Niinhän se on.

Itäisiä kuvia

Idän suunnalla majaileville tai reissaaville täten mainostettakoon: meneillään on maakuntaliiton ja kumppaneiden järjestämä elokuvaviikko, mikä tarkoittaa Pohjois-Karjalassa tuotettujen tai siitä kertovien elokuvien ilmaiskavalkadia. Näytökset pidetään Joensuussa elokuvateatterikeskus Tapiossa, joka on tiemmä pantu tyystin uuteen uskoon parin viime vuoden aikana.

Torstaina voi pistäytyä katsomassa vaikkapa karjalaissiirtolaisten kokemuksista kertovan Ryssänkirkkolaiset-dokumentin, jonka parissa allekirjoittanut kollegoineen räpelsi lähes puolitoista vuotta. Työläs, mutta kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus.

Kutsua Cannesiin ei, ihme kyllä, ole kuulunut.

Ollaan eläimiä

Pagistaanissa tulee harvemmin osallistuttua ansiokkaisiin Viikkovitosiin, mutta poikkeushan vahvistaa säännön.

1. Oletko kissa- vai koiraihminen? Miksi?

Koirat ja niiden logiikka ovat allekirjoittaneelle tutumpia ryömintäiästä lähtien. Elämässäni on kyllä pistäytynyt muuan kissa, joka sai minut kyseenalaistamaan ehdottomaksi olettamani koiraihmisyyteni ja koko määritelmien mielekkyyden.

Toisaalta sekin oli kissaksi varsin koiramainen yksilö.

2. Mitä kivaa on akvaariokaloissa?

Jos on kiinnostunut eläinten käyttäytymisestä, niin paljonkin - sillä edellytyksellä, että niille voi tarjota tarpeeksi tilaa ja lajinomaiset elinolot. Se taas vaatii sekä paneutumista että tietoa. Hiillyn aina, jos akvaariosta puhutaan pelkkänä sisustuselementtinä.

3. Mitä pidät eksoottisista kotieläimistä kuten boakäärmeistä tai isoista karvaisista hämähäkeistä?

Tämäkin riippuu hankinnan motiiveista ja siitä, mitä ihmisellä on eläimelle tarjota. Moni niin kutsutuista eksoottisista eläimistä ei suomalaiskodissa pärjää ilman erikoisjärjestelyjä ja omistajan huomattavaa harrastuneisuutta. Erikoisuudentavoittelijat ja kavereiden hämmästelyä kaipaavat voisivat hankkia iguaanin sijaan vaikkapa riikinkukon muotoisen valokuituvalaisimen.

Minullakin on ollut kunnia jakaa elämäni muun muassa sukkanauhakäärmeen, kesyrottien, laulusirkkojen, vuohien ja lukemattomien trooppisten eväkkäiden kanssa; niiden eksoottisuudesta nyt tiedä. Ja toisaalta - eikö kotieläimen hankkiminen ole aina enemmän tai vähemmän itsekäs valinta?

4. Mikä on mielestäsi kaikkein oudoin/jännin/hassuin kotieläin?

Miespuolinen Homo sapiens.

5. Onko sinulla kotieläintä/-eläimiä? Miksi?

On aina ollut ja luultavasti - toivottavasti - tulee aina olemaan. Kovin ilotonta olisi ihmiselo ilman muiden eläinlajien kumppanuutta.

Viisitoista vuotta

Eilen Joensuun kotiväki pääsi juomaan kaksinkertaiset kakkukahvit. Isänpäivän lisäksi vanhempieni residenssissä juhlittiin Otto-koiran 15-vuotispäiviä. Leikkimielisesti ihmisten ikään suhteutettuna* koiravanhus täytti peräti 105 vuotta.

Ottohan on virallisesti minun koirani, joka tuli taloon vanhemman narttukoiran Essin ottopojaksi. Sittemmin laumaan liittyi Oton puoliveli Aatu, ja Essin kuoltua veljeksistä tuli erottamattomat aina viime tammikuuhun saakka. Lähes samanikäiset urokset eivät ottaneet kertaakaan yhteen, mitä moni jaksoi ihmetellä.

Otollakin alkaa ikä painaa niin, että lähtö voi tulla koska tahansa. Se näyttää kuitenkin nauttivan elämästään niin paljon, ettei viimeistä palvelusta ole tarvinnut vielä miettiä.

*Väitetään, että yksi koiran vuosi vastaa ihmisen seitsemää.

Otto (Tanzara Catcher) marraskuussa 1991. Se osasi pitää puolensa alusta lähtien ehtien syödä itsensä kylläiseksi ennen muita.

Valaistui

Pasilan asemalla joku toivotti huomenta. Meni pari sekuntia, ennen kuin aamutokkuraiset aivot tunnistivat toivottajan niin ikään reissun päällä olevaksi virkanaiseksi. Aamukahviseura olikin enemmän kuin tervetullutta.

Lauantaina paluumatkalla Pohojammaan lakeudet näyttivät hyisen viimaisilta peltoaukeineen ja vinossa kenottavine latoineen. Hämärä tuli aikaisin.
- Me jourutaan lähtemähän, jos joku tähän tuloo, totesi ilman paikkalippua Kokkolasta junaan noussut nuorimies kaverilleen.

Leppävaaran asemalta kotiinpäin talsiessa kosteanpimeä ilta valaistui, kun vastaan käveli kaksi tuttua hahmoa. Pitkä mies ja pieni koira.

Löytyi

Urosvahvistuksen lukuisten levyjen joukosta löytyi marraskuisen torstain nostalgiapotku: Cyndi Lauperin kokoelma. Uusi aalto kantaa yhä!

"I had a fool's confidence
That the world had no boundaries
But instincts and common sense
Come in different quantities..."

Lukioikäisenä kuuntelin Lauperia rutisevista korvalappustereoista tehdessäni lumitöitä. Ramones oli puolestaan ehdotonta lehdenjakomusiikkia (sittemmin sitä tuli kuunneltua juttukeikoilla autossa, lehtialalla yhtä kaikki).

Huomisaamuna aivan liian varhain allekirjoittanut kipuaa Oulun junaan. Luvassa on pari päivää sitkeää seminaarivääntöä pohjoisen valkeassa kaupungissa, lauantai-iltana seitsemän tunnin matkanteon jälkeen kotiin. Pääkaupunkiseudussa on se harmillinen puoli, että se on niin kaukana joka paikasta. Silkkaa periferiaa!

Helppoja ja vaikeita

- Omituista, naureskelen miehelle keskiviikkoiltana kotiin palattuani. - Moni kai taantuu vanhempiensa kanssa mieleltään murrosikäiseksi, mutta minulla taantuminen näkyy myös nahassa.

Näkyy kuin näkyykin. Ihoni äityy aina vanhassa kotikaupungissa kukkimaan kuin viisitoistakesäisellä.

Paluumatkalla tuumailin ihmisten välistä kanssakäymistä ja sen ääneen lausumattomia rivienvälejä. Monesti niitä tulee pohdittua juuri omien vanhempien tapaamisen jälkeen ja peilattua sitten ihmissuhteisiin yleisemminkin. Jotkut perusjännitteet kun ovat ja pysyvät, vaikka sukupolvien välit jollain tapaa seestyvät ja tasoittuvatkin vuosien (ja vuosikymmenten) myötä.

Ei, en päätynyt mihinkään elämää suurempiin oivalluksiin. Mutta mietin noin ylipäänsä, miten tärkeää olisi oppia eräänlaista hyväntahtoista irrottautuneisuutta. En tarkoita sillä etäisyyttä tai välinpitämättömyyttä, vaan jonkinlaista kykyä nousta pikkuasioiden yläpuolelle tarttumatta jokaiseen sanaan tai äänensävyyn; sen lempeää tiedostamista, että me ihmiset olemme kömpelöitä ja loukkaamme toisiamme sekä tahallamme että varsinkin tahattomasti, ja että noiden kömpelyyksien herättämiin tunnetiloihin ei pitäisi jäädä kiinni. Ei ole kovin terveellistä juuttua vaalimaan omaan herkkään itseen osuneita todellisia tai kuviteltuja tölväyksiä ja muhittamalla muhittaa niitä itsesäälin ravinteikkaaksi kasvualustaksi.

On toki silloin tällöin nautinnollista tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja kaltoin kohdelluksi, mutta liian ahkerasti nuolluilla haavoilla on taipumus tulehtua. Vaaransa on siinäkin, että oman elämän epäkohdille oppii aina etsimään ulkopuolisen syntipukin. Ruikuttaminen on rasittavaa kuulijoille, mutta myös ruikuttajalle itselleen.

Uskokaa pois, tiedän mistä puhun.

Hieman ilmavamman suhtautumisen oppiminen helpottaisi kovasti kaikenlaista kommunikaatiota ja estäisi mieltä myrkyttävän kaunakuonan kasaantumista. Kenen iloksi tai hyödyksi lopultakaan koituu menneiden sanomisten ja tekemisten hautominen*? Tekeekö se kenenkään elämästä parempaa, omasta tai lähimmäisten?

Helppoja asioita oivaltaa, vaikeampia sisäistää. Paljon vaikeampia.

*Eri asia on selvittää itselleen, miten nuo menneet ovat kenties omaan mieleen ja elämään vaikuttaneet; ei niitä maton alle pidä lakaista, muttei ehkä asettaa hopeamaljassa sohvapöydällekään.

Osansa valinnut

Jälleen tervehdys Suomen itäiseltä laidalta. Teleporttasin itseni tänne halki mustavalkoisen maiseman ja riisipuuromaisen räntäpyryn, joka pohjoisempana vaihtui pöllyäväksi lumeksi. Ilma näyttää vääjäämättä lauhtuvan hilliten haaveita hiihtämisestä marraskuun puolella (liekö Etelä-Suomessa ylipäänsä toivoa päästä suksille ennen uutta vuotta?).

Huomenna on tutkijakoulun yhteiskinkerit, keskiviikkoaamuna suunta otetaan takaisin kotiin. Yhtälö tekee yli kymmenen tuntia matkustusta seitsemää seminaarituntia kohden, mutta itsepä etätyöläinen on osansa valinnut. Eikä näitä pikareissuja onneksi kovin usein ole.

Koisojen yö

Munakoiso (Solanum melongena), lainattu täältä.

Tuli hankittua vihanneslokeroon köllöttämään pari kaunista tarjousmunakoisoa, joille piti keksiä virka ennen ensi viikon kiireitä. Ratatouillea? Paistosta? Kastiketta?

Entinen appiukkoni tapasi tehdä mainituista vihanneksista jos jonkinlaista iranilaista herkkua, mutta edes summittaisia reseptejä en tullut kirjoittaneeksi ylös. Hyvä vinkki löytyi kuitenkin Kreikan suunnalta Pastanjauhajien kautta. Lämmin kiitos maukkaasta moussakaohjeesta! Näpertämistähän siinä riitti, mutta lopputulos ei työmäärää kysellyt.

Kutsu liittyä joukon jatkoksi Laulutupaan ilahdutti ja houkutteli, mutta päätin tällä kertaa jäädä kotiin itkettämään koisoja ja vastaanottamaan valtameren takaa palaavaa kolmasosaa Pagistaanin väestöstä. Valtakunnan pääluku on jälleen täysi, mikä täten tyytyväisyydellä ilmoitetaan.

Puoli vuosisataa?

Several different fish; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

YLE uutisoi tutkijoiden varoittavan, että nykymeno voi tyhjentää meret niin kaloista, äyriäisistä kuin merinisäkkäistäkin seuraavien 50 vuoden aikana. Aika hurjalta kuulostaa. Yhtä kaikki, uutisen mukaan lähes kolmannes meressä elävistä lajeista on jo lähes kadonnut. BBC kertoo tutkimuksesta tarkemmin.

Karmean tulevaisuudenkuvan toteutumista ei onneksi vielä pidetä väistämättömänä. Tilanteen arvioidaan kohentuvan nopeasti, mikäli liikakalastus ja saastuminen saadaan kuriin.

WWF:n suosituslistaan on linkitetty kaloista sekä elävänä että lautasella pitävässä Pagistaanissa aiemminkin, mutta kertaus ei tehne pahaa tässäkään asiassa.

Hehkuviiniä

The wine merchant; from Tacuinum Sanitatis, 15th c., Paris. A Feast for the Eyes.

Marinadi on näemmä ehtinyt avata glögikauden. Pagistaanissa on viikon päivät tuumailtu samaa, joten lienee aika pistää toimeksi ja hehkuviini hellalle.

Nyt marraskuussa voisi jo tehdä joulutorttujakin. Muuten kyllä jurnutan itsepäisesti vastaan varhaista joulusäntäilyä, johon ihmisriepuja tunnutaan usuttavan vuosi vuodelta aiemmin. Kaksi kuukautta tonttulauluja kassajonossa on ehdottomasti liikaa. Ne ehtivät kärsiä inflaation hyvän aikaa ennen toista adventtisunnuntaita (toisin kuin em. joulutortut ja glögi).

Mutta ei kai niitä missään vielä soitetakaan?

Olen aina pitänyt joulusta, mutta haluan viettää marraskuuni rauhassa, vaalia kaamosta, tassutella hämärässä villasukissa ja hakea kaupasta jokapäiväisen leipäni ilman joka puolelta päälle hyökyviä sähkökynttelikköjä, sarviaan heiluttelevia paristoporoja ja juopuneen näköisiä joulupukkeja made in Whereveritischeap.

- - -

Luulin aiemmin, että tämä oli vitsi tai uutisankka. Kaikkea sitä oppii, vaikkei edes vanhaksi eläisi.

Lebensraum

Olenpa ollut huomaavinani merkillisen ilmiön: muuton myötä lisääntynyt elintila - yksiöstä peräti kolmioon - tuntuu käänteisesti korreloivan päänsisäisen toimeliaisuuteni kanssa. Lieneekö asiaankuuluvan maailmantuskaisesta humanistiboheemista hyvää vauhtia kuoriutumassa elämän epäkohdat kaukosäätimellä poistava espoolaisporvari (jostain syystä päässä alkoi juuri soida tämä kappale)?

Ei kai nyt sentään. Ei kai.

Mutta kun nykyisin haluan pitää tauon töiden lomassa, voin siirtyä viereisiin huoneisiin, kuljeskella tovin, katsella jonkin aikaa ulos toisesta ikkunasta. Tuijottaa vaahteran oksalla keikkuvaa harakkaa aivojen lyödessä tyhjää. Yksiössä jaloittelumahdollisuutta ei ulos lähtemättä ollut. Silloin sitä jollain tapaa teki korvaavan siirtymäliikkeen tilasta toiseen korviensa välissä alkaen ajatella jotakin aivan muuta. Oli pakko, jos mieli ottaa vähän etäisyyttä käsillä olevaan tehtävään.

Niinpä seinien ollessa lähempänä toisiaan sitä tunsi jotenkin olevansa älyllisesti aktiivisempi, vaikka allekirjoittaneen älylliseksi luettava toiminta onkin lähinnä hassun tontun päämäärätöntä touhuamista satunnaisten ajatusten ja mielleyhtymien viidakossa (mitä joululahjatoiveisiin tulee, ottaisin mielelläni vastaan paitsi lisää keskittymiskykyä, myös kyvyn jäsennellympään, analyyttisempaan ajatteluun, sellaiseen jossa lähdetään pisteestä a ja päädytään kurinalaisesti päätellen pisteeseen b - tai toisaalta, antaa olla).

Ehkä kyseessä on ohimenevä, muutonjälkeinen uudelleenohjelmoitumis- ja latautumistila, jossa päänsisäinen kovalevy käy vielä säästövaihteella. Toivottavasti. Luulisin niin. Muussa tapauksessa joku voi vapaasti ryhtyä kyhäämään maallikkohypoteesia reviirin koon ja henkisen laiskistumisen välisestä yhteydestä.

Tekisin sen itse, mutta pelkään, etten tällä menolla tule kykenemään siihenkään.

- - -

Melkeinpä unohdin mainostaa: sotahistoriaan erikoistuneet kollegat pukkasivat ulos kirjan. Aiheesta pari sanaa myös toisaalla.

Samaan aikaan

On taas aika hämmästellä, miten taivaalta sakeanaan satava, vaikeasti määriteltävä aine voi olla samaan aikaan märkää ja pistelevää. Vaatteet kastuvat hetkessä ja naama tuntuu vastatuulessa neulojen tökkimältä.

Ihmeellinen on luonto*.

Räntäpäivän kaunis ajatus löytyi Veloenalta: "Pura sydäntäsi, sykkyräisestä langasta voi tehdä vielä vaikka mitä."

*Luonnon ihmeiksi luettakoon myös iloinen havainto, että Leppävaaran uimahallissa jatko-opiskelijakin saa alennuksen päästen polkemaan vettä puolella hinnalla.

Paluu

Vanhan maalaistalon sähkötön tupa, keskellä lämpöä humiseva leivinuuni. Sisällä lokakuinen hämärä, ulkona räntäsade ja valkoinen maa. Hirvisoppaa ja täytekakkua. Ukkojen huastelua, ketkä vanahat immeiset on kuollu, ketkä ellää. Kenellä ottaa syvämmestä, kenet se otti ja halavas. Ja millä keinoin ne talaviverkot oikein uitettaan jiän alle, jos se ei tuo nuorempi polovi tiijä.

Urosvahvistuksen tädin* syntymäpäiviä vietettiin lauantaina sisarusten vanhalla kotipaikalla Nurmeksessa. Illan mittaan pilvet häipyivät ja pakkanen kiristyi. Talven tuoksu ja tähtitaivas saunasta palatessa. Yöllä täydellinen pimeys ja hiljaisuus.

Sunnuntaina paluu kehäykkösen kohinaan ja oranssiin keinovalohämyyn, maanantaiaamuna miehellä lähtö toiselle mantereelle.

*Miehen yläkarjalainen suku on omaa lajiaan; lukuisat tädit ja sedät kulkevat kuin kärpät Pielisen liukkaissa rantalouhikoissa ja elävät kalalla ja puolukoilla, luulen.

Yhdeksällä hevosella

Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella, kuuluu vanhempieni usein käyttämä sanonta tarkoittaen sään nopeita vaihteluita syysaikaan.

Eilen kuuraiset lehdet rapsahtelivat jalan alla ja aamuaurinko punasi Pyhäselän vastarannan. Tänään on harmaata ja hämärää kuin villasukassa.

Hyvin märässä villasukassa.

Pagistaanin väki lähtee kohtsillään ihmettelemään povattua syysmyrskyä Ylä-Karjalaan Pielisen rannalle. Pitäkäähän pipoistanne kiinni, tekin.

Kadonnut

Lievän aamuköhimisen jälkeen saksalaisrouva ryhdistäytyi ja kuljetti allekirjoittaneen karvaisine assistentteineen kiltisti itään. Ehkä se pelästyi itsekin oikutteluaan ja sen mahdollisia seurauksia. Se ei sentään ole ollut samanlainen huomionkipeä diiva kuin edelliset ajokkini, jotka rakastivat palavasti haalaripukuisia miehiä ja jakoavaimia.

- - -

Tänään yliopistolla pyrkiydyin historian laitokselle. Mutta katso: se oli kadonnut.

Paikallinen päivikahviseurani tiesi kertoa, että laitos muutti humanistisen tiedekunnan rakennuksesta kampuksen toiselle laidalle, jossa pitävät majaansa muutkin yhteiskuntatieteet. Taannoisella organisaatiomuutoksella oli siis muitakin kuin nimellisiä seuraamuksia.

Etätyöläinen vain oli sattunut jäämään tiedosta paitsi.

Kotilaitos löytyi lopulta 70-luvun sokkeloisesta rakennuksesta, missä ennen pesivät vain bittinikkarit ja matemaatikot. Vaan kylläpä tunsi humanisti - anteeksi, yhteiskuntatieteilijä - itsensä typeräksi. Vähän kuin olisi pyörinyt tyhjällä tontilla etsien kadonnutta kotitaloaan, pälyillyt epäluuloisena taivaalle ja juossut kurkistamaan nurkan taakse.
- Tässähän se vielä eilen oli.

Tai sitten ei

Tavoite:

Viedä auto Espoosta Pohjois-Karjalaan talviseisontaan vanhempien mökille ja laittaa se keväällä myyntiin.

Ongelmat:

1) Auton talvirenkaat on viety ko. mökille jo aiemmin, ja Itä-Suomessa voi sataa räntää. Auto on kuitenkin vietävä tänään, koska loppuviikosta räntä- tai lumisateen mahdollisuus kasvaa entisestään.
2) Eilen tehty lämmittelykierros viikon seisomisen jälkeen johti moottorin sammumiseen risteyksessä*. Moottori pitää omituista ääntä ja nykii. Kyse voi olla pelkästä kosteusongelmasta. Tai sitten ei.

Jos siis näette tänään vanhan, harmaan farmaribemarin Kehä I:n laidalla tai Lahdentien varrella hätävilkut päällä, tiedätte Pagistaanin karavaanin olevan liikkeellä. Saa vilkuttaa.

Niin, haluaisiko joku kasvattaa ekologista jalanjälkeään ja ostaa auton?

*Luulen vahingossa puhuneeni myyntiaikeista auton kuullen, mitä ei pitäisi ikinä tehdä. Kannattaa muutenkin varoa, mitä sanoo ja milloin. Pesukoneeni hajosi lopullisesti päivää ennen muuttoa, kun olin ääneen arponut, pitäisikö se ottaa mukaan vai jättää seuraavalle vuokralaiselle.

Syliin

Karvainen assistentti tuli työhuoneeseen, istui tuolini viereen ja laittoi päättäväisesti käpälänsä jalalleni. Ulkona oli käyty, eväät syöty ja kupissa oli vettä, joten kysyin, mistä nyt kiikasti.

Se vain halusi syliin nukkumaan, aivan kuin pienenä pentuna kahdeksan vuotta sitten, kun tein opiskeluhommia tietokoneella. Viikon takainen muutto ei näytä assistenttiani järkyttäneen - se on jo tottunut niihin - mutta ilmeisesti uudet ympyrät ovat lisänneet itsenäisen ja omissa oloissaan viihtyvän koiran läheisyydentarvetta.

Hieman ahdasta meillä oli, mutta evääpä nyt tuollainen pyyntö.

Rennoksi

Kun vanhan suunnistajasuvun mätä omena heitetään pyörimään Kallion sokkeloisille kaduille, ottaa aikansa löytää oikeaan paikkaan.

Ottaa myös tovin virittäytyä yhteiselle taajuudelle, kun viihtyisän kivijalkapesän uumenista löytyy joukko sanoista tuttuja, kasvoilta vielä vieraita (silti kirjoitustensa näköisiä). Lankakeriä, puikkoja, neuloja. Harmaa kissa, joka asettuu hetkeksi syliä lämmittämään silmät viiruina, mietteliäänä.

On tarkkailtava tilannetta, kuunneltava lukemisen sijaan, vaihdettava pari sanaa vasemmalle ja oikealle lankajänistä kokoon kursiessa. On hengitettävä itsensä rennoksi naurulla ja vihreän teen höyryllä.

On harmiteltava aikaista poislähtöään, kiitettävä kaikkia lämpöisestä iltahetkestä ja toivottava, ettei kerta jää ainoaksi.

Tekopyhyyden määritelmä

Tekopyhyyden määritelmäksi voisi sopia seisominen laatikkopino sylissään Ikean jonossa muristen ketjukalustamojen persoonattomuudesta ja siitä, miten koko systeemi haisee. Napisen, kuinka ihmisille markkinoidaan trendikkyyden varjolla hatarasti tehtyjä kermitinvihreitä sohvantekeleitä ja epämääräistä liukuhihnaroinaa, johon on tarkoituskin kyllästyä kahden vuoden sisällä. Mielellään nopeammin.
- Puhu vielä hiukan kovempaa, toteaa mies huvittuneena vierestä.
- Ihan totta, minä vänkään. - Ei ole sisustusbisneksen etujen mukaista, että ihmiset viihtyvät kodeissaan liian hyvin.

Ikea-neitsyyden menettäminen vaatii tärpätinhuuruisia katumusharjoituksia. Huomattavaa omahyväisyyttä tuntien maalaan uudelleen rakkaan, täyspuisen työpöytäni, jonka äitini osti aloittaessaan omat opintonsa 50-luvulla. Tuolloin huonekalut tehtiinkin vielä kestämään äidiltä tyttärelle. Kuin kapitalismin ja markkinatalouden kiusalla sudin pöydän punaisemmaksi kuin Vladimir Iljitsin sielu. Meit valhein ruokkii tyrannit, mut rauha meille koittakoon! Ähäpiti!

Uhoani hieman latistaa kiusallinen tietoisuus sen onttoudesta, joka ei juuri kestä tarkastelua päivänvalossa. Sitä paitsi sama markkinatalous myllyää väestörakenteen muutoksen myötä humanistis-tekniseksi muuttuneeseen Pagistaaniinkin ainakin puolet leivästä (ja niistä Ikean tavaroista), jos tähän saakka olenkin voinut väittää tutkijakoululaisen palkkapussin olevan pieni, mutta edes verrattain riippumaton kvartaalitalouden rattaiden raskaista pyörähdyksistä.*

*Uskoin pääsiäispupunkin olemassaoloon niin pitkään, etten edes kehtaa kertoa.

Tyhjästä

Laajakaistan siirron kanssa oli pieniä ongelmia, mutta nyt yhteys ulkomaailmaan toimii. Se on jo paljon se.

Muuten arjen asettuminen uusiin uriin ottaa taas aikansa. Ajoittain olo on kuin kasvilla*, joka on nyhtäisty jälleen kerran ylös maasta, ravisteltu sitten napakasti, että multa putoaa juurien välistä pois, istutettu reippain ottein uuteen alustaan ja kaadettu kannullinen kylmää vettä päälle. Hennot hiusjuuret ovat kuitenkin jo alkaneet kasvaa ja nostaa ravintoa ylöspäin.

Kovin syvällisesti ei elämänmuutosta ole ehditty Pagistaanissa pohdiskella (ehkä parempi niin). Eikä juuri muutakaan sen puoleen. Siitä ovat pitäneet huolen laatikkoröykkiöiden purkaminen ja urosvahvistuksen asunnon tyhjentäminen. On käsittämätöntä, millainen määrä maallista mammonaa kahteen pieneen yksiöön voi mahtua. Semminkin, kun kumpikaan meistä ei erityisesti ole tavaroiden ja niiden hankkimisen perään.

Jostain ne silti ovat tulleet. Siinneet tyhjästä, luulen.

*Tokihan en voi tietää, millainen olo kasvilla on. Allekirjoittaneella vain on toisinaan kovin kasvimaisia tuntemuksia, mikä inspiroi vertauksiin. Hyvä esimerkki on tiputus, johon jouduin vuosia sitten ikimuistoisen rajun vatsataudin takia. Nesteen virtaaminen kuivuneisiin kudoksiin juomatta itse oli sanoinkuvaamaton tunne. Joltisenkin sellaiseksi kuvittelisin nuutuneen kasvin olotilan sen saadessa vihdoin vettä.

Ilman merkittäviä tappioita

Tiedoksi täten ilmoitettakoon: Pagistaanin siirtäminen Tampereelta Espooseen tapahtui viikonloppuna ilman merkittäviä tappioita. Operaatio on jatkunut laatikkokaaoksen raivaamisella ja osa-aikaisesta kokoaikaiseksi muuttuneen urosvahvistuksen omaisuuden kuljettamisella kadun yli uuteen tukikohtaan.

Maitokärryt ovat hieno keksintö.

Vastarintaliikahtamattomuus

Ihmismieli yltää melkoisiin eskapistisiin suorituksiin etenkin silloin, kun hetkellinen muutosvastarinta ottaa vallan.

Sitä voi istua muina naisina nojatuolissa villasukat jalassa, kuunnella ajankohtaisohjelman puhuvia päitä ja neuloa apupupulle etukäpälää, vaikka suuri osa omaisuudesta on jo koottu tuolin molemmin puolin kattoa hipoviin laatikkopinoihin, loput odottavat pakkaamista epämääräisinä läjinä ja tyhjät seinät tekevät asuntoon oudon kaiun.

Ai mikä muutto?

Välähdyksenomaisesti näin itseni kymmenien vuosien päästä itsepäisenä mummona, jota ollaan kyöräämässä vanhainkotiin. Nojatuoli vain oli vaihtunut keinutuoliin.

Tule ja kahmi

Ostosorgiat on usein nimetty tavalla, joka ikään kuin tekee luvalliseksi olla pohtimatta tylsiä asioita, kuten tavaran tarpeellisuutta tai rahan riittämistä seuraavaan tilipäivään. Kollektiivinen syyntakeettomuus antaa anteeksi hamstrauksen ja harkitsemattomat hankinnat. Ovathan nyt Hullut päivät*! "Tule ja kahmi", kuten päivän lehdessä usutettiin.

Erään kodinsisustusketjun Yllätyspäivät kuulostavat tosin siltä, että heti ovesta astuessa naamaan läväytetään litsari, matto-osastolla heitetään niskaan sangollinen jäävettä ja lopuksi kassalla laskutetaan neljän euron kynttilälyhdystä neljäsataa euroa. Tule ja ylläty!

*Sen ainoan kerran, kun uskaltauduin paikalle, liukuportaiden väliin oli sijoitettu torvisoittokunta säestämään ihmisten säntäilyä.

Keinoja kaihtamatta

Sananvapaus taidetaan usein määritellä siten, että saat toki sanoa, mitä haluat, mutta me saamme vastaavasti ryhtyä haluamiimme toimenpiteisiin sanomasi johdosta. Sitä saa, mitä tilaa.

Nyky-Venäjä kantaa vankkaa aatteellista perintöä 1400-1500-luvuilta, jolloin Moskovan ruhtinaskunta nousi Rusin alueen johtoon hyvän onnen, sopivan ajoituksen ja taitavan taktikoinnin ansiosta. Maallinen valta ja ortodoksinen kirkko yhdistivät voimansa luodakseen ja legitimoidakseen idean vahvasta, pyhästä keskusvallasta. Keskiaikaiseen tapaan valtakoneiston katsottiin edustavan jumalallista totuutta, mikä oikeutti vaientamaan vääräoppiset sivuäänet.

Usein keinoja kaihtamatta.

Mitä maantieteeseen tulee, "Pyhä Venäjänmaa" tuo allekirjoittaneelle epämääräisesti mieleen ylikierroksilla käyvän paimenkoiran, jonka missiona on pitää lauma koossa haukkuen, piirittäen ja karkulaisten jalkoja näykkien. Neuvostoliiton jälkeinen tilanne ja Kremlin otteesta vääjäämättä karkaavat reuna-alueet - esimerkkeinä Tshetshenia ja Georgia - saavat koiran paniikkiin. Siinä menossa on sivuseikka, jos kaitsittavien kintut valuvat verta ja muutama rampautuu pysyvästikin.

Tilanteessa ei ole historian näkökulmasta mitään uutta. Kuten ei viime aikojen uutisissakaan. Karmeaa ja traagista - muttei yllättävää. Kaikkein vähiten kai uhr(e)ille itselleen.

Toivoa antaa kuitenkin se, että nykypäivänä tieto ihmisoikeusloukkauksista leviää nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan ennen, kiitos paitsi Politkovskajan kaltaisten ammattilaisten, myös kansalaisjärjestöjen ja internetin (laskekaapa vaikka, kuinka moni suomalainen blogi tai verkkosivu levitti sanaa viikonlopun kynttilämielenosoituksista). Vastalauseiden vaientaminen käy yhä vaikeammaksi. Vilunkipelin harjoittajat - tai siitä epäillyt - päätyvät väärillä liikkeillä nopeasti sahaamaan omaa oksaansa. Kaikenlaiset valtaistuimet ovat kautta aikojen osoittautuneet yllättävän kiikkeriksi ahterinalustoiksi, jos tarpeeksi kova tuuli alkaa puhaltaa.

Se oma oksa alkaa helposti notkua, vaikka kuinka yrittäisi hurskastella ja esittää tarkoituksen pyhittävän keinot. On ratkaisuja, joista on vaikea uskoa seuraavan mitään hyvää. Kenellekään.

Sitä luulee

Kaima Kanadasta haastoi allekirjoittaneen kirjallisuuden äärelle. Minäpä ehätin vastaamaan kysymyksiin jo elokuussa, joten vastaukset löytyvät täältä.

- - -

Sitä luulee tietävänsä omat rajansa hyvinkin tarkkaan. Ja osaavansa ne myös visusti pitää. Toisinaan sitä heittäytyy kuitenkin varomattomaksi, kun ilta on pitkä ja seura hyvää. Jossain vaiheessa sitä nousee pöydän äärestä maailmaa parantamasta ja huomaa, että rajat on ylitetty hyvän aikaa sitten, mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi.

Seuraavana päivänä kuljetaankin pitkin seinänvieriä ja yritetään pitää liikkeet loivina ja tärähdyksettöminä. Samalla muistetaan taas kerran, miten ikävästi juhlimisen jälkitila muistuttaa migreenikohtauksen viimeistä vaihetta, jota ei suotta dagen efteriksi kutsuta.

No, virallisia Tampereelta-läksiäisiä ei kovin usein vietetä. Ja mukavaa oli, mistä kiitos Hervannan klaanille.

Ne huonommat

Jos eilen ylistinkin etätyöläisyyden hyviä puolia, ovat tänään mielessä pyörineet ne huonommat. Kuten se, että kotoa ei pääse töihin, eikä töistä kotiin.

Työhuone epäilemättä lisäisi työtehoa ja keskittymiskykyä tilanteessa, jossa muuttoon on enää viikko, ja jossa kirjahyllykin - tuo kodin hermokeskus! - on vaihtunut pahvilaatikko- ja hyllylautapinoiksi yksiön nurkassa. Työpäivän jälkeen voisi palata kaaoksen keskelle ja jatkaa maallisen omaisuutensa kartoittamista ja pakkaamista iltapuhteena.

Kahden hämärän välissä

On hauska huomata, miten keho vuodesta toiseen mukailee valon määrää mieleltä lupia kyselemättä. Kesäaamuisin allekirjoittanut kukkui ylhäällä ennen seitsemää nukkumaanmenoajasta riippumatta. Syyskuun kääntyessä lokakuuksi unentarve on kasvanut parilla tunnilla; ilman keinotekoista herätystä nukkuisin hurskaan unta ainakin puoli yhdeksään.

Joskus nukunkin. Se on yksi etätyöläiserakkouden hyvistä puolista. Samaten se, että iltapäivällä voi hyvin ottaa varttitunnin tirsat, jos siltä tuntuu. Ja ulkoilla päiväsaikaan hyödyntäen yhä kapeammaksi käyvän valokaistaleen kahden hämärän välissä.

Syyspöhnän torjunnassa hyväksi on osoittautunut myös uusi juomatuttavuus. Eteläamerikkalainen mate-yrttihauduke tarjoaa kofeiinipitoisena tervetullutta vaihtelua kahvin litkimiseen. Iltapäivämate ja muutama pala tummaa suklaata tuntuvat tyynnyttävän kivikautta elävän kropankin ja saavan sen uskomaan, ettei talvea varten tarvitse tankata tolkuttomasti unta sen enempää kuin sokeria tai rasvaakaan (ajatus hyvinsyöneenä talvehtimisesta kellariin sijoitetussa styroksilaatikossa "ei saa häiritä, voi purra"-varoituksineen on silti aika ajoin hyvin houkutteleva).

Toista taannoin Suomeen rantautunut yrttijuomaa, eteläafrikkalaista rooibosta on Pagistaanissa nautiskeltu jo pidempään etenkin iltateenä. Kesäaikaan ei kuumia juomia tule juuri keiteltyä, mutta syksyn tullen haudutuskannu alkaa saada taas käyttöä.

Vain vähän mielen toimintaa

Erittäin karvainen assistenttini pyysi muistuttamaan, että tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää, joka samalla aloittaa eläinten viikon. Olin kuulevinani myös jupinaa, että vakaa aikomukseni kaivaa trimmaussakset esiin juuri tänään on eettisesti vähintäänkin arveluttava.

- - -

Löysinpä eilen divarista (älkää kysykö, mitä tein divarissa puolitoista viikkoa ennen muuttoa; en ainakaan vienyt sinne mitään) kerrassaan hilpeän kirjan, jolle hihitellessä aika vierähti puolenyön paremmalle puolelle. Hannes Sihvon toimittama Toisten Suomi - mitä meistä kerrotaan maailmalla (2001) on kepeälukuinen, mutta tieteellisesti vankka katsaus Suomi-kuvaan kautta aikojen aina skandinaavisaagoista viime vuosien scifikirjallisuuteen saakka.

Jos 1800-luvun rotuopit tuottivatkin värikkäitä kuvauksia kaukaisempien maanosien asukkaiden alkeellisuudesta eurooppalaisiin verrattuna, eivät suomalaiset päässeet juuri vähemmällä. Näin toteaa esimerkiksi vuonna 1838 julkaistu, englantilainen tietosanakirja:

"Suomalaiset ovat rohkeaa, rehellistä ja vieraanvaraista rotua, mutta he ovat myös itsepäisiä, usein raakoja ja tavoiltaan vastenmielisiä. Jotkut heistä ovat niin laiskoja, että nimitys Fin on synonyymi laiskuuden kanssa. Heillä on vain vähän mielen toimintaa ja he ovat kuuluja likaisuudestaan." (Penny Cyclopaedia, vol. x, 1838, s. 275. Kirjassa Toisten Suomi, s. 93.)

Laiskoja ja likaisia, tavoiltamme vastenmielisiä! Vain vähän mielen toimintaa! Etsikää kirja käsiinne ja lukekaa itse lisää. On siellä hieman kauniimpiakin, etten sanoisi kaunistelevia kuvauksia katajaisesta kansastamme.

Allekirjoittanutta riemastutti myös ylläoleva kuva ja sen myötä selvinnyt äidinäidinäidinisänisänisän - tai pikemminkin tälle kuuluneiden esineiden - rooli suomalaisuuden markkinoinnissa maailmalle. Parppein sukuseura on muuten yrittänyt (ainakin toistaiseksi täysin laillisin keinoin) saada kyseisen kanteleen takaisin Ilomantsiin Parppeinvaaralle tukholmalaismuseon varastosta, mutta tuloksetta.